Kokemuskoneeseen hyppäämisestä

Jack Smartin ajatuskoe kokemuskoneesta on melko monesta vastenmielinen. He eivät pidä ajatuksesta jossa ihminen siirrettäisiin tekniseen maailmaan elämään bitteinä biteistä. Ei vaikka kokemukset olisivat vakuuttavia ja tuottaisivat hyviä ja nautinnollisia kokemuksia ja onnellisuutta.

Tästä saa hyvää aavistusta katsomalla "Matrix" -elokuvaa. (Sitä hyvää.) Siinä pahana esitetty Cypher katuu sitä että on irrottautunut Matrixista. Hän haluaa mennä takaisin. Jo Platonin luolavertauksesta asti on hyvin usein ajateltu että totuus on niin oleellinen asia että on tärkeämpää olla onneton Sokrates kuin onnellinen sikapossu.

Itselleni vertaus on siinä mielessä turha, että en näe yhteyttä itse "minuuden kopioinnin kanssa". Mind uploading josta tiedetään se että se todella on mind uploadingia ei minusta ole relevantti vaihtoehto - vaikka minulla muutoin onkin varsin avomielinen suhde siihen että aidosti tietoisia tekoälyjä voitaisiin rakentaa. Ja muutenkin tämänlainen on astetta liian spekulatiivista miellyttääkseen minua. Mutta kun lähtökohta on tämä voi kenties vastata hieman poikkeavilla tavoilla.

Jos otetaan lähtökohdaksi se vakioitu ajatus siitä, että totuus on jotenkin niin hyvä että ihmisen ei ole syytä heittäytyä koneeseen, niin tätä vastaan voidaan esittää hyvin erikoisia vastaväitteitä.

Jos otetaan vaikka Nick Bostrom, hän on tullut tunnetuksi simulaatioargumentista. Jonka mukaan on todennäköisempää että elämme jo nyt simulaatiossa. Koska elämämme on miellyttävää jo nyt, ei olisi mitään syytä olla siirtämättä itseään kokemuskoneeseen. Sehän olisi vain simulaatiosta kivempaan simulaatioon siirtymistä.

Bostrom -huomio avaa myös kokonaisen perinteen, ja sitä kautta avaa eräänlaisen pandoran lippaan ; Toisaalta jos totuus on tärkeää, ei voida kuin muistaa että solipsismin perinne on tuonut paljon metafysiikkaa koskevia huomioita.

...
Emme esimerkiksi voi tietää ovatko aistimuksemme todella Totuutta. Kenties jokin Descartesin kuvitteleman huijaridemonin kaltainen todella pettää meitä jo nyt niin että emme tiedä oikeastaan muuta kuin sen, että koska ajattelemme niin olemme olemassa. Kenties Berkeleyn ajatukset olivat tosia ja asiat lakkaavat olemasta kun niitä ei mikään havaitse. Kenties Kant oli oikeassa jakaessaan maailman fenomenaaliseen ja noumenaaliseen, jossa havaittu ja oleva ovat toisistaan irrallaan. Kenties on syytä tehdä kuten monet pragmatistit ja puhua siitä että "unohdetaan ei-havaittu maailma ja keskitytään havaittuun". Eli tunnustetaan metafyysisyys mutta eletään phaneronissa.
...

Kaikissa näissä päädytään siihen että simulaatioon hyppäämiseen ei pitäisi olla mitään esteitä. Onkin jossain määrin erikoista huomata että naïvi realismi - ja mutkan kautta myös empiirisyyttä vaativa skientismi - on tälläisiltä vastaiskuilta turvassa.

Toisaalta suurin osa ihmisistä onkin tosiasiassa vastustamassa tätä koska heillä on jonkinlainen ajatus sielusta jota ei voi edes ajatuskokeessa siirtää koneeseen. (Toisin sanoen he muuttavat ajatuskokeen perusolemusta, eli ihmisen siirtämistä koneeseen ns. piilopremissein.) Ja he vastustavat "skientismin ylivaltaa" vain sen vuoksi että Jumala ei ole empiirinen konsepti. Tämän tarkasti rajatun kysymyksen ulkopuolella he sitten ovat naïvin realismin kannattajia. Tätä ajattelutapaa on helppoa pitää jäsentymättömänä, banaalina, typeränä ja kaksoisstandardien läpitunkevana. (Koska se on sitä.) Mutta toisaalta se kyllä antaa aivan koherentin vastauksen siihen miksi tässä maailmankuvassa ei hypätä kokemuskoneeseen riemumielin ja pää edellä.

