Ateismi ja kiitollisuusongelma

Hyvin usein kun ateismia käsitellään, nostetaan esiin teema jossa ateisteilla olisi jotain oleellisia metafyysisiä ongelmia hyvän kanssa. Ajatellaan että tämä johtaisi moraalittomuuteen tai katkeruuteen. Nämä metaeettiset ajatukset ovat yleisesti ottaen sellaisia että niiden taustaoletukset ovat melko maailmankuvallisia. En puutu tähän tässä blogauksessa.

Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.

Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.

Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty

On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.

Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.

Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.

Itse näen tässä vielä jotain lisää.

Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.

Kyynärspäätaktiikka

Jumalattomana en voi kirota ihmisiä. Mutta silloin kun kiroan, kiroan heidät viidenteen ja kuudenteen polveen.

Teen näin, vaikka useimmilla on vain kaksi jalkaa. (Jos kaksimielinen laskutapa sallitaan, niin kolme monilla.) Tämä on kuitenkin tarpeen nykyaikana kun on kaikenlaisia tekoniveliä saatavana. Sitä minä en tiedä miksi polvella on ylipäätään mitään erityistä metafyysistä voimaa. Että miksi en kiroa ihmisiä viidenteen tai kuudenteen kyynärspäähän.

Näin se vaan menee. Tilanne on ihan sama siinä, että katutappelun "proletaarimiessääntöjen" mukaan lyöminen on sallitumpaa kuin potkiminen. Ja tämä tunnetaan myös kapitalistien parissa. Vallan portaikossa käytetään kyynärspäätaktiikkaa vaikka alan valitellun miesvaltaisuuden johdosta olisi kätevämpää käyttää nimenomaan polvia.

Elävät nuket

Lapset leikkivät nukeilla. Tämä on yllättävän mutkikas prosessi. Voisi ajatella että olisi jotenkin pölhöä ja eläinaivoista luulla nukkea eläväksi. Mutta asia on juuri toisin päin ; Nukkejen käyttäminen oikean olennon korvikkeena vaatii toimivaa symbolifunktiota ja draaman tajua. Joka on kenties hienoimmillaan nukketeatterissa. Nuket ovat tulkinnan kohteita. Otan tällä kertaa esille kuitenkin lähinnä kauhun, vähän kuin "Otakar Zich (1923), joka näkee elottomiksi havaitut nuket koomisina ja groteskeina, eläviksi kuvitellut taas mystisinä ja pelottavinakin."

Ja näitä pelottavia nukkeja onkin. Itse asiassa otan tässä blogauksessa esille muutaman sellaisen nuken joita pidetään aivan oikeasti paranormaaleina. Ajatus on hämmentävä. Nukkeja pidetään lapsellisina ja naïvius joka niihin liittyy voi synnyttää ajatuksen siitä että ne olisivat erityisen turvallisia. Mutta samanaikaisesti on paljon tarinoita ja kertomuksia ja "perustuu tositapahtumiin" -kauhutarinoita jotka kertovat että nuket, joita lapsena halataan nukkumaan mennessä, olisivatkin pahimmista painajaisista.

Ensimmäinen on Mandy. Siitä on kerrottu esimerkiksi "NightWatch Paranormal" -sivustolla. Se viittaa tiettyyn, Quesnel Museum:issa olevaan näyttelyesineeseen. Se on kuulunut näyttelyyn vuodesta 1991. (Itse nukke on noin sata vuotta vanha. Ja siksi se on ylipäätään museossa.) Tarinasta kuultiin kuitenkin vasta 1992 kun kuraattori kysyi mielenkiinnosta oliko museoon liittyen kerrottu mitään kummitustarinoita. Museon työntekijät ovat kertoneet kadonneista eväistä. Ja tarinan levittyä nuken lahjoittanut ihminen kertoi että hän oli ennen kuullut itkua kellarista jossa nukkea oli säilytetty. Ja että siellä oli ollut ikkunoita auki. Näyttelyvieraat myös valittavat että nukesta ei saa oikein hyviä kuvia. Ja tämä on kenties helpotus. Sillä museon omilla sivuilla olevat kuvat joissa tämä posliinipäinen nukke on, näyttää että aika on tehnyt halkeamia posliiniin ja nukke on itse asiassa melko creepyn näköinen. Nukesta tosin näkee myös että se on uutena ollut varmasti hieno ja sievä. Sen näköinen että on vaikeaa kuvitella sen ympärille kauhutarinaa. Nykyinen tila on toinen. Mandyn halkeillut silmäkulma taas on katu-uskottava missä tahansa slummialueella. Jopa Helvetissä. Asiaa ei auta se, että nukkeen on maalattu melko yleinen illuusio. Sen silmät näyttävät katsovan kohti. Katsoi nukkea mistä suunnasta hyvänsä.

Robert -nukke taas on sen verran kuuluisa että sillä on oma, melko laaja, wikipedia -artikkelinsa. (Syynä on se, että juuri tämä nukke on toiminut inspiraationa "Chucky" hahmolle "Child's Play" kauhuelokuvasarjassa.) Se on päässyt myös "Stranger Dimensions" -sivustolle. Tämä nukkekin on noin sata vuotta vanha, vuodelta 1906. Siihen liitetään syntytarina voodoosta. Muutoin Robert -nukke näyttää saaneen voimia vuosien varrella. Sillä aluksi vanhemmat vain luulivat että poika leikki nukella ja puhui eri äänillä. Mutta pian huomattiin että nukke vastasikin takaisin. Lapsi myös syytti nukkeaan jos huone oli esimerkiksi sotkettu yöaikaan. Naapurit väittivät nähneensä ikkunasta miten nukke tuijotti ulos ikkunasta. Ja joskus nukke katsoi ulos eri ikkunasta, eli se kykeni myös liikkumaan. Kun omistaja vanheni ja kuoli, nukke siirtyi uudelle lapselle joka väitti vanhemmilleen, että nukke yritti tappaa hänet. Nykyisin nukke on museossa näyttelyesineenä ja ihmiset pyytävät siltä luvan jotta siitä saa ottaa kuvia. Jos lupaa ei pyydetä kuvat eivät tahdo onnistua. Ja moni pyytää nukelta jälkikäteen anteeksi, koska nukke myös tarinoiden mukaan kostaa niin että elämässä tapahtuu epäonnekkaita tapahtumia. Nukke myös liikkuu. Se kääntää päätään. Ja se katsoa toljottaa koko ajan naamallaan joka näyttää ruttoiselta ja sulaneelta. Juuri sellaiselta jonka voisi helposti uskoa miksi tahansa voodookulttilaisen rievuksi.

Kolmas, mielestäni pelottavin, nukke jonka haluan tässä nostaa esiin on Annabelle. Siitä löytyy materiaalia esimerkiksi "Mysterious Universe:stä". Se ostettiin 1970 -luvulla syntymäpäivälahjaksi tytölle joka oli yllättävän saman näköinen ja saman kokoinen kuin tämä Annabellenukke. Mikä on kenties ollut syy miksi se on ostettukin. (Samannäköinen ja samannäköinen ; Ottaen tietysti huomioon sen, että Annabelle on hyvin karkeasti muotoiltu nukke jolla on kolmio nenänä.) Tämä nukke on tehnyt kaiken. Aluksi sen kerrotaan liikkuneen vain hyvin vähän. Mutta pikku hiljaa nukke on ollut oleellisesti eri paikoissa. Siirtyneensä risti-istuntaan. Ja lopulta se on löydetty jopa seisomassa pystyssä nojallaan toisessa huoneessa kuin mihin sitä oli laitettu. Nukke myös lähetti viestejä. Lapuille kasaantui lyhyitä tekstejä, kuten "Miss me?" Nuken kerrotaan myös vuotaneen runsaastikin verta. Lisäksi sen on kerrottu yrittäneen kuristaa yöllä omistajansa. Nykyisin nukke on tukevasti laatikossa näyttelyesineenä Warrens Occult Museumissa.

Ihan oikeasti. Minun ei edes tarvitse kertoa-argumentoida että nämä tarinat ovat ns. bullshittiä.

Meidän työpaikalla katoilee aterioita. Ja syy miksi minulla ei ole hirveää määrää valokuvia Wallace Collectionista johtui siitä että vitriinit ovat äärimmäisen haastava valokuvauskohde. Koska lasi heijastaa valoa. Salama tuottaa valopalloja ja ilman salamaa valokuvat helposti joko tärähtävät tai lasi heijastaa. Minä olin itse lapsena syyttämässä mitä tahansa. Ja lapset muutoinkin syyttävät nukkeja, silloinkin kun niihin ei liitetä kauhutarinoita. Samoin tiedetään että ihmiset näkevät mitä haluavat nähdä. Ja näin rukousvastaukset ja nuken kirotuksi joutumiset ovat molemmat näytteitä siitä miten vahvistusharha toimii. Näiden tarinoiden luotettavuus nojaa tarinaan. Siihen että anekdootteja ei tarkisteta vaan ne ikään kuin vain luotetaan. On helppoa ja massojenkin mielipiteen mukaista pitää esittämiäni tarinoita ns. puhtaana taikauskona jota ylläpidetään esimerkiksi turistien tuomien rahojen vuoksi. Ja ihan syystä, sillä taikausko on käsitteenä hyvin osuva. Faktojen tarkistaminen ei ole yhtä vetoavaa kuin tarina. Jos esimerkiksi huojuvia tiloja jätetään pois tarinoista, nukkejen liikkeet alkavat vaikuttamaan helposti yliluonnollisilta. Mutta jos ne kerrotaan, putoilevat taulut ja nukkejen asentojen muuttumiset ajan kanssa muuttuvat ymmärrettäviksi. (Kuten kävi aikanaan paljon näkyvyyttä saaneen egyptiläisen patsaan kanssa.) Lisäksi vaikka tarinoissa kerrotaan että on mietitty sitä vaihtoehtoa että joku tekisi ns. käytännön pilaa, ei näitäkään väitteitä oikein demonstroida. Ja auki jää ennen kaikkea se, miten paljon näistä tarinoista oikeasti on totta. On lisäksi melko haasteellista ottaa vakavasti "Warrens Occult Museumin" kaltaisia tahoja joiden kutsuminen museoiksi kertoo lähinnä luovasta tavasta määritellä paikka johon on koottu esineitä. (Jo se linkki museon omille sivuille korostaa ... tiettyä varsin omintakeista suhdetta objektiivisuuteen.)

Mutta näissä nukeissa ei skeptikolle kiinnostavaa ole se, miten ne ovat epätodennäköisiä. Sillä tosiasiassa nämä nuket ovat "uskottavia" samalla tavalla kuin "horoskoopit ovat uskottavia" monelle naiselle. Ne tiedetään huuhaaksi, mutta niihin ei uskota kuin vähän leikillään. Kiinnostavaa on enemmänkin se, miksi näihin epätodennäköisiin tarinoihin kuitenkin "sillei jotenkin uskotaan". Itselleni psykologisesti mielenkiintoiseksi juuri tämän puolen tekee se, että vaikka pidän jokaista tämänlaatuista nukketarinaa yhtä epäuskottavana kuin mitä tahansa kummitustarinaa, eli jos joku kertoo anekdootin totena se on silti "vain satu joka on kerrottu ensimmäisessä persoonassa".

Mutta siitä huolimatta näiden nukkejen kohdalla on sama mikä itselleni tuli tutuksi kun nuorempana vierailin erilaisissa kummitustaloissa. Vaikka ei usko kummituksiin ollenkaan, niin kyllä siinä yön pimeydessä silti pelottaa. Enkä minäkään viettäisi yksin yötä pimeässä hotellissa Annabellenuken kanssa vaikka saisin siitä tuhat euroa. Tai kymmenen tuhatta. Se ei ole yksinkertaisesti sen paskahalvauksen arvoista. Sillä vaikka en usko kummituksiin, pelkään niitä. Ja tämä on, kognitiotiedetaustani huomioiden, oleellisen kiinnostavaa. Sillä tämä on ns. "talon tapa" näissä asioissa.

