Miten sokeana kannattaa taistella? (???)

Kung-fu -elokuvista ja vastaavista tunnetaan yksi taistelijan arkkityyppi. Sokea soturi joka päihittää sokeudestaan huolimatta näkeviä ihmisiä. He ovat yleensä reaktiivisia, tyyniä ja mystisiä. Kuin meditoivia munkkeja.

Sokeana taistelua voi harjoittaa monella tavalla. Kuten menemällä pimeään huoneeseen. Suomalainen eksentrinen Kaarlo Valkonen on kehittänyt pseudohistoriallisen kas-pin -lajin jossa yhtenä osana on pimeässä kamppailu. Tämä on symmetristä eli sama sokeuden haitta koskee molempia osapuolia.

Mutta epäsymmetrinen tilanne on mielenkiintoinen.

Kokeilin pienimuotoisesti tätä epäsymmetristä tilannetta. Sillä tavalla että voinen sanoa keksineeni jotain asioita tähän liittyen. Sekä sokeaa vastaan taistelusta että sokeana taistelusta.

Sillä näkeminen on hyvin tärkeä osa kamppailutaitoja. Tässä sitä helposti kuulee selitystä siitä että vastustajan voi kuulla. Tämä on neljäsosaksi totta. Kuuleminen nimittäin riippuu ympäristöstä. Soratiellä, lehtien tai vastaavien kanssa on helppoa kuulla toisen liikkeet. Mutta kaikki pinnat eivät koostu narahtelevista kengänpohjista tai lattialankuista. Itse asiassa asfaltti, tuo joskus harvoin elämässä kohdattava pinta joka on relevantti itsepuolustuksen kanssa, on sellainen että varovainen voi liikkua niin että kuuleminen on hyvinkin vaikeaa ellei peräti mahdotonta. Ympäristön häly voi tosin hämmentää. On vaikeaa erottaa hyökkääjää vaikka satunnaisesta ohikulkijasta.

Toisaalta jos otetaan kuuleminen huomioon, niin joku voi tietenkin ajatella että sitä voisi kuulla jos joku hakee pöydältä veitsen ja haluaa iskeä sillä sinua. Mutta tosiasiassa sinun pitäisi ensin tietää että pöydällä on veitsi. Äänen perusteella on paha erottaa veistä vaikkapa kahvikupista. Ja lähestymien intentiotakin on paha arvioida.

Ja se menee pahemmaksi. Kuuleminen on sellainen että kuuro taistelija ei menetä hirveästi mitään oleellista. Mutta tosiasiassa taitava kuuntelija soratiellä tai vastaavalla helposti kuunneltavalla pinnalla on pulassa. Jos oletettaisiin että sitä voitaisiin tietää että ollaan taistelutilanteessa, ja vaikka sinulla olisi miekka valmiina vedettynä ja vastustajallasi olisi identtinen ase kuin itselläsi, ei tilanne ole reilu. Sillä on yksi asia jota ei kuule. Nimittäin se missä stancessa vastustaja on. Lokaation voi tietää. Ja jossain määrin sitä voi arvata kumpi jalka hänellä on edessä. Mutta on hyvinkin mahdotonta erottaa onko vastustaja posta donnassa vai porta di ferrossa. Eli lokaation perusteella ei voi tietää onko odotettavissa oleva hyökkäys tulossa ylhäältä vai alhaalta. Ja muita vastaavia kohtuu oleellisia tietoja.

Näkeminen on hyvin relevanttia ja sokean täytyisi todellakin olla jonkinlainen mystisen hyvä taituri. ; Näkemisen etu on niin suuri että se peittoaa yhden kovimman tietämäni epäreiluusaseman. Jos sinulla on hyvä arming sword ja kilpi, vastassasi on pitkällä miekalla varustautunut tyyppi ja olette molemmat panssaroimattomia, on kilpimiehen etu tilanteessa hirvittävän suuri. (Pitkämiekka yleistyikin vasta panssaroimisen yleistymisen kanssa.) Sokea kilpi-miekkamies on silti vaikeuksissa näkevän pitkämiekkamiehen kanssa. ; Pienikin kokeilu paljastaa että roolipelien pimeydestä tai sokeudesta tulevat haitat ovat noin keskimäärin "tarpeettoman pieniä", jopa "naurettavan pieniä".

Lisäksi tässä on jännittävä twisti.

Sitä voisi ajatella että sokean olisi hyvä ottaa käytävä, silta tai vastaava tila haltuunsa. Tässä kyse on siitä että vastustajan on pakko hyökätä tietystä suunnasta. Tämä "tarjoaa lisätietoa" tilanteeseen. Vihollisen ennakointi on tässä mielessä helpompaa. Kokemuksen ja kokeilun perusteella asia ei mitenkään ilmiselvästi ole näin. Sillä samat helpotukset koskevat myös hyökkääjää.

Tässä kohden
1: Jos miekkaa ei pidä asetta itsensä suojana, vaan yrittää ennakoida hyökkäykset, toinen pääsee hyökkäämään melko helposti. Et kykene ennustamaan milloin toinen lyö etkä mistä suunnasta tämä lyö. (Ylhäältä vai alhaalta.)
2: Jos taas on aggressiivinen ja lyö laajemmilla kaarilla , vastustaja voi yksinkertaisesti väistää kohti tulevaa iskua pienellä perääntymisellä ja lyödä sinua juuri kun iskusi on viety loppuun ja olet aloittamassa seuraavaa. Vastustaja näkee sinun ajoituksesi ja etäisyytesi. Sinä et hänen. 
3: Ja jos pitää asetta edessään, on tilanne se että vastustajan on helppoa yksinkertaisesti lyödä se syrjään, raivata itselleen tällä tila ja hyökätä avattuun linjaan.
4: Jos pitää asetta edessään ja juoksee, on pelottava mutta tässä torjunta-vastaisku (parry-riposte) on helppoa tehdä jos uskallusta vain riittää eikä hyydy puhtaasta pelottavuudesta.

Toisin sanoen rajoittamalla tila vaikka tuttuunkin käytävään tai muuhun ei auta sokeaa. Se päinvastoin tuntuu tekevän kaikesta entistäkin vaikeampaa hänen voitolleen. Tieto vastustajan suunnasta ja lokaatiosta ja jatkotekniikoista ei auta koska vastustaja saa täsmälleen samat edut itselleen. Rajoittuneessa tekiikkajoukossa "mahdolliset asiat" ovat näkevän puolella enemmän kuin "tasaisella". (Näin siitä huolimatta että sokeat kung-fu -mestarit taistelevat esimerkiksi bambumetsiköissä.)

Jotain kuitenkin voi sanoa.

Jos oma näkyvyys on poistettu kuvioista, on hyvä olla ympäristössä jossa vastustajan liikkeet kuulee ja jossa ei ole ylimääräisiä häiriöitä. Ja joissa on tilaa eikä esimerkiksi puita, seiniä, parruja tai muita esteitä. Ja jossa tiedetään että ollaan kamppailutilanteessa.

Tässä tilanteessa sokean kannattaa kuunnella. Mutta ottaa lähinnä ylimalkainen suunta. Ei pidä olla reaktiivinen, eli juuri sellainen odotteleva kuin elokuvissa. Ei pidä odottaa että toinen on lähellä. Ei pidä kuulostella ja intuitiolla arvailla milloin tai mistä suunnasta isku olisi tulossa. Sen sijaan pitää kuulostella tarkasti missä vastustaja on. Ja on oltava aggressiviinen mutta ei ryntäilevä. On koko ajan oltava hyökkäävä, liikuttava siten että oma isku raivaa tilaa itselle niin että astuu siihen tilaan johon oma miekka on juuri raivannut "turva-aluetta".

Jos olet sokea, vastustaja on pakotettava reaktiiviseksi. Ja kun saat teräkontaktin, ollaan tilanteessa jossa suuri osa sokeuden haitoista vähenee. Esimerkiksi itse en kykene havaintojen perusteella tekemään tietoisesti käsiteltyä OODA -loopia loppuun. Eli reaktioaikani on hitaampi kuin aika joka vihollisella menee tekniikan loppuunvientiin teräkontaktin alettua. Teräkontaktissa tulee tilannetta koskevaa tietoa (saksalaisen koulukunnan miekkailujat puhuvat fühlenistä) joka on sokeana yllättävän suurta. Tässä mielessä tilanne on tasa-arvoisempi (ei tasa-arvoinen) teräkontaktin aikana kuin muulloin. Silloin voi itse asiassa arvata melko hyvin vastustajan aseman, suunnan, etäisyyden ja miekan asennon. (Tämä apu ei tosin auta niin paljon kuin luulisi. Mutta sitä kautta on edes jonkinlainen mahdollisuuden tapainen.) Tässä mielessä voin arvailla että sokeille sopivammat itsepuolustuslajit ovat judon, jiu-jutsun ja painin kaltaisia lajeja joissa taisteluetäisyys on lyhyt ja joissa on paljon kosketusta. Sen sijaan miekkailun tyyliset lajit - eli juuri ne lajit joita sokeat kungfumestarit usein tuntuvat harjoittavan elokuvissa - ovat huonoja lajeja sokeille.

Sokeaa vastan taisteluun ei apuja paljoa tarvitse. Kannattaa kuitenkin hyökätä Liechtenauerin meisterhaun tyylisillä tekniikoilla koska niissä on sivuttaista liikettä ja tähän sidottua vastustajaan lyömistä. Kun vastustaja kuulee missä päin olet, on hyödyllistä olla jossain muualla. Vastustaja voi arvata että olet jossain muualla mutta ei missä suunnassa. Näin syntyy laajempi epätietoisuuden tila. (Tämä olkoon hyödyksi niille jotka tykkäävät voittamisen sijaan rökälevoitoista.) Fioren tyylinen suojauskeskeisyys sen sijaan tarvitsee näköä yllättävänkin paljon.

Toki saatan olla tässä asiassa aloittelija ja väärässä. Mutta toisaalta sokeille omistautuneita itsepuolustuslajeja ja taitajia ei taida oikein olla. Mihin johtuvat syyt ovat ilmiselviä. Näkö on kiistatta yksi tärkeimmistä itsepuolustuksessa tarvittavista aisteista. Tässä mielessä roolipelitkin ovat sen verran tiedostavia että ne eivät anna miinuksia "deaf fightingistä"..

Witcher 3 ja miekkailu

Koska maailma näyttää olevan sellainen että hyvä ja paha ovat harmaasävyisiä ja hyvät teot sisältävät catch-22:ia. Ja uutiset tuntuvat tarjoavan verilöylyä, poliitikkojen murhaamista ja muuta rähinöintiä, olen viime päivinä kokenut syvää tarvetta eskapismiin. Olen paennut todellisuutta viattomampaan "Witcher 3:n" maailmaan.

Olen tietenkin tehnyt Geraldistani maailman parhaan miekkamiehen. En ole käyttänyt taitopisteitä mihinkään muuhun. (Pelaan myös "pesäpalloa" päälle lentävien hirviöiden kanssa vaikka asia pitäisi kai teknisesti ottaen suorittaa jalkajousella.) Ja tässä suhteessa olen varmasti katsonut oman osani niistä akrobaattisista suoritteista joita peli kutsuu miekkailuksi. Peli on tältä osin miellyttävä. (Jos pitää miellyttävänä sitä että lyö tyypin kahtia kallosta palleihin ilman että tekee sitä tässä järjestyskessä. Eli kukapa ei?)

Kun katsotaan peliä, huomiota herättää se että varusteet on kuvatty monin paikoin yllättävänkin asianmukaisesti.

Panssarit ovat erityisen hienoja. Toki mukana on tarpeettomia fantasiapanssareitakin. Mutta enemmistö asuista on itse asiassa hyvin perusteltuja ja jopa historianmukaisia. Peli käyttää gambesoneja. Ja kun käytetään Cuirassejakin, näkee että kysymys on asukokonaisuudesta jossa on alla gambeson ja tämän päälle rakennettu muuta metallisuojusta. Eli juuri sillä tavalla kuin oikeassa elämässäkin. (Gerald pukeutuu jossain määrin asukokonaisuuksiin enemmän kuin yksittäisiin osiin. Mikä on tavallaan perusteltua mutta hitusen outoa kun toiset osat, kuten saappaat ja gauntletit, ovat kuitenkin yksittäisiä.) Hämmentävää panssaripuolella on Geraldin haluttomuus käyttää kypärää.

Myös miekat ovat hyvin valikoituja. Witcherin miekat tuntuvat ohuilta verrattuna monien muiden pelien miekkoihin. Mutta ne on ilmeisesti mallinnettu oikeista miekoista. Yksityiskohdat vaihtelevat paljon ; Osassa on suojaavia rinkuloita ja osassa ei. Aivan kuten oikeissakin miekoissa. Pidän tavallaan myös siitä miten Geraldin miekat pystyy erottamaan ulkonäöltä tarkoitusperiaatteensa mukaan ; "Normaaleja" hirviöitä vastaan käytetään teräsmiekkaa jonka väisti on suora ja 90 asteen kulmassa miekkaa kohden. Hopeainen ase joka on tarkoitettu eksoottisempia yliluonnollis-hirviöitä varten taas tuo mieleen monista irlantilaisista claymoreista tuttu eteenpäin viettävä väistipari. Molempia väistityyppejä on käytetty. Karkeasti ottaen 90 asteen kulmassa oleva parru suojaa rannetta pituuteensa nähden hieman paremmin. Mutta eteenpäin viisto ei ole ranteiden kanssa samalla tavalla tiellä. Kysymys on jossain määrin pienistä eroista jotka painottavat mieltymyksiä.

Se miten miekkoja käytetään on kohtuullisen huvittavaa.

