6. joulukuuta on Puolalaisten pyhän Nikolauksen päivä. Eli joulupukkipäivä. Ei ihme että Suomessa juhlitaan kovasti. Etenkin tänä vuonna. Joulupukki on aina pyöreä mutta tänä vuonna täytetään pyöreitä.
Mutta vakavasti; Joulupukki on tärkeä osa Suomalaista identiteettiä. Sitä ei ole sidottu kansallistunteeseen. Mutta se on jäänyt aika mielivaltaisesti valitsematta. Tai jäänyt valikoitumatta myöhemmin. Sillä perinteet syntyvät mielivaltaisilla sidoksilla jossa eri asiat symbolisesti merkitsevät jotain. Esimerkiksi tumma puku ei merkitse mitään. Mutta kun se sidotaan perinteeseen on itsenäisyyttä kunniakasta juhlistaa tummassa puvussa.
Ainakin itselleni hupaisinta on Runebergin ja Snellmannin fennomaanisuus. Jossa puhutaan kansallistunteesta kuin se olisi jokin perusta jollekin mystisyydelle vivahtavalle hengellisyydeltä ja uskonnolta maistuvalle konseptille. Tämänlainen kansallistunne on runollitsa. Ja se vaikuttaa unelmoinnilta juuri sellaisella tavalla joka muistuttaa siitä että unelmia kutsutaan unelmiksi sen vuoksi että sitten joskus heräät ja huomaat että nämä kuvaukset eivät oikeasti ole millään tavalla totta.
Itselleni on ulkopoliittisesti sovittu pinta-ala maapallon kamaraa ja ilmakehää, jossa elää taloudellisissa ja kulttuurisissa ja sosiaalisissa suhteissa toisiinsa keskimäärin vahvemmin sidottuja ihmisiä. ; Suomen kansakunnassa kytkökset ovat keskimäärin sisäisesti lujempia kuin kytkökset sen ulkopuolelle. Samalla tätä pinta-alaa ovat määrittäneet ulkopoliittiset aktiot joita sodiksi kutsutaan. Ja se mitä niissä on käynyt. Jossa tapahtuneet muutokset kertovat että ei ole mitään ilmiselvyyttä nimeltä Suomi tai suomalaisuus.
Kun Napoleon ja tsaari Aleksander 1808 sopivat että Suomen alue kuuluu Venäjän etupiiriin, ei kyseessä ollut oikeastaan muuta kuin vallan vaihtuminen suurvallalta toiselle. Alueellamme elävien parissa ajatus itsenäisyydestä ei ollut suuri tai edes merkittävä. Kun sata vuotta tästä Hitler ja Stalin tekivät samankaltaisen sopimuksen, oli henki jo aivan toinen ; Alueellamme nousi asenteita joiden mukaan temppu oli ylimielinen. 1939 Stalinin tekemä propagandan levittäminen jolla se hamusi sitä minkä se oli Saksan kanssa sopinut sille kuuluvaksi, tilanne otettiin vastaan aivan toisin.
Kansa, kielialueet ja perimä ja kulttuuri eivät olleet merkittävästi muuttuneet. On mielenkiintoista miettiä miten Lalli ei puolustanut mitään Suomalaisuutta lännestä tullutta vierasmaalaista maahanmuuttajaa kohtaan. Lallin geenit, kieli ja muu vastaava olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin Stalinille murisseiden.
Syynä on tietenkin kansallisvaltioideaali. Tämä on aika uusi idea ja vaikka meille kuinka selitetään että Suomi on nuori maa, niin tosiasiassa tämä ei tavallaan pidä paikkaansa. On toki selvää että mitään Ruotsi-Suomea ei ole koskaan ollut. On ollut vain Ruotsi jonka vallan alla on ollut ryhmä ihmisiä esimerkiksi 30 -vuotiseen sotaan lähetettäviksi hakkapeliitoiksi. Ruotsista oli toki kätevää taistella maa-alueitsaan vaikka viimeiseen Suomalaiseen joka kertoo siitä miten tiettyjä ryhmiä pidettiin samanaikaisesti alamaisina että ”poliittisina vihollisina” joiden tuhoutuminen voi olla sääli mutta hyväksyttävä uhraus. (Ylipäätään hyväksyttävä uhraus kertoo näistä asioista aika paljon. Se keiden on kunniakasta kuolla kenenkin lompakon vuoksi on aina oleellista tietoa jonka takana ei ole sanoissa kumpuava kunnioitus vaan ajatus siitä mitkä ihmisryhmät ovat enemmän uhrattavissa kuin toiset. Ei ihme että nuoria miehiä mutta ei nuoria naisia lähetetään meilläkin rintamalle.)
Kansallisen itsenäisyyden ytimessä onkin ainakin kahta aivan erilaista itsenäisyyttä joista molemmat ovat oleellisia jotta itsenäisyyttä on; On olemassa muodollis-juridista itsenäisyyttä jossa suotuisat ulkopoliittiset suhdanteet luovat tai ylläpitävät maa-alueita ja kansalaisten verotusta sekä sisäistä lainsäädäntöä koskevia sopimuksia. Ja jotka purkautuvat näiden ulkoisten voimien alla.
