Immanuel Kant käytti antinomioita demonstroidakseen sitä, miten puhtaan järjen päätelmät ovat ristiriidassa empiiristen havaintojen kanssa. Kant haki esille erilaisia ristiriitoja. Kant halusi puhdistaa keskustelua siten että hän jakoi aistikokemusten (fenomeeni) erikseen metafyysisistä kysymyksistä.
Itsekin näen kiinnostavana sen, että ihminen voi erehtyä. Ristiriidat osoittavat että ihmiset voivat uskoa asioihin jotka eivät pidä paikkaansa. (Tai sitten hän uskoo logiikkaan ilman perusteita ja tällöinkin hän uskoo asiaan joka ei pidä paikkaansa...) ; Asiaa voisi kuvata runollisesti siten, että mieli on suurempi kuin todellisuus. Kyynisempi voisi sanoa että tämä kertoo siitä että mieleen menee paljon sellaista joka ei ole totta. Erehtyminen on likimain yhtä kuin tämä "fysikaalisen totuuden ylittäminen".
Tässä mielessä on kiinnostavaa kysyä että voiko kaikkivaltias erehtyä. Osa kiertää tätä ajattelemalla että tosiasiassa paikkaansa pitäisikin jokin modaalinen realismi. Tällöin tosin joudutaan antamaan periksi sille että kenties mieli ei sittenkään ole suurempi kuin fysikaalinen todellisuus.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fenomeeni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste fenomeeni. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 27. tammikuuta 2016
lauantai 7. maaliskuuta 2015
Taide matkana harhamaan
Taiteen ja totuuden suhde on hyvin epämääräinen. Taiteessa on kannatettu realismia, jossa taide nimenomaan heijastaisi totuutta, paljastaen maailman ja sivistäen näin ihmistä. Periaatteessa jos kauneus edustaa totuutta ja taide pyrkii kauneuteen, voi taide myös tällöin olla totta. Osa näkee taiteen instrumenttina totuuteen, esimerkiksi kansallinen taide voisi luoda kuvaa kansakunnasta joka ei ole tosi, mutta jota ihmiset tavoittelisivat ja kenties joskus jopa saavuttaisivat. Ja sitten on niitä joiden mielestä taiteen avain on mielikuvitus.
Asia on hyvinkin haasteellinen. Se on niin haasteellinen, että on kenties rakentavinta lähteä aivan ääripäästä. Minulle - tuskin kovin monelle muulle - tätä ääripäätä edustaa jurottaja nimeltä Schopenhauer. Hänestä taide oli estetiikkaa. Sillä hänestä taide oli Tie Totuuteen.
Schopenhauer jakoi todellisuuten samaan tapaan kuin Kant. Kanthan näki että on (a) fenomeeninen maailma, maailma sellaisena kuin me sen näemme ja (b) noumenaalinen maailma joka on maailma sellaisena kuin se on ihmisten kokemuksista riippumatta. Kant esitti että vaikka voi olla että nämä ovat kenties yksi ja sama asia, niin emme voisi olla tästä aivan varmoja. Sillä noumenaalinen maailma ilman fenomenaalista vääristymää ei ole ulottuvillamme. Kun asiat on määritelty näin, siitä seuraa by definition että emme voi tietää minkälainen noumenaalinen maailma on. Heti kun koet jotain, se on heti fenomenaalinen kokemus.
Schopenhauer kuitenkin esitti että Kant oli väärässä yhdessä spesifissä asiassa. Hänestä ihmiset elivät tahdon ruumiillistumana. Tämä oli epätäydellistä, ja elämä olikin jotain jossa tahto yritti muuttua todelliseksi. Schopenhauer ajatteli että noumenon oli tämä tahto. Ja taide oli tie jossa ihminen saattoi irrota itsestään, eli kohdata noumenaalisen maailman. Samalla kärsimys lientyy koska tahdon pyristely on Schopenhauerilla tuskan lähde. Taide tarjosi siis transsendentteja kokemuksia. Itse asiassa Schopenhauerin mukaan järkeilyllä, logiikalla tai vastaavilla asioilla ei ollut samanlaista mahdollisuutta kohota Oikeaan Totuuteen. Taide oli siis paitsi totta, niin myös Totta Erityisen Suurella T -kirjaimella. (Siksi hän on minusta ääriesimerkki.) Ihminen irrottautuu itsestään ja menettää yksilöllisyytensä ja sulautuu tosiolevaan, edes hetkeksi.
Schopenhauerista taide luo meille kuvia jotka heijastavat kohteen sijasta ideoita. Ne eivät ole yksilöllisiä vaan viittaavat laajaan todellisuuteen. Todellisuuteen joka on irtautunut rajoittuneen maailman pyristelyistä, logiikasta, rationaalisen mielen kontrollista, haluamisista, toivomisista, maailman välineellistämisestä ja paskahädästä. Yksilöllisyys on tuskaa, sulautuminen tosiolevaan transsendenttia tuskattomuutta. Ja näin tiedämme mitä taide tekee ja mikä on hyvää ja mikä on huonoa taidetta. Ja taiteen avulla koemme totuuden, riippumatta siitä mitä rationaalinen mieli sanoo taiteen esittämien ideoiden järjenmukaisuudesta.
Buddhalaiset tai hartaaseen mystiikkaan intoutuneet uskovaiset voivat tässä kohden hykerrellä. He ovat varmasti samaa mieltä Schopenhauerin perusajatuksen kanssa. He kenties modifioivat yksityiskohtia, mutta suurilla linjoilla katsoen he varmasti hyväksyvät asian. Luultavasti monille taide edustaakin juuri tätä. Transsendentin kohdalla he kuvaavat kokemustaan, sitä mitä haltioitumista he todella tuntevat ennen kuin he jälleen palaavat omaan nuhjuiseen epätoteen pyristelyynsä.
Ja jos huomasitte mitä tein tuossa edellisessä kappaleessa, voidaan huomata että tein siihen eräänlaisen ansan. Se jossain määrin tiivistää Schopenhauerin argumentin perusongelmat.
1: Ensinnäkin emme todellakaan voi tietää että onko Schopenhauer todellakin kuvaamassa kokemusta. Ja jos he ovat, voidaan varsin hyvin esittää että tosiasiassa taide vain antaa näitä kokemuksia. Ja niin transsendentti katoaa, haltioituminen jää.
2: Jos yksilöllisyys ja aika ja muu fysikaalinen maailma todella katoaa, miten voimme palata takaisin olemaan ihmisiä? Miksi taidekokemus ei raasta meitä noumenaalisesta maailmasta? Mikä palaa taidekokemuksesta ja luo yksilön?
3: Jos taide tarjoaa tuskattomuutta, on vaikeaa nähdä miten taide olisi hyvä asia. Schopenhauer esittää että meidän pitäisi vapautua tuskasta. Mutta tosiasiassa jos meidän yksilöllinen olemassaolomme katoaa, ei ole mitään minua jolle tapahtuu jotain hyvää.
4: Miten Schopenhauer kohoaa vetoamisesta perusteluun. Hän luo hyvin miellyttävän teorian taiteesta. Mutta tosiasiassa se on kuitenkin vain kasa väitteitä. Kenties ne ovat totta, mutta yleisesti ottaen filosofiassa on ajateltu että pitäisi nousta pelkkien väittämisien yläpuolelle, perustella. Schopenhauer enemmänkin maalailee kuin luo mitään missä selitetään miksi taide on juuri sellaista kuin Schopenhauer sen väittää olevan.