Itseäni näissä nukeissa kuitenkin viehättää se, että ne ovat hyvin ymmärrettävissä.
1: Jos ajatellaan Pascal Boyerin skeemojen sekoittumisen kautta, voidaan huomata että jokainen ylläoleva nukke on varsin klassinen kahden eri skeeman sekoittuma, ns. kompleksi idea. Tämän vuoksi nuket muistetaan ja ne ovat outoja ja kiinnostavia. Skeemojen mukaiset eivät yllätä, ja liian sekavat taas ovat vain kaaoottisia eikä niistä synny intuitiivista käsitystä. Kompleksit ideat ovat juuri sopivasti "tästä välistä". Kun tarina tai uskomus on kompleksi idea, ne ovat kiinnostavia ja muistettavia. (Ne täytyy kuitenkin opettaa jotta ne leviäisivät.) Ja siksi niitä koskevat asiat leviävät helpomin kuin muunlaiset.
2: Skeemat selittävät myös sitä, miksi nukkejen vaikutuspiiriksi uskotaan jotenkin vain nukkejen lähialue vaikka niitä näyttelevissä museoissa. Mutta toisaalta niiden kirouksien voidaan ajatella toimivan pitkänkin matkan päästä sen jälkeen kun tarttuminen on tapahtunut. Boyer kuvaa miten pyhäinkuvien kanssa on täsmälleen sama asia uskonnossa. (Ja olisi tästä toki muitakin esimerkkejä.) Onkin jännittävää huomata miten uskonnot ja tappajanuket vetoavat samantyylisiin vaistoihin. Mikä osaltaan vihjaa ja muistuttaa siitä että monin paikoin "uskonto" ja "taikausko" ovat valtapoliittisia käsitteitä, samoja ilmiöitä joissa oma kulttuuri määrittää kerettiläisydyen tyhmäksi ja taikauskoiseksi kun taas oman kulttuuripiirin asiat ovat hyviä ja luotettavia. Toki varovainen muistaa että analogia ei ole identtisyyttä, kuten uskonnonkaltaisuus ei tuhoa ateismin olemassaoloakaan. Mutta jotain tämä samanlaisuus toki kertoo.
3: Marjaan Lindeman on Suomessa tuonut esille sitä miten "ydintiedon sekasotku" on intuitiivista ja syynä taikauskon suosioon ja siihen että miksi arkijärki itse asiassa ei pidä tieteestä. Ja intuitio kertoo juuri sen miksi uskottavuutta ei saada koettelulla ja testaamisella ja varmistamisella. Vaan se nimenomaan syntyy helposti ja ilman työtä. Joka selittää miksi osa ihmisistä voi tehdä helposti kummitusnukeilla rahaa.
4: Itselleni kaikki kummitusnuket paljastavat yhden hyvin toistuvan piirteen. Sen, että ne ovat creepyjä hyvin tietyllä tavalla. Ne kaikki ovat uncanny valleyssa. Tämä on tärkeä piirre. Sillä tämänlaatuiset asiat tekevät kompleksisesta ilmiöstä paitsi yliluonnollisen niin myös vastenmielisen.

Ihmisen mieli on ikään kuin syvärakennettu tämänlaatuiselle. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka tietää että kiroillessaan lagittavalle tietokoneelle hän antropomorfistaa hupsusti esineen jolla ei ole tietoisuutta. Todellisuudentajuinen on se ihminen joka ei usko kummituksiin vaikka pelkää niitä. Tiede ja rationaalisuus kertovat mikä on epätodennäköistä ja epäuskottavaa. Ja jos tämän antaa voittaa tunteet, on minusta riittävästi meriittejä skeptikko -nimityksen käyttöön. (Osa toki voi olla viilipyttyluonteita. Luultavasti nämä nuket ja muut kummitusasiat tehoavat heikommin autisteihin, ihan hardwire -asteella. Eli he ovat tässä kohden tavallaan vajaita sellaisella tavalla joka ajavat heitä harhaan vähemmän kuin ns. neurotypaaleja. Mutta yllättävän harva kykenee parempaan kuin minä tällä osastolla.)

Psykologia kertoo miksi uskomme asioihin, riippumatta siitä että tiedämme että uskomus ei ole tosiasiallinen vaan yön pimeinä hetkinä koettu paskahalvaus. Intuitiivinen ajattelu on toki omaa egoa rapsuttavaa. Sillä silloin pelko ohjaa ajattelemaan että kokemus viittaisi jotenkin siihen että nukke olisi oikeasti vaarallinen. Skeptikko taas saattaa tiedostaa jotain nöyryyttävää. Sen, että pelko kertoo siitä miten hän, kuten kaikki muutkin intuitioitaan seuraavat ihmiset, ovat hoopoja ja hupsuja. Typeryksiä. Tämän typeryyden tunnistaminen ja tunnustaminen itsessä on kuitenkin hyvin kasvattavaa. Ja kasvukokemuksen jälkeen kenties käy niin että laiskanpulskean toukan maailmankuvallisesta kotelosta kuoriutuu kaunis skeptikko.

Elämän lahja ; Valmistaudu luopumaan kaikesta niin saat syövän

Jokainen meistä on katkera,
kunnes on multaa suussa¹
Jos sanot: "jätä kaikki, seuraa minua",
jättäisin ja seuraisin².

Usein meille kerrotaan, että elämä on lahja. Joskus tämä vääristyy erikoiseen muotoon joka voi kääntyä naistenlehtimäiseksi versioksi jossa elämän lisäksi syöpä voi olla upea lahja. Syöpä olisi kasvun paikka ja elämän arvon hyväksymistä. On helppoa pahastua siitä, että syöpää ja muita elämän katastrofeja kohdellaan näin pinnallisesti. Ensimmäisen paheksunnan jälkeen voi lukea vaikka Jarkko Tontin eutanasiaa koskeva kolumnin, joka taas muistuttaa että kenties jokaisella meillä on elämässä edessä tilanne jossa kuolema olisi todellakin lahja.

Monesti on ajateltu, että lahjat ja siunaus olisivat toistensa parina. Silloin voi ihmetellä miksi useimmille ihmisille tapahtuu sekä hyviä että huonoja asioita. Että miksi henget antavat toisella kädellä ja ottavat toisella pois. Miksi Jumala on ottaja, antaja, kananpaskan kantaja jonka tiet ovat tässä kohden niin kovin mysteerisiä.

Vähemmän noudatettu kristinopin kohtakin painii ongelman kanssa viitatessaan kolmeassa eri kohdassa samaan tapaukseen. "Luuk.18:18-27", "Matt.19:16-30", "Mark.10:17-32". Tarinassa - jonka huipentumassa rikas mies vertautui neulansilmän läpi kulkevaan kameliin - Jeesus käski jättämään vain kaikki liiketoimensa ja seuraamaan häntä. Tätä ei rikas ymmärretyistä syistä osannut kokea lahjaksi. Lahjakkaimmat kristitytkin näkevät pyynnön korkeintaan kompensaatioksi. Uhraukseksi joka tehdään jonkin paremman edestä. Investointikustannukseksi eikä lahjaksi.

Moni ei eutanasiaa haluavan kohdalla näe, ymmärrä, hyväksy, että joku haluaisi luopua kaikesta ja mennä kohti jotain sentapaista ihanaa tuonpuoleista josta he niin mielellään kertovat. Siksi he itkevät hautajaisissakin.

Kenties tämä muistuttaa että kenties se kirous ei ollutkaan lahja. Lahjaksi sen teki vain se, että niitä lahjoja ei ollut vastassa muuallakaan. Kun elämä on riittävän tyhjää, ei sitä koe lahjaksi ja silloin syöpä voi olla mainio herättäjä ja myrkkypullo muutakin kuin marttyyrin tie Sokrateen ja Jeesuksen jalanjäljissä.

---

1 CMX, "Pyörivät sähkökoneet"
2 CMX "Siivekäs"

Suomalaiskansallisen asenteen juhlapäivä

Ollessani Pohjanmaalla sain jälleen kohdata sen, miten älykkyyttä on montaa sorttia. Olen siinä mielessä hyvin klassinen, jopa stereotyyppinen, filosofian harrastaja, että sovin haihattelevan mutta epäkäytännöllisen filosofin perusmalliin. Isosisareni on sen sijaan kykenevä esimerkiksi järjestämään juhlat. (Aihe josta tässä blogissa et lue.)

Jokainen lähisukuiseni kykenee myös esimerkiksi pakkaamaan auton. Kun minulle sanotaan komento laittaa tavarat autoon, pitää minulle määritellä mitä tavarat tarkoittavat. Kykenen suorittamaan hyvin yksinkertaisia, määrältään pienehköjä ja tarkasti määriteltyjä toimia. Pieni sisareni selitti, että olen niitä ihmisiä joita varten maailmassa on tuoleja joissa lukee lapulla, että niihin saa istua. ; Kotonani puolisoni on tottunut siihen että jos minun käskee tyhjentää astianpesukoneen, tottelen kyllä ja tyhjennän astianpesukoneen. Mutta en täytä sitä. Molemmat käskyt on suoritettava erikseen. Ja jos näitä ketjuttaa liikaa - yleensä 4 käskyä - en muista kaikkia.

Samanaikaisesti minulle ei tuota ongelmia pyöritellä mitä ihmeellisimpiä asioita jotka vaativat mitä ihmeellisimpien kuriositeettitietojen muistamista. Jos joku on koskaan nähnyt miten en huomaa sosiaalisia tilanteita (joiden huomaamiseen minulta puuttuvat ruuvit) tai nähnyt miten vaikeaa minun on tehdä suunnilleen mitään, voi ihmetellä että miten tämänlainen blogi voi syntyä sellaisen tampion, toopen ja sohlon toimesta.

Tämänlaiseen epäonnistumiseen ja onnistumiseen voi suhtautua monella tavalla. Esimerkiksi voi ottaa amerikkalaisen tavan. Ja suomalaisen tavan. Nämä heijastuvat juhlissa, niiden nimissä ja taustaperinteissä.

Amerikan tapa ; Kiitospäivä.

Amerikoissa tunnetaan kiitospäivä (Thanksgiving day). Sitä vietetään marraskuun neljäntenä torstaina. Se on hyvin Amerikkalainen Juhla ja sitoutuu historiaan. Suomi on hyvin irrallaan tästä historiasta. Samoin tuntuu että Suomi on hyvin irrallaan myös siitä kulttuurista jossa kiitospäivä on syntynyt.

Toki kiitollisuus kiitospäivässä on melko ironinen. Sillä kiitollisuus ohjataan yleensä johonkin joka on onnistunut tai jossa on ollut onnekkuutta. Mutta jos ensimmäistä kiitospäivää viettävien puritaanien elämää katsotaan, voimme huomata, että matka oli kaikkea muuta kuin onnekas. Vastoinkäymisiä oli itse asiassa niin paljon, suoranaisesti hikipediaisissa mitoissa, että vähän taikauskoisempi voisi uskoa että puritaanit olisi kirottu.

Vuonna 1620 puritaaneja vainottiin. Isosta-Britanniasta Hollantiin muuttaminen ei riittänyt ja pian puritaanit tajusivat, että heidän on pakko lähteä karkuun koko Euroopasta. Tämä ei ole onnekasta. "Mayflower"-laivalla pakoon lähdettyään he eivät päässeet halutuille alueille vaan he joutuivat menemään paljon karumpiin paikkoihin. Ihmisiä kuoli matkalla. Ja saapuminen oli myöhässä, joten istutuksia ei ehditty tekemään ja juuri tämä talvi oli, jopa aluen karuus huomioiden, epätavallisen kova. Siirtokunnalla ei siis ollut ruokaa eikä oikein suojaakaan. Puolet siirtokunnan jäsenistä kuoli hyvin pian nälkään ja tauteihin. Kesällä alkoi intiaanien kanssa sotiminen. Lopputuloksena tästä kaikesta puritaanit halusivat laittaa kalkkunaa pöytään, koska he halusivat kiittää. Juuri heidän voisi luulla olleen vakuuttuneita siitä miten pahan ongelma on relevantti teologinen ongelma. Mutta ilmeisesti puritaanien mielessä oli vielä pahempia vaihtoehtoja joita tämä epäonnistumissikermä ei tuottanut.

Suomen tapa ; Kiitoksenriistopäivä

Suomessa ei kiitospäivää vietetä. Sen sijaan Suomessa taas vietetään lokakuisin epäonnistumisen päivää. Päivän järjestämisen mukaan epäonnistuminen on Suomen viimeisimpiä tabuja.

Tätä on vaikeaa ymmärtää. Sillä suomalaiset ovat perinteisesti olleet epäonnistumisessa rypeviä. Tämä on jopa korotettu jonkinlaiseksi nöyryydeksi. Suomalaisissa on siinä määrin körttiläisyyttä - uskontokunnasta riippumatta - että he ovat kyllä valmiita kertomaan tarinoita joissa he epäonnistuvat ja ovat huonoja. Tämä johtaa joko lannistumiseen tai vielä useammin siihen että epäonnistumisen edessä taivutaan mutta ei taituta. Mutta ei toisaalta nousta onnistumiseenkaan.

Sen sijaan onnistumista suomalainen kulttuuri kestää melko huonosti. Suomalaisessa kulttuurissa ylpeys omista saavutuksista nähdään egoismina. Brassailun tunnustamista pidetään helposti röyhkeänä ja jopa kusipäisenä. Paremmuusjärjestyksessä nähdään statusta, valtaa ja hierarkisuutta - ja huonompitaitoisten itsetunnon latistamista. Siksi esimerkiksi hyvä skeptikko nähdään sosiaalisena huonoutena. ; Ihmiset kestävät epäonnistumisjuttujani ja niitä pidetään jotenkin hauskoina. Onnistumisista ei kuitenkaan saisi iloita ja olla ylpeä saavutuksistaan koska se olisi ylpeyttä.

Kenties oikein tapa ; Yritä enempi -päivä.