Ja sitten on sisäistä itsenäisyyttä joka itse asiassa ei toimi millään ulkoisella. Jo se että itsenäisyyttä haetaan niin kielestä, kulttuureista ja geeneistäkin näyttää että kansa, kulttuuri ja kieli yksin eivät riitä. Kansallisvaltio ei toisin sanoen ole mikään biologinen tai kulttuurinen entiteetti joita voitaisiin havaita ja objektiivisesti tunnistaa. Koska loppujen lopuksi kyseessä on idealismin ja pragmatismin liitto. Sama idea on aiemmin toteutettu kun on rakennettu kaupunkivaltioita. Niissä ihmisten ja kylien suvereeniutta on liitetty keskusvaltaan. Kansallisvaltiosta kasvaminen liittovaltioksi tai EU:ksi on tietenkin aika samansuuntainen prosessi joka on käytännössä havaittu käteväksi tavaksi käsitellä rahaan ja ihmisiin liittyvää valtaa. Se on byrokraattista ja edullista ja ennustettavaa verrattuna heimoyhteiskunnassa toimimiseen.
Tässä mielessä Suomen itsenäisyys oli tavallaan puoliksi olemassa jo ennen Suomen virallista syntymäpäivää, eli joulukuun 6. 1917. Ilman tätä jotain ei olisi mitään funktionaalisuutensa tasolla oleellisesti ulkopoliittisia sopimuksia allekirjoitettu.
Ja on hyvä että kilistämme juuri tänä päivänä. Ja juuri tänä päivänä. Sillä aikanaan on käyty ankaraa debattia itsenäisyyspäivän ajankohdasta. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.
Tähän liittyi siis oleellisesti myös debatti maamme sisällissodasta ja sen merkityksestä. Esimerkiksi siitä oliko kyse kansalaissodasta vai vapaussodasta. Tähän liittyen yritettiin esimerkiksi saada suosiota ajatukselle jossa oikeistolainen vapaussota on objektiivinen ja oikea nimi koska kai ne kommunistitkin taistelivat vapautensa puolesta. Tämä oli tietenkin päälleliimattu idea, koska suuri osa poliittisesta keskustelusta on juuri tämänlaista määritelmäkikkailua omien intessejen pönkittämiseksi.
Itsenäisyyspäivän päivämäärä oli verevän debatin aihe ja esimerkiksi lehtikirjoitteluun aiheesta osallistui hyvinkin nimekkäitä ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheim.
Minusta juhlittavaksi päiväksi valittiin oikea. Emme valinneet päivää jona Lenin antoi suostumuksensa – se olisi mahdollista ja asia on tosi vaikka takana taisi olla enemmän se että Venäjä oli kommunismin ja vallankumouksen heikentämä, kommunismilla ja vallankumouksilla tapaa olla sellaisia vaikutuksia. Emme juhli oikeistolaisten haluamana päivänä. Vasemmistolaisten haluama päiväkin jäi valitsematta. Juhlimme yksinkertaisesti ulkopoliittista sopimusta. Joka alleviivaa sitä että Suomi ei ole maa jossa joko punaiset tai valkoiset ovat ”ensisijaisia kansalaisia” josta vastapuoli edustaa ”kansanpetturuutta”. Tämä on mielestäni suhteellisen hienoa. Kyseessä on kompromissi joka haistattelee molemmille puolille tavalla ja asenteella joka on näennäisen neutraali mutta hengeltään oikeansuuntainen. Poliittisille idealisteille tulee tarjota tämänlaista rukkasta kasvoille jotta ymmärtävät. Suomi saisi tehdä vastaavanlaisia eettisiä kaikkia osapuolia loukkaavia ratkaisuja enemmänkin!
Ulkopolitiikalle!
Luettavaa juuri näistä aiheista:
Jukka-Pekka Pietiäinen, ”Onnellinen Sisyfos ja muita kirjoituksia 1980-luvulta” (1990) [esimerkiksi lehtikirjoittelua itsenäisyyspäivädebatin ajoilta.]
Tauno Nurmela, ”Sanottu mikä sanottu” (1979) [kokonainen osio Suomen itsenäistymisestä.]
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Runeberg. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Runeberg. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 6. joulukuuta 2017
lauantai 20. kesäkuuta 2015
Onko Suomi kristillinen maa?
Väitelause "Suomi on kristillinen maa" on hyvin usein toistuva. Väitelause herättää vahvoja mielipiteitä suuntaan ja toiseen. Ja tässä prosessissa tulee helposti ohitettua se, että mitä tämä väite itse asiassa tarkoittaa. Periaatteessa väite ei tarkoita juuri mitään. Se on epämääräinen, vaikeasti kumottavissa tai puolustettavissa. Ja juuri sen vuoksi se on niin kätevä iskulause.
Näen että siinä on vähän tai ei lainkaan älyllisiä tai analyyttisiä ansioita. Ja jos lauseella ei ole oikeastaan mitään sisältöä, ei ole mitään rationaalista tapaa sanoa asiasta mitään suuntaan tai toiseen. Näin ollen ympäripyöreä lause ei ole mielekäs väitelause vaikka se tuntuisikin sellaiselta jossain tunnetasolla.
Sitä voidaan kuitenkin purkaa.
Ensinnäkin voidaan ajatella että lausumissa korostuu että vain kristillinen isänmaallisuus olisi todellista isänmaallisuutta. Muut kuin kristityt olisivat siis jotenkin vähemmän kansalaisia. Tämä asennemaailma lähestyy sitä että eläisimme uskonnollisessa teokratiassa. Tästä kuitenkin hyvin usein irtaudutaan. Itse asiassa jos maan kristillisyys otetaan tässä kulmassa niin (a) Suomi todennäköisesti nimenomaan ei ole kristillinen maa (b) mutta jos joku on sitä mieltä että Suomi on kristillinen maa, niin sitten ei voi selittää että Suomessa ei olisi valtionkirkkoa ja uskonnonvapaudessa puutteita.
