Pitäisikö Skeptikon vastustaa Randin haastetta?

James Randin haaste on luultavasti yksi tunnetuimmista skeptikkohaasteista. Se kuuluu samaan sarjaan Skepsiksen haasteen kanssa. "James Randi Educational Foundation" tarjoaa miljoona dollaria sille joka todistaa paranormaalin ilmiön. "Skepsiksen" vastaavanlaatuinen haaste on 20 000 euroa.

Too elementary, Watson?

Haasteet ovat periaatteessa hyvää mainosta. Skepsis ja Randi tunnetaan hyvinkin vahvasti niiden kautta. Niissä on myös käytännöllisyyden ja riskinottokyvyn henkeä. Koska haaste on olemassa siitä voi ajatella että ollaan itsekriittisiä. Samalla testaus luo mielikuvaa siitä että ei suljeta paranormaali a priori pois maailmankuvallisista syistä. ; Kun tehdään testi, niin Skeptikko näyttää luottavansa tieteeseen ja asettavansa itsensä tulilinjalle. Huuhaahörhöt saavat demonstroida että olisivat oikeassa ja sitten he vain epäonnistuvat tässä. Ja näin rohkea kriittinen ja itsekriittinen ajattelu jyllää ja "tiede demonstroi olevansa oikeassa". Lisäksi miljoona dollaria (ja 20 000 euroakin) on niin haluttava määrä rahaa että haasteesta kieltäytyminen ei tunnu järkevältä. Asian voi todistaa ja rahat laittaa hyväntekeväisyyteen jos ihmeentekijän nöyryys estäisikin rahanhimon. Tai jotain.

Kaikki on tietenkin hienoa, hyvää ja kaunista. Mutta tässä paratiisissa on ongelmia. Ja nämä ongelmat ovat ironisia. Ne nimittäin eivät ole maailmankuvaeroista kumpuavia. Ne kumpuavat nimenomaan tieteellisestä metodista.

Pieni ongelma:

Pieni ongelma on toki jo siinä että mikä on paranormaali ilmiö. Voidaan kuvitella että 1700 -luvulla kännykkä voisi olla paranormaali kyky. Asia on toki siitä mielenkiintoinen että skepsiksen haasteessa paranormaali voidaan tiivistää "maagiseen ajatteluun" joka on lähestyttävissä esimerkiksi kognitiivisen uskontotieteen menetelmillä. Tällöin paranormaali ei ole by definition tieteen ulkopuolella oleva ilmiö. (Toisin kuin yliluonnollinen joka usein määritellään ekslusiivisesti eliminoimalla luonnonlait.) Tämä tietenkin sopii paranormaaleiden ilmiöiden kannattajille, koska hekin usein esittävät että esimerkiksi ajatustenluku on tieteellä havaittava ilmiö.

Lisäksi ennen koetta keskustellaan osallistujan kanssa mikä ilmiö on. Ja onko se ollenkaan paranormaali Randin mielestä. Näin asiasta on jonkinlainen yhteisymmärrys ja tämä pienentää ongelmia yllättävän paljon. Tässä mielessä "paranormaalia" ei tavallaan koske mikään sellainen ongelma mitä ei olisi esimerkiksi elämän tai älykkyyden tutkimisessa ; Molemmissa ei ole yhtä lukkoonlyötyä määritelmää. Mutta kun tarkastelunäkökulma on määritelty siitä voidaan saada kuitenkin jotain tietoa. Jotain joka voi olla tässä tietyssä määritteessä jopa hyvin tarkkaakin.
1: Elämä on tässä siitä kiinnostava esimerkki että radiossa Ivan Puopolo haastatteli tutkijaa joka selitti että replikaatioon keskittyvällä elämän määritelmällä virukset olisivat eläviä. On vaikeaa nähdä onki virus vastaesimerkki joka falsifioi replikaation käyttämisen. On vaikeaa nähdä pitääkö määritelmää täsmentää niin että monistuminen säilyy mutta jotain muuta otetaan mukaan niin että virukset saadaan määritelmän ulkopuolelle. Vai tarkoittaako tämä sitä että vaikka intuitio sanoisi että virus ei ole elävä niin se kuitenkin sitten olisi? Tutkija sanoi että "se riippuu siitä haluammeko virusten olevan eläviä". Elämä on tutkijan konstruktio joka määrää tutkimusmenetelmien valintaa. (Kun määritelmä muuttuu, muuttuu yleensä näkökulma ja se millä menetelmin asiaa lähestytään.) Ei mikään objektiivinen ideamaailmassa lillivä konsepti jota etsitään a priorisella tiedolla.

Suuri ongelma.

Mutta sitten taustalla on syvällinen ongelma. Voidaan sanoa että haaste kohtaa tieteenfilosofisen ylitsepääsemättömän ongelman joka on mallia "joko syteen tai saveen". Tämä koskee olemassaolevan ilmiön todistamista empiirisesti. Luonnontieteellisestä metodista sanan melko laajassa mielessä. Kysymyksessä ovat tilastotieteessä tunnetut Tyypin I ja Tyypin II virheet. Tilastollisessa ajattelussa otetaan hypoteesi testiin. Tyypin I virhe (false positive) tarkoittaa sitä että nollahypoteesi hylätään turhaan, eli ilmiö tunnistetaan vaikka sitä ei olisikaan. Tyypin II virhe (false negative) taas on nollahypoteesin turha hylkäämättömuus. Eli toden hypoteesin torjuminen.

Probleema on siinä että alttius molempiin on olemassa ja niiden kanssa enemmänkin tasapainoillaan kuin varmistetaan että kummankaan laatuisia virheitä ei voi olla testiasetelmassa. Itse asiassa ongelmaa ei voida kiertää koska ilmiöitä on tutkittava induktiivisesti ja induktiossa on aina jonkinlainen epävarmuus. Ja tämän epävarmuuden nollaaminen johtaa dogmaan jossa kokeen lopputulos on päätetty jo ennen kokeen alkamista. Tiedemaailma painii tämän saman tilastollisen asian kanssa eikä sielläkään tätä ole paikattu täydellisesti. Ei yksinkertaisesti ole mitään "kultakutrivyöhykettä" jossa estettäisiin sekä Tyypin I että Tyypin II virheet. Siksi tieteessä asioita varmistetaan esimerkiksi tekemällä samantyylisiä kokeita uusiksi.

Ja tässä suurten lukujen laki on suuren ongelman ydin ; Skepsiksen ja Randin haasteen piinaksi tulee se miksi lotossa voitetaan toistuvasti vaikka loton voittotodennäköisyys on hirvittävän pieni. Syynä on yritysten määrä. Itse asiassa tieteessäkin vaaditut luottamusvälit ovat siitä erikoisia että niissä tulee tunnistettua vääriä ilmiöitä. Ilman huijaamistakin tiedetään että jos meillä on sata itsenäistä yritystä ilmiölle "jota ei ole" ja meillä on P alle 0.05 -vaatimustasolla, onnistumismahdollisuus siihen että saadaan 1 merkitsevä tulos olisi yli 95 prosenttia. Eli tuurilla saataisiin haaste läpi melko usein. Skepsiksen haaste joutuukin erikoiseen haarukkaan:
1: Jos pidetään tieteellisessä tutkimuksessa yleensä vaadittu vaatimustaso niin noin 1/20 yritys tienaisi miljoonan. Tässä haasteena ei ole se että vaadittaisiin että 100 tyyppiä yrittäisi jotain tiettyä asiaa. Riittää että on huuhaaväitteitä isona kirjona. Niitä kokeilee ehkä vain yksikin tyyppi. Ja kun useita yrittäjiä tulee niin jossain vaiheessa joku niistä huuhaatesteistä menee läpi, ja ihan huijaamatta! Randi ei ole valinnut tätä tietä. Mutta se on vaihtoehto joka olisi voitu ottaa.
2: Randin haasteen vaatima p-arvo on 0,000001, ja se täytyy saavuttaa korkeintaan 8 tuntia kestävän kokeen aikana. Tämä on oikeastaan aika kohtuuton vaatimus. Näin tiukkaa seulaa ei ole valtaosalla legitiimistä tieteellisestä tutkimuksesta. 8 tuntia antaa rajoitteet kerättävän aineiston koolle. Ja aineiston koko määrittää, minkäkokoinen efekti voidaan huomata tilastollisesti merkitsevänä. Useiden aitojenkin ilmiöiden havaitsemiseen tarvitaan suurikokoinen aineisto riittävän p-arvon saavuttamiseksi. Randin koe vaatii joko erittäin suuria efektitehoja tai paljon suurempaa aineistoa. Ensimmäiset olisi todennäköisesti jo havaittu. Mutta se kiinnostavampi aihe, pieni efektikoko, on sitten hankala. Jos, sanotaan nut vaikka epämääräinen ja teholtaan satunnainen mutta kuitenkin olemassaoleva selvännäkökyky, ylittäisi vaaditun merkitsevyyskynnyksen, vaadittaisiin niin valtavaa otoskokoa että sitä ei olisi mahdollista edes kerätä 8 tunnin sisällä! (Randin vaatima p -arvo on esimerkiksi kertaluokkaa kovempi mitä CERN käytti perustellakseen Higgsin bosonin olemassaolon.)

Ongelma on varsin rasittava. Sillä se voidaan tiivistää seuraavaan haarukkaan.
1: Jos ollaan liian höveleitä joudutaan hyväksymään väärät positiiviset jolloin testissä onnistunut saa sikana tukea taikauskolle VAIKKA ilmiö ei sitten tiedemaailman hyväksymäksi tulisikaan. (Koska Skepsiksen ja Randin haaste nyt ovat skepsiksen eikä akatemian temppuja. Tiedemaailman ulkopuolella vaikka tekijät olisivatkin tiedemiehiä.) Tiedemaailmassa tässä on ratkaisuna toistettavuus. Eli samoja testejä tehdään uudestaan ja sitten muut laboratoriot tai sama tutkijakaan ei saa toistettua kokeen tulosta. Mutta Randin haaste on kertarykäisy ; Olisi PR -tasolla katastrofi jos testissä onnistuttaisiin ja sitten tätä huolimatta sanottaisiin että "Onnistuit jo mutta me ei uskota jos et onnistu uudestaan". Tuonlainen koetaan helposti, aivan ymmärrettävästi, maalitolppien siirtelyksi, petkuhuiputukseksi ja kiemurteluksi. Siksi testin onnistumisesta on pakko seurata palkkion maksu. Pseudotieteen kannattajien kohdalla tiedetään se, että he harrastavat ahkerasti kirsikantoimintaa (cherry picking). Tukeva aineisto otetaan ja sitä käytetään. Jos haasteessa palkinto maksettaisiin on maksaminen tulkittaisiin parapsykologian murskavoitoksi. Riippumatta siitä onnistuuko tempun toistaminen. Itse asiassa ; kun tällainen voitto ollaan saavutettu, pseudotieteilijöillä tuskin on motiivia koetteluun. Ilmiötä ei varmasti lähdetä enää siinä vaiheessa testaamaan uudelleen, vaan sitä hierottaisiin skeptikoiden naamaan kerta toisensa jälkeen ja toistaiseksi asian suhteen päättämättömästä yleisöstä saataisiin todennäköisesti käännytettyä uusia hörhöjä. Koska Randin haaste on ratkaistu on kova mainosvaltti. "Vedeltiin jauhot suuhun Randilta, ja skeptikoilta" on tehokas tavallisten ihmisten vakuuttaja. Ja kun testissä on kerran onnistuttu, sitä ei saa takaisin epäonnistuneeksi. Skeptikot ovat tähän asti selvinneet hyvin koska kukaan ei ole onnistunut. Mutta periaatteessa jos testissä onnistutaan siitä tulee rasite. Mutta tässä syynä onkin se että testi ei ole "liian höveli" nykymuodossaan.
2: Ei ole reilua jos testi on liian vaativa, koska sillä tavalla myös mahdolliset olemassaolevat yliluonnolliset kyvyt jäisivät tilastollisen testin jalkoihin. Se ei olisi itsekriittistä skeptikoilta. Testattavilla pitää olla mahdollisuus onnistua ja juuri tämä tekee haastamisesta rohkeaa. Sen puute tekee siitä vain tyhmää. Kun testi on liian tiukka päädytään itse asiassa hieromaan turhan läheistä suhdetta a prioriseen päättelyyn joka vaivaa esimerkiksi bayesilaiseen ajatteluun intoutuneita jumalatodistusteologeja. Tässä henki ei ole enää testaamisessa vaan jossain ihan muussa. Se on presuppositionismia. Sitä, että kun jonkin tiedetään olevan vastoin todellisuutta (skepsiksen tapauksessa naturalismia ja vakiintuneesti tunnettuja fysiikan lakeja jne.) voidaan sen a priori todennäköisyys tietää nollaksi ja näinollen ihan sama mitä tuloksia testissä tuotetaan ei kyseisiä tuloksia (kuten yliluonnollisia kykyjä) voitaisi pitää todellisina. Mikä on tällöin pointti tehdä testiä jota ei voi mitenkään päästä läpi? Mikä testi se on jonka kohdalla on jo ennalta päätetty että se ei mene läpi? Tämä johtaa siihen että testaus ei ole kriittistä tarkastelua vaan sitä että ollaan juuri kuin skeptikot epäreilusti haukuttuna ovat. Huuhaaihmisten skeptikko-stereotyypin mukaan skeptikko on nenäkäs mahdottomia vaativa "tiedeuskovainen" joka irvailee ja asettaa muita tulilinjalle kohtuuttomasti. On epäreilua ja ennen kaikkea epätieteellistä jos vastapuolelle ei edes anneta mahdollisuutta todistaa kantaansa todisteilla.