Toki epäonnistumisen päivän tarkoituksena on virallisesti ollut korostaa enemmänkin lannistumattomuutta kuin epäonnistumista. Eli epäonnistumisten kestäminen liittyy ikään kuin Jari Sarasvuon ajamaan ideaaliin, jossa epäonnistumisia kestetään ja yritetään ja sitten lopulta onnistutaan.

Tämäntapaisessa asenteessa on hyviä puolia. ; Se tuo mieleen muusikon, joka selitti, että hänen esiintymistään kuvaa kaksi nyrkkisääntöä. (a) Jos hän tekisi virheitä vuosikymmenten harjoittelun jälkeen, hän ei voisi esiintyä ollenkaan. (b) Jos hän pelkäisi virheiden tekemistä, hän ei voisi ollenkaan nousta lavalle.

Kuitenkin tämä filosofia toimisi paremmin jos juhla nimettäisiin vaikkapa tulevien onnistumisten päiväksi. Silloin sankariksi voitaisiin nostaa vaikka Alexander Flemingin penisilliinin keksimisen ; Vahingossa ja erehdyksessä tehty unohdus johti bakteerinäytteiden kuolemaan homesienen läheltä. Ja Fleming teki tästä oivalluksen sen sijaan että jäi rypemään ja naureskellen jäänyt otsaansa takomaan.

---

Koska isosisareni ohjeisti minua osaavuudessaan, päätin ottaa joitain hänen ajatuksiaan ja muokata niistä jotain. Ja paras mitä voin tehdä, on toivoa että hän ei pystyisi ihan helposti tekemään samaa. Ylläoleva teksti opettaa toivottavasti sen, että elämässä on aina vaihtoehtoja. Joskus jopa kolme.

Kirottua!

Helsingin pitäjän kirkko on vanha paikka, se on 1450 -luvulta. Alueella on ollut kirkko vielä kauemmin. Iäkkyys ja kirkon symbolinen rooli näkyy myös siihen liittyvissä kummitustarinoissa.
* Kirkko tuli tässä yhteydessä itselleni tutuksi melko tarkkaan kymmenen vuotta sitten. Olen mm. siihen aikaan käynyt pimeän aikaan laittomasti kyseisen kirkon hautausmaalla. En toki kaatamassa hautakiviä, vaan nauhoittamassa kummituksia. Mutta kuitenkin. Jostain piti siihen aikaan saada sävärinsä, vähässä olivat haluttavat emootiot siihen aikaan.
* Sami Aaltosen "Aavetaloja" -kirjaan on koottu Helsingin lähiseutujen kummitustarinoita jotka on voitu jotenkin dokumentoida tai sitoa paikkaan. Kirjassa on useita tarinoita jotka koskevat juuri Pyhän Laurin kirkkoa.

Esimerkiksi kirkosta kerrotaan tarinaa jotka koskevat sen kadonneita kelloja. Kirkon kellot piilotettiin isonvihan aikoihin. Ne oli piilotettu Vantaanjokeen jotta niitä ei voitaisi ryöstää. Kelloja ei saatu takaisin, ja niihin liittyvissä tarinoissa esimerkiksi vaaditaan jotain erikoisehtoja jotta kellot saadaan nostettua, ja osassa kerrotaan että vaaran uhatessa kellot soivat. Toisessa tarinassa kummitukset ovat pitäneet henkien jumalanpalveluksia. Kirkon käyttösuhde olisi siis tavanomaista suurempi. - Ja miksipä ei olisi, kun puitteet selvästi ovat hyvät.

Kummitusten täyttämä kirkko? Mahdollisesti.
Lihallisempia seurakuntalaisia on joka tapauksessa tavanomainen määrä.

Kenties kummitukset pitävät ympäristöstä. Tai sitten he ovat riivaajia jotka ovat loukkaantuneet siitä että Kuori -ikkunan lasimaalauksen alla on (luultavimmin) R. W. Ekmanin 1853 tekemä plagiaatti/kopio/toisinto erään Vinciläisen varsin hyvin tunnetusta työstä. (Dan Brown kiittää.)

Tämä on minun kryptografinen aarrejahtini, teidän edestänne..

Kävin paikan päällä tänään. En kuitenkaan mennyt varsinaisesti yllämainittujen seikkojen vuoksi. Koska pidän Suomenlinnasta, on syytä ottaa esille Cronstedtin hautakappeli. Carl Olof Cronstedtin (1756-1820) uusklassista tyyliä edustava hautakappeli löytyy juuri tämän kirkon hautausmaalta.

Hän taas oli aikanaan varsin vihattu mies. Esimerkiksi Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoissa" hänen väitetään myyneen Suomenlinnan venäläisille. Kuuluisa antautuminen ei siis johtuisikaan siitä että upseerit arvioivat ruotsin puolustuskykyä kokonaisuutena, ja linnan piirityksen purkamiseen ei myöskään tullut apuja. Cronstedt itse oli vanhemmiten lähinnä Herttoniemen kartanon puutarhan kehittämiseen keskittynyt lempeä mies. Mutta hänelle oltiin kovin kaunaisia. Ja ei. Cronstedt ei kummittele kappelissa. (Sami Aaltosen kirja liittää hänen kummittelevan kotonaan Herttoniemen kartanossa, mikä onkin luonteva paikka kummitukselle. En ole oikein koskaan ymmärtänyt sitä hautausmaan kummitusten metafysiikkaa joka sitoo kummituksen kuolleeseen ruumiiseen.)

Sen sijaan hänen hautansa valtasivat kyykäärmeet. Hautapaikka oikein kuhisi niitä. Tarinan mukaan käärmeet poistuivat vasta kun hautakappelin oven ylle asetettuun Cronstedtin sukuvaakunaan lisättiin omaa häntäänsä syövän käärmeen kuva. Tämän symbolisen aktion jälkeen kyykäärmeitä ei näkynyt. Pääsin itse asiassa kurkistamaan kappelin sisälle, ja sielläkään käärmeitä ei näkynyt. Sielä oli toki hyvällä mielikuvituksella kehäisen itseään häntään purevan käärmeen muotoinen kuivanut seppele.

Nähdäkseni tämänlaiset tarinat sopivat siihen että ruotsin vallan rappeutuminen tarvitsi syntipukkeja ja Cronstedtin antautuminen oli hyvä. Sillä Suomenlinnalaiset uskoivat linnansa puolustuskykyyn - ja miksipä eivät olisi uskoneet. Näin antautuminen nähtiin niin suurena pelkuruutena että sen olisi miltei pakko olla petos.

Cronstedtin "Pohjolan Gibraltarin" (Eli Viaporin, minulle Suomenlinnan) luovuttaminen on ollut näkyvä teko. Esimerkiksi Cronstedtin kotipaikkaan, Herttoniemen kartanoon, liittyy tarina petturin palkasta. Että suuri osa venäjän petoskullasta oli hiekkaa ja että Cronstedt olisi kaatanut tämän vihoissaan kartanonsa mailla olevaan salmeen ja tällä selitettiin se, että kyseinen salmi ei yleensä jäädy talvisin.

Näin ollen minulle kyykäärmeet eivät ole petturin merkki, vaan merkki loanheitosta. Siksi en edes suostu lukemaan käärmettä sen likaisessa muodossa ja katson sen olevan ouroboros, silloin se on rakentavampi symboli. ; Toisen maineen mustaaminen yliluonnollisilla kertomuksilla on yhtä uniikkia kuin kopsata muuatta Vinciläistä mestari Leonardoa. Sellaisesta ansaitsee jo tulla kummitelluksi. Jos se vain olisi mahdollista.

Enough is enough! I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking grave!

---

On ilo ja kunnia että maassamme on valtionkirkko joka verovaroin mahdollistaa sen, että kirkoon kuulumaton harhaoppinen voi ilmaiseksi käydä hautausmailla tunkemassa nenäänsä paikkoihin sellaisin toimin jotka moni voisi pitää pyhäinhäväistyksen lähentelynä.

Kaksi tautia

Kristinuskoa pidetään ennen kaikkea moraalin uskontona. Sitä korostaa myös se, että Jeesus irtautui monin paikoin logiikasta jossa elämän vastoinkäymiset olisivat jotenkin seurausta pahoista teoista ; Juutalaisilla kun oli tapana selittää esimerkiksi vammaisuutta ja sairautta isien ja äitien pahoilla teoilla. Jeesus selitti esimerkiksi siitä miten se, että talo romahti ja tappoi jonkun ei ollut mikään Jumalallinen väliintulo. Tämä ajatus on tietysti hylätty menestysteologiassa.

Kuitenkin tosiasiassa uskonnon tulkintaan kirousajattelu on aina vaikuttanut. Tämän näyttää kaksi tautia. Rutto ja kuppa. Ne ovat vaikuttaneet uskonnonharjoittamiseen ja historiaan runsaasti.

Rutto

"Tieteen kuvalehti historia" -lehden tuottama "Historian käännekohtia" -sarja pitää sisällään kirjan "Rutto euroopassa". Siinä korostuu, miten kirkolla oli ennen ruttoa vahva asema yhteiskunnassa ; Luku "Kirkko määräsi kaiken" kertoi ajasta juuri ennen ruton alkua. Rippi ei ollut enää sielunhoidollinen terapia-aktio vaan myös yhteiskunnallinen hallinnan keino ; Pappi oli ikään kuin tiedustelija jolle oltiin tilivelvollisia. Katumusta haluttiin herättää ja siksi oltiin tarkkoja esimerkiksi seksuaalietiikasta. Silloin oli oleellista kartoittaa esimerkiksi se, että oliko harrastanut seksiä raskaana olevan vaimonsa kanssa.¹ Sillä teologit olivat määritelleet seksin lisääntymisfunktion kautta. Huvitteluseksi ei ollut hyväksyttävää vaan syntiä. Tuomiot eivät tietysti olleet julmia koska kuuliaisuus saatiin katumalla. Ideana oli se että jokainen oli korostetusti syntinen, tilivelvollinen ja saatiin näin osallistettua uskonnon vallankäytön alle. Valta ei tietysti ole sama kuin polttaminen, tappaminen ja silpominen. (Näitä käytetään vasta kun valtaa on kyseenalaistettu "liikaa" niin että valta-asema koetaan uhatuksi.)

"Rutto euroopassa" kuvaa tíetysti pääasiassa ruttoa ja sen vaikutuksia. Selvää on että rutto on teokratiassa kuten mikä tahansa ongelma. Eli siihen suhtaudutaan korostamalla entistä vahvemmin jo vallitsevia normeja. Eli jos aikaisemmin oltiin tarkkoja niin nyt oltiin entistä tarkempia. Ajateltiin että ihmisten syntisyys oli syynä rangaistukseen. Rukoilua ja vastaavia käytettiin. Näin ollen teokratia vahvistui. "Ruton syntipukit" -luku kertoo tähän liittyen esimerkiksi juutalaisvainoista joita kristityt tekivät. Syynä oli se, että juutalaiset olivat etäällä muista ja he sairastuivat muita vähemmän. Joten keksittiin teoria juutalaisista myrkyttäjistä joiden syytä rutto oli.

 Mutta rutossa oli kuitenkin jotain erikoista. Se oli nimittäin vääjäämätön. Siinä missä tavallinen katastrofi vahvistaa teokratiaa, rutto oli niin ylivoimainen että se osoitti ihmisille nimenomaan vallitsevan järjestelmän kelvottomuuden ongelman ratkaisussa ; Ihmisille tuli aivan selvästi esille se, että vaikka kirkko ja ihmiset tekivät mitä katumusharjoittelua, niin rutto ei laantunut. Päin vastoin, esimerkiksi munkkiluostarit ja vastaavat olivat nekin ruton kohteita. Ihmiset nousivatkin tämän vuoksi kyseenalaistamaan kirkon oppeja. Ideana oli se, että jos erehtymättömäksi mainostetut kirkon kannanotot tässä aiheessa eivät toimineet, niin kenties se oli väärässä muissakin asioissa.

Kuppa

Päivi Setälän "Keskiajan nainen" kuvaa prostituoitujen asemaa sivulta 118 sivulle 122. Tämä lyhyt pätkä korostaa että vaikka kirkko pitikin prostituutiota aina pahana asiana ja syntinä, suhtautuminen siihen miten kovasti sitä on vastustettava ja rangaistava on vaihtunut aikojen saatossa paljonkin ; Tiukan vastustamisen sijasta sitä pidettiin syntinä synnin joukossa ja että lempeä suhtautuminen oli siksi perusteltua "1100 -luvulta lähtien uskonnolliset liikkeet kannustivat perustamaan Magdaleena -järjestöjä joissa autettiin katuvia synnintekijöitä, erityisesti prostituoituja, parempaan elämään. Paavitkin rohkaisivat tätä toimintaa." Prostituutio oli tavallista kaupungeissa ja se peräti institutionalisoitiin kristityissä kaupungeissa 1350-1450 välillä prostituutio nähtiin välttämättömänä pahana "Prostituutiota perusteltiin sillä, että se oli nuorten miesten "koulu" ja turva kunniallisille naisille. Samoin sen katsottiin lieventävän nuorten miesten aggressiivisuutta ja pitävän heidät pois rikoksen poluilta. Julkiset prostituoidut estivät myös ns. salaista prostituutiota ja jalkavaimoutta. Bordelleja ei aina pidetty yhteiskunnallisessti vaarallisina vaan "luonnon" työpajoina." ~ Keskiajan seksuaalietiikasta tulee mieleen äärimmäisen tiukka puritaanisuus, mutta tosiasiassa kulttuuri oli yllättävän vapaamielinen. Itse asiassa niin vapaamielinen että sitä ei nykyään pidettäisi taantumuksellisena vaan yltiöliberaalina jopa monien liberaalien silmissä.

