Normalisoidaanhan kannibalismiakin

Netissä kiertää kuva jossa on afrikkalainen lapsi jonka molemmat kädet on amputoitu. Kuvatekstinä on ”afrikkalaisella ei mene sormi suuhun”. Tämä on materiaalia joka on tavallaan hauskaa, mutta sellaisella tavalla jota ei tavallaan halua jakaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Tämänlaiset mustan huumorin jutut ovat sosiaalisesti vaikeita. Ja nimenomaan sellaisella tavalla että niihin ei oikein osaa suhtautua. Usein ihmiset osaavat selkeästi loukkaantua tai pitää jotain tiettyä vitsiä harmittomana. Mutta mainitsemani vitsi on selvästi monille vaikeasti tulkittavissa.

Ja onkin syytä kysyä miksi. Koska kuulin että huumorin analysoiminen olisi jotenkin mystistä, jotain jota ei voi tehdä koska huumori pakenee kaikkia määritelmiä, olin erimielinen. Päätinkin perustaa huumorilaboratorion. Ja koska kuulin että huumorin selittäminen on kuin sammakon dissektoimista, päätinkin tehdä juuri tämän. Dissekotoituani todella todella monta sammakkoa, joista osat ovat putkahtaneet erilaisten ihmsiten suista, päädyin esittelemään löydöksiäni tähän.

Ja tässä voidaan aloittaa huumorista joka herättää pahastumista.

Jos mietitään sellaisia vitsejä kuin ”Minne Amelie Ernhart katosi – toivottavasti keittiöön jonne nainen kuuluukin” on kyseessä selkeästi loukkaava vitsi. Tämänlaisten lausumisia vastaan nouseekin kiukkua. Tämänlaisten vitsien kertomista halutaan usein vastustaa. Ja tässä käytetään argumentteja.

Yleisimmät kritiikit tälle huumorille ovat se, että;
1: Tämänlainen on haitallista siksi että vitsi samanaikaisesti esittää avoimesti hostiilin ja ennakkoluuloisen viestin mutta se lähettää sen mukanaan implisiittinen viesti jonka mukaan sitä ei saa laskea hostiiliksi ja ennakkoluuloiseksi koska se ei merkitse mitään koska se on vain vitsi.
2: Vitsit, vaikka niihin ei uskottaisikaan, toistavat normalisoivat vitsin takana olevia asenteita ja sosiaalisia rakenteita. Selvästi tämä toimiikin melko vahvasti. Psykologian puolella puhutaan halventavasta huumorista (disparagement humor) jossa itse asiassa aika vahvasti uskotaan olevan perää. Selvää on ainakin että tämä on keino kritiikki-immunisoida sanomaa. Sillä jos vitsistä loukkaantuu niin jutun kertoja ei argumentoi miten hän ei ole ennakkoluuloinen vaan selittää että kriitikoiden tulisi ”hankkia huumorintaju” ja ”lopettaa olemasta niin herkkähipiäinen”. Toisaalta vaikka asiaan ei uskoisikaan, niiden sanominen toistuvasti ääneen muuttaa mielipiteitä niiden mukaisiksi joten periaatteessa tämä voi todellakin normalisoida

Tämä kaikki voidaan yhdistää vahvasti Thomas Hobbesin "Leviatanissa" olevaan teoriaan huumorista. Hobbesin mukaan huumorin tehtävänä on osoittaa ylivaltaa. Ja näiden vitsien rakenne ei todellakaan toimi siten että asiaan ei uskottaisi. Esimerkiksi Amelie Ernhart -vitsini toimii vain jos elää maailmassa jossa naisten tasa-arvoasiat otetaan vakavasti totena. Mutta niitä ei pidetä kahlitsevina. Tällöin vitsi kuvaa ihmisen mielipidettä eikä se tavallaan enää olekaan oikeutus kiertää asia.

Käytämme kulttuurissamme huumorin kaapuun verhoutumista aivan liian usein ikään kuin se, että sanoisi vitsi vitsi tarkoittaisi että ei tarkoita mitä sanoo. Kuitenkin vitsit ovat usein nimenomaan sitä että joku muotoilee liioittelevasti jotain joka on rehellisesti hänen oma mielipiteensä. Ja tämä vitsi menee läpi vain siksi että joku toinen uskoo tähän vitsiin. ; Disparagement humouria on käytetty paljon propagandassa ja täytyy muistaa, että esimerkiksi natsien valtakunnassa juutalaisten vainoja alkulämmiteltiin nimenomaan pilakuvilla, joissa juutalaisia esitettiin juuri niin vastenmielisinä kuin natsit heidät näkivät. Vaikka ne olivat teknisesti ottaen tunnistettavissa muodoltaan varsin perinteiseksi huumoriksi. ”Vitsi vitsi”ei ole sama kuin ”ei ole totta”. Ja jokainen joka rakentaa näiden välille yhteyttä tekee kikkailuja joka ei sellaisenaan ole loogisesti tai rationaalisesti perusteltavissa.

Tässä mielessä olisi syytä tuntea ironia ja sarkasmi. Ja niiden välinen ero. Samoin täytyy muistaa, että satiiri, ollakseen satiiria on jotain jossa täytyy olla kohde ja pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu ja mitä siitä halutaan sanoa. Aina kun joku sanoo ”vitsi, vitsi” täytyisi avata myös sitä mitä tällä vitsillä on sitten ajanut takaa. Ei ole mitään motiivien väärinymmärrystä jos oikeita motiiveja ei voida esilletuoda. Olkiukottamisen todistaminen vaatii kritiikin oikein kuvaamisen sekä alkuperäiseen vitsiin sopivan erilaisen tulkintaviitekehyksen esilletuomisen ja sen miten nämä kaksi ovat aivan eri asiaa. Napoleonin Komplekseissa on tästä mainio esimerkki; Hän rinnastaa Swiftin kannibalistisen ”Vaatimattoman ehdotuksen” ja Halla-ahon sotilasjunttaheiton. Ja näyttää että vaikka Swiftillä oli itse asiassa törkeämpi aihe kuin Halla-aholla niin se oli selvästi muotoilultaan että etiikaltaan ylivertaista huumoria.