Itse hylkäänkin tämän. Schopenhauerin ajatus tuntuu ajautuvan samaan solmuun mihin filosofit ovat ajautuneet kautta historian. Descartes esitti että hän voi kyseenalaistaa aistit ja järjen ja sitten hän kuitenkin lähestyi asiaa aistiensa ja järkensä rajoissa. Jumalan avuksiottaminen johti vain kehäpäätelmien syntyyn. Jumala todistaa aistit ja aistit kokevat Jumalan joka on luotettava. Kehä kenties toimii mutta jos yksikin osa on eri tavalla, koko kasa kaatuu kuin korttipakka. Kehäpäätelmien avulla voitaisiin todistaa mitä tahansa, ja kehäpäätelmät voidaankin nähdä jopa jonain jossa systeemissä on monta oletusta jotka on oletettava samanaikaisesti. Tämä tätä kautta lisää perustelun heikkoutta, ei vahvista sitä. Kokonaisuus on hauras koska kaikki kehässä oleva vaatii kaikkien muiden kehässä olevien asioiden olevan juuri tietyllä tavalla.
Siksi otankin hieman toisenlaisen, luultavasti yksinkertaisemman, lähestymistavan. Taide on mielikuvitusta, ei totuutta tai uskoa. Mutta ei välttämättä valhetta tai illuusiotakaan. Taide on mielikuvitusta. Ja sillä on hyvin tietynlainen luonne.
Karkeasti ottaen voidaan sanoa että ihminen käsittelee tietoa eri tavalla kuin uskoa ja mielikuvitusta. Hän pitää asiantilaa tiettynä ja perusteltuna. Jos esitetään jokin väite (propositio) siihen on jonkinlainen suhde.
1: Kun hän sanoo että hän tietää jotain, hän näkee että kyseessä on jotain jonka hän näkee todeksi ja tämän päälle on jotain evidenssiä. Jossain määrin tämä pätee siihen uskoon jota englannin kielellä kutsutaan sanalla "belief".
2: Se usko jota tässä irrotan tiedosta on se jota kutsutaan nimellä "faith". Joka on sitä että hän näkee että asia on totta mutta tähän ei sitten ole evidenssiä, vain varmuus. Kysymys on luottamuksesta, toiveikkuudesta ja toivosta. Usko tarjoaakin eräänlaisen transsendentin kokemuksen, kokemuksen joka on vapautunut loogisen perustelun rajoittuneisuudesta.
3: Sen sijaan jos hän luo mielikuvan jostain, hänellä on neutraali mielikuva totuusarvoon. Jos kuvittelen mielessä hirviömäisen pedon, voimme luoda mielikuvan olipa se sitten aarnikotka (ei olemassa) tai tiikeri (olemassa, ainakin toistaiseksi).
Koska taiteen suhde on mielikuvituksen stimulointi - niin taiteen luomisen kuin taiteen tarkastelun hetkenä - voidaan nähdä että taide enemmänkin luo mieleemme representationaalisia tiloja, jotka ovat kokemuksellisia mutta joiden kohdalla meidän ei tarvitse sitoutua siihen ovatko viitatut kohteet todellisia, ihmisten kehittämiä kulttuurisia malleja, vai täysin tuulesta temmattuja. Toki jokin yksittäinen taideteos voi olla enemmän realistinen kuin epätosi, mutta molemmat voivat olla hyvää taidetta.
Tämä tulkintatapa johtaa väistämättä siihen että voimme unohtaa transsendentin kohoamisen noumenaaliseen todellisuuteen. Se on ainakin varmaa. Meidän ei tarvitse ottaa metafyysistä kantaa taiteessa kuvatun totuusarvoista. Itse asiassa, jos haluamme nauttia taiteesta immersiota todennäköisesti jopa häiritsee se, että ryhdymme varmistelemaan että onkohan teos varmasti sellainen että se vastaa omaa ontologista näkemystä maailmasta ja sen suhteesta taiteeseen. Taide luo elämyksiä ja paras taide on nimenomaan äärimmäisen fenomenaalista. Ääriesimerkkinä ja jonkinlaisena tavoitteena voi tällöin jopa olla todellisuudentajun hämärryttävä Stendhalin syndrooma jonka monet Firenzen matkustajat saavat vieraillessaan kaupungin upeassa ympäristössä. Kokemus on sama, mutta siinä missä Schopenhauer puhuu transsendentistä, minä puhun immersiosta. Immersiossa maailma koetaan kuin se olisi totta. Riippumatta siitä onko se. (Ja jotta ei menisi liian vakavaksi, on syytä laittaa jotain latistavaa. Sellaista jossa bändin nimi ei olekaan vuorokaudenaika vaan se ääni jota kuuntelija päästelee.)
Asia on hyvinkin haasteellinen. Se on niin haasteellinen, että on kenties rakentavinta lähteä aivan ääripäästä. Minulle - tuskin kovin monelle muulle - tätä ääripäätä edustaa jurottaja nimeltä Schopenhauer. Hänestä taide oli estetiikkaa. Sillä hänestä taide oli Tie Totuuteen.
Schopenhauer jakoi todellisuuten samaan tapaan kuin Kant. Kanthan näki että on (a) fenomeeninen maailma, maailma sellaisena kuin me sen näemme ja (b) noumenaalinen maailma joka on maailma sellaisena kuin se on ihmisten kokemuksista riippumatta. Kant esitti että vaikka voi olla että nämä ovat kenties yksi ja sama asia, niin emme voisi olla tästä aivan varmoja. Sillä noumenaalinen maailma ilman fenomenaalista vääristymää ei ole ulottuvillamme. Kun asiat on määritelty näin, siitä seuraa by definition että emme voi tietää minkälainen noumenaalinen maailma on. Heti kun koet jotain, se on heti fenomenaalinen kokemus.
Schopenhauer kuitenkin esitti että Kant oli väärässä yhdessä spesifissä asiassa. Hänestä ihmiset elivät tahdon ruumiillistumana. Tämä oli epätäydellistä, ja elämä olikin jotain jossa tahto yritti muuttua todelliseksi. Schopenhauer ajatteli että noumenon oli tämä tahto. Ja taide oli tie jossa ihminen saattoi irrota itsestään, eli kohdata noumenaalisen maailman. Samalla kärsimys lientyy koska tahdon pyristely on Schopenhauerilla tuskan lähde. Taide tarjosi siis transsendentteja kokemuksia. Itse asiassa Schopenhauerin mukaan järkeilyllä, logiikalla tai vastaavilla asioilla ei ollut samanlaista mahdollisuutta kohota Oikeaan Totuuteen. Taide oli siis paitsi totta, niin myös Totta Erityisen Suurella T -kirjaimella. (Siksi hän on minusta ääriesimerkki.) Ihminen irrottautuu itsestään ja menettää yksilöllisyytensä ja sulautuu tosiolevaan, edes hetkeksi.