On toki selvää että juuri testien toiston puute on syy miksi vaatimukset on asetettu niin tiukoiksi. Se on ymmärrettävää. Koska toisintoja ei tule on pakko asettaa kriteerit tiukemmiksi. Mutta käytännön kannalta Randin testi on jo nyt niin "ylitiukka" että se vaatii "huuhaapiireiltä" enemmän ja parempia todisteita kuin tiede vaatisi tiedemaailmassa todellisilta ilmiöiltä. Yhtä kovan vaatiminen tieteessä johtaisi helposti denialismiin. Ja tämän tunnistaminen on siitä ikävä että fiksumpi huuhaan kannattaja voi käyttää tätä PR -työssään hyvien skeptikoiden nolaamiseen. Ja vaiheakan siihen olisi sanoa mitään kun huuhaaihminen olisi oikeassa empiristisen todistamistavan mukaan.

Mikä on jossain määrin kiinnostavaa jos "tieteellinen maailmankuva" on se mitä ajetaan. Randi - kuten itse asiassa akateeminen tiedekin - voi toki tehdä juuri sellaisia testejä kuin lystää. Mutta jos kriteerit ovat joko ylilöysät ja läpäisevät mitä tahansa soopaa tai jos ne ovat niin tiukkoja että sen kriteereitä ei edes olemassaoleva ilmiö jäisi tutkijan haaviin, niin siinähän nousee kysymys, että mitä tieteellistä arvoa kokeella on.
1: Skeptikoiden jalona ideaalina on nimenomaan se että puolustetaan tieteellistä maailmankuvaa ja tieteellistä ajattelua. Joka vaatii sitä että ollaan "ystävyyssuhteessa" moderniin empiristiseen tieteeseen. Joka vaatii esimerkiksi tilastollista ajattelua ja yhteyttä empiristiseen tietoteoriaan. Miten Randin tiukkuusvaatimuksien kautta enää edes voi puolustaa tiedettä, jos se ei noudata omissa toimissaan puolustamansa tiedemaailman ajattelutavan mukaisia käytäntöjä? Tieteenteko ei voi olla sitä, että kaikki asiat hyväksytään tosiksi, mutta aivan yhtä aivoton lähestymistapa on olla niin varovainen, ettei mitään voitaisi enää todistaa oikeaksi.
2: Riskinä on se että oltaisiin sitten jo tieteen kannalta denialisteja. Joka ei ole kovin kaukana dogmaattisesta uskomusjärjestelmästä. Randin vaatimus on niin tiukka että se muistuttaa jo hieman kreationistien "haasteita" joissa vaaditaan sitä että "kissa muuttuu koiraksi" tai muuten "apinapojun pitäisi hylätä evoluutioteoriansa". Denialismille tyypillistä onkin juuri se, että vaaditaan mahdottomia mittaustarkkuuksia ja ilmiönseuraamisia.

Lopputarkennus;

Mainittu ongelma ei koske aivan kaikkia asioita yhtä vahvasti. Jos esitetään väite teleportaatiosta, voidaan laittaa kamera suljettuun umpimuurattuun tilaan jossa on vain pieni reikä ilmastoinnille. Ja pyytää tyyppiä hyppäämään sinne teleportaatiollaan. Tässä on vaikeaa astua peliin tilastollisella ilmiöllä. "Levitoi tuurilla" ei ole sellainen tapahtuma jonka laatuisiin haasteisiin tämä tilastollisuus tarttuisi. Tämänlaiset testit olisivat aivan mahdollisia. Niitä tosin on vaikeaa mitoittaa p-arvoille. Temppu joko tehdään tai ei. Jossain mielessä kysymys levitoinnissa ja teleportaatiossa ovat enemmän asian dokumentointia kuin tutkimusta. (Oikeasti asia ei ole ihan näin, ilmiö on vahva ja niistä selviää pienillä otoskoilla. Mutta asian voi tiivistää noin ilman että mitään oleellista menee rikki. Ja kokonaisuus on helpompi ymmärtää arkijärjellä ja arkikielellä.)

Mutta jos pitää todistaa vaikka ajatustenlukukyky, tässä yritetään yleensä "tunnistaa" vaikka naapurihuoneessa katseltuja kuvia. Nämä ilmiöt perustuvat siihen että vaikka olisi 4 vaihtoehtoa joista 200 satunnaisen sarjasta ei tunnistettaisi kuin 199 niin se olisi silti "riittävä todiste" ajatustenlukukyvystä koska odotusarvo olisi 25 tienoilla ja on hyvin vaikeaa saada noin hyvä tulos tuurilla. Eli siinä vaiheessa kun esitetään vähän vivahteikkaampi ja enemmän systemaattista mittausta edellyttävä väite (kuten se, että ihminen voisi vaikuttaa asioihin, mutta hyvin pienellä skaalalla), sen todenmukaisuus on arvioitava tilastollisesti (kuten kaikki hyvä kvantitatiivinen tiede asiat hoitaa). Suurin osa Randin ja Skepsiksen haasteeseen tulevia on jälkimmäisiä. Skepsiksessä on esimerkiksi tutkittu varvun avulla kaivon paikan katsojia tilastollisella lähestymisellä. Ja näiden - testeissä yleisimpien juttujen - kohdalla ongelma räjähtää käsiin. Ja moninkertaisesti pahemmin kuin tiedemaailmassa. Koska tiedemaailmassa on toisto kun taas Randin haaste on kertarysäys.

Siksi onkin kenties houkuttelevaa hylätä koko Randin haaste. Onhan siinä vähän likainen maku. Sellainen joka muistuttaa siitä että pseudotieteilijöillä on huonot metodit ja epäreilut kikat käytössä sen vuoksi että heidän on pakko käyttää niitä jotta heillä olisi mitään. Itse luotan siihen että hyvällä skeptikolla on mahdollisuus parempaan. Ei ole tarve turvautua huonoihin kikkoihin kun on hyviä!

Toisaalta sitä voisi kuitenkin myös ottaa mahdollisuudet omiin käsiinsä ja väittää että kykenee hallitsemaan noppien silmälukuja "sillai paranormaalisti". Toki mahdollisuus päästä testistä läpi on olematon. Mutta toisaalta, voitetaanhan sitä lotossakin. Skepsis ei sentään sakota epäonnistumisesta.

---

Asiasta keskusteltiin "Skepsiksen" facebookryhmässä. Ja osa skeptikoista puolusti Randia varsin tunteenomaisesti. Heistä Randin haasteen kysenalaistaminen on esimerkiksi ollut "huonoa tapaa elää", koska testin läpimenoa ei pidä pelätä ja sitä on tarpeetonta pelätä. Toisaalta samat ihmiset ovat selittäneet että on hyvä että testit ovat mahdottomia koska paranormaali on mahdotonta. Tässä tilanteessa on jokseenkin huvittavaa keskustella tilastotieteestä kun kommentit ovat että pitää lopettaa filosofinen epätieteellinen saivartelu.

P(T|H)antom of the Operation

Pseudotieteen ja tieteen syvin ero on siinä että pseudotiede käyttää tieteestä pääasiassa muotoa, kun taas tiede sisältöä. Klassisesti tässä on käytetty vaikkapa name drop -menetelmää, jossa tieteen viittaussuhde muuttuukin auktoriteettiin vetoamiseksi. Mutta hienostuneempiakin tapoja on. Ja Intelligent Designin parissa tässä strategiassa ollaan varsin hienostuneita. Ja kenties paras esimerkki tästä on Dembskin CSI (~complex specified information ; kompleksi spesifi informaatio) -konseptiin liittyvät argumentit.

Dembskin CSI on siitä hyvä konsepti että siinä käytetään suurinta osaa retorisesta kikkailupotentiaalista. Ja vain hyvin harva jaksaa olla niin kiinnostunut todennäköisyyslaskennasta, että jaksaisi perehtyä mitä Dembskin sulosanat tarkoittavat.

Miten logaritmilasku toimii silmänkääntönä:

Dembski itse - ja vielä useampi hänen seuraajansa - tuntuvat olevan kovasti innostuneita siitä että jokin todennäköisyys muutetaan bittimuotoon kaavalla S=log₂ 2^N Tämä laskelma ikään kuin paljastaa jotain oleellista sen todennäköisyyden luonteesta. Tämä liittyy kuitenkin enemmän siihen minkälaisia mielleyhtymiä tulee sanasta "informaatio". Arkikielessä se sisältää viestintää ja merkitystä. Matemaattisesti kysymys on kuitenkin juuri siitä mitä tehdään kun jokin (epä)todennäköisyys muutetaan biteiksi ; Se kuinka yllättävä tapahtuma on, kertoo sen informaatiosisällön. Mutta jos ihmiselle sanoo että "tapahtuma on harvinainen joten se on luotu" ei synny vakuuttuneisuutta vaan vaivautuneisuutta. Mutta jos tekee laskelman jossa epätodennäköisyys muutetaan sen toiseen esitysmuotoon ja esitetään bitteinä, ja puhutaan informaatiosta, niin ihmiset ovat heti paljon vakuuttuneempia. Tämä laskelma kuitenkin on päättelyn kannalta hyvin irrelevantti. Se kertoo saman tiedon toisessa muodossa. Se on sama kuin yhden kuvaajan esittäisi ensin 256 värisenä bittikarttana ja sitten muuttaisi sen .gif -muotoon ja esittäisi että tässä on tehty aineistolle jotain oleellista. Kun muunnat todennäköisyyden biteiksi, e kertoo paljonko bittejä tarvitset että voit tuottaa järjestyksen joka kertoo mitä se on. Mutta tämä täsmälleen sama toimii sekä merkityksellisten jettä merkityksettämien jonojen kanssa. Bittimuunnos on hämäystä.

Mutta noloksi tämä muuttuu oikeastaan vasta kun ID:läinen avaa metodologisen arkkunsa. Sillä kun ensin saamme "vakuuttavien" todennäköisyyksien bittikonversioiden jälkeen kuulla että "darwinismi" on ollut hieno tieteellinen teoria joka on käynyt tiensä päähän "koska se ei ole ottanut huomioon informaatiota" niin seuraavaksi saatamme törmätä siihen miten evoluutikot ovat itse asiassa arvioineet todennäköisyyksiä. Ilman bittikonversiota toki. Mutta tässä tuleekin sitten vastaan myös muuta kuin hihitys siitä mitä tapahtuu kun tiedostaa miten ristiriitainen tämä lausunto "evoluutikot eivät ole ottaneet huomioon" onkaan. (Sillä tämän lisäksi kaikki menee ns. päin P:tä...)

Sanotaan yhtä ja lasketaan toista, eikä mietitä mitä laskut tarkoittavat.

Dembski muistaa Ronald Fisherin "Specification":issaan. "Fisher’s approach to testing the statistical significance of hypotheses, one is justified in rejecting (or eliminating) a chance hypothesis provided that a sample falls within a prespecified rejection region (also known as a critical region). For example, suppose one’s chance hypothesis is that a coin is fair. To test whether the coin is biased in favor of heads, and thus not fair, one can set a rejection region of ten heads in a row and then flip the coin ten times. In Fisher’s approach, if the coin lands ten heads in a row, then one is justified rejecting the chance hypothesis." Tämä on erikoista, koska saamme todellakin melko usein siitä miten evoluutiotieteen teossa "unohdetaan informaatio". Dembski ottaa tämän lähtökohdakseen "More formally, the problem is to justify a significance level α (always a positive real number less than one) such that whenever the sample (an event we will call E) falls within the rejection region (call it T) and the probability of the rejection region given the chance hypothesis (call it H) is less than α (i.e., P(T|H) & α), then the chance hypothesis H can be rejected as the explanation of the sample. In the applied statistics literature, it is common to see significance levels of .05 and .01. The problem to date has been that any such proposed significance levels have seemed arbitrary, lacking “a rational foundation."