Mikä ei siis tarkoita sitä, että tässä ajettaisiin sensuuria ja poliittista korrektiutta. Sen sijaan rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Ja tästä päästään siihen ongelmaan että tässä yllä käytettyä huumorimallia ja siihen liittyviä onglemia käytetään usein nimenomaan siihen että kielletään eri aiheita. Ja tässä ilmapiirissä esimerkiksi Swiftin ”Vaatimaton ehdotus” muuttuisi joksikin joka normalisoi kannibalismia enemmän kuin mikään Leppävaaran alkon houkutteleva tarjous jostain kivasta Chiantista. *tstststststs*

Hobbesin kuvaama huumori ei kuitenkaan ole kaikki huumori. On tavallaan virhe kuvitella että olisi vain yksi huumoriteoria. Ja tässä yhteydessä on pakko ottaa iso nimeltämainitsematon esille. McGraw ja Warren ovat tulleet tunnetuiksi Benign violation -huumoriteoriastaan. He tutkivat paljon asioita jotka ovat hauskoja. Ja he huomasivat että suuri osa hauskoista asioista vaatii sen, että vitsi rakennetaan sellaisella tavalla, että siinä on samanaikaisesti jonkinlainen rikkomus ynnä se että se on jotenkin harmiton.

Siksi perinteisessä slapstickissa liukastutaan banaaninkuoreen ja kaatuu persielleen tai mahdollisesti suttaa itsensä. Jos tyyppi vain kävelee, se ei sellaisenaa ole hauskaa. Mutta jos tyyppi kaatuu ja kuolee, se ei ole hauskaa, koska se ei ole harmitonta. Tässä yhteydessä rike voi olla mikä tahansa rike. Looginen, moraalinen ja muuta vastaavaa. Usein moraaliset rikkeet aiheuttavat närkästystä, mutta jos se kontekstoidaan oikein johonkin harmittomaan, tämä närkästys muuttuu hauskaksi.

Tässä yhteydessä voitaisiin rakentaa vitsejä jotka koskevat myös sorrettuja vähemmistöjä, mutta tavalla jotka vaativat myötätuntoa. Jos esimerkiksi kerrotaan vitsi, jossa kysytään ”Monta poliisia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu – ”He eivät vaihda lamppua. He vain hakkaavat tummuuden.”” Joka itse asiassa on sellainen vitsi että se närkästyttää kahdenlaisia tyyppejä
1: Moraalisesti yksioikoisia tyyppejä jotka eivät erota poliittista epäkorrektiutta ja moraalittomuutta. Ja joista rodullinen poliisiväkivalta on kielletty aihe.
2: Tyyppejä jotka eivät erota poliittisesta korrektiudesta kuin sen vapausaspektin. Eivätkä siksi erota poliittista epäkorrektiutta moraalittomuudesa. Heistä tummien hakkaaminen ei ole oikea ongelma lainkaan ja joista on väärin lietsoa tämänlaisia harhaluuloja koska jos poliisit hakkaavat tummia niin se johtuu tummista. Sen sijaan tavallinen ihminen joka suhtautuu negatiivisesti rodulliseen väkivaltaan pitää tätä hauskana koska siinä tummien hakkaaminen kohdistuu absurdisti johonkin joka ei vahingoitu pamputuksesta. Tai sitten he pitävät tätä ymmärrettävästi huonona vitsinä koska se ei ole kovinkaan luova.

Tämä vaatii tietenkin sitä, että vitsissä on pointti. Siksi vitsissä täytyy olla jonkinlainen set-up, jossa vitsin kertoja ohjaa katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan. Ja punchline joka sitten luo jännitteen joka rikkoo sääntöjä joihin ihmiset on viety.

Eli;

Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen mukamas nokkelaa huumoriaan tajua. Kuitenkin täytyy kysyä; Onko väärinymmärryksen takana se, että vitsiä ei ole rakennettu oikein.

Puuttuuko siitä set-up tai punchline. Onko se itse asiassa rakenteeltaan huumoriksi tunnistettavaa? Ja sitten se vaoikein. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos suvakkifeministejä raiskattaisiin ja hän puolustautuu että ”tää oli sellainen humoristinen heitto” niin mitä se merkitsee? Sitä että raiskaus ei olisi jotenkin oikeudenmukainen ironinen kohtalon kosto? Sitä että on? Sitä että ei oikeasti olisi iloinen vaan surullinen raiskauksesta? Tämänlainen epäselvyys, tilanteen hämärrys ja pointin puute tekee vitsistä satiirina surkeaa. Asiaa pahentaa se, että joskus ”Kännissä ja läpällä” onkin tullut sanottua oma mielipide ilman että siinä on mitään vitsiksi tunnistettavaa kontekstia tai tilannetta.

