Matopelien haasteista.

Keräilin aikanani erilaisia matopelejä. Olen koodannut niitä myös itse. Ne ovat typerän ja yksinkertaisen ja vanhanaikaisen peligenren edustajia. Ja jotenkin ne ovat minusta viehättäviä ja addiktoiviakin. Siitä huolimatta että matopeli on hyvin yksinkertainen peli ja usein pelistä toiseen vaihtaminen on lähinnä pinnallinen muutos joissain detaljeissa.

Hyvin menee, madostani
tulee ihan juuri ouroboros.

1: Pidän jostain syystä matopeleistä, eikä pelkästään mikään freudilainen symboliikka riitä selittämään tätä. Eikä se, että tunnetusti herra minun Saatanani oli "Raamatussa" se käärme joka Eedenin puutarhassa söi omenaa, kasvoi pituutta ja täytti lopulta koko paratiisin niin että Aatamilla ja Eevalla ei enää ollut sijaa majatalossa vaan heidät häädettiin viljelemään maata otsansa hiessä ja nukkumaan tallissa eläinten kanssa. Eläinten joille Aatami oli saanut antaa nimet. Kuten esimerkiksi "Mirri -koira" "Einari -aasi" ja "Xenzia -mato".

Madolla on pituus, se syö ruudulle ilmestyviä pisteitä siten että madon pää siirretään sen päälle. Ja tällöin mato kasvaa pituutta. Mato ei saa törmätä seiniin eikä itseensä. Pisteitä ei ilmesty paikkoihin joissa ei ole matoa.

Tätä sitten varioidaan jonkin verran. Mutta yleensä ottaen genressä osa madoista on hieman graafisempia kuin toiset eivät. Ja kerättävät pisteet ovat eri aiheisia. Tästä saa tietysti lähes loputonta hupia. "Beerworm" huvitteli röyhtäilyäänillä ja kaljalla. "Pizza worm" oli herttainen ääniefekteineen. Mutta karkeasti ottaen kyseessä on sama peli.

Siitä huolimatta, että ohjailussa on kaksi pääkoulukuntaa ; "Beerworm" toimii esimerkkinä matopelistä jossa mato liikkuu terävissä 90 asteen kulmissa. Nuolinäppäimet ohjaavat suoraan madon liikkumista siihen suuntaan mihin nuoli osoittaa. "Pizza worm" taas edustaa ajatusta jossa nuoli representoi kääntymistä. Kun pitää oikealle menevää nuolta, mato kaartaa myötäpäivään ja kun vasemmalle, mato kaartaa vastapäivään. Ja kun ei paina jompaa kumpaa, mato menee eteenpäin.

Kuitenkin perusidea on sama. Käytännössä jokainen matopeli pitää sisällään erilaisia vaiheita. Ja ne tulevat tietyssä järjestyksessä. Ja niistä siirrytään hitaasti toiseen, ellei pelaaja sitten tee tätä ennen virhettä.
1: Aluksi on alkupeli jossa pisteitä karttuu nopeasti. Mato on niin lyhyt että käytännössä siitä ei paljoa tarvitse välittää. Pisteeltä toiselle mennään varsin ripeästi. Virheitä sallitaan melko paljon.
2: Keskipelissä matoa on pakko pistää kiertämään jonkinlaista reittiä. Pisteitä kerätään sitä mukaa kun niitä osuu kohdalle. Tässä kohden täytyy usein tehdä hirveän monta mutkaa ennen kuin saadaan piste. Tämän vuoksi matopelissä mato on itsensä tiellä ja reitistä poikkeaminen muuttuu yhä vaarallisemmaksi ja vaarallisemmaksi. Mato ajaa itsensä solmuun tai ei mahdu myöhemmin täyttämään ruutua. (Asiaa ei auta se että useimmiten mato peräti venyy viiveellä, eli mato voi mahtua ruutuun ja edetä, mutta häntä ei lyhenekään koska sillä kohdalla on josksu syöty se piste.)
3: Loppupelissä reitti on käytännössä hyvin joustamaton. Peli on tässä vaiheessa hyvin mekaaninen koska reitiltä ei voi poistua. Kuitenkin peli ja pisteet karttuvat todella nopeasti. Ihan sen vuoksi, että kerättävillä pisteillä ei ole enää tarjolla paikkoja jotka olisivat kaukana madon päästä. Mato kattaa miltei koko ruudun ja kulkee reittiä jossa pisteitä vain ropisee. Lopulta mato kasvaa koko ruudun kokoiseksi.