Tässä kohden Dembski siis viittaa Fisheriin ja hänen soveltamaansa P -arvoon. Dembski ottaa tässä käyttöön Seth Lloydin näkemyksiä ja laventaa niistä universaalin todennäköisyysrajasa (~universal probability bound). Dembskillä on tässä kaksi vaikeutta:
1: Itse asiassa todennäköisyysraja Lloydilla ei ole se mitä Dembski sen ajattelee olevan. Dembski haluaa Lloydin avulla arvioida mikä todennäköisyys on niin pieni että se tuskin tapahtuisi edes kerran universumin historian aikana. Lloydin tuotos on kuitenkin internetissä julkisesti luettavissa. Ja sen tulokset ovat hyvin mielenkiintoista luettavaa. Ensimmäinen huomio on että annettu luku on 10¹²⁰ eikä Dembskin toistama 10¹⁵⁰. Mutta tämä on tietysti anteliasta evoluution kannattajille, joten tämä paljastaa että Dembski on itse asiassa melko reilu rajojensa kanssa. Merkittävä kohta on kuitenkin syytä laittaa suoraan lainauksena. Se, mitä tässä arvioidaan "the boundary between the part of the universe about which we could have obtained information over the course of the history of the universe and the part about which we could not." Eli tämä raja ei koske koko universumia vaan sitä universumia joka on havaittavissa meille. Joka taas on tiedetysti vain pieni osa koko universumista. Tätä kautta voidaan huomata varsin helposti että Dembskin ajatus voitaisiin muuttaa SETI -henkiseksi arvioksi jossa laskettaisiin todennäköisyys sille että kohtaammeko ulkoavaruuden olennon viestintää viestintäetäisyyden päästä - ja päättelisimme sitten tästä että jos viestiä ei todennäköisesti tule, niin olisimme Jumalan luomuksia. Mikä on tietysti ajatuksena hieman erikoinen, eikä ollenkaan ilmiselvä Suunnittelijan huomaamiseksi, sillä myös hienosäätöargumentteja on pidetty todisteena siitä että universumissa on Suunnittelua.
2: Mutta lisäksi itse metodissa on ongelma. Jacob Cohen on kirjoittanut tähän liittyen oleellisesti. Ongelmana on se, että P -arvolla on rajoittuvuuksia. Se voi vain luokitella dataa jossa on yksi tietty nollahypoteesi. Sen avulla ei voida työskennellä loogisesti pätevästi takaperin. Eli tehdä sen avulla lausuntoja siitä minkälainen allaoleva todellisuus on. Tieteenfilosofisesti katsoen takaperin laskeminen P -arvosta Dembskin tavalla olisi sama kuin heräisi aamulla päänsäryssä ja eliminoisi krapulan ja sitten päättelisi että sinulla on pakko olla aivosyöpä. Se on toki mahdollista, mutta päätelmän todistamiseksi vaaditaan paljon enemmän. Tässä kohden Regina Nuzzon Naturessa julkaistut näkemykset merkitsevät. Nuzzon mukaan Fisherin tapa testata nollahypoteesia ei ole sellainen todennäköisyys jota me haluamme tietää. "The more implausible the hypothesis - telepathy, aliens, homeopathy - the greater the chance that an exciting finding is a false alarm, no matter what the P value is."Ja tämä on se ongelma joka on Dembskin CSI:n (ja käytännässä kaiken muunikin ID -teorisoinnin) ongelmana ; Ne nojaavat siihen että on ilmiö X jota väitetään epätodennäköiseksi jonkin nollahypoteesin valossa (~pieni Fisherin P -arvo). Mutta se mitä meidän täytyisi tietää puuttu. Sillä kuten Cohen esiintoi, meidän ei tule katsoa Dembskin maaliin (~"target"). Todistaaksemme ID -teorian ei auta vaikka tietäisimme kuinka (epä)todennäköinen meidän havaintomme on. Se mitä meidän täytyy tehdä on katsoa eri hypoteeseja ja tietää miten todennäköisiä ne ovat. Ja Fisherin P -arvo ei nimenomaan kykene antamaan tätä tietoa. Fisherin P -arvo kun testaa vain ja ainostaan sitä antamaasi nollahypoteesia. Ja se tekee sen sillä tarkkuudella ja määrittelyillä kuin mitä olet tälle testattavalle nollahypoteesille annetaan.
     2.1: Siksi onkin huvittavaa huomata miten Dembski itse demonstroi systeeminsä heikkouksia ns. Caputo case -esimerkissään. Hän selittää miten Caputo tuomittiin huijauksesta koska hän heitti kolikolla liikaa tietyn puolueen ehdokkaita. Tosiasiassa P -arvohypoteesin avulla kaikki mitä voidaan päätellä on se, että heitetty kolikko ei ole ollut tasapuolinen. Emme tiedä miksi se ei ole ollut. ; Ja tämän lisäksi evoluutio, kuten monet muutkin fysiikan tilanteet ovat sellaisia että ehdotonta todennäköisyysjakaumaa on hyvinkin vaikeaa arvioida. Tiedämme nämä ongelmat siitä, miten haastavaa sääennusteita on tehdä.

Dembskin suurin ongelma tältä osin onkin nimenomaan se, että hän kyllä ahkerasti puhuu eliminoinnista, jossa kaikki sattumaan ja lainomaisuuteen liittyvät teoriat eliminoidaan ja joissa jäljelle jää Suunnittelu. Mutta kun katsoo sitä miten hän tätä lähestyy on aivan selvää että tätä ei käytetä missään. Retoriikka tarjoaa paremman argumentin kuin matematiikka jolla sitä kuvataan. Tätä vain voi olla vaikeaa huomata jos mieli haltioituu karismaattisista lähdeviittauksista ja tämän seurauksena ei katsota mitä ne lähteet antavat ja mitä nämä metodit todella tekevät ja opettavat meille tieteen kannalta.

Toki Dembskin kohdalla on pakko huomauttaa sekin, että tosiasiassa hän kuitenkin sitten aina laskee niitä proteiiniketjujaan olettamalla että ne ovat 100 aminohappoa pitkiä ja että ne kokoonpannaan täysin satunnaisesti. Hän ei sen sijaan tee mitään kunnollisia laskelmia joissa olisi huomioitu oikein mitään muuta "nollahypoteesia" kuin täysi sattuma ; Kun olen arvioinut ID -piirien "matemaattista" jargonia olen ollut huomaavinani että "best explanation" tarkoittaa sitä että todennäköisyys on suuri jos Suunnittelija on tehnyt sen mutta Luonnollisten syiden todennäköisyys on pieni. Kuitenkin kun katsomme sellaisia kysymyksiä kuin että Suunnittelija voisi tehdä suuria, pieniä tai vaaleanpunaisia elefantteja, emme tiedä miksi Suunnittelija tekee ne sellaisiksi kuin ne nyt ovat. Meillä on jonkinlainen semiBayesilainen argumentti mutta mitään selvyyttä siitä miten tätä pitäisi oikeasti soveltaa todellisen maailman todellisiin kohteisiin ei ole.

Dembski toki esittää aina päätelmän prosessina ; (1) Tunnista kaikki relevantit luonnolliset hypoteesit (2) Hylkää kaikki luonnolliset hypoteesit (3) päättele Suunnittelija. Mutta hän ei tee tätä. Eikä ihme. Sillä kun katsoo hänen argumenttejaan niin voimme huomata että akilleen kantapoää on siinä että meidän ei itse asiasa täydy vain tunnistaa relevantteja nollahypoteeseja vaan myös laskea ehdoton todennäköisyysjakauma datalle näille nollahypoteeseille. Ja kaikki mitä saamme on Fisherin P -arvo.
1: Kuitenkin tästä huolimatta Dembski on sentään nerokas verrattuna Sewelliin, joka on tässä kohden hyvin erityinen. Sewell esimerkiksi saattaa puhua termodynamiikasta ja esittää siihen liittyviä kaavoja, joita ei sitten sovella koko tekstissä, koska kaava on vain tuomassa uskottavuutta. Hän on myös rakentanut ajatuskokeista uuden tieteellisen todistamisen muodon ; Hänen tarvitsee vain kuvitella koejärjestely, kuvitella koeaineisto ja tulkita tuloksia kuvitteellisilla metodeilla ja päätellä tästä sitten että tämä kaikki ajatuskoe on sama kuin empiirinen todiste. Tämä tekee toki tieteen tekemisestä edullista. Mutta sen tuloksien luotettavuudelle olisi kyllä eduksi että kokeita myös ns. suoritettaisiin ja niiden toistettavat tulkokset esitettäisiin tiedemaailmalle, sen sijaan että esiteltäisiin vain hienoja kaavoja - kaavoja jotka tosin ovat nykyään helppoja copy-pastetettavia wikipediasta.

Lopuksi helppo.

Retoriikan kannalta kaava on siitä hyvä, että se näyttää objektiiviselta. Kuitenkin se on teorian deskriptiivinen osa. Ja tätä kautta voidaan sitten kohdata se ID:n erikoinen puoli. Nimittäin se, että se esittää että teoria ei ota kantaa Suunnittelijan kykyihin ja ominaisuuksiin. Ja kuten aikaisemmin olemme huomanneet, ID kuitenkin vaatii piilo -oletuksia jotka itse asiassa torjuvat joitain teologisia näkemyksiä. Näistä ei vain puhuta ja esitetään kuin ID olisi uskontoneutraalia teismiä. Empiiristä Jumalatodistamista ilman teologisia kytkyjä.

Tästä päästään suoraan kysymykseen, että miksi ihmeessä Dembski ylipäätään eliminoi. Miksi hän ajattelee että hän todella päättelee jotain. Väitän että tässä on mukana eräs suurimmista piilo-oletuksista koko ID -opissa. Tämän huomaamisessa saattaa huomio kiinnittyä siihen, että niin Dembskin CSI -konsepti kuin muutkin vastaavat nojaavat kombinaatioon jossa on klassinen "tornado in a junkyard" -argumentti yhdistettynä "Aukkojen Jumala" -argumentivirheeseen. Ja kun tornadoargumentti on kulunut ja käynyt heikoksi, on Dembskin tapaan alettu vain puhumaan todennäköisyyksistä ilman tornadovertausta ja siihen liittyvää termodynaamista kielenkäyttöä. ; Ja periaatteessa P -argumenttiin viittaava aineisto näyttää että kombo on CSI -argumentissa hyvinkin relevantti. P -arvo on lähinnä konsepti joka piilottaa Aukkojen Jumalan sillä että se käyttää paljon sanaa epätodennäköinen.

Kuitenkin kun katsotaan Dembskiä ja vastaavia, he hyvin kovasti kiistävät että heidän argumenttinsa olisi vain Aukkojen Jumala ja tietämättömyyteen vetoaminen ja epäselvä epätodennäköisyyshässäkkä. Ja uskon syvästi että he valehtelevat näin sanoessaan vain osittain. Syynä on piilo-oletus. Hyvin merkittävä piilo-oletus. Jos nimittäin mietimme että miksi Dembski käsittelee epätodennäköisyyttä luonnollisten prosessien (sattuma & lainomaisuus) kohdalla mutta ei käsittele niitä lainkaan Suunnittelun kohdalla on se, että perusoletuksena on se, että Suunnittelu voi tehdä aivan mitä tahansa. Tämä on suuri oletus. Ja itse asiassa se on oletus joka vetää viemäristä ajatuksen siitä että ID käsittelisi rajallisia Suunnittelijoita. Sillä rajaton Suunnittelukyky on samaa kuin kaikkivaltius.

Jos otamme tämän "piilotetun kaikkivaltiusaksiooman" huomioon voimme nähdä että miksi esiin nousee niin usein niitä ID-läisten suosimia ajatuksia siitä, että eliminointi ei tarkoita sitä että kohde ei voisi olla suunniteltu. Vaan että se tarkoittaa että  luonnollisten prosessien eliminointi tarkoittaa suoraan sitä että niiden synty on ei-naturalistinen (ja että tämä= Suunnittelu). Ongelmana vain on se, että kun tämän "kaikkivaltiusaksiooman" kanssa ei olla avoimia, syntyy se että P -arvossa oleva ongelma nousee vahvasti esiin ja Designin selittelyt siitä miten he ovat reiluja - kun eliminoivat luonnolliset prosessit eli antavat niille mahdollisuuden - muuttuu täysin ontoksi. (Toki kaikkivaltisusaksiooman kohdalla erikoista on se, että miten tiedämme että meillä on eliminoitavana vain Sattuma, Lainomaisuus ja Kaikkivaltias Jumala, että mistä tiedämme että eliminointi on todella täydellinen.)

