Witcher, aivopesu ja repivät valinnat

Sain viimein ladattua Witcher III -pelin kaikkine lisäosineen PS4:seeni. (Prosessissa meni "mokkulan" kanssa hyvin pitkään, useita vuorokausia.) Olen pelaillut sitä jo jonkin matkaa eteenpäin. Sen ytimessä näyttävät olevan tehtävät joissa tehdään erilaisia ratkaisuja. Ja näistä ratkaisuista seuraa yleensä eri asioita. Ja vaihtoehdot eivät yleensä ole mallia "hyvä ratkaisu ja huono ratkaisu". Vaan sen sijaan siinä saavutetaan jotain ja menetetään jotain. Kaikista päätöksistä on ikäviäkin seurauksia.

Jossain määrin tämä tekee Geraldista hyvin vapaan. Eikä vain siksi että vapaus ja valta jossain määrin kuuluvat yhteen. Kun tekee valintoja joilla on vaikutuksia - jotka Geraldin tapauksessa vaikuttavat yksilöiden elämään ja kuolemaan, alueiden hyvinvointiin ja jopa valtakuntien nousuun ja romahtamiseen - on tietenkin Sartren eksistentiaalisessa mielessä vapaa eli vastuullinen.

Mutta vapaus on laajempikin ; Tehtävämoodiin sidottu kahden toisensa poissulkevan, erilaisen mutta samanarvoisen valinnan välistä on melko lailla määritelmällisesti Robert Kanen torn decision. Ja Kanelle tämä edustaa vapaata tahtoa ja on itsellisyydenkin ytimessä. Kun tekee itseä kahteen eri suuntaan riipivän valinnan, osallistuu johonkin jota Kane kutsuu nimellä "self-forming action".

Kuitenkin juuri tämänlainen tilanne näyttää olevan myös vapauden antiteesissä.

Kun mietitään milloin ihmiset epäonnistuvat pahiten, on yllättävän usein takana se, että siinä on (a) Ihmisiä jotka ovat epävarmoja, heillä on yleensä jonkinlainen muutosvaihe tai jopa kriisivaihe elämässään (b) ja tässä hämmennyksessään he hakevat apua tai neuvoa joltain taholta jolta ei pitäisi.

Tässä on tietenkin kyse siitä että ihminen delegoi valtaansa ja valintojaan. (Tai joutuu Geraldin Jediheilautuksen tai vastaavan Taika Jimin hypnoottisen eleen uhriksi.) Mutta takana on enemmänkin. Kun mietitään ihmisen psykologiaa, siihen liittyy osio nimeltä aivopesu tai mielenhallinta. Se on jotain joka on hyvin vaikutusvaltaista juuri siinä vaiheessa kun ihminen on keskellä torn decisionin tekemistä.

"Aivopesu", mikä aivopesu?

Ihmisten aivopesu on tavallaan iso nippu erilaisia asioita joita voidaan tehdä ihmisille jotta nämä saadaan tekemään mitä halutaan. Karkeasti ottaen tässä on kysymys hyvin erityislaatuisesta suostuttelusta. Termi on pejoratiivinen ja ylikäytetty. Jossain määrin tämä on ongelmallista koko sanan käyttämiselle. Siksi on kenties hyvä hieman tarkastella mitä tarkoitan tässä yhteydessä koko ilmiöllä..
1: Kaikista ekstreemein tapa on se, joka varmasti monille tulee mieleen ensimmäisenä aivopestusta puhuttaessa. Puhutaan prosessista jossa ensin rikotaan persoona, sitten ujutetaan uusi ajatus ja tämän jälkeen tätä tuetaan. (educational brainwashing). Tämä on ainut aivopesuprosessi joka uudelleenohjelmoi ihmisen. Tässä prosessissa saadaan aikaan joskus hirvittävän pelottavia tuloksia. Ihminen saadaan muuttamaan mielipiteitään ja toimintojaan. Ihminen ei vain tee kuten vaikka kulttijohtaja käskee vaan uskoo että juuri näin hän itse haluaa toimia. Tämä on prosessi jolla tuotetaan Patty Herasteja. (Ja jossain määrin jopa Tukholma -syndrooma voidaan laskea yhdeksi tämän ilmenemismuodoksi ; Panttivankinaolo on stressitilanne joka murtaa persoonaa ja halu ymmärtää kaappaajia on hyödyllistä...) Prosessi on siitä hankala, että sen kanssa menee usein paljon aikaa. Streatfgeildin "Brainwash" -kirja muistuttaa siitä että tämä metodi on siitäkin hankala että muuntuneen minän ylläpitäminen vaatii yleensä erillistä ylläpitämistä. Eli tämän tyylinen aivopesu on hidasta tehdä ja se purkautuu jos sitä ei erikseen ylläpidetä. Siksi vaikka Pohjois-Korea onkin käyttänyt historiansa varrella tehokkaita uudelleenohjelmointimetodeja, vain marginaalinen murto-osa kaikista ohjelmoiduista USA:laisista ja Etelä-Korealaisista sotilaista pysyi Pohjois-Koreamyönteisinä sen jälkeen kun heidät vapautettiin sotavankeudesta. Onnistuminen on hyvin hyvin harvinaista, joskin prosessilla saadaan aikaan jotain johon ei päästä oikein millään muulla.
2: Sen lisäksi ihmiset voidaan manipuloida sillä että lopputulos oikeuttaa keinot. Tai että he saavat prosessissa jotain. Tällöin puhutaan ehdollistavasta aivopesusta (persuasive brainwashing). Tämä on jotain joka useimmista tuntuu lähinnä kasvatukselta. Siltä että rangaistuksin ja palkkioin ehdollistetaan ihmiset tekemään jotain asioita. Tässä ihmisen mielipide teoista ei ole tärkeä. Ei keskitytä siihen että ihmien haluaa vapaaehtoisesti tehdä jotain jota hän ei halua tai jättää tekemättä jotain jonka hän haluaisi tehdä. Vaan siihen miten hän toimii. Toki tässä prosessissa mielipide saattaa muuttua. Kasvatuksessakin ihmiset alkavat olemaan tiettyä mieltä tietyistä asioista vain siksi että hänen kulttuuripiirissään on toistettu että näin on hyvä toimia ja häntä on palkittu tämän tekemisestä ja rangaistu tästä poikkeavan tekemisestä. Kuitenkin tämän manipulointipuoli tunnistetaan "vastapuolella" ; Kun omaa agendaa tuuttaava media tekee "propagandaa ja aivopesua" tiedostetaan että toistamalla asioita, suostuttelemalla niihin ja toistamalla että asia on tietyllä tavalla, saadaan ihmsiet tekemään ja uskomaan näitä asioita.
3: Tämän lisäksi on suostutteluun ja suggerointiin keskittyviä metodeja (suggestive brainwashing). Hypnoosiin ja suggerointiin liittyviä asioita rajataan usein aivopesun tuolle puolelle. Tässä pääsyynä on se, että suggerointi on usein "lähinnä estojen poistamista". Sillä luodaan yllykkeitä mutta ei voida saada toista tekemään mitään sellaista jota hän ei missään tapauksessa haluaisi tehdä. Suggestio on usein hyvin nopea ja vaikutusaika melko lyhytaikainen, joten se ei ole pitkäaikaisen ja pysyvän muutoksen tekemistä. Toisaalta suostuttelulla voidaan saada ohjattua käytöstä joten joskus suggestio lasketaan mukaan ikään kuin "lievänä aivopesuna"..

Mitä tekemistä tällä on repivien valintojen kanssa?

Kun mietitään torn decisionia tekevää ihmistä, on tässä usein elämän kriisitilanne. Geraldin elämä on, paitsi vapaata ja pullollaan vaikutusvaltaa, niin myös täynnä stressiä. Harvalla ihmisellä on voimavaroja elää tämänlaista stressintäyttämää elämää murtumatta. Siksi tässä tilanteessa haetaankin apua.

Avun hakija on selvästi hauraassa tilassa. Näin ollen hänen entistä minäänsä on horjutettu. Tämä säästää uudelleenohjelmoijaa (educational brainwash) siinä mielessä että maailma on jo tehnyt vanhan persoonan horjuttamisen osittain tai kokonaan. Näin voidaan nopeammin keskittyä uuden minän rakentamiseen ja sen ylläpitämiseen vaikka sosiaalisessa yhteisössä. (Purkautumista ei tarvitse pelätä niin paljoa jos ihminen sitoutetaan kulttiin niin että hän ei jää ilman uuden persoonan ylläpitämisprosesseja.)

Toisaalta koska torn decisionissa ollaan tekemässä kahta asiaa jotka ovat periaatteessa valideja vaihtoehtoja, suggeroija voi hakea omaa etuaan sillä että ihminen sitoutetaan tekemään näitä valintoja.

Romanttinen?

"I feel the color in my cheeks rising again. I must be the colour of the communist manifesto."
("Fifty Shades of Grey")

"Fifty Shades of Grey" -elokuva on melko karu. Sitä levitetään sadomasokistisena, mutta se on seksipuolellaan yllättävän mieto. Itse asiassa hämmentävän mieto. Niin mieto että siitä voidaan aivan täysin laskea leikkiä. Elokuva on nimittäin täynnä manipuloinnissa käytettyjä keinoja. Elokuvan Christian Gray soveltaa uskonnollisten kulttien aivopesumenetelmiä.

Ymmärrettävää olisi, että joku pitää sadomasokismista. Tälläinen tiedostava nainen voisi käsittää manipuloinnin ja pitää siitä. (Tosin en tiedä mitä hän saa tuon elokuvan ... käytännössä jostain muusta kuin sadomasokismista.) Mutta ei. Jostain syystä löytyy sellainen pääasiassa naisista koostuva ihmisryhmä, jonka mielestä elokuva on romanttinen. Elokuva on suosittu naisten parissa jotka ovat varttuneemmille kuin teinit. Ja sitä pidetään jostain syystä romanttisena. Tämä on hämmentävää. Kenties syynä on se, että ihmisiä ei koulita manipulointimenetelmiin. Manipulointi toimii juuri sen takia että sen voi sekoittaa johonkin muuhun. Tämä muistuttaa siitä että kultteihin tai aivopesuun astuakseen ei tarvitse olla tyhmä.

Tämä varomattomuus voi olla kenties jopa kulttuurissa. Ja miksipä ei olisi ; "Fifty Shades of Grey" alkoi "Twilight" -sarjan fanitekstinä ja sittemmin se muutti lähinnä nimet ja miljöön. Myös Twilightissä oli havaittavissa hyväksikäyttävän miehen ideaali. Ja moni piti sitäkin romanttisena, erittäin romanttisena. Ja se oli myös suosittu, teinitytöt pitivät tätä jotenkin ihanana. Kenties siksi että he kiinnittivät huomiota detaljeihin eivätkä kokonaisuuteen.

Ja itse asiassa tarkemmin ajatellen monissa romanttisissa komedioissa on melko kauheita mieshahmoja. ; Esimerkiksi häihin hyppääminen dramaattisen puheen kanssa viittaa että nainen nähdään jonain päättämättömänä olentona joka sitten voidaan manipuloida puolelle periaatteessa tempulla. Ikään kuin häihin mentäisiin hyvin pienellä harkinnalla ja tunteella.

Tämä yhteys saattaa kertoa siitä miksi moni mies ei pidä romanttisista elokuvista. Nainen voi ajatella että nämä miehet on kasvatettu siihen että voisi olla herkkä, lälly ja epämiehekäs mies. Ja siksi kenties miestä pitää kouluttaa elämään maailmassa jossa herkkyys ei olekaan epämiehekästä. Mutta luultavasti moni mies kokee vain että nämä temput ovat feikkiä. Romanttinen ja manipuloiva sosiopaatti kun ei oikeassa elämässä kulje monienkaan mielessä kovin lähellä toisiaan.

Mutta kenties kulttuurimme opettaakin naisia olemaan "herkkiä" siten että heitä kannustetaan olemaan varomattomia ja kiinnittämään paljon huomiota detaljeihin ja niiden estetiikkaan ilman tätä laajempaa kokonaisuutta. Kenties heille ei kouluteta varovaisuutta. Miehille sen sijaan opetetaan että heidän täytyy olla machomiehiä joista sorretaan internetin keskustelupalstoja myöten. Elämässä pitää siksi varoa ja taistella. Maailmassa olevien vaarojen ja seikkailun ja pärjäämisen korostaminen johtaa siihen että manipulointi ja epäily ja epäluottamus ovat vahvemmin päähän taottuja.

Kenties tässä on yhteys siihenkin että naiset ovat harvemmin ateisteja ja korostavat miehiä useammin hengellisyyttä. Kenties moni mies on koulittu maailmaan jossa korostetaan sitä että kulttiin joutuminen on riski.

---

Mutta toisaalta. Ovathan monet romanttiset elokuvat romantiikkaa. Jos ei goottiromantiikkaa niin ainakin kauhua.

Pitäisikö kristityt päästää ystäväalueelle?

Usein kristittyjen suhde ateisteihin, uskonnottomiin, homoseksuaaleihin ja ties mihin muihin alaryhmiin on skismaattinen. Tätä skismaa kuvataan esimerkiksi siten että se kuvaa sitä miten kristityt vihaavat ateisteja.

Koska kristityt itse eivät yleisesti ottaen tunnusta tätä, on peruskäsitteenä se, että he valehtelisivat jotenkin. Ajatus varmasti pitää jossain määrin paikkaansa. Mutta ongelma on hieman sama kuin perussuomalaisilla ja natseilla. Joka ikinen natsi taatusti seuraa maahanmuuttokriittistä linjaa koska se on ainut tapa saada oma vihapuhe läpi. Mutta kaikki maahanmuuttokritiikki ei näytä kumpuavan rasismista. Eli natsit piilottavat vihansa ja valehtelevat, muut ovat rehellisesti sitä mieltä mitä natsit valehtelevat olevansa.

