Yhteiskuntien romahtamisesta puhutaan usein ja paljon. Tämä liitetään usein kahteen asiaan;
1: Infrastruktuurin ja saavutusten taso; Viitataan etenkin muinaisiin kulttuureihin, joiden valtakautena tuotettiin asioita ja jotka ovat lakanneet olemasta. Valtakuntien johtajat ovat hävinneet, usein sodassa, alueet on valloitettu ja rakennusten ja vastaavien tekeminen ovat vähentynyt.
2: Arvopohjan taso; Romahtamista liitetään etenkin nykyään ajankohtaisiin arvojen muutokseen. Jos menneisyydestä puhutaan, niin se tehdään sitä kautta että se on relevanttia koska se rinnastuu suoraan nykyaikaan.
Usein näitä rinnastetaan yhden suhde yhteen. Vaikka monilla tavoilla voidaan sanoa että jälkimmäinen tarkoittaa vain sitä, että ihmisten arvot ovat muuttuneet jonkin verran ja että tämä ei usein tarkoita mitään kovin pahaa. Kun taas usein ymmärrämme, mitä tarkoittaa kun puhutaan vaikka Rooman valtakunnan romahtamisesta; Renessanssin hienous oli tavallaan siinä, että yhteiskunta saatiin kohoamaan lainaamalla korkeakulttuurista joka hoiti asioita paremmin kuin sitä edeltävä kulttuuri.
Tässä mieleen tulevat esimerkiksi transsukupuolisten kritiikissä nousevat argumentit joissa korostuu tautologisuus; Selitetään kehäisesti, että transsukupuolisten oikeudet lisäävät transsukupuolisuutta joka on tietenkin paha jos ja vain jos ensin oletetaan että koko asia on paha in first place.
Kun puhutaan yhteiskuntien romahtamisesta puhutaan usein ideologioista ja niiden muutoksista. Huomio on keskittynyt mielipiteisiin ja identiteetteihin. Ja nämä muuttuvat huonoiksi lähinnä sanan romahdus kautta. Termillä on negatiivisia konnotaatioita. Mutta loogisesti muutos on paha jos ja vain jos muuttunut arvo ensin oletetaan pahaksi. Romahdus -termi pitää siis sisällään, välittää tai ainakin synnyttää maailmankuvallisia piilo-oletuksia joita ilman anntuista lähtökohdista ei seuraisi annettua johtopäätöstä.
Tässä kohden kannattaa kenties katsoa Joseph Tainterin näkemyksiä yhteiskunnasta.
Tainter näkee että yhteiskunnissa ei vain vaihdeta kulttuureita tai kansalaisia. Vaan että ne nimenomaan romahtavat. Tämä on se perusta jota hän haluaa sitten selittää. Ja tässä yhteydessä hän lähestyy asiaa siten, että hän määrittelee mitä yhteiskunta ja sen romahtamienen tarkoittavat. Yhteiskunnissa hän ottaa keskiöön yhteiskuntien kompleksisuuden. Joka taas tarkoittaa sitä, että hän tulee myös määritelleeksi yhteiskunnille tehtävän tai roolin.
Yhteiskunta on kompleksi kun siinä on paljon monenlaista toimintaa, spesialisoitumista joka on hallittu. Tämä tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan kompleksisuudesta saadaan kuva katsomalla sitä, miten laaja keskushallinto sillä on, miten monia erilaisia instituutioita ja organisaatioita siinä on. Eli mitä keskitetty valta pystyy ylläpitämään. Tämä tulee tietenkin asteina. Jotkin yhteiskunnat ovat hyvin yksinkertaisia, toiset mutkikkaita ja useimmat kehittyvät ja taantuvat asteittain.
Tainterille yhteiskunnat ovatkin ongelmanratkaisuorgansaatioita jotka tuottavat etuja yhteiskunnan käsenille. Jotta yhteiskunta on elinkykyinen, sen on tätä kautta tavallaan unohdettava kokonaan ajatu siitä, että kansalaisten ei pidä miettiä mitä yhteiskunta voi tehdä heille, vaan mitä he voivat tehdä yhteiskunalle. Yhteiskunta on jokin jonka avulla voidaan tuottaa etuja ja ratkaista kansalaisten elämään liittyviä ongelmia. ; Josta seuraa se, että yhteiskuntien voidaan sanoa romahtavan kun se läpikäy merkittävän tai erityisen nopean saavutettujen etujen menettämisen. Toisin sanoen yhteiskunnan romahdus on laskeva yhteiskunnan kompleksisuuden suhteessa sen omaan entiseen kompleksisuuteen. ; Yhteiskunnan romahdus näkyy kun sen monenkirjavuus katoaa.
Otan Tainterin näkemyksen nyt omaan käsittelyyni.