Miksi huumoriin verhoutuminen olisi puolustautumista? Moni stand-up koomikko joka on erityisen poliittisesti epäkorrekti on nimenomaan ansiokkaasti väistänyt tätä huumorin taakse menemistä. Sen sijaan he ovat esittäneet sen avoimesti rehellisenä. Esimerkiksi Monty Pythonin ”Brianin elämä” oli selkeästi huumoria ja sarkastinen. Ja juuri siksi siitä olikin debattia. Pappishenkilöt asettuivat kritisoimaan elokuvaa vahvasti. Ja Monty Pythonit olivat esimerkiksi debattiohjelmissa tämän vuoksi. John Cleese esimerkiksi korosti miten ristiinnaulitsemiskohtauksessa ei ole kyse siitä että nauretaan ristiinnaulitsemiselle vaan siinä on kyse suhtautumisesta kuolemaan. Koska tällä kohtauksella oli pointti. Myöskään sandaali-kalebassikohtauksessa ei kierretä että ”se on vaan vitsi” koska selvästi siinä isketään kriittisesti ja aika terävästi uskontojenharjoittajien käytöstä kohtaan. Ja tämä pointti ja rehellisyys oli juuri se joka teki poliittisesta epäkorrektiudesta tärkeää; Huumori ei ollut keino siistiä itseä kritiikiltä vaan nimenomaan keino siihen että voitiin sanoa oma mielipide ja tuoda se rehellisesti ja avoimesti esiin. Tämä tosin vaatii vastuunkantokulman joka näkyy siinä että joutuu reagoimaan ties keiden idioottipiispojen avautumisiin. Poliittinen epäkorrektius toimiikin juuri siten että rohkea ihminen avaa suunsa asioihin ja uskaltaa seisoa niiden takana vaikka jotkut idiootit saavatkin raivoreaktioita. Eikä mene ”vitsi, vitsi” -tasoisen käsienheiluttelun taakse piiloon. Kertoo mikä oli vitsin pointti ja miksi sen teki ja miten seisoo vitsin sanoman takana.

Vitsiä ei saakaan ohittaa. Vitsit ovat tärkeitä. Vitsit voivat olla rehellisiä ja avoimia. Ja oikeasti rohkeaa ei ole heittää asioita ja sitten olla seisomatta niiden takana. Tai puhtaasti uhriutua. Sanotun takana kannattaa seisoa – etenkin jos vastapuoli vainoaa ja asiasi on oikea. Koska tällöin strategia on poliittisesti menestyksekkäämpi. Ja vaikka ei olisikaan niin olet itse eettisesti korkealaatuisempi kuin sellainen joka ohittaa vastuunkantoa mitätöimällä vitsejä. Joka on ongelma koska tässä helposti vähätellään narreja ja narreista saatavaa viisautta. Jolla on arvo.

Siksi tulee miettiä että onko vitsissä vitsirakenne. Jos ei, se on vain mielipide. Jos se on vitsi niin pitää katsoa onko se rakenteeltaan hyväntahtoinen, eli luoko se kauhistettavalle asialle jotenkin harmittoman kontekstin. Kuten huoneen tummuuden pieksemisessä. Ja jos se on ilkeämielinen niin onko se jotain jonka takana uskalletaan seistä. Seistä kuten minä seison sellaisten halventavien vitsien takana kuin ”Kreationistit ovat sitä mieltä että he eivät ole kehittyneet apinoista. Ja niin muuten olen minäkin”. Siinä vitsirakenne tulee kehitys -sanalla leikkimisestä. Vitsi on selvästi asenteellinen eikä perustu mihinkään hyväntahtoiseen tai vaarattomaan kontekstiin. Mutta siinä rehellisesti hyökätään kohdetta vastaan ilman että pelkurimaisesti selitetään että ”se on vaan vitsi, kreationisti voisi hankkia paremman huumorintajun ja pyytää enemmän ja uusia keinoja joilla halveksun häntä ja kaikkea mitä hän pitää tärkeänä”. Sen sijaan sanon että tällä vitsillä on pointti. Ja kohde. Joka myös ymmärrettävästi minusta ansaitsee tämän pointin.

Mitä tämä tekee sille alun afrikkalaisvitsille?

Nähdäkseni paljonkin. Siinä on selkeä vitsirakenne. Sanaleikki joka viritetään. Kuva tuo tiettyjä mielleyhtymiä. Samoin kuin se, että meillä on sanonta sormien suuhun menemisestä. Näiden välille tulee ristiriita ja jännite joka tekee jutusta tunnistettavasti huumoria. Toisaalta kuva on siitä hankala että siinä on todellisen maailman todellinen ongelma. Ja joku voisi pitää aihetta liian provokatiivisena. Mutta kuitenkin itse viesti on tavallaan voimauttava. Siinä ei pidetäkään afrikkalaista jotenkin heikkona ja typeränä tai jonain joka olisi ansainnut tilanteensa. Itse asiassa lause sormien suuhun menemättömyydestä voi olla jopa voimauttava. Näkisin että aihe on poliittisesti epäkorrekti aihevalintansa kautta. Mutta se ei ole moraalisesti ala-arvoinen, rasistinen tai rasismia normalisoiva. Sen sijaan jos se tekee jotain, niin inhimiliistää todellisen maailman todellista ongelmaa. Toki ihmiset ymmärrettävästi pelkäävät idioottien raivoreaktioita eivätkä siksi jaa tämänlaista materiaalia. Mutta minusta tuo oli varsin mainio vitsi.

Vitsistä saisi kenties vähemmän provokatiivisen jos sen kontekstoisi vaikka käsityöopettajakontekstiin. Ainakin itselläni oli yksi puukäsityönopettaja jolta puuttui sormia. Ne tosin saattoivat päätyä jonkun suuhun härkäpapujen ja kivan chiantin kanssa. *tststststs*

---

Viitteet:
Psychology Today/Shawn Burn, ”If You Laugh Does It Mean You’re Prejudiced?”
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651)
Napoleonin Kompleksit, ”Vaatimaton ehdotus” 
TEDxBoulder, ”What makes things funny”
McGraw & Warren, "Benign Violations" (2010)
TEDxUniversityofNevada, ”More than Funny” 
”Friday Night, Saturday Morning”, ”Monty Python's Life of Brian” 

Linnanmäki-itsemurhasta

Käydessäni linnanmäellä jonotin paljon. Tämä opetti runsaasti kärsivällisyyden hyveestä. Valitettavasti en ole hyveellinen - ja vaikka olisinkin niin pitäisin kärsivällisyyttä tylsänä ja huonona hyveenä siksi että se on luonteeltaan passiivista eikä aktiivista. Tässä triviaali-hyveellistyessäni sain sitten kuunnella muita jonossa olevia ihmisiä.