Tämä vihalla selittäminen on toki siitä kuvaavaa että on hyvin vaikeaa kuvitella miten moni ihminen voi päätyä niin absurdeihin argumentteihin kuin että tasa-arvoinen avioliittolaki on kammottava koska se sortaa esimerkiksi lastenhoitajia jotka joutuvat hoitamaan lesbojen lasta tai saavat työpaikkatietoihin miinuksen, lääkäreitä jotka joutuvat hoitamaan tätä lasta tai menettämään ansioita ... Jos puhutaan rakkaudesta ja siitä että halutaan paljon negatiivisia vapauksia, eli sitä että ei olla missään tekemisissä koko ilmiön kanssa, on yhtälö hyvin vaikea. Se on sama kuin jos minä selittäisin että minä rakastan niin pirun kovasti kristinuskoa ja kristittyjä koska vain kaikkialla haluan että he menisivät pois läheltäni.

Asiaa voi tietenkin pehmentää sillä, että kristityt pahastuvat koska he sekoittavat vihapuheen raivopuheeseen. Eli kun he eivät tunne itseään raivoisiksi, he eivät voisi harjoittaa syrjivää ja kiusaavaa toimintaa. Mutta kenties tämän takana on kuitenkin vielä enemmän.

Viha, saati raivo, tuskin on yksinään ja pelkästään hyväkään selitys.

Kuitenkin jotain selvästi tarvitaan. Viha -argumentti on tarpeen. Sillä jostain kertoo se, että kun Hannu Karpo kuvasi Helsingin Sanomien haastattelussa (23. 5. 2007) uraansa hän mainitsi ohjelman joka oli hänelle "mieleenpainuvin ja surullisin kokemus elämän nurjan puolen kuvaajana". Karpo teki pitkän tutkivan journalistin uran ja kohtasi ties mitä tapauksia. Ja tämän arvosanan sai ohjelma jonka hän oli tehnyt siitä miten lestadiolaiset kohtelevat omia uskonveljiään hoitokokouksissa. Samanaikaisesti lestadiolaiset mainostavat että he ovat rakkaudellinen hyvien ja ystävällisten ihmisten joukko joka ei ole mikään lahko vaan osa evankelisluterilaista kansankirkkoa ja osallinen sen kirkollisverotuloista. Tämä kontrasti on pakko selittää. Ja jos tätä ei selitetä, ei uskontokeskustelusta ole täyttä kuvaa.

Valehtelu on helppo selitys. Mutta entä jos se ei olekaan kokototuus, vaan esimerkiksi vain fragmenttia koskeva osuus? Itse olen jopa halukas uskomaan näin. Mieleeni nimittäin tuli että mitä jos kristittyjen kokemus rakkaudesta uskonnottomia kohtaan on tosi?

Näkisin että juuri näin voi olla.

Mieleeni nimittäin tuli se, että jos kristityt rakastavat, he viittaavat tietenkin agape -rakkauteen joka kestää riippumatta siitä mitä toinen tekee. Se on ominaisuuksista riippumatonta rakkautta. Tällä on syvä arvo teologiassa. Valitettavasti kun katsotaan ihmisten keskistä rakkautta, tälle on lähisukuinen ilmiöjoukko. Silloin puhutaan erilaisesta patologioista, erotomanioista ja stalkeroinnista.

Ja viattomin versio tästä on ollut itselleni hyvinkin tuttu ongelma. Ns. friend zone. Se on siinä mielessä agape -rakkautta että tässä ei ole kysymys klassisesta vastavuoroisesta rakkaudesta. Sellaisesta joka kattaa filia -ystävyyden ja eros -henkisen rakkauden josta "Moulin Rouge" -elokuva loi sloganin "The greatest thing you'll ever learn is just to love and be loved in return." Valitettavasti yksisuuntainen platoninen rakkaus - saati sen jalostuneempi versio, ritarinrakkaus (fin amour) - ovat vaativia.
1: Fin amour on kokijalleen parhaimmillaan hienoa, mutta luopuminen, vallattomuus ja puutteenalaisuus tuovat mukanaan sen tyylisen eksistentiaalisen kriisin, että suurin osa nykyajan uskomiseen uskomista korostavista evankeelisista kristityistä ei voi sitä hyväksyä ; Koska uskomiseen uskomista myydään elämän merkityksen täyttävällä onnellisuudella ja muulla pohjimmiltaan hedonistisella. Eikä sillä että on itse asiassa pirun vaikeaa olla välineellistämättä toista ihmistä vain siksi että haluaa tätä kovasti. Etenkin jos sen voi maalata hyväksi antamalla sille yleisesti eettiseksi luokitellun nimen.

Hyvin monelle se ei riitä. Yksisuuntainen yritetään muuttaa vastavuoroiseksi. Ja tässä valitettavan usein käytetään manipulatiivisia kikkoja. Agape on ihmiselle hyvin vierasta. Halu pelastaa johtaa sellaisiin käsitteisiin kuin "lying for Jesus". Ei siksi että valehdeltaisiin rakkaudesta ateistia kohtaan. Vaan koska tämä rakkaus mutiloituu joksikin joka ei ole kovin arvostettavaa.

Ja jos katsotaan ihmisiä, harvalla on minun ritarihyveitäni tässä asiassa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten friend zonesta poistumiseen on vain yksi eettisesti hyväksyttävä keino, ja useita jotka ovat halveksuttavaa manipulointia. Se on kuitenkin samalla myös se kaikista vaikein. Samalla on hyvä huomata että friend zonessa oleva syyttää yllättävän usein yksisuuntaisen rakkautensa kohdetta erilaisilla tavoilla. Kuitenkin friend zone on jotain johon kohde ei laita ihmistä. Friend zonesta syntyykin helposti rakkauden rosvosektori. Ja siinä oleva ikään kuin ajattelee ansainneensa toisen olemalla ystävällinen. Samoin kristitty voi ajatella että hän on ansainnut sen että ateisti vakuuttuu siitä että hän on kertonut hänelle statementinomaisesti uskonnollisia dogmejaan. Ja jos ateisti ei suostu, hän on järjetön, tyhmä, idiootti. Ja jos hän pistää vastaan ja argumentoi erimielisyyttään hän "savustaa" tai on muuten "militantti."
1: Yllättävän moni oikeasti selittää että heidän sananvapauttaan rajoitetaan sillä että he saavat paskaa niskaan. Paska on mielipiteitä ja sanomista, jota siis halutaan sensuroida. Ajatus on jossain määrin huvittava.

Tämä varmasti selittää avantovertauksen. Miksi kristityt pitävät sitä hyvänä vertauksena samalla kun vastapuoli kokee sen vastenmielisimpänä asiana ikinä. Kristitty selittää että ei hän uhkaile väkivallalla ja helvetillä vaan enemmänkin varoittaa heikoista jäistä. Ateisti ihmettelee että aikamoinen jumala. Ja kristityn käytös ja huutelukaan ei usein ole asianmukaisinta. Samoin tämä selittää miksi kristinuskossa tunnetaan rakkauspommitus (love bombing). Ja tämä ilmiö on sen laatuinen että se on koettu riittävän arvokkaaksi siihen että se on laitettu melko korkeatasoiseen aivopesua koskevaan Streatfeildin "Brainwash" -kirjaan omaksi osiokseen. Tämä usein yhdistyy erilaisiin tunkeilumenettelyihin, joissa toisen henkilökohtaisiin asioihin meneminen nähdään ystävällisyytenä ja sosiaalisuutena. Kysyminen ja henkilökohtainen läheisyys toki kuvaakin intiimejä ja luottamuksellisia ihmissuhteita. Mutta ilman luottamusta ja lähelle päästämistä kyseessä on imitaatio eikä aito asia. Ja mikä pahinta, tämä imitaatio ei pidä yllä yhtään tämän itse aidon asian hyveellisyydestä. (Se on kaunis kuin eräs langennut Lucifer, joka paitsi näyttää enkeliltä myös tavallaan on sellainen. Vertauskuva uponnee kristittyjen käsitysmaailmaan.)

Ateistinen tai uskonnoton puoli näkee tämän retorisena kääreenä, jossa väkivalta kätketään paketoimalla se ystävällisesti. Kristitystä kyse ei ole kääreestä vaan ytimestä. Se väkivalta on tavallaan se kääre. Kenties jopa harhautumisen merkki jos tästä tulee kristityn egolle inhottavaa arvokeskustelua.

Friend zone on hankala asia ja siinä oleminen on viheliäistä. Tästä ei kuitenkaan saa syyttää kohdetta. Jos kristinusko lähetyskäskyllään käskee julistamaan ja kutsuu tätä rakkaudeksi, se on ideologian eikä ateistejen vika. Jos kristinusko kehottaa rakastamaan ärsyttäviä erimielisiä, ei voi olla niin että kun kristittyjen käytös ei sovi rakkaudellisuuden malleihin niin sitten vain muutetaan rakkauden määritelmää niin että kristityt voivat edelleen leikkiä olevansa rakkaudellisia vaikka he ovat ties mitä kumisevia vaskia. (Kenties vaskitynnyreitä jotka ovat tyhjiä ja kumisevat siksi koviten.) Vika on tällöinkin kristityn ei ateistien. Jos kristinusko kertoo ateistejen kohtaloksi jotain ja oma lapsi tai läheinen sattuu olemaan sellainen, eikä hän sitten suostu kääntymään kristinuskoon, niin vika ei ole sen joka kävelee näille määritellyille heikoille jäille. Sillä hän ei ole siihen sellaista heikkoa jäätä määritellyt. Vika on jälleen vain ja ainoastaan kristityn.

Eikä siksi että hän olisi ilkeä ja vihaava. Vaan juuri siksi että ei. Tämän tiedostaminen herättää ainakin minussa sen tyylisen hengen että asennevammoja on kenties helpompi ymmärtää. Itse asiassa ymmärrän tätä kautta varsin hyvin miten mielisairaat ylilyönnit ja muu vastaava kohtuuttomuus ovat varsin luontevia seurauksia. Mutta toisaalta sitä tietää että on, kaikesta vaikeudesta huolimatta, sitten itse kyennyt kiipimään parempaan. Tuosta lähtökohdasta kristityt tuskin ovat kovin korkealla statuksella opettamaan minulle eettisyydestä noin suunnilleen mitään. Kysymys ei siis oikeastaan ole siitä pitäisikö antaa kristittyjen päästä ystäväksi, vaan siitä miten ystäväalueongelma hoidetaan. Sillä jos siihen mennään niin pirulaiset kuitenkin ensi töikseen pyrkivät sieltä pois. Eivätkä pois sillä hyvällä tavalla jossa katsotaan poistuvaa selkää ja arvataan että ei murehdit sitä eroa. Vaan juuri niillä väärillä.

Mukaan sopimisesta

Olen siitä erikoisessa asemassa että minulla ei ole "henkistä kotia" sanan vakiintuneessa ideologisessa mielessä. Olen toki vieraillut ties missä rukoustilaisuuksissa ja ateistien miiteissä. Mutta ne ovat olleet sellaista ulkopuolisen vierailua.

Näissä alakulttuureissa on kuitenkin eroa. Asenteissa. Ja tämän eron vuoksi on paljon helpompaa vierailla ateistien miiteissä kuin uskovaisten ihmisten kanssa. Tämä on erikoista, koska jos katsoo sitä miten näihin tilaisuuksiin kutsutaan, nimenomaan uskovaiset korostavat sanoissa sitä miten kaikki ovat tervetulleita. Samoin kristittyjen parissa retoriikka on pehmennetyn kohteliasta. Ja heidän parissaan muodikasta on viitata sellaisiin ajatuksiin että keskustelemalla vahvistetaan yhteyttä. Että aito keskustelu korjaa välejä. On jopa esitetty että jos on negatiivinen kristinuskoa kohtaan niin kannattaa vierailla jotta yllättyy. Olen vieraillut, ja aina olen huomannut että ei ole ollut tarvetta yllättyä.

Omakohtaisia esimerkkitarinoita

Uskonnollisiin ryhmiin mentäessä vieraasta tulee helposti julistuksen kohde. Itse muistan hyvin vahvasti sen, kun vietin kerran iltapäivän Hyvinkäällä. Olin ensin käynyt rautatieaiheisella museolla ja maleksin ympäriinsä tappaakseni aikaa. Minulta kysyttiin että haluanko kahvia. Otin kahvin. Kahvi oli ilmainen mutta kaupantekijäisiksi tuli tietenkin uskonnollista käännytystyötä. Olin hieman huvittunut kuinka uskovaiset ihmiset vaihtoivat vuoroa kun he väsyivät kanssani. En debatoinut missään vaiheessa heidän kanssaan uskonnosta. Päin vastoin, juttelin ystävällisiä Nalle Puhista ja vastaavista.

Merkittävää oli, että jokaisella oli eri strategioita. Yksi selitti että minulaiseni fiksu tyyppi varmasti haluaa tietää asioita. Ja ryhtyi säätämään ID -systeemeistä, miten evoluutio ei selitä bakteereiden persemoottorista. En tarttunut tähän vaan juttelin Nalle Puhista, se kun sopii kaltaiselleni yksinkertaiselle kaverille paremmin. Toinen kertoi omakohtaisen huumeistaeheytymisestään, ja ihmeparannuksesta jossa aiheena oli sairaus joka minun tietojeni mukaan paranee usein itsestään. Minä en tarttunut tähän vaan kerroin jostain elämäntoilailuistani, joka oli jotenkin epäonnistuminen mutta hauska sellainen. Kolmas saarnasi. Eräs kertoi että hän näki minusta Pyhän Hengen avulla hienon tulevan kristityn, jonkun josta tulee suuri saarnamies ja uskonnollinen johtaja. Sanoin rehellisesti, että en voi luottaa mihinkään sellaiseen järjestöön tai tahoon joka antaa minulle valtaa.