Geraldin tavassa käyttää miekkaa on "paljon". Pelin ulkonäköä leimaava piirre, eli tapa kantaa kahta selvästi kahdella kädellä käytettävää pitkämiekkaa selässä, on tyylikäs ja näyttävä. Valitettavasti miekkaa ei vain tällä tavalla saa vedettyä selästä. Tämän itse asiassa näkee jopa pelissä ; Kun Gerald vetää miekan selästään, miekanvetoanimaatiossa miekka ei tule tupesta kokonaan. Vaan miekkaa on melko paljon tupen sisällä ja sitten miekan terä onkin vain ulkona tupesta (selän takana).

Samoin jotkut ovat kehuneet sitä miten pelintekijät ovat ajatelleet asioita. Ja kuvanneet tätä tosiasiaa hieman väärällä esimerkillä. Kun Gerald laittaa miekan selkäänsä hän nostaa sitä vasemmalla kädellään. Tämän pitäisi tehdä miekan vedosta vaikeampaa. Sillä miekan selästä vetämisen rajoite on tupen suun ja käden pituusero. Jos miekkaa vetäessä Gerald vetäisi tuppea selässä pitkään alaspäin, miekan poisvetäminen onnsituisi teoriassa. Ja sama sopii tietenkin miekan tuppeen laittamisen kanssa. (Joskin on vaikeaa kuvitella miten normaali ihminen saisi tehtyä niin tarkkaa asettelua selän takana hankalassa asennossa että miekan kärjen todella saisi tupen suulle ja siitä sisään. Mutta Gerald onkin kyvyiltään kirjaimellisesti supernaturaali.)

Annan tästä miekanvetelyasiasta kuitenkin vain vähän moitetta. Sillä miekan poisvetäminen ja tuppeenlaittaminen ei ole kovin oleellinen osa eurooppalaista miekkailua. (Sitä taitoa jolla käsitellään niitä aseita mitä Gerald tekee niissä varusteissa ja niitä varusteita vastaan joita Gerald matkoillaan kohtaa.) Lisäksi olen keksinyt "teorian" jossa miekkojen tupet ovatkin oikeasti ylhäältä pitälle varteen asti avoimia. Näin voisi selittyä miten miekka tulee "tupen ulkopuolelle" ilman että sen kärki on (miekan pituudesta ja näkyvästä osuudesta arvioiden) lähelläkään miekan tupen suuta.

Enemmän "moitetta" saakin pelin näyttävin elementti. Eli Geraldin tapa pyöriä ja hyppiä taistellessaan.

Tämä johtuu toki siitä että Witcher -kirjoissa Geraldin liikkumista on kuvailtu tällä tavalla. Ja se näyttää hyvältä. Kysymys ei ole siitä että onko Geraldilla ylivertainen nopeus ja voima. Kysymys on siitä, että pyöriessään hän hallitsee tilaa tavalla jota miekkamestari ei tekisi. Hän lyö pitkiä kaaria ja kääntyy miekan perässä. Jolloin jos vastapuoli on vaikka väistänyt iskua hieman taaksepäin menemällä, Geraldin isku on mennyt ohi ja hän voi vastata nopealla omalla hyökkäyksellään suoraa kohti Geraldin paljastunutta selkää.
1: Kysymys ei ole oikeastaan edes siitä saako tehdä käännöksiä ja puolikäännöksiä ja leikkiä pikku ballerinaa piruetteineen, vaan siitä että Gerald ei astu iskuihin "miekka edellä" jolloin miekka suojaisi häntä vihollisten hyökkäyksiltä ja raivaisi hyökkäyslinjaa auki Geraldia suojaten. Sen sijaan hän astuu vihollisen ulottuvuudelle ensin ja miekka tulee perässä vasta sen jälkeen. Tämä lyhyt aika on jotain jona vihollinen pystyy lyömään Geraldia ilman että hän voi suojata, torjua tai oikein mitään muutakaan asialle.

Samoin Geraldin tapa lyödä voimakas lyöntinsä jättää hänet hyvin avoimeksi. Lisäksi torjunta tehdään tavalla joka tuo mieleen jotkut itämaiset miekkailulajit. Niissä se on järkevä. Voidaan periaatteessa nostaa oma ase ylös ja torjua vastapuolen tuleva hyökkäys niin että se "liukuu" miekan terän kautta sivusuuntaan. Ja kun samalla itse astutaan lähemmäs ja lyödään saadaan oma isku sopivasti olemaan jo lähes perillä kun vastustaja on vasta saamassa omaa entistä sitoutumaansa hyökkäystä loppuun. Temppu on kuitenkin melko typerä pitkällä miekalla. Koska tälläisiä tehdessään sitä saa helposti omasta väististään omaan päähänsä. (Been there done that.) Toki tämä on kenties saatettu hieman miltei ottaa huomioon pelissä. Sillä kovaa lyöminen on hidasta ja aika usein viholliset lyövät sinua kovien lyöntejen välissä "vaikka rämpyttäisit nappia" eli hyökkäisit niin nopaesti kuin vaan voit.

Toisaalta peliä tehdessä on tiettävästi konstultoitu myös Liechtenauerin tuntijaa. Toki on melko selvää että miekkailukonsultille on käynyt kuten heille aina käy ; He ovat olemassa lähinnä jotta heidän nipotuksensa jätetään kuuntelematta "koska kyseessä on fantasia". Ja tämän jälkeen voidaan sanoa että "hei, meillä on kuule ollut osaaja konsultoimassa." (Yeah, right.)

Konsultti on kuitenkin selvästi saanut sanoa jotain jossain kohden. Monet asennot ovat sellaisia että voi kuvitella että niihin on haettu vaikutteita Liechtenauerilta. (On kuitenkin väärin puhua muusta kuin vaikutteista. Se on vähän kuin "perustuu tositapahtumiin" kauhuelokuvien kohdalla. On hitusen liioiteltua vaikka voi olla omalla kierolla tavallaan miltei perusteltu lauseke.) Tekniikoissa on usein idea jossa Gerald käyttää kättään luovasti. Vastustajaan tartutaan. Vihollisen käteen tarttumalla voidaan estää tätä toimimasta tällä kädellä, hallita tämän liikkumista laajastikin ja pistää miekka linjaan joka on auki ja pysyy sellaisena koska sille ei saa tehtyä mitään koska edellämainittu.... (Toki on turhaa kuvitella että tavallisen ihmisen voimin kukaan menisi tuollaisesta tempusta kahtia. Mutta kyllä sillä hengen saa.)

idea jossa Gerald torjuu tai siirtää vihollisen asetta syrjään miekan kahvan lähellä samalla kun hän lyö kärkiosalla päähän. Mikä on aivan järkevää.
1: Toki tämä on "pilattu" siinä mielessä että Gerald torjuu ja hyökkää erikseen eri napeista. Torjumisen asento on lisäksi aina sama. Sinänsä itse asento on sellainen että sitä tavataan monissakin HEMA -lajeissa. Fiorella se on porta di ferro. Itse en näe tuota asentoa edes erityisen defensiivisenä. Toki se voidaan kokea sellaisena koska miekka on valmiiksi vihollisen hyökkäyslinjan edellä ja sitä voidaan siirtää puolelta toiselle näppärästi ja näin saada aikaan itsen suojausta. Tosin monet torjunnat tehdään aika kaukaa ja sillä voi saada voimaa raivata vihollisen hyökkäyslinjaa auki. Geraldin tapainen pelkkä miekan paikallaanpitäminen edessä ei suojaa kovin hyvin koska iskuun ei saa pitoa. (Käytännössä jos joku pitää asettaan torjunnassa kuten Gerald niin jopa minä, joka en ole kovin voimakas, voin lyödä tuon läpi. En siis valitsemalla toista linjaa vaan nimenomaan lyömällä sellainen linja jossa tuo passiiviseti paikallaanpidetty miekka on. Gerald on kuitenkin ylimaallisen voimakas joten teoriassa hän vain pysäyttää kaikki valtavat voimat tavalla joka on meille muille järjetön.)

Samoin tekniikoissa paistaa läpi se, että jalkatyöskentely on jokseenin oikeansuuntaista (kunhan hyppimistä ei lasketa). Ennen kaikkea se kumpi jalka on edessä ja kumpi takana on itse asiassa kautta linjan melko hienosti tehty (kunhan ei lasketa kauheasti piruetteja ja vaadita muuta tilannetajua).

Toki jotkut Geraldin maltillisemmat tekniikat itse asiassa ovat miltei järkeviä.

Ainakin jos otetaan huomioon se, miten Gerald on voimiltaan yli-inhimillinen. (Eikä vain sillä että hän osaa magian perusteita. Vaan siksi että hän on fyysisesti ylimaallisen voimakas.) Tässä kontekstissa ihmisen lyöminen kahti on "järkevä" siinä mielessä että iskun hyökkäyslinja on hartiasta viistosti alaspäin. Itse asiassa linja on jokseenkin tuttu sellaisista asioista kuin Fiore dei Liberin "seitsemästä miekasta" (jossa on piirroksena tyylin hyökkäyslinjat.)

Samoin jotkut erityisen brutaalit "finisherit", joille on varattu omat erilliset animaationsa, voidaan hyväksyä "armosta" sitä kautta että ne ovat "finishereitä". Jos normaali miekkailija joutuu tekniikkaa tehdessään miettimään sitä että jos vihollinen jotenkin väistää tai muuten ohittaa tekniikan, niin miten hän lopettaa oman tekniikkansa jotta olisi mahdollisimman puolustuskykyinen. Gerald on varmasti yliluonnollisen nopeine reflekseineen sen verran tottunut tunnistamaan että milloin hänen vihollisensa kuolee ja milloin ei, jotta hän voi tarjota tuollaisia "lisämausteita". (Tosin itsekin tuppaan harrastamaan vähän näyttävämpää "päättävää klovneriaa" jos olen varma voitostani. Se ei ole ilmeisesti kovin kunnioittavaa vastapuolta kohtaan. Ja kostautuu silloin kun voitonvarmuuteni ei ole johtanut voittamisen varmuuteen.)

Lisäksi bonuksena on se, että yksi Geraldin "piruetti" on sellainen, että voisin tehdä sen itsekin. Siinä lyödään yläviistosta ylhäältä vasemmalta alas oikealle, hartiaan (mutta ei läpi) astutaan oikealle puolelle vihollisen ohi samalla kun miekkaa viilletään oikealta ylhäältä alas vasemmalle. Koska Fiore tuntee "piruettimaisia" askeltöitä (meza volta ja tutta volta) voidaan tietenkin joitain asioita saada tehtyä oikein vaikka pyöritäänkin niin pirusti.

Finestra ja Ochs ; Sama vai eri asia?

Miekkailukuvissa italialaisen miekkailun posta de finestra näyttää melko paljon saksalaisen miekkailun ochs -asennolta. (On toki hieman konua kutsua sitä saksalaiseksi, koska saksan valtakunta on myöhempi innovaatio. Se kuitenkin viittaa alueeseen riittävän relevantisti joten tämänlaisia tiivistyksiä käytetään.) Molemmissa miekan terä on eteenpäin ja kädet ovat ylhäällä pään lähellä. (Ja kädet joko ovat tai eivät ole ristissä, riippuen siitä tehdäänkö asento oikealle vai vasemmalle.)

Erot ovat sitten detaljeissa. Ochs -asennossa peukalo voi olla terällä jolloin miekan terä on horisontaaliseen iskuun valmistautuneena kun taas finestra on vahvemmin pystysuunnassa. Ochs on vahvemmin työnnettynä eteen ja finestra on usein takakenoinen, väisti on jopa pään takana. Ochs on myös hieman ylempänä, jopa pään yläpuolella, kun taas finestra on alempana, jopa silmien korkeudella.

Nämä erot ovat itse asiassa melko suuria. Sillä soveltamisessa on sitten paljon eroja. Esimerkiksi asennon korkeuserot johtuvat johdonmukaisesti siihen mihin tuota asentoa on käytetty. Fiore käyttää finestraa aloitusasentona (starting position) josta voidaan jakaa iskuja, pistoja ja pistonvaihtoja ja vastaavia. Liechteanuerin ochs taas on väliaikainen asento (transitional position) jossa käväistään tekniikan keskellä.

Liectenauerille Ochs on jotain jossa käydään jos miekan terät ovat kohdanneet toisensa ja jääneet yhteen (bind). Kun miekat kohtaavat, toisen miekkaa työnnetään ja ohjataan syrjään nostamalla kädet ylös. Näin siirretään vastustajan kärkeä syrjään samalla kun kärki on aggressiivisesti eteenpäin ja terä voidaan törkätä viholliseen. Se on ihan hyvä ja tehokas temppu. 

Mutta tästä huolimatta Fiore ei tee asioita joissa ochs olisi erityisen tarpeellinen. Hän itse asiassa näyttää välttävän saksalaisten suosimia winden -tekniikoita. (Joiden perusideaa hyvin karkeasti kuvasin aiemmin.) Hän on suoraviivaisempi eikä ajaudu tämänlaisilla "leikkimiseen". Hän itse asiassa näyttää ajatelleen että "keskietäisyydellä" on epämiellyttävän riskaabelia roikottaa miekan kärkeä ja sen sijaan hän suosii suoraviivaista ajatusta jossa etäisyyttä lyhennetään ja siirrytään lukko-otteisiin. Näin taistelu saadaan lopetettua vähemmän kompleksisella ja kikkailevalla tavalla. Fiore luokittee finestran epävakaaksi asennoksi (instabile) ja hän päinvastoin asettaa stretto -tekniikoihinsa tekniikoita joiden tehtävänä on demonstroida miten winden -tekniikat voidaan torjua helposti tavalla joka on syy olla käyttämättä niitä. (Mikä taas on "kunnon germaanille" järkytys, heistä kun on miellyttävää "vääntää miekkaa rusetille" tässä osin.)