Nevermind uploading

Olen "naturalisti" mutta silti "skeptinen" ajatukselle jossa mieli kopioidaan digitaliseksi kopiokseen (mind uploading). Henkenä ei ole niinkään se olisiko digitaalinen konsepti tietoinen kuin se, että se olisi juuri sama henkilö. Mutta jos annetaan tälle ajatukselle periksi voidaan päätyä erikoisiin ajatuskokeisiin.

Voidaan nimittäin kuvitella ajatuskoe jossa mielen kopiointi olisi mahdollista. Ja tästä lähtökohdasta saadaan esille eettinen kysymys siitä pitäisikö näin tehdä. Robert Nozick on kirjoittanut ajatuskokeen kokemuskoneesta. Joka on itse asiassa nähtävissä ajatuskokeena joka muuttuu fiktiosta todellisuudeksi heti jos mind uploading on todellakin mahdollista. Hän on kuvannut kokemuskonetta (the experience machine). Siinä ideana on että ihminen ladataan koneeseen joka tarjoaa hänelle nautittavia ärsykkeitä. Koneeseen kytketty ihminen elää tilassa jossa hänen ei tarvitse huolehtia "oikean ruumiinsa" elintoiminnoista. Ja koneeseen kytkettynä myös unohtaisi että hänet on kytketty koneeseen. Hän ei kuitenkaan voisi vain kopioida itseään masiinaan ja jatkaa normaalia elämäänsä muutoin. Ja hänen ajatuskokeensa ytimenä on juuri se, että ihmisen olisi valittava jompi kumpi.

Tämä nähdään usein haasteena hedonismille. Hedonismissahan perusteemana on se, että hyvä elämä on kokemusta. Ideana on nautintojen saamisen ja kärsimysten välttämisen hengestä. Jos nautinnot todella ovat hyvän elämän ydin, niin ihmisen pitäisi liittää itsensä kokemuskoneeseen.
1: Toki antamani sävytys on hieman asteneellisempi sillä otin esille etiikan. Useimmille hyvä elämä on väistämättä eettinen kannanotto. Eli hyvä elämä on eettistä elämää. Kaikki eivät pidä tätä välttämättömänä. Hedonismi itse asiassa on tämän erottelun kannalta usein se suuntaus jonka vuoksi jaottelu ylipäätään voidaan nähdä tarpeelliseksi. Itse näen että aina kun hyvästä elämästä puhutaan niin jotenkin näyttää että keskustelu siirtyy - käytännössä poikkeuksetta - myös tämän elämäntavan eettiseen oikeuttamiseen. Joten pidän aivan soveliaana oikoa tällä tavalla.