Eräässä vaiheessa takanamme jonotti ala-asteikäinen minulle ennästään ja jälkeestään tuntematon lapsi. Hän keskusteli äitinsä kanssa turvalaitteista ja siitä olisiko mahdollista tehdä itsemurha kyseisessä laitteessa johon he jonottivat. Lapsi mietti asiaa selvästi kiinnostuneena. Hän kuitenkin samanaikaisesti ei ymmärtänyt koko itsemurhaamisen konseptia. Hän tiedosti sen olemassaolon mutta ei voinut ymmärtää sitä koska "elämä on ainutlaatuinen asia".

En tässä lähde lähestymään sitä onko ainutlaatuisuus hyvä asia. Sitä voisi sanoa että elämä voi toisille olla ainutlaatuisen perseestä. Ja sitä voisi jatkaa myös siitä, miten ihmiselämien lukumäärä tai harvinaisuus ei muuta ihmisarvoa ; Jos maailmassa on kuusi miljardia ihmistä ei ihmisen elämä ole vähempiarvoinen kuin jos ihmisiä olisi vain 10 000. (Luonnonsuojelijat voivat olla toki tästä erimielisiä. Lajin säilymisen kannalta tällä on väliä. Mutta harva liittää tätä ihmiselämän arvoon sellaisenaan.) Ihmiselämän tekee uniikiksi lähinnä asioiden kombinaatio. Ja osaset tuskin ovat kovin ainutlaatuisia ja uniikkeja. Ja muutenkin vaikuttaa siltä että olemme vähemmän ainutlaatuisia kuin pienessä subjektiiviskeskeisessä päässämme itsellemme kerromme.

Mutta en lähde tuohon vaan siihen että miten linnanmäkilaitteista voi ylipäätään saada tuollaisia itsemurhamielikuvia. Kysymyksen mielenkiintoisuutta alleviivaa se, että itsemurhan tekeminen tuntuu vieraalta.

Tässä kohden mieli menee väistämättä Freudin thanatos -ajatusten suuntaan. En ole kovin suuri psykoanalyysin ystävä tai kannattaja. Mutta jossain määrin voidaan sanoa että linnanmäen laitteissa on kieltämättä jonkinlainen kuolemanvietin ruokkimisen maku. ; Freudin mukaan ihmisellä oli kuolemanvietti joka houkutti häntä kuolemaan ja ottamaan riskejä ja vaaroja.

Monet laitteista ovat hurjia ja pelottavia. Kun lapset ja nuoret teinipojat esittävät laitteissakäymistä darena, on selvää että tässä on kysymys jonkinlaisesta uhkarohkeuden demonstroinnista. Tosin linnanmäen laitteet eivät tavallaan ole aitoa uhkarohkeutta koska niistä on yritetty tehdä mahdollisimman turvallisia - jonka sivutuote on muuten se, että laitteissa itsemurhan tekeminen on monesti ällistyttävän vaikeaa. Toki maailmanpyörästä voi aina hypätä. Mutta esimerkiksi "Kieputtimen" turvakaarihässäkkä takaa lähinnä sen että saat ennen pitkää skolioosin ja ruhjeita hartiaasi.

Kuitenkin laitteeseen menevä asettaa itsensä tunnetasolla alttiiksi. Laitteet on usein jopa rakennettu siten että ne näyttävät ja kuulostavat pelottavilta. Ne, noin ylipäätään, simuloivat vaaratilanteita vaarattomasti. Laitteeseen astuja luottaa luonnontieteisiin, insinööreihin ja vastaaviin. Ja hän saa luottamuksen vastineeksi tunnetason kokemuksen siitä millaista olisi jos tätä luottamusta ei olisi.

Linnanmäen laitteet ovatkin varmasti hieman hauskoja samasta syystä miksi vanhat slapstick -komediat ovat hauskoja. Ns. Beign violation theory korostaa että ihmisiä huvittaa se, että heille rakennetaan tilanteita jotka vaikuttavat vaarallisilta mutta joiden seuraukset ovat enimmäkseen harmittomia. Liukastuminen banaaninkuoreen ei ole hauskaa, mutta jos liukastuu näyttävästi ja kaatuu kaarella banaaninkuoreen ilman että tästä seuraa mitään aivovammaa ja sairaalakäyntiä, tilanen on hauska. Linnanmäen laitteissa käyminen voi tätä kautta olla helpottavaa.

Jos olemme kehittyneet evolutiivisesti miksi täällä on vielä luonnonvalintaa?

Buzzfeedissä oli huumorimielellä tehty artikkeli joka koostui argumentaation sijasta hauskoista kuvista. Kysymys oli siitä että jos luonnonvalinta karsii sekundatuotokset niin miksi maailmassa on tyhmyyksiä tekeviä toilailevia ihmisiä. "If evolution does exist, then why are these dingalings allowed to keep muckin’ everything up?" ; "If evolution is real, how does something like this happen?" ... "And how did people like this exist?" Juttua ei ole tarkoitettu argumentiksi. Mutta se on jossain määrin opettavaisempi ja evoluution kannalta oleellisempi kuin moni ID -oppikirja. Sillä tässä linkissä vastaan tulee esimerkiksi sellaiset teemat kuin evoluutio, kaiken havaitun selittäminen funktionaalisesti ja paras mahdollinen maailma.