Toki tämä on vain nyrkkisääntö. Sillä miekkailussa harvemmin jäädään seisoskelemaan paikallaan. Tällöin ajatus siitä että aloitusasento ja väliaikainen asento olisivat jotain aivan oleellisesti erilaista hämärtyy. Nämä termit ovat karkeistuksia jotka tavallaan joskus viittaavat enemmän asenteeseen kuin tekniikoihin. Esimerkiksi jos mietitään mitä asentoa Fiore käyttää colpo di villano -tekniikassa, välivaihe näyttää kovasti siltä että finestraa käytetään "transitionaalisesti". Toki se ei ole tyylipuhdas finestra vaan jonkinlainen muunnelma siitä. Mutta tämä on kuitenkin enemmän poikkeus. Fiore pitää käsiään mielellään alempana silloin kuin terät ovat kesken tekniikkaa toisissaan kiinni.

Terävöitetään miekkojen teriä

Miekoissa on terä. Joskus jopa kaksi. Tähän liittyen on kenties hyvä katsoa muutamia eri tyylejä joilla niitä on teroitettu.

Jos mietitään yhden käden miekkaa tai pitkää miekkaa, voidaan huomata että klassisimmillaan siinä on kaksi terää. (2kpl). Tämä triviaalilta vaikuttava yksityiskohta on ollut tärkeä. Sillä esimerkiksi Liechtenauerin kohdalla monet tekniikoista vaativat sen, että molemmat puolet ovat teräviä. Toinen huomattava asia on se, että vanhemmissa kaksiteräisissä miekoissa molemmat terät on teroitettu aivan kahvasta kärkeen asti. Ja ne olivat hyvin teräviä. Etenkin vanhemmissa yhden käden miekoissa ei tässä kohden ole poikkeuksia. Jos se näyttää terältä se on teroitettu.

Pitkän miekan kohdalla on paljon keskustelua siitä mitä osia kannattaa teroittaa ja miten paljon. Tässä pääargumentaatio koskee half-swordingia. Siinä pidetään toista kättä puolivälissä miekanterää kiinni. Tämänlainen on aivan tavallista, ja esimerkiksi Fiore dei Liberin tyylissä punta falsa -tekniikka vaatii siirtymisen tähän arkijärjeltä erikoiselta tuntuvaan asentoon. Tässä kohden on tietysti kätevää ajatella että miekan voisi jättää tylsäksi keskiosasta. Ja tätä tukee sekin, että miekalla yritetään yleensä iskeä melko kärkiosalla, "ihan jotta saadaan mahdollisimman hyvin tehoja". Tämänlaisia ajatuksia löytyykin manuaaleista. Filoppo Vadi jopa neuvoo haarniskoitua vihollista vastaan varustautuessa että kannattaa valita sellainen miekka josta vain kärkiosa on terävä. Sillä metallilevyn läpi ei voi iskeä, vaan täytyy pistellä erilaisista rakosista. Ja tähän half-swording toimii paremmin kuin hyvin. Lisäksi museoista löytyy miekkoja joissa on terän keskellä tylsistetty alue juuri sitä varten että siitä saa tukevan otteen. Mutta kaikesta huolimatta suurin osa pitkistä miekoista teroitettiin koko terältä. Tähän liittyy se yllättävä seikka, että puhutaampa sitten vastustajan miekanterään tarttumisesta tai half-swordingista, niin terävää asetta on yllättävän harmitonta pitää kädessä. Ideana on puristaa miekan lapetta. Ja toisaalta jokainen pihviä syönyt tietää että veitsen painaminen ei ole kovin tehokasta, vaan pitää heiluttaa sitä veistä edestakaisin. Tarttuminen haavoittaa vain jos ote lipsuu. Joten tarve tylsyttämiselle on epäintuitiivisen pieni.

Ricasso, terän tylsin osa.
Jos se ei viiltele,
siinä ei ole karismaa...

Toisaalta myöhäiskeskiajalla (1480-luvulta) miekan kahvan lähialueen hiomista alettiin selkeästi vähentämään. Tästä merkittävä innovaatio on ricasso, joka yleistyi tuossa vaiheessa nopeasti. Se on mitättömän oloinen innovaatio. Kahvan lähellä miekkaa ei vain ole teroitettu. Ricasso on kuitenkin tärkeä innovaatio. Sen yksi funktio on toki niinkin arkinen kuin se, että se tiivistää miekan huotraan. Kun miekka hölskyy vähemmän sitä on miellyttävä kantaa. Mutta tämän lisäksi siihen liittyy miekkailutekniikan muutos. Ja se on liitoksissa muuhun miekan muodon kehittymiseen. (Josta jo kirjoitin aiemmin.) Kun tyyleissä keskityttiin siihen, että sormi meni väistin yli, ei terää voinut teroittaa aivan loppuun asti. Sormen siirtely yli heiluttaa helposti sen verran, että on järkevää jättää kahvaosa tylsäksi. Ja pian miekkoihin ilmestyikin suojakaaria suojaamaan etusormea. Joka taas toimii aivan fyysisenä esteenä niin että ricasso syntyy aivan väistämättä. (Tässä on kyseessä itseäänruokkivasta prosessista.)

Toisaalta sapeleissa on ollut suurta variaatiota. Yleensä sapeleissa terä ei mene terän juureen asti. Itse asiassa joissain sapeleissa teroitetaan 2/3 terästä. Tässä syynä on se, että sapelilla taktiikkana on keskittyä viiltoihin jotka tapahtuvat melko kärkiosalla. Ja kahvaosa on taas keskitetty torjumiseen. Näin ei ole hirveästi merkitystä teroittaa terää aivan juureen asti. Sen sijaan on hyvä tehdä torjuvasta osasta tukeva.

Liechtenauer, saksalaisen miekkailun standardi vai metamiekkailija?

Liechtenauerin miekkailulinja edustaa keskiaikaista "saksalaista" miekkailua. Siitä on jopa tullut jopa eräänlainen standardi. Jos HEMA -piireissä [Historical European Martial Arts] keskustellaan erilaisista tyyleistä, hänet otetaan usein esiin nimenomaan silloin kun puhutaan sen ajan miekkailusta.

Tämä on aivan järkevää. Häneen liitettyä koulukuntaa ei voi kuitenkaan laittaa standardiksi. Syynä on se, että Liechtenauer tiedetään siksi että hänen tyylinsä on säilynyt. Se ei ole sama kuin se, että se edustaisi aikansa tyypillisintä miekkailutapaa. ; Itse asiassa se mitä me tiedämme Liechtenauerista kertoo meille peräti sen, että Liechtenauerin opetukset toimivat siksi että ne ovat ajalleen epätyypillistä miekkailua.

Tämän ymmärtämiseksi täytyy tiedostaa se, että miekkailu, kuten muutkin itsepuolustuslajit, ymmärretään hyvin usein väärin. Kun ihmiset katsovat erilaisia karate vs. kickboxing -tyylisiä otteluita, heitä kiinnostaa katsoa kumpi lajeista olisi jotenkin kokonaisvaltaisesti parempi. Kuitenkin lajeja arvioidessa on katsottava missä kontekstissa ne toimivat. ~ Esimerkiksi jos mietitään kumpi on parempi, rapier vai pitkä miekka, on huomioitava se, että tyylit ovat rakentuneet sen varaan, (a) mitä itsellä on päällä ja (b) mitä vastustajalla on päällä. Näin esimerkiksi monet rapiiritekniikat eivät ole lainkaan mielekkäitä jos vastustajalla on panssarointia. Ja samoin tietyt pitkän miekan miekkailutekniikat eivät ole järkeviä jos vastapuoli on panssaroimaton.

Ja Liechtenauer on tämän tematiikan ytimessä.
* Jos mietimme sitä, miksi hän kirjoitti merkeversejä, kryptisiä ohjeita jotka eivät olleet mielekkäitä ennen kuin oppilas oli harjoitellut mestarin opissa, kertoi siitä että oppia haluttiin pitää salassa. Tämä takaa luonnollisesti maksavat asiakkaat. Ja se kertoo myös siitä että tekniikat eivät olleet julkista tietoa. Tämä on tärkeää, koska salaperäisyys kertoo siitä, että tekniikat eivät olleet laajasti levinneitä. Tätä korostaakin se, että tyylin aivan perustekniikoiden mestarillisuutta korostettiin sellaisilla nimillä kuin meisterhau. Ne eivät olleet tavallisten miekkamiesten tiedossa.
* Jos mietitään Liechtenauerin salaisuutta raottavia lähteitä, etenkin Hanko Döbringerin teosta, esittelyssä on usein sanamuotoja jotka vihjaavat siihen että vastapuolen oletetaan tekevän tietyssä tilanteessa tietyllä tavalla. Mutta teos sitetn opettaakin toisen tavan jolla pitää reagoida tässä tilanteessa. Tai vaihtoehtoisesti jolla asian voi hoitaa paremmin. Tämänlainen vertaileva lähtökohta nostaa esille esimerkiksi sen, että usein tekniikoissa oletetaan vastustaja joka ei käytä Liechtenauerin tekniikoita. Tietyissä tilanteissa aivan selvästi vastustajan oletetaan tekevän jotain jota teos nimenomaan kieltää tekemästä.

Ja näissä kahdessa onkin tavallaan koko pointti. Liechtenauerin tyyli ei perustu symmetriaan vaan siihen että sinulla on tietty varustus, tietty ase, ja vastustajalla on tietty ase ja varustus. Ja vaikka nämä ovat erilaiset, niin tavassa käyttää näitä varusteita on eroja. Liechtenauer olettaa vastustajan käyttävän tavallisia tekniikoita, ja hänen tyylinsä hakee voiman siitä että se käyttää hyväkseen tätä tietoa. (Tämä on tavallisissa lajeissa kohtuullisen harvinaista. Judokat opettelevat kamppailemaan toisia judokoja vastaan.)

Siksi tyyli onkin ollut aikanaan supersalainen mestarien tyyli. ; Liechtenauerin tyylin voima perustuu siihen että se ei ole standardi. Se on tehokkainta silloin kun vastustaja ei käytä samaa tyyliä sinua vastaan. Näin ollen se ei voi by definition tarkoittaa samaa kuin osuva kuvaus siitä miltä tyypillinen sen ajan miekkailu on näyttänyt. Itse asiassa jos Liechtenauerin tyyli olisi hyvä representaatio sen ajan miekkailusta, se ei olisi läheskään niin sofistikoitunut tyyli kuin se on. Sillä se toimii pääasiassa siksi, että se on outoa ja erikoista. Se on siksi "metamiekkailua".

dar hurten und rawschen

Kävin tuoreesti hakemassa uuden tatuoinnin, se on yksi heraldinen eläin Fiore dei Liberin miekkailijoiden hyveistä. (audatia/boldness, celeritas/swiftness, prudentia/prudence, fortitudo/strength) Uusi "celeritas" täydentää aikaisemmin ottamaa "audatia" -leimaa. Olen aikaisemmin kirjoittanut esimerkiksi celeritas -symbolista ja siihen liittyvistä asioista sen verran että tällä kertaa voisin tuoda esille hieman eri miekkailukulttuurien vertailua. (Italialaisen perinteen kannalta hyveet ovat tietysti mukana ja esimerkiksi Vadin kohdalla mukana on samanlaiset hyveitä ja heraldisia eläimiä. Tosin Vadilla ne ovat erilaisia ja sidotumpia eri alueisiin. Esimerkiksi hartioihin liitetään karhu. Oikeaan käteen taas liitetään nopea lohikäärme joka on kenties lähimpänä juuri ottamaani celeritas -tiikeriä.)

Kenties kiinnostavaa on että myös saksalaisen miekkailukulttuurin puolella on hyveitä. Nämä on mainiosti esilletuotu esitelmässä "the virtues of fighting - the Liechtenauer manuscript GMN 3227a". Jo karkea ja pinnallinen tarkastelu kun tuo esiin sen, että hyvelistaukset ovat olennainen osa perinnettä ""Kunheit / Rischeit / Vorsichtikeit / list / vnd klukheit" - "braveness, celerity, cautioness, cunning, and prudence" in the manuscript GMN 3227a currently dated to 1389 from an unknown author. We can see these virtues as the Cardinal Virtues of Master Liechtenauer." Artikkeli tarttuu erikseen Liechtenauerin kardinaalihyveisiin jotka ovat peräti kehittyneet ajan saatossa. ~ Oikeastaan tämän juttuni kannalta on olennaista huomata että termit ovat hyvin samantapaisia Fioren kanssa. Fioren hyveethähän on karkeasti käännettävissä muotoon "braveness, celerity, prudence, fortitudo".

Joitain erojakin toki on. Fioren heraldiset eläimet levittävät helposti tunnelmaa joka on perusluonteeltaan konkreettisempi ja käytännönläheisesti. Ne antavat mielikuvan joka on fyysinen. Ne ovat kenties selvemmin ja suoremmin liitoksissa "siihen fyysiseen aktioon joka on miekkailu". Saksalainen hyvenäkemys on selvästi moniosaisempi ja nämä lisäosat edustavat abstraktimpia asioita. Mentaaliset ja jopa sosiaaliset puolet on korostettu.

Uusimpaan tatuointiini lainaamani artikkeli luo oman erityissyvyytensä. Sen luonne kuvataan seuraavanlaisena ihanteena. Ihanteena ja asenteena jota itse pyrin toteuttamaan elämässäni (ja kenties onnistun mahtipontista rohkeutta enemmän tässä kohden.) Linkkaamani esitelmä kertoo että celeratia "is the first introduction into Fühlen (Feeling). So Celerity is not about being fast and ignoring the opponent, it is about being the first who reacts on any situation in a fight with the correct answer. But you should not wait to see what he might do, you always should try to be the first." Eli toiminnassa on oltava ripeä, mutta ei pelkästään ripeä vaan toimia nopeasti oikealla tavalla.

Lisäksi itse tatuointitilani on jotain joka on hyvä nostaa esille. Saksalaisessa perinteessä nämä molemmat käsitteet on liitetty toistensa yhteyteen yllättävän tiiviisti. (Se, että tein näin ei ole sattumaa, mutta se on hyvä tuoda esille. En siis ole vain miettinyt mitä tatuointeja otan mihinkin vaan myös missä järjestyksessä otan ne..) "Celeratia - Raschheit - Celerity - in connection with Audatia the author tells us to "dar hurten und rawschen" - "hurry and rush" or "ane forchte haw dreyn und hurt dar / rawsche hin". The aspect to be fast if you are brave is stressed by the doubling of the verbs. Doubling of words with same meaning was (and is) a stylistic way to be emphatic on something."