Toki hedonismi on siitä kiinnostava että perinteisesti ajatellen sitä vastaan on hyökätty jonkinalaisen eläimellisyysanalogian kautta. Tästä klassisin esimerkki on Thomas Carlylen ajatuskoe jonka mukaan hyvin hoidettu sika eläisi hedonistien mukaan miellyttävämpää elämää kuin onneton Sokrates. Tämä asenne menee toki paljon kauemmas. Jopa hedonisti Epikurosta leimattiin dekadentiksi ja rappiolliseksi. Ja hedonistit ovat yleensä vastanneet näihin haasteisiin jaottelemalla nautintoja joko keston tai muun kautta.
1: Epikuros itse vastasi aikansa haasteisiin korostamalla kohtuullisuutta ja jaottelemalla nautinnot kahteen luokkaan joiden välillä oli hierarkia. Hän jaotteli nautinnot katastemaattiseen ja kineettiseen nautintoon. Kineettinen nautinto oli kutiavan paikan raapimisesta, mässäilystä, ryyppäämisestä, syömisestä ja seksin harrastamisesta saatavaa nautintoa. Näissä ongelmana on usein rajattomuus ja lisän haluaminen. Epikuros ei kannustanut tämänlaiseen ahneeseen toimintaan. Hän korosti että halu ei tyydyty ja liiasta ryyppäämisestä tulee krapula. Sen sijaan tulisi olla kohtuullinen ja tavoitella katastemaattista nautintoa joka ilmenee siten että ei halua enempää. On tyytyväinen siihen mitä on. Tämä vaatii toki tarpeiden täyttämistä, mutta sellaisella tavalla joka osoittaa että eläimellisyysanalogiaa kuvaavat itse asiassa rakentavat vääristelevän olkiukon hedonisteista.
2: Toisaalta myös Mill oli samantapaisilla linjoilla esittäessään "Sika vai Sokrates" -ongelmaan suoraan että vaikka sika elääkin tyytyväistä elämää, niiden elämä on lyhyempi ja köyhempi. Hän korosti että nautintojen vertailu vaatii sen, että kokeillaan molempia tai etsitään joku joka on kokeillut molempia. Ja sitten hänet laitetaan valitsemaan. Tämä itse asiassa iskee melko voimakkaasti Carlylen ajatuskokeen haasteeseen. Sillä ihminen voi nauttia iloista joista sikakin nauttii. Voimme syödä ja pitää itseämme lämpimänä ja makoilla. Toisaalta meillä on myös kulttuurisia ja älyllisiä iloja joita olemme kokeilleet. Ja juuri se että Carlylen ajatuskokeessa on jännite sotii tällöin sen tarkoitusta vastaan. Sillä Carlylen ajatuskoe toimii jos ja vain jos ihminen ajattelee sian nautintoja eikä silti halua vaihtaa sikana elämiseen. Tuska on tällöin vain sitä että ei katsota ihmiselämää kokonaisuutena, kärsimyksen lisäksi on myös nautintoja jotka ovat sian ulottumattomissa. Ja koska ihmisellä on kokemusta näistä asioista niin valinta on aito.

Nizickin kokemuskone on siitä kiehtova, että siinäkin on ajatuskokeesta jossa on kyseessä valinta. Se koskee myös nautintoja. Mutta se on paljon tehokkaampi haaste kuin "Sika vai Sokrates" -ajatuskoe. Sillä siinä isketään suoraan nautintoihin. Kokemuskone voi täyttää päämme ihanalla musiikilla ja sen sisällä voisi olla tarjolla jopa sellaisia iloja joita meidän maailmamme ei tunne, kuten hyvin käsikirjoitettua romanttista komediaa tai sellaista pornoa joka ei olisi helvetin tylsää. Samoin kone antaa aidontuntuisia kokemuksia ystävistä ja heidän kanssaan keskustelusta ja muusta vastaavasta. Kokemuskone ei alista meitä eläimeksi nauttimaan alhais-eläimellisistä rypemis-iloista. Ja tämä tekee siitä hedonisteille paljon kovemman haasteen ; Klassinen hierarkisointitemppu kun ei vain toimi.

Ensimmäinen asia joka saattaa tulla hedonistille mieleen on totuus. Kokemuskone on virtuaalinen. Ihminen ei tiedä että on kokemuskoneessa joten hän ei tietenkään koe elävänsä valheessa. Mutta itsensä sokaiseminen ja totuuden peittäminen voidaan nähdä itsessään nautinnolliseksi asiaksi. Tämä on monista hieman kaukaahaettua, mutta se on mahdollisuuksien rajoissa.