Lopputuloksena oli se, että kaikilla oli eri strategia, mutta olin enemmänkin kohde kuin jokin jonka kanssa keskusteltiin. He tunkivat omaa viestiään, mutta eivät lainkaan huomioineet vastauksiani. Kun puhuin Nalle Puhista, ei asiaa lähestytty edes tämän Nalle Puhin kautta. Eräs uskovainen valittikin että hänellä oli tässä viesti ja hän haluaisi kertoa sen, mutta kaikki tuntuu vain valuvan ohitseni kuin vesi hanhen selästä. Kaikki olivat kohteliaita, sanavalinnoissa. He olivat kuitenkin hyvin pettyneitä minuun. Tämä oli erikoista koska olin iltapäivän ainut heidän pöydässään vieraillut ei-uskova. Kukaan muu ei halunnut ilmaista kahvia. Kokemus oli jokseenkin häiritsevä. Etenkin kun kerroin aivan suoraan ja julkisesti että minä yritän tässä kaksisuuntaista keskustelua, mutta näyttää että kanssaolijani ovat ylempänä olevia opettajia jotka haluavat osoittaa minulle yksisuuntaisen viestin. Tämä oli melko vahva vihje siitä miten asiaa voisi parantaa. Mutta tätä ei tapahtunut.

Toisaalta vierailin tuoreesti ateistien miitissä. Siellä ei ollut kahvia vaan teetä. Sain kaksi kuppia koska halusin vetää pakanallisessa seurassa kaksin käsin. Tässä minua ei edes yritetty käännyttää ateistiksi. Keskustelimme muista asioista ja luonnollisesti muiden ateistiset näkemykset tulivat ilmi. Mutta jos puhuin Nalle Puhista osana keskustelua, niin tähän saatettiin reagoida. Näin ollen kommunikaatio meni kahteen suuntaan. Minusta oli jopa rakentavaa se, että eräs osallistujista aivan avoimesti kertoi että olen pirun ärsyttävä. Tätä en odottaisi kuulevani ainoassakaan kristillisessä tuputustilaisuudessa. Siitä huolimatta ateistien miitti oli paljon rakentavampi ja keskustelevampi. En toki edelleenkään ole "osa heitä". Mutta en ole heitä sellaisella paljon miellyttävämmällä tavalla.

Ateistien kanssa minun on sitä helpompi tulla toimeen olemalla heidän kanssaan, retoriikka on kenties vähemmän kohteliailla sanavalinnoilla koristeltua ja tämä saattaa aluksi pelästyttää. Mutta uskovaisten kanssa tilanne tuntuu olevan enemmänkin niin päin että mitä enemmän heidän kanssaan aikaa viettää, sitä enemmän kaunoja kertyy. Toki jos olisin itse kristitty, niin tilanne voisi olla aivan toisenlainen. Kristittynä kristittyjen kesken voi olla miellyttävämpää kuin ateistina ateistien kesken. Minulle, hang aroundina, tällä ei ole niin paljoa väliä.

Mikä näissä on erona?

Retoriikan taitajat tietävät että jo Aristoteleen ajasta on kannatettu ajatusta siitä että viestiminen on taito. Viestijällä on viesti ja hän joutuu kohdistamaan sen yleisölle. Kristityt ovat niin keskittyneitä viestiinsä ja omaan itseensä että he eivät osaa mukauttaa kommunikaatiotaan eiuskoiselle. He ohittavat täysin ajatuksen siitä että viesti pitäisi kohdistaa jollekulle. Tämän vuoksi julistaminen näyttääkin olevan uskovaisten sisäinen juttu. Jokin haaste jossa tehdään uskonnon nimissä ärsyttävää ja vaikeaa asiaa sen vuoksi että voidaan näyttää kanssauskovaisille että oma vakaumus on luja. Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vaikka teologisesti korrektin tason mukaan julistusta tehdään jotta pelastetaan ihmisiä, niin käytännössä tällä ei ole merkitystä. Tärkeintä on näyttää kanssauskoville oman uskonnon taso. Julistaja tekemässä turhauttavaa lapunjakotyötä on siksi verrannollinen islamistejen ihailemiin otsassa oleviin jälkiin (زبيبة ; zabība) jotka syntyvät paljosta rukouskumartelusta. Matto hiertää otsaan merkin ja tätä "asfaltti-ihottumaa" pidetään merkkinä sitoutumisesta ahkeraan rukoiluun.

Kenties tärkein syy tähän on ollut se, että uskovaisilla on tervetullut tulemaan sellaisena kuin on kunhan vain välittömästi muuttuu juuri täsmälleen sellaiseksi kuin he haluavat. Heiltä ei saa oikeaa sosiaalisuutta vaan enemmänkin rakkauspommitusta, joka taas on enemmänkin manipulaation ja psykologisen hallinnan metodi kuin mitään aitoa ystävällisyyttä. Perusideana on juuri se, että kohteliaisuus typistyy pelkästään sanavalintoihin. Ja tungettelevaisuus taas sekoittuu ystävällisyyteen. Tätä korostaa sekin miten uskovaisilla on usein tapana kommunikoida nimenomaan yksityisviestein. He ilmoittautuvat erilaisille ateistien foorumeille saadakseen "kontaktoitavia". Sellaisia joille reagoida yksityisviestein.

Näissä tungettelevissa viesteissä ollaan "pinnallisesti kiinnostuneita toisesta ihmisestä", tarkalleen ottaen siinä mielessä että häneltä halutaan kuulla hänen elämäntarinaansa. Ja tunnustuksia itse asiassa myöskin kaksisuuntaistetaan varsin erikoisilla tavoilla. Tarkalleen ottaen siten, että uskovainen tunnustaa omia syntejään ja näin syntyy tunne siitä että molemmat ovat avoimia. Näin ei kuitenkaan ole. Tarkkaavainen voi huomata sen yksinkertaisen seikan että kun uskovainen puhuu käännytettävälle, hän kysyy tietoa joka on noloa hänen nykyiselle identiteetilleen. Näin ollen jokainen tunnustus on alleviivausta sille miten huonoa elämää hän elää nyt ja miten paljon enemmän hän tarvitsee uskontoa korjaamaan näitä asioita. Uskovaisen tunnustukset taas koskevat käytännössä poikkeuksetta hänen entistä identiteettiään. Hän tunnustaa miten huono hän oli ennen kristityksi syntymistään. Joka korostaa samaa viestiä. Ero on merkittävä. Uskova ei joudu itselleen noloon tilanteeseen kun taas hänen kanssaan keskusteleva joutuu. Käännytettävä joutuu ikään kuin ostamaan itsensä ulos uskonnolla.

Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tässä ei toki ole mitään yllättävää. Tiukka kohtelas vakoilutungettelu toimii kahden psykologisen metodin kautta ;
1: Uskonnoissa on yleensä ottaenkin kysymys strategisesta tiedosta. Eli ihmisen senhetkisen identiteetin ja minäkuvan kannalta noloista salaisuuksista ja niiden leviämisestä. (Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa, mutta julkikasvissyöjän jääkaapissa se on.) Pascal Boyer esimerkiksi kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa siitä miten uskonnollinen käyttäytyminen, kuten rituaalit, lepyttely ja rukoilu ja vastaavat, tulevat kuvioihin vasta kun uskotaan että jossain on tarkkaileva äly jolla on pääsy strategiseen tietoomme. Vaikka ajatuksenluvun kautta. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa avaruusolentoihin uskovissa ryhmissä, koska niissä uskotut avaruuden vierailijoiden kyvyt varioivat ryhmästä toiseen.
2: Toinen on Ben Franklin -efekti. Kun kerrot jotain toiselle, syntyy sidos. Ihmiset on yllättävänkin hienosäädetty siihen että kommunikaatio olisi kaksisuuntaista. Siksi moni yrittää houkutella jotakuta mukaan lahjoin. Ben Franklin -efekti kuitenkin toimii juuri päin vastoin. Toinen saadaan itselle myötämieliseksi juuri sillä että hänet pistetään tekemään palvelus sinulle. Hän pitää sinusta tämän jälkeen. Menetelmä on epäintuitiivinen mutta se toimii.

Itse asiassa uskonnoissa näyttää olevan kova into siihen että jos jokin keino on toiminut ennen, se otetaan käyttöön. Intentiot tuskin ovat pahoja, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Menetelmät muistuttavat yhä enemmän ja enemmän manipuloinnin ja aivopesun menetelmiä ja yhä vähemmän ja vähemmän tervettä kommunikaatiota.

Asia tiivistyy tavallaan siihen, että sivutuotteena voi olla täydellinen aivopesu ilman että takana on sen kummempia pahoja tavoitteita. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan aivopesu on kolmivaiheinen prosessi jossa ensin murskataan nykyinen identiteetti, sen jälkeen luodaan uusi ja tämän jälkeen ylläpidetään uutta versiota. Kääntymiskertomukset joita minä olen usein kuullut ovat nimenomaan kriisitarinoita joko hyvinvointitylsyydestä parempaan elämään tai pohjalla käyvästä alkoholismi/narkomaniasta kohti päihteetöntä elämää. Opetus-julistaminen taas on uuden identiteetin rakentamista. Seurakuntaelämän tärkeys uskovaisen identiteetin kannalta on yleisesti tunnistettu ja siihen kannustetaankin uskonnollisissa ryhmissä. Joka on sitä ylläpitämistä. Kokonaisuus noudattaa prosessia. Monien kristittyjen tuntema "Disturb the conformed, conform the disturbed" -iskulause voisi olla nyrkkisääntö mistä tahansa aivopesuoppaasta. Ajatus tästä loukkaa monia kristittyjä, luultavasti juuri siksi että mielikuvissa aivopesu on kauheaa väkivaltaa ja epämiellyttävää ja julmaa. Ja kristityt eivät koe olevansa tämänlaisia. Kuitenkin tosiasiassa manipuloiduksi tuleminen voi olla manipuloidusta hyvinkin miellyttävää. Jos ihminen huomaa tulevansa manipuloiduksi, manipulointi on jo jotenkin epäonnistunut.

Bonuskortti

En malta olla huomauttamatta että kristittyjen kohtelias retoriikka on usein sen tyylistä passiivis-aggressiivisuutta että sitä ei voi olla huomaamatta. Näistä kenties selkein "keskisormennäyttö" on se, että uskova ensin osallistuu debattiin, sitten haukkuu uskonnottoman ja lopettaa keskustelun sanomalla "rukoilen (yhä) puolestasi". Tähän asiaan on tietenkin paljon kirjoittelua. Osa tästä on ateistista. Se nähdään silloin helposti tehottomana "Both engaging in prayers and announcing that "I'll pray for you" only serve as a weak substitute for real action that would provide real assistance." Ja passiivis-aggressiiviisuutena "One way or another, the theist who makes a point that they will be praying for me appears to be trying to express their own superiority in a passive-aggressive manner that atheists may legitimately interpret as rude, arrogant, and condescending. Thus it's not the mere act of praying for an atheist that causes the person to be annoyed, though that may also be the case to some degree, but rather the fact that the theist makes a point of announcing that they are praying for the atheist." Toki myös kristityistä monet ymmärtävät tämän. Esiin voikin nousta, että tässä konseptit menevät sekaisin. Tavalla joka on hieman verrannollinen siihen että pitäisi tekemäänsä murhaa vähemmän julmana ja pienempänä rikoksena tai jopa oikeutettuna tekona sen vuoksi että sen on tehnyt hymynaaman muotoisella tyynyllä. "It’s a really crafty tactic; a brilliant master stroke, because it packages terrible violence in an otherwise admirable wrapper. The speaker gets to claim godliness, virtue, and moral high ground, while simultaneously sucker-punching the hearer in the side of the head, and then running away and logging out." Ilmoitus puolesta rukoilemiseta onkin usein keskustleunlopetus. Jossain määrin ironinen sellainen, koska yleisesti ottaen keskustelu ei tässä vaiheessa ole edes alkanut.

Loppukaneetti.

Monet kristityt valittavat ateistejen ja uskonnottomien päälle vikoja. Eräs hyvin toistuva teema on se, että he haluavat keskustella ja että keskustelun jälkeen välien tulisi olla parempia. Kun kommunikoinnin lopputulos näyttää päinvastaiselta, viestinä on että ateistit eivät keskustele oikein. Tosiasiassa reaktiot ovat hyvin luontevia ja ymmärrettäviä. Ja niiden syy on se, että suurin osa kristityistä julistusihmisistä ei edes tiedä mitä keskustelu on. He eivät osaa kaksisuuntaista viestintää tai retoriikan kohdistamista kohteelle. He ovat opetelleet tarinan tai tempun tai argumentin jonka he tuuttaavat yksisuuntaisena viestinä. He ovat korostetusti opettajia joilla on toisen pelastava tieto. He ovat auktoriteetteja jotka opettavat mutta eivät opi. He ovat opettajia joka tietää kun toinen ei.

He ovat hahmoja jotka vaativat toista olemaan avomielinen ja muuttamaan mielipidettään mutta jotka ovat itse ylpeitä siitä että eivät voisi mitenkään menettää uskoaan. Itse asiassa hyvin usealla kristityllä on erikoinen tapa suhtautua apostasiaan ; Heistä uskosta eronnut ihminen ei ole koskaan edes ollut kristitty. Koska kun on kokenut Herran kosketuksen aidosti ei voi sen jälkeen enää palata takaisin.

Nämä kaikki ovat ideologisesti perusteltuja kristitylle. Mutta ne ovat myös jotain jotka tuovat epäsymmetriaa kommunikaatioon. Ja keskustelu on kaksisuuntaista. Siksi jokainen tämänlainen elementti tekee yhä mahdottomammaksi käydä minkäänlaista keskustelua näiden kristittyjen kanssa. Lopulta kommunikaatio tiivistyy siihen että välttämättömät asiat hoidetaan. Siksi kristityltä ei kenties pidä kysyä muuta kuin omaan ammattiin liittyvät kysymykset. Kuten "onko bonuskorttia" tai "otatko ranskalaisia sen kanssa". Kaikki tämän ulkopuolella oleminen lähinnä tekee omasta elämästä entistä vähemmän elämisen arvoista. Jotain jonka jälkeen vihaat hieman enemmän ihmiskuntaa ja olet hieman kaunaisempi ja kyynisempi kaikkia ideologioita kohtaan.