Käytännössä matopelien vaikeusaste onkin mitattavissa muutamalla muuttujalla. Ensimmäinen on tietysti madon nopeus. Osa matopeleistä pitää sisällään elementtejä jotka muuttavat madon nopeutta. Usein nopeammaksi. Tällöin pelin reagointiaika muuttuu ja peli vaikeutuu. Useimmiten madon nopeus on kuitenkin vakio. Tällöin vaikeutta lisää madon pituuteen liittyvät elementit.

Madon pituus taas leikkaa lähinnä madon liikkumisen joustavuutta. Mitä lyhyempi mato, sitä enemmän sillä voi heilua ympäriinsä. Pitkällä madolla on pakko taivuttua johonkin reittiin. Ja kun tämä reitti on lukkiutunut, sen korjaaminen ja muuttaminen sen jälkeen on ensin vaikeaa, sitten hyvin vaikeaa, lopulta mahdotonta. Tämä on mekaanista tarkkuutta, joka käytännössä nousee varsin nopeasti tasolle ja jää sitten siihen.
1: Asiaa yritetään itse asiassa huomioida joissain matopeleissä. Esimerkiksi "Beerworm" hoipertelee jos siinä on tarpeeksi promilleja. Tämä tekee madon reitistä vähemmän virheitäkestävän. Tässä yritetään huomioida se, että nopeus ja reitin kulkeminen on lähinnä pelaajan reaktiokykyä ja reaktiotarkkuutta mittaava teko. Jos siihen pystyy peli ei itse asiassa vaikeudu keskivaiheen ja loppuvaiheen välillä tältä osin oleellisesti.
2: Ohjattavuuskysymys ja tarkkuus ovat yleensä hankalampia "Pizza wormin" kaltaisilla kaartuvilla madoilla. Etenkin niissä joissa kerättävät pisteet ovat pienempiä kuin se kaarre jonka mato voi tehdä. ; Kun madolla on etenemisnopeus ja kaartumisen määrä, nappia pohjaan painamalla syntyy ympyrä. Jos kerättävä kohde on pienempi kun tämä ympyrä, reittiä pitää varioida enemmän. Se lisää joustamattomuutta.

Useimmissa matopeleissä onkin oikeastaan yllättävää, että vaikein vaihe on nimenomaan keskipeli. Siinä pelin mekaaninen tarkkuus on jo käytännössä hyvin lähellä sitä mitä se kyseisen pelin kohdalla on. Pisteitä kuitenkin karttuu hitaasti. Ja koska suurin osa matopelikuolemista on jonkinlaisia "mekaanisia brainfarteja", on aika todennäköistä että tuho tulee juuri tässä vaiheessa. Loppupelivaiheessa pisteitä sitten ropsahtelee hirveää tahtia ja saattaa ollakin että peliin tulee pisteisiin hirveitä eroja huipputuloksiin.

Piste-eroja syntyy toki myös muuta kautta.
1: Esimerkiksi minun kännykässäni oleva "Snake Xenzia" -pelissä pisteiden lisäksi on lyhyen aikaa ruudussa olevia kohteita joista saa vaihtelevan määrän pisteitä. Mitä nopeammin tämän kohteen saa, sitä enemmän siitä saa pisteitä. Madon pituus ei kuitenkaan kasva sitä enemmän mitä nopeammin kohteen saa. Ja tämän vuoksi pelissä huipputulokset alkavat jossain vaiheessa (kuten siinä vaiheessa jossa minä olen) vaatimaan tuuria. Pisteiden on tultava käytännössä hyvällä tuurilla. Jo alkupelin ensimmäiset pisteet voivat ratkaista, mutta etenkin keskipelillä bonuspisteiden on osuttava hyvin. Käytännössä yli 4000 pisteen pelit vaativat hyvää tuuria.
2: Myös se, että monissa peleissä pisteet eivät ole tasamääräisiä tuottaa joskus murhetta. Esimerkiksi "Beerwormissa" on ikävää että siinä arvotaan erilaisista kaljoista joista saa eri määrän pisteitä. Ja kun pelin tavoitteena on kerätä promilleja, (jotka vielä laskevat pikku hiljaa ajan kanssa ilman että mato samalla lyhenee). Joskus keskipelissä soudetaan epäonnista reittiä ja kaavitaan monta ruudulla pienikokoista minimikaljaa peräkkäin. Mato kasvaa ja kasvaa, mutta promillet eivät juurikaan kohoa. Matopolon kännit laskevat samaa mukaa kuin uutta lappaa kurkusta alas. Käytännössä pelissä saattaa saada kuitenkin salamannopeita pisteennousuja kun pelin suuri tuoppi ilmestyy ruutuun. Se on paitsi iso pisteiltään, se on myös huomattavasti suurempi kuin muut kohteet. Joten kun se on ruudulla se on myös muita helpompi ja nopeampi napata. Jos näitä sattuu kolme peräkkäin aivan madon pään lähelle, pisteet ropsahtelevat ripeästi ja mato kasvaa vain marginaalisesti. Ja tässä välissä ei ehdi laskea humalatilaakaan. Tietyssä piste-ennätystasoissa lopputulos yksinkertaisesti lasketaan lähinnä sitä kautta miten monta tämänlaista "onnenpotkua" on mahtunut matkan varrelle.