Minulla ei kuitenkaan ole varaa tähän. Sillä jos tietoteoreettinen suhteeni maailmaan ja hyvään elämään pitäisi tiivistää, se tiivistyy "immersiiviseen suhteeseen todellisuuteen". Toisin sanoen kiistän että ihmisillä olisi jotain ehdotonta Totuutta. Empiria tarjoaa kokemuksellisuuden kannalta relevantteja mallinnuksia todellisuudesta. Tämänlainen malliriippuvainen realismi on perusasenteena sellainen että se haiskahtaa hirveältä saivarteluhaihattelulta. Mutta tosiasiassa se toimii enemmänkin pragmatismin hengessä. Ratkaisuni solipsismin haasteeseen on lähellä Peircen phaneron -ajattelua. (Asenne on aikaansaanut joitain vaikeuksia, ja sitä on jopa pidetty epäfilosofisena, esimerkiksi lukiossa.) Eikä "emme voi tietää mitään ja tiede on voimaton" -relativismi. Eikä warrant -henkinen "mutta ihmisellä on ehdottomasti virheetön logiikka, ajattelukyky ja havainnointi. Tässä tieteenfilosofia, hyvä elämä ja etiikka nivoutuvat hyvin helposti jonkinlaiseksi holistiseksi klimpiksi jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. (Quinen perusteluverkko -ajattelutapa on kieltämättä luontevaa nivoa tähän ilmapiiriin.) Kokemuskoneen kannalta tämä tarkoittaa sitä että en voi viitata oikeisiin totuuksiin tai itsepetokseen.

Toisaalta siinä on haaste, jota tavallaan alustin mind uploadingin kohdalla. Jos mielemme ladataan koneeseen, on hyvin vaikeaa sanoa mikä on identtistä tosimaailman kanssa. (Ja tosielämässä jos kokemuskoneesta ei voi irrottautua, kuten Nozickin ajatuskokeessa on, voisin ihmetellä että miten tämä tieto on saatu. Kun koneessa olleet eivät ole päässeet ilmaisemaan kokemuksiaan, miten tiedetään asia? Kenties tätä lähestytään jollain mallinnuksella, jolloin kokemuksen kuvaus on samoissa ongelmissa kuin mind uploadatun persoonan.) Kuitenkin juuri tässä kohden voidaan tiedustella että olisiko silti mahdollista että Millin ajatuksessa on jotain jolla mielen lataus kokemuskoneeseen voitaisiin estää. Sillä digitaalista maailmaa kuvaa helposti vieraus. Sen maailma joka tarjoaa nautintoja, runsaasti nautintoja, on hyvin helposti arjesta ja aiemmasta elämänkkokemuksesta poikkeava niin että valinta kuitenkin tehdään "tietotyhjiössä". Jolloin voitaisiin sanoa että kokemuskoneeseen astuminen olisi huono asia.

Mutta jos ajatuskokeen kannalta oletetaan että kokemuskoneessa oleva mieli on juuri oma mieli, ja kokemukset ovat sekä hienoja että hierarkisesti laadukkaita kokijalleen, ei minulla ole oikeasti muuta sanottavaa kuin että antaa mennä. Ladatkaa mieleni internettiin. Siellähän minä olen muutoinkin. (En siis koe että ajatus koneeseen lataamisesta olisi mitenkään hirveää ja sanoinkuvaamaton pahuus. Ja tätä kautta tämä oikeastaan syö ajatuskokeesta pois sen mitä siinä sitten on koskaan ollutkaan.) Olen myös hedonisti sanan hyvin määrätyssä sisällössä. "Internet Encyclopedia of Philosophy" kuvaa hedonismin kohdalla minuun sopivaa asennetta käsitteellä jossa nautinto ja kärsimys ovat hedonisteille "Only Source of Intrinsic Value". Hyvä elämä on kokemuksia. Ja kokemusten kannalta on usein niin että ilo, onnellisuus, nautinto ja muut vastaavat asiat ovat asioita jotka koemme itsenään hyvinä. Muut asiat, kuten ryyppääminen, rällästäminen, teräaseet - ja jopa niin hengellinen asia kuin uskonnot - taas ovat jotain jotka tekevät elämää elämisen arvoiseksi siksi että ne tarjoavat toivoa, turvallisuutta ja pelastuksen tuonpuoleisessa. Jotka ovat väline siihen että saamme hyviä kokemuksia ja koemme elävämme hyvää elämää.
1: Tämä on siitä hieno kulma että se mahdollistaa monenlaisia toimintoja. Jos mietitään Schopenhauerin ja Nietzschen suurinta näkemyseroa, niin se koski sitä että Schopenhauer näki että tärkeää on välttää kärsimyksiä ja turruttaa haluamista. Nietzschen mukaan taas kärsimys ja ilo ovat usein toisiinsa sidoksissa, nautintoon pitää ponnistella ja ihmisen tulee haluta, yrittää ja pettyä paljon jotta voi jotain saavuttaakin. Asenne-erot ovat hyvin suuria. Molemmissa on kuitenkin jossain määrin hedonistinen pohjasävy. Schopenhauerilla hyvät kokemukset ja hyvä elämä tulee askeettisemmin ja tärkeintä on välttää kärsimystä. Nietzschellä taas oli ... Dionyysisempi ote asioihin ja hän tavoitteli onnellisuutta vaikka sitten kärsimysten yli.