Schopenhauerista taide luo meille kuvia jotka heijastavat kohteen sijasta ideoita. Ne eivät ole yksilöllisiä vaan viittaavat laajaan todellisuuteen. Todellisuuteen joka on irtautunut rajoittuneen maailman pyristelyistä, logiikasta, rationaalisen mielen kontrollista, haluamisista, toivomisista, maailman välineellistämisestä ja paskahädästä. Yksilöllisyys on tuskaa, sulautuminen tosiolevaan transsendenttia tuskattomuutta. Ja näin tiedämme mitä taide tekee ja mikä on hyvää ja mikä on huonoa taidetta. Ja taiteen avulla koemme totuuden, riippumatta siitä mitä rationaalinen mieli sanoo taiteen esittämien ideoiden järjenmukaisuudesta.
 |
| Romano, "Allegory of Immortality" Maalaus, jossa on paljon symboliikkaa Suuri osa niistä on käytännössä unohtuneita. Mutta kuolemattomuutta sillä silti haetaan ja joukosta löytyy paljon tuttuja symboleja että hauskoja jopa koomisia detaljeja. |
Ja jos huomasitte mitä tein tuossa edellisessä kappaleessa, voidaan huomata että tein siihen eräänlaisen ansan. Se jossain määrin tiivistää Schopenhauerin argumentin perusongelmat.
1: Ensinnäkin emme todellakaan voi tietää että onko Schopenhauer todellakin kuvaamassa kokemusta. Ja jos he ovat, voidaan varsin hyvin esittää että tosiasiassa taide vain antaa näitä kokemuksia. Ja niin transsendentti katoaa, haltioituminen jää.
2: Jos yksilöllisyys ja aika ja muu fysikaalinen maailma todella katoaa, miten voimme palata takaisin olemaan ihmisiä? Miksi taidekokemus ei raasta meitä noumenaalisesta maailmasta? Mikä palaa taidekokemuksesta ja luo yksilön?
3: Jos taide tarjoaa tuskattomuutta, on vaikeaa nähdä miten taide olisi hyvä asia. Schopenhauer esittää että meidän pitäisi vapautua tuskasta. Mutta tosiasiassa jos meidän yksilöllinen olemassaolomme katoaa, ei ole mitään minua jolle tapahtuu jotain hyvää.
4: Miten Schopenhauer kohoaa vetoamisesta perusteluun. Hän luo hyvin miellyttävän teorian taiteesta. Mutta tosiasiassa se on kuitenkin vain kasa väitteitä. Kenties ne ovat totta, mutta yleisesti ottaen filosofiassa on ajateltu että pitäisi nousta pelkkien väittämisien yläpuolelle, perustella. Schopenhauer enemmänkin maalailee kuin luo mitään missä selitetään miksi taide on juuri sellaista kuin Schopenhauer sen väittää olevan.
Itse hylkäänkin tämän. Schopenhauerin ajatus tuntuu ajautuvan samaan solmuun mihin filosofit ovat ajautuneet kautta historian. Descartes esitti että hän voi kyseenalaistaa aistit ja järjen ja sitten hän kuitenkin lähestyi asiaa aistiensa ja järkensä rajoissa. Jumalan avuksiottaminen johti vain kehäpäätelmien syntyyn. Jumala todistaa aistit ja aistit kokevat Jumalan joka on luotettava. Kehä kenties toimii mutta jos yksikin osa on eri tavalla, koko kasa kaatuu kuin korttipakka. Kehäpäätelmien avulla voitaisiin todistaa mitä tahansa, ja kehäpäätelmät voidaankin nähdä jopa jonain jossa systeemissä on monta oletusta jotka on oletettava samanaikaisesti. Tämä tätä kautta lisää perustelun heikkoutta, ei vahvista sitä. Kokonaisuus on hauras koska kaikki kehässä oleva vaatii kaikkien muiden kehässä olevien asioiden olevan juuri tietyllä tavalla.
 |
| Picasso, "Le Rêve" (uni) Kuvattuna kubistinen Picasson rakastajatar. Ilme ja asento ilmeisen masturbatorisia. Ja jos katsot tarkasti, taiteilija on tahallisesti laittanut maalauksen naamaan kikkelin. Siinä teille asia nimeltä mielikuva. |
Karkeasti ottaen voidaan sanoa että ihminen käsittelee tietoa eri tavalla kuin uskoa ja mielikuvitusta. Hän pitää asiantilaa tiettynä ja perusteltuna. Jos esitetään jokin väite (propositio) siihen on jonkinlainen suhde.
1: Kun hän sanoo että hän tietää jotain, hän näkee että kyseessä on jotain jonka hän näkee todeksi ja tämän päälle on jotain evidenssiä. Jossain määrin tämä pätee siihen uskoon jota englannin kielellä kutsutaan sanalla "belief".
2: Se usko jota tässä irrotan tiedosta on se jota kutsutaan nimellä "faith". Joka on sitä että hän näkee että asia on totta mutta tähän ei sitten ole evidenssiä, vain varmuus. Kysymys on luottamuksesta, toiveikkuudesta ja toivosta. Usko tarjoaakin eräänlaisen transsendentin kokemuksen, kokemuksen joka on vapautunut loogisen perustelun rajoittuneisuudesta.
3: Sen sijaan jos hän luo mielikuvan jostain, hänellä on neutraali mielikuva totuusarvoon. Jos kuvittelen mielessä hirviömäisen pedon, voimme luoda mielikuvan olipa se sitten aarnikotka (ei olemassa) tai tiikeri (olemassa, ainakin toistaiseksi).
Koska taiteen suhde on mielikuvituksen stimulointi - niin taiteen luomisen kuin taiteen tarkastelun hetkenä - voidaan nähdä että taide enemmänkin luo mieleemme representationaalisia tiloja, jotka ovat kokemuksellisia mutta joiden kohdalla meidän ei tarvitse sitoutua siihen ovatko viitatut kohteet todellisia, ihmisten kehittämiä kulttuurisia malleja, vai täysin tuulesta temmattuja. Toki jokin yksittäinen taideteos voi olla enemmän realistinen kuin epätosi, mutta molemmat voivat olla hyvää taidetta.
Tämä tulkintatapa johtaa väistämättä siihen että voimme unohtaa transsendentin kohoamisen noumenaaliseen todellisuuteen. Se on ainakin varmaa. Meidän ei tarvitse ottaa metafyysistä kantaa taiteessa kuvatun totuusarvoista. Itse asiassa, jos haluamme nauttia taiteesta immersiota todennäköisesti jopa häiritsee se, että ryhdymme varmistelemaan että onkohan teos varmasti sellainen että se vastaa omaa ontologista näkemystä maailmasta ja sen suhteesta taiteeseen. Taide luo elämyksiä ja paras taide on nimenomaan äärimmäisen fenomenaalista. Ääriesimerkkinä ja jonkinlaisena tavoitteena voi tällöin jopa olla todellisuudentajun hämärryttävä Stendhalin syndrooma jonka monet Firenzen matkustajat saavat vieraillessaan kaupungin upeassa ympäristössä. Kokemus on sama, mutta siinä missä Schopenhauer puhuu transsendentistä, minä puhun immersiosta. Immersiossa maailma koetaan kuin se olisi totta. Riippumatta siitä onko se. (Ja jotta ei menisi liian vakavaksi, on syytä laittaa jotain latistavaa. Sellaista jossa bändin nimi ei olekaan vuorokaudenaika vaan se ääni jota kuuntelija päästelee.)
sunnuntai 23. marraskuuta 2008
Totuus pullosta.
Kuulustelutaktiikat ovat etenkin sotilaskäytössä korostaneet halua saada mahdollisimman varmasti tietoa kuulusteltavalta. Ongelmana on usein se, että etenkin kun kyseessä on sota, kuulusteltava ei kerro totuutta, vaan valehtelee tai vaikenee. Yleensä vaikeneminen saadaan poistettua murtamalla kohde jollain tavalla. Näihin taas yleensä liittyy totuuden vääristyminen;
1: Kidutus kyllä murtaa uhrin, mutta hän on valmis kertomaan mitä vain. Tulokset voivat olla luotettavia tai sitten ne ovat valetta joka on sepitetty jotta tilanteesta selvitään.