Harva tietenkään kannattaa tuota ylläolevaa. Sen sijaan tulkinnat ovat useimmiten mainittua laimeampia. Jos lausuma on esimerkiksi että Suomessa on valtava enemmistö kristittyjä, niin maamme voi olla kristillinen maa.
* Mutta ei välttämättä kauaa. Enemmistönäkökulma kun on altis kaikenlaisille muutoksille. Etelä-Suomessa on alueita joilla alle 50% aikuisväestöstä kuuluu kirkkoon. Asiaa mutkistaa sekin että kirkkoon ei varsinaisesti liitytä mutta siitä erotaan. Lapsi passiivisesti liitetään kirkkoon, joten kirkkoon kuulumisissa on vääristymää.
* Lisäksi tilastoissa näkyy jännittävyyttä ; Kun Jumalan olemassaoloa mitattiin niin "Uskon Jumalaan nykyään mutta en uskonut aiemmin" oli 4,0% väestöstä (Ja ilmeisesti lähes 100% herätyskristityistä. He kertovat ateismista uskoon kääntymisestä.) "Uskon Jumalaan ja olen aina uskonut" oli 40,8%. Nämä tekevät yhteensä 44.8%. Joka on alle puolet. Toisin sanoen Suomessa alle puolet uskoo Jumalaan. (Toki puhtaasti ateisteja on 25.8% eli vähemmän.) Uskonnottomuuden suosio on ollut myös vahvasti kasvussa. Kysymys onkin tavallaan siitä että millä määrittein ja millä kysymyksin vakaumusasiat kysytään. Sitä voidaan halkoa hiusta agnostikkojen ja ateistien suhteesta, mutta selvää on että uskovaiset, etenkään "vakaumukselliset uskovaiset" eivät ole mikään enemmistö.
* Eri kysymistavat tuovat hieman eri tuloksia, erityisesti neutraalimmin uskovat heijaavat kysymyksenasetteluvalinnoilla eri suuntiin. Silti on selvää että vaikka homoavioliittoa vastustava Aito Avioliitto -kampanja oli monista "hiljaisen enemmistön" asia, on kampanja vastatuulessa koska tätä enemmistöä on ilmeisen vaikeaa saada allekirjoittamaan vetoomusta. On siis kysymys siitä että onko Suomi kristillinen maa ja jos on niin millä määrittein se sitä on nyt. Ja onko se sitä kauaa.
* Lisäongelma tässä kulmassa on siinä että mitä tämä oikeastaan oikeuttaa. Se että Suomi on kristillinen maa viittaa enemmistömielipiteeseen tällä hetkellä. Joka on demokraattista mutta sitä kuitenkin yritetään laajentaa tulevaisuuteen, jolloin se on ajatus siitä että koska kristityillä on nyt paljon suosiota niin tämän suosion tulisi olla ikuista. Jos "Suomi on kristillinen maa" on argumentti siitä miten asioiden pitäisi olla poliittisesti tai muuten niin kyseessä on petitio principii -ajatusvirhe.
Kristillisyys voi tarkoittaa myös sitä että maa toimii kristillisillä arvoilla. Tämä on hyvin mielenkiintoinen. Koska tätä helposti lähestytään siten että katsotaan kristillisiksi koettuja arvoja ja sitten sen jälkeen katsotaan vastaavatko Suomen lait niitä. Näin tietenkin helposti syntyy ajatus siitä että maa olisi jotenkin kristillinen. Tässä on kuitenkin monta ongelmaa.
* Tosiasiassa monet yleishumanistiset näkemykset ovat yhteisiä kaikille. Näin ollen jos ne kelpuutetaan kristilliseksi ne pitäisi hyväksyä myös liberaalisekulaarihumanistisiksi arvoiksi. Joten maamme olisi korkean analogisuuden vuoksi montaa asiaa. Meillä olisikin buddhalainen, liberaalihumanisti, kristillinen ja montaa muuta oleva maa. Jos Suomella on paljon arvoja joita saadaan muualtakin kuin kristinuskosta suuri analogisuustaso ei helposti merkitse mitään, koska moni muukin kulttuuri saa sen.
* Toisaalta on syytä kysyä mitä maan arvot todella ovat. Tämä voi vaikuttaa selvältä kysymykseltä mutta se ei ole. Esimerkiksi onko rikkaille tehty veronkorotus tai työttömien työhönpatistus tai muu SSS -hallituksen tekemä budjettiratkaisu jotain joka määritelee Suomen arvot? Vai onko kansalaisten yleiset kannat se joka määrittelee Suomen arvot? (Jos ensimmäistä niin ovatko ne todella kristilliset. Ja jos jälkimmäistä niin se palaa siihen petitio principii -hässäkkään.)