Pettymys ei ole siinä että ateistit eivät keskustelisi. Vaan siinä että kristityt eivät keskustele. Aidon keskustelun voisikin tunnistaa siitä että sen jälkeen kaunaisuus vähenee. Jos näin ei käy, keskustelua ei ole käyty. Viestintä ei tässä välttämättä ole yhtä kohteliasta ja kirosanatonta ja siloteltua. Mutta se on rakentavampaa. ; Ironia huipentuukin siihen että ateistien myötämielisyyden puutteesta pahastunut kristitty ei katso peiliin vaan tekee epäonnistumisensa jälkeen ultimaattisen epäsymmetrisen valtatempun. Hän komentaa miten vastapuoli saa kokea asioita. Hän käskee miten kommunikaatio tulee tuntea. Ja rajoittaa sananvapautta sanomalla mitä näihin saa reagoida.

Sitten ihmetellään että uskonnon vaikutus vähenee ja ateisteja on enemmän ja enemmän. Ja miten ateistit on epäkohteliaita, eivät halua jutella ja kuulla uskonnosta vaan välttävät katusaarnaajia ja haluavat sekularismia. Sitten ihmetellään miten ollaan antiteistejä ja "militantteja".

Ähläm, sähläm ; Eli ajatuksia uskonnonvapauden hyväksyttävyyden asteista

Kun ihmiset puhuvat ählämeistä, he eivät kenties tiedä että termin takana on aivan oikeasti kieli. Kun arabiankielinen sanoo "أهلا وسهلا" ("ahlan wasahlan") hän sanoo itse asiassa "hyvää päivää" tai "tervetuloa". On tavallaan ironista, että nimi viittaa siihen että näitä ihmisiä kohdatessa on kuultu kohtelias fraasi ja tämä sitten on muuttunut jonkinlaiseksi halventavaksi lausumaksi. Toki suomalainen voi tässä kohden samastua koska venäjällä olemme tsuhnia, joka terminä viittaa tyhmyyteen. "Olen tsuhnalainen" on sanaleikki ja pilkka. Emme sentään kohtaa sitä että pilkkanimemme olisi "hyvapaiva". Tämä on hyvä muistaa, sillä vaikka islamin puolella on kammottavaa toimintaa, on hyvä muistaa että asiallisia islaminuskoisia on. (Olipa heitä sitten kuinka vähän tahansa, nämä ihmiset ansaitsevat yksilötasolla sen että heitä kohdellaan reilusti.)

Miten suvaita ja miten ei.

Otin tämän ajatuksen esiin sen vuoksi että ajattelin vaihteeksi lähestyä asioita positiivisen kautta. Tässä kohteeksi on hyvä ottaa uskonnonvapaus. Siinä kun sallitaan asioita. Ja kuitenkin tätä pitää sitten samanaikaisesti suojella. Sillä aivan kuten "Helsingin Sanomien" "NYT -liitteeseen" haastateltu filosofi Markus Neuvonen sanoo : suvaitsevaisuuden ongelmaksi nousee ns. suvaitsemattomuuden suvaitseminen. Hän käsittelee tätä "suvaitsemattomuuden suvaitsemista" plurium interrogationum -tilannetta. Hän korostaa että suvaitsevaisuus noudattaa tiettyä määritettä "Rawlsin keskeinen ajatus oli vapausperiaate: sen mukaan kaikille pitää taata mahdollisimman suuri vapaus tavoitella omia arvojaan, kunhan he eivät tule samalla talloneeksi muiden vapauksia." Samassa jutussa on lainattu Veera Luoma-ahoa joka sanoo "Mitä siis tarkoittaa ihminen, joka vaatii muilta oman suvaitsemattomuutensa suvaitsemista? Hän ei vaadi vain oikeutta ajatella, olla ja elää omalla tavallaan, muita vahingoittamatta. Hän vaatii itselleen aktiivista etuoikeutta syrjiä. Vaatimus on röyhkeä ja tekopyhä. Suvaitsemattomuuden suvaitsemisen vaatimuksesta on tullut erilaisia äärinäkemyksiä edustavia fundamentalisteja yhdistävä uskonkappale ja omaa etua ajavan vallankäytön väline."

Toki tässä on vielä hyvä miettiä sitä mikä on sopivaa uskonnonvapautta ja mikä ei. Minulla on ajatus joka ei liene hirvittävän provokatiivinen tai keskiverrosta poikkeava. Kenties se on jopa tylsä. Lähden tässä ajatuskesta jossa uskonnonvapauden voi menettää jos uskonto tekee tietynlaisia asioita. Ja tässä on katsottava näiden tietynlaisten asioiden määrää ja laatua. Ja konsepti oli suunnilleen tässä.

Tarkemmin.

On kenties helppoa katsoa ensin se helpompi osio. Uskonnot harjoittavat rajoitteitaan hyvin eri asenteilla. Sääntöjen rikkomisesta tehty rangaistus on varmasti hyvin eritasoinen jos siitä seuraa moite. Mutta jos väärintekijä ruoskitaan tai surmataan, on tämänlaista toimintaa aivan turhaa oikeuttaa. Jos uskontosi käskee kivittämään, sen pahempi uskonnollesi. Uskonnonvapaus voi sallia sinulle kivityksellä fantasioinnin. Mutta ei sitä että otat kiven käteesi ja lähdet kadulle.

Se toinen puoli on sitten vaikeampi; Otin esiin islamin. Siinä on synninteossa mielenkintoinen ajatus. Se koskee synnin houkuttelevuutta. Tässä tärkeä konsepti on "فتن‎"(fitna) houkutus. Arabit ovat huomanneet että tietyt asiat ovat sellaisia että emme ikään kuin voi vain lakata pitämästä niitä kiinnostavina. Heteroseksuaalina miehenä olen esimerkiksi huomannut että tahdonvoima on huono tapa kontrolloida kikkeliä jos eteen tulee vaikkapa pornokuvia. Islaminuskossa on tiedostettu tämä "lihan heikkous". Ja siksi he suosittelevat syntisten tilanteiden karttamista. Tämän vuoksi syntyy asioita jotka ovat uskovaisille hirvittävänkin rajoittavia. Sitä saa syödä ja sitä ei. Joten ruokakaupassa asioiminen vaatii uskovaiselta "حَرَام‎" (haram) -tuotteiden karttamista. Kun katsotaan näitä syntyy helposti ajatus siitä miten rajoittunut ja nurkkakuntainen tämä islaminusko on.

Toisaalta kristittyjen tapa on hyvin samantapainen. Kuitenkin usein tässä suhtautumistapa on toinen. Kun katsotaan sitä miten kristityt haluavat kieltää oluen myymistä tai rajoittaa kauppojen aukioloa, voidaan huomata että tässä oma uskonto on täsmälleen yhtä rajoittavaa kuin tuo uskovien omaa elämää rajoittava islam. Mutta siinä esteet laitetaan koskemaan kaikkia. Tässä mielessä uskontoa ei helposti koeta yhtä rajoittavana. Sillä siinä missä islaminuskoinen kahlitsee uskonnolla itsensä, kristitty kahlitsee koko yhteiskunnan.

Toki tämä kahtiajako on oikeasti retorinen temppu. Jos mietimme vaikka burqaa, se on helppo oikeuttaa. Eikä suinkaan musliminaisen siveydellä vaan juuri sillä että miesten siveys on uhattuna. Samoin moni uskovainen ei ole esimerkiksi kieltämässä internetpornoa vaikka se sotii heidän arvomaailmaansa vastaan. Nyrkkisääntönä onkin se, että laadultaan vääränlaista uskontoa ei ole se jossa uskova rajoittaa itse itseään oman uskontonsa (minusta monin paikoin absurdeilla) kahleilla. Mutta jos nämä säännöt tehdään yleisiksi, on tämä suuntaus jotain jota on hyvä rajoittaa nimenomaan yleisen suvaitsevaisuuden nimessä.

Näin ollen esimerkiksi samaa sukupuolta olevien avioliittolaki on hyvä asia, koska tässä kristitty voi silti ihan itsekseen valita että mitä hänen uskontonsa sanoo asiasta. Ja jos on tästä asiasta erimielinen niin sitten maistraatti odottaa. Vapaus on selvästi laajentunut, ainut mitä lainmuutos tekee on se että se muuttaa kristittyjen valtaa kanssaan erimielisten yli. Toisaalta kristittyjen puolella tässä on se, että homoja ei ole ennen lainmuutostakaan ruoskittu tai surmattu. Heitä on paheksuttu kovaan ääneen internetissä. (Usein peräti "suljetuilla osastoilla" eli uskovaisten sisäisillä foorumeilla, echo chambereillä.) Joka ei ole mittakaavassa kovin vakava asia.

Heikkous.

Näkemyksessäni korostuu melko vahvasti se, että toisuskoisien kohtelu on jotenkin vakavampi asia kuin oman uskonnon sisällä tapahtuva kaltoinkohtelu. Teknisesti on toki niin että jos imaami komentaa ja muslimi tottelee niin tämä on tosiasiassa sitä että imaami laajentaa omat rajoitteensa muille. Mutta ero vapaaehtoisen ja pakotetun välillä on tässä kohden hyvin häilyvä. Olisi toisaalta hyvin omituista esittää suvaitsevaisuuden ja pukeutumisvapauden nimissä burqan käyttökieltoa. Mutta jos tietty uskonto tyypillisesti kieltää muunlaisen pukeutumisen ja rankaisee väärintoimijoita, olisi tämäkin ratkaisu aivan perusteltu.

Kuitenkin käytännössä oma uskonto koetaan tärkeänä ja näitä kahleita noudatetaan vapaaehtoisesti. Tässä kohden omat kompatibilistiset vivahteeni nousevat vahvasti esille. Sam Harris on kritisoinut kompatibilismia esittämällä että sen mukaan "a puppet is free as long as he loves his strings" (nukke on vapaa niin kauan kuin rakastaa lankojaan). Mutta itse näen että asia on juuri noin. Kahlitseva uskonto on hyvä niin kauan kuin jäsen itse rakastaa kahleitaan. Juutalainen joka noudattaa "כָּשֵׁר" (kosher) ruokavaliota rajoittaa vapaaehtoisesti toimiaan. Niin kauan kuin hän rakastaa rajoitteitaan, asiassa ei ole mitään ongelmaa.

Tämä on toki ongelma erilaisten kulttien kohdalla. Niissä kun voi tulla tilanteita joissa vapaaehtoisuuden puutetta on vaikeaa näyttää toteen. Aivopesumenetelmillä voidaan saada aikaan jännittäviä asenteita. Eikä rehellisyys viestinnässä ole mitenkään ilmiselvä joten tietoa asioiden oikeasta laidasta voi olla vaikeaa saada. Joku voi toki sanoa että "mitäs läksit". Ja kieltämättä jos lähtee kulttitoimintaan niin ihminen tietää tai hänen pitäisi tietää että niissä harrastetaan kaikenlaista. Mutta jossain mielessä tähän liittyvä onglema on korostetusti läsnä silloin kun politikoinnin ytimessä on se rajoittaako uskonto ihmisten elämää vapaaehtoisesti vai pakottamalla.

Pieni ajatus : Miksi ateistit puhuvat uskonnollisesta julistuksesta indoktrinaationa?

Marjaana Lindeman hermostutti muutama vuosi sitten uskovaisia sen vuoksi että hänen psykologisten tutkimustensa mukaan uskonnollisuus johtuu psykologisten ajattelutasojen sekaantumisesta. Nyt hän on innostuttanut uskovaisia, ja suututtanut monia ateisteja. Aihe on ... suoraan sanoen juuri täsmälleen sama. Asiasisältö on muuttunut vähän, mutta reaktiot vaikuttavat olevan peilikuvia.

Lindemanin kokeessa oli testattu ateisteja. Heitä pyydettiin esittämään pyyntöjä joissa Jumala uhkaisi ja tekisi pahaa heidän läheisilleen. Ateisteissa oli näkynyt lisääntyvää ahdistusta. Kognitiivinen dissonanssi viittasi siihen että ateistit eivät vain hermostuneet siitä että läheisille pahan tekeminen ajatuksena haittaisi, tai että Jumala -sanan mainitseminen tuottaisi allergiaa, vaan että Jumala omaisia uhkaamassa tekisi asiasta astetta hermostuttavamman.

Kristityt luonnollisesti puhuvat tämänlaisissa tilanteissa homo religiosus -ihmiskuvan puolesta. Idea on arkijärjellä ajatellen luonteva. Mutta jos tämä todella laskettaisiin mukaan, suuri osa ihmisistä määritettäisiin itsetuhoisiksi. Psykologiassa tunnetaan ilmiö jossa korkealla paikalla oleminen aikaansaa hyppäämishalua. Tämä ns. high place phenomenon, jossa ajatus joko itsen syöksymisestä tai ystävän työntämisestä johtuu sekin peruskäsitetason sekaantumisesta. Ihminen ajattelee että hän voisi vain hypätä ja hän voisi vain työntää. Tämä impulssi ei kuitenkaan ole reaalinen, eli on äärimmäisen epätodennäköistä että alas todella hypättäisiin.

Mutta Lindemanin selitys on nähdäkseni tarpeen toisaalla. Nimittäin kun katsotaan miten uskonnolliset ihmiset ja ateistit suhtautuvat julistukseen ja käännyttämiseen, voidaan huomata että ateistit puhuvat manipuloinnista, indoktrinoinnista ja vastaavasta. Uskovaiset vain kokevat keskustelevansa ja kertovansa vakaumuksestaan. Tämä epäsymmetria kattaa hyvin suuren osan uskontokeskustelusta. Ja se johtuu luutavasti juuri siitä että järkitasolla uskovaisen sanat eivät vakuuta ateistia. Mutta tunnetasolla tapahtuu vetoja suuntaan jonka he tietävät typeräksi. Tämä tuntuu indoktrinoinnilta. Tämä tuntuu siltä että omia ajatuksia yritetään harhauttaa valheeseen irrelevanteilla seikoilla. Tämä vaikuttaa tempulta josta on jääty kiinni. ; Tässä ajatuksessa on vain yksi vika. Todellinen ja tehokas aivopesu nimenomaan ei tunnu tämänlaiselta.