2: Hypnoosissa ja esimerkiksi Recovered Memory Therapyssa joka kehiteltiin ajatukselle, joka rakentui psykoanalyysin tärkeille elementeille, eli tiedostamattomalle sekä torjunnalle, on johtanut erikoisiin tuloksiin. Kun terapian tai hypnoosin tarkoitus on poistaa mielen estot ja tätä kautta saada muistiin se, mikä "muistetaan mutta ei uskalleta muistaa", tavoite ei täyty vaan se tuottaakin erittäin helposti valemuistoja, jotka tuntuvat potilaasta ehdottoman aidoilta ja omilta kokemuksilta, mutta joita ei kuitenkaan ole tapahtunut. Kokeissa on onnistuttu jopa luomaan halutun sisältöisiä valemuistoja. (Ja luultavasti meillä kaikilla on paljon valemuistoja ihan normaalistakin elämästä.) Valemuistoterapialla on saatu aikaan valheellisia muistikuvia esimerkiksi lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sekä saatanallisista rituaaleista joihin on osallistuttu uhreina, avaruusolentojen kaappaamisista ja vaikka mistä muusta.
Tietenkin totuutta on tavoiteltu myös kemian avulla. Totuusseerumille olisi kysyntää, koska se vähentäisi kuulusteluissa vaadittavaa aikaa ja voisi tehdä tilanteesta nopean ja loppujen lopuksi sekä kuulustelijalle että kuulusteltavalle miellyttävämmäksikin. Tätä asiaa on siksi tutkittu jonkin verran.
Eräs varhaisimmista ja tärkeimmistä huomioista alalla 1931 oli kun J.S. Horsley huomasi, että kun potilaalle annettiin nukutuksessa erästä barbituraattituotetta, nembutalia, hänet saatiin avoimeksi tasolla, joka normaalisti vaatisi valtavasti terapiaa ja luottamuksen rakentamista. He kertoivat mitä intiimimpiä asioita elämästään. Horsley kehitti tästä menetelmää, jossa barbituraattia annosteltiin pikku hiljaa; Tavoite oli ikään kuin unen ja valveen välimaastossa pitäminen. Horsleyn potilaat alkoivat terapiassa usein myös kertomaan lapsuuden asioistaan, jotka he olivat unohtaneet. Horsley olikin varma, että hän oli kehittänyt uuden terapiamuodon, hän antoi sille nimeksi narcoanalysis. Se ei saanut suurta suosiota, ja Horsleyn huomiot otettiinkin käyttöön vasta 1940 -luvulla kun William Sargant sai potilaakseen traumatisoituneen henkilön, joka oli niin kauhuissaan että ei ollut voinut virtsata muutamaan päivään. Kun hän helpotti potilaan tuskaa antamalla tälle barbiturate sodium amytalia, potilas alkoi puhumaan ongelmistaan ja rakko -ongelmakin raukesi. Keinoa käytettiin sotilaiden sotastressin lievityskeinona, mutta englannin tiedustelupalvelu, MI5 kiinnostui asiasta kuulustelukeinona. (Nykyisin "totuusseerumiksi" kutsutaankin nimen omaan amobarbitaalia.) Myös monia muita aineita on kokeiltu. Esimerkiksi on yritetty yhdistellä erilaisia kiihdyttäviä aineita, kuten amfetamiinia, kofeiinia sekä aistiharhoja aiheuttavia aineita kuten meskaliinia, LSD:tä tai muita vastaavia. Esimerkiksi natsien keskitysleireillä juutalaisia käytettiin koekaniineina. USAssa CIA kiinnostui myös aiheesta 1950 -luvulla ja totuusseerumeiden kehittäminen kuului osana MKULTRA -projektia. (Merivoimilla oli tosin ollut jo aikaisemmin aihetta koskeva BLUEBIRD -projekti, jossa tavoteltiin sekä kuulustelua sekä tavoiteltiin keinoja joilla kohde saadaan tekemään haluttuja asioita olivatpa he vastentahtoisia tai eivät.) CIA kokeili muun muassa LSD:tä, heroiinia, morfiinia, tematsepaamia, meskaliinia, psilosybiiniä, skopolamiinia, kannabista, alkoholia ja tiopentaalia ja niiden vaikutusta. Järjestelmä tuli tunnetuksi siitä että he kokeilivat asiaa pyytämättä koehenkilöiltä suostumusta.
Kuitenkin kun MI5 kokeili totuusseerumia upseereihin, havaittiin että vaikutukset koskivat enimmäkseen ruumista, eivät mieltä. 1948 narcoanalyysissä paljastui ihmeellisyyksiä: Eräs potilas esimerkiksi kertoi että hän oli ollut tekemässä aseistettua ryöstöä vaikka todisteet osoittivat vahvasti että hän ei ollut ollut sen tapahtumisaikana lähelläkään tapahtumaa. Toisessa tapauksessa nainen kertoi että hänellä oli lapsi, vaikka todellisuudessa näin ei ollutkaan. Nämä ja monia muita vastaavia fantasioita paljastui ; Esimerkiksi Edwin Weinstein löysi potilaan joka kertoi olleensa tietyssä taistelussa, ja joutuneensa kahlaamaan ruumiiden yli, vaikka todellisuudessa hän oli ollut kyseisen taistelun aikana kotonaan. Jopa Sargant ja Horsley huomasivat, että vaikka psykiatri tuntisi potilaan hyvinkin, hänkään ei voinut erottaa mikä puhetulvasta oli totta ja mikä fantasiaa. Osa oli taustatietojen pohjalta selvästi totta, osa selvästi fantasiaa. Ongelmana olikin se, että kun oikeiden tietojen saaminen oli tavoitteena, ei voida ensin tietää mikä totuus on. Jos tämä tiedetään, ei tarvita koko totuuseerumin antamia paljastuksia. Fantasian erottaminen oli kuitenkin mahdotonta. (Kyseessä on fenomenologinen ongelma: Valemuistot ovat muistajalle aidon tuntuisia, mutta eivät muille. Jos ihminen kokee sen minkä uskoo kokevansa tai fantasioi kokevansa, fenomeenien seuraaminen vakavasti otettavana on samaa kuin subjektiivisten uskomusten, harhojen ja fantasioiden seuraamista objektiivisina tosiasioina.) Ja jopa Sigmund Freud oli törmännyt tähän ilmiöön hypnoosiin liittyvissä tutkimuksissaan.
Jutut voivat olla tosia, valhetta tai siltä väliltä. Eikä psykiatri, tai henkilö itse, kykene useinkaan erottamaan mikä tilanne on mitäkin.