Luultavasti tämänlaiset ajatukset ovat ID:läisillä niin lujassa että he eivät edes tiedosta että heillä on ylipäätään tälläinen maailmankuvallinen piiloaksiooma käytössä. He vain lisäävät sen automaattisesti intuitiollaan seokseen. Jos ensin oletetaan että Jumala kykenee tuottamaan todennäköisesti aivan mitä tahansa, ja tämä sitten oletetaan samaksi kuin tieto, niin on ymmärrettävää miksi he eivät koe P -arvoon liittyviä ongelmia kovin suureksi ongelmaksi. ID ei siis ole kovin maailmankuvaton edes Teismin mittapuulla. Ja tämä johtaa siihen että se on myös loogisella tasolla kuollut. Kaikki mitä se tekee on jotain joka puhekielellä tehtäessä kulkisi "halpojen retoristen temppujen" nimellä. Mutta kun se tehdäänkin numeroilla ja kaavoilla, menee halpakin temppu läpi.

borne of your own desires

Elizabeth Liddlen "The Skeptical Zone" -blogissa muistutetaan Intelligent Designin luonteesta. Hän kritisoi ID -kannattajien näkemystä siitä että erilaiset vaatimukset joita tieteen nimissä vaaditaan ovat rajoitteita. Ei saisi olla rajoittunut koska ne ovat määrittelijän omia ongelmia. Hän otti esiin Uncommon Descentissä olleen esityksen Intelligent Designin luonteesta. Ja jossa oltiin keskitytty siihen minkä vuoksi ID -vastaiset strategiat olivat ohiampuvia. Esiin nousi syytäs että ID:ltä vaaditaan ja odotetaan liikaa. "You may be disappointed that ID doesn't identify the designer. You may complain that ID doesn't provide a bright-line definition of mind, or consciousness or other things that scientists and philosophers have struggled with for centuries. You may be frustrated that ID doesn't provide more answers than it does. But these are frustrations borne of your own desires and expectations, not a problem with ID itself. ID is not theory of everything."

Liddle korostaa että hän ID -kriitikkona ei suinkaan vaadi sitä että ID olisi kaiken teoria. Hän korostaa sitä, että ID:n, ollakseen tiedettä, olisi operationalisoitava aihepiiriään jotenkin. Ja tämä vaatii jonkinlaisen määrittelyn. "An operational definition defines something (e.g. a variable, term, or object) in terms of the specific process or set of validation tests used to determine its presence and quantity. That is, one defines something in terms of the operations that count as measuring it." Liddle ei siis vaadi hiustenhalkomisia tai edes ratkaisua esimerkiksi tietoisuuden ongelmaan. Vaan että jos väitetään että jossain on jotain, niin sitten tämä olemassaolo ja määrä on voitava osoittaa jotenkin, ettei jäädä pelkän tunnevaraisen inttämisen tai uskonvaraisen väittämisen tasolle. "if ID is to be regarded as a testable scientific hypothesis. In order to test a hypothesis in science you need to operationalise it, and to operationalise it, you need an operational definition of the terms used to express that hypothesis, in this case, words that include "design" and "plan" and "intent" and "purpose"." ... "what I think is a more fundamental flaw in ID: the fact that it is a default conclusion without a specific hypothesis."

Kommentaattorit tietysti jatkoivat esitystä ja esittivät että ID:ltä ei vaadita mitään mitä kriitikko esitti. "ID is crucially separate from science, where evolution is part of the overall, integrated framework. The problem is not that ID is incomplete, but that it is not integrated with the rest of science, that it does not avail itself of the rest of the hard sciences stack that does make up the "theory of everything" so far as we have it." Onkin totta että ID ei ole konsilientti teoria ; Se ei nosta uusia tutkimusohjelmia esiin ja sen hypoteesien pohjalta ei synny ja rakennu uusia tieteenaloja. Se on korkeintaan itseään jälkikäteen tieteeseen sovittava ja paikoin jopa tiededenialistinen järjestelmä.

Tämänlainen on kuitenkin melko tavallista. ID -läisten rooli keskustelussa on se, että jos heitä kritisoidaan he selittävät että heiltä ei saa vaatia erilaisia asioita, koska ne ovat naturalistien sisäitä peliä. Kun ID:läiset eivät itse luota noihin naturalistien kriteereihin, eivät he tietysti noudatakaan niitä. Heidän teoriansa "ei ole sellainen teoria". Falsifiointikriteerien ja vastaavien vaatiminen on ID:läisistä turhanpäiväistä koska ne ovat vain naturalistien sisäistä peliä.

On kuitenkin hyvä huomata että "avomielisyysroolit" kääntyvät helposti nurinpäin. "The Skeptical Zone"n juttu metodologisesta naturalismista poiki tähänliittyviä kommentteja. Tässä selitetään miten naturalismi on monista "non-starter". Tässä esiin nousee esimerkiksi Plantingan tyytymättömyys. Naturalismilta vaaditaan taetta tai vapautumista metafysiikasta tyystin. Liddle korostaa sitä, että metodologisen naturalismin vaatimukset havaittavuudesta ja esimerkiksi mekaanisen kokeilun ja toistamisen vaatimuksesta on kaikkea muuta kuin epäonnistunutta "And methodological naturalism, as in the working assumption that scientists make about the world in order to predict things, isn’t failed at all." Naturalismiin tytymättömistä tämä on kauheaa, koska tiede ei paljasta kaikkia metafyysisiä salaisuuksia vaan tekee joistain aiheista tutkimattomia. (Liddlehän toistuvasti korostaa sitä että ID ei ole väärä siksi että se tutkisi jotain tabuaihetta vaan siksi että se yrittäessään hakea asiaa tekee tiedevirheitä.) Esimerkiksi se, mitä vaaditaan on eksakti ja yksimielinen määritelmä naturalismista "maybe you should post a valid and accepted definition of methodological naturalism. That way we are talking about the same thing." Liddle korostaa että tieteellisyyskysymys voidaan kaikista määritelmien erimielisyyksistä huolimatta jakaa jollekin alueelle josta ollaan melkoisenkin yksimielisiä "However, in practice, what scientists actually do, I suggest, is what I have said: they make predictions on the assumption that nature is, at least probabilistically, predictable. In fact, I'd go so far as to say that science is basically a prediction method. People used to use entrails and astrology, but now we use science. It's very successful. And because it is so successful we can make a provisional conclusion about the world: that it seems to work according to a few discoverable basic laws. So much of science involves constructing theories about what caused what, and why, and using those theories to derive their predictions." Näin ollen metodologiselle naturalismille on karkea määritelmä, joka taas on juuri sitä mitä ID ei tarjoa ja johon liittyvät seikat sen parissa ohitetaan.
1: Jostain syystä tämänlaiset esitykset eivät kelpaa ID:läisille vaan he vaativat kriteerit aina sillä tasolla että löytyy edes yksi naturalismin nimellä kulkeva joka on erimielinen - ja tämä erimielisyys leimataan epämääräisyydeksi ja joksikin jonka jälkeen mistään naturalismista ei muka voitaisi edes puhua. Tämänlainen täsmällisyysvaatimus näyttää varsin kummaisalta kun muistaa että ID:läisten mielestä tieteenteko ei mitään määritelmiä tarvitse, ja että sellaisten odottaminen on vain jotain joka vaatimuksena pelkästään omasta tunteistosta kumpuavia vaatimuksia, eivätkä ole mikään ongelma kritisoitavalle mallille.

Se ei tietysti ole metafysiikatonta. Mutta naturalismi ei ole sellainen teoria. Liddlen huomioista voidaankin huomata, että hänen suhtautumisensa määritelmiin ja kriteereihin on koko ajan sama. Liddle tiivistääkin koko ID -keskustelun roolin mallintamisen, mallinnettavuuden ja ylipäätään työn tekemisen välille. "It seems to me that this lies at the heart of the non-connection between IDists and ID critics. It's not that science can't investigate intelligent causes (it can) or infer intelligent causation (it can), or that ID doesn't posit a supernatural designer necessarily, it's just method for detecting design. It's that ID proceeds by drawing a conclusion from lack of an alternative explanation. In other words, it is based on rejecting a null hypothesis that it does not model."

ID vaihtaa asenteitaan, se vaatii avomielisyyttä itselleen mutta ei osoita sitä toisille. Minusta tämänlainen kaksoisstandardien vetäminen ei ole ollenkaan asiallista. ID -läisten kohdalla olisi reilua ja kohtuullista huomauttaa vain ja ainoastaan se, että esimerkiksi Plantingan warrant vaatimuksena tieteenteon ja rationaalisuuden minimivaatimukseksi on vain jotain uskovaisten sisäistä peliä. Vaatimukset metafysiikattomuudesta ja vastaavista ovat vain "borne of your own desires". Ja samalla tavalla pitäisi kohdella kaikkea "anna mulle määritelmä" -kikkailusaivarteluja joita ID -läiset harjoittavat standardina.

Liddle ei vaihda kriteerejään, ja niiden parissa hän hyväksyy ja torjuu asiat aina ja kaikkialla. ID:piirit käyttävät kaksoisstandardeja joissa evoluutiolta vaaditaan jotain joka ei ole empiirisesti mahdollista samalla kun itse voidaan ratsastaa pelkkänä nollahypoteesina ilman ainuttakaan varmistusta voittajana kotiin. Ja jos ID:ltä vaaditaan jotain, tämä leimataan maailmankuvalliseksi vainoksi, sorroksi, dogmaattiseksi kriteerien pakkosyötöksi...

Ainut mikä tarvitsee muistaa on se, että mikä on mallinnettavuuden suhde tieteeseen. Metodologinen naturalismi on maailmankuvavapaata juuri siksi että se ponnistaa alueella josta ollaan yksimielisiä. Edes Plantinga ei ole kiistämässä empiirisen havainnoinnin metodeja, hän päinvastoin selittää innolla että se on ehdottoman luotettavaa "koska Jumala" on meille antanut aistit ja logiikan. Naturalismi ponnistaa yhteisestä pohjasta. ID kieltäytyy tästä. Tämän huomion jälkeen on selvää että kysymys ei ole mistään keskustelusta. Miten voisi olla kun avomielisyyttä vaaditaan siihen että ei saisi kritisoida ID:tä yhtään millään tavalla missään koskaan. Sen sijaan ID:n parissa tehdyt identtiset vaatimukset eivät ole avomielisyyden puutetta tai dogmaattista maailmankuvaan sitoutumita vaan kriittistä analyysiä ja keskustelua jossa osoitetaan evoluution ja naturalismin heikkous ja huonous.

---

Liddle sai juuri totaalisen bannin Uncommon Descentistä vaikka hän ei ollut asiaton keskustelija. Näin keskustelullisuuden osoitukseksi kävi näin. Mikä ei ole uutta, vaan PR -puheissaan aina keskusteluun valmiin ID -piirin vakiokäytänne.

Pieni ajatus:Ad hoc -Jumala ~ nollien hypoteesi

Juha Leinivaara ihmetteli miten Intelligent Designin kannattajilla on päinvastaisia selitysmalleja samaan ilmiöön. Kun eksoplaneettojen tutkiminen oli uusi ala, ID -läiset kritisoivat sitä. Silloin keinona oli viitata oikeaoppisuuskeskusteluun, jossa eksoplaneettojen etsiminen oli darwinismin maailmankuvan heijastumaa ; Ihmistä ei suostuttu näkemään ainutlaatuisena. Sittemmin, kun tähtitiede on kunnostautunut ja näiden planeettojen miettimistä on muutettu, ajatellaankin että ID ei väitä että maan elämä olisi ainutlaatuista ; Vieraiden planeettojen elämä olisi yhtä teologisesti ongelmatonta kuin Amerikassa olleiden intiaanien löytäminen eurooppalaisille kristityille. ID sen sijaan voisi tutkia juuri näitä ja näin älyn tutkimus osoittaisi että ID on tarpeellinen.

Tämä muistuttaa siitä, että ID:n suunnittelijamallilla ei ole tieteellistä selitysvoimaa. Se on enemmänkin jotain joka liimataan havaintojen päälle jälkikäteen. Tätä kautta se ei ole kovinkaan ohjaava tutkimusohjelmana.

Tämä muistuttaa siitä, että ID suhtautuu toki usein asioihin aukkojen Jumala -argumentaation kautta. Eli he selittävät että se, mitä ei tiedetä olisi jotenkin olennaisesti todiste Jumalasta. Kuitenkin hyvin usein heillä onkin roolina juuri päinvastainen ; Mysteerin sijasta tiedettyyn sovittaminen, Ad hoc -jumala, onkin jopa voimakkaimpi hahmotostermi kuin aukkojen Jumala. Sillä aukkojen Jumalakin on ad hoc -Jumala, joka on sovitettu siihen että tiedämme mitä emme tiedä. Samanlaisesta tosiasiohin sovittamistyöstä on kysymys. Ja jo tämä näyttää että suhde eksoplaneettoihin on vain yksityiskohta ; Sama ongelmallinen asenne on mukana kaikessa mihin ID koskee. Se ei ennusta ja selitä, ja jos toinen osapuoli tekee jotain oletuksia tämä selitysvoima ja tietynlaisuus muutetaan jopa selitysmallin tappioksi kutsumalla sitä tämän teorian narraatioksi.