* Tälläisissä tilanteissa analogiaa verrataankin usein siten että katsotaan piirteitä jotka ovat kristityille ja vain kristityille oleellisia. Ja sitten vaikka liberaalit sekulaarihumanistit ottaisivat heille tyypilliset ja vain heille tyypilliset arvonsa... ja tätä tehtäisiin monenlaisille maailmankatsomuksille. Ja sitten katsottaisiin mikä olisi eniten. Tämä helposti kyseenalaistaa maamme kristillisyyden. Ihan sen vuoksi että yleisinhimillisten arvojen jälkeen kristinuskon on itse asiassa vaikeaa perustella miksi kristillinen maa olisi ehdottomasti demokratia eikä teokratia. Taivaassa ei äänestetä ja monoteismissä ollaan käytännössä väistämättä yksinvallassa, autokratiassa. Suomi on demokraattinen maa. Demokratia on myös vanhempi oppi kuin kristillisyys joten tosiasiassa jos kristityt ovat napanneet demokratian oppiinsa - mikä on kaikkea muuta kuin ilmiselvää kun nykyajan Suomen monia kristittyjä katsoo - niin kristinusko olisi napannut itselleen entisten kreikkalaisten ei-kristillisiä oppeja. (Ja niin edespäin.)
* Itse asiassa kun ajatellaan että maassamme on kristilliset arvot tilanne näyttää usein olevankin enemmän niin päin että maassamme on joitain lakeja ja tottumuksia joita pidetään hyvänä. Ja sitten näitä pidetään kristillisinä vaikka ne eivät tosiasiassa olisi mitään johon kristillinen dogmatiikka on ehdottomasti sitoutunut. ; Esimerkiksi Montesquieun vallan kolmijakoa kannatetaan laajasti. Eli lain säädäntävalta, lain valvonta ja tuomiovalta on erotettu toisistaan ja sitten kaikkia koskevat samat lait. Kuitenkin taivaassa näitä hoitaa nimenomaan yksi ja sama heppu. (Joka kenties selittää sen Helvettipuolen.) Samoin sananvapaus, uskonnonvapaus ja mielipiteenvapaus voidaan ensinnäkin perustella muitakin kautta kuin kristinuskosta. Ja samalla sananvapaus ja uskonnonvapaus eivät nouse suorina käskyinä kristillisestä doktriinista. (Jopa kymmenessä käskyssä kielletään pitämästä muita Jumalia. Jonka totteleminen on hieman erikoinen uskonnonvapaudelle, jos maa kerran todella noudattaa kristillisiä asioita.)
* On siis hyvin vaikeaa nähdä onko maamme kristillinen arvoiltaan vai ei. Ja pahempaa jos voimme, se todennäköisesti kallistuu sen suuntaan että se ei ole. Kysymys nojaa kuitenkin hyvin vahvasti siihen mitä maamme arvoiksi nähdään ja mitä kristillisiksi arvoiksi nähdään. Ja näistä kumpikaan ei ole mikään kiveen hakattu ilmiselvyys. (Esimerkiksi jo kysymys siitä onko maa konsepti jolla itse asiassa on arvoja on filosofisen debatin aihe.)
Maa voi olla perinteiden pohjalta kristitty. Tämä vetoaa menneisyyteen. Ja tämä itse asiassa on totta. Suomi on perinteiltään kristitty.
* On kuitenkin jännittävää huomata että maamme on perinteiltään tätä vanhempi. Kun Lalli kohteli maahanmuuttajaa kuten moni haluaisi maahanmuuttajaa kohdella, täällä oli ihmisiä joilla oli muita uskontoja. Näitä perinteitä ja sen uhripaikkoja ei säilytetä ja opeteta.
* Jopa maamme lähihistoria on hyvin hauras. Napoleonin Komplekseissa kuvattiin sitä miten Runebergin tuotanto on jäänyt Väinö Linnan jalkoihin. Runebergistä muistetaan leivos, ja hänen "Vänrikki Stoolin tarinoiden" henkilöt koetaan fiktiona vaikka ne perustuisivat todellisiin henkilöihin. "Suomen sota on hataraa sumua, jota ei osata edes yhdistää aikakauden vallankumoussotien ja koalitioiden yhteyteen. Se on yksinkertaisesti jotain mielenkiinnotonta puuroa, joka tapahtui liian kauan ennen aikaa, johon iltapäivälehden Mannerheim-spesiaali ulottuu." Maamme itsenäisyyspäivänäkin puhutaan itsenäistymisen sijasta talvisodasta, joka kertoo siitä miten irrallisia asiat ovat periaattessa lähihistorian hallintaa katsoen. Monille "Suomi on kristillinen maa" tavalla jossa luodaan tarina. Historian puolella moni tuntuukin lukevan historiaa kuin se olisi primaaristi jokin väline oman henkilökohtaisen identiteetin rakentamiselle. Ja tämän seurauksena muutama vetoava tarina ohittaa tiedot asiasta. Joten miten tältä kulmalta pitäisi katsoa sitä että olisi vaikka jokin suomalainen arvo tai jopa peräti velvollisuus tuntea kristinuskoa tavunkaan verran?
Lisäksi voidaan ajatella että Suomi on kristillinen institutionaalisesti. Meillä onkin kirkko joka saa verotuloja mutta joka ei ole minkäänlaisessa vastuussa opeistaan kansalaisille. Sillä on rituaalivaltaa läsnäololla maamme virallisissa juhlissa. Symbolinen näkyvyys -eli ev.lut. kirkon PR -jargonin mukaan "kirkon luonteva läsnäolo" - ja vaikutusvalta onkin selviö. Tässä mielessä maamme on kristillinen maa. Ja tässä kulmassa kristitty ja ateisti voisivat olla samaa mieltä siitä että maamme on kristillinen valtio. (Ja toisaalta jos kristitystä suomi on kristitty maa niin jos hän väittää että meillä ei ole valtionkirkkoa ja uskonnonvapaus ei täysin toteudu hän on sisäisesti ristiriitainen. Maassa ei voi olla institutionaalista kristillisyyttä jos siinä ei ole jonkinlaista virallisen uskonnon kirkkokompleksia, valtionkirkkoa.) Kuitenkin näkökulma olisi sitten eri. Moni näkee että yhden uskonnon ylivalta on ongelma joka pitää ratkaista. Ja toisen mukaan sitten jokin hyvä asia jonka pitääkin jatkua tulevaisuuteen koska se on vaikuttanut paljon tähänkin asti.