Aitoa totuusseerumia ei ole nykyään olemassa. Totuusseerumin käyttö kuulusteluissa on kuitenkin tavallaan perusteltua: Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan on havaittu, että jos ihminen luulee että hänelle annetaan totuusserumia, hän lakkaa vastustelemasta ja kertoo totuuden. Tämä on ikään kuin placeboa - tosin tässäkin kohden on huomattava, että eri aineet antavat paremmat tulokset kuin toiset. Jos aine tuntuu hieman sekoittavan päätä tai vähentävän estoja, potilas kokee entistä enemmän että aine vaikuttaa. Kun aine antaa mielelle täydellisen rationalisoinnin, joka poistaa syyllisyyden, henkilö kertoo helposti asioita. Samaan tapaan myös valheenpaljastuskonetta voidaan käyttää kuulustelussa ja se toimii totuuden saamisessa - vaikka sitä ei olisi edes kytketty seinään. (Valheenpaljastustestitkään eivät anna varmaa tulosta, sen antamat tulokset ovat ainakin toistaiseksi "suuntaa antavia". Ne toimivat kuitenkin "arvaamista paremmin".) Kun ihminen luottaa laitteen tai aineen toimivuuteen ja uskoo että tiede osoittaa hänen sanojensa totuusarvon tai pakottaa hänet johonkin, se voi toimiakin. Ei siksi että tiede olisi pakottavan hyvää, vaan koska usko sen toimivuuteen on pakottavan hyvä.
1: Kidutus kyllä murtaa uhrin, mutta hän on valmis kertomaan mitä vain. Tulokset voivat olla luotettavia tai sitten ne ovat valetta joka on sepitetty jotta tilanteesta selvitään.
2: Hypnoosissa ja esimerkiksi Recovered Memory Therapyssa joka kehiteltiin ajatukselle, joka rakentui psykoanalyysin tärkeille elementeille, eli tiedostamattomalle sekä torjunnalle, on johtanut erikoisiin tuloksiin. Kun terapian tai hypnoosin tarkoitus on poistaa mielen estot ja tätä kautta saada muistiin se, mikä "muistetaan mutta ei uskalleta muistaa", tavoite ei täyty vaan se tuottaakin erittäin helposti valemuistoja, jotka tuntuvat potilaasta ehdottoman aidoilta ja omilta kokemuksilta, mutta joita ei kuitenkaan ole tapahtunut. Kokeissa on onnistuttu jopa luomaan halutun sisältöisiä valemuistoja. (Ja luultavasti meillä kaikilla on paljon valemuistoja ihan normaalistakin elämästä.) Valemuistoterapialla on saatu aikaan valheellisia muistikuvia esimerkiksi lapsuuden ajan seksuaalisesta hyväksikäytöstä, sekä saatanallisista rituaaleista joihin on osallistuttu uhreina, avaruusolentojen kaappaamisista ja vaikka mistä muusta.
Tietenkin totuutta on tavoiteltu myös kemian avulla. Totuusseerumille olisi kysyntää, koska se vähentäisi kuulusteluissa vaadittavaa aikaa ja voisi tehdä tilanteesta nopean ja loppujen lopuksi sekä kuulustelijalle että kuulusteltavalle miellyttävämmäksikin. Tätä asiaa on siksi tutkittu jonkin verran.
Eräs varhaisimmista ja tärkeimmistä huomioista alalla 1931 oli kun J.S. Horsley huomasi, että kun potilaalle annettiin nukutuksessa erästä barbituraattituotetta, nembutalia, hänet saatiin avoimeksi tasolla, joka normaalisti vaatisi valtavasti terapiaa ja luottamuksen rakentamista. He kertoivat mitä intiimimpiä asioita elämästään. Horsley kehitti tästä menetelmää, jossa barbituraattia annosteltiin pikku hiljaa; Tavoite oli ikään kuin unen ja valveen välimaastossa pitäminen. Horsleyn potilaat alkoivat terapiassa usein myös kertomaan lapsuuden asioistaan, jotka he olivat unohtaneet. Horsley olikin varma, että hän oli kehittänyt uuden terapiamuodon, hän antoi sille nimeksi narcoanalysis. Se ei saanut suurta suosiota, ja Horsleyn huomiot otettiinkin käyttöön vasta 1940 -luvulla kun William Sargant sai potilaakseen traumatisoituneen henkilön, joka oli niin kauhuissaan että ei ollut voinut virtsata muutamaan päivään. Kun hän helpotti potilaan tuskaa antamalla tälle barbiturate sodium amytalia, potilas alkoi puhumaan ongelmistaan ja rakko -ongelmakin raukesi. Keinoa käytettiin sotilaiden sotastressin lievityskeinona, mutta englannin tiedustelupalvelu, MI5 kiinnostui asiasta kuulustelukeinona. (Nykyisin "totuusseerumiksi" kutsutaankin nimen omaan amobarbitaalia.) Myös monia muita aineita on kokeiltu. Esimerkiksi on yritetty yhdistellä erilaisia kiihdyttäviä aineita, kuten amfetamiinia, kofeiinia sekä aistiharhoja aiheuttavia aineita kuten meskaliinia, LSD:tä tai muita vastaavia. Esimerkiksi natsien keskitysleireillä juutalaisia käytettiin koekaniineina. USAssa CIA kiinnostui myös aiheesta 1950 -luvulla ja totuusseerumeiden kehittäminen kuului osana MKULTRA -projektia. (Merivoimilla oli tosin ollut jo aikaisemmin aihetta koskeva BLUEBIRD -projekti, jossa tavoteltiin sekä kuulustelua sekä tavoiteltiin keinoja joilla kohde saadaan tekemään haluttuja asioita olivatpa he vastentahtoisia tai eivät.) CIA kokeili muun muassa LSD:tä, heroiinia, morfiinia, tematsepaamia, meskaliinia, psilosybiiniä, skopolamiinia, kannabista, alkoholia ja tiopentaalia ja niiden vaikutusta. Järjestelmä tuli tunnetuksi siitä että he kokeilivat asiaa pyytämättä koehenkilöiltä suostumusta.
Kuitenkin kun MI5 kokeili totuusseerumia upseereihin, havaittiin että vaikutukset koskivat enimmäkseen ruumista, eivät mieltä. 1948 narcoanalyysissä paljastui ihmeellisyyksiä: Eräs potilas esimerkiksi kertoi että hän oli ollut tekemässä aseistettua ryöstöä vaikka todisteet osoittivat vahvasti että hän ei ollut ollut sen tapahtumisaikana lähelläkään tapahtumaa. Toisessa tapauksessa nainen kertoi että hänellä oli lapsi, vaikka todellisuudessa näin ei ollutkaan. Nämä ja monia muita vastaavia fantasioita paljastui ; Esimerkiksi Edwin Weinstein löysi potilaan joka kertoi olleensa tietyssä taistelussa, ja joutuneensa kahlaamaan ruumiiden yli, vaikka todellisuudessa hän oli ollut kyseisen taistelun aikana kotonaan. Jopa Sargant ja Horsley huomasivat, että vaikka psykiatri tuntisi potilaan hyvinkin, hänkään ei voinut erottaa mikä puhetulvasta oli totta ja mikä fantasiaa. Osa oli taustatietojen pohjalta selvästi totta, osa selvästi fantasiaa. Ongelmana olikin se, että kun oikeiden tietojen saaminen oli tavoitteena, ei voida ensin tietää mikä totuus on. Jos tämä tiedetään, ei tarvita koko totuuseerumin antamia paljastuksia. Fantasian erottaminen oli kuitenkin mahdotonta. (Kyseessä on fenomenologinen ongelma: Valemuistot ovat muistajalle aidon tuntuisia, mutta eivät muille. Jos ihminen kokee sen minkä uskoo kokevansa tai fantasioi kokevansa, fenomeenien seuraaminen vakavasti otettavana on samaa kuin subjektiivisten uskomusten, harhojen ja fantasioiden seuraamista objektiivisina tosiasioina.) Ja jopa Sigmund Freud oli törmännyt tähän ilmiöön hypnoosiin liittyvissä tutkimuksissaan.