Polybius

Moni ihminen on muutosvastarintainen. Tähän väliin on mahdollista heittää leimaavia käsitteitä kuten "teknofobia". Ja ne kertovat vähintään puolet totuudesta. Tämä koskee usein etenkin viihdettä. Työnteko koneistuksella on muuttanut yhteiskuntaa - ja siinä teknologian riskitkin ovat konkretisoituneet - mutta tähän suhtaudutaan suopeammin kuin viihteeseen. Näin voidaan oikeuttaa vaikkapa negatiivista suhtautumista tietokonepeleihin.

On ikään kuin ajateltu, että narraatio on vaarallista, koska tarinat ohjaavat ihmisiä. Se on sukua sille ajattelulle, jossa uskonto korostaa dogmaattista oikeaoppisuutta ja jättää yhteiskuntarakenteet sivuseikaksi. Yhteiskunnan ongelmien korjaamisen sijasta hyökätään kerettiläisyyden kimppuun. Ja lopputuloksena on teokratioiden ongelma ; Jos dogma itse luo ongelmat, niin ongelmia tahdotaan silti tulkita siten kuin ei oltaisi oltu riittävän oikeaoppisia ja siksi syntiä vastaan pitää taistella entistäkin vahvemmin.

Esimerkiksi "Don Quijote" on kirja jonka ideana oli varoitella ritariromanttisten kirjojen harhauttavista vaikutuksista. Sittemmin televisio ja tietokonepelit ovat saaneet oman osansa. Moderneinta puolta tämän linjaman ilmiö on ns. saatanapaniikkiin liittynyt roolipelien kammo. Ilmiö joka sittemmin on redusoitunut miltei koomisilta näyttäviksi "Harry Potterien" kirjaroviolle laittamiselta.

Tälle sensuristiselle ja pseudotieteelliselle asenteelle on usein käytännössä syynä vain ideologinen pakkomielteisyys yhdistettynä siihen sidotuilla turhanpäiväisillä ennakkoluuloilla ja peloilla. Siihen on helppo suhtautua kriittisesti ja jopa huvittuneesti. Tai sitten pelolla kun tiedostaa että tämäntapainen asenteisto vaikuttaa nykyaikana poliittisestikin ja määrittelee yhteiskuntarakenteita ongelman sijasta fantasiaan sitoutuneena. Sen jälkeen voidaan miettiä miksi jotkut puhuvat uskonnon ja valtion erottamisesta. Kun pitäisi miettiä tämäntapaisten asenteiden ja valtion erottamisesta. (Mutta uskonto onkin ideologia, se on helppo nähdä vastanarraationa sen sijaan että katsottaisiin mitä yhteiskuntarakennemuutoksia siihen liittyy.)

Mutta sitten

Viihde on joskus osoittanut riskinsä. Joku voi muistaa "Nuoren Wertherin kärsimykset". Tämä on surullisesta rakkaudesta kertova kirja, johon liittyi itsemurha-aalto. Kirjan lukijat tappoivat itseään surevisssa emootioissaan. (Nykyajan nuori tappaa itsensä lähinnä jos joutuu lukemaan kirjan kannesta kanteen.) Jotain oikeutustakin pelkojen takana siis voi olla. Massahysterioita tunnetaan suuntaan jos toiseenkin - onhan esimerkiksi mainitsemani saatanapaniikki tämänlainen. Tämäntapaiseen joukkoliikehdintään kyetään kunhan kuulutaan ihmislajiin, typerehtiminen ei ole kristittyjen yksinoikeus. (Joskin kun touhujaan katsoo, joskus näyttää siltä kuin he olisivat tehneet siitä jonkinlaisen tekijänoikeusasian.)

Pelimaailmassa ollaan yleensä nuivia väitteistä joissa pelaaminen johtaisi murhaamisiin. Syy on selvä ; Aiheella on peloteltu käytännössä pelaamisen alkamisesta lähtien, ja sille on ollut hyvin vähän mitään todisteita. Todisteet jäävät irrallisiksi anekdooteiksi joiden väitetään edustavan suuria linjoja. Joita suuret linjat, eli tilastotiedot, eivät sitten näytä.

Kuitenkin on yksi tapaus, jonka kohdalla osa pelaajista tekee poikkeuksen. Syy on luultavasti se, että tässä tarinassa pelaaja ei ole konna, jokin joka vain odottaa napsahdusta jotta pääsisi ampumaan sarjatulella ihmisiä kouluihin vain koska on pelannut darwinismisymboliikan läpitunkemaa roolipeliä ja on tätä kautta menettänyt todellisuudentajunsa ja kuvitellut itsensä todelliseen demonien maailmaan.

Tässä tarinassa pelaaja on uhri.

Otsikossa oleva "Polybius" -pelikonsoli on tämän tarinan ytimessä. Ja siitä voidaan käytännössä vain kertoa tarinoita, sillä tietoa siitä on hyvin vähän. Tiedetään että sen niminen Tempest -tyylinen peli oli olemassa 1981. Se oli julkinen vain vähän aikaa ja sitten se vedettiin pois. Pelissä oli erikoinen avaruus, jossa oli värikkäitä vilkkuvia kohteita ja erikoisia ääniä. Ja siinä oli suunnilleen se, mitä tästä tiedetään.

Muu on sitten mielenkiintoisempaa. Pelin kerrottiin olleen hyvin suositun, sellaisen jota pelaamaan jonotettiin, siihen aikaan vielä joutui tekemään niin. "Polybiuksen" pelaajien kerrottiin sitten olleen unettomia, nähneen painajaisia, masentuneen ja jopa tappaneen itseään. Kerrottiin, että pelin lähelle ilmestyi vakavahenkisiä miehiä jotka seurasivat pelaamista vakavan näköisinä, mutta eivät sanoneet mitään. Pian pelikone poistui.

Katoamisen ympärille liittyy vahvoja tarinoita. Pelikoneen kerrotaan olleen jonkinlainen aivopesukone. Koska itse laitetta ei ole ollut tutkittavana, on tämän ympärille kehittynyt rikas salaliittokulttuuri. Selitykset alkavat vilkkuvista värivaloista ja siihen liittyvien mielenterveysvaikutusten aikaansaamisesta, joka voi liittyä aseteknologian kehittämiseen. Usein esille nostetaan subliminaaliset viestit, joilla pelaajia on suoraan ohjattu. Pääkonnaksi päätyy yleensä USAN hallitus. Ja joka tapauksessa keskustelu päätyy MKULTRAan.

Ja ei, se ei ole mikään pelulamujen märkä uni kuten jokin "Mortal Kombatin" spesiaaliversio. ; Tämä ei ole huonosti perusteltu veto. Sillä USAn todella tiedetään kokeilleen aivopesumenetelmiä laidasta laitaan. Psykotrooppiset huumeet, totuusseerumi, hypnoosi, erilaiset keinot päätymättömistä ääninauhoista sähköshokkeihin ... ja monet muut vastaavat olivat kokeilussa. Huomattavaa oli, että usein koekaniineina käytettiin tavallisia ihmisiä jotka eivät tienneet, saati että olisivat suostuneet, tähän rooliinsa. ; MKULTRA oli sotilaallista tutkimusta, joten ainut syy miksi tiedämme siitä ylipäätään on "vahinko" tai "tietovuoto" ; Tämä osuus ei ole salaliittoteoriaa vaan salaliittotietoa. Ilman sitä emme esimerkiksi tietäisi Donald Cameronin laittaneet lievistä mielenterveyshäiriöistä kärsiviä lääkekoomaan ja hirveisiin koettelemuksiin jotta voitaisiin voittaa neuvostoliittolaiset kylmässä sodassa ja kylmässä ihmisten kohtelussa. 
1: Tähän liittyen suosittelen Streatfeildin "Brainwash" -kirjaa. Se on siitä hyvä, että se läpikäy hyvin monia MKULTRAan liittyviä aiheita ja lähestyy niitä myös muuta kautta saatujen tieteellisten tutkimusten kautta. Ja karkeasti ottaen osa asioista toimi, osa epäonnistui. Osa kokeista oli lähes koomisia, osa oli pirullisen julmia. Tämänlaisia teoksia tarvitaan koska "musta psykiatria" on aihe, josta on myös julkisesti saatavia eivaltiontekemiä tutkimuksia. Ja aihepiiriin liittyy valtavasti karismaattisten ihmisten kertomia ihmeellisiä väitteitä jotka ovat yhtä tosia kuin jokin joka ei ole yhtään totta.

MKULTRA on toki varsin löyhä aihetodiste. Polybiusta ei ole onnistuttu liittämään tähän projektiin. Se kuitenkin kertoo sen verran että ajatus siitä että valtio ei kykenisi tekemään jotain tämänkaltaista on naïvi. USA on nimenomaan ollut valmis. Tässä mielessä Polybiussalaliittoteoria on mahdollinen. Vahvuutta voidaan hakea siitäkin että "Battlezone" -peli oli Atarin tuotantoa, ja se oli tehty yhteistyössä armeijan kanssa - henkenä oli että peli voisi auttaa sotilaiden kouluttamisessa. Armeijan ja peliteollisuuden yhteys ei sekään ole "aivan kaukaa haeettu".
1: Simulaatiolla harjoittelu on idea jota toteutettiin myös minun aikanani armeijassa ; Komppaniamme luuseri Jumpponen kulutti aikaansa it -kiväärisimulaattorin kanssa ja oppi ampumaan tankkeja kolmella luodilla. Minä taas seikkailin Aragornina keskimaassa kiitos Playstation II, joka tupaamme salakuljetettiin.

Pidän tätä salaliittoteoriaa kuitenkin melko ohkaisena.

Lähes kaikki argumentoinnissa käytettävä aineisto perustuu siihen että mitään suoraa aineistoa pelin rakenteesta itsestään ei ole. Tämä tietysti tekee kaikesta kannanotosta arvailua. Osa arvailuista voi kuitenkin olla astetta parempia kuin toiset eivät.

Pääsyy omaan salaliiton poissulkemiseeni on se, että peliin liittyvät puheet masennuksesta ja unettomuudesta ovat jotain jota on liitetty nörttikulttuurin ylle aina. Myös saatanapaniikissa nämä piirteet nostettiin esille. Niidenkään kohdalla näyttöä ei ole ollut. Kun joku näyttää pelotteluhysterialta, se todennäköisesti on täsmälleen sitä.
1: Voidaan sanoa että luonteva selitys tälle on se, että nörttinuorten elämäntapa on sellainen, että siihen voi liittyä kiusatuksi tulemista ja muuta vastaavaa joka liittyy masennukseen. Ja masennukseen liittyy esimerkiksi unettomuutta ja itsemurhan tekemistä. Voidaan mennä vielä pidemmälle ja sanoa että mainitut oireet ovat masennuksen oireita ja masennus on itsessään yleinen. Kun pelaaminen on kohtuu yleistä ja masennus on kohtuu yleistä, se että nuorella on molemmat näistä tapahtuu niin usein että ihminen kasaa helposti anekdootteja. Yhtä hyvin vanhemmat voisivat kuitenkin hakea syyllistä hammastahnasta. Sitäkin kun löytyy itsemurhanneiden nuorten talouksista. (Mutta hammastahnaa ei pelätä koska se ei kerro tarinoita.)
2: Huvittavaa on, että pelivastainen kulttuuri, joka on yleensä ollut hanakka tarttumaan pieneenkin epäilykseen ja vaaran vihjeeseen, ei ole 1980 -luvulla maininneet Polybiusta varoittelukirjoituksissaan. Suositummat pelit ja pelikulttuuri yhteensä ovat olleet sen moitteissa sitäkin enemmän - ja esimerkiksi Zelda -pelisarjaa on kohdeltu asenteella jota voi kuvata lausumalla "en ole pelannut tuota Zeldaa, mutta se on varmasti sekin jokin tapposimulaattori". Polybiuksesta vastaavaa ei löydy aikalaisten aineksesta. Muutenkin näyttää siltä, että anekdootit kuolemista ovat vielä tavanomaista abstraktimpaa mallia. Sitä ei sidota edes oikeisiin itsemurhiin, toisin kuin roolipelivainoissa joissa sentään oli "hammastahnayhteys" tiettyihin oikeasti itsemurhan tehneisiin nuoriin. Edes tätä post hoc ergo propter hoc -tyylistä tarinointia ei löydy Polybiuksen kohdalta.

Toinen syy on siinä, että MKULTRAssa tarkkailu tehtiin paljon paremmin kuin mitä Polybiukseen liittyvissä tarinoissa. Valvontaa tehtiin esimerkiksi "puoliläpäisevän peilin takaa". ; Tokin tässä kohden on hyvä miettiä sitäkin että jos valvontaa ei ole ollut, sellainen on voitu keksiä. Tämä kertoo kuitenkin siitä miten vähän evidenssiarvoa tarinoilla valvojista oikeastaan on. MKULTRAN piilovalvonnan ollessa olisi keksitty kuvitteellinen valvoja nörttisalaliittoteoriakulttuurin parissa! Ja lisäksi MKULTRAlla ei olisi ollut mitään pakkoa ottaa pelejä nopeasti ja vaivihkaa pois.

Itse näkisin, että asialle on varsin yksinkertainen selitys. Ja se on itse asiassa "animesta tuttu". Nimittäin epilepsia. Se on jotain joka tiedetään liittyvän välkkyviin valoihin. Etenkin jos ne tapahtuvat tietyssä rytmissä. Joka ikinen nykyään pelikonsolilla pelaamani peli on pitänyt sisällään jonkinlaisen disclaimerin jossa pelintekijät pesevät kätensä epilepsiaongelmista. Tämä tehdään koska välkkyvalot voivat aikaansaada kohtauksia.

Joskus tämä yhteys on ollut uusi vakava löytö. Ja usein se tiedosta huolimatta konkretisoituu. Ja pelit ja lastenpiirretyt aivan vahingossa aikaansaavat kohtauksia ihmisille.