Loppuyhteenveto.
Väitteen monitulkintaisuus on hämmentävän suurta. Lause ei tarkoita mitään. Kuitenkin suurin osa merkityksistä ajautuu umpikujiin joten tällä ei ole juurikaan merkitystä. Niillä ehdoin joissa "Suomi on kristillinen valtio" on mielekäs ja tosi väitelause, sävy on helposti sellainen että olisi vaan niin maan parempi että ei olisi. Eli se viittaa enemmän ongelmaan kuin siihen että kyseessä olisi jokin argumentti kristillisyyden esittelyn puolesta. (Jona sitä taas pääasiassa käytetään.)
Itse asiassa lausumat voidaankin kartoittaa kahteen päätyyppiin. Joita ei kuvaa käsiteanayysi vaan asenne;
1: Lause on toiveajattelua ja normatiivinen. Se heijastaa itse asiassa enemmän sitä että Suomen pitäisi olla kristillinen ja kristittyjen maa kuin että maamme todella olisi sellainen että kaikki kristityt innolla selittäisivät miten lainsäädäntö ja poliitikot tukevat juuri heidän arvojaan. Mutta kaikki tietävät totuuden ; Tämän sijaan kristityt puhuvatkin hämmentävän paljon siitä miten poliitikot, media, lakialoitteet ja muut ovat harhaoppisten ateistien ja liberaalien vallan alla. Joka vihjaa siihen että he eivät usko että maamme on kristillinen, he yrittävät nimenomaan pelastaa maamme ikään kuin "takaisin kristillisyyteen jossa sen pitäisikin olla". Tämä tarkoittaa sitä että väitelause on lausujien itsejensäkin mukaan epätosi. Puolustusargumentit kristillistämiselle tulevatkin siis muualta. Tämä kulma ja sen esitykset ovat epäargumentatiivista ajanhaaskausta. Ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään.
2: Lause voi viitata uskonnon tämän hetken vallassaoloon, näkyvyyteen, rahaan ja muuhun. Tästä seuraa kuitenkin erikoinen ongelma. Sillä usein kristillisyyteen viitataan kun puolustetaan jotain uskonnon tämänetkistä privileegiota. Eli argumenttina on se, että koska on valtaa niin tämän vallan pitää jatkua. Siitä että asiat ovat jotenkin muutetaan johonkin jona sen myös pitää olla. Tämä ei ole argumentti, tämä on päättelyn kehäisyyttä jota peittää korkeintaan se että kehä on niin pieni ja pyörii niin nopeasti että harjaantumaton menee sitä katsellessa pyörryksiin. Jos asenne on tämä, keskustelu on jo päättynyt. Joten miksi vaivautua kuuntelemaan tai keskustelemaan tai neuvottelemaan dogmaatikon kanssa joka kykenee vain toistamaan ja inttämään hokemaansa? Ei miksikään! Tämä asenne on niin poteroitunut ja jumittunut että sellaiseen painiin osallistuminen on turhaa ajanhaaskausta. Ja tätä soveltavat ihmiset vievät toiselta aikaa elämästä kykenemättä antamaan prosessissa mitään takaisin.
Tämä tarkoittaa sitä että jos joku heittää iskulauseen "Suomi on kristillinen maa" hän ilmoittaa hävinneensä argumentaation ja ilmoittaa keskustelun päättyneeksi. Ja hän tekee näin riippumatta siitä tajuaako hän tehneensä niin vai ei. (Jos ei tiedosta syvää virheellisyyttä kehäpäätelmässä tai siinä että väitelause on samanaikaisesti toisaalla tosi ja epätosi toisaalla jotta argumentti toimisi, niin sen pahempi sille eitiedostajalle.)
torstai 13. kesäkuuta 2013
Kirottua!
* Kirkko tuli tässä yhteydessä itselleni tutuksi melko tarkkaan kymmenen vuotta sitten. Olen mm. siihen aikaan käynyt pimeän aikaan laittomasti kyseisen kirkon hautausmaalla. En toki kaatamassa hautakiviä, vaan nauhoittamassa kummituksia. Mutta kuitenkin. Jostain piti siihen aikaan saada sävärinsä, vähässä olivat haluttavat emootiot siihen aikaan.
* Sami Aaltosen "Aavetaloja" -kirjaan on koottu Helsingin lähiseutujen kummitustarinoita jotka on voitu jotenkin dokumentoida tai sitoa paikkaan. Kirjassa on useita tarinoita jotka koskevat juuri Pyhän Laurin kirkkoa.