Jutut voivat olla tosia, valhetta tai siltä väliltä. Eikä psykiatri, tai henkilö itse, kykene useinkaan erottamaan mikä tilanne on mitäkin.
Aitoa totuusseerumia ei ole nykyään olemassa. Totuusseerumin käyttö kuulusteluissa on kuitenkin tavallaan perusteltua: Dominic Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan on havaittu, että jos ihminen luulee että hänelle annetaan totuusserumia, hän lakkaa vastustelemasta ja kertoo totuuden. Tämä on ikään kuin placeboa - tosin tässäkin kohden on huomattava, että eri aineet antavat paremmat tulokset kuin toiset. Jos aine tuntuu hieman sekoittavan päätä tai vähentävän estoja, potilas kokee entistä enemmän että aine vaikuttaa. Kun aine antaa mielelle täydellisen rationalisoinnin, joka poistaa syyllisyyden, henkilö kertoo helposti asioita. Samaan tapaan myös valheenpaljastuskonetta voidaan käyttää kuulustelussa ja se toimii totuuden saamisessa - vaikka sitä ei olisi edes kytketty seinään. (Valheenpaljastustestitkään eivät anna varmaa tulosta, sen antamat tulokset ovat ainakin toistaiseksi "suuntaa antavia". Ne toimivat kuitenkin "arvaamista paremmin".) Kun ihminen luottaa laitteen tai aineen toimivuuteen ja uskoo että tiede osoittaa hänen sanojensa totuusarvon tai pakottaa hänet johonkin, se voi toimiakin. Ei siksi että tiede olisi pakottavan hyvää, vaan koska usko sen toimivuuteen on pakottavan hyvä.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2008
Ilmiömäistä!
"Kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, mutta toiset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset."
(George Orwell, "Eläinten vallankumous")
Minulla kävi viikonloppuna kylässä aloitteleve miekkamies aurinkolasiensa kanssa. Täytyy sanoa, että en ollut kovin tulessa. Olin nukkunut edellisenä yönä vain pari tuntia. Tämä ei tietenkään ollut vieraan vika, sattui vain spontaanisti valvottua myöhään. Minulla oli toki jonkinlainen suunnitelma, miten koulia henkilöä hieman. Lopputulos ei itseni mielestä ollut hirveän hyvä. Parempaankin olisin voinut. (sumimase)
Väsyneenä olin tietysti myös huono. (Tämä vaikuttaa opettaja-oppilas -suhteeseen. Jos opettaja "ei vain osaa" jostain syystä, voidaan vakavasti kysyä onko hänen oltava oppilaana.) Toisaalta nostin esiin tärkeää asiaa siitä, kuinka voittamatonta systeemiä ei ole. Ei ole mitään yksittäistä temppua tai muuta, joka yksistelitteisesti toisi voiton. Voidaan sanoa "Hiipivä tiikeri piilotettu lohikäärme" -elokuvan Li-Mu Baita: "Ei iskua ilman vastaiskua", ja näihin vastaiskuihinkin on aina tietysti vastatemppu. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvä miekkailutekniikka ei ole "objektiivinen". Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kävisi. Sillä toiset tekniikat ovat todellakin tasa -arvoisempia kuin toiset.
Miekkailussakin systeemiä voidaan ymmärtää. Sitä ei voida täydellisesti oppia. Musta vyö karatessa on kuitenkin ansaittu, ja se kannattaa ottaa huomioon jos on menossa snagarille tappelemaan. Sitä ei nimittäin kovin helposti mikään "punainen pipo kännisessä baariärhentelyssä" ohita.
Tästä pääsenkin viime päivien päänsärkyyni, Heideggeriin. Ja tieteeseen. (Tuohon aiheeseen, jonka jokaikinen ajattelee osaavansa ja tietävänsä mitä se on. Ihan harjoittelematta. Se on jännä että tieteenfilosofian koulukuntaa lainkaan tarvitaan mihinkään.)
Heideggerin mukaan tieteen olemus on tietäminen. Tämä taas tarkoittaa sitä, että täytyy tietää mitä tieto ylipäätään on. Tämä taas tarkoittaa sitä, että tiede on aina jonkinlaista filosofiaa. (Ei rationaalisuutta ilman rationaalista systeemiä.) Heideggerin ajatustavassa, fenomenologiassa, on pääideana se, että todellisuuden nähdään koostuvan fenomeeneista, ilmiöistä ja havainnoista, jotka ovat tulkinnanvaraisia. Karkeasti voisi sanoa että "Mielemme näkee, näkeminen on tulkintaa."
"Tiede on pysyvää pystyttäytymistä keskellä jatkuvasti itsensä kätkevää olevan kokonaisuutta."
(Heidegger, kirjan "Heidegger - ristiriitojen filosofi" siteeraamana, sivu 82)
Heideggerin mukaan oli kyse mistä tahansa käsitteestä tai kohteesta, sen on kyettävä kohtaamaan jonkinlainen tarkastelu. Se tulee voida asettaa tarkkailun kohteeksi. Ja jotta jokin voisi näyttää joltakin, sen on myös voitava näyttää joltakin: Näyttäminen taas voi tapahtua kahdella eri tavalla:
1: Jos jokin näyttäytyy, se näkyy suoraan. Tämä on erityinen kohtaamisen tapa.
2: Jos jokin ilmentyy, se ei näy vaan ilmoittautuu. Tämä taas vain viittaa itseensä.
Esimerkkinä Heidegger käytti sairautta ja sen oiretta, punaisia poskia. Punaiset posket näyttäytyvät. Sairaus taas ilmoittautuu. (Emme näe sairautta suoraan, vaan kasan oireita.)
Tähän on syynä se, että pelkkä oleminen ei ole kohde, joten sitä voida asettaa
Tämä tarkoittaa sitä, että olemassaoloa ei voida käsittää analysoimalla kieltä ; Ontologisia ongelmia voida ratkaista tiedot tai tieteen keinoin. Subjektia ei myöskään voida erottaa objektista. (Tämä sopii osittain hyvin yhteen sen kanssa, että fallibilismin eräs ongelma on se, että puhtaita olemassaoloväitteitä ei voida lainkaan falsifioida.)
Heideggerille tiede on eksistenssiä. (Olemassaolo ennen olemusta.)
Tietäminen on siis aina subjektiivista. Moni pitää tätä jonkinlaisena loppuna. Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita, että "Kaikki käy". Tämä tarkoittaa sitä, että tieteellä ei ole väistämättä yhtä selkeää rakennetta. Mutta että voimme silti edetä tiedossamme. Tietomme on toki aina "näkijäkohtaista", kontekstisidonnaista. Voimme aina saada irti jotakin;
"Sallia nähdä itsestään käsin se, mikä näyttäytyy siten kuin se itsestään käsin näyttäytyy"
(Heidegger, kirjan "Heigegger - ristiriitojen filosofi" lainaamana, sivu 112)
Tiede on metodi, joten tärkeäksi ongelmaksi tulee deformalisointi. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että meidän täytyy pohtia metodin suhdetta sen kohteeseen. Deformalisoinnissa on aina mukana sisällölliset määrittelyt kohteelle jota tutkitaan. (Suunnitellaan järjestelmällinen kohtaamistapa, joka jonkin syyn vuoksi tulkitaan tarkoittavan jotain.) Ja suhteessa näihin saamme "metodiin kontekstisidottua tietoa". (Anteeksi puujalkainen karkeistukseni.)