(Tunne)tila ja päämäärä.

"To be a part of this / to know this love is true / to feel the touch I lust / Baby all I want is this / All I want is this / All I want, all I want is this"
(DJ Melodie, "All I Want")

Onnellisuuden tavoitteleminen on aika keskeisessä osassa elämää. Kaupalliset ilmoitukset esittävät että tulee onnelliseksi kun ostaa heidän tuotteitaan. Uskonnot esittävät että tulee onnelliseksi kun liittyy heihin. Ja niin edes päin. Hyvän elämän filosofiatkin selittävät millä keinoin onnellisuus saavutetaan.

Yleisesti tavoittelu tiivistyy siihen, että joko (1) ollaan tyytyväisiä siihen, mitä on. Tätä korosteaan esimerkiksi buddhalaisuudessa ja epikurolaisuudessa. Toinen tapa taas on se, että (2) Ei olla tyytyväisiä siihen mitä on, vaan tavoitellaan jotain ja saadaan tätä kautta tulosta ja elämyksiä. Modernistiset näkemykset edustavat tätä.

Yhteistä näille kaikille on se, mitä Aristoteles esitti. Hänestä onnellisuus oli ihmisen luontainen päämäärä. Hänestä ihmisen innostuksella ja pyrkimyksellä tuli olla tämä päämäärä. Mitä järkeä sitä olisi muuten tehdä? Aristoteleestä kaikki keinot ja toiminta, rahanahneus ja muut olivat vain välineitä, joilla tätä onnellisuutta tavoiteltiin. Hänestä oikea onnellisuus tuli olemalla kohtuullinen. Eli välttämällä äärimmäisyyksiä saadaan paras tulos. Aristoteles vastusti toisin sanoen sekä "hillittömyyttä ja askeesia".