Ensimmäinen huomio on se, että tämänlainen epätäydellisyyksien luettelointi on tavallisesti liitetty Jumalan olemassaoloa vastaan. Ja evoluutio on nähty tämän antiteesinä. Näin ollen on aivan asiallista kysyä että onko evoluution maailma jotenkin erityisen samansuuntainen Leibnizin "paras mahdollinen maailma" -tilan kanssa. Tämä kysymys on relevantti sillä niin pahan ongelmaa kuin evoluutiotakin koskee eri skenaarioiden vertailuun keskittyvä ajattelu. Siksi on aivan oikesti syytä miettiä sitäkin että jos Darwin awardsissa mainitut ihmisten "hölmöilyt kuolemaan asti" olisivatkin ongelma evoluutiolle, eivätkä jotain evoluutiota käytännössä ja todiste evoluutiosta tosimaailmassa.
1: Ne eivät ole ongelma evoluutiolle. Mutta on tärkeää tietää miksi. Koska se nyt auttaa evoluution sisällön ymmärtämistä ; Melko moni ymmärtää että evoluutio ei tuota täydellisyyttä, mutta sitten toisaalta jos evoluutio ei selitä jonkin piirteen tai asian funktionaalisuutta tämä nähdään puutteena ja ongelmana. Mikä on erikoista koska jos kaikesta on hyötyä vähintään lähestytään hyvin vahvasti "parhaan mahdollisen maailman skenaariota".

Pahan ongelman voima tulee tietenkin siitä että hyvä ja kaikkivaltias tuottaa parhaan mahdollisen maailman. Ja siinä toilailu olisi hyvinkin merkittävä ongelma. Itseäni esimerkiksi aivan oikeasti ihmetyttää tässä mielessä se miten logos -henkisyys - äärimmillään warrant -ajattelu jossa ihmisen äly ja havainnointi on perimmiltään ehdottoman luotettavaa - on monien kristittyjen parissa niin suosittu. He ajattelevat että koska Jumala on äärettömän älykäs, ja ihminen on Imago Dei -teorian tapaan Jumalan kuva - eli ihmisen älykkyys heijastelee ja on analoginen Jumalan älykkyyden kanssa - niin miksi olemme niin tampioita logiikassa? Kun ihminen voi tehdä tietokoneen joka on logiikaltaan ja laskentateholtaan analyyttisempi, ja laskemisasioissa muistiltaan vähemmän detaljeja unohtava kuin ihminen, ei voida kuin ihmetellä. Kun ihmisen pitää kouluttautua jotta osaisi laskea ja tehdä logiikkaa, ja on silti virheherkkä, niin miksi tietokoneelle asiat ovat niin helppoja? Imago Dei -tilanne todella herättää ihmetystä ihmisten yleisestä tampioudesta.

Ja jossain määrin perinteisessä evoluutiokuvassa on ollut tätä ongelmaa. Vanhassa adaptiivisessa ajattelussa onkin ollut paljon kristittyjä viehättäviä piirteitä. Siinä kun on korostettu sitä miten eliöiden rakenteet ovat tarkoituksenmukaisia. Miten evoluutio luonnonvalinnan voimalla hioo käytännössä parasta mahdollista. Gould ja Lewontin ovat kutsuneet tätä vanhaa asennetta "panglossianismiksi". Ja jopa Gouldin kanssa kovasti erimielinen ja adaptaatiokeskeinen Dawkins edustaa linjaa jossa ei uskota että evoluutio tuottaisi täydellisiä rakenteita. Kaikkia käyttäytymispiirteitä ei tarvitse selittää. Siksi perhosen lento liekkiin johtuu siitä että perhonen hyötyy valon suhteen liikkumisesta yleensä, kun taas kynttilänliekki on poikkeustila.
1: Dawkins onkin suututtanut uskovaiset monella tavalla. Yksi niistä koskee yllättävän maltillisia ja evoluutioon myönteisesti suhtautuvia uskovaisia jotka korostavat adaptationismia kulttuurievoluutiossa. Että kun uskonto on säilynyt ja on ihmislajille niin yleistä niin evoluution mukaan sillä täytyisi olla hyöty tarjottavana. Dawkinsin mukaan uskonto on juuri sitä että ihmiskunta ikään kuin lentää kynttilänliekkiin.

Kun adaptationismissa on kaikki havaitut piirteet pyritty selittämään funktionaalisuuden kautta, ollaan siinä päädytty juuri "parhaaseen mahdolliseen maailmaan" tai sellaista korostavaan näkökantaan. Modernissa evoluutiossa ei tämänlaiseen asiaan uskota. Joten tosiasiassa ei noita piirteitä tarvitse välttämättä selittää. Ne voivat olla sitä mitä Gould kutsuu "spandrel" tai jopa täysin neutraaleja tai jopa haitallisia. Näin ollen voi olla että tyhmien temppujen tekeminen voi olla esimerkiksi sosiaalisen laumakäyttäytymisen seuraus. On syytä demonstroida luottavansa ystäviin turvallisissa olosuhteissa. Se voi olla jotain jossa pitää tehdä temppuja seksuaalivalinnan vuoksi jotta synnytetään vaikutus. Mutta ollakseen aito signaali temppujen täytyy jotenkin ilmentää aitoa taitoa, ja valitettavasti populaatiossa on variaatiota. Mutaatiot eivät ole aina hyödyllisiä joten kenties tuossa onkin kasa uusia ensikertalaisgeenejä putoamassa geenipoolista. Ja niin edespäin.

Joku voisi jopa esittää retorisia kysymyksiä. Kuten sellaisia että tässä on demonstroitu luonnonvalintaa käytännössä. Ja toisaalta voidaan nähdä että kuvien huumori syntyy juuri siitä että ne ovat uhkaavia mutta eivät vaarallisia. Ne ovat jopa malliesimerkkejä benighn violation theorystä käytännössä. Hupi on uhka plus seurausten harmittomuus. Ja kun mietimme miksi nämä seuraukset ovat niin harmittomia, voimme miettiä että olisiko kallon paksuudessa jotain tekemistä sellaisilla asioilla kuin luonnonvalinnalla.

Kissojen suosiosta

Kirjoitin Uuden Suomen vapaavuoron puolelle pienen, muutaman irtovitsin sisältävän, jutun kissoista. (Vitsitkin olivat blogiini kirjoittamista irtovitsestä uudelleenkoostettu kokonaisuus, koska tuo palsta nyt on sellainen mitä päivitän koska haluan keskittää yhteen paikkaan juttujani jotka on tehty jo valmiiksi aiemmin.) En ollut lainkaan yllättynyt siitä että se sai kohtuu hyvin lukijoita nopeasti. Sillä se oli kissoista. Ja siinä on myös sievä kuva.