Kuin ouroboros

Moni on vegetaristi tai vegaani. Se on monesti elämäntaparatkaisu. Minulla ei ole tiukkaa kantaa aiheeseen. En tuomitse tai tue tätä ratkaisua. Se, pidänkö sitä järkevänäkin on mutkikas ; Mukana ollaan hyvin ja huonoin argumentein.

Jos kyseessä on lihateollisuuden kritiikki, se on asiallista arvokeskusteluun osammistumista. Jos se on uskonnollinen juttu, niin se on ihan ymmärrettävää.

Mutta muutoin. Ei niin paljoa. Usein tuntuu että vegetarismi liittyy luonnollisuuden ihannointiin. Mutta lihan syöminen on juuri se, mitä luonto tekee. Eläimet eivät kuole vanhuuteen. Ja jos pänttää ekologiaa tuntee typpikierron periaatteen. Ja se tarkoittaa sitä että puut syövät eläinten raatoja. Jokainen elävä olento on osa ketjua, ja se ketju syö meistä joka ikisen kun aika tulee. Ahmii kuin ouroboros häntänsä.

Moni vegaani onkin lähinnä sentimentaalisia eliöitä kohtaan, joilla on killisilmät ja pörröturkki. Tämä on hierarkista jos ihminen ei syö eläimiä mutta syö kasveja. Ihminen sitten jaottelee eläimiksi ja kasveiksi ja priorisoi ihmisenä itsensä arvokkaammaksi ja näin spesistisesti luokittelee syömisiään. Ihan yhtä järkevää olisi luokitella juurellisiin, syövyttäviin ja hampaallisiin olentoihin.

Ja tämä kaikki johtaa siihen että lihansyöntiä korostetaan useimmiten ikään kuin jonain spesistisenä mielivaltana jossa ihminen nousee luonnon yläpuolelle. Että ihminen syö eläimiä koska ei pidä itseään osana luontoa. Kuitenkin tosiasiassa ihminen asettuu juuri osaksi luontoa syömällä lihaa. Ja se, että valikoit eläimiä siksi että näillä on pörröturkki, nappisilmät ja tietoisuus kertoo että hierarkisoit eläinten ja eliöiden attribuutteja. Ja että teet tämän hierarkisesti jossa ihmisenkaltaiset ovat sympaattisempia kuin kasvit. Spesistisesti suojelet hampaallisia ja vastustat juurellisien samanlaista arvoa.

Toki lihaa voidaan syödä spesistisellä hengellä. Mutta tämä ei ole ratkaisevaa, koska se että lihaa voidaan syödä spesistisin argumentein ei tarkoita että kaikki lihansyönti olisi spesististä. Luonnollisuus, vaikka ravintoverkon ouroborosluonteen kautta, on selvästi lihansyönnissä mahdollisuus. Mutta kasveja ei voi syödä millään muulla kuin spesistisellä otteella. ; Itse asiassa luonnollisuus onkin kasvissyöntipuheissa asetettava kontekstiin. Valtaosa tähän liittyvästä luontoajattelusta hengellistää luonnon. Sen sijaan että tässä luonnollistettaisiin ihminen, pitää hengellistää luonto ja yrittää selvitä sillä että luodaan homo religiosus -ihmiskuvan hengessä ajatus siitä että hengellinen on luonnollista. Jonka jälkeen mikä tahansa voi olla mitä tahansa, kun idea ja käytänne voidaan vetää miten päin tahansa milloin sattuu huvittamaan. Tämä selittäneekin sen, miksi luontoajattelussa pidetään ihmistä jotenkin luonnon yläpuolella olevana olentona. Olentona jonka ei tarvitse käyttää turkiksia tai syödä lihaa toisin kuin luolamieslajitoverinsa, koska teknologia on irrottanut ihmisen luonnosta erilleen. Eri maailmankuvat voivat siis aikaansaada ristiriitoja, mutta kasvissyöntiin liittyvässä luontohihhulointipuolessa oma maailmankuva voi tuoda ristiriidat mukaansa sisäisesti.

Kirottua!