Voimme selvittää todellisuutta nimenomaan sen takia, että vaikka näemmekin sen aina ja kaikkialla subjektiivisesti, se on kuitenkin itsessään objektiivinen, ja se vain näyttäytyy eri tavoin eri metodeilla; Voidaan siis sanoa että aistihavainnot ja kokemukset antavat vermuutta, joka koskevat todellisuutta; Kyseessä on toki se, että saadaan tietoa kohtaamistavasta, ei itse ilmiöstä.
Tämä taas ei tarkoita sitä, että esimerkiksi empiirinen metodi olisi väärässä. (Tosin en ymmärrä miksi jotkut postmodernistit, esimerkiksi naistutkimuksen piirissä, haluavat kieltää empiristejä ottamasta kantaa humanistisiin ongelmiin. Jos metodin valinta on subjektiivista, miksi kieltää joku metodi toisen kustannuksella? Jos kaikki ovat tasa-arvoisia, toiset eivät voi olla tasa -arvoisempia kuin toiset. Ja jos ne ovat epätasa -arvoisia, tulisi perustella miksi jotkut ovat huonoja metodeja ja toiset parempia. Ilman täydennystä subjektiivisuuteen vetoaminen tarkoittaa vain sitä että näkemykset ovat tasa-arvoisia, mikä ei suinkaan tarkoita sitä että jotkut olisivat huonompia, ja pitäisi siksi jättää diskurssin ulkopuolelle. Minusta tuntuukin että nämä kieltäjät itse asiassa salaisesti uskovat tuottavansa muita objektiivisempaa tietoa.)
Fenomenologiassa voidaan siis saavuttaa jonkinlaista tietoa. Fenomenologi tiedostaa, että hänellä ja kaikilla muilla on näkemys käsittelemistään asiakysymyksistä ja siitä miten näitä tulisi lähestyä. Hän saa tietoa ilmiön luonteesta ja tietämisensä luonteesta miettimällä sitä minkä laisia nämä näkemykset ovat. Hän voi saada lisänäkemystä hankkimalla tietoa siitä minkälaisia näkemyksiä muilla on. (Toki tämäkin hankittu tieto on subjektiivista tulkintaa, jossa jokin keskustelumetodi tuottaa jonkinlaisen kohtaamisen tutkittavan kohteen kanssa. Tämänkin tiedostaminen on hyvä asia.)
Samoin voidaan saavuttaa jotan tietoa tai ainakin yhteisymmärrystä muiden kanssa: Lääkäreillä on lääketieteen subjektiivinen ja metodisidonnainen näkemys, heillä on myös subjektiivinen näkemys siitä mikä on potilaalle hyväksi. Mutta koska heillä on ainakin osaltaan yhteinen näkemys siitä mikä on tavoitteena (potilaan parantaminen) ja tietoa siitä minkälaisia ilmiintymisiä heidän metodinsa on näyttänyt tuottavan, he voivat lähestyä potilasta parantamismielessä, ilman että sanoisivat vain että "Hei Te Potilas! Tiesitkö että me päätettiin jättää tämä länsimainen lääketiede vähemmälle, se kun on tuottanut vain subjektiivista tietoa ja sen käyttäminen täällä perustuu ajattelutavan arvovaltaan tieteessä ja ympäröivässä kulttuurissamme. Kun Kongossa et saisi tälläistä hoitoa, kun siellä uskotaan toisin ja siellä on eri kulttuuri, tilattiin sulle tälläinen kiva mies Kongosta. Sillä on coolit lävistykset. Seuraavaksi se tanssii sulle ja sitten me kokeillaan tasapuolisuuden nimessä tätä sytostaattihoitoa."
Tämä tarkoittaa sitä että myös fenomenologia on eräänlainen metodi. (Tämäkin on tärkeää painaa mieleen.)
Mutta minun mielestäni tämä ei ole enää kovin kaukana miekkailusta. Ei kenties ole voittamatonta systeemiä, eikä "pysyvän tieteellisen metodin tapaista ikuista hirviötä", olemme aina sidottuja subjektiivisuuteen. Tämä ei silti tarkoita sitä, että voisimme vain heittää harjoittelun naulaan ja kutsua itseämme suurmestareiksi.
Emme, vaikka tiedämmekin että dojojen, itsepuolustuslajien salien, omistajat ja suurmestarit tavoittelevat rahaa ja saavat näin henkilökohtaista etua ja arvovaltaa, kehittävät subjektiivisia näkemyksiä eri taistelutyyleistä jota sitten siirtävät muille minkä kykenevät.
(George Orwell, "Eläinten vallankumous")
Minulla kävi viikonloppuna kylässä aloitteleve miekkamies aurinkolasiensa kanssa. Täytyy sanoa, että en ollut kovin tulessa. Olin nukkunut edellisenä yönä vain pari tuntia. Tämä ei tietenkään ollut vieraan vika, sattui vain spontaanisti valvottua myöhään. Minulla oli toki jonkinlainen suunnitelma, miten koulia henkilöä hieman. Lopputulos ei itseni mielestä ollut hirveän hyvä. Parempaankin olisin voinut. (sumimase)
Väsyneenä olin tietysti myös huono. (Tämä vaikuttaa opettaja-oppilas -suhteeseen. Jos opettaja "ei vain osaa" jostain syystä, voidaan vakavasti kysyä onko hänen oltava oppilaana.) Toisaalta nostin esiin tärkeää asiaa siitä, kuinka voittamatonta systeemiä ei ole. Ei ole mitään yksittäistä temppua tai muuta, joka yksistelitteisesti toisi voiton. Voidaan sanoa "Hiipivä tiikeri piilotettu lohikäärme" -elokuvan Li-Mu Baita: "Ei iskua ilman vastaiskua", ja näihin vastaiskuihinkin on aina tietysti vastatemppu. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvä miekkailutekniikka ei ole "objektiivinen". Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että kaikki kävisi. Sillä toiset tekniikat ovat todellakin tasa -arvoisempia kuin toiset.
Miekkailussakin systeemiä voidaan ymmärtää. Sitä ei voida täydellisesti oppia. Musta vyö karatessa on kuitenkin ansaittu, ja se kannattaa ottaa huomioon jos on menossa snagarille tappelemaan. Sitä ei nimittäin kovin helposti mikään "punainen pipo kännisessä baariärhentelyssä" ohita.
Tästä pääsenkin viime päivien päänsärkyyni, Heideggeriin. Ja tieteeseen. (Tuohon aiheeseen, jonka jokaikinen ajattelee osaavansa ja tietävänsä mitä se on. Ihan harjoittelematta. Se on jännä että tieteenfilosofian koulukuntaa lainkaan tarvitaan mihinkään.)
Heideggerin mukaan tieteen olemus on tietäminen. Tämä taas tarkoittaa sitä, että täytyy tietää mitä tieto ylipäätään on. Tämä taas tarkoittaa sitä, että tiede on aina jonkinlaista filosofiaa. (Ei rationaalisuutta ilman rationaalista systeemiä.) Heideggerin ajatustavassa, fenomenologiassa, on pääideana se, että todellisuuden nähdään koostuvan fenomeeneista, ilmiöistä ja havainnoista, jotka ovat tulkinnanvaraisia. Karkeasti voisi sanoa että "Mielemme näkee, näkeminen on tulkintaa."