Tämä sopii siihen, että polybiuksen aikaan pelit olivat ärsyttävän yksinkertaisia. Subliminaalisten viestien teorioissa näytetään unohtavan se, miten vähän nopeasti välähtävää ja ihmisen reagointikykyä nopeammin pois-piiloon menevää informaatiota sen ajan masiinat kykenivät tekemään. Samoin äänikomennot, olivatpa sitten takaperin tai etuperin, olivat varmasti haasteellisia "sellaisella alkeellisella piipperityylisellä" äänivalikoimalla. ; Kaikki mitä pelistä itse asiassa tiedetään, ovat juuri välkkyvalot, jotka sopivat epilepsiaongelmiin.

Myös puheet valvojista sopivat itse asiassa ohjelmointiyrityksen virkamiehiin. Heillä ei usein ole lupaa puhua asioista koska he ovat tarkkailemassa. Yrityksilläkin on yrityssalaisuuksia joita ei usein paljasteta, etenkin jos siitä voisi seurata kalliita oikeusjuttuja. Jos tarkkailussa tulee esille ongelmia, on juuri pelikonsolin tekijän etu vetää tuote vaivihkaa markkinoilta.

Mitä ihmisten väkivalta (ja sen historia) kertovat ihmisyydestä?

Kun "Assassins Creed 4"-pelissä protagonisti puhuu assassiinien johtajan kanssa, hän ilmaisee huolensa siitä minkälaisee anarkiaan ja väkivaltaan ja kaaokseen maailma muuttuu jos noudatetaan assassiinien periaatetta. "Nothing is true - everything is permitted". Hän nosti esiin kysymyksen, että jos jokainen teko on sallittu, niin miksi ei vain vaikka tapa kaikkia. Assassiinien johtaja kehui sankaria tämän kasvusta ihmisenä. Että kysymys ei ole enää siitä mitä saa palkkioksi, vaan eettisyydestä. Ja sitten hän vastasi vain kryptisesti, että niin. Miksipä ei tappaa?

Niin, miksipä ei, kun sitä on jo koko edeltävä pelillinen tehty ahkerasti?

"Takkirauta" -blogia on moitittu sen negatiivisesta ihmiskuvasta. Hän edustakoot tätä kysymystä. Tämä on ymmärrettävää. Siellä esimerkiksi nostetaan esille se, miten ihmiset ovat keksineet tavan jolla peruna muuttuu trotyyliksi. Tätä mallia tarvitaan, sillä ihminen tarvitsee uskontoa ja konservatiivista asennetta pysyäkseen kurissa ja ollakseen tekemättä pahoja. "Ihmisen kekseliäisyys on rajaton, kun pitää tehdä jotain pahaa lähimmäiselleen."

Eräs tuntemani väkivalta-arkeologi tulee tässä kohden mieleeni välittömästi. Ei pelkästään siksi, miten hän on kertonut miten jostain yksittäisestä kallosta saattaa olla kivasti symmetrisesti siivut siten, että tiedetään että ne on lyöty miekalla koska kirveellä ei saa samanlaista ulottuvuutta. Ja että minkälaista kahdeksikkoa siitä on mahdollisesti vedelty.

Vaan myös siksi, että hän on kuvannut omaa alaansa siten, että ihminen on kekseliäs, mutta yleensä ihminen on vain rajallisen kekseliäs. Sen sijaan rajatonta kekseliäisyyttä ihminen näyttää harrastavan vain kolmessa asiassa (a) miten ihminen voi tappaa toisia ihmisiä (b) miten ihminen voi saada päänsä sekaisin kemiallisesti tai muutoin ja (c) miten erilaisin tavoin hän voi kahlita, hallita ja toteuttaa seksuaalisuuttaan. Ja että kaikki nämä kolme elementtiä jossain määrin liittyvät toisiinsa aina kun puhutaan soturikulttuurista.

Tässä mielessä voisi nähdä, että ihmiset olisivat juurikin Takkiraudan pessimismin - ja allekirjoittaneen kyynisyyden - arvoisia. Kuitenkin edellämainitsemani väkivalta-arkeologia on juuri päinvastaista mieltä. Sillä kun kaivauksia katselee, niissä tuntuu vallitsevan siitä erikoinen tilanne, että väkivalta on aina ollut hirvittävän marginaalista. Eli tämä kekseliäisyys on osa ihmisyyttä, mutta se ei tosiasiassa koske suurinta osaa ihmisistä.

Tämä näkyy itse asiassa miekkailun harrastamisessa hyvin suoraan. Alkeiskurssilaisia ei saa oikein lyömään kunnolla edes käskystä. Asiassa on ihmismielessä hirvittävät jarrut. Ja tosiasiassa tämä ei jää pelkästään harrastetoimintaan. Tunnettu salaisuus on nimittäin se, että valtaosa sotaan lähetetyistä sotilaista ei ammu kohteeseen. Sotilaat ampuvat ilmaan tai eivät ammu ollenkaan. Ja mikä erikoisinta, syynä ei ole pelkuruus.

Käytännössä asia on tiedetty jo USA:n sisällissodasta lähtien. Ja se on kyetty huomioimaan.
1: Kenties tunnetuin keino tähän on sotapropaganda. Yritetään keksiä erilaisia oikeutuksia jolla sota olisi oikein. Täten päädytään usein kansallismieliseen hymistelyyn joka kulminoituu armeijassa nähtävään videoon jossa ensin kuvataan räjähdyksiä ja sotatilaa, ja sitten kysytään miksi tuollainen olisi oikein. Ja sitten nähdään järven liplattelua, pellavapäisiä lapsia kirmaamassa. Ja sitten Juti tuulettaa! Valitettavasti propagandan toimivuus on usein yliarvioitu. Esimerkiksi monet veteraanit ovat kuvanneet miten heitä sodan aikana ärsytti kuunnella isänmaallista patrioottisuusroskaa. Syynä ei ollut isänmaan vihaaminen, vaan se, että ihmiseen tehty suoran käännyttävä propagointi toimii melko huonosti. Ihmiset haluavat kuitenkin ajatella itse. He eivät kenties tee niin, mutta jos rikot illuusion tästä, he eivät suostu tottelemaan. Toki propaganda vaikuttaa hieman.
2: Toinen tapa lähestyä asiaa on ollut vihollisen dehumanisointi. Tämä on vaikeaa koska kohteet eivät ole kypärissä, vaan näyttävät ihmisiltä. Asia vaikeutuu hyökkäyssodissa jossa omat läheiset eivät ole konkreettisesti vaarassa. Joka johtaakin seuraavaan kohtaan.
3: USA:n armeijassa on sen sijaan saatu kehuttavan hyviä tuloksia - niin hyviä että skeptisimmät ehdottavat sen olevan liioittelua - aivan toisella strategialla. Tällöin ei itse asiassa dehumanisoida vihollista vaan isketään suoraan ajatukseen tappamisesta ja murhaamisesta. Ampuminen kuvataan oman hengen puolustamisen sijasta oman taistelutoverin suojaamisena. Eli sotilas ei ammu tappaakseen vaan pitääkseen kaverinsa elossa.

Se, että tämä toimii paremmin kuin itsesuojeluun vetoaminen ja vihollisen demonisointi tai propaganda kertoo kaiken siitä, miten ihminen on itse asiassa usein yllättävän hyvä. Ryhmäpainetta tarvitaan jotta normaali ihminen kykenee niihin tekoihin joihin ihmiskunnan uskotaan vajoavan jos heillä ei ole uskontoa. Vain harva on psykopaatti, joten suojeluvaikutus on yllättävän tarpeeton ; Uskonnolla noin keskimäärin yritetään estää ihmisiä lipumasta tekoihin joita heitä ei saa tekemään edes pakottamalla. Se, että joku tekee johtaa siihen että kaikkia kontrolloidaan, ja suurinta osaa turhaan.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että ihmisen kekseliäisyys on yllättävän rajaton vain muutamassa aihepiirissä. Siitä huolimatta on huomattava, että kysymys "niin, miksipä emme" pitää itsessään sisällään vastauksen. Jos ihminen tekee mitä tahtoo, niin miksi me kaikki koemme väkivallan ahdistavana ja epämiellyttävänä. Siksi, että vapaus ei yleensä ole riski. Kaikkia ihmisiä on turha patologisoida vain siksi että joukossa on ilmiselviä mielipuolia.

Ihmisen omalakisuus on vähän kuin tämä.
Näyttää dumdumluodilta - On paukkupatruuna.

Minuun ei vaikutettu. mutta minun on vaikutettava muihin!

Vaikuttunut.

Apologeetikot toivat vähän aikaa sitten julkisuuteen - sopivasti ja taatusti ei sattumalta juuri "Pride -viikolla" - kristityn joka oli kääntynyt homoseksuaalista kristityksi perheenisäksi. Hän kertoi kääntyneensä herätystilaisuudessa, jossa häntä ei yritetty käännyttää. Silti hän itse koki jotenkin oleellisen tärkeäksi että hänen tulisi käännyttää muita.

Tässä tarinassa ei ole mitään poikkeuksellista. Tässä on itse asiassa taustalla kaksi erillistä ja vain aika löyhästi toisiinsa sitoutunutta teemaa.
1: Ensimmäinen on se, että herännäisissä pietistiset vaikutteet ovat mukana ; Usko on henkilökohtainen asia, ja sen oikeus vaan tarkistetaan ulkoisilla oikeilla mielipiteillä. Tässä ei uskota manipulointiin, vaan siihen että jokainen ikään kuin perimmiltään tietää totuuden ja käännytys on vain tämän molempien jo tietämän esilletuomista. Tässä ihminen korostaa oikeaoppisuuttaan.
2: Toinen liittyy epäilyihin. Kun joku kuulee kääntymisistä herätystilaisuuksissa syntyy aina epäilyksiä jostain kulteista, lahkoista ja niihin liittyvistä aivopesumielikuvista. Mielikuvat eivät tietysti ole täysin vääriä, mutta ne ovat kuitenkin yleensä liioiteltuja ja liian vahvoja. Ihminen puolustaa tätä kautta sitä että ei ole manipuloinnin uhri. (Tosin juuri samoin kaikki manipuloinnin uhritkin sanovat.) Ideana on epäilyjen hälventäminen.

Tarinan syvin ongelma on tietysti siinä että se rakentaa syvän kuilun. Fundamentalistien kääntymiskertomukset korostavat usein joko syvää henkilökohtaista ihmekokemusta. Tässä kohden usein jopa korostetaan sitä että ennen oltiin ateisteja tai muuten äärimmäisesti jotain muuta mieltä. Ja että ilman tätä ihmettä ja sen vakuuttavuutta ei olisi käännytty. Muiden pitäisi kuitenkin jotenkin ottaa vain pelkkä julistus ilman tämänlaisia omakohtaisia ihmeitä jotenkin vakavasti. Ja myös tässä lievemmässä "kukaan ei käännyttänyt" -strategiassa ongelmana on se, että miten se sananlevitys, ilosanoman kertominen ja vastaavat sitten oikein oikeutetaan.

Vaikuttunut.

Toinen ongelma on se, että vaikuttamista on muutakin kuin argumentointia. Itse asiassa lähinnä apologeetat kertovat siitä miten he ovat käännyttäneet jonkun argumenteilla. Tämä on itse asiassa hyvin harvinaista. Maailmankuvan myllerrys ja siihen liittyvä kognitiivinen dissonanssi tarkoittaa sitä että ihmisen mielenterveyden täytyy olla jotenkin poikkeava tai poikkeavassa tilassa jotta se kääntyisi vakaumuksesta toiseen. Vain pienet ja luonteeltaan neutraalit muutokset tapahtuvat argumentoinnilla. Muu vaatii sosiaalista ohjailua tai sitten jotain syvää katastrofia joka rikkoo ihmisen eheyden. Aivopesussa tämän olennaisuus on tiedetty. Streatfeildin "Brainwash" -kirja kuvaa sitä miten ihmisen maailmankuvan muuttamisprosessi vaatii rankkaa kokemusta joka rikkoo mielen eheyden ja vasta sitten uutta minää aletaan opettamaan. Ja sen jälkeen tätä uutta minää vahvistetaan positiviisella takaisinkytkennällä. Kun uskovaiset kertovat karuista elämänkohtaloistaan he itse asiassa kertovat että maailma on tarjonnut heille tälläisen eheyden rikkovan kokemuksen. Aivopesusta puhuminen on siis yllättävän relevanttia, mutta ei sillä tavalla kuin monet uskovat. Uskonnon ei välttämättä tarvitse tässä kohden harjoittaa väkivaltaa jäsenilleen - maailma, yhteiskunta, me muut ihmiset ja luonnon tapahtumat ja onnettomuudet tekevät sen heidän puolestaan!

Esimerkiksi megakirkoissa ihmiset huumaa oksitosiini. Tämä tehdään atmosfäärillä ja tilaisuudella. Ihminen on sosiaalinen eläin joka reagoi ympäristöönsä tunnereaktioin. En tässä väitä että Jumalakokemus olisi oksitosiinin seuraus, koska oksitosiinia liittyy muihinkin kuin uskonnollisiin kokemuksiin. (Ja tässä kohden on hyvä muistaa että ateistikin voi hakea transsia vaikka shamanistisin menetelmin.) Sen sijaan korostan että oksitosiinin tuoma nautinto on sama, tulipa se huumeista tai uskonnollisista tilaisuuksista. (Toki moni voi nähdä että kemia on luonotonta kun se piikitetään suoneen ja luonnollista kun se haetaan vaikka shamanistisin menetelmin.) ~ Tällä korostan vähemmän aivopesun yleisyyttä ja enemmän sitä että vaikuttaminen voi tapahtua niin monella tavalla. Ja ainut jonka kristityt tässä näkevät on argumentointi, julistuskäännytys. Ei esimerkiksi se, että ihmiset tunnustavat syntinsä julkisesti tai laulavat yhdessä. Vaikka nämä ovat jotain jolla ihmisten mielten ohjaaminen ja sitominen oikeasti tapahtuu ; Yhteislaulu on tunnetusti yllättävän voimakas mielipiteenohjaamiskeino, ja armeijan marssilauluilla on muukin funktio kuin kurin ja tottelun korostaminen. Se on sitä varten että kurinpitoa ei tarvita kun ihmiset sitoutuvat hommaan ilmankin.