Esimerkiksi kirkosta kerrotaan tarinaa jotka koskevat sen kadonneita kelloja. Kirkon kellot piilotettiin isonvihan aikoihin. Ne oli piilotettu Vantaanjokeen jotta niitä ei voitaisi ryöstää. Kelloja ei saatu takaisin, ja niihin liittyvissä tarinoissa esimerkiksi vaaditaan jotain erikoisehtoja jotta kellot saadaan nostettua, ja osassa kerrotaan että vaaran uhatessa kellot soivat. Toisessa tarinassa kummitukset ovat pitäneet henkien jumalanpalveluksia. Kirkon käyttösuhde olisi siis tavanomaista suurempi. - Ja miksipä ei olisi, kun puitteet selvästi ovat hyvät.
 |
| Kummitusten täyttämä kirkko? Mahdollisesti. Lihallisempia seurakuntalaisia on joka tapauksessa tavanomainen määrä. |
 |
| Tämä on minun kryptografinen aarrejahtini, teidän edestänne.. |
Nähdäkseni tämänlaiset tarinat sopivat siihen että ruotsin vallan rappeutuminen tarvitsi syntipukkeja ja Cronstedtin antautuminen oli hyvä. Sillä Suomenlinnalaiset uskoivat linnansa puolustuskykyyn - ja miksipä eivät olisi uskoneet. Näin antautuminen nähtiin niin suurena pelkuruutena että sen olisi miltei pakko olla petos.
Cronstedtin "Pohjolan Gibraltarin" (Eli Viaporin, minulle Suomenlinnan) luovuttaminen on ollut näkyvä teko. Esimerkiksi Cronstedtin kotipaikkaan, Herttoniemen kartanoon, liittyy tarina petturin palkasta. Että suuri osa venäjän petoskullasta oli hiekkaa ja että Cronstedt olisi kaatanut tämän vihoissaan kartanonsa mailla olevaan salmeen ja tällä selitettiin se, että kyseinen salmi ei yleensä jäädy talvisin.
Näin ollen minulle kyykäärmeet eivät ole petturin merkki, vaan merkki loanheitosta. Siksi en edes suostu lukemaan käärmettä sen likaisessa muodossa ja katson sen olevan ouroboros, silloin se on rakentavampi symboli. ; Toisen maineen mustaaminen yliluonnollisilla kertomuksilla on yhtä uniikkia kuin kopsata muuatta Vinciläistä mestari Leonardoa. Sellaisesta ansaitsee jo tulla kummitelluksi. Jos se vain olisi mahdollista.
 |
| Enough is enough! I have had it with these motherfucking snakes on this motherfucking grave! |
On ilo ja kunnia että maassamme on valtionkirkko joka verovaroin mahdollistaa sen, että kirkoon kuulumaton harhaoppinen voi ilmaiseksi käydä hautausmailla tunkemassa nenäänsä paikkoihin sellaisin toimin jotka moni voisi pitää pyhäinhäväistyksen lähentelynä.
torstai 25. maaliskuuta 2010
Sillanpääasema.
"He ryntäsi yks kerrallaan, vaan heistä joka mies
Sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,
Mies lähimmäinen luodilla hänt' aina varjoaa,
Mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo pettävi;
Nyt Sandels tuli, huomasi kuin Tuuva taisteli.
"Hyv' on" hän huusi, "kestä vaan viel' aikaa hetkinen,
Äl' yli päästä Piruja, sä poika urhoinen!
Niin Suomalainen taistelee, se vast’ on soturi,
Avuksi hälle rientäkää, tuo meidät pelasti.""
(Johan Ludvig Runeberg, "Vänrikki Stoolin tarinat")
Suomalaiseen yleissivistykseen kuuluu tieto Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoissa" olevasta Sven Tuuvan sankaritarusta. Karhumainen mutta tyhmä poika on rohkea ja vahva ja pitää puoliaan yksin useita vastaan pienellä sillalla. Lopulta Tuuva kuolee luodista, joka osuu jaoon rintaan tyhmän otsan sijasta.
1: Outi Hupaniittu kirjoitti "Tiede 12/2008" -lehdessä jutun siitä miten tätä tarinaa on liitetty oikeisiin taisteluihin hieman tarkoitushakuisesti. Oscar Rancken yhdisti Tuuvan Johan Zacharias Bång nimiseen sotilaaseen. Taistelu yhdistettiin Koljonvirran taisteluun. Hupaniitty korostaa sitä miten jopa Rannecken vain "toteaa Bångin olleen samanlainen sotilas kuin Tuuva. Hän ei väitä, että kyseessä olisi sama henkilö. Tämän päätelmän tekivät myöhemmät polvet, jotka lukivat runoa niin kuin halusivat." Toki Bångin tiedetään puolustaneen siltaa vähän aikaa yksin, jotta hänen toverinsa ehtivät avuksi.
___1.1: Hupaniitty kertoo myös miten tarinoita sillalla massoja vastaan taistelevista yksinäisistä sotilaista on tavattu Pohjanmaalla, ja tätä voidaan pitää tarinan kirjassaolemisen yhtenä syynä. Ja että yhteys löytyy esimerkiksi "Horatius Coclesista, joka vuonna 507 ennen ajanlaskun alkua taisteli Tiberjoen sillalla etruskeja vastaan."
Vastaavia asioita tunnetaan toki muualtakin.
Vuonna 1066 käytiin "Stamfordin sillan taistelu". (Jonka katsotaan päättäneen viikinkiajan.) Sakseja johti englannin kuningas Harald Godwininpoika, ja heitä vastaan taistelivat norjalaiset Harald Ankaran johdolla. Norjalaiset yllätettiin: Kerrotaan että monet norjalaiset olivat kuumuuden vuoksi riisuneet rengaspanssarinsa ja kypäränsä. Toki saksit olivat tehneet valtaisan urakan, joten aivan freesejä hekään eivät olleet. Tästäkin taistelusta kerrotaan tarinaa siitä miten norjalaisilla oli yksi taistelija, joka piti kirveen kanssa siltaa hallussaan suuria joukkoja vastaan. Hän kuoli siihen että häntä tökättiin keihäällä sillan alta siltaparrujen välistä olevasta rei'ästä.
