Let's play (not with PewDiePie, I hope)

Ylläoleva video on "LaurenzSidellä" oleva ns. "let's play video". Niitä on internetissä paljon. Ja ne ovat melko suosittuja YouTubessa. Itse asiassa PewDiePie -nimimerkin pelikanava on yksi ehdottomasti suurimpia YouTubekanavia ja tämä on tehnyt kanavan omistajasta melkoisen rikkaan. (Minun kotonani ei puhuttu ihan tästä kun puhuttiin palkan ansaitsemisesta ja työstä.) Itse seuraan satunnaisesti "LaurenzSide" kanavaa ja "Zombie Horsea". koska jostain syystä pidän jollain tavalla kanavan pitäjistä. Toisin kuin em. "PewDiePiestä", joka on toki jollain tavalla karismaattinen mutta jota on jotenkin hieman haasteellista sietää. (Blogini seuraajat tiennevät tunteen, paitsi ehkä sitä karismaa.)

Teknisesti pelivideot ovat jotain jotka osittain hyötyvät YouTuben tavasta priorisoida videoita. Siellä nimittäin suositaan kohtuullisen vakaasti ja kohtuu pitkään seurattuja videoita. Pelivideot ovat yleensä kohtuullisen mittaisia ja jo tämä yksinään lisää hieman niiden näkyvyyttä. (PewDiePie on hyötynyt myös siitä miten videot on lokalisoitu. Hän on monikulttuurinen ja on onnistunut maasta toiseen siirtymällä hankkia videoilleen näkyvyyttä.)

Tärkein kysymys näissä peleissä on "miksi". Tai "oi miksi". Ja koska filosofit ovat kiinnostuneita kysymyksistä, otan tämän käsittelyyn. Ja kenties tähän voidaan löytää jopa jonkinlainen vastaus.

Juridisesti tämä julkaisutapa on hyvin hankala. Sillä siinä astutaan alueelle jossa on hyvin vaikeaa sanoa missä vaiheessa tekijänoikeusrikkomuksen tuoma haitta alkaa ja missä mainonnan tuoma hyöty loppuu. Sama ongelma on jossain määrin japanilaisessa animefanikulttuurissa. Suurin osa näitä videoita tekevistä ei kuitenkaan varmasti juurikaan ajattele tekijänoikeuskysymyksiä. He ovat nähneet kun joku tekee ja tekevät samoin, moni varmasti olettaa että toiminta on aivan täysin 100% riskittömällä tavalla laillista kunhan peleissä on oma naama yläkulmassa tai vastaavaa. Ja pragmaattisella tasolla he ovat oikeassa. Suurin osa let's play videoiden tekijöistä ei myöskään tienaa yhtään mitään. Joten syytä on turha hakea riski-palkka -luettelosta. (PewDiePie on poikkeus, ärsyttävä poikkeus.)

Muut syyt ovatkin mielenkiintoisia, koska ne ovat kulttuurisia, alakulttuurisia.

Yksi syy tehdä videoita on aivan suoraa pätemistä. Videopelejä pidetään lasten harrastuksena (osittain syystä) mutta tässä helposti unohtuu että ne ovat monesti erinomaisen vaikeita. Video on todiste siitä että on todella tehnyt teon. Näissä on tietysti luotettavuustasoja, sillä videoeditorit mahdollistavat kaikenlaista. Kun videopelikuvaelmasta voidaan väärentää "Ben Drowned" -creepypasta(meemin) tyylisiä "pseudo let's play videoita", on selvää että joku voi editoida jonkun vaikean tehtävän läpi.

Tälle lähisukuinen koskee sitten läpipeluuohjeita. Hyvin suoritetut tehtävät usein ovat itsessään läpipeluuohjeita, mutta näitä tehdään erikseen. Itse asiassa pelit ovat visuaalisia ja joitain tehtäviä on hyvin vaikeaa purkaa pelkästään tekstimuodossa. Alueelle pieneen koloon piilotetut asiat suorastaan vaativat kuvamateriaalia. Tämänlainen auttamisen kulttuuri on tietenkin sellaisenaan tärkeää ja altruistista. (Ja sillä pääsee myös pätemään.)

Moni kuitenkin pelaa jollain tavalla sosiaalisesti. Meillä on aivan tavallista että toinen pelaa ja toinen katsoo. Tai minä en kyllä jaksa katsoa toisten pelaamista kovin usein tai kovin paljoa. Mutta muutoin. (Sääntö pätee tämän korjauksen jälkeen.) Toinen voi kertoa ohjeita kun eksyy. Ja kenties jopa apuja jos pelissä on joku erityisen vaikea paikka. (Meillä naiset hoitavat tosipaikat.) Let's play -videot toimivat jonain tämänkaltaisena, paitsi kartoitusavuksi niistä ei ole.