---

Kuvassa uusi tatuointi on tumma, koska se on sen verran tuore että se on suoraan pinnassa. Vanhemmassa on värin päällä normaalia ihoa. Toinen huomio voi olla että kuvat olisivat eri korkeuksilla. Ne eivät ole, itse asiassa ne on milliviivaimella laitettu samalle korkeudelle ja samalle sijainnille. Kuvattava ei vain ole symmetrisessä asennossa ja paikkana hartiat ovat sellainen että niissä tatuoinnit tältä osin "elävät" hyvin paljon.

OIkotien näkemistä

CMX:än "Kirjeitä paratiisista" kertoo siitä, miten paratiisiin vievä tie on "kaita polku". Tien kapeus onkin tärkeä teema, sillä usein Paratiisiin pääsyä on kuvattu sillä että on osattava elää oikein. Taivas on eksklusiivinen, ja sinne pääsevät etuoikeutetut (joko ansiosta tai armosta etuoikeutetut, mutta etuoikeutetut silti). Perinteisesti onkin ajateltu, että synnin palkka on kuolema. Tämä on hyvin tärkeä muistaa, sillä yleensä uskontoa luvataan lohduksi muiden kuoleman tullessa elämään ja oman kuolevaisuuden käsittelyyn. Lohtu lupaa että kuolemaa ei ole. Kuitenkin tien kaituus kertoo myös toisesta puolesta. Lohduttomuutta korostetaan Helvettitarinalla. Tässä kuolema on itse asiassa kaameampi kuin "ateistien kuolema".

Tämä tuo elämään rajoitteita. Joku voisi ensin ajatella, että ihminen ei mielellään kahlitse vapauttaan. Kunnes muistaa vaihtoehtojen paradoksin ; Psykologiset tutkimukset näyttävät että valinnanvaihtoehtojen lisääntyminen johtaa helposti ahdistukseen. Ne tuovat elämään lisää työläitä mietittäviä asioita, ja tätä kautta epävarmuutta. Ja eiohjattu elämä edustaa tiettyä kaaoottisuutta. Elämässä kaaoottisuutta taas riittää ; Ihminen yrittää tehdä hyviä valintoja, mutta vaihtoehtoja on paljon. Ja tulevaisuuden ennustusskenaarioita tehdään aina siten, että jokin yllättävä asia voi tulla vastaan.

Tämä muistuttaa sitä, miten Neil Gaimanin "Sandman" kuvaa kohtalon puistikkoa ; Kohtalo asuu puutarhassa, joka on sokkelo. Eteenpäin mennessä polut kaareutuvat ja niissä käännytään oikealle ja vasemmalle. Taaksepäin katsoen reitti on selvä.

Voidaankin sanoa että uskonnossa on hyvin voimakas kontingenssin vastustuksen teema. Vaihtoehtoja halutaan karsia ; Keinona on Jumalan kaikkitietävyys ; Kun Ihminen "näkee tulevaisuuteen" huonosti. Mutta halutaan kuitenkin ajatella että tulevaisuuskin on Herran hallussa. Ja että on olemassa jokin ohjenuora, joka vähentää vaihtoehtoja siedettävämmäksi. Näin maailma halutaan kuvata sellaisella tavalla, että se antaa tulevaisuuteenkin suoran tien. Jotta kohtalon puistikko ei näyttäisi sokkelolta mihinkään suuntaan. Tien kaituus korostaa sitä, että väärät valinnat johtavat kuolemaan, eivätkä ne ole siksi mitään kunnon valintoja. Näin ihminen helposti rajoittaa vapauttaan vapaaehtoisesti ja alkaa noudattamaan vaikkapa irrelevantilta vaikuttavia koshersääntöjä, joissa kielletään katkarapujen syönti.

Kuitenkin esimerkiksi historiassa tutkija kohtaa epäsuhdan jatkuvasti. Historia on taaksepäin katsoen siisti vaihtoehtojen listauma. Tulevaisuuteen historioitsija ei näe vastaavalla tarkkuudella. Osa näkee tämän epäjatkuvuuden kertovan myös siitä, että ihminen jäsentää maailmankuvaa keinotekoisesti omien ennakkoluulojen ympärille. Eli rakentaa menneisyyden kronikoiduista tapahtumista eräänlaisen Suuren Tarinan, jota voisi kutsua pseudohistoriaksi. Mutta osa epäsymmetriasta menneen ja tulevan välillä johtuu kuitenkin maailman kontingentista luonteesta. (Ja paljon hukkuu, esimerkiksi niinkin maineikas hahmo kuin saksalaisen miekkailun pioneeri Johannes Liechtenauerista on jäänyt raivostuttavan vähän tietoa historiaan, puhumattakaan sitten jostakin talonpojasta)

Sama on tietysti vielä suuremmin evoluutiohistoriassa. Historiallisen hahmon päähänpisto voi muuttaa maailmaa yllättävästi, ja hieman samanlaista oikkua edustaa mutaatiot. Ja adaptaatio riippuu paitsi mutaatiosta, myös siitä, minkälaiseen populaatioon se tulee. Ja minkälaisia ominaisuuksia ympärillä oleviin eliöihin - kuten ravintokasveihin ja saalistajiin - tulee. Ennalta näkemystä ei voi ennustaa, mutta jälkikäteen se voidaan sitoa havaittuihin muutoksiin. (Ja kaikkea ei ole rekisteröity fossiileihin ; Perimää ei fossiileista saa, eikä jokainen yksilö ja lajikaan ole säilynyt, joten vaihe vaiheelta selittäminen on hieman sama kuin vaatisi selittämään mitä Johannes Liechtenauer söi aamiaiseksi syyskuun kolmantena sinä vuonna kun hän oli 15 -vuotias.)

Moni pitää tämänlaista näkemystä ikävänä. He vaativat tarkkaa vaihe vaiheelta tapahtuvaa selitystä jossa pitäisi selittää miksi juuri tämä vaihtoehto on toteutunut eikä jokin toinen. Tämä juontuu siitä, että kreationisteilla on mukana kontingenssin kiisrävää asennetta. Kuitenkin evoluutiossa mutaatioiden satunnaisuus on olennainen osa teoriaa, joten evoluutikolta vastauksen vaatiminen tälläiseen on hieman sama, kuin yrittäisi vaatia lottopelissä sitä, että selittää miksi viime viikon lotossa tuli juuri tietty numerosarja eikä jotain muuta.

---

Kirjoittaja on hirviö, kummajainen ja kauppasaksavainolainen.

Taistelun piirissä.

Keskiaikaisia kamppailumanuaaleja lähestyttäessä on luontevaa lähestyä taistelun kautta. Se on tietysti sen pääaihekin. Esimerkiksi "I.33" sisältää taisteluohjeita ja vain yhdenlaiseen aseeseen. - Ja aiheeseen liittyvät kuriositeetitkin ovat jollakin tavalla liitoksissa kamppailutoimintaan ; Esimerkiksi "Codex Wallersteinin" ohje sille, miten ryöstää maajussi puukon kanssa on taistelunomainen. Samoin kuin "Flos Duellatorumissa" oleva häijymielinen sokaisevan myrkynteon ohje. Talhoffer opettaa suoran taistelun lisäksi myös sotakoneista. On selvää että tämä sopii taistelumanuaaliin.

Kuitenkaan tämä ei ole aivan kaikki. Onhan jopa "Codex Wallersteinissä" hieman kuvia tyylikkäästä pukeutumisesta. Ja yhdessä kuvassa Talhoffer neuvoo rukoilemaan voiton jälkeen voitetun puolesta.

Kenties pisimmälle asia "Nürnberger Handschrift" joka on päivätty vuodelle 1389 - eli se yksi vanhimmista tunnetuista manuaaleista. Siinä opetetaan muun muassa Liechtenauern näkemyksiä miekkailusta ja monenlaisia kamppailutaitoja veitsestä ja sauvasta ratsain käytävään taisteluun asti.

Se on kuitenkin hyvin monipuolinen myös muulla saralla ; Teos alkaa ohjeella miten voidaan rakentaa raketteja, sen lisäksi se opettaa miten voidaan tehdä erilaisia maaleja taiteentekotarkoituksiin. Kirjassa on myös alkemiaa, lääketiedettä, kalentereja, maagisia reseptejä. Kirjan loppupuolella on jotain jonka voisi olettaa olevan herkutteluun keskittyvästä kirjasta ; Kirjassa on osio jossa on ruokareseptejä ja hammashygieniaa.

Asenne näytti olevan se, että herrasmiehen tuli osata kaikenlaista. Minusta on vänkää ajatella asiaa sitä kautta, että tavallaan jatkan tätä perinnettä. Vaikka olenkin tietysti heittänyt alkemian roskakoriin.

Harhauttaminen (Art and Use - Cunningness and Alertness).

Jostakusta voi tuntua typerältä viitata kahteen keskenään täysin erilaiseen miekkailutyyppiin, josta kumpaakaan ei osaa. Ja väittää että tästä saa jotain syvää miekkailun ymmärtämisessä kolmannessa jota osaa vähän enemmän. Uskallan tässä kohden olla erimielinen. Ei ole tavatonta että eri lajeissa on yhteisiä asioita, yhtenä syynä on tietysti se että ihmisellä on samanlainen ruumiinrakenne, esimerkiksi polvinivel ja raajojen määrä. Soveltamisessa on toki oltava tarkkana. (Ja siksi tämä kappale on aloituksena.)

Tällä viikolla tutustuin kahteen aivan erilaiseen uuteen asiaan, jotka mielestäni antavat mahdollisuuden tiivistää feintin idea siististi. Se on ymmärrettävissä juuri systeemin kautta. Feint ei ole tyhjiössä. Ytimessä on esimerkiksi Liechtenauerin esittämä ajatus siitä että toinen saadaan avaamaan "opening", eli maali sillä että tämä luulee että on jotain johon on reagoitava.

Clements kirjoittaa vähän tunnetusta miekkailumestari Pietro Montesta, jonka rakensi tyylin harhauttamisen ympärille. Monte oli elämänsä aikana todellinen renessanssimies, joka teki kaikenlaista soturintaidosta ja teologiasta tieteentekoon. Monte panosti suuren määrän työstään feintin ympärille. Hänen ideansa voidaan tiivistää siihen että liikutaan koko ajan, ja lyödään sarjoja. Feint oli yleinen osa sarjoja. Montella niiden ideana oli yksinkertaisesti saada toinen reagoimaan siihen kuin se olisi hyökkäys. Koska tämä aikaansaa liikettä sulkemaan yhden hyökkäyslinjan, syntyy samalla avautuva hyökkäyslinja toiselle puolelle. Tämä sääntö on tietysti miekkailussa sääntönä melkoinen "universaali". Eli jos siirrät miekkaa vasemmalle, avaat linjaa oikealle.

Feint on yksinkertaisesti provokaatio. Kun niitä käytetään paljon, joutuu toinen osapuoli arvailemaan toimintaa paljon. Systeemi muuttuu niiden kautta yllätyksellisemmäksi.

Guy Windsorin (minulle juuri ostettu) "The Duellist's Companion" sisältää Ridolfo Capo Ferron rapiirikamppailun periaatteiden esittelyä. Kirja tuo esiin valaisevan asian koko feintin luonteesta. Harhauttaminen on tavallaan "huono hyökkäys". Heikkouksissa on kaksi osaa:
1: Jos harhautus tehdään toisen ulottumattomissa, se voidaan ignoroida. Jos joku huitoo miekalla 10 metrin päässä, huitoopa hän miten tahansa, se ei voi osua. Ja miekka joka ohittaa sentin ohittaa myös. Kysymys on tätä kautta vain etäisyyden arviointikyvystä. Kaukana olevaan reagointi on turhaa.
2: Jos harhautus taas tehdään ulottuvilla, se on harhauttajan tekemä teko, aktio, joka sitoo hänen ajankäyttöään. Se on aikaa jona ei tehdä aitoa vaaraa. Sinä aikana toinen sen sijaan voi tehdä jotain. Feintaaja haluaa että hän tuhlaa aikansa reagoimalla ja päätymällä tilanteeseen jonka feintaaja haluaa. Mutta ovela toimii toisin, ei mene leikkiin. Capo Ferron systeemi - joka myös perustuu kokoaikaiseen liikkeeseen - tiivistää tilanteen siihen että "jos toinen hyökkää, se on aktio, lyö" ja "jos toinen on paikallaan hän tuhlaa aktionsa, lyö". Harhautuksen huono puoli on siinä että se ei ole hyökkäys. Se antaa toiselle aikaa lyödä itseä sellaisella hetkellä kun itse ei lyö toista.

Feintit siis ovat roskaa että keskeisiä. Tämä saattaa kuulostaa joltain jota kuulee pseudotieteilijöiden seminaarissa. Mutta molemmissa on takana vinha totuus. Windsor tiivisti tämän kahtiajaon fiksusti (s. 159). Hän erottaa Capo Ferron miekkailulle kaksi osaa. Perustana on "Art" ja "Use". Hän sanoo tältä pohjalta että (aloittaen Artista) ... "feints are not perfect as they rely on your opponent being fooled; however in the realm of the use, people often are fooled, so feints work".

Tämä sopii varmasti sopii jollakin tavalla kaikkeen itsepuolustukseen. Feint joka epäonnistuu, joka ei saa toita reagoimaan, on askel kohti tappiota. Toisaalta hyökkäys jota toinen luulee feintiksi jää reagoimatta ja tämä on askel kohti hänen tappiotaan. Ja onnistunut feint saa toisen reagoimaan ja tämä johtaa vastahyökkäykseen joka on mitä luultavimmin toisen tappio. Ja jos toinen luulee että olet mennyt feintiin, mutta feintaat tämän ... Kysymys on pohjimmiltaan siitä kuka on ovelampi kuin toinen ei.