Pierre de Bayardin kerrotaan puolustaneen siltaa yksin. Hän puolustautui yksin 200 espanjalaista vastaan Gariglianon sillalla. Hän toki osallistui lukuisiin tärkeisiin taisteluihin. Hän kuoli arkebuusinluotiin. (Arkebuusi on tuliase, joka oli muskettia kevyempi : Musketti oli niin järeä että se tuettiin erilliseen tukihaarukkaan. Arkebuusi oli yleisnimi pitkäpiippuiselle käsiaseelle.)
Tosiasiassa sillalla taistelu massoja vastaan on mahdollista. Jos taistellaan useita vastaan, on tärkeää katsoa vain sitä miten moni mahtuu mukavasti samanaikaisesti ympärille. Yhdelle reunalle kasautuneet tai muuten ahtaalla olevat voivat toimia rajoitetummin ja tätä kautta he haittaavat toisiaan. Muutoin joukkoja vastaan taistellessa tulisi miettiä miten sen muuttaa "sarjaksi kaksintaisteluita". Silta on tässä kätevä. Kun muistetaan että siltaa ollaan puolustamassa, tiedetään että selän taakse on vain yksi reitti. Ja se kulkee ohi. Sillalle mahtuu vain hyvin rajallinen määrä väkeä - jos väkeä tulee liikaa, he tönivät toisiaan ja ovat toistensa tiellä. Ja kun olet puolustamassa siltaa, muut rynnistävät sinua päin, jolloin he tulevat aktiivisesti sinun alueellesi. (Ja jos olet jo voittanut muutaman, on näiden ruumiit heidän tiellään, he joutuvat ylittämään ne, kun puolustajan taas ei tarvitse kulkea - muuthan sitä hänen asettaan päin kävelevät!) Tätä kautta silta ikään kuin automaattisesti muuttaa tilanteen sellaiseksi että tarvitsee taistella vain yhtä vastaan ja yhteen suuntaan kerrallaan. Voittosarjassa tarvitaan toki taitoa ja tuuria, sekä sitä että olkalihakset eivät "hapetu parissa minuutissa"..
Ongelmana tässä ovat tietenkin pitkän kantaman aseet : Esimerkiksi nuolia voi ampua vastarannalta, ja tämä pahasti vaikeuttaa yksin puolustamista. Ehkä siksi kuolintavat tarinoissakin ovat vähemmän kaukaa haettuja kuin voisi luulla. Keihäs on paljon pidempi kuin kirves, ja luodit lentävät kauempaa kuin miekalla voi lyödä.
Siksi ei välttämättä ole sattumaa että niin monissa taisteluissa on juuri silta. Avoimella maalla vastaavan tasoinen suoritus vastaavan kokoisessa joukkojen epäsuhdassa ei olisi mitenkään järkevästi mahdollista. Silloilla käydään toki myös paljon taisteluja, koska ne ovat usein ainoita tapoja päästä alueelta A alueelle B nopeasti ja sujuvasti, ilman kiertoa tai rämpimistä. Toisaalta silta on myös symboli, siististi ymmärrettävä rajapaikka ja "me-muut" -jaon paikka. (Siksi yhteyttä hakeva on sillanrakentaja, ja joku joka vaikeuttaa elämäänsä "polttaa siltoja takanaan"..) Ja jos yksi mies puolustaisi koko itärajaa, se ei kuulostaisi lainkaan "järkevältä". Silta sopii tätä kautta tarinallisistakin syistä tapahtumapaikaksi.
Sai oikeaan ja vasempaan, niin että tempun ties.
Käsillä tätä karhua ei voitu kukistaa,
Mies lähimmäinen luodilla hänt' aina varjoaa,
Mut Ryssäin kiihtyy rohkeus, kun toivo pettävi;
Nyt Sandels tuli, huomasi kuin Tuuva taisteli.
"Hyv' on" hän huusi, "kestä vaan viel' aikaa hetkinen,
Äl' yli päästä Piruja, sä poika urhoinen!
Niin Suomalainen taistelee, se vast’ on soturi,
Avuksi hälle rientäkää, tuo meidät pelasti.""
(Johan Ludvig Runeberg, "Vänrikki Stoolin tarinat")
Suomalaiseen yleissivistykseen kuuluu tieto Runebergin "Vänrikki Stoolin tarinoissa" olevasta Sven Tuuvan sankaritarusta. Karhumainen mutta tyhmä poika on rohkea ja vahva ja pitää puoliaan yksin useita vastaan pienellä sillalla. Lopulta Tuuva kuolee luodista, joka osuu jaoon rintaan tyhmän otsan sijasta.1: Outi Hupaniittu kirjoitti "Tiede 12/2008" -lehdessä jutun siitä miten tätä tarinaa on liitetty oikeisiin taisteluihin hieman tarkoitushakuisesti. Oscar Rancken yhdisti Tuuvan Johan Zacharias Bång nimiseen sotilaaseen. Taistelu yhdistettiin Koljonvirran taisteluun. Hupaniitty korostaa sitä miten jopa Rannecken vain "toteaa Bångin olleen samanlainen sotilas kuin Tuuva. Hän ei väitä, että kyseessä olisi sama henkilö. Tämän päätelmän tekivät myöhemmät polvet, jotka lukivat runoa niin kuin halusivat." Toki Bångin tiedetään puolustaneen siltaa vähän aikaa yksin, jotta hänen toverinsa ehtivät avuksi.