Näkemykset prostituutioon muuttuivat kun kuppa tuli. Asenteet tiukkenivat. Sukupuolitaudin kannalta kirkon siveysmalli onkin itse asiassa eräänlaista terveystietoa.² Siksi vaikka me ajattelemme helposti että keskiaikainen seksuaalisuus oli vanhoillista, mielikuviemme tiukkuus on kuitenkin enemmänkin varsin uutta ; Se on peräisin kupan jälkeiseltä ajalta. Sekä tietysti siitä miten viktorian ajan juuri modernisoituneen kulttuurin ihmiset yrittivät antaa menneisyyden painoarvoa elämäntavalleen joka kuitekin oli ytimeltään uutta. Viktoriaanisessa maailmassa ytimessä, myös seksuaalietiikan ytimessä, oli kodin ja yhteisön toisistaan erottamisen. Ja tämä ydinperhekäsitys on jotain joka ei ole oikeastaan yhtään kuvannut elämää keskiaikaisissa maaseutuyhteisöissä tai kaupungeissa.

Tämä olisi hyvä pitää mielessä jos keskustelunaiheena on esimerkiksi homoseksuaalisuuden käsittely nykykulttuurissa. Sillä vaikka sovittaisiin että homous on syntiä, on ehdottomasti kulttuuririippuvaista päättää miten kova synti se on ; Synti -sanalla on vain helppo peittää sanan takana olevat oleelliset erot ja seurata kulttuurin määräämiä seikkoja niitä kyseenalaistamatta ; Sekä naapurin auton kadehtiminen että murha ovat syntejä. Niiden katumusharjoitteluun ja rajoittamiseen on kuitenkin oleellisesti erilaiset prosessit.

---

1 Tätä argumentaatiota käytetään muuten nykyään homoseksuaaleja vastaan, mutta unohdetaan että yksikään nainen ei tule raskaaksi jos on jo raskaana, joten meidän täytyisi pitää kauheita seksuaalisuusvalvontoja että tässä ei syntiä tehdä. Mutta tämä avioseksin syntimuoto on unohdettu. Ilmeisesti siksi että se koskee kaikkia ihmisiä eikä vain "joitakuita muita". Homojakin vastustavat useimmiten ne jotka itse eivät ole sellaisia. On helppoa kieltää muilta asioita jotka eivät itseä koske eikä pelkoa kaksinaamaisuudestakaan tule näissä kysymyksissä. Riskitöntä vainoamista, joten miksi ei?
2 Modernina aikana katolisen kirkon siveys on tietysti vähän jälkeenjäänyttä kun käytössä on esimerkiksi "kondomi" -niminen keksintö. Sen ongelmana on vain se, että se korostaa sitä että seksi voisi olla huvitusta jonka päämääränä ei olekaan joka ikinen kerta se, että voisi syntyä lapsi.

Odotappas vain!

"Raamattu" tuomitsee ja pitää Babylonia monen pahan alkulähteenä.
1: On jopa mahdollista että Nooan tulvan jälkeinen Baabelin torni viittaa Babylonian kulttuuriin, sillä siellä tiedetään olleen hyvinkin korkean porraspyramidin, zikkuratin. Jos tornia lähestyy juutalaisesta näkökulmasta on se luontevaa liittää hajaannukseen, sillä tämän Etemenanki -nimisen tornin huipulla oli Mardukin temppeli. ; Tässä kohden itse asiassa jopa baabelin  tornin etymologia on mielenkiintoinen. Assyysialais-babylonialaisen sanan bāb-ili merkitys on "Jumalan ovi". Se sopii zikkuratin käyttöfunktioon. Juutalaisten versio Bābhel taas kuvastaa sekaannusta, joka taas tukee sitä tulkintaa joka on Raamatustakin tuttu.
2: Lisäksi Babylonia esiintyy symbolina jopa ilmestyskirjassa. Sen lopun aikoihin liittyy esimerkiksi Baabelin (punainen) portto.

Kuitenkin kaikista selkeiten Babyloniaan liittyy suora Babyloniaan liittäminen. Niitäkin Raamatussa riittää. Tästä kohden on hyvä ottaa esille Raamatussa mainittu Nebukadnessar (historia näyttää hänen olleen tarkalleen ottaen Nebukadnessar II). Hän oli nimittäin suuri mies, jonka aikaansaannoksia oli esimerkiksi maailman yhdeksi seitsemäksi ihmeeksi kutsutut riippuvat puutarhat. Raamattu ei pidä häntä mainiona, vaan on hyvinkin tuomitseva hänelle. Tämä ei juutalaisesta näkökulmasta ihmetytä, sillä Nebukadnessar oli suuri mies myös sillä tavalla että hän päihitti juutalaiset jopa monta kertaa. 597 eKr ja 587eKr hän peräti valloitti Jerusalemin kaupungin. Näin ollen juutalaiset olivat melko nuivia hänelle.

Raamattu kertoo että Daniel joutui Nebukadnessarin vangiksi. Täällä Daniel päätyi hengelliseksi avustajaksi tulkitsemaan itsensä Nebukadnessarin unia. Danien ennusti kuninkaalle että tämä menettäisi valtansa ja joutuisi pakenemaan Babylonista. Hän jopa uhkasi että kuningas joutuisi syömään ruohoa. Tämä on sinänsä mielenkiintoista, että Babylonia romahti vasta paljon pidemmän ajan päästä. Ja itse asiassa Nebukadnessarille ei koskaan käynyt huonosti. Sen sijaan myöhemmin ollut Nabonidius joutui pakenemaan sisäisten kiistojen vuoksi muualle.

Näin ollen on selvää että Raamattu ei ole erehtymätön laitos. Itse asiassa ylläoleva kuvaa sitä että Raamattu on ns. "osittain historiallinen". Esimerkiksi Babylonia katosi niin että se muistettiin pääasiassa Raamatusta. Kaivaukset ja tutkimukset ovat myöhemmin paljastaneet rauniot paikasta joka oli muutoin vain tuttu Raamatusta. Tämä ei yllätä koska tarinaperinne liittyy jotenkin menneisyyden ajan henkeen ; Sekaan livahtaa siksi myös tämänlaisia aijan paikkoja ja tapahtumia.

Kuitenkin samalla huomataan että Danielin ennustus on väärä. Nebukadnessar ei kohdannutkaan Daniel -profeetan kertoman uhkaus/kirous/lupaus/ennustuksen sisältämiä tapahtumia. Tämä johtaa siihen että tapaus voidaan tulkita kahtaa kautta: (Mikäli nyt kivasti oletamme että Daniel oli oikea ihminen eikä vain tarinankerronnallisista syistä nimetty päähenkilö.)
1: Daniel on oikeasti ennustanut Nebukadnessarille jotain joka ei tapahdu. Tämänlainen ennustelu on ymmärrettävissä ihmispsykologialla ; Daniel on tarinoiden mukaan vangittu, eli on luontevaa että hän on kaunainen. Näin ollen tämä muistuttaa koulunpihalla turpaansa saaneen huutoa "odotappas vaan!" Tai sitä uhkailua jota tappiolle - ja yleensä vangeiksi - jääneet (niin hyvikset kuin pahiksetkin) harjoittavat televisiosarjoissa. Voittajaa uhataan koska se on luontevaa.
2: Daniel ei ole oikeasti ennustanut mitään Nebukadnessarille. Sen sijaan juutalaiset ovat sekoittaneet kaksi hieman samankaltaista nimeä. Tämä kertoo siitä että ennustus ei olekaan etukäteen kerrottu, vaan se on anakronistinen. Historiallinen jo tapahtunut asia muutetaan ennustukseksi väittämällä että se on ennalta tiedetty.

Molemmissa ylläolevissa tapauksissa selvää on se, että Raamatussa on historiavirhe ; Siinä tapahtuu anakronismi, ja ainoastaan tapa jolla tämä anakronismi toteutuu vaihtuu eri vaihtoehdoissa. Anakronismi on ilmiselvä, ainoastaan sen syy on sitten  eri tulkinnoissa erilainen. Tämä ei tietysti miellytä niitä joiden mielestä Raamattu on kirjaimellisesti otettavaa Jumalan sanaa. Tällöin he voivat jopa aivan pokkana selittää että ennustus on toteutunut. ;
1: Daniel on esimerkiksi Jehovan Todistajien puolella hyvin suosittu ja olen istunut useamman tunnin kyseisen herran sanomisista keskustelua papereista lukien. Heistä Danielin sanomiset ovat toteutuneet koska Babylonia on tuhoutunut ; Tämä johtaa miettimään muutamia asioita ;
___1.1: Jos Babylonia ei olisi tuhoutunut, ennustus olisi sellaista mallia mitä moni asia Raamatussa on. Eli kun ne eivät ole toteutuneet, niistä tehdään tulevaisuutta koskeva ennustus. Jeesusta on esimerkiksi odoteltu 2000 vuotta vaikka hän itse Raamatun mukaan lupasi tulla melko pikaisesti. Tätä ei nähdä Raamatun epäonnistumisena, vaan ennusteena jonka toteutuminen toimii sitten ultimaattisena todisteena.
___1.2: Tosin jos Babylonia ei olisi tuhoutunut, niin todennäköisesti juutalainen kulttuuri olisi hävinnyt ja nämä ennusteet olisi unohdettu. Nykyhistoriassa onkin se huono puoli, että tuijotamme helposti säilyneitä ja elinvoimaisia maailmankuvia. Näemme niiden ennusteet. Mutta unohdamme hävinneiden tekemät epäonnistumiset. Kuitenkin jos historia olisi mennyt toisella tavalla, silloin näkisimme vain ne nykyään unohdetut ennusteet ja nykyajassa uskottavilta näyttäneet olisivat unohdettuja kuplia. (Tämän ajattelutavan loogikan heikkouden olen selittänyt muualla tarkemmin.)
2: Toinen jolla tämänlaisia väistetään on se, että selitetään että kenties historia on tehty väärin. Tämä on kuitenkin hankalaa, koska historia ei voisi tällöin oikeastaan todistaa Raamattua. Koska jos ennustus osuu, historia tulkitaan hyvin tehdyksi. Ja jos ennustus ei osu, niin historia tulkitaan roskaksi. Näin ollen on selvää että presuppositionistinen perusoletus Raamatun erehtymättömyydestä on premissi. Jos tästä tekee johtopäätöksen ajautuu väistämättä kehäpäätelmään. Näin historia ei todista Raamattua, vaan dogmaattinen perusoletus Raamatusta toimii historian jäsentämisen välineenä.

Itse asiassa tämä yksi kohta näyttää minusta varsin hyvin siitä mihin kontekstiin asetan koko Raamatun historiallisuuden. ; En pidä Raamattua tyystin epähistoriallisena. Mutta on selvää että se ei ole mikään objektiivinen kuvaus historiasta. Se sisältää aitoja paikkoja ja jopa aitoja henkilöitä. Tätä kaikkea kuitenkin väritetään niin että juuri mitään mitä Raamattu sanoo ei voida ottaa kirjaimellisena totuutena ja historiallisena dokumenttina. Se tulee ottaa historiaan sidottuna tarinana. Tarinana jossa on paljon anakronismeja, tiedevirheitä ja muita pieniä ja keskikokoisia pukkeja.

---

Kirjoittajasta pitää olla hyvin suuri pukki tai muu pässinpää että Raamatun virheistä muodostuvan peikon voisi vain sarvillaan pukata jokeen. Kaikille muille, vähemmän pakkomielteisille dogmaatikoille, on selvää että jos Raamattu on kuljettavaksi tarkoitettu silta, sen alla on peikko.

Kun jotain pyytää ja sen saa

Noitavainot ovat jotain joka liitetään taikauskoiseen elämäntapaan. Itse asiassa valistusaikana sivistyneistän piiri on jopa liioitellut keskiajan noitavainojen hirveyttä jotta saisivat lisää vaikuttavuutta sille miten järki jyrää taikauskoisen julmuuden. Kuitenkin se, mitä me tiedämme ihmisistä, on se että uskomukset ja vakaumukset välittävät yllättävänkin vähän tiedosta. (Even I have doxastic bias when I see doxastic biases everywhere...)