Kompleksisuus-romahdus -malli on minusta hyvin kiinnostava. Sillä se vastaa hyvin ihmisten intuitioita siitä, miten yhteiskunnan romahdus vaikuttaa. Mutta samalla se pakottaa siirtämään huomioita pois identiteettikeskeisistä syistä. Se alleviivaa huomaamaan, että ne ovat itse asiassa hyvinkin täysin eri asia. Vaikka ihmisten intentioissa nämä esiintyvät erottamattomina. Jota ne suoraan sanoen tuskin ovat.
Demonstroin helpon ja tutun esimerkin kautta. Jos mietitään Rooman valtakunnan romahdusta;
1: identiteetti- ja maailmankuva -skaalalla voitaisiin ajatella, että Rooman valtakunta romahti arvojen rappeutumisen vuoksi ja sitten sen korvasi uusi voitokkaampi kulttuuri. Kristinusko. Tässä määritteissä yhteiskunta romahti koska vanha uskonto ja elämäntavat vaihtuivat. Uskonto ja elämäntapa as romans know it muuttui.
2: Kuitenkin Tainterin määritteissä tämä ei itse asiassa koske Rooman valtakunnan romahtamista oikein mitenkään. Koska kun 313 vuoden jälkeen kristillisyys alkoi saamaan parempaa jalansijaa, Rooman valtakunnan kompleksisuus Tainterin määritteissä oli varsin korkealla. Ja itse asiassa kompleksisuuden romahtamisen päähetket tapahtuivatkin nimenomaan siihen aikaan kun kristinusko oli valtakunnan keskususkonto.
Populaari ajatus selkeästi rajattavasta, yksittäisenä tapahtumana näyttäytyvästä romahduksesta on virheellinen. Kun Odovakar vuonna 476 syöksi vallasta keisarina esiintyneen Romulus Augustuluksen ja julistautui kuninkaaksi, ei kyseessä ollut tuolloin elossa oleville ihmisille jokin mullistava rajapyykki ja aikakauden päätös. Rooma oli ryöstetty ja hävitetty jo moneen kertaan, ja itäinen keisarikunta pysyi vielä vuosisatoja merkittävänä alueellisena vaikuttajana. Ajatus rappiollisista roomalaisista, jotka yksinkertaisesti ryyppäävät ja vulgaariepikuroivat valtakuntansa historian roskatynnyriin homostelemalla, on selvästi epätosi.
Joku voisi tietenkin tehdä tässä kuten jotkut ovat joskus tehneet. Historiantutkijoiden sittemmin hylkäämän Edward Gibbonin mukaan roomalaiset menettivät valtakuntansa ajauduttuaan henkisesti rappiolle. Gibbonin mukaan ennen niin karaistuneet roomalaiset tulivat ylellisen elämän ja kristinuskon myötä heikoiksi ja naismaisiksi. Tätä Gibbonilaista ajatusta saattaa itse asiassa löytää nyky-Suomesta erinäisten uusnatsien parista. En kuitenkaan näe tätä kovin hyvänä argumenttina. Sillä se tarrautuu liiaksi ajatukseen yhtenäisestä kulttuurista.
Katsotaan tätä asiaa.
Rooman valtakunnassa voidaan nimittäin havaita, että se oli varsin monipuolinen. Ja yksi tämän tunnuspiire oli se, että ihmiset voivat ratkaista monenlaisia ongelmia. Henkiset ja hengelliset ongelmat saatettiin yksilöidä ja tarjota räätälöityä palvelua. Monijumalaisuus on tässä näppärä keino tarjota eriytettyä ongelmanratkaisua joka, sen sijaan että tarjoaisi ratkaisun joka ratkaisee keskivertojen tyyyppien keskiverrot ongelmat, niin myös harvinaisemmat ja triviaalimmat ongelmat tai toiveet saadaan toteutettua. Tämä nousee aika helposti Tainterin yhteiskunnan kompleksisuuskäsityksestä, ikään kuin sivutuotteena ja automaattisesti.
Tainterin oppi puhuu kulttuurisesta monimutkaisuudesta hyvin kiehtovalla tavalla. Siinä esimerkiksi kaupankäynti ja monenlainen taide kertovat kompleksisesta yhteiskunnasta. Hän puhuu romahduksen yhteydessä myös siitä, että kompleksisuuden romahduttua asiat voivat nopeuttaa alamäkeä. Logiikka on helppoa ymmärtää vaikkapa sitä kautta, että jos meillä on laaja tieverkosto joka mahdollistaa vapaan ja monipuolisen kaupankäynnin, niin sen ylläpitäminen vaatii resursseja. Ja jos teiden huoltoon ei enää jostain syystä ole varaa, se alkaa haittaamaan kaikkea liikkumista ja kaupankäyntiä. Matkat kestävät kauemmin ja kalustoa hajoaa nopeammin. Joten yhdessä osiossa epäonnistuminen helposti laskee kompleksisuusastetta – eli johtaa huonommin ratkaisuihin ongelmiin - muuallakin. Jos moni taho ei toimi yhtä hyvin ja osa kuljetusasioista menee konkurssiin koska ei voi tavoittaa asiakkaita, tai osa jää palvelujen ulkopuolelle koska siellä ei ole tietä, on kyseessä yksilöiden kokema ongelma joka ei saa ratkaisua.