Minua häiritseekin näissä kertomuksissa lähinnä se, että
1: Niissä manipulointi ja käännyttäminen määritellään niin rajoittuneella tavalla että lausunnon antajilla ei selvästi ole käsitystä siitä miten ihmisiä manipuloidaan. Tämä ei tarkoita sitä että he eivät manipuloisi tai tulisi manipuloiduiksi - ainoastaan siitä että kummassakaan tapauksessa he eivät tiedä onko asia niin vai ei. Esimerkiksi jos joku huomaa että jollain ihmiset saa kuuntelemaan ja kääntymään, hän neuvoo tätä kätevänä kikkana ja näin manipulointi voi yleistyä juuri siksi että sitä ei tunnisteta manipuloinniksi. Itse tehdään ja muutkin tekevät sitä ja sitten loukkaannutaan koska intentiot eivät vastaa sitä mitä he tekevät.
2: Toisaalta niissä isketään aina koko julistamisen oleellisuuteen. Sanaa pitää aina saarnata ja sillä häiriköidä ihmisiä. Erilaisia debattistrategioita aivan selvästi hiotaan ja siihen käytetään vaivaa. Kuitenkin samalla kaikki korostavat että uskon on tultava muualta kuin tälläisestä ja että he itsekin ovat kääntyneet ilman sellaista.

Vaikuttunut.

Tervetuloa holhokiksi

"New Scientist (11 May 2013)" kirjoitti melko paljon psykiatreja jakavasta kiistasta. Uusin "Diagnostic and Statistical Manual pf Mental Disorders" (DSM) on jakanut leirin. Osa katsoo että se ei ole enää tiedettä ollenkaan. Kritiikki tiivistyy kahteen muotoon. Ensimmäistä voisi sanoa "kaiken kattavaksi medikalisaatioksi", jonka ongelmana on se että DSM luokittelee kyllä hienosti, mutta että jokainen ihminen on luokiteltavissa johonkin. Ja ennen kaikkea sen koko suhde sairauteen ja oireisiin nähdään vanhentuneeksi. Se keskittyy oireklustereihin tavalla johon ei ole totuttu muussa lääketieteessä. Eri ongelmista kärsivät voidaan luokitella ja listata saman sairauden alle, koska luokitusjärjestelmä vastaisi sitä että oireiden laatu vaikuttaa. Muissa vaivoissa tutkitaan taustalla olevaa ilmiötä. Näin ollen osa haluaa että keskityttäisiin siihen mitä tiedetään aivojen ja geenien toiminnasta. Tällöin puhutaan ilmiöistä joissa tietysti tilasta syntyy tiettyjä oireita mutta jossa ymmärrettäisiin että tietty oire voisi johtua monestakin eri syystä, ja hoito on täsmennettävä näihin syihin. Eli olisi hoidettava sairautta, eikä oireita.

Tämänlaiset kysymykset eivät ole yksinkertaisia. Sillä otetaan esimerkksi uskonnollinen fundamentalismi. Esimerkiksi neurotieteiden parissa voidaan törmätä ajatukseen jossa fundamentalismi olisi mielisairaus. Tämä koskee sitä että radikaalit näkemykset voitaisiin nähdä mielenhäiriöinä. "Somebody who has for example become radicalised to a cult ideology - we might stop seeing that as a personal choice that they have chosen as a result of pure free will and may start treating it as some kind of mental disturbance." Ja tämä ei koskisi pelkästään radikaalia islamia tai vastaavia, vaan asia olisi tätä laajempi. "I am not just talking about the obvious candidates like radical Islam or some of the more extreme cults" ... "I am talking about things like the belief that it is OK to beat your children. These beliefs are very harmful but are not normally categorized as mental illness." Karkeasti sanoen suhtaudun tämäntapaisiin ajatuksiin hyvin suurella epäilyksellä. Mikään ei ole niin helppoa kuin leimata uskonto (tai ateismi) pelkällä mielentereysleimalla. Kyökkipsykologiassa on helppoa väittää että ateisti on perversoitunut ihminen jota vanhemmat ja muut ovat turmelleet. Tai väittää että uskonto on sairasta skitsofreniaharhoihin verrattavaa hulluutta jossa uskotaan mielikuvitushöppeleihin eikä eroteta faktaa fiktiosta. Mikään ei ole yhtä helppoa. Mutta tämä helppous tekeekin siitä tyhmää. Se on harvoin perusteltua. Tämänlainen asennevammailu on sen sijaan niin yleistä, että tekee mieli ihmetellä todellakin sitä että mikä näitä ihmisiä viiraa ja onko tämän mielenterveydenhäiriöisen aallon takana juomaveden myrkytys vai mikä - ja ennen kaikkea hoidetaanko tätä terapialla vai pakkohoidolla laitoksessa? (Tai siis ohops...)

Uskonnonvapaus on minun maailmassani kohtuullisen suuri arvo. Kuitenkin lähes kaikki uskovaisetkin myöntävät, kuten minäkin, että on mahdollista olla uskonnollinen sekopää ; Jos joku uskovainen kuulee ääniä ja laittaa lapsensa mikroaaltouuniin koska luulee tässä olevan demonin, ei kysymys ole uskonnosta vaan mielenterveyden häiriöstä. Kysymys on siis perustelun vahvuudesta ja kontekstista. Ja tehosta. Jos ajatellaan että islamradikaali paranee pillerillä, on hyvä miettiä että (a) vaikuttaako lääke todella, joka on mahdollinen ja periaatteessa lääketieteen vastattavissa oleva kysymys ja (b) onko kyseessä sairaus jota ollaan parantamassa. (Ja esimerkiksi jatkokysymys ; Onko kusipäisyys mielenvika?)

Tässä kyseisessä fundamentalismin mielenterveys-terapiateemassa perusteluna on aivopesu. Siinä katsotaan että aivopesun mekanismit ovat tunnettuja. Ja niiden vaikutuksistakin ja toiminnan ehdoista, tasoista ja rajoista, on tietoa. Aivopesty uskovainen ei siis olisi tehnyt mitään uskonvapaudenmukaista valintaa vaan hänet olisi manipuloitu-indoktrinoitu uskontoon. "We all persuade each other to do things; we all watch advertising; we all get educated and experience [religions.] Brainwashing, if you like, is the extreme end of that; it's the coercive, forceful, psychological torture type." Taylor also noted that brainwashing, though extreme, is part of a the "much more widespread phenomenon" of persuasion. That is, "how we make people think things that might not be good for them, that they might not otherwise have chosen to think." Tässä näkökulmassa on vahvuus. Se ei keskity oireeseen vaan syyhyn. On kuitenkin kyseenalaista onko se ylitsepursuavaa medikalisoitumista. ; Psykologian vaikuttaminen uskonelämään on melko intiimiä ja turhan kaikenkattavaa. (Vaikka kysymys on joka tapauksessa siinä että mihin vedetään raja. Jo nykyään.) Kuka on huostaanotettava ja kuka on aktuaalinen oma terve itsensä, jota ulkomaailma ei ole ohjaillut ovelasti vaikutteillaan. Luultavasti kukaan ei ole Kierkegaardilainen indiivi hengen ritari joka toimii täysin itseriittoisesti ja vapaasti, ja vaikka olisikin, hänen erottamisensa muista ihmisistä voi olla hyvinkin vaikeaa ellei mahdotonta.

Nähdäkseni uskonnollinen indoktrinaatio ja etatistinen kontrollikulttuuri on kulttuurimme pahin uhka uskonnonvapaudelle. (Toisin kuin jossain muissa "rauhan uskonnon" maissa joissa rakenteellisen väkivallan sijasta käytetään sitä ehtaa väkivaltaa.) Tosin jos minulta kysytään, tässä vastaan tulee itse asiassa se ongelma, että on täysin mahdollista että "hoidettavia" tulee liikaa. Eettisen hoitofilosofian ja määritelmäkeskeisen filosofisen rajanveto -ongelmien lisäksi on olemassa sellainen rajoittava tekijä kuin lompakko ja yleinen mielipide. Se taas ei välitä edes siitä että onko tämälainen medikalisoitu uskntokuva tosi vai ei. (Todeksi osoittaminen, kaikista vaikeuksista ja tämän hetken puutteista huolimatta, ja siihen liittyvien ongelmien ratkaiseminenkaan ei siis riittäisi, koska siitä huolimatta ongelmaiset vastustaisivat ja heillä on paljon valtaa. Eikä tarvittavien hoitoonkaan olisi välttämättä varoja.)

---

Uskonnonvapauden vaihtaminen psykiatrien diagnoosille alisteiseksi on kirjoittajalle yhtä miellyttävää kuin ajatus siitä että tungettaisiin pöksyt täyteen mehiläisiä. Kirjoittaja olisi varmasti jonossa hoitolistalla ensimmäisten joukossa. Toivottavasti poistavat kivun mutta jättävät turvotuksen, kuitenkin.

Vihalla uskovaksi - entä jos sittenkin?

"Minulle annettiin Raamattu. Heitin sen seinään ja hyvä kun en vetänyt päälle turpaan."
( ID -mies Matti Leisola ; Aviisi 16/2010, "Tieteen musta lammas".)

Juttelin viime viikolla Helsingissä melkoisen rupeaman erään julistajan kanssa. Hän on sellainen vanhempi setä, jonka kohdalla olen tavannut tehdä poikkeuksen. Rehellisesti sanoen ; hän ei vain ärsytä minua millään lailla koskaan. Hän on reilu uskovainen mies, eikä siinä ole sen enempiä vaikeuksia.; Rupeamamme aikana keskusteluun kuitenkin livahti myös toinen uskova. Tässä ei tietysti ole mitään hirvittävän pahaa. Ovathan julistajat keskenäänkin kavereita eikä mukaantulossa itsessään ole ongelmaa.

Tässä kohden huomiotaherättävää oli, että tätä toista kiinnosti kovasti se, että olenko uskossa. Hän teki tiukkaa päätelmää vakaumuksestani. Esimerkiksi se, että keskustelu sujui leppoisasti oli hänestä huolestuttava merkki. (Kuvitelkaa. Tuomo, uskontokeskustelu ynnä se että uskova esittää tilanteen olevan leppoisa. Tätä voi olla vaikeaa uskoa huolella rakentamani itseäni lähes täysin muistuttavan blogi-imagon takaa!) ; Hänen mukaansa potentiaalinen uskoon kääntyvä on vihainen. Ihmettelin tätä, mutta hän kertoi että tämä perustui kokemukseen. Kaikki hänen tietävänsä uskovaiseksi kääntyneet ovat olleet vihamielisiä uskoa kohtaan. Jumalanikävän ensitunne on hänestä jumalanviha. Ja olo tuntuu pahalta koska synnintunto.

Toki tämä väite on siitä erikoinen että se on psykologiaa. Ja tässä kohden tilanne ei ole kovin mairitteleva ; On aivan selvää että viha on yleensä vastustamisen ja loittonemisen merkki. Se johtaa sosiaalisten suhteiden repimiseen ja irtautumiseen. Toki tälle löytyy muutama selitys;
1: Seurakunta on loppujen lopuksi pieni. Yleisin tapa tulla uskoon on perheen kautta kasvamalla, ei ulkopuolelta kääntymällä. Tutkimuksissa käytetään yleensä isoja otoskokoja sen vuoksi että muuten epätodennäköiset tapahtumakulut voivat näyttää yleisiltä. Tilastosattumat näkyvät pienissä otoksissa. Eli kenties julistaja puhui totta ja kyseinen pikkuseurakunta on vain poikkeuksellinen sattumalta.
2: Tarinat ovat "liioiteltuja" tai todellisuuta muokataan "uuden maailmankuvan viitekehyksestä katsoen". Ihmiset värittävät helposti anekdootteja. Esimerkiksi pelkkä erimielisyyden sanomninen voi vääntyä "vihaksi". Samoin se, mitä "olin ateisti" tarkoittaa on kokemuksienikin mukaan tulkittu hyvin laajalla skaalalla. Elämäntapaluterilaisuus ja materialistinen töihin-kotiin-oravanpyöräelämä on ateismia. Ja jopa New-Ageokkultismiin kuulunut on näiden uskovaisten silmiin jotain joka oikeuttaa sanomaan "olin okkultismiin uskova ääriateisti." (Lausunto ei ole keksitty.) Eli kääntyminen kuin kääntyminen näyttää helposti vihan korostamiselta.
3: Anekdootit eivät itse asiassa ole koskaan kovin luotettavia. Niissä on usein seassa juoruilujen vääristämiä kuulopuheita tai ne keksitään tai niitä kaunistellaan lennosta. Tai koko tarina on keksitty. Ihmiset valehtelevat ainakin joskus,  ja myös uskovaiset ovat ihmisiä. Ergo : on olemassa tietty mahdollisuus.
4: Kenties käännytysstrategia on tietynlainen. Eli kun koko liike käyttää tietynlaista lähestymistapaa, ei ole erikoista että se päästää läpi vain tietynlaiset ihmiset. Esimerkiksi vaikka pitämäni herrasmies on hyvin asiallinen, tämä keskusteluun livahtanut oli sen tyyppinen että hän näytti hakevan jonkinlaista provokaatiota. Provokaatiossa ihmiset yleensä "taistelevat tai pakenevat tai ignoroivat" ja vain taistelijaluonteet palaavat tilanteeseen uudestaan. Ja vain heidän kanssaan voidaan onnistua.
5: Käännyttäjät rakentavat itseään toteuttavan ennustuksen ; Jos ideologian virallinen kaava on että viha on tärkeää käännyttämiselle, tunnereaktioiden, etenkin vihantunteiden, synnyttäminen on tällöin käännyttäjälle "positiivinen markkeri" eikä se mikä se muunlaisille ihmisille on. Kun terve ihminen ei jatka kun toinen suuttuu, nämä oikein innostuvat. Neutraali ja laimea ei heille kelpaa. Eli kenties tämä kertoo ideologian toimintatavoista eikä todellisuudesta. Valitettavaa tässä on tietysti se, että normaali psykologia opettaa että vihaiset eivät käänny. Joten seurakunta on kenties pieni siksi että se on ajautunut "varmistusharhaan" jossa viha nähdään käännytysonnistumiseksi ja se perustellaan sillä että mukanaolevat ovat olleet vihaisia. Ja siksi ollaan itsekritiikittömästi menty toimimattomaan ja huonoon ja potentiaalisia uskovaisia poisajavaan tehottomuusstrategiaan jossa työlle saadaan vain vähän tulosta ; Onnistuminen on tilastopoikkeus, joka johtuu siitä että psykologiset menetelmät ylipäätään ovat vain perusteltuja yleistyksiä, tilastollisia korrelaatioita, eivätkä ole sellaisia että ne toimisivat 100% ihmisissä. Muilla tavoilla saataisiin useampi (100% ei voitaisi käännyttää koskaan, mutta tilastollisesti enemmän kyllä.)