Mukana on tietysti sellainen jännä asia, että suuri osa feintiin reagoimisesta on myös vaistomaista. Freeplayharjoituksissa ja livetappeluissa käy helposti niin että jos toinen näyttää lyövän, tähän reagoidaan automaattisesti. Ihmisen refleksimielen mukaan on paljon parempi torjua turhaan kuin jättää oikein torjumatta. (Mikä onkin tavallaan ymmärrettävää.) Tätä ragointia tulee helposti etenkin jos keskittyminen vähänkin herpaantuu. Kysymys on tätä kautta olennaisesti myös tarkkaavuudesta.

Alkemistin ritari.

Basilius Valentinus oli alkemisti. Hän kirjoitti erään alkemistien perusteoksen. Kuvassa on symbolinen "eleventh key". Se kuvaa sitä, miten alkemistien ajatuksissa kuuluisa viisasten kivi monistuisi, samaan tapaan kuin eläimetkin monistuvat. Minua ei kuitenkaan kiehdo takana oleva symboliikka niin paljon kuin kuvasa oleva ritarihahmo. Basilius liittää siihen tarinan rikkaasta ritarista, Orfeuksesta, joka oli nainut sisarensa, Euridicen. He eivät kostoksi saa lapsia, mutta sitten sanansaattaja antaa ohjeita ja näitä noudattamalla lapsia syntyy paljon.

Minun huomioni kiinnittää se, että tämä ritari seisoo oikeaoppisessa asennossa. Saksalaisessa tyylissä sitä kutsutaan nimellä zornhut. Italialaisessakin tyylissä tuon tyylinen asento on, tosin siinä edessä oleva jalka ei ole varpailtaan yhtä "suorassa", vaan on suoraan linjaan nähden hieman vinossa. Silloin puhuttaisiin Posta di Donnasta, josta on hyvä lyödä toisen asetta syrjään. Asennot ovat samanaikaisesti "threatening" eli uhkaava ja voimaa tehostava, että "enticing" eli se näyttää miekkamiehen suojattomana ja kannustaa tätä kautta nopeaan toimintaan. Fiore dei Liberi sanoi Posta di Donnasta että asento suojaa ja haavoittaa.

Valentinus eli 1400 -luvulla. Liechtenauer eli 1300 -luvulla ja hän ei viitannut kyseiseen asentoon, mikä vihjaa siihen suuntaan että sitä ei silloin käytetty. Sekä Mair että Meyer taas elivät 1500 -luvulla ja heillä molemmilla tuo asento oli, joten se oli luultavasti siinä vaiheessa jo hyvinkin "vakiintuneessa käytössä". (Ja asiat yleistyvät pienestä, vaihtelevalla vauhdilla.) Tätä kautta on vaikeaa sanoa, onko asento piirretty vahingossa, vai onko Valentinus nähnyt jonkun miekkamiehen kyseisessä asennossa. Molemmat vaihtoehdot ovat periaatteessa aivan mahdollisia. Valentinuksen kirja ei tietenkään ole miekkailumanuaali, joten tällä ei ole loppujen lopuksi "niin väliäkään".

Tämänkaltaisia "spottausongelmia" minulla on ollut tietysti muutenkin.

Esimerkiksi puolisoni pelaa "Final Fantasya" internetmassapelinä. Siellä jonkin sortin ritareilla on aivan selvä tag -asento. Tosiasiassa miekkamiehen voi piirtää rajoitettuun määrään eri kuviteltavia asentoja. Niistä suurin osa on sellaisia että ne ovat joko suoraan tai sitten ovat "hyvin lähellä" jotain oikeaa asentoa.

Nousevan ja laskevan iskun eroja.

Miekkailussa lyödään. Tämä ei ole yllätys. Samoin harva yllättyy siitä että erilaisiin iskuihin on erilaisia vastatekniikoita. Harva kuitenkaan ajattelee että iskun suunnat olisivat olennaisesti erilaisia.

Tästä otan esimerkiksi nousevat ja laskevat iskut. Tässä vaikuttaa kaksi asiaa: Ensinnäkin kädet ovat melko lähellä päätä. Iskun suunta on tämän vuoksi epäsymmetriassa. Nousevan iskun aikana pää on paljaana, jolloin sen riskinä on isku ylhäältä päin. Toiseen suuntaan systeemi ei toimi ihan vastaavalla tavalla. Tai vähintään on oltava lähempänä. Samoin alhaalta tulevat iskut ovat samasta syystä helpompia torjua.

Toinen vaikuttava asia on painovoima. Alaspäin menevä isku saa lisätehoja painovoimasta, kun taas nousevassa iskussa painovoimaa vastaan ollaan. Tämä selittää hyvin kaksi asiaa: Vain hyvin harvat tekniikat alkavat nousevalla pitkän etäisyyden alhaalta ylöspäin menevällä iskulla. Alhaalta ylös suuntautuvia iskuja käytetään tavallisimmin siten että terien kontaktista jatketaan nopeasti, eli nouseva isku on ikään kuin vasta "kakkosisku". Tälläinen on esimerkiksi Liechtenauerin hendetrucken.

Valikoima on tämä sen vuoksi että toisenlaisen kautta miekkamies olisi helpompi tappaa. Se on loppujen lopuksi "suhteellisen olennainen juttu".

"Et vain osaa" : Huono miekkailu.

Meitä on kolmenlaisia ihmisiä. Niitä jotka osaavat miekkailla ja niitä jotka eivät osaa. Ja niitä jotka osaavat kohtuullisesti. Myös miekkailutyylejä on erilaisia. Ne taas jakauvuta karkeasti kahtia. Hyviin ja huonoihin. Huonon miekkailun tuntee kun siihen törmää. Mutta tästäkin tärkeästä aiheesta on ollut sanottavaa.

Itse asiassa annan manuaalejen käsitteiden puhua puolestaan.

Miekkamestareilla oli kirjoissa asti painettuna erilaisia herjaavia nimityksiä sellaisista miekkailijoista jotka "eivät osanneet". Tietenkin näissä voi olla osana sävyä myös kirjoittajien omasta arroganssista, ja ylemmyydentunteesta sekä mainospuolen asioista, mutta niissä on takana myös järkeä.
1: "Leichmeister" (~"tanssimestari") on termi, jolla Döbringer kutsui miekkailijoita, jotka opettivat esteettisesti hyvännäköisiä, mutta käytössä epäkäytännöllisiä tekniikoita.
2: "Gaukler" (~"jonglööri", "akrobaatti") oli termi jolla kutsuttiin näppäryyttä vaativia pyörittelytekniikoita käyttäviä henkilöitä. Näidenkin kohdalla epääytännöllisyys oli olennaista.
3: Buffel (~"puhveli", "sonni") jolla Liechtenauer kutsui meikkailijoita jotka eivät käyttäneet teknistä lähestymistapaa, vaan luottivat raakaan voimaan ja päin ryntäämiseensä.

Oikeastaan oleellisinta näissä tyypeissä on se, että ne nostavat esiin sen, millä kolmella tavalla voidaan olla huonoja mutta harjaantuneita miekkailijoita.
1: Jos kyseessä on tanssi, itse miekkailija liikkuu turhaan. Tällöin kulutetaan helposti voimavaroja turhaan liikkumiseen. Silloin toiminnassa on turhaa, tyhjää, joka johtaa siihen että "hiki ei säästäkään verta". Turha liike kun johtaa siihen että toinen voi käyttää tilannetta hyväkseen ja tästä ei ole hyviä seurauksia.
2: Jos kyseessä on jongleeraus, miekka pyörii vauhdilla, jolloin itse henkilö ei välttämättä liiku kovin paljoa. Tämä on itse asiassa helposti seuraus. Pyörittämisessä on mukana muuten riskiä osua itseensä. Kävelyllä se muuttuu hallittavammaksi. Pyörittelyssä ongelmana on yleensä se, että siinä on kohtia, joissa miekka ei ole kovin tukevasti kädessä. Niihin iskemällä ase tipahtaa helposti pois. vaikka pyörittely vaatii paljon harjoittelua ja hallintaa, miekkailuteknisesti ajatellen erityisen vaativan jonglööräyksen aikana ollaan kaukana "tukevasta ja tasapainoisesta tilanteesta". Sen sijaan normaalissa miekkailussa pyritään jopa täysin päinvastaiseen. Niissä keskitytään siihen että elementit tukevat toisiaan niin, että tilanteen muuttaminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Eli vaikka yksi elementti epäonnistuisi tai toinen tunkisi väliin, systeemi toimisi silti riittävän hyvin. (Eli monen elementin järjestelmä, jossa kaikki tukevat toisiaan niin että systeemistä voidaan poistaa osia ilman että toiminta muuttuu.)
3: Voimankäytössä reagoinnit ovat ennalta -arvattavia ja suoraviivaisia. Tätä kautta niistä on helppo löytää oikea suhtautumistapa, joka ratkaisee tilanteen.

Ironista on se, että yllä mainituista kaksi vaatii harjoittelua. Mutta kolmas on niistä tehokkain. Jos nämä pistettäisiin kisaamaan keskenään, voimankäyttäjällä olisi parhaat mahdollisuudet.

Perinteestä ja kopiomisesta.

Miekkailusta puhuessa on tärkeää käsitellä erilaisia perinteitä. Esimerkiksi Saksalainen tyyli on perinne, jota siis katsotaan ikään kuin saman systeemin kautta. Niiden ymmärtäminen otetaan sitä kautta miten ne ovat suhteessa toisiinsa. Perinteet tunnistetaan olennaisten samankaltaisuuksien kautta. Esimerkiksi Johannes Liechtenauerin kokoama isompi ryhmä joiden kamppailutaidot tiivistettiin systeemiksi, "Gesellschaft Liechtenauers", teki asioita, joihin viitattiin Ringeckin materiaalissa paljon myöhemmin, niiden kryptiset runoelmat selitettiin auki. Myös Joachim Meyerin tuotanto käyttää samanlaisia asentoja ja tekniikoita. Sama tulee vastaan myös Paulus Hectorn Mairilla, vaikka hänen käyttämänsä kielikin oli latina.

Jo se, että samat asennot toistuvat samanlaisella pohjalla toimii itsessään todisteena siitä että perinne jatkui jollain tavalla katkeamattomana ketjuna näiden kirjojen painamisen välilläkin.

Tietenkään perinteen ei oleteta pysyvän aivan identtisenä. Se muuttuu hieman. Tästä on hyvä ottaa esiin se, miten Liechtenauerin tyyli oli ammattiritarin tarpeisiin suunniteltu. Kun taasen Meyerin kirja oli ensisijassa urheilumiekkailuun, ei enää edes "elämästä ja kuolemasta" -kaksintaistelutilanteisiin keskittyvää. Ja siinä oli paljon enemmän perusasentoja kuin muissa teoksissa (siihen oltiin lisätty pääasentojen lisäksi sekundaarisia asentoja.) Ne ovat kuitenkin olennaisilta osiltaan samaa perinnettä.

Itse asiassa jännittävää on se, miten John Sutorin kirja, vaikka edustaakin saksalaista perinnettä, ei ole kovin arvostettu kirja, koska se ei tuo juurikaan uutta aiheeseen. Tätä kautta voidaan lähestyä jopa kysymyksiä siitä, missä määrin kirja on plagioitu. Sutorin kirja oli ainakin saanut paljon vaikutteita muilta kirjoittajilta, ja perinteen myöhäisajalla uuden tuottaminen on tietenkin aika epätodennäköistä, hyvä kun saa olemassaolevan tiedon säilymään. Tässä mielessä Sutor oli perinteen olemassaolevan tiedon siirtäjä, joka ei tuonut siihen "omaa näkökulmaa" kovin voimakkaasti. Tätä kautta hän voi jäädä esimerkiksi "Meyerin jalkoihin".

Yleinen perinteen ja plagioinnin erottaminen toisistaan on muutenkin hankalaa. Se on hieman kuten urheilussa ja piirteissä olevat asiat. Esimerkiksi tiedetään että
1: Urheilu vaikuttaa ulkonäköön. Painonnostajilla on suuret lihakset. Ei siksi että suurilihaksiset ryhtyisivät harrastamaan painonnostoa, vaan siksi että painonnosto kasvattaa lihaksia.
2: Urheilulajissa pärjäämiseen tarvitsee tietynlaisia rakenteita. Esimerkiksi erityisen monet koripallonpelaajat ovat pitkiä, mutta se ei johdu siitä että koripallo edistäisi pituuskasvua, vaan siitä että pitkät pärjäävät muita paremmin.
3: Joissain tapauksissa tilanne on vaikea. Esimerkiksi juoksussa huippujuoksijoilla on tietynlaiset säärilihakset. Erimielisyyttä onkin siitä, muokkaako juoksu lihakset tämänlaiseksi, vai onko tämä lihasrakenne hyväksi juoksulle, vai onko kyse molemmista.

Plagiointia pitääkin lähestyä myös kopioinnin kautta. Perinteessähän sama asia sanotaan usein monella eri tavalla. Joskus siinäkin on tärkeää toistaa vaikka pyhää mantraa, mutta kaikki tietävät perinteen sisällä että lausuja ei ole keksinyt sitä mantraa. Perinteen ulkopuolelle tämä näkyy siinä että se kopioituu lähes kaikille perinteen harjoittajille.

Master Striket ja niiden käyttötarve

Miekkailun taidossa usein unohtuu se, että perimmäine tavoite on ollut selviytymisessä, ei puhtaassa voittamisessa. Tätä kautta hyvä miekkailutaito ei ole pelkkää kykyä voittaa vastustaja, vaan se on taitoa voittaa vastustaja riskeeraamatta liikaa omaa turvallisuutta.