Kissat pärjäväät internetissä. Ja tämä ei ole sattumaa. Voidaan sanoa että kissat eivät ole kenties täydellisiä lemmikkejä, kuten koirat, mutta ne ovat täydellisen viihdyttäviä, toisin kuin koirat. Kissat ovat valloittavia. Jopa silloin kun niillä on vakava lukihäiriö ja ne kaipaavat juustohampurilaisia.

Kissoilla on juuri sopivia ominaisuuksia että ne vetoaisivat ihmisiin. Siinä missä koirat ovat domestikoituneet hyödyttämään ihmistä, kissat ovat viihdetähtiä enemmänkin luonnostaan. Osa niiden valloittavista piirteistä koskee juuri sitä että ne oikeastaan ovat aika huonoja lemmikkejä. (Jos hyvällä lemmikillä tarkoitetaan helppoutta ja hallittavuutta ja sosiaalisuutta ja silitettävyyttä.)

Kissat ovat suloisia.

Ja tämä ei ole subjektiivinen mielipide, vaan nojaa hyvin tietynlaiseen suloisuuteen. Kissoilla on paljon neoteenisia piirteitä. Suuret, pyöreät, silmät, pieni nenä, suhteellisen pyöreä naama. Nämä ovat piirteitä jotka ovat ihmisvauvoilla. Voidaankin sanoa että ultimaattisina K -strategioijina ihmiselle on evolutiivisesti hyödyllistä pitää vauvoistaan, ihastella niitä ja olla ylipäätään tappamatta näitä nurkissa pyöriviä ja kuolaavia pikku häiriköitä.

Kissojen pitämisestä ei ole geneettistä hyötyä. Mutta evoluutio onkin täynnä sivutuotteita. Se, että jostain piirteestä on enemmän hyötyä kuin haittaa johtaa sen yleistymiseen. Ei se, että se pätee positiivisena joka ikisessä tapauksessa. (Hyvä muistutus niille joista uskonnon yleisyys tarkoittaisi sitä että siitä väistämättä olisi hyötyä "koska muutoin evoluutio olisi karsinut uskonnollisuuspiirteen ihmiskunnasta". En tiedä mikä evoluutio heillä on mielessään, ei ainakaan se biologiasta tuttu evoluutio.) Kissojen neoteeniset piirteet ovat ihmisille ylinormaali ärsyke. (Joka ei tarkoita sitä että kissat olisivat ärsyttäviä. Tai, monesti ne ovat. Mutta ylinormaali ärsyke koskee reagointia noin yleisemmin.)
1: Piirrettyjen tekijät ja lelujen valmistajat käyttävät tätä samaa ihmisten ominaisuutta hyväkseen. Lelujen ja piirrossankareiden pyöreät muodot ja suuret silmät eivät ole sellaisia vahingossa. ; Jossain mielessä bronyjen kannalta voi olla kiusallista tajuta, että he luulevat pitävänsä vain hauskoista pienistä hevosista ja ystävyyden taijasta, mutta osittain takana on se, että näissä on neoteenisia piirteitä jotka tuottavat ylinormaalin ärsykkeen. Jossain mielessä bronyt siis sekoittavat hyvin perustavalla tavalla pikkuponit omiin lapsiinsa. Tämä on kieltämättä häiritsevä ajatus.

Neotenian voi huomata siitäkin, että ihmiset lepertelevät eläimille. Tämä on minullekin hieman arka asia. En yleisesti pidä ihmisistä. Mutta eläimet ovat aivan toinen asia. En yleensä ilahdu ruuhkajunassa että "kiva nähdä ihmistä". Mutta jos koira tai kissa tulee vaunuun se on aina kiinnostavaa. Vähäisessä määrin kommunikoin vapaaehtoisesti myös vauvojen kanssa. Sitten kun 3 vuotta tulee täyteen ja ihminen alkaa käyttäytymään ihmismäisesti ja kykenee jallittamaan minua, kiinnostus heihin lakkaa. Käytännössä tyystin. (Daniil Harms fantasioi siitä että leikki-ikäisiin lapsiin voi istuttaa jäykkäkouristuksen että nämä olisivat hiljaa. En voi moittia häntä.)

Lepertelylle on englannissa "baby talk" -nimitys. Ja nimitys on osuva. Käytämme sitä myös lasten kanssa. Ja teemme tämän aivan luonnostaan. Asia on kiinnostava, koska minun lapsuudessani mammat tiesivät hiekkalaatikolla että lapsille pitää puhua selkeästi. Lepertelyä tuli välttää jotta lapset oppisivat puhumaan kunnolla. Psykologia on näyttänyt tämän teorian vääräksi. Leperrellessä nimittäin käytetään hitaampaa puhetahtia ja yksinkertaisempia lauseita. Ja vauva kiinnittää niihin paremmin huomiota ja oppii kielen. On helpompaa oppia puhumaan ensin yksinkertaisesti ja väärin. Ja vasta tästä päästään sitten "puhumaan kunnolla". Koska eläimillä on neoteenisia piirteitä, vääristyy ajatuksemme niidenkin kohdalla. Siksi lepertelemme kissoille.
1: Koira ei hyödy vauvapuheesta. Se tosin ymmärtää siihen liittyvät eleet, ilmeet ja tunnetilat hyvin. Joten tämä ei ole mikään varsinainen ongelma. Etenkin kun koirien omassa viestinnässä korkeat äänet ovat valittavia, matalat äänet murisevia ja vihaa ilmaisevia. Kun taas onnelliset äänet ovat keskirekisterissä. Ja ihmisten vauvapuhe osuu juuri tälle tasolle. Kissa sen sijaan ei välitä vauvapuheesta tai sen puutteesta.