Esimerkiksi tähän tarjoamissa videonäytteissä on selvästi jonkinlainen sosiaalinen teema. "Raedwulfgamer" pelaa täsmälleen samaa "goat simulatoria" mitä "LaurenzSidellä" mutta heidän lähestymistapansa asiaan on omansa ja keskenään hyvin erilainen.
* Raedwulfgamer harrastaa selvää vaeltamista (exploring) jossa hän yrittää löytää tiettyjä asioita vuohen ihmeellisestä destruktiivisesta maailmasta. Hänellä on kenties maanisdepressiivisen oravan kärsivällisyys, mutta videossa on ohut punainen lanka jota tavoitellaan, kind of. Tavoite jopa saavutetaan. Huonoimmat hetket pelissä ovat kun Raedwulfgamer eläytyy, koska silloin kuullaan maanista naurua. Muulloin häneltä saattaa jopa oppia jotain peleistä. Osa kohdista muistuttaa etäisesti läpipeluuohjetta. Läpipeluuohjetta jossa on maanista naurua.
* Laurenz sen sijaan harrastaa immersiota, hän puhuu kuin ruudun tapahtumat olisivat tosia ja reagoi niiden mukaisesti kertomalla jonkinlaista fabrikoitua ad hoc -tarinaa siitä mitä maailmassa tapahtuu. Johnny, random ihminen, on hänen goatsimulatorsarjassaan (kyllä, noita videoita on lukuisia) kasvanut jotakuinkin elämää suuremmaksi videosta toiseen siirtyväksi kiintopisteeksi muutoin ilmoille räjähtävässä maailmassa. Laurenz ei kartoita maailmaa vaan toimii satunnaisemmin ja ottaa vastaan sen mitä maailma hänelle tarjoaa. (Ja se näyttää olevan Johnny, vanhempiensa luona asuva aikuinen mies, joka muuten keksitään induktiivisella päättelyllä laskemalla asunnon aikuiset asukkaat.) Laurenz kertoo huonoja vitsejä ja venyttää ne liian pitkälle. Ja päästää prrrt -ääniä. Jotenkin tätä voi olla hauskaa seurata, jos pitää sellaisesta.

Kenties raastavampi ongelma on siinä miksi näitä pelaamisia katsotaan.

En ole aivan hirveän innostunut muiden pelaamisen seuraamisesta. Eikä kenenkään muidenkaan pitäisi. Toki meidänkin perheessä minun pelaamistani on hauskaa seurata. Koska olen siinä kamalan huono. (Olen tehnyt sitä paljon.) Muiden epäonnistumiselle nauraminen ei kuitenkaan ole kovin kilttiä tai empaattista. Ja ennen kaikkea se näyttää olevan hyvin harvinaista. Let's play -videoissa ei yleensä jotenkin korosteta omaa huonoutta. Jopa fail -koosteet joita pelaajat tekevät näyttää enemmän korostavan pelaajien omaa huumorintajua.

Sen on pakko olla jotenkin sosiaalista. Ja sosiaalista luultavasti sellaisella hyvin omituisella tavalla. Luultavasti pelivideoiden kohdalla on kysymys siitä miksi kaikki kertovat viinavitsejä ja huvittuvat viinavitseistä joita muut kertovat. Koska juopottelu on itse tehtynä hauskaa, moni ajattelee että tämä hupi ja hauskuus jotenkin siirtyy myös aihetta koskeviin tuotoksiin. Koska viina on hauskaa ja känniset noloja ja noloille on hauska nauraa, oletetaan että tässä on laatuvitsin resepti. Ihmiset tunnistavat sosiaalisen tarpeen nauraa. Mutta kaikki tietävät että viinavitsit harvemmin ovat oikeasti niin hauskoja. (Ne ovat vähän hauskoja.) Viinavitseissä ja hauskoissa pelijutuissa on siksi oma osuutensa siitä mitä sosiologit huomasivat "No soap, radio" -vitsin kohdalla. Ei mitään vitsiä sisältävä mutta vitsin rytmiikalle rakennettu lyhyt vitsi sai huvittuneisuutta jos lähellä naurettiin. Ihminen nauraa mukana jotta ei tunnustaisi olevansa tyhmä, tai koska pelkää että ei kuulu ryhmään jos ei naura mukana.

Pelit ovat tietyssä määrin "matalin yhteinen nimittäjä". Uskonto on kenties joskus ollut yhteisöä yhdistävä voima. Mutta nykymaailmassa uskonto näyttää olevan tärkeä erottavana identiteettimerkkinä. Jonain jolla irtaudutaan muista, ikään kuin paremmiksi ihmisiksi. (Olipa sitten kristitty tai ateisti.) Jossain määrin samaa on tapahtunut myös politiikan kohdalla. Kun minä olin lukiossa puhuttiin aivan avoimesti siitä miten poliittisten puolueiden tunteminen ei ollut kovin relevanttia. Ne olivat "jotain muiden hommaa". Kuulin aikuisten keskustelevan tämänlaisista ilman että menettivät kasvojaan. Se oli onnellista yhtenäiskulttuurin viime henkäyksiä ennen PerusSuomalaisten syntymistä. Ja nykyisin on selvää että jokaisen pitää ottaa kantaa siihen onko konservatiivi, liberaali, vasemmalla vai oikealla. Niistäkin on tullut erottavia identiteettejä. Miltei kaikki minun sukupolven "ja tätä nuorempien" ihmiset ovat vähintään pelanneet joskus. Se on tavallista aktiota joka erottaa "niistä muista" suunnilleen yhtä vähän kuin hammastahnan käyttö. Joten ne tarjoavat jossain määrin mielekkään tavan jakaa jokin yhteinen sosiaalinen elementti. Ja kuten yleensä, se on yleensä sen verran yksinkertainen elementti että tyhminkin sen ymmärtää. Pelaaminen ei ole maailmankuva vaan jaettu kokemus. Pelaamisessa onnistuminen, epäonnistuminen ja pinnallinen reagoiva kokeminen on jotain sellaista autenttisuutta joka pinnallisilla ihmisillä lähentelee jonkinlaista rehellisyyttä.

Ja tässä mielessä tälle "Goat simulatorin" rytmittämälle blogaukselle löytyy vain yksi oikea lopetus.