Perusasennot ovat tässä keskeinen asia, mutta kuitenkin pelkkä paikallaan oleminen ei ole kovin turvallinen tapa. Tarvitaan liikettä. Liechtenauer tekikin tästä "liikkeestä pysyvän asian". Tätä kautta aloitekyky korostuu. Ei ole pelkkää reagointia. Tämä onkin fiksua, koska joskus hyökkäys onkin jollakin tavalla yllättävä. Jos kyse olisi puhtaasta nopeudesta, kyseessä olisi fyysinen taito, jossa nopein ja onnekkain voittaisi. Näin ei tietenkään ole. Nopeus tässä yhteydessä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että löyt vastustajaa ensin, ennen kuin tämä ehtii lyödä sinua. Automaattisesti reaktiiviseessa asemassa (nach) oleminen ei ole häviö, vaan se tarkoittaa että täytyy saada takaisin ennakoiva asema (vor). Tässä ennakkoaseman ottamisessa korostuu se, että tehdään erilaisia puolustautumisia, jotka ovat samanaikaisesti hyökkäyksiä.

Tästä päästään meisterhau -luetteloon. Olen toki aikaisemmin kuvannut niiden kulkua melko paljonkin niin mekaanisesta, kuvallisesta kuin miekkamiehen tavoiteperspektiivistäkin. Tällä kertaa aiheena onkin enemmän käyttösovellutukset. Tämä on sen verran keskeinen asia, että uskallan kirjoittaa siitä vielä tämänkin kerran. Lisäksi tällä kerralla maustan aihetta jopa realismin ripauksella. Eli ideaalitilanteen lisäksi esittelen hieman sitä miten reagoidaan silloin kun toiminta ei olekaan ihan se, mitä tavoitellaan. Pienien virheidenkin korjaaminen tulee tätä kautta mahdolliseksi. (Tosin keskittyminen näihin kertonee jotain eräiden nimettömien bloginkorjoittajien fiksaatioistakin.)

Zornhau. Ruumiin suojelu.

Yksi luonnollisin normaalin ihmisen tekemä isku on pystysuora isku, joka kohdistuu ruumiiseen. Niin yllättävältä kuin tämä "Normaali on erikoista" voi intuitiivisesti, tämä on itse asiassa ensimmäinen maisterhau. Tämän logiikka onkin siinä, että oikein käytettynä sillä voidaan puolustautua. (Väärin käytettynä se on vain liike.)

Kuvitellaan että toinen on lyömässä torsoasi kohtaan. Tärkein asia on tietysti estää tämän läpipääsy. Jos astut taaksepäin, toki väistät mutta toinen pitää ennakoivan asemansa yksinkertaisesti astumalla kohti, jolloin tilanne on jälleen samassa missä se oli ennen peruutusta. Siksi viisasta onkin astua sivulle ja eteenpäin. Jos toisen isku on enemmän vasemmalla, astu oikealle ja jos enemmän oikealle, niin astu vasemmalle. Näin pääset pois tieltä. Kun tämän yhteydessä lyöt alaspäin, (isku vom Tag -asennosta Pflug -asentoon.) Tällöin puutut hyökkäykseen. On keskeistä käyttää miekan kahvan läheistä osaa toisen miekan kanssa kontaktissa ollessa, koska kärkiosa olisi helppo työntää pois tieltä, eikä kunnon sivuun siirtämistä tulisi.

Tietenkään pelkkä puolustautuminen ei ole "riittävän hyvä". Jos vain siirtäisit iskun syrjään, toinen voisi aloittaa toisen hyökkäyksen, ja olisit jälleen samassa asemassa missä olit ennen liikettä. Siksi Zornhau ei ole pelkkä torjunta, vaan samalla liikkeellä joka kahvan läheltä siirtää toisen miekan kärjen syrjään, johtaa kärkiosalla siihen että isku on toiseen. Ideaalitilanteessa tämä tapahtuu yhdellä liikkeellä, mutta käytännössä tässä on hieman viivettä, joten käytännössä kyseessä on "mahdollisimman yksiliikkeinen" sarja jossa ensin torjutaan ja lyödään heti perään toista. Esimerkiksi pisto päähän on erityisen toimiva ratkaisu.

Zwerchau. Pään suojelu.

Zwerchau on puolustusliike, joka päättyy Ochs -asentoon. Zwerchau näyttää vaakasuuntaiselta horisontaaliselta iskulta, jossa kädet ovat ylhäällä ja pyöräyttävät iskun. Tässä käytetään peukalo -asentoa, joka tekee siitä suoritettavan. Jos olet oikekätinen, isku oikealle tehdään false - edgellä (terällä joka "normaalisti pitäen" on sinua kohti) ja isku vasemmalle true -edgellä (sillä joka "normaalisti edessä pitäen" on tietenkin eteenpäin, kohti vihollista ja poispäin sinusta.) Vasenkätisillä tämä on tietysti toisin päin. Jos tämä isku tehdään toisen perään (Tai olet muuten Ochs -asennossa) miekan kärki piirtää suuren ympyrän pääsi ympäri.

Tämä toimii koska jos joku on lyömässä sinua päähän, ensimmäinen halu on tietysti selvitä hengissä tästä haasteesta. Siksipä astut nopeasti eteenpäin ja sivulle. Tietenkin isku on tehtävä samalla. Tavoitteena on että päintuleva miekka osuu miekkasi kahvan lähelle samanaikaisesti kun kärki osuu toista päähän. Kun kädet ovat ylhäällä, se suojaa samalla käsiä. Tässäkin kohden tavoite ei aina onnistu täydellisesti, jolloin usein tarvitaan torjuntaa seuraava välitön eteenpäin meneminen ja pisto.

Scheitelhau. Jalkojen suojelu.

Kun edellisissä logiikka on ollut se, että käytetään Pflug -asentoa, joka on keskiasento, ruumiseen tulevien iskujen suojelemiseen, sekä ylhäällä olevaa Ochsia suojelemaan ylhäältä tulevia iskuja vastaan, olisi tietysti loogista olettaa että jalkoja suojataan Alber -asennossa. Tämä olisi itse asiassa aika typerä liike. Syynä on etäisyydestä johtuvat erot. Ihmisen kädet eivät ole navan korkeudella vaan ylempänä. Tästä seuraa tiettyjä geometrisiä eroja. Scheitelhau onkin nerokas, erilainen, ratkaisu. Se perustuu siihen että geometria pelaa myös toiseen suuntaan. Et voi lyödä toista jalkoihin ilman että paljastat oman pääsi.

Siksi ideana onkin se, että kun toinen luultavasti lyö edessäpäin olevaan jalkaasi (koska toinen on kauempana, eikä yleensä ulottuvilla) riittää että maali pakenee taaksepäin samalla kun hyökkääjää lyödään päähän. Tämä voisi tietysti paeta, mutta kun hän on sitoutunyt jalkoihin yrittämiseen, pakoreaktio johtaisi siihen että hän ei voisi osua jalkoihisi. Tällöin hän ei voisi osua vaikka seisoisit paikallasi. Ja tästäkin seuraisi se, että saisit itsellesi aloitetilan. Siinä tilanteessa kun toinen on vain lyömässä, taaksepäin astuminen on fiksua. Ongelmana on tietysti se, että jos astut liian paljon, toisen pää on sinulle ulottumattomissa. Siksi tarvitsee ottaa lyhyt askel. On hyvä pitää käsiä ylhäällä, koska silloin vaikka toinen keksisi juonen ja nostaisi miekkansa, kätesi eivät olisi tiellä. Syy on siinä että kädet ovat ylhäällä ja jalat taas eivät. Yksinkertaisimmillaan Scheitelhau on pelkkä yksi pisto. (Mutta se voi olla myös isku.)

Krumphau: Alhaalta tulevat iskut.

Krumphaulla estetään toisen matalalta tulevat, etenkin ne jotka päättyvät Ochs -asentoon. Isku on käyrä, se ei kohdistu suoraan kohti toista, vaan enemmänkin hieman sivulle. Liike on hyvin samantapainen kuin Zwerchau, tosin sillä erolla että siinä missä Zwerchau lyödään kädet ylhäällä, tämä tehdään enemmänkin edessä. Tässäkin tärkeää on ottaa peukaloasento siten, että miekan latana osa - ja nimen omaan se lattana osa, jolla peukalosi on koska et halua tarjota sitä toiselle maaliksi - on sinua kohti. Oikeakätisellä true edgeä käytetään kun lyödään vasemmalle ja false -edgeä kun lyödään oikealle. (Vasenkätisellä toisin päin.) Isku näyttää ulospäin hieman tuulilasinpyyhkimien liikkeeltä. (Peukalolla tulee vino asento, ei siis pidä pitää kärkeä "lattanana", vaikka tuulilasinpyyhintään verratessa tämä saattaa tulla mieleen. Kärki osoittaa eteenpäin, asento vain kääntää sen niin että se on hieman vino.)

Kun tämä liike tehdään, on samalla liikuttava eteenpäin ja poispäin siitä suunnasta mihin olet lyömässä. Koska isku on hieman vino, se johtaa siihen että miekan kärki ei kulje vinossa ohi toisesta, vaan myös osuu kohteeseen. Eli tässäkin astutaan eteenpäin ja vasemmalle silloin kun miekka on kulkemassa vasemmalle ja päin vastoin. Tämän ideana on se, että jos joku on lyömässä alhaalta ylöspäin, samanaikaisesti jaloilla väistetään pois tämän hyökkäyslinjalta. Toisen kimppuun käydään vinolla hyökkäyslinjalla, joka ottaa tämän uuden aseman huomioon. Kun isku osuu toisen käsille, tapahtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin se pysäyttää toisen hyökkäyksen (koska käsi työntyy vasten terää, ja molemmat ovat fysikaalisia kiinteitä kappaleita.) ja samanaikaisesti se poistaa vihollisen kyvyn käyttää miekkaa.

Schielhau: Tökintää vastaan.

Schielhauta taas käytetään erityisessä tilanteessa, jossa toinen pitää miekan terää pitkällä edessään ja yrittää pitää sinua kaukana (langen ort). Tällä yleensä provosoidaan toinen tekemään jotain. Ja kun etäisyys on pitkä, se on jotain joka on "turhaa", ja kun toinen on sitoutunut siihen, voidaan tietysti ottaa etulyöntiasemaa ja pakottaa toinen reagoimaan. Ja kun toisella on miekka liikkeellä, tässä on viivettä. Tällä saadaan helposti ennakoiva asema (vor) provosoimalla toinen toimimaan ensin. (Epäintuitiivista mutta toimivaa.) Schielhau tehdään lyömällä false -edgellä vasemmalle ja lopettamalla liike joko Ochs tai Pflug -asentoon. (Mikä on tilanneriippuvaista.)

Tässä tehdään tavallaan kaksi asiaa. Ensinnäkin siirtymällä toisen miekkaa työnnetään sivulle (vaakasuorassa). Tämä liike ottaa voimaa ruumiista ja kädestä. Samalla kuitenkin tehdään pystysuuntaista liikettä, joka tehdään korostetusti kahvalla vipuamalla (levering), joka onnistuu kun käsi käännetään oikeaan asentoon heti kun miekat ovat kontaktissa. Näin miekan kahvanläheinen osa korostetusti siivoaa vaakasuunnassa samalla kun kärki tekee tuhotyötään pystysuuntaisesti. Tämä suorite on siis ikään kuin isku, jossa olisit lyömässä toisen miekan kärkiosaa syrjään omalla miekallasi, mutta sitten miekka kääntyykin niin että false edge on alaspäin ja oma kahva on selvästi toisen kahvan yläpuolella, ja tästä tehdään isku joka kohdistuu samanaikaisesti toisen miekkaan (vaaka) että persoonaan (pysty).

Tässä ideaalina on päästä lyömään toista hartioihin niin että sivuunsiirto ja isku ovat yksi ja samanaikainen toimitus. Käytännössä tässä on hieman viivettä, ja toinen voi olla hieman kaukanakin, jolloin ideana on tehdä yhdellä sujuvalla liikkeellä. Silloin on luontevaa jatkaa välittömällä pistolla toisen kurkkuun. Tässä liikkeessä haaste on sen toimintaperiaatteen ymmärtämisen lisäksi siinä että tämä on todellakin isku eikä toimintasarja. Jos tässä ei onnistuta, seurauksena onkin yhden iskun sijasta kahden iskun kombo, joka antaa toiselle mahdollisuuden ottaa aloite tilanteesta.

Voima.

Elokuvateollisuus korostaa eurooppalaisten miekkamiesten voiman korostamista. Muutenkin ajatus siitä että euroopassa oltaisiin barbaarisia esimerkiksi verrattuna japanilaisiin samuraihin on yleinen. Tätä on suosittu jopa historiantutkimuksessa. Esimerkiksi Egerton Castle esitti 1885 että keskiajan miekkailu oli voimailua ja kestävyysharjoittelua enemmän kuin kamppailujärjestelmä ; "The rough untutored fighting of the Middle Ages represented faithfully the reign of brute force." Tätä tukee tietysti harhaluulo miekkojen valtavasta painosta. Tämä on kauan elänyt käsitys, jota taas tuki esimerkiksi 1950 -luvulla esiintynyt ammattilainen De Beaumont sanoessaan että "In the Middle Ages swords were heavy and clumsy and great strength rather than skill was required to wield them." (Mikä ei ole tässä aiheena vaan taustana joka ylläpitää tätä yleistä harhaluuloa.)

Itse asiassa keskiaikaiset miekkailumanuaalit (jotka tietenkin ovat hyviä lähteitä tämän asian tutkimiselle) puhuvat voimankäytöstä omaa kieltään. Ja se ei ole "osta iso purkki ja vielä isompi miekka ja treenaa vaan kuntoa. Miekkailu on pelkkää bashausta ja huitomista. Kyllä se siitä."