Kliseinen vaihtoehto ylläolevalle luettelolle.

Ylläolevat näkökulmat ovat jotain josta jokin tai jotkin pitävät paikkaansa. Kenties jopa useampi. Kuitenkin mieleeni juolahti että psykologian maailma tuntee yhden tavan jolla viha liittyy oleellisesti kääntymiseen. Tämä vaihtoehto on jotain josta olen yleensä pyrkinyt pysymään erossa. Olen halveksinut tämän käyttämistä tässä yhteydessä. Sitäkin suuremmalla syyllä että kyseinen ajatus on nimenomaan klisee, joka voidaan nähdä leimakirvesargumentiksi.

Ei, kyseessä ei ole Pyhän Hengen vaikutus. Kyseessä on aivopesu. Streatfeildin "Brainwash" -teos läpikäy varsin mukavasti sitä mitä psykologiassa aivopesun alueelta tiedetään. Tärkein menettelytapa on kolmen portaan toiminta. Ensin toisen minuus rikotaan. Tämän jälkeen rakennetaan uusi persoona. ja sen jälkeen sitä on ylläpidettävä tai muuten toimitus helposti peruuntuu.

Tässä vaiheessa on hyvä huomata että minuuden rikkominen pitää sisällään vaiheen jossa tyypillistä ovat vihan ja aggression tunteet. Kognitiivinen dissonanssi joka estää mielipiteenmuutokset kohdataan siinä vaiheessa maksimaalisesti. Aivopesun ongelmana on vain se, että yleensä ihmiset eivät suostu siihen vapaaehtoisesti, eli rikkomisvaiheessa pitäisi olla jotenkin avuton, esimerkiksi vangittu.

Tässä mukaan tulee se, että kyseinen pieni seurakunta korostaa myös erilaisten ihmeparanemisten merkitystä. Mukana on entisiä huumeidenkäyttäjiä ja vastaavia. Näitä tarinoita on helppoa pitää ylidramatisoimisena, koska anekdootti julistustyössä ei ole koskaan virallinen varmistettavissa dokumentti vaan sitä kerrotaan vetoavana tarinana jonka tehtävänä on suostutella ja mainostaa mahdollisimman tehokkaasti. Anekdooteista tehdään tämän vuoksi yleensä jotenkin "henkilökohtaisia" niin että niiden epäilijää syytetään "ad hominem" -argumentaatiosta välittömästi jos hän vaatii todisteita ja perusteluja sille että tarina todella on tosi.
1: Oma kantani tosin on että jos joku tekee niin että argumentaation ja perustelun tason mukaantullessa heittää "sanotko minua valehtelijaksi" -kortin on helvetin todennäköisesti juuri valehtelija joka sanoo noin juuri siksi että hänellä ei ole mitään substanssia tarinansa takana..

Mutta jos nämä ottaisikin dokumentteina. ne opettavat että uskontoihin yleensä liittyy epätoivoisia ihmisiä. Jos uskonto on ainut mikä tarjoaa lohtua ja mahdollisuuden esimerkiksi sosiaaliseen kanssakäymiseen, ihmiset ovat "avuttomia ja vangittuja". Näin ollen heidän saamisensa aivopesuprojektiin ei ole mahdotonta.
1: Tämä ei tarkoita että nämä uskovaiset olisivat väkivaltaisia ja julmia ihmisiä. Ryhmäpaine ja rakkauspommitus ovat jotain jotka tekijöistä voivat tuntua ystävällisyydeltä, mutta jotka ovat kohteelle hyvin rankka ja raskas mielen eheyden rikkoja. Se on ikään kuin lyömistä joka ei tunnu lyömiseltä.
2: Itse haluaisin tosin myös lieventää tätä aivopesuprosessin luonnetta. Se, että ihmiset ovat epätoivoisia on jo itsessään rikkonut heidän mielensä eheyden. Toisin sanoen katujulistajien ja uskonmiesten ei välttämättä aina edes tarvitse tehdä sitä. He siirtyvät vain prosessissa suoraan vaiheeseen 2 ja 3. Tosin se, miten tässä ilmenisi sitä vihaa jää auki. Eli jos uskomme että viha on oleellinen merkki kääntymisessä, se kertoo että tämä vaihe on puutteellinen.

Rehellisesti sanoen haluaisin kuitenkin uskoa toisin. Eli uskoa että anekdootit ovat lähteenä jotenkin biased. Tämä ei tietysti vaadi kovin suurta (~lue "ei yhtään") mieleni uudelleenorganisoimista koska en ole kannattanut aivopesuteoriaa koskaan ja toisaalta olen hyvin tietoinen lähdekritiikin tärkeydestä ynnä siitä että anekdootin todistusarvo on olematon, koska se voi olla valehtelua tai tulkinta vääristeltyä (tavalla jossa virheitä on vaikeaa ellei mahdotonta varmistaa ja korjata) ja vaikka se ei olisikaan niin anekdooteista ei saada käytännössä koskaan tilastolliseti merkittävää otosta irti.

Kuitenkin tilanne on niin että "vihalla kääntymisessä" en näe mitään sellaisia seikkoja joihin uskovaisten kannattaisi vedota. Heidän ei kannattaisi puhua tästä koska mikä tahansa selitys on uskolle ja uskovaisille PR -tappio. (Siis jos ymmärtää hieman oman maailmankuvan luomin ennakkoluuloihin perustuvan kyökkipsykologian ulkopuolella olevan kunnon psykologian perusteita, tämä on.)

Loppuun jokerikortti.

Itse näkisin että tämä viha -argumentaatio on kuitenkin jotain joka liittyy pääasiassa uusateismin nousun jälkeiseen aikaan. Aiemmin tämä selitys oli harvinaisempi. Julistusstrategiat ja tarinat elävät ajassa kuten muukin eikirjallinen kertomaperinne, joten tämä ei itsessään ihmetytä.

Vielä 10-15 -vuotta sitten kääntymiskertomukset korostivat osittain samoja asioita kuin nykyäänkin ; Tarinoissa korostui muutos. Juoposta tulee raitis, väkivaltaisesta lauhkea, ja syöpäkin katoaa prosessissa ja erimittaiset jalat venyvät rukouksella ainakin 15 senttiä. Taustalla oleva henkinen asenne korosti kuitenkin enemmän hällävälismiä kuin Jumalavihaa. "Elin materiaalista elämää, ajattelin olevani onnellinen mutta jotain puuttui" -hengessä. Vihan sijasta ateismiin yhdistettiin itsevarmuus. "Olin itsevarma, ajattelin että jokaisen kreationistin kumoan logiikalla ja tieteellä" -tyyppiset lausunnt olivat muotia.

Tämä muutos kertoo siitä että "vastustaja" on muuttunut. Muutoskertomus pahasta hyväksi on uskonnollisen kääntymisanekdootin perusrakenne jota sävytetään ajanmukaisilla painotuksilla. Tärkeintä ei ole se, että onko tarina täysin totta, vaan enemmänkin se, että sinänsä mahdolliset tosiseikat väritetään ja painotetaan sopivasti. Vastustajana on ennen pidetty "passiivista uskoa" ja materiaalista kevyttä pinnalliseksi miellettyä elämäntapaa. Tämä ei ole vihainen vaan ignorantti. Siksi se näkyy muutostarinassa, joka toimittaa kahta funitiota ; Se kertoo muutoksesta jossa on muutos parempaan. Ja se määrittelee mikä on toivottava vaihtoehto ja samalla esittelee sen mitä sillä hetkellä pidetään kovimpana vastustajana. Ja mitä attribuutteja tähän vastustajaan liitetään.

Uusateismin kohdalla on kuitenkin nostettu esiin sen poliittinen aktiivisuus on johtanut kysymykseen "mikä tarve on ilmoittaa että ei usko johonkin johon ei usko". Jolla on yritetty eslittää että uskonto on hyvin tärkeä ateisteille. (Eikä uskonnon ylitulvinta politiikassa, sitä että tietyt aiheet kuten abortti ovat sellaisia että niistä ei voi keskustella ilman että olisi aivan pakko ottaa kantaa uskntoon, se että odotetaan että ihminen vain osallistuu uskonnollisiin rituaaleihin ja tilaisuuksiin rippijuhlista omiin häihinsä asti, se, että uskonnottomaksi ilmoittautuminen johtaa siihen että toinen vaatii perusteluja ja heittää päähän jumalatodistuksella ja julistuspaskalla joiden sisältö on se, että olet ilman Jumalaa moraaliton ja onneton paska.) Jonka taas nähdään tukevan homo religiosus -ihmiskuvaa. Ja tämä teologinen väännös on vain ponnahtanut puheisiin ja menneisyys on uudelleenväritetty sen valossa. (Mikä on sinällään  omituista koska siinä ateisteille ei anneta mitään mahdollisuuksia, eli asiaa ei käsitellä loogisena vaihtoehtona vaan se torpataan apriorisesti ilman perusteluja ; Ateisti on joko nihilisti joka ei välitä eikä siksi voi suuttuakaan tai sitten ateisti onkin sisimmissään kääntyvä uskova kun suuttuu ja siksi pitää Jumalaa niin perkeleen tärkeänä. Huonojen ihmisten nihilointistrategia on tämä ; Se lähinnä ennustaa että joku kritisoi ja lakaisee kriitikon merkityksen ennalta, kuulematta tämän sanomisia ja arugmentteja, vääriksi ja turhiksi ja uskoa ja uskontoa ja Jumalaa todistaviksi.)

 Uusateistit kun olivat äänekkäästi julkisuudessa ja se on aikaansaanut muoti-ilmiön jossa uusateistien toiminta on tulkittu aina vihaksi. Lisäksi tämä kritiikki on ollut näkyvää. Hieman kuten Brotherus asian ilmaisi : "... syy uusateismi-termin käytölle liittynee ateismin vastustajiin, aktiivisiin uskonnollisiin ihmisiin. Nimetty vihollinen on parempi joukkojen mobilisoimiseksi ja uusi ja erilainen vihollinen herättää paremmin vastatoimiin kannustavaa pelkoa kuin vanha ja tuttu. Uusateismi-termiä ovatkin innokkaasti levittäneet ja laajentaneet kristinuskon teologit ja saarnamiehet. Uusateismi -termi mahdollistaa ateismin lähestymisen pikemminkin ilmiönä ja liikkeenä, jolloin se on uskovaiselle helpompi sivuuttaa kuin jos ateismi nähdään aidommin joukkona käsityksiä, perusteluja ja evidenssiä. Pelkoa ja vastareaktioita onkin syntynyt laajalti. 2000-luvun populaariateismi on saanut monen uskonnollisen kirjoittajan puntit tutisemaan: Yksinomaan Dawkinsin Jumalharha -kirja on kirvoittanut uskonnollisilta kirjoittajilta yli kaksikymmentä täyspitkää kohdettaan kritisoivaa kirjaa, kuten Eric Reitan "Onko Jumala Harha?" ja David Berlinskin "Paholaisen harha". Kun lasketaan mukaan muiden ateimikirjojen kritiikki-kirjat sekä niitä täydentävät lukemattomat www-sivut, radio- ja televisio-ohjelmat, voidaan sanoa että ateismin uuden aallon vastustus on todellakn mobilisoinut kristityt ennennäkemättömällä tavalla. Uusi termi antaa ateismia vastustaville kirjoittajille myös paremmin mahdollisuuden "olkinuken" rakentamiseen: älylliseen epärehellisyyteen, jossa uusateismin sisältöä ja uusateistien olemusta pikku hiljaa hivutetaan vastenmielisempään ja helpommin kritisoitavaan suuntaan."

Heidän kohdallaan kukaan ei selitä, että jos uusateismi ei ole tärkeä vaan naurettava ja sen argumentit ovat huonoja, niin miksi sen kumoamiseen tarvitaan noin paljon eri kirjoja. Eikä kysellä että miksi uusateismi innostaa kritisoimaan jos parempaakin tekemistä on ; Asiallinen ja reilu ja filosofisesti merkittävä keskustelu kun käydään parhaita argumentteja käsitellen. Se, että uskova heittää huonon argumenttivirheen todistaakseen Jumalan ei vakuuta filosofia koska jumalatodistuksissa on tätä fiksumpia ja laadukkaampia vaihtoehtoja. Tätä ei tehdä, sillä ihmiset ovat tässä kohden riittävän fiksuja ymmärtääkseen että vakavasti otettavuus ei ole ainut vastareaktion syy. Ja että kritiikin olemassaolo ei tarkoita samaa kuin sitä, että tämä kritisoitu asia nyt olisi erityisen uskottava kun sitä varten täytyy tiedemiesten niin kovasti hyökätä.

Uskovat tuskin kokevat että tämä suuttumus ja mielenkiinto tarkoittaisi että ihmiset olisviat pohjimmiltaan uskontokriittisiä ja epäileviä - tai peräti ateisti-ihmisiä - ja että suuttumus tarkoittaisi että "kohta nuo kristityt kääntyvät". Sillä tosiasiassa kyse on juuri päin vastoin. Mitä kovempi mekkala, sen kovempi maailmankuvalinen kuori. Ja sitä vaikeammin siitä mihinkään käännytään. (Paitsi jos on mahdollisuus aivopesuun, tämä on.)