Kuitenkin tässä onnellisuus on maalitaulu. Mutta ei itse asiassa olla kerrottu mitä se maalitaulu on. Tästäkin ollaan tietysti oltu erimielisiä eri aikoina.
1: Vanhin näkemys onnellisuudesta on kreikkalainen eudaimonia. Tämä taas oli enemmänkin olotila, kuin tunne. Tunteet olivat tavallaan vain merkkejä, ja sinällään irrelevantteja. Ne ehkä kertoivat, että onnellisuus on tavoitettu, mutta ne eivät olleet onnellisuus. Eudaimonia oli hyvinvointia. Esimerkiksi Aristoteleen mukaan järjen mukaan eläminen on ihmisen luontainen tila, jossa hän tulee onnelliseksi. Järki oli siis tärkein onnellisuuden saavuttamisen väline. Aristoteleellä luonnollinen oli myös hyvää, joka tarkoitti yksinkertaisesti sitä että hyvä ihminen oli onnellinen. Tämä on yksi varhainen versio onnellisuuden medikalisaatiosta: Terve ihminen on järkevä ja onnellinen ja moraalinen samanaikaisesti. Aristoteles tosin edusti sellaista melko erikoista ja aikanaan hyvinkin uutta (jopa nyt uutta) näkemystä, jossa tunteet ovat nekin tavallaan järkeviä. Hän ei korostanut sitä miten järjen olisi painettava tunteet alas, kuten Platon teki. Hän ei esittänyt torjuntoja kuten Freud myöhemmin. Toisin sanoen halut ovat itsessään järkeviä, joten ne eivät ole järjen kanssa ristiriidassa.
2: Descartes piti pakkaa uusiksi "kehittämällä mielen". ^٭Descartesin mukaan mieli tuotti haluja. Sielu, mieli ja tahto ovat tämän elimen aikaansaannoksia. Onnellisuus oli hänestä päämäärän saavuttamisen tila, joka vaati monenlaisia asioita. Oli oltava onnellinen sekä mielellisesti että ruumiillisesti. Todellinen minä, ja onnellisuus on itsen sisällä, eikä sitä voi nähdä ulos päin. Onnellisuuteen ovat tästä asti kuuluneet mielentilat. Onnellisuus muuttui tätä myötä olemisesta tuntemiseksi. Onnellisuus oli ihmisen tila eikä tila jossa on ihminen ; Ero on yksinkertaisuudestaan huolimatta yllättävän vaikeaa tajuta, koska kielenkäyttö on määritelty hyvin eri tavoin.
3: Kolmas keskeinen tapa rakentuu sosiaalisuuden ympärille: Kaikki tapahtuu näiden kohtaamisessa. Tämä eroaa Descartesin näkemyksestä paljon:
___3.1: Perinteisesti oli mieli, joka voi olla onnellinen riippumatta ympäröivästä maailmasta, tässä versiossa onnellisuus riippuukin lujasti ulkomaailmasta, kuten interaktiosta muiden kanssa.
___3.2: Emme vain vaikuta ulkomaailmaamme ja hallitse tunne ja järkielämäämme, vaan itse asiassa maailma myös vaikuttaa muiden kautta meihin ja saa meidät esimerkiksi ajattelemaan jotain. Toisin sanoen tunteet eivät vain tule sisältä ulos, vaan myös ulkoa sisään.
___3.3: Perinteisissä näkemyksessä ihmisen ominaisuuksiin suhtauduttiin eri tavoin: Esimerkiksi se, onko luonteesi hersyvä, oletko vilkas tai mitä muuta, ei ole juurikaan merkittävä asia onnellisuuden kannalta. Sosiaalisuuteen keskittyvässä näkemyksessä taas ihmisen onnellisuus riippuu olennaisesti näistä, sekä siitä mitä piirteitä hän pitää tärkeänä. Tässä kohdassa on hyvä huomata, että perinteisemissä ajattelutavoissa on ajateltu että ihminen olisi rasitteeton minuus : Jos hän on nainen, hän olisi voinut syntyä mieheksi (vain eri siittiö, pieni kromosomiero.) Hän olisi silti onnellinen. Samoin jos hän pettyy rakkaudessa, hän voisi olla tapaamatta kyseistä ihmistä ja olla silti onnellinen. Näissä siis korostetaan että nämä ominaisuudet ovat kontingentteja: Ne toki tuntuvat tärkeiltä, mutta ne ovat kuitenkin vain ominaisuuksia jotka meillä on sattumalta, ja jotka eivät pohjimmiltaan määritä ihmisyyttä tai minuutta. Näissä on ajateltu että suhteet joita meillä on muihin eivät vaikuta persoonaamme. Sosiaalinen taas pitää näitä keskeisen tärkeinä. Pakka käänentään siis ympäri ja se, mikä ennen oli irrelevanttia onkin nyt kaiken ydin.
___3.4: Tosin on hyvä nähdä että esimerkiksi monissa eksistentialismin linjoissa minuus on nähty irrallisena, ikään kuin vaatteena joka ei liity ulkopuoliseen. Tällöin minuus on aina yksin. Tätä kutsutaan vieraantumiseksi. Ruumis on vain haamunkaltainen olento, joka toimii maailmassa, mutta ei voi koskaan täysin ymmärtää toista. Tästä taas seuraa tietenkin ahdistusta. Modernismi, joka korostaa individualismia pitää ihmistä usein yksilönä myös minuutensa kautta, mutta se ei vielä tarkoita että se kiistäisi toisen ymmärtämisen. Moni kuitenkin kannattaa tätä näkemystä.