Helsingin pitäjän kirkko on vanha paikka, se on 1450 -luvulta. Alueella on ollut kirkko vielä kauemmin. Iäkkyys ja kirkon symbolinen rooli näkyy myös siihen liittyvissä kummitustarinoissa.
* Kirkko tuli tässä yhteydessä itselleni tutuksi melko tarkkaan kymmenen vuotta sitten. Olen mm. siihen aikaan käynyt pimeän aikaan laittomasti kyseisen kirkon hautausmaalla. En toki kaatamassa hautakiviä, vaan nauhoittamassa kummituksia. Mutta kuitenkin. Jostain piti siihen aikaan saada sävärinsä, vähässä olivat haluttavat emootiot siihen aikaan.
* Sami Aaltosen "Aavetaloja" -kirjaan on koottu Helsingin lähiseutujen kummitustarinoita jotka on voitu jotenkin dokumentoida tai sitoa paikkaan. Kirjassa on useita tarinoita jotka koskevat juuri Pyhän Laurin kirkkoa.

Esimerkiksi kirkosta kerrotaan tarinaa jotka koskevat sen kadonneita kelloja. Kirkon kellot piilotettiin isonvihan aikoihin. Ne oli piilotettu Vantaanjokeen jotta niitä ei voitaisi ryöstää. Kelloja ei saatu takaisin, ja niihin liittyvissä tarinoissa esimerkiksi vaaditaan jotain erikoisehtoja jotta kellot saadaan nostettua, ja osassa kerrotaan että vaaran uhatessa kellot soivat. Toisessa tarinassa kummitukset ovat pitäneet henkien jumalanpalveluksia. Kirkon käyttösuhde olisi siis tavanomaista suurempi. - Ja miksipä ei olisi, kun puitteet selvästi ovat hyvät.

Kummitusten täyttämä kirkko? Mahdollisesti.
Lihallisempia seurakuntalaisia on joka tapauksessa tavanomainen määrä.

Kenties kummitukset pitävät ympäristöstä. Tai sitten he ovat riivaajia jotka ovat loukkaantuneet siitä että Kuori -ikkunan lasimaalauksen alla on (luultavimmin) R. W. Ekmanin 1853 tekemä plagiaatti/kopio/toisinto erään Vinciläisen varsin hyvin tunnetusta työstä. (Dan Brown kiittää.)

Tämä on minun kryptografinen aarrejahtini, teidän edestänne..

Kävin paikan päällä tänään. En kuitenkaan mennyt varsinaisesti yllämainittujen seikkojen vuoksi. Koska pidän Suomenlinnasta, on syytä ottaa esille Cronstedtin hautakappeli. Carl Olof Cronstedtin (1756-1820) uusklassista tyyliä edustava hautakappeli löytyy juuri tämän kirkon hautausmaalta.

Hän taas oli aikanaan varsin vihattu mies. Esimerkiksi Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoissa" hänen väitetään myyneen Suomenlinnan venäläisille. Kuuluisa antautuminen ei siis johtuisikaan siitä että upseerit arvioivat ruotsin puolustuskykyä kokonaisuutena, ja linnan piirityksen purkamiseen ei myöskään tullut apuja. Cronstedt itse oli vanhemmiten lähinnä Herttoniemen kartanon puutarhan kehittämiseen keskittynyt lempeä mies. Mutta hänelle oltiin kovin kaunaisia. Ja ei. Cronstedt ei kummittele kappelissa. (Sami Aaltosen kirja liittää hänen kummittelevan kotonaan Herttoniemen kartanossa, mikä onkin luonteva paikka kummitukselle. En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä hautausmaan kummitusten metafysiikkaa joka sitoo kummituksen kuolleeseen ruumiiseen.)

Sen sijaan hänen hautansa valtasivat kyykäärmeet. Hautapaikka oikein kuhisi niitä. Tarinan mukaan käärmeet poistuivat vasta kun hautakappelin oven ylle asetettuun Cronstedtin sukuvaakunaan lisättiin omaa häntäänsä syövän käärmeen kuva. Tämän symbolisen aktion jälkeen kyykäärmeitä ei näkynyt. Pääsin itse asiassa kurkistamaan kappelin sisälle, ja sielläkään käärmeitä ei näkynyt. Sielä oli toki hyvällä mielikuvituksella kehäisen itseään häntään purevan käärmeen muotoinen kuivanut seppele.

Nähdäkseni tämänlaiset tarinat sopivat siihen että ruotsin vallan rappeutuminen tarvitsi syntipukkeja ja Cronstedtin antautuminen oli hyvä. Sillä Suomenlinnalaiset uskoivat linnansa puolustuskykyyn - ja miksipä eivät olisi uskoneet. Näin antautuminen nähtiin niin suurena pelkuruutena että sen olisi miltei pakko olla petos.