Täsä hyvänä esimerkinä onkin tuore "noitavainotapaus" joka tapahtui Ruotsissa ; Esa Turkulainen "Skeptics United" -blogissaan kuvasi joihinkin muihinkin lehtiin. Tapaauksessa oli osana nälässäpitämistä, kidutusta ja valvottamista jotta pahat henget voitaisiin manata pois. Lopulta ratkesi että noidaksi epäillyllä oli vain flunssa. Tapauksessa merkittävää on se, että tätä ei voi selittää pois "yksilön hulluudella" ja viittaamalla että kaikissa ideologioissa on mielenvikaisia ja hulluja. Sillä tähän toimintaan oli osallistunut useita ihmisiä, yhteisö oli siis (a) tietoinen tästä noidasta ja (b) siitä mitä tälle tehtiin että moni heistä (c) paitsi hyväksyi teon ikävänä pakkona myös (d) osallistui itse kiduttamisen aktioon.

Ruotsissa ja pohjoismaissa on menneinäkin aikoina osattu noitavainota. Tästä on kirjoitettu kohtuullisen paksu kirja "Synnin palkka on kuolema" joka käsittelee Suomessa tapahtuneita noitavainoja 1500-1700 -luvuilla. Kirjassa huomautetaan että noitavainojen aktiivialueilla ja nykyään hurmoshenkisemmillä alueilla on maantieteellinen yhteys (ne ovat samoja paikkoja). Samat alueet joilla noitavainoihin on osallistuttu aktiivisesti ovat nykyään aktiviisia herännäisten alueita. ~ Tämä yhteys ei tietenkään ole kuitenkaan aivan suora syy-yhteys ; On väärin sanoa että uskonnollinen voimakas vakaumus johtaisi suoraan fanatismiin - pikemmin on niin että fanaattisilla on aina voimakas vakaumus mutta kaikki voimakkaasti vakaumukselliset eivät ole fanaatikkoja.

Yhteys on mielenkiintoinen, koska noituudessa on huomioitava monia pikkuasioita. Nykyään ajattelemme että noitavainoissa uskovaiset vainoavat noitia. Mutta omaa lastaan kiduttava uskovainen ja muut noitia tuomitsevat päin vastoin uskovat että noidat vainoavat heitä. Ulkopuolinen pitää noituutta "mahdottomana rikoksena" kun taas sisäpiiriläinen näkee noituuden olevan "vaikeasti todistettavana rikoksena".

Uskoisin että ero löytyy yhdestä ajatteluasenteesta. Joka on herännäisyyden ulkopuolella lähinnä epäuskottavaa satuilua mutta joka on sen sisäpuolella kaiken ydin.

"Synnin palkka on kuolema" -kirjan kuvaaman noidan tuomitsemisen ajatteluprosessi on itse asiassa tuttu jokaiselle joka on tutustunut vaikkapa uskovaisten muutoskertomuksiin ; Noitavainoajien ja herännäisten ajattelutavat ovat hyvin samantapaisia. Kun katsoo noitavainojen tuomiokuvauksia, on Post hoc ergo propter hoc päättelyvirhe yhdistettynä erilaisiin anekdootteihin. Ja että näissä anekdooteissa korostetaan usein lausujan "yleistä luotettavuutta". Toisin sanoen noituutta on tapahtunut jos joku on uhannut jostain pahasta ja jotain pahaa on sen jälkeen tapahtunut. Näin esimerkiksi riidassa lausuttu, pikaistuksissa sanottu, uhkaus voi muuntua noituudeksi jos vaikkapa riitelykaverin vasikka sattuu kuolemaan lyhyen ajan sisällä riidasta. Tästä kerrottu tarina jonka lausuja oli luotettavan maineessa ja jos syytetty oli vielä "noidanmaineessa", oli lopputulos raskauttava.

Täsmälleen tämä sama rakenne taas näkyy esimerkiksi rukousparannuskertomuksissa. Niissäkin rukoilun ja paranemisen välille vedetään syy-yhteys. Rukouksia tehdään paljon (jopa itse olen päässyt niistä osalliseksi) joten ei ole ihme jos vain harvoinkin paranevia tauteja saadaan mukaan kuvioihin. (Paranemistarinoita on toki monia mutta ottaen huomioon se, että rukouksia tehdään paljon on niitä kuitenkin yllättävän vähän.) Jos epäile että ei ole tapahtunut koko parantumista, esille nostetaan lääkärintodistusten ja muiden konkreettisten faktojen sijasta kertojan luotettavuus, ja että epäily on tämän luotettavan ihmisen kunnian herjaamista.

Siksi ruotsissa tapahtunut noitavainotapaus ei ihmetytä. Sen tapaiset noudattavat yleistä ajatteluprosessia. Ja jos ihminen joutuisi hyväksymään tämän ajatteluprosessin olevan huonoa metodiikkaa, surkeaa päättelemistä, hän joutuisi todennäköisesti luopumaan koko uskonnosta ; Valtaosa koko herännäisten uskontoideologian dogmien ytimestä kun on "muutostarinoissa" ja "ihmekertomuksissa". Niillä (a) osoitetaan henkilön oma kokemus, joka näyttää että hän on henkilökohtaisesti sitoutunut tähän uskontoon ja on vakaumuksellinen uudelleensyntynyt kristitty (b) todistetaan että tämän vakaumuksen kohde on myös Totta ja että vakaumus on siksi järkevä ja hyvin perusteltu ja uskottava.

Jos kertojan auktoriteettia korostavan tarinan jättää pois, uskonto muuttuu kuplaksi. Tämä tarkoittaa tietysti myös sitä että näissä uskonnoissa on yhä jäljellä pieni riski eskaloitua noitavainoiksi. Tästä riskistä on muistettava vain kaksi asiaa. Se on todellinen riski jota ei saa kiitää ja selittää pois uskonnon "yleishyvään" viitaten. Ja se riski on pieni, jolloin ei ole syytä myöskään lähteä vainoamaan.

Hymyilkää enemmän!

Menestysteologia tuntuu hyvin intuitiivisesti selvältä ; Siinä menestys kertoo siunauksesta ja sairaudet kirouksesta. Juutalaisille tämä ajattelutapa oli ilmeisesti hyvin luonteva, koska Uuden Testamentin puolella Jeesus joutui erikseen kritisoimaan tätä näkemystä.
1: Tämä on sinällään merkillistä, sillä Vanha Testamentti pitää sisällään esimerkiksi Jobin kirjan, joka selvästi näyttää kirjan pyhyyden teologiseksi lähtökohdaksi hyväksyville varsin vakuuttavan vastaesimerkin. Pahan ongelmaa ei siis yleensä ratkaista synnin tematiikalla ja kerrota että kärsimys on ikään kuin ansaittua. Menestysteologiassa tämänlainen ajattelu on sen sijaan ilmselvä ja sen piirissä Pahan ongelmaan itse asiassa on vakuuttava ja lopullinen ratkaisu, oikeudenmukaisuuden ja rangaistuksen tematiikan kautta.

Menestysteologia johtaa käytännössä siihen että jos olet vaikkapa vammainen, ihmiset päättelevät että et usko tarpeeksi. Ongelmat kaikkoaisivat jos vain uskoisit enemmän. Tämä ei ole kovinkaan kaunista.

Toki kristinuskossa on paljon menestysteologisia suuntauksia ja niissäkin joissa niitä ei ole, on etenkin ihmeparanemiskertomuksilla olennainen rooli. Moni on jopa sitä mieltä että rukousparannus on kristinuskon ytimessä. Logiikka tuntuu jotenkin menevän niin että Jeesus lupasi vielä ihmeparannuksiakin suurempaa asiaa, syntien anteeksiantoa. Ja parantamalla ihmisiä hän samalla näytti että sairauksien lisäksi hän voisi vapautua myös synneistä. - Yhteys voisi näyttää konsistentilta menestysteologisen "synti on sairautta ja sairaus on syntiä" -tematiikalta. Argumentti on kuitenkin enemmänkin non sequitur - virhe jossa tehdään hätäinen päättely siitä että kyky yhdessä tarkoittaa taitoa myös toisessa, vaikka mitään pakottavaa yhteyttä näiden välillä ei ole. Toisin sanoen siinä ei oikeasti esitettäisiin menestysteologian konseptia, vaan tehdään ainoastaan huonoa ajattelua.

Sillä hyvin usea kristitty näyttää valinneen toisen tien. Siinä kärsimys näyttää jalostavan. Tällöin köyhien kärsimyksestä tulee heidän erityisoikeus, josta tulisi peräti nauttia. Tämäkin on tietysti tuttua uskovaisten tarinoissa jossa korostuvat erilaiset vaikeudet ja niiden voittaminen. Saadaan aikaan kristillinen taistelija joka on näyttänyt tahtotilansa taistella syntiä ja sielunvihollista vastaan.

Tämä johtaa Äiti Teresan kaltaisiin olentoihin. Ja tämä ei tarkoita mitään kovin mainiota. Hitchens kertoo "The Missionary Position" -teoksessaan Äiti Teresan etiikasta. Hän katsoo kärsimyksen jalostavan - ja siksi hän säästelikin hoitolaitoksissaan särkylääkkeitä ja kivunhoitoa, se auttoi ihmisiä lähentymään kristuksen kärsimyksiin. Hän kuvaa stoalaista suhautumista kärsimykseen "I think it is very beautiful for the poor to accept their lot, to share it with the passion of Christ. I think the world is being much helped by the suffering of the poor people" ja kun häneltä kysyttiin mitä köyhä voi tehdä maailman puolesta, hän sanoi että "They should smile more." Äiti Teresa itse ei toki karsastanut luksusta. Onkin kuvaavaa, että tämä hyväntekijä itse asiassa itse vietti yllättävän vähän aikaa Kalkutassa, joka toi hänen maineensa. Sen sijaan hän oli superjulkkis, joka kiersi ympäri maailmaa.

Tässä näkemyksessä on samaa mitä deterministisessä stoalaisuudessa tai itämaisessa karmassa ; Niissä pyydetään alistumaan väistämättömään. Tämä on hyvin julmaa sääntöä, joka kannustaa kärsimyksen ja pahan ja eriarvoisuuden hyväksymiseen. Vallanpitäjien ja etuoikeutettujen on tietysti mukavaa saada huonoimmissa asemissa olevat "olemaan kiltisti" ; (1) kunnioittamaan toisen omaisuutta, (2) kannustamaan siihen että ihminen ei kysy mitä itse saa vaan kysyy mitä voi tehdä muille & (3) olemaan onnellisuuden sijasta epäitsekäs, maltillinen ja totteleva. Tässä elämä tuskineen on vain irrelevantti testi matkalla siihen lopulliseen ihmeparanemiseen Taivaassa.

Taivaan ikuisen kivuttoman ja sairaudettoman ja synnittömän elämän valossa on helppoa huomata että itse asiassa tässä kärsimysfetistisessä teologiassakin on sisällä piilotettuna menestysteologia. Sen ongelmalliset elementit vain kätketään viemällä se tuonpuoleiseen. Silloin kärsimyksen jalostavaan voimaan keskittyvät voivat ikään kuin leikkiä että sitä ei ole. Molempien vaikutus on kuitenkin sama, se alistaa huono -osaisimpia, heikoimpia ja pienimpiä. Näin se tekee hyväosaisten elämästä entistäkin miellyttävämpää kun se muuten mahdollisesti ärsyttävä nurinakin vähenee.

Nämä kristilliset linjat saavat minut iloitsemaan siitä, että onneksi en ole kristitty. Tosin moni kristitty ei iloitse että nämä veikot ovat kristittyjä. Se saa minut hymyilemään Äiti Teresan toiveiden mukaisesti. Mutta vain vähän.

Uskonnon vaikea suhde lääketieteeseen.

Valtaosa kristityistä suhtautuu suopeasti lääketieteeseen. Kuitenkin teologisesti katsoen tilanne on mutkikkaampi ; Paraneminen ja sairastuminen ovat pohjimmiltaan Jumalan kädessä. Voidaan jopa ajatella että sairastumisessa ja parantumisessa on takana kirous-siunaus -kombinaatio. Jumalan tahto ja sen toteutuminen on ytimessä ; Jos Jumala tahtoo että sinulla on päänsärky, ei mikään maailman aspiriini voita Hänen vääjäämätöntä kaikkivaltiasta tahtoaan. Ja jos Hän haluaa parantaa päänsärkysi, se paranee ilman lääkkeitäkin.
1: Tämänlaisiin mietteisiin verrattuna luonnontieteellinen kipu-parannuskäsitys tuntuu suoraviivaiselta. Kemikaalinappi parantaa tilannetta tilastollisesti, ei jonkin havaitsemattoman tyypin tuntemattoman tahdon seurauksena.

"Epiphenom" -blogissa kirjoitettiin uskovaisten dilemmasta kuvaavalla otsikolla "If God loves you, why take medicine?" Tutkimukset nimittäin näyttävät että Jumalan tahtoon vahvasti luottavat - ja vakavasti sairaat, kuolemassaolevat, epätoivoisessa vääjäämättömän tappion tilassa olevat - jättävät helposti lääkkeitään ottamatta.
1: Moni ihmetteleekin että onko uskovaisilla pillerit ottamatta. Vastaus heille on : Olette oikeassa, napit on unohtuneet useammin kuin muilla. - Tosin ainakin allekirjoittaneelta kysytään myös usein "mitä olet napannut", kun oireet ovat samansuuntaisia.