Esimerkiksi Liectenauerilta (joka lienee aiheeseen "suunnilleen paras lähde") saadaan selviä merkkejä siitä että voima ei ollut läheskään kaikki. Hän kutsui pilkkaavalla nimellä "buffel" sellaisia henkilöitä joka eivät käyttäneet teknistä lähestymistapaa vaan luottivat pelkkään voimaan. Liectenauer ei tietenkään moittinut pelkkää voimaa, vaan taidon puutetta. Tämä on itse asiassa tärkeää, koska Hanko Doebringerin manuaalissa esitetään tietty asento, Eysern Pforte, jota voidaan käyttää kun taistellaan eiteknisesti taistelevia vastaan. "With this you could even fight against four or six farmers." Tässä asennossa miekkaa pidetään terää kohti maata siten että se on toisella sivulla. Tämä lainaus on kahdella kohden tärkeä:
1: Se ei ole mukana normaaleissa saksalaisissa stanceissa, joten siinä on otettu huomioon se, että treenattua sotilasta vastaan miekkailu on erilaista kuin kokemattomia vastaan taistelu. Taidolla ja voimalla taistelevat kun suhtautuvat ja toimivat eri tavoilla. Tämä on järkevä suhtautumistapa vain jos sotilailla oli tekninen lähestymistapa, eikä taistelussa voitettu pelkällä varusteella ja kunnolla. (Tosin tähän tietysti viittaa jo sekin, että farmerit on mainittu erikseen, eikä ohje ole "yleisohje ketä vastaan tahansa".)
2: Se on varhainen viittaus asentoon, joka on tuttu italialaisen tyylin kannattajille. Porta di Ferro eli Iron door on sielläkin tuttu asento. Tämä viittaa ideoiden kiertämiseen aihepiirin tiimoilla.

Taistelijan ihanne ei tietenkään ole olla heikko. Onhan Liechtenauerkin asettanut tavoitteeksi voimakkaan iskun. "Mit ganzem leib ficht / was du starck gerest treibn" (~Jos haluat lyödä kovaa, lyö koko ruumiilla.) Se tarkoittaa tietysti sitä että kova isku saadaan oikeanlaisella ruumiintyöskentelyllä eikä huitomisella. Ja Peter von Danzigkin, saksalaisen tyylin keskiaikainen mestari ja Liechtenauerin perinteen jatkaja suorastaan suositti että että "Fight with all your body and drive with strength." Tavoite kulkeekin nimellä "preudomme" tai "prudhomme" ; Tämänkaltainen oli 1200 -luvulla se, kenellä oli sekä järki että voima käytössä.

Eikä järkevyys ollut tietenkään saksalaisten yksinoikeus. Vaikka he kuinka insinööriaivoisia ja järjestyshaluisia olisivatkin maineeltaan. Sillä myös "iloluonteisemman maineiset" italialaiset ovat osanneet. Esimerkiksi tyylin mestari Filippo Vadi esitti että "cunning wins any strength."

Miekkailun runous.

"Das ist von den vier leger
Vier leger alleyne / do von halt und flewg dy
gemeyne / Ochse pflug / alber / vom tage
nicht sy dir ummer"
(Johannes Liechtenauer)

keskiaikaisen miekkailun piirissä on käytetty symboleja. Niillä on kaikilla ollut selittävää luonnetta. Eli kuvaus on miekkailun opettelijalle hyödyllinen. Ne tekevät asioista muistettavia. Ulkopuolisen katsomana eroja symboleissa sen sijaan on paljon.

Esimerkiksi Liechtenauerin opetukset olivat kirjotettu kryptisiin riveihin (merkeverse). Niiden sisältöä ei ovi ymmärtää helposti. Toisin sanoen hänen runoelmansa olivat sisäpiirille muistisääntöjä, mutta ulkopuoliselle ne salasivat asian todellisen luonteen. Syynä on se, että tulkinnan avaimet, eli selitykset "miten tämä sana tulee tulkita" ei ollut samalla tavalla sisäpiirin ja ulkopiirin hallussa. Syynä oli tietysti protektionismi, halu pitää miekkailutaito sekä muilta miekkailukouluilta että alempisäätyisiltä salassa.

Tämä muistuttaa hieman sitä miksi jotkut sanovat "tieteen luennan yhdeksi runouden tulkinnan lajiksi" : Esimerkiksi kaasujen paineita tutkiessa voidaan selittää miten kaasu pyrkii kohti tasapainotilaa, jossa paine -erot ovat tasoittuneet. Kuitenkin tämä on matemaattinen seuraus siitä että hiukkaset liikkuvat satunnaisesti. Jos (1) päämääräsuuntautumista että (2) tietoista tavoitetta pidetään "pyrkimiseen" olennaisesti liittyneenä, tässä "pyrkimisessä" ei ole itse asiassa lainkaan kyse siitä pyrkimisestä mitä arkikielessä käytetään. Pohjalla oleva luonne on jopa täysin päinvastainen. Kun tämä ajatus sovelletaan miekkailuun, voidaan sanoa että Liechtenauer antoi "runouden tulkinnan lajin", jonka lukutapaa hän ei jakanut.

Samoin pelkistä riveistä ei saada riittävästi tietoa jotta miekkailun rekonstruointi niistä olisi riittävää. Yksityiskohtien poisjättäminen oli todennäköisesti seuraus salailevasta luonteesta. Jotkin asiat olivat "harjoittelussa jaettuja". Toinen suosittu selitys tälle on se, että merkeverset olivat "jatko -opiskelijatavaraa", joilla kokenut voisi rakentaa hienostuneempia tekniikoita.

Protektionismi toimi ; Symbolit kun voi aina selittää monella tavalla, jos tulkintaa ei ole rajattu. Tätä kautta muistisääntö toimi vain jos osasi itse asiaa. Tässä onnistuttiin hyvin. Itse asiassa Liechtenauerin esitykset olisivat yhä ymmärtämättömissä, ellei Sifmund Ringeck olisi selittänyt niiden sisältöä omassa kirjassaan. Ringeck aloitti Liectenauerin merkeversen siteeraamisella ja selitti sen jälkeen mitä ne tarkalleen ottaen tarkoittavat. Tämän jälkeen systeemi oli sen verran hyvä, että rekonstruktio lajista oli ylipäätään mahdollista.

Täysin päinvastaista symbolistrategiaa taas löytyy esimerkiksi Fiore dei Liberiltä. Hänen kuvauksensa selventävät. Hän esimerkiksi vertaa (ohessa olevassa kuvassa) eri jäseniä eläimiin. Esimerkiksi Jalat ovat elefantti, jotka ovat tukevia ja vahvoja ja oikean käsi on kuvattu tiikeriksi, joka on sekä tarkka että nopea ja voimakas. Tällä korostetaan sitä mitä asioita eri kehon osilla tulee tuottaa.

Toki osasyynä selvenemiseen on myös kuvitus. Ne jakavat sen tiedon joka muutoin oli pantattuna. Kuvista välittyy viestiä tavalla, joka muutoin vaatisi ison määrän tekstiä.

Miekkailumanuaalejen kautta.

Näytelmä ja elokuva ovat vääristäneet käsitystämme siitä miten ritarit ovat taistelleet. Meillä on kuitenkin näitä parempia tapoja selvittää miten systeemi oikein toimi. Syy on siinä että erilaisia oppaita on jäänyt jäljelle. Ilman kirjoitustaitoa, ja muita vastaavia, ne olisivatkin ikuisesti kadonneet. Kun kirja löytyy, sen pohjalta voidaan päätellä muun muassa systeemin hienostuneisuudesta. Siitä onko sen takana jokin systeemi. Tämä viittaa myös jonkinlaiseen siirrettävään taisteluperinteeseen. Internetaika on ollut siitä kätevä, että manuaaleista löytää kopioita melko edullisesti. Ja internetissä löytyy jopa skannattuja kirjoja. Kun tekijänoikeuksien hallintaa ei enää ole kenelläkään, tätä voidaan tehdä.

Tietenkin tulkitsijan intona on tehdä päätelmiä. Ongelmana on tietenkin se, että teoksia on säilynyt melko vähän. Eikä kaikki välttämättä ole säilyneet. Tätä kautta ei tiedetä kuinka tarkka otos kirja on sen ajan miekkailusta. Niitä on kuitenkin jonkin verran, jotan yleisesti sanoen "jotain voidaan kutienkin sanoa". Ne ovat siis dokumentti muiden joukossa.

Esittelen tässä karkeasti muutaman keskiaikaisen manuaalin. (Kuvaa klikkaamalla kuvan näkee selvänä. Jostain syystä bloggeri näyttää sen tässä suttuisena.)
1: Varhaisin tunnettu manuaali on "MS I.33". Se on melko tarkasti piirretty, ja siinä esiintyy munkkihahmoja. Esityskieli on latina. Kirjan uskotaan olevan saksalaista alkuperää. Kirja on itse asiassa melkoisen hyvin tehty: Siinä on paljon huolellisesti piirrettyjä kuvia, jotka on esitetty profiilissa. Kuviin on liitetty teksti, joka on kieleltään yksinkertaista ja selkeää. Salakieltä ja symboleja ei ole käytetty. Tätä kautta jokainen joka vain osaa munkkilatinaa, tai löytää jonkun kääntämään sen kielelle jota ymmärtää kykenee tajuamaan helposti niiden sisällön. Merkittävää on myös se, että kirja esittää swashbucklingia, eli siinä on ahkerassa käytössä miekka ja "pienen pieni kilpi" -pari. Kuvat ovat värikkäitä.
2: Toinen kirja on 1300 -luvun loppupuolelta. Se on saksalainen. Se on Hanko Döbringerin esitys, joka nojaa Johannes Liechtenauerin vaikutusvaltaisen systeemin piiriin. Teos on osittain menetetty. Työssä ei ilmeisesti ole kuvia. Sen sijaan kielellisessä muodossa yritetään esittää taistelutyylin logiikka. Taistelu on siinä siis selvästi formaali systeemi. Lisäksi se viittaa paikoin vanhempiin miekkailuasioihin - joista tieto on kadonnut - on siis selvää että miekkailulla oli tässä vaiheessa periteitä, tai sitä harjoitettiin melko paljon. Se ei ollut myöskään "temppukirja", eli vain kokoelma yksittäisiä tekniikoita (mikä on itsepuolustuksen kehityksen ensimmäinen raakaversio.) Mielenkiintoista kyllä, Döbringerin "Fechtbuch" (joka on yleinen nimi näillä manuaaleilla. Se kun on saksasta käännettynä "kamppailuopas".) erottaa selvästi schulfechtenin ja crustfechtenin, eli "koulutaistelun" ja "oikean taistelun".
3: Italialaisessa perinteessä keskeinen rooli on 1410 peräisin oleva Fiore dei Liberin "Flos Duellatorum in Armis". Tässä on piirrettyjä hahmoja, jotka on piirretty ääriviivakuvilla. Tämä kirja esittää ehdottomasti täydellisen taistelusysteemin. Siinä on valtava määrä erilaisia systeemejä jotka tiivistetään yhteen: On painia, tikaria, lyhyttä ja pitkää miekkaa, taitelua hevosen selästä, haarniskoituna... Jokainen osuus alkaa perusasentojen esittelyllä ja sitten esitetään perushyökkäykset ja niiden torjunta. Pidemmissä osissa mietitään vastineita perushyökkäyksille ja oikeaa reagointia jos toinen keksii nämä. Muutama kuva esittää jopa "animaatiota", eli yhdestä tekniikasta on useampia kuvia. Usein kuvia on yksi ja siihen on liitetty sanallinen selitys tilanteesta ja liikkeestä. Kirjaa on "moitittu" siitä että se esittää perusasennot ja hypähtää syviin ja vaikeisiin asioihin suoraan, oletuksena kun on ilmeisesti ollut että kirjan lukijalla on "vahva hyvä pohja". Tämä on verrattavissa "lukiokirjoihin" joita ei ole alustettu "peruskoulun kirjoilla", jos oletetaan että meillä ei syystä tai toisesta olisi hajuakaan mitä "koulussa" opetetaan. kunhan Fillipo Vadin "De Arte Gladitora Dimicandi" on 1480 -luvulta. Sen on sanottu olevan Fioren teoksen seuraaja, eli se oli ottanut siitä paljon vaikutteita. Jopa plagiarismista on syytetty. Toki dei Liberikään ei toiminut tyhjiössä. "Kirja, jonka tekijä on kadonnut", eli "Gladiatoria" katsotaan sen edeltäjäksi. Gladiatoria taas on jopa tyylikkäästi piirretty, siinä haarniskoidut ritarit kamppailevat.
4: Sigmund Ringeck kirjoitti 1430 kirjan, joka selittää Liechtenauerin tyylejä. Siinä on pääosin pitkän miekan tekniikoita. Tämä on merkittävä asia, koska se antaa tietoa muutoin kadonneista Liechtenauerin jutuista. Liechtenauer käytti kryptistä kieltä jotta taide ei leviäisi vääriin käsiin: Miekkailuhan oli elitististä. Sen hienoudet maaorjien käsissä eivät ole välttämättä mukava asia maanomistajalle. Peter von Danzig teki samankaltaisen kirjan 1452. Senkin tarkoituksena oli selventää Liechtenauerin esityksiä.
5: Sitten päästäänkin Hans Talhofferiin. Hänen tiedetään tuottaneen ainakin kuusi manuaalia. Tosin niistä vain neljä on säilynyt nykyaikaan asti. Kijat ovat vuosilta 1443, , 1449, 1459 ja 1467. Tyyli kehittyy pitkin matkaa ja viimeistä kirjaa voidaan pitää eräänlaisena huipentumana, johon ura tähtäsi. Talhoffer teki olennaisia parannuksia kirjaan: Hänkin esitti taistelijoita profiilissa ja tekstillä selventäen. Ja hän piirsi kirjan huolellisesti. Ja tekstitkin on tarkasti valitulla selkeällä kielellä. Hän ei myöskään hämmentänyt katsojaa koristeilla tai maaston yksityiskohtien piirtelyllä. Merkittävin etu on kuitenkin se, että hän piirsi kuvat perspektiiviä hyväksi käyttäen. Hän asetti kuvakulman hieman ylös, jotta osallistujien "syvyys" tulee esiin. Tästä on hyötyä etenkin askellusten ymmärtämisen kohdalla. Muutenkin osallistuvien suhteet toisiinsa selkiytyvät. Talhofferkin opettaa aina aloitusasennot ja perushyökkäykset ja opettaa tämän jälkeen reagoimaan toisen toimintaan. Tämä selkeys kaiken kaikkiaan eroaa esimerkiksi toisesta saman perinteen kirjasta, 1470 -luvulla anonyymin tekijän "Codex Wallersteinistä", joka on piirretty karkeasti ja jopa epäselvällä käsialalla. Siisteyden periaatetta seuraa myöhemmin "Le Jeu De La Hache" , joka on anonyymin tekijän teos "poll-hammerista", eli varrellisesta vasarasta. Se on hyvin piirretty. Se on myös "se kirja jossa opetetaan kuinka maamies ryöstetään veitsellä".
6: Vuonna 1515 sveitsiläistä alkuperää oleva, tuntemattomaksi jääneiden tekijöiden tekemä "Goliath" jäi kesken. Se on selvästi yhteistyössä tehty: Tiedetään että siinä on ollut useita kirjoittajia ja piirtäjiä. Kuvat ovat luonnollisen oloisia, eivät idealisoituja ja karkeistettuja hahmoja, kuten monissa aikaisemmissa teoksissa on.
7: 1536 Achille Marozzo tuotti "Opera Novan". Se yritti olla dekonstruktio vanhoista periaatteista, vaikka se samanaikaisesti rakentui niiden päälle. Hänen poikansa julkaisi kirjan englannissa nimellä "Arte dell Armi", ja se on ensimmäinen kerta kun "Martial arts" tiettävästi esiintyi tässä muodossa. (Merkittävä juttu siis. Vähän kuin se, joka keksi kutsua pientä moottoripyörää "mopoksi"!) Tässä kirjassa tyypillistä on se, että yksi liike esitetään sarjana kuvia. Siinä perusasennot myös analysoidaan, ja tästä yritetään johtaa erinäköisiä asioita. Toisin sanoen kirjassa pyritään lähestymään miekkailua sen ajan tieteen käsitysten kautta. Tämä analyysi saikin suosiota myöhemmissä kirjoissa. Esimerkiksi Camillo Agrippan "Trattato di Scienza d’Arme" vuodelta 1568 sisälsi paljon geometrisiä muotoja tehdäkseen asiasta "tieteellisen". Tässä kirjassa esitettiin myös liikkeet yhdessä kuvassa: Eli liikettä ei kuvattu kuvasarjana, vaan kuvasarjana jotka asetettiin päällekäin niin että niistä yhdessä tulee yksi kuva. 1570 Giacoma Di Grassi sai valmiiksi "True Arte Of Defense" -kirjan, jossa geometrian ja kuvasarjojen käyttö vietiin melkoisen pitkälle.