Leinivaarakin esittelee sitä miten ID:läiset käyttävät hyväkseen sitä mitä ei tiedetä - esimerkiksi uusi tieteenala, kuten eksoplaneettojen etsiminen perustelee olemassaolonsa juuri siksi että tietoja ei vielä ole hirveän paljon - seuraavalla logiikalla ; "ID should be the default position till demonstrated otherwise." Eli Suunnittelu olisi nollahypoteesi. Se kun on ylivoimainen naturalistiseen versioon verrattuna ja se pitäisi olettaa voittajaksi jo ilman tietoa. "Emme tiedä" ei siis saisi olla ollenkaan tieteellisessä valikoimapakissa, vaan kaikelle mysteereille pitäisi aina olettaa tunnettavuus, perusoletuksena sen taakse nähtäisiin Suunnittelija.

Ajatus ei luonnollisesti miellytä kovin monia. Mutta itse näen siinä huvittavan piirteen. Sillä se tarkoittaa sitä, että kauan kauan sitten oli aika, jolloin ihminen ei tiennyt mitään. Ja kaikkialla näytti olevan Jumalia ja naturalismin ylittäviä ihmeitä. Kaikki luonnonilmiöt tuntuivat selittämättömiltä ja niiden taakse oletettiin tieto. Esimerkiksi ukkosen taakse oletettiin tieto Zeuksesta. Sittemmin tietoa tuli lisää, ja Jumalaselitykset olivat ennakkokulmansa vuoksi tuomittuja joko vain pitämään ennakkoasemansa ennallaan tai häviämään. Koska Jumalaa nähtiin kaikkialla, se ei voinut valloittaa selitysmallilleen lisää tilaa. Ja nykyään ihmiset ovat oppineet paljon ja tunkeneet Jumalaa yhä pienempiin ja omituisempiin kolosiin. Tieteenhistoria rakentui "Alussa emme tienneet mitään ja kaikki kannattivat monenlaisia Intelligent Design -ajatuksia ilmiselvyyksinä - mutta sitten opimme asioita ja se oli tuhoisaa".

Näin ollen Intelligent Designin perusidean kohdalla onkin olla ainaisessa taistelussa kaiken tieteen ja selittämisen ja tietämisen kanssa ; Eipä ihme että Intelligent Design, kreationismi ovat denialistisia. Ja jopa akateemisen teologian jumalaselittämiset joutuvat ottamaan jonkinlaisen tiedevastaisen näkökulman, jossa sen sijaan että tieteen ymmärrys sovellettaisiin Jumalahypoteesin voimaksi, selitetään esimerkiksi NoMa -periaatteesta, siitä että Jumala ei ole tieteen ja tiedon asia.

Kaada ittelles vaan? [Russellin teekannusta kaatamassa]

Russellin teekannu on ajatuskoe, joka koskee ensisijassa todistuksen taakkaa. Se valaisee sitä ajatusta, jonka mukaan todistustaakka on toisilla näkemyksillä tiukempi kuin toisilla. Russell on kuvannut tätä kertomalla että jos hän esittää, että jos väittää että "avaruudessa on teekannu, joka on niin kaukana että sitä ei näe millään teleskoopeilla", niin tämänlaiseen teekannuun uskominen ei ole rationaalista. Sen kuvaus sisältää lähinnä perusteluja miksi sitä ei nähdä, mutta sen olemassaoloa ei ole silti todistettu. Russell näyttää että "teepannun mahdollisuus" - se, että tämänlaisen teekannun olemassaoloa ei ole kumottu - ei ole riittävä syy tekemään teepannuun uskomisesta rationaalista.

Tämä on näyte sitä näkemystä vastaan, joka on ollut teologian puolella yleistä. Heidän kantansa on ollut että skeptikoiden ja ateistejen tarkoituksena on kumota vallitsevat dogmat sen sijaan että dogmaatikot todistaisivat ne. Russellin näkemys muistuttaa siitä, että yleensä olemassaoloväitteet on osoitettava, ei niiden olemassaolemattomuus. Todistustaakka on siksi sillä, joka esittäisi väitteen esimerkiksi teekannun olemassaolosta, ei sillä joka esittää että teekannua ei ole. Teekannu muuttuu siis rationaaliseksi uskomukseksi vasta kun sen olemassaoloon on perusteita, ja sitä ennen nollahypoteesina on se, että tätä ei ole olemassa.
1: Tämä ajatuskoe muistuttaa siitä, että uskomus tälläisetä teekannusta ei muutu järkeväksi, vaikka siitä tehtäisiin kulttuurillinen ilmiö, joka veisi ihmisiä viikonloppuaamuisin yhteen, ja jota opetettaisiin lapsille pyhäkoulussa. Indoktrinointi ja kulttuurillinen yleisyys ja se, että asiaa kannatetaan paljon ja että moni kokee siihen emotionaalista sitoumusta ei muuta sitä, että teekannuun ei ole järkevää uskoa.

Tämä näkemys on periaatteessa ihan hyvä. Se kuitenkin tekee jotain, josta minun pitäisi kenties olla hyvin huolissani. Se on nimittäin, paitsi todistuksen taakan asettamisen argumentti, myös argumentti agnostismia vastaan. Agnostikko, tila jossa "epäillään teekannun olemassaoloa", ei ole Russellin näkemyksessä mahdollinen. Hänen kantansa on, että joko kannu on tai ei ole ja jos olemassaoloa ei ole kunnolla todistettu, on kannu oletettava olemassaolemattomaksi.

Ratkaisuni tähän onkin se, että oma näkemykseni ei tietysti olen näin selvä ja tiukka. Yleisesti ottaen negaation ja olemassaolemattomuuden ja sen osoittaminen ovat hyvinkin mahdollisia.

Quinelaisen tieteenfilosofian kannattajana näen, että kaikkien asioiden todistustaakka ja uskottavuus nojaa siihen miten niiden uskottavuutta voidaan painottaa muilla tiedoilla. Mikään tieto ei siis ole tyhjiössä, vaan asioita arvioidaan toisillaan. Todistuksen taakka on itse asiassa sidottava kaikkeen muuhun evidenssiin. Esimerkiksi Russellin teekannuun uskominen ei ole järkevää monista syistä; Syynä on se, että meillä on empiiristä tietoa siitä, miten teekannut syntyvät tietojemme mukaan lähinnä maassa ihmisten toimesta. Tavat joilla nämä päätyvät kiertoradoille ovat hyvin rajoitetut, eikä NASA ole raportoinut ettäastronautit olisivat käyneet avaruuskävelyjen lisäksi avaruuspicnikeillä. Tiedämme myös että aivan tavallinen ihminen ei helposti pysty linkoamaan teekannua ehjänä avaruuteen ; Resurssointi tähän saavutukseen on niin suuri että tätä vaihtoehtoa on syytä pitää vähintään epätodennäköisenä.

Kuitenkin samalla mieleen tulee se, että kuussa väitetään olevan jalanjälkiä avaruusmatkoista. Niistä tehdään valokuvia, mutta niiden autenttisuutta on vaikeaa tarkistaa. Sitä voitaisiin teoriassa ottaa valokuvan teekannusta ja väittää että siinä meillä todellakin olisi Russellin teekannu. Jalanjäljet ovat niin kaukana ja niin pieniä, että niitä ei sellaisenaan nähdä teleskoopeilla. Kuitenkin näiden jalanjälkien olemassaoloon uskominen voidaan sitoa kaikkeen muuhun kuulentoaineistoon. Itse asiassa tiedämme, että jos ihmiset ovat käyneet kuussa, niin siellä on näitä "Russellin teekannun kaltaisia jalanjälkiä". Niihin jalanjälkiin on syytä uskoa, ja olemassaolemattomuuden todistaminen vaatii sen, että kuulentosalaliittoteoreetikoiden näkemykset osoitetaan oikeiksi ; Jos kuulentoja ei ole tehty - kuten he väittävät - ei tietenkään ole mitään jalanjälkiäkään. On hyvä huomata, miten tässä ei kukaan käy kuussa katsomassa niitä jalanjälkiä suoraan. Sen sijaan todisteet saadaan sen muun aineiston kautta.

Ja oikeasti, tämän havaintoihin sitomistason puute, on se mikä on kenties pahiten pielessä koko uskonto vs. ateismi -keskustelukentässä. Minä tieteenfilosofian ystävänä, (maailmankuvien hierarkisoinnin sijasta tutkimusohjelmien tärkeyttä korostavana sellaisena) odottaisin nimen omaan jotain lähtökohtaa, jossa on jotain konkreettinen josta keskustellaan ja jota tutkitaan ja punnitaan sitä onko tilanne tietojemme mukaan "russellin teekannu" vai "astronauttien kuujalanjäljet". Kuitenkin uskontokeskustelussa ydin on siinä että sekä ateistit että teistit lähinnä yrittäneet siirtää todistamisen taakkaa toiselle osapuolelle. Karkein esimerkki on tietysti:
1: Hitchens, jonka näkemyksen mukaan ateismi ei ole oikeastaan edes uskomus. Hänestä ilman pätevää Jumalatodistusta on ateismi perustila. Ilman kunnon perusteita Jumalalle, on ateismi ikään kuin voittanut ilman debattiakaan.
2: Teisteistä on pakko nostaa esiin erilaiset kompleksisuusargumentit, joissa joko eliökunta (Paleyn kelloseppäargumentti) tai koko universumi on epätodennäköinen (antrooppinen periaate) eikä tälle ole luonnollista selitystä, joten ratkaisun täytyy olla Jumala. Näissä ongelmana on nimen omaan se, että luonteeltaan mysteerisen ilmiön taakse oletetaan jokin tietty selitys. [Joka on tietysti ristiriita, koska tuntematonta väitetään tunnetuksi.] Aukkojen Jumalaa heiluttaen todistustaakka esitetään vastapuolelle. "Kumoappa tuo, ateisti/naturalisti/satanisti". Kun omaa näkemystä ei suinkaan todisteta ja osoiteta, vaan oletetaan että sitä vaan jotenkin voittaa jo lähtökohtaisesti, jos vastapuoli ei todista kaikkea ja tee kaikkea työtä.

Lopputuloksena onkin se, että ateismi ja teismi redusoituu pseudofilosofiseksi kikkailuksi jossa todistuksen taakka on vain jotain joka siirretään toiselle, jotta itse vältyttäisiin todistamis ja perustelutyöltä. En näe tätä ollenkaan rationaalisena, vaan irrationaalisena, toimintana. Se on järkevää jos ja vain ollaan presuppositionalisteja, joilla ratkaisu ja lopputulos on valmiiksi tiedossa ja muu prosessointi on vain sitä varten että saadaan muille rationalisoitua se, miksi ollaan oltu alusta lähtien oikeassa. ~ Todistuksen taakka on menettänyt hienon tieteenfilosofisen konseptin arvonsa ja se on vääristelty ja latistettu joksikin retoris-ideologiseksi laitteeksi jolla ignoroidaan mitä vastapuoli sanoo ja argumentoi.
1: Uskontokeskustelussa tämä ei tosin yleensä haittaa, koska todennäköisesti toinen puoli tekee samoin eikä kumpikaan puoli oikeasti ja aidosti argumentoi yhtikäs mitään.

Agnostikkona voin esittää että esimerkiksi universumin alun voidaan nähdä olevan ainakin toistaiseksi tutkimuskykyjemme ulkopuolella. Tässä mielessä se on jotain, jonka tiedämme olevan olemassa, mutta jonka luonnetta emme kykene todistamaan. Joku voisi intoutua että tämä on todiste siitä että tiedämme jotain yliluonnollista olevan olemassa. Ja karkeassa mielessä - juuri tästä onkin kysymys. Tiedämme että alussa ollut "singulariteetti on "jotain"", eikä tämä ole irrationaalinen uskomus.
1: Toki tästä on monen arkijärkeä seuraavan helppoa lähteä ajattelemaan että on luontevaa kutsua yliluonnollista mysteeriä Jumalaksi. Tässä alun luonteeksi kuitenkin oletetaan jotain, ja siinä on itse asiassa implisiittinen väite mysteerin luonteesta. Tätä kautta mukaan tulisi irrationaalinen elementti, väite sen tutkimattomissa olevan alun luonteesta. Tämä on huono, koska siinä mysteerin luonnetta väitetään tunnetuksi, joka on lähtökohdaltaan ristiriitainen väite.
___1.1: Vastapuoli voisi sanoa että alku voi olla muunkinlainen kuin älyllinen toimija. Singulariteetin selitykseksi voidaan kertoa vaikka multiversumeita tai kvanttifluktuaation kaltaisia, tyhjästä poksahtavia kvantteja jotka sopivat nykytieteeseenkin. Niihin Jumalan määritelmä ei osu kovinkaan hyvin, joten on selvää että alun kutsuminen Jumalaksi on itse asiassa hieman samaa kuin selittäisi että "kun puhutaan luvuista, on luontevaa puhua vain kokonaisluvuista" jossa unohdetaan murtoluvut ja irrationaaliluvut, jotka nekin ovat lukuja.
_____1.1.1: Kuitenkin on aivan yhtä väärin väittää että multiversumit ja muut vastaavat meidän universumimme synnyn syyt olisivat Jumalaa todistetumpia. Ne ovat mietteitä jotka kyllä kenties näyttävät että Jumala ei ole ainut vaihtoehto, mutta ne eivät kuitenkaan myöskään todista että Jumala ei olisi mahdollinen vaihtoehto.