Tässä mielessä on hyvä huomata, miten "teologisesti korrekti taso", eli eräänlainen koherentisoitu uskonto, kirjanoppineisuus, ei vaikuta suureen osaan uskovaisia. Heidän toimintansa menee miten menee, vaikka oppi sanoisi mitä. Kuitenkin "teologisesti korrekti taso" vaikuttaa joidenkin elämässä. Ja tämän vaikuttavan osan kohdalta voidaan nostaa kysymyksiä siitä, onko ideologia todellakin harmiton vai ei. Uskonnosta on siis haittaa.

Asiaa on vaikeaa arvioida ; Ytimessä on se, onko uskonnota saatava hyöty tai vapaudet - sekä kuolemassa olevien turha toivo joka on kuitenkin toivoa - suurempi kuin syntyvät haitat, kuten keskenjätetyt antibioottikuurit, unohdetut sydänlääkkeet ja käyttämättömät psyykenlääkkeet.

Pyhä Paha Kolmio.

Japanissa ydinvoimalat ovat tehneet jotain josta jo Eppu Normaali varoitteli. Vaikka varsinainen vakava säteilevää materiaalia purkava räjähdys onkin jäänyt puuttumaan, on selvää että jäänteet tulevat tuottamaan ongelmia. Luultavasti päälle valetaan valtava määrä sementtiä. Kun muistetaan että ydinvoimalan tuottaman aineksen puoliintumisajat ovat todella pitkiä, kuluu kauan että säteily katoaa.

On hyvä muistaa miten pitkä aika on esimerkiksi pyramideista. Historian valossa näkyy että tälläisessä ajassa kulttuureja on syntynyt, kasvanut ja tuhoutunut. (Jopa kaikkia kolmea.) Siksipä tulevaisuuden arkeologit voivatkin lähestyä japanin ydinvoimaloiden jäänteitä hamassa tulevaisuudessa.

Koska betonia on paljon, se kuvaa primitiivisten kansojen (meidän) massiivista rakennusurakkaa. Siksi kohteen täytyy olla tärkeä. Tämä tietysti innostaa lähtemään tutkimaan paikkoja - eikä tätä estä mikään taikauskoinen varoitus ja symbolien käyttö.

Esimerkiksi mitä mahtaa miettiä tulevaisuuden ihminen, kun hän lähestyy esimerkiksi tärkeänä temppelinä pitämäänsä laitosta ja näkee siellä säteilystä varoittavan merkin?
Muisteleeko hän muinaisen ajan (meidän) kulttuuripiiriämme, jossa on jokin erityinen Kolmiyhteinen Jumala. Eikäö tämänlainen merkki sopisi yhdeksi tämänlaisen Jumalan symboliksi paremmin kuin hyvin?

Kun säteily löytyy, saattaa syntyä selityskulttuuri jossa radioaktiivisuus on luonnonilmiö, johon ne kiroukset on liitetty, kun asian oikeaa laitaa ei ole kenties tajuttu tieteellisesti. On vain huomattu haittoja, ja kun parempaa selitystä ei ole ollut, on selitetty se kirouksella. Ja kun tätä tulkintakenttää viedään vielä eteenpäin, he katsonevat kristillisyyden arvomailman ilmenemiä ja huomaavat, että tavallaan "it makes a lot sense". Kristinuskon Jumalan hyödylliset voimat että Hänen tuhoisuutensa ja tietyssä määrin arvaamattomuutensakin näyttävät vastaavilta sekä ydinvoimassa että teologisessa antropomorfistisessa ilmentymässä.

---

Kirjoittaja pidättäytyy nousemasta lattean pikkusievästä huumoritasosta siihen pohdintaan, miten uskontojen aggressiiviset suuntaukset ja ydinvoiman riskit kohtaavat samanlaista käsittelyä. Riskit ovat monelle jotain, jota pidetään "irrelevanttina" ja "vaarattomana" tai "hallittuna" kunnes sitten kun jotain tapahtuu, jolloin muistutetaan että ongelma on silti hallinnassa. Ja josta toiset kohkaavat vaatien täyskieltoa. Tämä huomio ei tietysti olisi kannanotto ydinvoimaa vastaan, mutta ei kristinuskon puolestakaan..

Ajatuksen paino.

"...You know, when I was about your age, I used to give my mon stuff and it was wrapped in old comic book pages. But she didn't mind. She always said "It's the thought that counts." Thanks for thinking of me..."
("MacGyver", "The Madonna")

Lahjojen saamisessa ja antamisessa korostetaan usein ajatuksen merkitystä. Näin ollen lahjan sisältö olisi asian kannalta jopa epäoleellinen. Tältä kannalta olen miettinyt muitakin asioita. Esimerkiksi uudessa työssäni kohtaan usein kehuja ja siunauksia siitä, miten tekemäni työ on tärkeää. En yleisesti ottaen jaa kiittäjän vakaumusta. Mutta se on painoarvoltaan hyvin pieni siinä miten siunaamisen vastaanotan. Samoin olen ottanut usealta uskovaiselta siunauksen, sanoen että se luultavasti painaa siunaajalle enemmän kuin minulle. Mutta ei siitä haittaakaan ole.

Tälläinen siunaamiseen suhtautuminen otetaan yleensä aika positiivisesti. Toki parempi olisi jos uskoisi samoin, mutta kukaan ei kuitenkaan sano mitään sen suuntaistakaan että "jumalattoman logiikalla siunaus on taikauskoista höpinää". Toki se on. Minulle lahja on tyhjä paketti, joka on kääritty sanoihin. Mutta siinäkin kyseessä on lahja, jossa tärkeintä on se ajatus.

Helvettipuheet otan samalla logiikalla hyvin vahvasti. Kaikki puheet siitä miten oikeudenmukaista vakaumuksettoman, kuten minun, laittaminen sellaiseen paikkaan on aika kova. Itse asiassa kovempaan paikkaan on vaikeaa toista ohjata. Tässä kohden uskovaiset puolustautuvat sillä että Helvettiuhkailu ei ole mikään kovin relevantti, koska uskova ei usko koko paikkaan. Näin paketin sisältö alkaa kuitenkin minun silmissäni painamaan liikaa. Se on se asenne, joka ratkaisee.

---

Tuollainen lahja minua odotti kotona kun menin nukkumaan. Edes minä en kysele että "Mikä oli hintalapussa lukema". Eikä kenenkään pitäisi.

Defilemented.

Ala -asteella opettajani Heli Alaja oli hurskas kristitty. Hän kertoi mielellään tarinoita, joiden koki olevan vakuuttavia ja kristittynä pitäviä. Eräs niistä käsitteli Pontius Pilatusta. Pilatus oli kuulemma saanut rangaistuksen sillä että hän oli vanhana sairastunut ja kuollut tähän. Jo tuolloin, ala -asteaikoina jolloin olin ensi sijassa hömelö, ihmettelin että eikö tälläinen samanlainen rangaistus osu meidän kaikkien kohdalle - paitsi jos satumme kuolemaan nuorena joka sekin tuntuu kiroukselta.

Tämänlaiset tarinat ovat kuitenkin tärkeitä. Robert Ellwoodin "Tales of Darkness: The Mythology of Evil" käsittelee eri kulttuurien myyttejä pahuuden synnystä. Koska maailmassa kaikki ei mene nappiin, on tätä epäonnistumistakin jotenkin järkeistettävä. Ellwoodin mukaan pahuuteen liittyy aina defilement, pilaantuminen. Pahuus kontaminoi jollakin tavalla : rikokset, synninteot ja muu epäpuhtaus tarttuu, pahuuden mukana ihminen tai joskus joka ympäristö saastuvat. Tästä seuraa kirous, pahat teot kostautuvat. Ellwoodin mukaan tällä ylläpidetään yhteishenkeä, estetään lipsumiset ja erottaudutaan muista. Myytti siis lisää sisäpiirin kaveruutta ja samalla lisää vihaa muita ja erilaisia kohtaan.

Vastaava ajatus löytyy Girardilta, jolle uskonnoissa tabujen rikkomista seuraa kirous.

Alajan tarina kertoo siitä että tälläiset myytit ovat osana kristinuskoakin. Monestihan kristinuskoon liitetään ensi sijassa positiivisia asioita, kuten rakkautta ja pelastusta. Mutta vähintään toinen mokoma, se liturgioissa unohdettu mutta käytännön elämän myyteissä voimakkaasti toimiva, puoli liittyy kostoon ja kiroukseen.

Viime aikoina tämä kirousaihe on vellonut vahvasti. Syynä on maineikkaan aktiivi -ateistin, Christopher Hitchensin, syöpä. Juuri tämä syöpätyyppi on ollut Hitchensin suvussa : Hänen isänsä itse asiassa sairasti sellaista. Asiaa ei auta se, että Hitchens on ollut ahkera tupakoija. Esimerkiksi George Berkin näkee syövän takana Jumalan halun kiinnittää Hitchensin huomion jotta tämä voisi tehdä parannuksen. Osa on ollut astetta aggressiivisempia. Ed Brayton näyttää uskovaisen reagoinnin jossa uskovainen näkee syövän suorana rangaistuksena ja kostona "Atheists like to ignore FACTS. They like to act like everything is a "coincidence". Really? It's just a "coincidence" [that] out of any part of his body, Christopher Hitchens got cancer in the one part of his body he used for blasphemy? Yea, keep believing that Atheists. He's going to writhe in agony and pain and wither away to nothing and then die a horrible agonizing death, and THEN comes the real fun, when he's sent to HELLFIRE forever to be tortured and set afire." Sanavalinnat kertovat miten uskovainen riemuitsee tästä oikeudenmukaisuudesta. Hitchens toki vastaa tähän tekstiin muistuttaen että Jumala tuntuu antavan aina niitä todennäköisiä kostoja. Jumala ei sen sijaan ammu salamalla päähän tai muuta epätodennäköistä.

Toki uskovaiset liittävät näitä tarinoita itseensäkin. Esimerkiksi Phillip Johnson sai vanhalla iällä, vuonna 2001, aivohalvauksen. Hän lopetti aktiivisen Intelligent Designin puolestapuhumisen tämän vuoksi. Johnson itse näki tämän muistutukseksi hänen ylpeydestään. Hän oli unohtanut perheensä ja uskonnollisen hartauselämän kun oli miettinyt miten voisi ovelasti päihittää evoluutikot. Ja sai tässä prosessissa "kasvanutta egoa". Denver Seminaryssä on artikkeli aiheesta, ja se sanoo asian kauniisti: "The stroke made him realize that much of his "fun" in intelligent design argument and ID leadership had not been about anything more than his personal pride, the pleasure of the battle and the devastating rhetorical moves he was able to make in besting his opponents. With the help of his church and his wife Kathie, Johnson realized that the stroke he suffered was a gift from God. Jesus was calling him to a closer walk by shaking the false foundation he had built upon his own intellect and cleverness. His stroke put the permanence of his dependably superior intellectual gifts in jeopardy."

Tarinat kostosta ovat siksi mukana myös kristittyjen elämässä. Tosin olen melko varma että esimerkiksi suomalaisen evankelistan, Keijo Ahorinnan, aivohalvaus ja aivovamma, jonka jälkeen elämisestä hän kertoo eläväisesti kirjassa "Vihan evankeliumi", saa osakseen sympaattisempaa keskustelua, jota ei nähdä kostona vääräoppisuudesta. Eikä vihjeenä huonosta teologianteosta tai sävyltään perustelemattoman mutta sitäkin vihjailevamman sosiaalipornon kirjoittamisesta. Jos hän olisi ateisti, joka olisi tehnyt jotain samantapaista kerrottaisiin että takana olisi kosto jostain tämänlaisesta.

Tieteellisesti perusteltujahan kiroustarinat eivät ole. Jotta kosto olisi uskottavaa, ateistien pitäisi sairastua paljon useammin kuin uskovaisten. Kuitenkin uskovaisetkin sairastuvat. Itse asiassa kirouksessa näyttää olevan sama vika kuin Pilatuksen kostotarinassa. Kirous sopii tuskaan, mutta tuska sopii jokaiseen elämään. Tarina on yksinkertaisesti helvetin epäperusteltu, ja se tuntuu vakuuttavalta vain taikauskoisen ajattelun kautta, jossa pitäisi selittää "miksi juuri tämä tietty henkilö voitti lotossa", vaikka se että joku voittaa lotossa on tilastollisuutta ja selittyy juurikin sillä "sattumalla".

---

Kuva on sisareni Julia Hämäläisen tekemä.

Multaa.