Onnellisuuden sitominen sisäiseen tilaan tuottaa erikoisia lopputuloksia, jos onnellisuutta pidetään päämääränä. Tässä kohdassa mukaan astuu meidän kaikkien suuri sankari Jack Smart, hän lanseerasi tähän sopivan ajatuskokeen, tässä tapauksessa sellaisen ajatuskokeen, joka ei niinkään tee "miten on" esityksiä, kuin "miten pitäisi" esityksiä. Tämän vuoksi se ei ole hypoteesintestauskone, vaan eettinen mietintö. Hän kehitti kokemuskoneen. Se on sellainen masiina, joka tottelee siihen kytketyn ihmisen tahtoa. Se luo äärimmäisen todentuntuisia illuusioita todellisuudesta. Ihminen saa siitä irti juuri niitä asioita, mitä hän haluaa. Koska kone ei tee reaalisia asioita, tämä ei tietenkään tuhoa ulkona olevien elämää. Eli jos vaikka haluat naida jonkun, voit tässä illuusiomaailmassa tehdä sen sormia napsauttamalla, eikä sinun tarvitse kokea syyllisyyttä halusi kohteen puolisolle. Sama koskee tietysti kostofantasioita. Toisin sanoen saat kokea juuri mitä haluat. Ainut ongelma on se, että et kykene irrottautumaan koneesta. Jos irrottaudut, se toki näyttää illuusion siitä, mutta olet kuitenkin kiinni laitteessa. Ulkopuolinen ei voi irrottaa sinua koneesta ilman että kuolet siihen paikkaan. Täytyy siis tehdä valinta: Joko kytkeydyt laitteeseen koko loppuelämäksesi, tai olla liittymättä siihen. Kone kirjaimellisesti toteuttaisi kaikki toiveesi, joten voisit olla siinä onnellinen. Kauhut ja jännitys katoaisivat heti jos et pitäisi niitä, mutta voisit toivoa niitäkin. Jos kysymys on vaikea, se tarkoittaa että onnellisuuden asettaminen ihmisen korkeimmaksi päämääräksi olisi kyseenalainen. Jos haluat elää reaalielämää, jokin muu asia kuin onnellisuus on tärkeämpää.

Kuitenkin toisaalta päämäärät selvästi tuntuvat liittyvän onnellisuuteen. Onnistumisista tulee iloa, epäonnistumiset murehduttavat. Nämä taas määritetään halutun suhteella todellisuuteen. Tätä kautta onnellisuuteen liittyy myös oleminen ja tekeminen ; Kun tunteet ovat yksi ja teko tai olotila toinen, ollaan onnettomia. Näin siitä riippumatta haluatko panostaa siihen että tyydyt siihen mitä on, vai siihen että pyrit parempaan: Ideana on se, että halun ja toiveen välillä on kuilu. Kuilua voidaan kaventaa joko poistamalla toteutumattomia haluja, jolloin halu ja toiveet täsmäävät. Tai sitten kavennetaan yrittämällä poistaa asiantilasta niitä toteutumattomia haluja, jolloin niistä tulee toteutuneita haluja. Ongelmana on tietysti se, että aina emme pysty erottamaan mikä on sellaista halua joka toteuduttuaankin on hyvä asia. Joskus petymme esimerkiksi heräteostoksiin.

---

٭Hänestä mieli oli esine, jolta vain puuttui paikka. Mieli ajatteli, se oli siis ajatteleva elin. Descartesin mukaan aivot eivät ole sama kuin mieli, koska sillä oli paikka. Tosin hän sijoitti mielen myös käpylisäkkeeseen, koska hän ei tiennyt tälle funktiota -Mikä ei kyllä ole kovin hyvä perustelutapa, koska se rakentuu tietämättömyyden, ei tiedon, varaan. Erikoista oli tietenkin se, että mielellä sittenkin oli paikka. Tosin hän vihjasi että sielu vain sattuu olemaan ruumiissa, ja se voisi olla myös sen ulkopuolella, jolloin sillä olisi paikka joka voisi olla sisäinen tai ulkoinen, mutta se on paikka? Descartes ei siis ollut kovin konsistentti tämän jutun kanssa.