Kokonaisuus onkin se, että on olemassa piirteitä joista tiedämme että emme tiedä. Universumin synnyn salaisuus on tällä hetkellä olennaisesti samanlainen kuin "Millennium Prize" -ongelmat matematiikassa. Ne ovat mojovalla rahapalkinnolla varustettuja listoja ongelmista, joissa meillä on esillä tarkasti määrtelty ongelma, jonka matemaattista ratkaisua meillä ei vielä ole. Monilla on toki intuitiivisia kannanottoja moniinkin pulmiin, mutta heidän intuitionsa ei ole todistettua intuitiota. Ongelma on esillä, mutta ratkaisua ei tiedetä. Toisin sanoen tiedämme että emme tiedä. Tämän ei tarvitse tietysti olla pysyvä tai ikuinen ja muuttumaton tila. Ratkaisun rustaaminen tuo mukanaan hienon palkinnon. Mutta ei sitä kannata ilman sitä todistusrustaamista mennä kuittaamaan. Ennen kuin ne ratkaistaan - suuntaan tai toiseen - niin tiedämme elävämme epävarmuudessa. Jos joku tässä väittää että "tiedon puute asiasta X on tietoa asiasta X", niin hän voi olla oikeassa. Epätieto voi nimittäin nähdäkseni olla varsin hyvin perusteltua.

Jos agnostismista haluaa päästä pois, niin suosittelen tutkimusohjelman kehittämistä. Nähdäkseni se on tieteellisempi ja rationaalisempi ratkaisu, kuin se, että aletaan pallottelemaan mitä erikoisimmin keinoin todistustaakalla ja sillä miten se vaivalloinen perustelu ja todistaminen ja osoittaminen muka "kuuluu niille toisille".

Tätä kautta olen siis sitä mieltä, että jos väitettä voidaan perutella, se ei perustu siihen että selitetään miksi sitä ei tarvitse todistaa. Keskityn empiiriseen käsitykseen, joka luokittelee asiat kolmeen luokkaan:
1: Asiat, joiden olemassaolo on perusteltua. Näihin olen "teistinen". (Olen teistinen esimerkiksi kuujalanjälkiin.)
2: Asiat joiden olemassaolemattomuus on perusteltua. Näihin olen "ateistinen" (Olen tälläinen esimerkiksi teepannuille.)
3: Asiat joista ei ole tietoa, jotka ovat turhia käsitteitä siihen asti kunnes ne muotoillaan selkeiksi kysymyksiksi joihin voidaan saada luokitus 1 tai 2. Näihin olen agnostinen. (Olen tälläinen esimerkiksi Jumalaan.)
___3.1: Kun kohtaan tämänlaisen väitteen, siirryn mielenkiintoiseen ja tärkeään tietämisasiaan. Tieteellisesti tämä luokka on vielä valitettavasti sitä, josta voidaan sanoa vain se kuuluisa heitto : "ei edes väärin." Ja jos joku persistentisti esittää tämän luokan väitteen olevan kohtaa 1 tai 2, on kysymys mielenkiintoinen ja on arvioitava onko uusi argumentti jonkinlainen arvokas tietoa lisäävä tutkimusohjelma. Siksi pyrin arvioimaan väitteen parhaan kykyni mukaan. Ja jos se on perusteeton väite, eli perustelua ei synny ja kohde jää argumenttivirheen tai muun vastaavan todistusvirheen vuoksi luokkaan 3, syytän tätä "todistavaa" henkilöä aikani haaskaamisesta. Ajan, joka tietojeni mukaan on ainoan elämäni hetki, jota en saa enää takaisin mitenkään. Tämän arvo on suuri, joten tyyppi on itse asiassa kusettanut minulta jotain hemmetin arvokasta, jotain joka on paitsi kertakäyttöistä ja jonka valmistus on myös loppunut. (Rikoksenuusinta, etenkin samoilla jo käytetyillä argumenteilla tehty paluu, onkin sitten kovennettua syyllisyyttä. Luottamus ja kunnioitus siis ansaitaan, mutta sama koskee halveksuntaanikin.)

Adaptationismi ja neutraaliteoria.

Neutraaliteoria on hyvin tärkeä asia evoluutiossa. Yllättävän usein tuntuu, että sitä pidetään jotenkin modernina, uutena tai kiistanalaisena näkemyksenä. Kuitenkin se on yllättävänkin hyvin vakiintunut teoria ; Tästä saa kenties valia ottamalla esiin Dawkinsin. Hänen melko uuden evoluutiokirjansa "The Greatest Show on Earth":in sivulla 332 kerrotaan, miten Motoo Kimuran näkemykset neutraaliteoriasta ovat hänestäkin aivan hyviä. Hän jopa esittää että "Since I have a reputation as an arch -"adaptationist" (allegedly obsessed with natural selection as the major or even the only driving force of evolution) you can have some confidence that if even I support the neutral theory it is unlikely that many other biologists will oppose it!" Eli geneettisen ajautumisen rooli ei ole mitenkään kiistanalaista, jos hänenlaisensa arkkiadaptationisti ottaa sen vakavasti.

Se, mikä adaptationismin ja neutraaliteorian välillä on ymmärrettävä, on katsoa mistä koko aiheessa on kysymys. Douglas Futuyman "Evolution" kertoo asian siten että geneettinen ajautuminen ja luonnonvalinta ovat kaksi tärkeintä asiaa, jotka aikaansaavat alleelien "suhdelukujen tietynlaistumista". (Karkeasti voisi sanoa että mutaatiot lisäävät variaatiota, geneettinen ajautuminen ja luonnonvalinta vähentävät sitä).
1: Luonnonvalinta johtuu siitä että toiset geenit leviävät paremmin kuin toiset. Niistä on hyötyä sillä tavalla että pysytään hengissä (ainakin lisääntymiseen asti). Luonnonvalinnan vaikutuksesta elinkyvyttömät kuolevat useammin kuin elinkykyiset, joten seuraava sukupolvi on tilastollisesti hieman elinkykyisempi kuin edellinen.
2: Jos puhuttaisiin äärettömän kokoisista populaatiosta, noudattaisivat populaatioiden alleelisuhteet Hardyn-Weinbergin tasapainotilaa, eivätkä niiden suhdeluvut muuttuisi. Mutta koska populaatiot ovat äärellisen kokoisia, tapahtuu suhdeluvuissa muutoksia. Tätä kautta syntyy ominaisuuksien yleistymistä, joka ei ole kuitenkaan adaptiivista. Itse asiassa siinä voi syntyä jopa haitallisten ominaisuuksien yleistymistä.
___2.1: Tämän ei toki pitäisi olla mikään ihme, koska esimerkiksi naudanjalostuksessa huomioon otettava, immuniteetin puutteita aikaansava geneettinen sairaus nimeltä BLAD, yleistyi siksi että se sattui olemaan muutamalla muutoin hyvällä lehmällä. Ongelma on taatusti eiadaptiivinen koska se on sairaus, eikä jalostuksessa yritetty yleistää sitä, tauti on resessiivinen, joten se näkyi vasta kun se oli yleistynyt aika paljon. Geneettistä ajautumista tapahtuu tietysti luonnossakin.

Usein neutraaliteoria liitetään nimen omaan pelkästään perimässä oleviin, mutta eliöiden rakenteissa ja elimistöissä näkymättömiin muutoksiin. Tässä syynä on tietysti se, että jos ominaisuus on vain geneettisessä koodissa ilman että se näkyy mitenkään esimerkiksi koodattavassa proteiinissa, se on taatusti neutraali. Neutraali muutos ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin näkymätön ; Jos ominaisuuden laadulla ei vain ole väliä, se on neutraali vaikka se olisi silmin nähtävissä ; Jos vaikkapa siementen kuoren välillä ei ole väliä itämiskyvylle, se että jompi kumpi yleistyy geneettisen ajautumisen vaikutuksesta on neutraalia.

Joku voisi esittää että erot olisivat varsin turhanpäiviäisä tai niitä ei voitaisi tehdä. Kuitenkin fenotyypin vaikutus kelpoisuuteen on selvitettävissä muutakin kuin katsomalla geenien yleitymisiä. Joillain piirteillä ja niiden muutoksilla on isoja seurauksia, kun taas toisten piirteiden muutokset eivät haittaa. Tätä kautta toisten ominaisuuksien muuttuminen näyttää katastrofaaliselta, jolloin niistä on selvästi hyötyä. Kyseessä on siis adaptaatio. Toiset yleiset ominaisuudet voivat muuttua ilman mitään ongelmia, joten ne ovat neutraaleja ominaisuuksia.

Neutraaliteorian todistamisen kannalta olennaista on huomata, että:
1: Useilla mutaatioilla on pleiotropisia efektejä. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka yksi mutaation vaikutus olisikin neutraali, on mahdollista että jokin monista vaikutuksista olisi muuta kuin neutraali. Se voisi olla haitallinen tai hyödyllinen, jolloin yleistyminen tai harvinaistuminen syntyy tätä kautta, ja kyseessä on luonnonvalinnan vaikutus. Tämä vaikeuttaa neutraalin yleistymisen todistamista, ja tekee neutraalista mutaatiosta epätodennäköisemmän.
2: Esimerkiksi Haldanen laskelmat näyttivät, että valintapaine on yllättävän voimakas "korkoa korolle" kasvava voima. Niin tehokas, että se vaikuttaa vaikka kelpoisuus olisi niin pieni että emme voi käytännössä saavuttaa kenttäkokeissa tarkkuutta joka erottaisi sen nollasta.
___2.1: Toisin sanoen luonnonvalinta on tarkempi kuin ihmisten mittaukset. Tarkemmalla mietinnällä tämän pitäisi olla ns. "helvetin vakuuttavaa"! Tässä on tosin oletettu aika isot populaatiokoot.

Neutraaliteorian kannalta olennaista on huomata, että geneettien ajautumisen vaikutus näkyy voimakkaasti pienissä populaatioissa - joskin se vaikuttaa myös suurissa populaatioissa. Tällöin se voi olla jopa yleisempi. Neutraaliteoriassa katsotaan usein sitä, että geneettinen ajautuminen vaikuttaa myös adaptiivisiin ominaisuuksiin, jolloin keskiöön nousee arvio siitä, miten usein geeni yleistyy geneettisen ajautumisen vaikutuksesta ja tätä verrataan luonnonvalinnan aikaansaamaan yleistymiseen. Luonnonvalinta tekee toki aina adaptiivisen ominaisuuden yleistymisen todennäköisemmäksi, mutta erot ovat usein yllättävänkin pieniä. Pieni ero tarkoittaa sitä että suuri osa kelpoisistakin ominaisuuksista on geneettisen ajautumisen fiksoimia.

Suurin osa keskusteluista joissa aiheena on "adaptationismi vs. neutraaliteoria" keskiössä onkin enemmänkin nollahypoteesin paikka. Se, "kumpi oletetaan pohjalle". Se, kumpaa "pidetään pohjalla" on tietääkseni argumentoitu seuraavaa kahta kautta (1) ajatuksiin siitä, kumpi on yleisempää ja (2) Jos toisen tunnistaminen on helpompaa, on vaikeammin testattava hyvä laittaa pohjalle. Jos perusoletus on väärä, sen huomaaminen on helpompaa.

Skeptikon epäilys.

Skeptismillä - ja tietenkin samalla tähän ideologiaan sidotulla henkilöllä, skeptikolla - on tarkoitettu historian aikana monenlaisia asioita. Tässä aiheena on "Humenjälkeinen" skeptismi, jossa ajatellaan että jotta uskomus voidaan hyväksyä, sille pitää saadan siihen sopiva määrä tukevaa todistusaineistoa. Tämä liittyy lujasti Carl Saganin lausumaan "extraordinary claims require extraordinary evidence." Toisin sanoen tässä skeptikko hylkää tai hyväksyy todisteiden mukaan. He eivät ole Groucho Marxeja, jotka sanovat "Whatever it is, I’m against it!" Tämä ei toteudu, koska kun skeptikko puhuu ilmiöiden todistamisesta, puhuu hän eri vaihtoehdoista ja niiden uskottavuudesta.