Heräsin maanantaina 23. elokuuta muutaman nukutun tunnin jälkeen. Puolisoni oli juuri lähtenyt töihin. Heräämisen syy oli se, että kaikkialla haisi todella pahalta. Ensimmäinen ajatus oli jostakin syystä se, että itse haisin pahalta. Ensimmäinen kokeilu aiheesta vahvisti että tämä piti paikkaansa. Haju tuntui vahvasti kun itseä nuuhki. Menin siksi suihkuun. Sieltä tultuani huomasin että haju oli yhä. Huomasinkin että haju tuntui keittiössä. Tiskasin ja vein roskat ja pesin, litistin ja vein kierrätykseen kaikki olevat maito- ja mehutölkit. Keittiöstä tuli siisti, mutta haju oli yhä. Ajattelin että haju tuntuu olevan kaikkialla, joten tästä on looginen seuraus että haju on talossa. Avasin ikkunan tuuletusta varten ja rupesin tekemään aamupalaa. Haju ei tuntunut lähtevän, päin vastoin se oli aivan kaamea. Tässä vaiheessa mieleeni tuli se, että ulkona tehdään remonttia. Ehkä he ovat siellä ulkona rikkoneet jotain jonka haju leviää sisälle. Päätin sulkea ikkunan, jotta hajua ei tulisi lisää. Siinä vaiheessa kun söin tuoretta riisiä joka maistui mullalta ja join päälle kulauksen kahvia joka maistui mullalta tajusin että minulla oli kaksi vaihtoehtoa. Joko koko maailma on alkanut mätääntymään. Tai sitten minun hajuelimistöni haisee pahalta.

Tämä olikin oikea ratkaisu, ja sain antibioottia johonkin ihme bakteerikasvustoon jota minulla oli. Ruoka lakkasikin niiden voimasta jo maistumasta mullalta.

Yllä oleva tarina on tässä sen vuoksi että se on itse asiassa varsin tieteenfilosofinen. Puolisoni mielestä huvittavaa jutussa oli vain se, että (1) tein kotitöitä varsin paljon ilman eri käskyä tai muistutusta ja (2) aloitin koko höskän niin kovin itsevihaisesti ; Kun jokin menee pieleen, sen täytyy olla minä.

Tämä oletus oli kuitenkin hyvä koska se oli helposti testattavissa. Itse asiassa koko rupeama on nähtävänä siten että minulla on teoria, jonka pohjalta jokainen yksittäinen toimeni oli rationaalinen. Tämä antaa opetuksen siitä että hyvä teoria on sellainen jolla on käytännön ulottuvuuksia. Teoria kertoo ilmiölle syyn ja selitys tarjosi keinon jolla asia korjaantuu. - Ja helposti testattavuuskin on apu, koska ne samalla myös helposti ammutaan pois. Aamurupeamanihan oli itse asiassa iso sarja rationaalisia epäonnistumisia, jonka lopputuloksena yksi sattui onnistumaan.

Myös ratkaisu oli tärkeä. Sillä monesti unohdamme että mittauslaite ja havaintolaite voi itse olla lähde havainnolle. Silloin ne piippaavat havaintoa vaikka ulkopuolella ei ole mitään.

En suinkaan eliminoinut tai miettinyt kaikkia vaihtoehtoja. Esimerkiksi aivovaurio voisi tuottaa hajuaistimuksia. Ja kenties jokin tehokas home olisi todella voinut haista niin vahvasti että maku siirtyy ruokiin. En itse asiassa eliminoinut edes huoltotöistä johtuvaa hajua.

Itse asiassa syynä olisi voinut olla vaikkapa Jumalallinen kosto. Minähän kävin tuoreesti juttelemassa kristityille ja hylkäsin hänen Sanansa. Siksi Jumala olisi voinut tuskastua ja oli siksi muuttanut blogini aineelliseksi tiivisteeksi ja pakottanut minut unissani syömään koko tuotantoni. Tämä tietysti ottaisi kantaa kaameaan hajuun. En kuitenkaan aloittanut ketjua kääntymällä kristityksi. Saati että olisin hajun jatkumisen tulkinnut tarkoittavan että hypoteesi on väärä - mitä ei tietysti voisi tehdä koska kristittyjen Jumala on "oikutteleva", eikä suostu olemaan mikään automaattinen rukousparannuskone, joten parantumattomuus ei olisi kumonnut hypoteesia - joka taas kertoo että kirousteoriassa kyseessä oli varsin huono malli koska se ei kertonut mitä pitää tehdä ja mitä tästä pitäisi seurata.

Olen kuitenkin niin suppeamielinen mutta ystävällinen, että luotan että antibiootti kertoi että kyseessä ei ollut mikään minulle tehty fundamentalistien kirous. Enkä usko että Jumalakaan olisi niin pikkumainen, etenkin kun ottaa huomioon että Hänkin on osallistunut aktiivisesti sisällöntuotantoon. Hän tietänee miten vaikeaa se on.

Hegemoniaan vetoaminen.

"Kyllä kansa tietää!"
(Veikko Vennamo)

Me elämme demokraattisessa maassa. Tähän liittyy luottamus ihmisten kykyyn tehdä jokseenkin järkeviä päätöksiä siitä miten yhteiskuntaa tulee hoitaa. Melko yleinen näkemys on myös se, että ihmisillä on kyky tehdä järkeviä valintoja myös sen suhteen, mitä esimerkiksi tiede on. Itse asiassa tämä on yleisempää kuin usko että normaali ihminen osaisi toimia putkimiehenä niin että ammattilaisia tässä kohden ei tarvittaisi. Tämä tulee melko usein vastaan eri yhteyksissä : Ihminen tietää paremmin kuin lääkäri, jonka luo hän kuitenkin menee hakemaa apua. Toki olen kuullut että sama koskee myös autonhuoltoa. Automekaanikon luo mennään korjaamaan autoa, mutta etenkin isäntäihmiset osaavat kuitenkin hoitaa homman "niin paljon paremmin kuin".

Tämä näkyy vahvasti esimerkiksi uskontojen kohdalla : Ei ole tavatonta törmätä siihen että kristinuskoon pitäisi luottaa koska 90% kaikista uskonnoista on ollut Jumala, ja että nykyäänkin valtaosa ihmisistä uskoo Jumalaan. Tässähän otetaan esiin ryhmän tukea kahta kautta:
1: Ad populum -tie. Tässä vedotaan siihen että totuus on käsiäänestyskysymys, eli vedotaan siihen että moni uskoo. Suosio on eräänlainen tae.
2: Perinteisiin vetoaminen, jossa tehdään "ad populum ajassa", eli vedotaan siihen että menneisyydessäkin ihmiset ovat tienneet.

Vaihtoehtohoitojen kohdalla tämä aivan vastaava ajattelutapa tulee voimakkaasti esiin: Siinä vedotaan muinaiseen viisauteen. Tässä ikään kuin sanotaan, että parannuskeinon ikä tarkoittaisi samaa kuin että se olisi "koeteltu ja hyväksi havaittu". Tosiasiassahan näin ei ole, vaan esimerkiksi elohopea oli osa kiinalaista lääketiedettä. Kun teho tulee maailmankuvallisista uskomuksista, niitä ei koetella ja niin niitä voidaan käyttää. Kuolemahan voi tietenkin tulla vastaan "muutenkin", ja pelastuminen taas on aina lääkkeen ansio. Kun oletetut luonnon harmoniat määräsivät lääkkeet, ei testattu olisiko kyseessä sittenkin se, että potilas parani "hoidosta huolimatta".

Tässä, kuten "jumaluskon yleisyyteen" viittaavassa uskonnossakin, itse asiassa tehdään tehokas psykologinen nimeämiskonsti. Nimittäin samaa asiaa voidaan kutsua "vanhoillisuudeksi", "ikivanhoiksi taikauskoiksi" että "perinneviisaudeksi". Sillä mikä näistä ei tosiasiassa ole muuta kuin pohjasävyn värittävää merkitystä. Perinteisiin vetoaminen kun on argumentaatiovirhe, joka ei ole virhepäätelmä siksi että se olisi "pakosti väärin", vaan pikemminkin sen vuoksi että se on "irrelevantti". Se, onko perinne hyvä vai huono, riippuu tietenkin siitä, mitä tiede ja muu testaaminen sen näyttävät. "Perinnetietoon" viittaaminen nimenä vain peittää helposti sen tosiasian että kyseessä on siltikin vain virhepäätelmä perinteisiin vetoaminen. (Se vain toisen nimisenä niin paljon paremmalta maistuu. Vaikka paskasta ei saakaan konvehtia, sen voi silti selvästi kääriä tinapaperiin kuin konvehdin.)

Lisäksi tärkeä asia on se, että jokainen tietää tämän. Ei ole tavatonta törmätä henkilöön joka samanaikaisesti viittaa massoihin toisaalla, ja sitten toisissa kohdissa viittaa siihen miten totuus ei ole käsiäänestyskysymys. Yleisesti se, onko kyseessä "massojen lammasmainen seuraaminen" vai "kansankin tietämät itsestäänselvyydet" päätetään sen mukaan mitä mieltä itse ollaan. Siksi esimerkiksi joku voi samanaikaisesti kannattaa jumalan yleisyyteen vetoavaan argumenttiin vahvana todisteena, mutta hylätä samanaikaisesti sen, että se, että valtaosa eri maista on uskonut että taudit johtuvat kirouksista eivätkä mistään taudinaiheuttajapieneliöistä kertoo vain muinaiskansojen taikauskosta ja tietämättömyydestä. (Puhumattakaan siitä että valtaosa sekä nykyajan että kaikkien ajan kaikista ihmisistä eivät ole olleet kristittyjä, ei vaikka juutalaiset laskettaisiin mukaan.)

Sehän tarkoittaa sitä että totuuden pitäisi samanaikaisesti olla käsiäänestyskysymys että se ei saisi olla sitä. Tosiasiassa nämä tuntuvat vakuuttavilta vain jos ne mukailevat sitä mielipidettä, joka esittäjällä itsellään on.

Tätä kautta hegemoniaan - joko nykyhetken tai menneisyyden vallankäytölliseen ylivaltaan ja/eli/tai suosioon - viittaaminen onkin itse asiassa varsin ymmärrettävä. Se on "egoon vetoamista". Se on itse asiassa juuri sitä samaa oman paremmuuden tunnetta, joka saa isäntämiehen ohjeistamaan ammattiautonasentajaa. Se on sitä, kun joku vihjaa "kansan tietoon", ei kuunteleva tavallinen ihminen ajatellut että kyseessä olisi vaikka hänen naapurinsa etevyys, jota kehutaan. Päin vastoin, siinä ajatellaan oman itsen kautta. Kun oma näkemys on suosiossa, korostuu oma etevyys. "Minä olen oikeassa ja muutkin tietävät sen." Muilla on arvoa vain, jos he ovat ikään kuin näkymättöminä selkäänläimijöinä mukana. (Siksi sama ihminen voikin surutta vedota toisaalla siihen miten hän edustaa "toisinajattelijaa", silloin kun tiedeyhteisö ei hyväksy näkemystä ja toisaalla vedota siihen miten näkemys on suosittu ja esimerkiksi esittää listoja, joissa esiintyy ajatuksen kannattajia, jolloin viitataan siihen että "moni muukin uskoo".)

Siksi tämänkaltaisen virheellisen esitystavan varassa elää monta pseudotiedettä.

Kirous ja kuolema!

Nocebo (lat. "Minä vahingoitan") liittyy placebovaikutukseen ollen sille toiminnallisesti käänteinen. Toisin sanoen ihmisen näkemys ja uskomus asiasta voi haitata lääketieteellisen hoidon tuloksia. Tämä saadaan esiin kaksoissokkotutkimuksissa, jossa molemmat ryhmät saavat samaa lääkettä, mutta toisille kerrotaan eri tarinaa kuin toisille. Eli samaan, miten placebokin voidaan havaita. Noceboefektin vuoksi pessimistinen arvio tai esitys heikentää, haittaa, tai tekee hoidon epämiellyttävämmäksi. Termin määritteli Walter Kennedy vuonna 1961, mutta ainakin W.R.Houston on maininnut 1938 siitä mahdollisuudesta että tohtorit voisivat asennoitumisellaan ja esityksillään heikentää hoitojen tehoa. (Ilmiötä on siis käsitelty ennen nimeämistä. Tämä ei ole ainutlaatuinen tapaus tälläisestä.)

Moni voisi uskoa että placebo ja nocebo liittyisivät herkkäuskoisuuteen. Kuitenkaan tutkimukset eivät tälläistä yhteyttä löydä. McGlashan, Evans ja Orne tekivät 1969 tutkimuksen, jossa "herkkäuskoista" perusluonnetta ei ole. Myös Lasagnan, Mostellerin, von Felsingerin ja Beecherin tutkimus vuodelta 1954 näytti että se, että joku sai jostain hoidosta placeboefektiä ei johtanut siihen että etua tulisi erilaisesta hoidosta sen todennäköisemmin, ja että yhteyksiä noceboonkaan ei saatu. Näiden mukaan herkkäuskoisuus ei liity efektiin juurikaan, eikä uskomuksen tuoma teho tai haitta yhden kohdalla johda etuun tai haittaan toisessa kohdassa. Kenties tämän vuoksi joku voi kokeilla useita eri hoitoja, ja törmätä placeboon vain yhdessä. Näitä "oman elämän vaellustarinoita" kuulee melko paljon sekä vaihtoehtohoidon että uskontojen ystäviltä. Epäonnistuneet kokeilut muussa ja onnistuminen yhdessä on heistä "omakohtainen todistus".