"Tiede on pysyvää pystyttäytymistä keskellä jatkuvasti itsensä kätkevää olevan kokonaisuutta."
(Heidegger, kirjan "Heidegger - ristiriitojen filosofi" siteeraamana, sivu 82)
Heideggerin mukaan oli kyse mistä tahansa käsitteestä tai kohteesta, sen on kyettävä kohtaamaan jonkinlainen tarkastelu. Se tulee voida asettaa tarkkailun kohteeksi. Ja jotta jokin voisi näyttää joltakin, sen on myös voitava näyttää joltakin: Näyttäminen taas voi tapahtua kahdella eri tavalla:
1: Jos jokin näyttäytyy, se näkyy suoraan. Tämä on erityinen kohtaamisen tapa.
2: Jos jokin ilmentyy, se ei näy vaan ilmoittautuu. Tämä taas vain viittaa itseensä.
Esimerkkinä Heidegger käytti sairautta ja sen oiretta, punaisia poskia. Punaiset posket näyttäytyvät. Sairaus taas ilmoittautuu. (Emme näe sairautta suoraan, vaan kasan oireita.)
Tähän on syynä se, että pelkkä oleminen ei ole kohde, joten sitä voida asettaa
Tämä tarkoittaa sitä, että olemassaoloa ei voida käsittää analysoimalla kieltä ; Ontologisia ongelmia voida ratkaista tiedot tai tieteen keinoin. Subjektia ei myöskään voida erottaa objektista. (Tämä sopii osittain hyvin yhteen sen kanssa, että fallibilismin eräs ongelma on se, että puhtaita olemassaoloväitteitä ei voida lainkaan falsifioida.)
Heideggerille tiede on eksistenssiä. (Olemassaolo ennen olemusta.)
Tietäminen on siis aina subjektiivista. Moni pitää tätä jonkinlaisena loppuna. Tämä ei kuitenkaan vielä tarkoita, että "Kaikki käy". Tämä tarkoittaa sitä, että tieteellä ei ole väistämättä yhtä selkeää rakennetta. Mutta että voimme silti edetä tiedossamme. Tietomme on toki aina "näkijäkohtaista", kontekstisidonnaista. Voimme aina saada irti jotakin;
"Sallia nähdä itsestään käsin se, mikä näyttäytyy siten kuin se itsestään käsin näyttäytyy"
(Heidegger, kirjan "Heigegger - ristiriitojen filosofi" lainaamana, sivu 112)
Tiede on metodi, joten tärkeäksi ongelmaksi tulee deformalisointi. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että meidän täytyy pohtia metodin suhdetta sen kohteeseen. Deformalisoinnissa on aina mukana sisällölliset määrittelyt kohteelle jota tutkitaan. (Suunnitellaan järjestelmällinen kohtaamistapa, joka jonkin syyn vuoksi tulkitaan tarkoittavan jotain.) Ja suhteessa näihin saamme "metodiin kontekstisidottua tietoa". (Anteeksi puujalkainen karkeistukseni.)
Voimme selvittää todellisuutta nimenomaan sen takia, että vaikka näemmekin sen aina ja kaikkialla subjektiivisesti, se on kuitenkin itsessään objektiivinen, ja se vain näyttäytyy eri tavoin eri metodeilla; Voidaan siis sanoa että aistihavainnot ja kokemukset antavat vermuutta, joka koskevat todellisuutta; Kyseessä on toki se, että saadaan tietoa kohtaamistavasta, ei itse ilmiöstä.
Tämä taas ei tarkoita sitä, että esimerkiksi empiirinen metodi olisi väärässä. (Tosin en ymmärrä miksi jotkut postmodernistit, esimerkiksi naistutkimuksen piirissä, haluavat kieltää empiristejä ottamasta kantaa humanistisiin ongelmiin. Jos metodin valinta on subjektiivista, miksi kieltää joku metodi toisen kustannuksella? Jos kaikki ovat tasa-arvoisia, toiset eivät voi olla tasa -arvoisempia kuin toiset. Ja jos ne ovat epätasa -arvoisia, tulisi perustella miksi jotkut ovat huonoja metodeja ja toiset parempia. Ilman täydennystä subjektiivisuuteen vetoaminen tarkoittaa vain sitä että näkemykset ovat tasa-arvoisia, mikä ei suinkaan tarkoita sitä että jotkut olisivat huonompia, ja pitäisi siksi jättää diskurssin ulkopuolelle. Minusta tuntuukin että nämä kieltäjät itse asiassa salaisesti uskovat tuottavansa muita objektiivisempaa tietoa.)
Fenomenologiassa voidaan siis saavuttaa jonkinlaista tietoa. Fenomenologi tiedostaa, että hänellä ja kaikilla muilla on näkemys käsittelemistään asiakysymyksistä ja siitä miten näitä tulisi lähestyä. Hän saa tietoa ilmiön luonteesta ja tietämisensä luonteesta miettimällä sitä minkä laisia nämä näkemykset ovat. Hän voi saada lisänäkemystä hankkimalla tietoa siitä minkälaisia näkemyksiä muilla on. (Toki tämäkin hankittu tieto on subjektiivista tulkintaa, jossa jokin keskustelumetodi tuottaa jonkinlaisen kohtaamisen tutkittavan kohteen kanssa. Tämänkin tiedostaminen on hyvä asia.)
Samoin voidaan saavuttaa jotan tietoa tai ainakin yhteisymmärrystä muiden kanssa: Lääkäreillä on lääketieteen subjektiivinen ja metodisidonnainen näkemys, heillä on myös subjektiivinen näkemys siitä mikä on potilaalle hyväksi. Mutta koska heillä on ainakin osaltaan yhteinen näkemys siitä mikä on tavoitteena (potilaan parantaminen) ja tietoa siitä minkälaisia ilmiintymisiä heidän metodinsa on näyttänyt tuottavan, he voivat lähestyä potilasta parantamismielessä, ilman että sanoisivat vain että "Hei Te Potilas! Tiesitkö että me päätettiin jättää tämä länsimainen lääketiede vähemmälle, se kun on tuottanut vain subjektiivista tietoa ja sen käyttäminen täällä perustuu ajattelutavan arvovaltaan tieteessä ja ympäröivässä kulttuurissamme. Kun Kongossa et saisi tälläistä hoitoa, kun siellä uskotaan toisin ja siellä on eri kulttuuri, tilattiin sulle tälläinen kiva mies Kongosta. Sillä on coolit lävistykset. Seuraavaksi se tanssii sulle ja sitten me kokeillaan tasapuolisuuden nimessä tätä sytostaattihoitoa."
Tämä tarkoittaa sitä että myös fenomenologia on eräänlainen metodi. (Tämäkin on tärkeää painaa mieleen.)
Mutta minun mielestäni tämä ei ole enää kovin kaukana miekkailusta. Ei kenties ole voittamatonta systeemiä, eikä "pysyvän tieteellisen metodin tapaista ikuista hirviötä", olemme aina sidottuja subjektiivisuuteen. Tämä ei silti tarkoita sitä, että voisimme vain heittää harjoittelun naulaan ja kutsua itseämme suurmestareiksi.
Emme, vaikka tiedämmekin että dojojen, itsepuolustuslajien salien, omistajat ja suurmestarit tavoittelevat rahaa ja saavat näin henkilökohtaista etua ja arvovaltaa, kehittävät subjektiivisia näkemyksiä eri taistelutyyleistä jota sitten siirtävät muille minkä kykenevät.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)