Kissat ovat ketteriä ja ilmeikkäitä.

Koirat ovat mahtavia eläimiä siinä mielessä että ne osaavat tulkita hyvin ihmisten ilmeitä, eleitä ja ruumiinkieltä. Ne on domestikoituneet tavalla joka korostaa sitä että koira on laumaeläin jossa laumanjohtaja on ihminen. Ja siksi niille on ollut tärkeää ymmärtää käskyjä. Tämä vaatii intentiontajua. Niiden ilmekkyys ei sitten ole kovin suurta. Koirilla on ilmeitä. Mutta niiden lihaskontrolli on pientä verrattuna kissoihin.

Kissat ovat taipuisia ketteriä olentoja joilla on hyvä lihastenhallinta. Niiden taipuisat nivelet tarjoavat potentiaalia erilaisiin taipumisiin. Sen vuoksi kissoilla on elekieltä ja ilmeitä. Niiden naama ja ruumis taipuu moneen sellaiseen johon koirien naama ei taivu. Ja tämä sisältää paljon "ilmepotentiaalia". Ihmiset taas lukevat kissojen naamoista ilmeitä. Jopa silloin kun näitä ilmettä vastaavia tunnetiloja ei edes ole. "Grumpy Cat" -meemi rakentuu yksistään sen varaan että kyseinen kissa näyttää pahantuuliselta, jopa silloin kun kissa itse ei ole. (Tai jos olisi, kyseessä olisi vakava eläimen hyvinvointia uhkaava rikos kissakuntaa kohtaan. Sen sijaan että kyseessä olisi ylikäytetty meemi joka uhkaa lähinnä ihmiskuntaa ja sen jäsenten mielenterveyttä.)

Kissojen luonne on utelias ja vaikeuksiin joutuva.

Kissat ovat luonteeltaan omapäisiä ja uteliaita. Tämä johtaa siihen että ne ovat jatkuvasti tekemässä jotain yllättävää. Kissat ovat uteliaisuutensa vuoksi tunkemassa mitä erikoisimpiin paikkoihin. Ja näin tehdessään ne joutuvat vaikeuksiin. Kissat kuitenkin ovat myös ketteriä, evoluutio on sopeuttanut niiden elimistön sellaiseksi että ne eivät mene rikki siitä huolimatta että ne käyttäytyvät siten kuin käyttäytyvät.

Ja tämä on täydellinen yhdistelmä huumorille ; Benign violation theoryn mukaan vaaran tuntu yhdistettynä lopputuloksen ei-vaarallisuuteen tuottaa ihmisille huvia. Huumori rakentuu osittain tämänlaatuisen varaan. Kissat tekevät tämänlaisia vitsejä kuin luonnostaan. Koirille vastaava temput pitäisi käsikirjoittaa ja opettaa. Mutta kissat luovat uutta kaaosta koko ajan. Ja kissat tekevät näitä asioita olipa ihminen paikalla tai ei.

Ihmisen ei siksi tarvitse tehdä muuta kuin olla paikalla, seurata kissaa ja pitää kameraa lähialuella. Ihmisen ei tarvitse käsikirjoittaa tai keksiä juttuja. Kissat tekevät kaiken tämän työn ihan itse.

Miksi "goat simulator" on niin suosittu?

"Goat simulator" on jostain syystä tullut hyvin suosituksi. Se on yksinkertainen, periaatteessa tuntemattoman pienen pelitalon purkkaviritelmä joka on tehty parissa viikossa. Sen tekeminen on halpaa, mutta ilmeisesti sen pelaaminen on priceless. Pelin olemassaolokin on itse asiassa puolivahinko. Se syntyi tavallaan vitsillä. Ja sitten se muuttui jotenkin suureksi ja tärkeäksi populaarikulttuuriksi ja tärkeäksi huumoripeliksi.

Pelissä ei ole tarinaa, ei juonta, ja vaikka sinne on piilotettu absurdeja detaljeita, ei näitä voi pitää minään merkittävinä saavutuksina. Pelissä on pistesysteemi joka ei kuitenkaan ole kovin relevantti. Ruoholla makaamalla ja penkkejä nuolemallakin saa pisteitä. Vuohi ei voi edes kuolla, joten pisteiden kerääminen on suunnilleen kiinni vain siitä miten kauan peliä pelaa.

Yhtenä syynä on se, että peli käyttää yllättävän nerokkaasti itse pelaamista huumorin lähteenä. Perinteisesti huumoripelit ovat koostuneet pelaamisosuudesta joka on hyvinkin samanlainen kuin vakavammat pelit. Mutta niihin on kirjoitettu vitsejä. Pelissä on dialogeja ja välidemonpätkiä joissa on käsikirjoitettu hauskoja asioita, vitsejä ja tilanteita. Tämä on hyvin elokuvamainen tai televisiosarjamainen tapa, ei peleihin sopivalla tavalla interaktiivinen tapa rakentaa huumoria. (Se toimii. Koska se toimii elokuvissa ja televisiossa.) Pelit ovat klassisesti jotain jossa huumorin tekijä on pelitalolla ja pelaaja on yleisö. Tämä ongelma, jos sitä sellaiseksi voi sanoa, on toki jotain joka koskee lähes kaikkia pelejä.