Skeptismiin liittyy lujasti myös se, että hän hylkää useammin väitteen kuin hyväksyy sen. Joku voisi ajatella että kun joku väite joko on totta tai ei ole, se tarkoittaisi että skeptikon tulisi olla tasapuolinen ja hylätä ja hyväksyä asiat yhtä kevyesti. Valitettavasti asiat eivät ole näin kauniisti. Syynä on se, että riskinä päättelyssä on tehdä kahdenlaisia virheitä:
1: Tyypin I virhe on sellainen, jossa nollahypoteesi hylätään vaikka se on totta. Tähän liittyy esimerkiksi false positive. (Toki monia muita, mutta otin sen koska se viittaa yleensä jonkinlaiseen mittauksen virherajaan eikä toiminta tai ajatteluvirheeseen.) Esimerkiksi lääkärissä voidaan saada väärä diagnoosi. Näin voi käydä esimerkiksi silloin kun HI -testissä tulee virhe, ja saadaan tulos joka näyttää sairautta, vaikka niin ei olisikaan. Tällöin nollahypoteesi, terveys, kumotaan. Näin voi käydä vaikka lääkäri tekisi kaiken teknisesti oikein.
2: Tyypin II virhe taas on päinvastainen. Nollahypoteesi hyväksytään vaikka se onkin virheellinen. Tähän liittyy tietenkin false negative. Tämä tietenkin liittyy siihen jos HI -testi antaakin terveen paperit, vaikka ollaankin sairaita.

Tietenkin yksi ongelma on näiden kahden erottaminen toisistaan. Mutta näiden kahden kohdalla on kuitenkin selvää se, että ne ovat ristikkäisiä. Kun lisäät kriittisyyttä toisessa, päädyt kohti toista. Kriittisyys todisteiden elementeille tekee uusien löytöjen todistamisesta varmempaa, mutta myös hitaampaa ja joskus joku totuus voi jäädä huomaamatta koska olet niin kriittinen. Toisessa päässä taas ollaan helposti epäkriittisiä ja päädytään hyväksymään mitä ihmeellisempiä asioita.

Skeptisyys (modernissa, "Saganmuodossa") ei siis ole "epäilyä" vaan enemmänkin tasapainoilua näiden kahden ääripään välillä. Valitettavasti on selvää että nämä leirit eivät ole samanpainoisia. Sillä jos meillä on vain yksi todellisuus, väärien hypoteesien määrä kasvaa. Syynä on se, että todellisuus ei ole pelkkää "on olemassa-ei ole olemassa" -dikotomiaa. Sillä jos minulla joko on kahvikuppi tai ei ole edessä kahvikuppia, tässä kupissa voi olla lattea, cappuccinoa, tavallista kahvia, maustekahvia ... Se voi olla kylmää ... Se voi olla tyhjä tai täysi tai siltä väliltä. Niiden vaihtoehto on tietysti se, että minulla ei ole kahvikuppia. Tästä skeptikko voi melkoisen helposti johtaa todistuksen taakan. Ennen todisteita on todennäköisempää että väite on virheellinen.

Tässä määrittelyssä skeptikkous liittyy evidenssin analyysiin. Tässä skeptikko voidaan määrittää melko hyvin hänen mielipiteistään. Oikein tapa on tietysti katsoa mitä tietoa hänellä on. Joskus skeptisyydellä saadaan vääriä uskomuksia, koska tiedot ovat epätasaisesti hankittuja. Tämä on tietysti aika normatiivinen lähestymistapa. Sillä tosiasiassa näyttää siltä että ihmisillä on enemmänkin taipumus olla valikoivasti skeptisiä tai avomielisiä. Tällöin voidaankin päästä siihen että skeptismi voisi olla myös asenne. Tällöim ukaan pitää ottaa myös psykologiaa. Taustalla olevasta ihanteesta ei tarvitse välttämättä luopua, mutta sitä pitää tällöin katsoa hieman eri kulmista.

Skeptismissä on tällöin enemmän tasapuolisuudesta. Silloin kysymys ei ole siitä että skeptikko tavoittelee "yhtä heuristiikkaa", sen sijaan että pitäisivät tuplastandardeja hyväksymistä ja hylkäämistä. Sillä esimerkiksi salaliittoteorian ystävä voi olla erittäin kriittinen vaikka virallisen tieteen tutkijoihin (koska he ovat maksettuja, norsunluutornissa olevia...) ja olla hyvin suopea oman kantansa henkilöille (koska tämä on vainottu toisinajattelija, ja meidän tavallisten ihmisten puolella). Samoin salaliittojen epäilijä voi olla niin tiukka että oikeakaan salaliitto ei voisi mennä läpi. Hän voisi luottaa viralliseen propagandaan (koska se ei ole idealistista) ja olla luottamatta muihin (se on paranoidi). Tässä sama henkilö voi olla ylikriittinen tai yliavomielinen samanaikaisesti. Aihe vaihtuu, samoin suhtautumistapa.

Syynä eroihin on molemmissa suunnissa sama kognitiivisen dissonanssin välttely.

Tämän johdosta väärää asennetapaa ei voida välttämättä katsoa siitä onko henkilöllä "oikeat mielipiteet" vai ei - vaikka toki esimerkiksi salaliittoteorioilla sinällään voi olla vahvakin korrelaatio asian kanssa. (Ja onhan Oracillakin mielenkiintoinen tapa lähestyä asiaa. Epätieteen vankalla kannattamisella varsinaisten todisteiden puutteesta ja vastakkaisten todisteiden olemassaolosta huolimatta on oltava syy.) Tällöin, jos joku aiheuttaa ärtymystä, pitäisi katsoa mikä on syynä. Syy voi olla joko ulkoinen, tai sisäinen tai molempia. Jos saat tarkistettua että se on ulkoinen, voit lopettaa "leikkimisen heidän kanssaan". Jos se taas on sisäinen, asiaa kannattaa miettiä itseärsytyksellä ennen kuin leikkimistä jatkaa. Toisin sanoen kyseessä on assimilaation tarkkailu. Assimilaatiohan on psyykkinen "säilytysmenetelmä", joka pyrkii pitämään mielipiteitämme samankaltaisina. Se estää erehtymisen huomaamista. Tämän huomioimisessa ei painotu niinkään se, miten usein olemme väärässä ja miten usein oikeassa. Sen sijaan se ottaa huomioon tämän prosessin ylipainotuksen. Jos emme ole tarkkoina, päädymme ylläpitämään mielipiteitämme erilaisin rationalisoinnein vaikka se olisi kuinka evidenssitöntä tai jopa todisteiden vastaista. ~ Liian vähäinen assimilaatio ei ole käytännössä merkittävä tai todennäköinen ongelma. Sen varomiseen ei siis tarvitse keskittyä yhtä kovasti.

Tässä tapauksessa skeptismin määritelmä lähestyy esimerkiksi inferred justificationin välttelyksi, presuppositionismiksi. Selityksen termille saan kätevästi lainaamalla Oracin blogissa olevaa lainausta :
"Our interviews revealed an interesting and creative reasoning style that we call inferred justification: recursively inventing the causal links necessary to justify a favored politician's action. Inferred justification operates as a backward chain of reasoning that justifies the favored opinion by assuming the causal evidence that would support it. As with the situational heuristics described above, respondents begin with the situation and then ask themselves what must be true about the world for the situation to hold."

Karkeasti voisi sanoa että "psykologinen skeptismi" ei ole denialismia eikä pseudoskeptismiä. Se on sitä että "pidetään mieli avoimena, mutta ei niin avoimena että aivot valuvat korvista." Tämä on tietysti aika harvinainen ilmiö, koska mielemme on rakentunut siten että meidän on vaikeaa "huomata omia asennevammojamme". Siksi tässä korostuu varovaisuus (alertness). Sillä jos vain koemme olevamme kovinkin hienostuneita, tarkkoja ja oikeassa olevia, ajattelijoita, on todennäköistä että emme ole.

Tiedon epäsuhta.

Tietäminen ja kumoutuminen eivät koskaan ole oikein tasapainossa:
1: Verifiointitilanne. Oletetaan että olemme syöpäseulonnassa. Niissähän tarkastetaan syöpäpotilaita koska heidän elimistöönsä on voinut jäädä jäämiä syöpäsoluista joita ei ole huomattu. Näin syöpä uusii. Kun lääkäri sitten kertoo että "syöpää ei löydy" se ei tarkoita että syöpää ei olisi - vaan että tarkistetaan sitten taas ensi vuonna. Kun lääkäri taas kertoo että "Syöpää valitettavasti löytyi", tiedetään että syöpää on. Tähän liittyen kirjoitin aikanani kryptozoologiasta ja tappajamadoista. Siinä missä lääkäri voi erehtyä, ja koe antaa false positiven, on pieni mutta mahdollinen. Tätä voidaan varmistaa toistamalla testi, joka pienentää epätodennäköisyyttä valtavasti. Eläimen kohdalla erehtyminen on vielä pienempi. Kryptozoologin kiinniottama ja esiin tuoma valtava petolisko jonka kaikki näkevät on tuskin mikään false positive.
2: Falsifiointitilanne. Joissain tapauksissa emme voi varmasti tietää olevamme oikeassa, mutta voimme varmasti tietää olevamme väärässä. Kuvasin tätä induktion ongelman yhteydessä. Kuvitellaan nyt taas tuo Humen kuvaama kalkkuna. Kuvitellaan tälle kalkkunalle kaveri. Kaveri näkee joka päivä että isäntä tuo jyviä. Tämän on rationaalista luulla että sama toistuu joka päivä. Kun kaveri sitten näkee kirveen heilahtavan eräänä päivänä, hän yksiselitteisesti tietää että hänen näkemyksensä on väärässä. Yksi tapaus kumoaa säännön, mutta ennen tätä hän ei mitenkään voi tietää, että näin tapahtuu. Mutta yksi kirveen heilahdus myös riittää.

On siis selvää, että joissain tilanteissa ei voida todistaa vääräksi, ja toisissa edistystä voi tapahtua vain falsifioinnin kautta. Pinnallisesti tarkastellen näyttää että verifiointi sopii tilanteisiin joissa tarkastellaan havaittavia asioita. Sanotaan näitä faktoiksi. Falsifiointi taas tulee mukaan yleistyksissä, teorioissa. Teoriat taas ovat pinnallisesti niitä jotka ennustavat faktoja. Kalkkuna ennustaa havaitsevansa jyviä (fakta 1) mutta havaitseekin kirveen (fakta 2). Tätä mainiota nyrkkisääntöä häiritsee kuitenkin pari asiaa:
1: Nyrkkisääntö kuitenkin mutkistuu, kun muistetaan mitä Quine ja Duhem käsittelivät: Hänhän muistitti että emme suinkaan suoraan havaitse mitään. Kaikki tulee silmiimme ja se käsitellään aivoissamme. Nämä taas eivät ole virheettömiä, tai jos ovatkin, tämä joudutaan perustelemaan siten että niiden toiminnasta on teoria ja on jokin teoria siitä miksi nämä havaitsevat totuudenmukaisesti. Samoin kuin jos katsomme kaukoputkella, olemme rakentaneet kaukoputken valoa koskevien teorioiden pohjalle ja tulkitsemme tätä kautta sen, mitä se tarkoittaa. TS: havainnot ovat teoriapitoisia. ; Niihinkin pitäisi soveltaa falsifiointia kuten muihinkin teorioihin. Tätä emme kuitenkaan käytännössä tee.
___1.1: Ratkaisu tähän ongelmaan on Duhemin-Quinen teesi. Siinä kokonaisuus nähdään verkkona. Mitä isompi määrä sovelluksia teorialla on, ja mitä enemmän tiedeverkko vaurioituisi jos se poistettaisiin, sitä vahvempi käsitys on. Toisin sanoen ero on liukuva, mutta kun teoria saa tarpeeksi tukea, sitä aletaan pitämään ikään kuin faktana tai se ainakin käyttäytyy näin. Siksi meillä on biologinen teoria siitä mikä on kissa, ja mitä ehtoja täytyy täyttää jotta kohde olisi kissa. Kun sitten havaitsemme tähän liittyviä asioita, päättelemme että kyseessä on kissa.
2: Tieteenfilosofian näkemykset itse eivät ole verifioitavissa eivätkä falsifioitavissa. Esimerkiksi verifiointiperiaatteen ongelmana oli se, että se vaati että kaikki pitäisi havaita suoraan. Verifiointia itseään ei voida havaita suoraan. Toki voimme kirjoittaa paperille symbolin "verifiointiperiaate" mutta tämän näkeminen on yhtä paljon verifioinnin näkemistä kuin jos kirjoitan lapulle "Jeesus" ja tämän jälkeen kuvittelen nähneeni itse kristuksen. Sama koskee falsifiointiakin. Duhemin-Quinen teesikin rakentuu sen varaan, että että falsifiointitilanteessa ei ole yksinkertaista faktaa siitä mitä pitää muuttaa, ja siksi pitää kehittää nyrkkisääntö.
___2.1: Ratkaisuna tähän voidaan viitata matematiikkaan. Matematiikassahan kävi niin, että luultiin että matematiikka voidaan todistaa matematiikalla. Sitten tuli Kurt Gödel, joka huomasi, että mitään ei voida osoittaa ristiriidattomaksi sen omista aksioomista käsin. Eli oli otettava lisää aksioomia, mutta tätä kokonaisuutta ei voitu osoittaa ottamalla lisää aksioomia. Toisin sanoen matematiikkaa itseään ei voitu osoittaa matemaattisesti. (Etkä voi logiikassakaan tehdä johtopäätöstä joka olisi itse premissisi: Sehän olisi by definition kehäpäättelyä, eli päättelyvirhe.) Onko tämä syy lopettaa matematiikka? Ei. Samoin on vain huomattava, että meillä on pakosti tiettyjä perspektiivejä emmekä voi päätellä mitään ilman niitä. Tapa voi toki olla erilainen, mutta näilläkin olisi tämä sama rajoite. Eli vastaan tähän kysymykseen samoin kuin Karl Popper, kun opiskelija kysyi häneltä että "Voiko falsifioinnin falsifioida?" ; Hän sanoi että "hän opettaa filosofiaa jotta henkilöt voisivat kysyä tuota älykkäämpiä kysymyksiä." Kyseessä ei siis ollut pelkkä ylimielisyys opiskelijaa kohtaan.

