"A coward dies a thousand deaths but a soldier dies but one."(Shakespeare: "Julius Caesar")
"Nietzsche lyhyesti" sisältää autenttisuudesta. Hän käytti vertauksia jumaliin (vaikka mielellään puhuikin Jumalan kuolemasta..) Vastinpareina ovat Apollo ja Dionysos. Ne ovat toistensa vastakohtia.
1: Dionysos on muuttuva, jopa satunnainen, luonteeltaan äärimmäinen ja kohtuuton.
2: Apollon taas on kohtuullinen, rationaalinen, ja omat rajansa tunteva.
Nietzschestä molempien on oltava läsnä kohtuudella. Tätä kautta hänen ajattelussaan on hieman jopa Aristoteelisia sävyjä. Aristoteleskin kannatti kultaista keskitietä, jossa eri asioita ei haettu liikaa vaan korostettiin tasapainoa. Nietzsche tosin korostaa tapaa joka salli "kohtuuden kohtuudessakin".
Nietzsche näkee kristinuskon kohti epäautenttisuutta. Ihmisestä yritetään tehdä ei-ihminen. Kristitty kokee että vaarana on se, että "ihmiselle ei mikään inhimillinen ole vierasta", jolloin ihmistä on suojeltava itseltään. Näin ihminen on luonnostaan perisynnin alainen ja paha. Jolloin ei-ihmisyys on tietysti positiivinen asia.
Niezschen maailmassa kristinuskossa elävälle ihmiselle jää epäautenttinen ulkoa annettu rooli. Ja ihmisen tahto asetetaan välineeksi, elämä muuttuu testiksi tuonpuoleista ajatellen. Lauman valta jyrää yksilön. Näin ei synny mitään luovaa tai uutta. Nietzsche ei kuitenkaan kannata impulsiivisuutta, vaan korostaa sitä että hirviöt on valjastettava hyödyksi, niiden kahlitsemisen sijaan, likaiset vietit on ohjattava hyvään, tätä kutsutaan sublimoinniksi. Yli -ihminen syntyy tätä kautta olennaisesti myös välineellistämiskyvyn kautta.
1: Esimerkiksi vastoinkäymiset kasvattavat. Suurmiehiä on vastustettu. Vastustusta ei saa kuitenkaan paeta valittamiseen vaan toimintaan. Galileo -syndrooma perustelee itseään vastaavanlaisella argumentaatiolla, mutta Nietzscheläisittäin tälläinen ruikuttaminen on pienuutta. Ruikuttaja vain kerää ressentimenttiä. Jos tavoite on sublimointi, on ressintement epäonnistumista, alhainen ruokkii alhaisuutta. Näin Nietzschestä syntyy esimerkiksi väkivaltaista Helvettikuvastoa, joka on likaista kostonhimon fantasiointia.
Nietzsche on tietysti kovasti vihainen kristinuskolle. Kuitenkin Jeesus voidaan nähdä hyvinkin eri tavoin kuin mitä hän näkee. Ihmisen huonous ja turmeltuneisuus tasapainotetaan ja kristitys uskovat myös omaantuntoon, joka on eräällä tavalla perisynnin vastakohta : Se on ihmisen sisällä oleva hyvä perusihmisyys.
Tästä saa hyvää esimakua "Mythopoeiasta", jossa analysoidaan Jeesus -aiheisia elokuvia. Hän jakaa elokuvat karkeasti moneen ja nostaa esiin kaksi tärkeää päätyyppiä:
1: Konservatiivinen ja evankeelinen Kristus. Tämä on Ylimaallinen Jumalallinen Ilmiö, johon reagoidaan. Kristuksen erikoislaatuisuua ja jumalisuus korostuu. Kristus on ihmistä suurempi, ei tästä maailmasta, Valittu Vapahtaja. Tuonpuoleinen ja toinen. Jopa mysteerinen. Tämä kaikki korostaa palvottavuutta.