Kompleksisuutta voidaan tavallaan lähestyä erikoisella esimerkillä. Lindybeigellä on miellyttävä video todellisesta ihmisestä, John Rentonista. Renton ajautui ”pääkallonmetsästäjien” joukkoon elämään. Ja tässä oli kysymys kulttuurista jolla oli hyvin erikoinen suhde tuotantoon. Ihmiset tiesivät miten oleelliset asiat tehdään. esimerkiksi aivan jokainen osasi tehdä kanootin. He ihmettelivät miten Renton oli niin salaileva että ei paljastanut heimolaisille raudan salaisuutta. Syynä oli se, että Renton ei tiennyt raudan salaisuutta mutta konsepti ei mahtunut heimolaisten mieleen. Heidän yhteiskuntansa oli niin yksinkertainen, että se mahti melko lailla sellaisenaan jokaisen yksilön mieleen. Ja siksi ei tarvita spesialisteja ja eriytyneitä ammattikuntia. ; On selvää että kulttuuri-identiteettimaailmassa kaikki on kivan relativistista. Erilaisia mutta samanarvoisia mutta kilpailevia. Ero on lähinnä vallassa ja voittamisessa. Mutta Tainterin kompleksisuusnäkökulmasta tämä kulttuuri on selvästi kaiken kaikkiaan melko yksinkertainen. Länsimaisessa kulttuurissa on yleensä ollut erilaistumista. Naulan tekijöillä on omat raudan salaisuutensa, samoin heillä jotka valmistavat laivoja. Tainter, joka osasi toimia merimiehenä, osasi jotain jota yksikään näistä kolmesta tahosta ei osannut. Joka ammattikunnalla oli omat salaisuutensa. Ja ilman muuta yhteiskuntaa he eivät pysty vain valjastamaan kaikkia salaisuuksia - kenties jopa eivät edes omaa salaisuuttaan - jos joutuvat autiolle saarelle.
Mutta se on kuitenkin kasvanut voimakkaasti Renessanssiajan jälkeen. Leonardo da Vinci pärjäsi yleisnerona. Ja kulttuurin ”laaja tunteminen” oli siihen aikaan mahdollista. Nykyaika taas ei selvästi ole yksilöiden. Tarvitaan spesialisteja. Nykyaikana pärjätäkseen pitää erikoistua. Ja voimakkaasti. On turhaa kuvitella, että yksi yksilö osaisi kaikkea.
Kuitenkin samalla aika moni haikailee ajatusta siitä että ”minä tiedän meidän kulttuurin”. Joka sidotaan yksinkertaiseen yhteen uskontoon ja joihinkin perusarvoihin jotka ovat samat kaikilla. Tämä voidaan nähdä jonain jolla ihmiset hallitsevat kompleksisuutta ja vähentävät ymmärtämättömyyteen liittyvää stressiä. Mutta tämä kulttuurinen lohtu on itse asiassa yhteiskunnan yksinkertaistamisen haikailua.
Tainterilainen instituutioiden monipuolisuus yksinkertaisesti laskee kulttuuriset saavutukset ja monipuolisuuden arvoiksi tavalla jotka johtavat siihen että monokulttuurista haaveilevat vähentävät kompleksisuutta. Erikoista kyllä myös EU -vastaisuus saa Tainterin käsittelyssä aika selkeästi tietynlaisen kuvan. Sekin on selvästi askel kohti vähemmän kompleksia yhteiskuntaa.
Tässä mielessä, määritelmällisesti, voidaan sanoa mitkä tahot vastustavat yhteiskunnan kompleksistumista ja mitkä tahot vastustavat sitä. Uskonnonvapaus ja sananvapaus lisäävät kulttuuriin mielipidekirjoa. Jota monet pitävät kulttuurin taannuttamisena, koska yksilöiden yhtenäisyys ja kopioituvuus ovat heille kulttuurin perusyksikkö.
Viitteet:
Joseph Tainter, ”The Collapse of Complex Societies” (1988)
Edward Gibbon, ”The History of the Decline and Fall of the Roman Empire” (1788)
Lindybeige, ”The White Headhunter”