Toisin sanoen: Joskus asiat osoitetaan havainnoilla - voidaan sanoa että tällöin puhutaan "faktoista". Voidaan sanoa että tällöin havainto falsifioi vastateorian. Voidaksemme tehdä näin, olemme pakotettuja olemaan kuin kryptozoologian skeptikkoja: Valtavaa tappajamatoa ei ole, kunnes joku sen löytää. Näissä tapauksissa nollahypoteesi eli se tila joka on voimassa "ilman todisteita" on olemattomuus ja positiivisen väitteen esittäjällä on todistustaakka vaikka "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta." Synteesinä voimme tietysti olla agnostikkoja ja sanoa että ehkä tappajamatoa ei ehkä ole ja ehkä on. Joka tapauksessa havaitseminen selvästi kumoaa havaitsemattomuuden ja tällöin ainut järkevä vaihtoehto on uskoa olemassaoloon, automaattiseen vastakohtaan. (Varo kuitenkin vääriä dikotomioita! Kaikki asiat eivät ole välttämättä toistensa vastakohtia.) Toisissa tilanteissa taas teemme "teorioita", jotka todistamme siitä deduktiivisesti nostetuilla ennusteilla, hypoteeseilla. Hypoteesi on joko teoria jolla ei ole korroboraatiota eli jonka ennusteita ei vielä ole testattu. Tai sitten se on teoriasta johdettava ennuste, jota testataan ja jolla vahvistetaan tai kumotaan teorioita. Itse pidän enemmän jälkimmäisestä määritelmästä, mutta on silti syytä muistaa että "hypoteeseja ei testata, hypoteeseilla testataan teorioita."

Joskus on selvää mihin suuntaan tiedon epäsymmetria viittaa milloinkin. (Kuten Kryptozoologin etsimä tarueläin vai kalkkunan kirves.) Toisissa taas vaaditaan valtavasti tietoa kyetä päättämään sitä, kumpi tilanne on kyseessä. Poikkeuksetkin voivat olla vain anomalioita, ne tulkitaan vaikka mittausvirheiksi, eivätkä ne silloin kumoakaan itse teoriaa. Tämän vuoksi demarkaatiokriteeriä, eli sääntöä joka yksiselitteisesti erottaa tieteen epätieteestä on vaikea keksiä. Tieteenfilosofia toki pakenee itseään, mutta suurin ongelma on siinä, mihin suuntaan epäsuhdan nuoli osoittaa missäkin yksityiskohdassa ja tilanteessa. Toistaiseksi tähän on vain nyrkkisääntöjä, joiden lukeminen vaatii näkemystä.

On kuitenkin syytä muistaa, että jotkut tapaukset ovat selvästi tiedettä ja toiset selvästi epätiedettä. Vaikka päivä hämärtyy asteittain yöksi, eikä päivän ja illan eikä illan ja yön välillä ole mitään selvää yksiselitteistä rajaa, on silti fiksua sanoa jotain aikaa päiväksi, jotain illaksi ja jotain yöksi.

Todiste puutteesta.

Melko usein skeptikko joutuu kuulemaan erilaisissa yhteyksissä siitä, kuinka "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta", kun he ovat epäilemässä kantoja joita esittävät esimerkiksi ihmiset joista avaruusolennot käyvät maan päällä, joista isojalka on totta tai joiden mielestä he kykenevät hallitsemaan nyrkkeilyotteluita ajatuksensa voimalla. Skeptikot käyttävät tätä toisaalta itsekin ahkerasti. Milloin fossiilirekordin tai biokemiallisten rakenteiden aukot eivät ole todiste siitä että siinä ei olisi mitään.

Eipä ihme, sillä se on aivan hyvä ja pätevä lausunto. Skeptikoilla ei kuitenkaan ole käytössä tuplastandardit. (Toki "puhtain tapa" olla skeptikko on vain epäillä. Mikä itse asiassa on asteen verran eri asia, kuin väittää että jokin on. Se, että epäilee epäilyä kun ei vielä tarkoita että itse väitte saisi tukea. Tässä skeptikko on kuitenkin enemmän "olemassaolon kiistäjä". Koska sellaiseksi skeptikoiksi itseään kutsuvien skeptismin harjoittaminen nykypäivänä näyttää olevan. Käsittelemäni skeptikko ei vain epäile avaruusolentoja, vaan pitää sitä huijauksena, kunnes toisin todistetaan.)

Otetaan pohjaksi avomielisyys. Tämä tarkoittaa sitä että ei rajata automaattisesti vaihtoehtoja ulkopuolelle, mahdottomiksi. Avaruusolentoihin uskova voi aina tuoda meille humanoidin ruumiin tarkastettavaksi. (Eli tämä ei ole poissuljettu, täysin mahdoton, vaihtoehto.) Mutta jos "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta", humanoidien puutetta ei voitaisi mitenkään osoittaa. Tämä tarkoittaisi sitä että tiede olisi rajoittunut ja kieltäisi avaruusolentojen olemassaolon mahdollisuudenkin. Tämä ei selvästi ole avomielisyyttä.

Jos sen sijaan pohjalla on perinteinen todistuksen taakka, huomataan että jos oletamme aluksi että avaruusolentoja ei ole, joku voi tulla avaruusolennon ruumiin kanssa muuttamaan käsitystämme. Tiede ei enää olekaan rajoittunutta, molemmat vaihtoehdot ovat aidosti mukana. On tilanne, jossa avaruusolentojen olemattomuus ja tilanne jossa avaruusolentojen olemassaolo ovat järkeviä.

Tässä vaiheessa moni voisi tietysti ajatella että nyt fossiiliaukostoa ei voitaisi käsitellä. "Nollahypoteesina" olisi se että aukoissa ei ole mitään. Tämä näkemys voitaisiin osoittaa vääräksi löytämällä aukkoon fossiileita. Emme voi suhtautua tilanteeseen näin, koska tämän jälkeen emme oikeastaan voisi tietää mistään mitään. Kaikki yleistykset, kuten gravitaation toiminta, perustuvat siihen että jossain on mitattu jotain, ja tämän pohjalta laajennetaan. Jos lähtisimme tietämättömyyteen vetoamisen tielle, emme voisi sanoa että nyt omena tipahtaa pöydältä, koska emme ole mitanneet juuri kyseistä tapahtumaa. Tieteessä ei voida saada lopullisia vastauksia. Karl Popper kritisoikin positivismia kiillottamalla vanhan David Humen argumentin.

Siinä kana elelee tarhassa. Joka päivä kello 5 kana kuulee isännän saappaiden äänen. Kuuluu rapinaa ja hän saa hyviä jyviä. Kana on elänyt tämän mukaan kauan. Hän tietää että kun isännän saappaat kuuluvat, hän saa hyviä jyviä. Paitsi tänään. Tänään isäntä tuleekin mukanaan kirves, jolla hän lyö kanalta pään poikki. Tänään on isännän vuoro syödä.

Sama koskee kaikkia korrelaatioita. Kun kokeessa löydetään havainto, se on aina korrelaatio. Emme kuitenkaan voi sanoa sitovasti, että tapahtumat todella aina liittyvät yhteen. Toisin sanoen emme koskaan saa täydellisen varmaa tietoa. Toisin sanoen: Parhaimmissakin teorioissa on aina ja välttämättä jotain aukkoja. Teoria ei voi koskaan varmasti kertoa että seuraava tapahtuma tai tapahtumajoukko ei olisikaan sitä vastaan. (Paitsi jos se sallii yhtä todennäköisesti kaikki mahdolliset vaihtoehdot, mikä ei olisi tietenkään kovin mielenkiintoista.) Teorian varmistaminen vaatisi äärettömästi testejä. Tuhat ei riittäisi, ei miljoona. Ääretön rasautetaan reteästi pöydälle.

Toisin sanoen skeptikko on kahden vaiheilla, toisaalla voidaan sanoa että "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta", ja toisaalta voidaan sanoa että "puutteen olettaminen todisteiden puutteen vuoksi on tietämättömyyteen vetoamista"

Ratkaisu tähän ongelmaan on minusta aika selvä:

Sen idea on esimerkiksi korroboraatiossa. Tieteellisen teorian tulee ennen kaikkea ennustaa kokeiden tuloksia ennalta. Emme aluksi tiedä kuinka luotettava teoria on. Aluksi teorian luotettavuus on nolla. Tiedemiehet pysyvät paradigmassaan, koska se on jo käynyt läpi testejä ja niissä osoittanut voivansa ihan hyvin olla luotettava. (Mitä useampia testejä, sen parempi.) Sama ajatus toimii myös tieteen tunnuspiirteenä pidetyn toistettavuuden kanssa; Kun opiskelin kognitiotiedettä, oli menossa debatti siitä, kuinka eräs tutkija sai aina koeasetelmaansa tuloksia joita ei voitu toistaa missään muussa laboratoriossa. (En valitettavasti muista mitä tutkimus käsitteli aivan tarkasti. Muistan vain että se liittyi jotenkin havaitsemiseen ja aivotoimintaan.) Tämä antoi tiedeyhteisölle syyn epäillä, että teoria ei ollut luotettava.

Kyseessä on siis se, onko teoria saanut tukea; Todistustaakkaa ei unohdeta, koska haluamme olla sulkematta vaihtoehtoja suoraa mahdottomaksi. Avaruusolentojen puolelta ei ole todisteita. On vain epäilyjä. Epäilyjä jotka perustuvat siihen, että jotain kohdetta ei ole voitu osoittaa muuksi kuin avaruusolentojen alukseksi. Toisaalta evoluution puolella on todisteita, tiedämme evoluutioprosessien toimivan luonnossa. Tiedämme minkälaisia jälkiä prosessista pitäisi jäädä, ja osaltaan ne sopivat. Tätä kautta sitten yleistämme, täytämme aukot. Ja mikä kierointa, ylennämme nämä kutsumalla tätä "havaitsemattomien asioiden ennalta päättämistä teoriasta deduktiivisesti johdettujen ennusteiden kautta" peräti "selittämiseksi". Gouldia mukaillen "kambrikaudelta ei löydy pupuja". Välimuotojen taas täytyy olla tietynlaisten rajojen sisällä, ja tiedämme myös minkälaisia pitäisi löytyä, jos jäännöksiä vain ovat säilynyt löydettäväksi asti.

Tietenkin tilanne muuttuu erikoisemmaksi heti, jos kyseessä onkin jokin transsendentti, määrittelemätön ja omnipresentti ilmiö, jota ei voi kumota. Niihin sovellan yksinkertaisesti ajattelutapaa siitä, että H. P. Lovecraftin hirviöt ovat usein ominaisuuksiltaan yliluonnollisia, tai joiden voidaan vähintään olettaa tulevan esimerkiksi toisesta ulottuvuudesta. (Mikä ei juurikaan eroa esimerkiksi kristinuskon Jumalasta, joka on Taivaassa josta tulee viimeisenä päivänä tuomitsemaan.) En yksinkertaisesti usko että minun pitäisi erityisen vakavasti soveltaa "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta" -lausetta. Pidän niiden olemassaolemattomana pitämistä suorastaan tervejärkisyyden minimimittarina. Ensimmäisenä askeleena pois taikauskosta.