2: Liberaalien hengellisten korostama Jeesus on Jeesus ihminen, samastumisen kohde. Jeesus on ihmisiä lähellä ja hänen toimintansa on ymmärrettävää. He korostavat että Jeesuksen kiusaukset ovat aitoja, ja hän kykenee silti päihittämään ne. Epävarmuus ja himot voitetaan niiden läsnäolosta huolimatta, ja näin luodaan inhimillinen sankarihahmo - jotka molemmat voi löytää vaikkapa Feuerbachilta: Jumaluuteen liitetään sekä Antroposentrisiä että antropomorfistisia piirteitä - joten pääasiassa eri tahot korostavat eri asioita eri painoarvoilla. Koska Nasaretilainen puuseppä nähtiin Jumalan Poikana, korostavat konservatiivit Jumala -sanan paksuilla kirjaimilla, ja liberaalit korostavat Poika -sanaa kursiivilla. Kumpikaan ei kiistä toisen sanan olemassaoloa, ja kenties kokonaisuus onkin Jumalan Poika
Toisin sanoen evankeeliset toki korostavat Nietzschen vastustamaa tapaa. Heillä on Apolloninen Kristus jota tarvitaan normeineen koska ihminen on joltain osin paha. Siksi tarvitaan valvontaa ja normeja : Ihminen on joltain osin sellainen että on hyvä olla ainakin osittain ei_ihminen. Kuitenkin mukana on myös Dionyysinen Jeesus
Jeesuksen kapinan kautta saadaan mukaan tietysti vallankumous ja kapina : "Olemisen porteilla" käsiteltiin vallankumousta ja kapinaa Hakim Bayn näkökulmasta. Ne on erotettu siten että vallankumous on transsendenttim siinä on nykymaailmalle tuntematon järjestys joka poikkeaa niin paljon nykyisestä, että se on epävarmuudessa josta vain näkijät uskovat saavansa vihjeitä. Kapina taas on välitön immanentti tapahtuma. Bayn vallankumous on apokalyptinen, vähintään siinä mielessä, että se on TEOTWAWKI -hetki, tuntemamme maailma loppuu. Tämän muutoksen "tuolle puolen" ei nähdä, sinne vain yritetään arvaillen tähytä. Kapina taas on käytännössö poliittiset toimijaa, yksittäisten toimjoiden halut ja tahdot ovat konkeettisia.
Näin ollen systeemiä vastaan saadaan kaksi näkemystä: Vallankumousjohtaja Kristus, joka on "Apolloninen toimija". Hän tuhoaa maailman järjestyksen ja korvaa sen Taivaallisella valtakunnalla. Mutta on myös Kapinallinen Jeesus, joka on Dionyysinen. Hän juo viiniä, kertoo tarinoita ja murskautuu roomalaisen/juutalaisen järjestelmän rattaissa.
Tai ainakin tämä sopii omiin käsityksiini aktiivisesta ja passiivisesta. Elävälle on luvassa sarja kapinoita, se on määritteissäni "eläväistä". Vallankumous taas liittyy maailmanloppuun, jollaisena yksilön kuolema on - ainakin "pienenä maailmanloppuna" se voidaan nähdä.
1: Samaan tapaan kuin Jeesuksessa on kapina fariseuksia ja muuta sen ajan eitoivottuja lakeja kohtaan. Ja Kristuksessa Taivaallisen Kuninkuuden takaama pelastus.
TEOTWAWKI - hengessä maailmankuvan muutos tekee ihmisestä täysin erilaisen. Ja tässä mielessä minun kaltainen tyyppi jonka "henkilökohtainen aatehistoria" ilmenee lähinnä sarjana takinkääntämisiä on fenixlinnun kaltainen, kuolee ja nousee uudestaan henkiin.
Joku voisi vihjata että olen etsinyt autenttisuuttani, enkä kenties löytänyt sitä. Ehkä en ole etsinyt sitä tarpeeksi vakavasti. Nietzsche voisi vihjata että juuri tämä muuttuminen liittyy autenttisuuteen. Vaikka ulospäin olen vahvasti jäyhä skeptikko-tosikko argumenttivirhelistoineen ("Apolloninen Kristus"), on kuitenkin mukana myös surrealistinen kikkailija joka ei tee valitusta ideologiasta itse päätettyä roolia johon pakottaudutaan ("Dionyysinen Jeesus").
"Better to die ten thousand deaths, Than wound my honour."
(Joseph Addison)