Antropologiassa "nocebo ritual" on rituaali, joka tehdään haitallisessa mielessä ja "placebo ritual" rituaali jossa saadaan etua. Toisin sanoen, ensimmäisessä henkilö saadaan uskomaan että hänet on kirottu ja toisessa että hänet on siunattu. Esimerkiksi antropologit Robert Hahn ja Arthur Kleinman keskittyvät placebon ja nocebon intention erottamiseen rituaalien analyysissä : Heistä on hyödyllistä ja keskeisen tärkeää tarkastella onko jonkun kulttuurin rituaalit tarkoitettu hoitamaan, parantamaan ja tuomaan etua, tai parantamaan henkilön onnea vai ovatko ne epäonnea, pahan silmän luontia, tappamiseen tai vahingoittamiseen tarkoitettuja.

Nocebo liittyy ehkä hieman yllättäen - jopa olennaisena osana, niiden säilyttämisreaktiona - myös erilaisiin vaihtoehtohoitoihin, ja uskontoihin : Ihmisille saadaan aikaiseksi ongelmia kuten kipuja, masennusta, henkistä pahoivointia ja muita vaivoja vain väittämällä, että ei voi elää täysipainoisesti ja onnellisesti jos hänen elämäänsä ei kuulu vaikka "energiatasojen kunnossapito" (joka hoituu ostamalla vaihtoehtohoitajan pullo tai ostamalla tältä palveluja) tai "henkinen tasapaino" (joka saadaan seuraamalla uskonnon käskyjä ja normeja). Tätä kautta hoidosta tai vakaumuksesta tulee helposti pysyvä, koska noceboilmiön kautta tuntemukset aatteen jättämisestä ovat aitoja. Tässä suhteessa käy niin, että jos sairas saakin näiden kautta jotain etua placebon kautta, niin "terveet eivät tarvitse parantamista vaan sairaat." Tosin nämä saavat uskottavuutta jäseniensä kesken, koska terveet saavat näistä vaivoja -jotka vielä osaavat tulla sisäisen maailman mukaan, eli esimerkiksi ääneen sanomattomat lähtemisajatukset laukaisevat ne - joita ei muuten olisi, ja nämä paranevat - ja tekevät sen vieläpä heti epäilyn tai luopumisajatusten loputtua.

♥ Loving care effect ♥

"Pakko saada vahvaa placeboa"
(Matti Hagelbergin sarjakuvakirjassa "Kekkonen" esiintyvä Kuningas Elvis.)

On tunnettua, että ihmisen mieli vaikuttaa lääkkeiden toimintaan ja paranemiseen. Tätä ilmiötä kutsutaan placeboksi. Lisäksi tunnettua on myös hoivavaikutus, joka johtuu siitä että hoidetaan ja hoivataan. Poikkeuksellisesti nyt ensin listailen muutamia juttuja, ja vasta lopuksi esittelen mihin ne liittyvät. (Sisältö ratkaisi muodon.)

1: Ainakin hoivavaikutus liittyy olennaisesti stressitasojen pienentämiseen: Stressihän vie voimavaroja elimistöltä ja sen sivuoireena on esimerkiksi immuunipuolustuksen heikkeneminen. Sikojen kohdalla tämä tulee selvästi esiin, koska sioille on vaikea saada aikaan placeboefektiä koska niillä ei ole käsitystä lääkkeen parantavasta vaikutuksesta. Sen sijaan hoivavaikutusta niille sen sijaan saadaan. Viihtyvä eläin, joka ei kärsi stressistä, esimerkiksi kasvaa paremmin ja terveempänä. Siksi esimerkiksi sioille olisi hyvä saada virikettä. (Hoitaja on tietysti paras virike. Tai ainakin pitäisi olla.) Stressi voi vaikuttaa myös placeboon; Eräässä rukouksella parantamiseen liittyneessä tutkimuksessa havaittiin, että kun sairaille kerrottiin että heidän puolestaan rukoiltiin, he sairastuivat pahemmin. Syynä oli todennäköisesti se, että he uskoivat että he olivat tosi sairaita, kun rukoukseen jouduttiin turvautumaan. Ja toisaalta taas jotkut käsilläparantamiskokeet ovat antaneet merkkejä rukouksen hienoisista parantavista vaikutuksia - koska rukouksen kohteet ovat uskoneet että saavat tukea. Isoimmillaan stressiin liittyy Voodoo -kuolemat, joissa kiroukseen on aivan oikeasti kuoltu, koska siihen on uskottu, se on aiheuttanus valtavaa stressiä ja ihminen on lopulta kuollut sympaattisen ja parasympaattisen hermoston toiminnan kautta. (Joihin tunnetilat vaikuttavat suuresti.)
2: Hoivavaikutus ei liity pelkkään sairaanhoitoon: Matt Ridley kertoi kirjassaan "Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa" että Whitehallissa työskenteli erilaisia virkamiehiä. Kun heidän sairastavuuttaan tutkittiin, havaittiin että sydänkohtauksen saaminen korreloi toki liikalihavuuden ja muiden vastaavien kanssa, mutta tehokkain mittari oli asema ja työ jota hän teki. Jos virkamiehellä ei ollut valtaa tai hallinnan tunnetta, hän yksinkertaisesti sai sydänkohtauksen todennäköisesti ; Sydän oli palkkaluokan armoilla, ja voikuurilla voi vaikuttaa asiaan vain melko vähän. Toisia vastaavia kertomuksia löytyy muualtakin: On tarinaa ilmastoinnista, jossa havaittiin että ratkaiseva työntekijöiden viihtyvyyden mittari ei ollutkaan ilmastoinnin lisääminen tai vähentäminen vaan se, että työntekijät saivat hallita niitä itse. Sellaisia, joissa työntekijöiden mielipiteitä kuuneltiin ja lisättiin valaistusta joka nosti työtehoa ja kun heitä kuunneltiin lisää ja laskettiin sitten valo vanhalle tasolle, työteho nousikin lisää.
3: Placebo on tuoreeltaan osoittautunut erikoiseksi: Se ei ole tasaisen kokoinen. Osa kipulääkkeistä toimii paremmin kuin placebo - mutta ne ovatkin eräänlaisia "placebon tehostajia". Uskon vaikutuksen suuruus ei olekaan vakio. Tämä asettaa haasteen perinteisesti käytetylle kaksoissokkokokeelle, jossa toiselle koeryhmistä syötetään tehotonta ainetta jotta saataisiin lääkken tarjoamisen lumevaikutus esiin, ja jos toinen toimii tätä paremmin, se tulkitaan toimivaksi lääkkeeksi jonka takana ei ole placeboefektiä vaan aineen aito toiminta. Toisaalta jo se, että voimme osoittaa että nämä toimivat näin, osoittavat että voimme lähestyä myös sitä aitoa lääkkeiden toimivuutta siellä takana: Kun voimme kerran osoittaa placebonvahvistajaa olevan, voimme käyttää tätä selvittämistyötä apuvälineenä tutkittaessa sitä missä tätä efektiä ei ole. Toisin sanoen "lisätutkimusta tarvitaan, mutta tietoja tulee samalla tarkennettua."

Tämä taas liittyy olennaisesti siihen, että yleensä ihmiset haluavat luokitella sairauksia fyysisiin ja mielellisiin. Tosiasiassa näiden ero on häilyvä: Stressin laukaisee ulkoinen maailma, mutta stressin laukaiseva ilmiö ja niiden reaktioketjut ovat geneettisesti ohjautuneita. Siksi kun esimerkiksi joudumme stressiin, hypotalamuksemme aktivoituu, joka taas vähentää aivolisäkkeen stimulointia, joka taas lähettää viestejä lisämunuaisten kuorikerrokseen. Muun muassa epinefriinitasomme nousevat, ja kehomme siirtyy "taistele-pakene" -tilaan. Pidempiaikaisessa stressissä lisäksi kortisolitasot kohoavat, ja tämä alentaa immuunipuolustuksen tasoa: Kortisoli vähentää lymfosyyttien (valkosoluja) aktiivisuutta, määrää ja niiden elinikää. Näillä kaikilla vaikutuksilla on monimutkaisia reaktioita keuhkoihin, sydämeen, lihaksiin, aivojen sokeriaineenvaihduntaan ja moniin muihin asioihin. Tämän faktajoukon tulkintaan liittyy kaksi pääkoulukuntaa, joille molemmista on paljon todisteita:
1: psykoneuroimmunologia. Siinä ajatellaan että mieli, tunteet ja elämä ympäristöineen vaikuttaa ensi sijaisesti terveyteen.
2: käyttäytymisgenetiikka, jossa ajatellaan että pohjimmiltaan geenit vaikuttavat terveyteen, koska mieli ja tunteetkin ovat niiden ohjelmistojen seurauksia.

Luultavaa onkin, että ne ovat molemmat osittain oikeassa ja osittain väärässä. Psykoneuroimmunologia on etenkin kansanparantajien suosiossa. Se on mitä luultavimmin takana, kun meille kerrotaan kuinka lääketiede "hoitaa oireita eikä syytä." Se on kuitenkin hieman vääristelty lausunto, koska yleensä taudit syntyvät taudinaiheuttajista ja kun lääketiede pumppaa kehoomme antibioottia, he eivät suinkaan hoida korvatulehduksen oiretta, vaan tappavat syytä, taudinaiheuttajaa. Tosin olen vahvasti sitä mieltä että jos lääketiede vaikuttaisi syyhyn, sen pitäisi estää esimerkiksi elokuvissa käyntiä, kun niissä tarttuu kaikenlaisia tauteja, ja tehdä muita vastaavia toimenpiteitä, jotka vaikuttavat sellaisilta että en halua niitä. Lisäksi en ymmärrä miten joku homeopatia sitten hoitaa sen syyn paremmin. Toisin sanoen: "Taudin syy" ei ole se asia, josta oikeasti kamppaillaan. (Ellemme sitten usko että taudit johtuvat kirouksista tai joistain muista yliluonnollisista syistä, mutta siinä tapauksessa vastakkain olisi "normilääketiede" ja "taikausko".) Syy on siinä, että perinteisesti lääkäriin mennessä meille annetaan resepti ja minimitasolla empatiaa. (Kun minä etsin syytä toissatalviseen krooniseen ja pahaan väsymykseeni, kävin paljon erilaisissa testeissä. Niissä ei löytynyt mitään. Kun sitten taas kerran menin selvittelemään lisää, minulta kysyttiin että paljonko juon alkoholia. Kerroin. Sitten he kysyivät milloin olin sitä aikaisemmin juonut alkoholia. Kun aikaväli näiden välissä oli reilusti yli vuosi, he kysyivät empaattisesti että "Mitä sinä sitten vedät?" Lopputulos: Kävin piruuttanikin sen huumeseulan. No, mitään ei löytynyt ja minulle tuli "silti tai juuri siksi" ns. "tosi paska fiilis".) Vaihtoehtohoidoissa taas on mukavaa käydä ja niissä koetaan että hoitaja välittää sinusta. Ja tämä olisi se pohjimmainen keskustelunaihe siellä taustalla. (Jostain syystä kuitenkin vaihtoehtohoidon kannattajat eivät tätä kautta keskustelua käy, vaan käyttävät aina jonkinlaista perinteisiin vetoamista yhdistettynä taikauskoon -ajattelutapaa perustelujensa lähteenä. En usko että tämä ajaa kenenkään asiaa.)

Pointtinani on yksinkertaisesi se, että tervehtyminen ja sairastuminen on sitä että emme ole aivoja, jotka itsevaltaisesti ohjaavat kehoa hormonien kautta. Emme ole kehoja, jotka ohjaavat aivoja ja perimän aktivoitumisia hormonien avulla. Emme ole geenejä, jotka aktivoivat ennaltamäärätyn ja deterministisen ohjelman kautta kehoja. Emme ole myöskään pelkkiä ympäristömme ja kasvatuksemme ohjelmoimia automaatteja. Emme ole irtoälyjä, jotka ohjaavat kaikkea tätä. Sillä hormonit vaikuttavat mielentilaan, perimä aktivoitumisketjuihin ja niin edespäin. (Kun ympäristöstä syötetään meille esimerkiksi psyykenlääkkeenä kehon normaalia välittäjäainetta, mitä me itse asiassa pohjimmiltaan teemme?) Emme ole mitään noista, vaan kaikkea noista samanaikaisesti.

Toisin sanoen: Lääkkeet toimivat, ja ympäristöllä on vaikutusta. Se että uskoo toisella olevan vaikutusta, ei tarkoita että toista tulisi hyljeksiä. Ainut mitä meidän tulee hyljeksiä on se, että jonkin aineen väittää vaikuttavan vaikka se ei vaikuta. Ei ole mitään välttämättömyyttä yhdistää empatiaa toimimattomaan kemiaan ja tunteettomuutta toimivaan kemiaan.