Cronstedtin "Pohjolan Gibraltarin" (Eli Viaporin, minulle Suomenlinnan) luovuttaminen on ollut näkyvä teko. Esimerkiksi Cronstedtin kotipaikkaan, Herttoniemen kartanoon, liittyy tarina petturin palkasta. Että suuri osa venäjän petoskullasta oli hiekkaa ja että Cronstedt olisi kaatanut tämän vihoissaan kartanonsa mailla olevaan salmeen ja tällä selitettiin se, että kyseinen salmi ei yleensä jäädy talvisin.

Näin ollen minulle kyykäärmeet eivät ole petturin merkki, vaan merkki loanheitosta. Siksi en edes suostu lukemaan käärmettä sen likaisessa muodossa ja katson sen olevan ouroboros, silloin se on rakentavampi symboli. ; Toisen maineen mustaaminen yliluonnollisilla kertomuksilla on yhtä uniikkia kuin kopsata muuatta Vinciläistä mestari Leonardoa. Sellaisesta ansaitsee jo tulla kummitelluksi. Jos se vain olisi mahdollista.

Enough is enough! I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking grave!

---

On ilo ja kunnia että maassamme on valtionkirkko joka verovaroin mahdollistaa sen, että kirkoon kuulumaton harhaoppinen voi ilmaiseksi käydä hautausmailla tunkemassa nenäänsä paikkoihin sellaisin toimin jotka moni voisi pitää pyhäinhäväistyksen lähentelynä.

Kylmää taidetta.

"Here you go. The killer’s a literature professor. He cuts off little chunks from his victims bodies until they die. He calls himself "the deconstructionist"."
(Charlie Kaufman, "Adaptation")

Romantiikan aikaa pidetään usein seurauksena sille, että valistuksen ajan järki on kylmää ja tunteetonta, joka taas pistää vastaiskuna keskittymään tunteeseen. (Esimerkiksi kauhuelokuvat ovat siksi "romanttisia", vaikka niissä ei sydänkäpysiä olekaan.) Etenkin kaltaiseni analyyttiseen ajatteluun keskittynyt olento saa kuulla usein siitä, miten elämä muuttuu järjen valossa kylmäksi ja kuolleeksi. Mielestäni näin ei ole: Se, että asian ymmärtää ei mitenkään tuhoa itse asiaa tai muuta sitä. Silti minusta tuntuu siltä että jos tämä on jumalanpilkkaa, olemattomien yliluonnollisten elementtien lisääminen on elämänpilkkaa, vihjaus siihen että "elämä sinällään" ei olisi tarpeeksi ihmeellistä ja hienoa, vaan vaatisi jotain yliluonnollisia "lisämausteita" kelvatakseen.

Vakuutuin asiasta itse asiassa vähän aikaa sitten, kun juttelin kirjallisuuden opiskelijan kanssa. Hän kommentoi kriittisesti erään toisen, tuntemani, elämäntapataitelilijan runoja. Hän kommentoi rytmiä ja ehdotti joitain parannuksia. Hän sanoi että runot aikaansaavat tunteita ja niistä pidetään koska niissä on rakennetta joka vetoaa. Hieno runous ei siksi ole satunnaista, vaan silläkin on tietty muoto. Ja tämän muodon voi ymmärtää ja kun sen ymmärtää, runoistakin tulee hienompia. Analyysikyky auttaa siinä että voi tehdä parempaa taidetta. Toisin sanoen, vaikka kehittäisi uuden taidesuuntauksen, taiteilijalla on itsellään ns. tarkka "näkemys" siitä mitä hän haluaa ja tavoittelee. Toisin sanoen, hän analysoi taidettaan jollain tavalla.

Kehitys on aina muutosta kohti jotain tavoitetta. Muunlainen muutos on vain ajelehtimista.

Vastaava syntyy tietysti elokuvien kanssa. Elokuvia voi katsoa pelkkänä elokuvana. Elokuvia voi analysoida. Mutta vain analysointitaitoinen voi valita kummalla tavalla niitä katsoo. Tietenkin elokuvan voi katsoa pinnallisesti, jolloin se yleensä kestää sen yhden lukukerran. - Itse asiassa jos joku kertoo minulle että hän "saa kaiken" kaikista elokuvista yhdellä katsomiskerralla, se tarkoittaa sitä että hän ei panosta siihen sen enempää. Käteen jää vain juoni, joka ei toisella katsomiskerralla säväytä. Sen sijaan erilaisten kantojen metsästys ja muu analyyttisten työvälineiden käyttö Elokuvien kohdalla on sellaista, että se sallii elokuvan useamman katsomisen, ja mahdollistaa myös sen, että ensin katsoo elokuvan tunteella ja sitten sen jälkeen miettii sitä analyyttisesti vaikka kahvilla muistinvaraisesti toisen vastaavasta systeemistä pitävän tyypin kanssa. Tässä kohden elokuviin tulee myös sosiaalinen elementti, jota "ulkopuolinen juonitasolle jäävä" ei juurikaan voi tehdä. Tapahtumien siteeraaminen suoraan ja juonireferaatti ei vain tuota samanlaista fiilistä, kuin miettö tai kina siitä mitä tuokin roolihahmon tukanväri nyt kertoo. (Animeissa tukanvärillä on tarkasti määrättyjä muotoja, hieman samaan tapaan kuin vanhoissa lännenelokuvissa hatun väri kertoi onko hahmo hyvä vai paha. Mustahattuiset kuolevat ja valkohattuiset jäävät eloon.)