Osoita syyllistä jos tulee paineita päälle.

Tämä liittyy vahvasti avaamiseen, jonka toisenlaiseen mekaniikkaan perustuvista avaajista kirjoitin artikkelin aikaisemmin. Nyt on kaikki tärkeimmät hyökkäyslinjan avaajat kasassa.

Tämän artikkelin suurena innoittajana on elokuvien miekkojen kohtaamistavat, joissa kaksi miestä iskee miekkansa yhteen ja äheltää minuuttikaupalla kestävän kohtauksen jossa he painavat toisiaan kohden. Surullista on katsojan elämä joskus.

Tilanteeseen on nimittäin sekä tehokas, että helppo, että melko tyylikkään näköinenkin tekniikka. Winden. Se on hyvä ja keskeinen osa saksalaista miekkailua. Sen tarkoituksena on yksinkertaisesti tehdä epäsuora hyökkäys jos ensimmäinen aikomus, eli suora hyökkäys menee pieleen. Samalla se rikkoo avonaisen hyökkäyslinjan, josta pääset sitten lyömään läpi. Bonuksena tulee hetken kestävä kontrolli vastustajan miekasta, joka antaa pienen hetken verran etua.

Kaiken kaikkiaan tämä hyökkäystyyppi sisältää muutaman tekniikan: Tarkalleen ottaen 8. Niistä jokainen voidaan lopettaa kolmella vaihtoehtoisella tavalla, joten tavallaan yksittäisten tekniikoiden määrä joka idean pohjalta syntyy on tavallaan tätä suurempi. Tämä sopii täydellisesti Liechtenauerin tyyliin; Miekkamiehen tehtävänä on etsiä "the four openings" jotta hän voisi lyödä vastustajaa tämän miekan sijasta. Jos toisen miekan kanssa tulee bind -tilanne, silloin tätä dynamiikkaa käytetään hyväksi ja miekka on jälleen neljällä avauksella.

Winden tarkoittaa tekniikkaa, jossa samanaikaisesti otetaan vastustajan miekka kontrolliin ja samanaikaisesti murretaan itselle hyökkäyslinja pyörittämällä miekkaa sen pituussuunnassa, eli pommelista krkeen. Tämä voidaan tehdä mistä tahansa asennosta.

Idea voidaan selittää siten, että jos ollaan iskemässä toisia vastaan ja aseet iskevät yhteen. Tällöin syntyy bind -tilanne. Asetta painetaan toista vasten. Jos suora hyökkäys on estynyt tai ei mahdollinen, voidaan tietenkin tehdä tylsästi ja astua pois ja astua uuden hyökkäyksen myötä lähemmäs. Se ei toki ole huono vaihtoehto. Mutta kuitenkin itse bind -tilanteessa on tietty dynamiikka, jota voi käyttää hyväkseen : For fun and profit.

Jos miekat ovat "normaaliin tapaan ristissä" edessä, tässä tilanteessa jos miekkamies tekee windenin sisäänpäin, hänen loppuasetelmansa päättyy Ochs -asentoon. (Toivottavasti selventävä kuva ohessa.) Huomioitsija näkee että nyt kärki on osoittamassa kohti vastustajaa. Se on myös asennossa, jossa toisen miekalla ei voida hyökätä aivan suoraan.

Winden voidaan tehdä kaiken kaikkiaan siten että otetaan 1 jokaisesta seuraavasta tyypistä (1) Joko Pflug tai Ochs -loppu (2) vasemmalle tai oikealle. (3) sisään(inside) tai ulospäin(outside). Se onko "sisällä vai ulkona", riippuu siitä, missä asetelmassa vastustajan miekka on suhteessa tekniikan tekijään ja tämän miekkaan. Jos tekniikan suorittajan miekan kärjestä vedetään kolmio tekniikan suorittajan päähän, saadaan alue, jonka miekka suojaa. Joko terä on vastustajan ja oman pään välissä tai ei ole. Tekniikka voidaan tehdä molemmin päin, koska jos miekka suojaa, paine kohdistuu sisäänpäin, mutta miekka on välissä. Ja jos kohde painaa bindiä, se painuu miekan mukana ja on aivan turvallista tehdä tekniikka suojattomanakin, kun aseen paino ei ole siirtymässä sinua kohti vaan miekkaasi vasten. Tietenkin, jos toinen ennakoi tämän, hän osaa luonnollisesti käyttää hyökkäyslinjansa hyväkseen. Jos ei, on liian myöhäistä siinä vaiheessa kun asiasta tulee tietoiseksi. On ehkä hyvä huomauttaa, että se, onko vasemmalle tai oikealla toimiminen "sisään vai ulos" riippuu siitä, kummalla puolella miekkasi terää toisen miekka on. Eli kaikkia eri windeneitä et voi tehdä samasta teräkontaktista. "Vasen sisään" ja "vasen ulos" ovat toki molemmat mahdollisia windeneitä, mutta yhdestä lähtötilasta voi valita vain toisen näistä. Syy on se, että kun "tulee kontaktia", toisen terä on sinuun nähden joko miekkasi vasemmalla tai oikealla reunalla. (4) Lisäksi kun muistamme että voimme iskeä, viiltää tai pistää, voimme lopettaa näistä jokaisen kolmella eri tavalla. (Nyrkkisääntönä on, että jos olet kaukana, pistä, jos olet melko lähellä, kannattaa viiltää ja aivan liiveissä uidessa on syytä sahailla toista.)

Kaikki nämä kombinaatiot päättyvät samaan tavoitteeseen (Ulkopuoliselle ne peräti näyttävätkin miltei yhdeltä ja samalta tekniikalta. Toisaalta niiden sisäistäminenkin on tätä kautta helppoa. Tekniikka on siis "sellainen että se ikään kuin sallii huolimattomuutta". Vaikka se onkin itse asiassa ihan eksakti ja fiksu systeemi.) : Vastustajaa päästään lyömään. (Epäkohteliasta on se.) Kun winden -tilanne tulee vastaan, on kohteena olevan pakko reagoida asiaan välittömästi. Aloittelijoille tekniikan kohtaaminen on hirvittävää: Jos takana ei ole harjoittelua, on lähes mahdotonta vain keksiä niihin vastareaktiota. Peräytyminen on yleinen ja tavallaan ihan oikeakin reagointi. (Itse en kyllä ihan hirveästi bindaile ja minulla on lisäksi duplieren -obsessio.. En siis hirveästi windaile. Pitäisi.)

Tekniikan näkee hyvin myös videolta. "Eight Windings (Slow!)" (Englanninkielinen nimi samalle asialle. Itse tykkään enemmän Saksankielisistä nimistä. Termin kääntäminen englanniksi on vähän kaksipiippuinen juttu.) Video näyttää selkeästi kaikki vaihtoehdot ilman "lopettavaa iskua".

Erot.

Tämä on "muistiinpanoartikkeli", jossa käsitellään monia sellaisia yksityiskohtia, joita en ole vielä käsitellyt. Listaan eroja, joita keskiaikaisen miekkailuperinteen koulukuntien välillä on. Syy tämän ilmestymiseen on vain sen "ajankohtaisuus itselle". Kyseessä on siis jonkinlainen "raapustus marginaaliin". Tätä ei tarvitse ottaa välttämättä edes kovin vakavasti.

Tätä lukiessa on että on joitain melko isoja eroja, joista ei oikein pääse eroon vaikka kuinka pyörittelisi. Eroavaisuuksia on tietenkin vähemmän, jos yksityiskohdat voidaan ottaa mukaan, jolloin toisen pääsääntö on toisen kuriositeetti ja nämä jotenkin rinnastetaan. (En pidä tätä hirveän fiksuna.) Toisaalta yhteyksissäkin on ongelmana se, että monia samanlaisuuksia voi löytää kaikista kamppailulajeista ympäri maailman. Kun kaikilla kaikkialla maailmassa on samoja tavoitteita joita tavoitellaan suunnilleen samanlaisilla aseilla, ja meitä ympäröi sama fyysinen todellisuus samoine luonnonlakeineen, on tietyt asiat keksitty kaikkialla - ja osaan on tiettyjä vaihtoehtoisia suhtautumistapoja joista eri asioita on korostettu. Toisaalta eroavaisuuksia löytää mistä vain, jos niitä haluaa etsiä. Tämän vuoksi on vaikeaa erottaa onko jokin miekkailusysteemi oma koulukuntansa, riittävän erilainen. (Sama koskenee koko itsepuolustuslinjaa.) Pääasiassa saksalaisia edustaa Liechtenauer ja italialaista Fiore dei Liberin koulukunta.
1: Italialaisessa miekkailussa Fiore suosittelee aina "finishes in a closed line / never finish with open lines". Liechtenauer ei suosittele. (Syy voi olla se, että Liechtenauer ei koko lopettamisen käsitettä kannata.) Fiore suosittelee odottamaan asennoissa, Liechtenauer ei suosittele. Muutenkin Fiore suosittelee pysähtymään perusasentoihin. Liechtenauer taas kannattaa jatkuvaa liikettä. Saksalainen perinne korostaa kuinka täytyy hyökätä koko ajan (flow, ei aggressiivinen sotainen asenne tai lyö aina kuin voi -asenne), ja olla ensimmäinen joka tekee hyökkäyksen ja sitten jatkaa tätä tauottelematta, kun taas italialainen tyyli ei sisällä tämänkaltaisia elementtejä, siinä paussi on mahdollinen.
2: Italialaisten Fiore suosittelee aina ristimään miekat, ja tekemään tämän siten että miekan kärki osoittaa ylöspäin ja korostaa tätä kautta parryn merkitystä. Saksalaisten Liechtenauer ei tätä suosittele. Hän jopa vastustaa parryja tietyissä määrin.
3: Fiorella on 12 perusasentoa, Liechtenauerilla vain neljä. Näistä asennoista vain kaksi on keskenään samanlaisia. (Molemmissa systeemi on kyllä rakennettu niiden ympärille. Mutta aivan sama koskee toisaalta karaten katojakin.)
4: Saksalaisessa miekkailussa on zwerchau, joka on melko yleinen. Se on ns. "back-edge cut". Kuitenkin italialaisilla on (minulle hieman yllättäen) myös paljon back-edge -tekniikoita. Lukumääräisesti jopa enemmän. (Keskeisyys vs. määrä?) Saksalaisilla on käytössä winden, Itlialaisessa miekkailussa ei ole. Tosin samankaltaisia tekniikoita kuitenkin löytyy myös joistakin italialaisista tyyleistä.
5: miekka+bucklertekniikat perustuvat italialaisille normaaliin pitkän miekan soveltamiseen. Saksalaisilla on näille erillinen tyyli, joka on toisaalta opeteltava mutta on hienosäädetty yhdistelmään. (Italialaisen miekkailun yhteyden vuoksi mainitsen, muuten ei olisi "sopinut aiheeseen".)

Monet näistä ovat perusteita koskevia, ja systeemi on rakennettu niiden ympärille, joten tyyleissä on tätä kautta yllättävän paljonkin eroa. Enemmän kuin tuollaisella neljän kohdan listalla voisi luulla syntyvän.