"Goat Simulator" pitää sisällään hyvin vähän käsikirjoittamista. Kaikki skriptaus mikä tätä peliä koskee ovat pelimaailman toiminnan rajoituksia. Tässä mielessä maailma toimii peleissä hieman yllättävästi. Daniel Dennett kuvaa kirjassaan "intuition pumps and other tools of thinking" sitä miten normaalielämässä taloon pitää rakentaa paksut seinät jotta naapurin häly ei kuulu. Tietokonepelien maailmassa pitäisi sen sijaan rakentaa jokin kanava joka välittäisi äänet paikasta toiseen. Tietokoneiden maailmassa kappaleet kulkevat toistensa läpi ellei niihin erikseen kirjata rajoitteita. Nämä fysiikkarajaukset ovat pääasiassa se jota Goat Simulatoriin on tehty. Ja niitä on tehty hyvin vähän. Peli on itse asiassa ottanut näistä glitcheistä itselleen positiivisen imagon. Se on määritellyt ominaisuudeksi jotain joka muutoin olisi määritelty virheeksi. ~ Olisi ollut helppoa ohjelmoida vuohi kiipeämään tikkaita, mutta sen sijaan vaakatasossa oleva vuohi ja päänpyöritys jätettiin jäljelle. Samoin jos pelissä fysiikka sattuu venyttämään vuohen pään viisimetriseksi ilmalennon aikana niin so to be it. Tätä anomaalisuutta ei lähdetä paikkaamaan ja normalisoimaan. Huumori syntyy juuri tästä minimipanostuksesta. Mahdollisimman vähäisestä käsikirjoittamisesta.

Pelin slapstick -pohjainen huumori onkin luonteeltaan jotain johon on panostettu äärimmäisen vähän. Kaikki jää oikeastaan pelaajan käsiin. Näin ollen hupi on itse pelimoottorissa. Ja jokainen pelaaja voi ikään kuin kokeilla että mitä kaikkea hän voi tehdä. Hänestä tulee enemmänkin jonkinlainen vitsin kertoja että sen yleisö. Ja tällä mekaniikalla ollaan pärjätty tosimaailmassakin. Ja tämänlaisessa hauskuudessa pärjää vallan mainiosti "vähän heikommallakin materiaalilla".

Koska Goat Simulatorissa ei ole juonta, se on sitä mitä Jerry Seinfeld väitti "Seinfeld" -sarjan olleen "a show about nothing". Vuohisimulaattori on tätä vain oikeassakin elämässä. Se on tätä kautta hyvin anarkistinen peli. (Vaikka luulisi että tällä perusasetelmalla syntyisi nihilismiä.) Koska peliin on koodattu mahdollisimman vähän rajoitteita, tämä peli saa pelaajat tuntemaan olonsa vapaaksi. Pelimaailman pieni koko on tässä kohden sen ainut ongelma. Se tuntuu kuitenkin kokoaan suuremmalta.

Tästä huolimatta pelin huumori voidaan tiivistää varsin yksinkertaisiin periaatteisiin. Mikä onkin väistämätöntä kun pelissä ei ole välidemoja tai keskusteluja tai muuta komediallista käsikirjoitusta. Kun isosta valikoimasta jätetään valtava määrä ulos, lopputulos muuttuu käsitettävän kokoiseksi. Peli sanoo vain että tässä on vuohi, mene tekemään hassuja asioita:
1: Surreaali absurdi yllättäminen. Pelin premissi on vuohi. Vuohet ovat mielikuvissamme leppoisia. Pelin ympäristökin on hyvin arkinen ja se korostaa tätä kautta sitä miten maailma olisi tavallinen. Tapahtumat eivät sitten ole. Tämä kaikki perustuu yksinkertaiseen yllättävyyteen. Tämänlainen ns. kompleksi idea on helppo muistaa. Ja tämä tekee pelistä kiinnostavan ja ikimuistoisen.
2: Pelin fysiikka on liioiteltua. On tunnettua että tragediaa näytellään yksityiskohdilla ja komediassa on kysymys siitä että maalataan isolla paletilla. Kun vuohi lentää viisikymmentä metriä, se on jotenkin huvittavaa.
3: Suurin osa pelimekaniikasta nojaa vaarattomia uhkia korostavan huumorin psykologiassa ajateltuun teoriaan (benign violation theory). Tässä huumorimallissa hauskuus syntyy siitä että tilanne koetaan uhkaavana mutta sitten se ei olekaan. Tästä syntyy helpotusta, yllättyneisyyttä ja muuta huvittuneisuutta. Siinä missä monissa hiekkalaatikkopeleissä voi puuhastella asioiden kanssa hyvinkin vapaasti, ja joka mahdollistaa vastaavantyyliset humoristiset tempaukset, niissä on tavallisesti jotain pelimaailmallisia rajoitteita. "Assassins Creedissä" notoriety -status johtaa siihen että joutuu juoksemaan pakoon virkavaltaa. Ja näissä peleissä voi kuolla. Goat Simulatorissa ei ole tätä ominaisuutta ollenkaan. Siihen ei ole ohjattu toimintaa ohjaavaa valvontaa ja siinä ei voi tuhoutua. Paitsi ympäristö. Kuitenkin on komediallisuudelle parannusta että tempuilla on impakti. Vuohi joka lentää kaaressa metritolkulla on hauskempi kuin räjähdyksessä paikallaan liikahtamatta tönöttävä vuohi.

Kaikista erikoisin asia pelissä on kuitenkin se, että se tuntuu vaativan sosiaalisen elementin. Simulaattorin pelaaminen yksin on tyhmää. Tämä peli tarvitsee kaverin. Vuohi saadaan tekemään vitsejä joita pelaaja käsikirjoittaa. Yleisölle voidaan sitten jopa rakentaa narraatio tähän päälle. Siksi tämä peli onkin suurelta osin suosittu siksi että (a) sen päälle on hauskaa tehdä ns. let's play videoita ja (b) se saa mainetta kun ihmiset näkevät YouTubesta siihen liittyviä let's play -videoita. Vuohen simulointi on tässä mielessä riittävän alkeellista toimiakseen pienimpänä yhteisenä nimittäjänä. Jossain määrin tämä onkin peli joka on yksinpelattavana hitusen tylsä, mutta joka saadaan helposti laajennettua jonkinlaiseksi yhdessäolon muodoksi. Kun peli antaa slapstickin, siihen tarvitsee vain lennosta keksiä käsikirjoitus päälle. Sitten ei tietysti kaivata kuin yleisöä.