Analyysi ei tarkoita sitä että olennainen heitetään ulos, vaan asian käsittelyä, miettimistä ja tarkastelua eri kannoilta. Käsittelyn vastakohta taas ei ole niinkään aitous kuin passiivisuus.

Siksi elokuvien ymmärtäminen mahdollistaa sen että niistä voi nauttia useita kertoja, ja tehdä vaikka erilaisia tulkintoja. Tässä tulkinnassa taas esimerkiksi psykoanalyysin symbolien tunteminen auttaa usein. Ei välttämättä siksi että psykoanalyysi olisi totta, vaan koska elokuvaohjaajat käyttävät sen symboleja kertoakseen erilaisia sanomia, joka taas voi kertoa ihan vain siitä että se on tapana tai siitä että moni elokuvaohjaaja luottaa niihin. Samoin esimerkiksi Raamatullisia viittauksia löytyy samalla tavoin. Ne ovat mielenkiintoisia ja ne kertovat siitä mitä varten elokuva on tehty. (Se ei aina ole vain se, että tapahtuu pari korttelinräjähdystä ja deux ex machinaa ja lopussa tyttö saa pojan, happy end. Tosin joskus on.)

Viittaan tässä tuoreesti katsomaani Charlie Kaufmanin ja Donald Kaufmanin käsikirjoittamaan ja Spike Jonzen ohjaamaan "Adaptation" -elokuvaan. Siinä alussa roolihahmo Charlie Kaufman esittää veljelleen alkuun siteeraamani ehdotuksen dekonstruktionisti -murhaajasta. Rinnastan tämän ominaisuuksien analysoijaan, jossa hahmon elementit ovat tarkastelun kohteena. Sen murhaavuus kuvaa ajatusta siitä kuinka uhrin pilkkominen ei kerro uhrista, vaan muuttaa tämän kuolleeksi, joten siitä ei saa oikeaa kuvaa ja hahmo muuttuu kuolleeksi. Kuitenkin ajatus kehittyy elokuvassa, ja veli tekeekin murhaajasta lopulta enemmänkin Ouroboros -murhaajan, joka syöttää irtileikkaamansa osat uhrilleen, kunnes tämä kuolee. Ouroboros taas on enemmänkin tunnettu ikuisen elämän ja toistuvuuden symboli.

Elokuvasta selviää se, että analysointi ja keskittyminen jonkin asian ymmärtämiseen on tärkeää, ei sen takia että voitaisiin ymmärtää "kaikki" ja että tavoitteena olisi "kaiken analysointi puhki" ja se mikä tyydyttäisi olisi "kaiken selitys". Päin vastoin, analysointiin liitty minusta enemmänkin halu ja kyky oppia uutta, huomata virheitään ja korjata niitä, kehittyä. Muuttua. Tältä kulmalta katsoen analyyttinen ihminen ei ole mikään kylmä marmorikuutio. Toki analyysi myös suojaa muutoksilta: Analyysin kautta osa näkemyksiä ohjaavasta propagandasta huomataan, jolloin sille ollaan vähemmän alttiita. Sillä kun propagandaa on katsottu, ja ymmärretty propafandaksi, katsoja käyttäytyy eri tavoin kuin silloin kun hän ei ole sitä ymmärtänyt propagandaksi.

Olennaisin on kuitenkin kyvyssä palata jälkiään takaisin, yrittää uudestaan eri tavalla ja taidossa olla aktiivinen eikä passiivinen. Kyky kehittyä. Analyysiin pyrkivä ei kuitenkaan voi analysoida koko maailmaa, siinä on liikaa asioita. Keskittyminen mielenkiintoiseen tekee maailmasta mukavamman paikan itselle elää, tämä taas johtuu siitä että tarkastelu tekee maailmasta enemmän ihmisen kokoisen kuin loppuunkalutun.

"There are too many ideas and things and people. Too many directions to go. I was starting to believe the reason it matters to care passionately about something, is that it whittles the world down to a more manageable size."
(Susan Orlean, "Adaptation")

Snakes on a plane.

"Kaikki palaa alkuunsa ja selitykset jää / Käärme kohmeen kangistama jäytää häntäänsä"
(CMX, "Silmien takana")

Käärmeet ovat monissa kulttuureissa tärkeitä. Kristinuskoon on lainattu sumerilaisten Gilgamesh -eepoksen käärme, joka pettää ihmisiä. Apteekin tunnuksessa on Mooseksen seikkailuista lainattu käärmesauva, jonka katsominen Raamatussa paransi käärmeenpuremista. (Mikä on ihmetyttänyt minua, koska sama teos kuitenkin kieltää epäjumalankuvat, kuten kultaiset härät. Ilmeisesti käärme oli jotenkin erikoinen - kenties se oli lainattu jostain muusta uskonnosta johon nomadikansa oli törmännyt vaelluksellaan.)

Faaraoiden dynastioita edeltäneessä Ala-Egyptin perinteessä kuninkaat kruunattiin Buton kaupungissa, ja tärkeää sijaa esitti kobrakuningatar Wadjet. Atsteekkejen jumalien joukossa oli Quetzalcoatl, jolla oli käärmeen vartalo ja ihmisen pää ja Tlaloc, joka oli sateen ja salamoiden jumala, jonka huulet muodostuivat kahdesta käärmeestä. Kreetan minolaiset palvoivat käärmejumalatarta, jolla oli paljaat rinnat ja käsissään käärmeet. Ecuadorin jívarot käyttävät hallusinoivasta koisokasvista, maikuasta, tehtyä juomaa, daturaa. (Vaikuttavina aineina ovat alkaloidit atropiini ja skopolamiini). Juomaa käytetään tärkeässä rituaalissa jossa on tarkoitus nähdä arutameja, jotka ovat henkimaailman esi-isiä. Nämä ilmestyvät näkijälle usein kahden jättimäisen käärmeen muodossa, unen käärmeet taistelevat kiemurrellen, ja jívaron on rituaalissa juostava niitä kohden ja kosketettava niitä ennen kuin ne katoavat räjähtäen. Käärmeet näkyvät muutoinkin runsaasti unissa.

Myös maailmankäärmeet ovat yleisiä. Esimerkiksi ásatrú -mytologiassa on jättimäinen käärme, joka kiertää maailmaa ja uhkaa niellä sen ja joka on kuitenkin olennainen osa maailman rakennetta. Skandinaavisessa mytologiassa maailmankäärme on nimeltään Jörmungandr, ja se ympäröi nimen omaan ihmisten asuttamaa maailmaa. Tutuin maailmankäärme on luultavasti Raamatusta ja juutalaisuudesta tuttu maailmankäärme nimeltään Leviatan.

Samoin ouroboros, itseään hännästä syövä käärme, joka itseään syöden ravitsee itseään, on yleinen : Siihen törmää sarjakuvissa tai Michael Enden romaanissa "Tarina vailla loppua" -kirjassa. Merkki oli alun perin kreikkalaisien ikuisuuden symboli. Myöhemmin merkki kuvasi mystikoille maailman ikuista tuhoa ja uudistumista. Ouroboros on yleinen myös näyissä, kuuluisin näistä on varmaankin Friedrich August Kekulé von Stradonitzin näkemä näky, jossa ouroboros ilmestyi unessa, ja tämän unen inspiroimana hän keksi miettiä sellaista asiaa, että jospa bentseenimolekyylissä olisikin kuusi hiiltä renkaana. Tämä keksintö ratkaisi monta sen ajan orgaanisen kemian ongelmaa. (Myös Jörmungandr on niin suuri että se kykenee syömään valaita ja kiertämään maailman ympäri puremaan omaa häntäänsä.)

Käärmenäyt eivät ole yhden mielen satunnaisia tuotteita, koska ihmiset näkevät niitä erittäin yleisesti. Joten niiden ilmiintyminen näkyihin ja uskontoihin täytyy selittää jotenkin. Sigmund Freud uskoi että unessa mystiikka kohtasi tieteen, tai ainakin hän loi järjestelmän joka oli sellainen. Hänestä alitajunta toi esiin salattuja toiveita, joita henkilö ei kehtaa tunnustaa itselleen, joten hänen mielessään on sensori(oikeastaan sensuroija), joka maalaa päälle jotain hieman muuta. Hänen mukaansa unissa oli arkkityyppejä, joista yksi oli käärme. Freudin mukaan kulttuuri -toiset ihmiset- loivat esteet mielelle asettamalla tabuja ja kieltoja, eikä hän ajatellut geenien vaikuttavan asiaan.

Edward Wilsonin "Konsilienssi" -kirjassa esitettiin aika lailla toisenlainen näkemys, jonka mukaan käärmekuvien yleisyys johtuu evolutiivisista syistä, ja lajinmukaisesta aivojen toiminnasta. Kirjassa esitetään esimerkkejä simpansseista, joilla on synnynnäinen, ei opittu, kammo käärmeitä kohtaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita vielä mitään, mutta Wilson huomauttaa, että ihmisillä on aivan samantyyppinen kammo. Käärmeitä kammotaan helposti. Tämä ei ole pelkästään opittu kysymys, sillä tutkimukset ovat osoittaneet että käärmekammo syntyy helpommin kuin esimerkiksi kammo kukkasiin. (Ja itse asiassa jos ajatellaan laajemmin, ero korostuu : Jos kukkasia pelätään, pelko on usein fobian tasolla. Käärmekammoa fobian tasolla, odiofobiaa, on toki enemmän, mutta erikoisempaa ja tärkeämpää mielestäni on se, että heikompi vastenmielisyys on käärmeillä yleistä, kun taas kukkasten kohdalla niitä käytännössä joko ei pelätä tai sitten niitä pelätään fobiana. Ja tämä taas ei riipu kulttuurista, jossa ihminen elää. Syyt löytyvät siis sisältämme.) Ihmiset toki oppivat pitämään käärmeistä, mutta tämä on työlästä, keskimäärin ihminen oppii paljon helpommin pitämään esimerkiksi pienistä koirista. Wilsonin mukaan yleensä yleinen pelonaihe lapsuudessa on pimeä, tämä heikkenee, kun taas käärmekammo voimistuu voimakkaasti murrosiässä - kuten simpansseillakin tapahtuu. On siis aivan, kuin lapset olisivat laumassa, ja niiden pysyminen laumassa tai nuotion ääressä on tärkeää, ja aikuisena hänen taas on uskallettava ulos esimerkiksi metsästämään tai keräilemään - ja sen vuoksi varottava käärmeitä. Evoluution kannalta tälläinen järjestely on toimiva : Käärmeethän tappavat nykyisinkin runsaasti ihmisiä, niistä monet ovat myrkyllisiä. Käärmeet eivät ole väritykseltään tai muuten silmiinpistäviä, vaan ovat enemmän piilossa luikertelevaa mallia, joten niiden havaitsemiseksi tarvitaan erillisiä "algoritmeja". Siksi "havaintojen ja teorian valossa" on järkevää katsoa että ihmisillä on synnynnäisiä, epigeneettisiä taipumuksia, jotka helpottavat käärmemäisten hahmojen havaitsemista.

Tämä on uskottavampaa, kuin pelkkä ajatus siitä, että käärmenäyt olisivat puhtaasti kulttuurillisia. Ihmisen kuuloaisti on siitä erikoinen, että se havaitsee käärmemäiset, matalalla olevat sihahdukset, erityisen tarkasti. (Tämä on ikään kuin synnynnäinen cocktailparty -ilmiö; eli tapahtuu samaan tapaan kuin kuulemme oman nimemme puheensorinasta, koska aivomme ovat erikoistuneet tunnistamaan sen äänihahmon. Tosin aivoissa on tämä sihahduksien tunnistaminen on luonnostaan, kun taas nimemme painuu mieleen toiston, oppimisen, kautta.) Lisäksi ihmisen näköaistimukset reagoivat lajinmukaisesti - eli kulttuurista riippumatta - siten, että muun muassa räikeät, nopeasti esiin tulevat kuviot tulevat esiin - ja näiden lisäksi käärmemäisesti kiemurtelevat hahmot nousevat helposti mieleen. (Katso vaikkapa television kohinaa, jos voit. Siinä alkaa melko helposti näkymään kiemurtelevia kohteita, vaikka kohina on satunnaista, ihminen luo sinne tietynlaisia hahmoja helpommin kuin toisia taas ei.) Toki käärmeet nousevat jumaliksi, parantajiksi tai tiedon läheteiksi, demoneiksi ja vastaaviksi kulttuureissa, joissa myrkkykäärmeitä kohdataan. Ihminen ei siis ole pelkkä geenien suora tuote, vaan ympäröivä kulttuuri - ja maailma, jossa hän toimii ja havainnoi muutoinkin - vaikuttavat asiaan. On kuitenkin hyvä huomata, että epigeneettiset säännöt luovat käärmeille lumon ja erityisen tunnereaktion, joka johtaa siihen että kulttuurissa nimen omaan käärmeet muuttuvat jumaliksi helpommin kuin muut asiat, joita ympäristössä tavataan: Jos ympäristössä on marsuja ja käärmeitä, marsujumalia ei tehdä kovin paljoa, mutta käärmejumalia tehdään sen sijaan runsaasti.