___1.1: Hupaniitty kertoo myös miten tarinoita sillalla massoja vastaan taistelevista yksinäisistä sotilaista on tavattu Pohjanmaalla, ja tätä voidaan pitää tarinan kirjassaolemisen yhtenä syynä. Ja että yhteys löytyy esimerkiksi "Horatius Coclesista, joka vuonna 507 ennen ajanlaskun alkua taisteli Tiberjoen sillalla etruskeja vastaan."
Vastaavia asioita tunnetaan toki muualtakin.
Vuonna 1066 käytiin "Stamfordin sillan taistelu". (Jonka katsotaan päättäneen viikinkiajan.) Sakseja johti englannin kuningas Harald Godwininpoika, ja heitä vastaan taistelivat norjalaiset Harald Ankaran johdolla. Norjalaiset yllätettiin: Kerrotaan että monet norjalaiset olivat kuumuuden vuoksi riisuneet rengaspanssarinsa ja kypäränsä. Toki saksit olivat tehneet valtaisan urakan, joten aivan freesejä hekään eivät olleet. Tästäkin taistelusta kerrotaan tarinaa siitä miten norjalaisilla oli yksi taistelija, joka piti kirveen kanssa siltaa hallussaan suuria joukkoja vastaan. Hän kuoli siihen että häntä tökättiin keihäällä sillan alta siltaparrujen välistä olevasta rei'ästä.
Pierre de Bayardin kerrotaan puolustaneen siltaa yksin. Hän puolustautui yksin 200 espanjalaista vastaan Gariglianon sillalla. Hän toki osallistui lukuisiin tärkeisiin taisteluihin. Hän kuoli arkebuusinluotiin. (Arkebuusi on tuliase, joka oli muskettia kevyempi : Musketti oli niin järeä että se tuettiin erilliseen tukihaarukkaan. Arkebuusi oli yleisnimi pitkäpiippuiselle käsiaseelle.)
Tosiasiassa sillalla taistelu massoja vastaan on mahdollista. Jos taistellaan useita vastaan, on tärkeää katsoa vain sitä miten moni mahtuu mukavasti samanaikaisesti ympärille. Yhdelle reunalle kasautuneet tai muuten ahtaalla olevat voivat toimia rajoitetummin ja tätä kautta he haittaavat toisiaan. Muutoin joukkoja vastaan taistellessa tulisi miettiä miten sen muuttaa "sarjaksi kaksintaisteluita". Silta on tässä kätevä. Kun muistetaan että siltaa ollaan puolustamassa, tiedetään että selän taakse on vain yksi reitti. Ja se kulkee ohi. Sillalle mahtuu vain hyvin rajallinen määrä väkeä - jos väkeä tulee liikaa, he tönivät toisiaan ja ovat toistensa tiellä. Ja kun olet puolustamassa siltaa, muut rynnistävät sinua päin, jolloin he tulevat aktiivisesti sinun alueellesi. (Ja jos olet jo voittanut muutaman, on näiden ruumiit heidän tiellään, he joutuvat ylittämään ne, kun puolustajan taas ei tarvitse kulkea - muuthan sitä hänen asettaan päin kävelevät!) Tätä kautta silta ikään kuin automaattisesti muuttaa tilanteen sellaiseksi että tarvitsee taistella vain yhtä vastaan ja yhteen suuntaan kerrallaan. Voittosarjassa tarvitaan toki taitoa ja tuuria, sekä sitä että olkalihakset eivät "hapetu parissa minuutissa"..
Ongelmana tässä ovat tietenkin pitkän kantaman aseet : Esimerkiksi nuolia voi ampua vastarannalta, ja tämä pahasti vaikeuttaa yksin puolustamista. Ehkä siksi kuolintavat tarinoissakin ovat vähemmän kaukaa haettuja kuin voisi luulla. Keihäs on paljon pidempi kuin kirves, ja luodit lentävät kauempaa kuin miekalla voi lyödä.
Siksi ei välttämättä ole sattumaa että niin monissa taisteluissa on juuri silta. Avoimella maalla vastaavan tasoinen suoritus vastaavan kokoisessa joukkojen epäsuhdassa ei olisi mitenkään järkevästi mahdollista. Silloilla käydään toki myös paljon taisteluja, koska ne ovat usein ainoita tapoja päästä alueelta A alueelle B nopeasti ja sujuvasti, ilman kiertoa tai rämpimistä. Toisaalta silta on myös symboli, siististi ymmärrettävä rajapaikka ja "me-muut" -jaon paikka. (Siksi yhteyttä hakeva on sillanrakentaja, ja joku joka vaikeuttaa elämäänsä "polttaa siltoja takanaan"..) Ja jos yksi mies puolustaisi koko itärajaa, se ei kuulostaisi lainkaan "järkevältä". Silta sopii tätä kautta tarinallisistakin syistä tapahtumapaikaksi.
tiistai 7. huhtikuuta 2009
Scriptum, nonpost.
Hei lukija!
Tämä on 500 blogiviestini. Melkoinen määrä. Tapanani on ollut miettiä blogaamista aina näiden satalukujen taittuessa. Tämä ei ole poikkeus. Tämä on hieman aikaisempia oudompi.
Tällä kerralla lähestyn asiaa siltä näkökannalta, että viestini olisivat kirjeitä. Tietenkin nykysuomen sanakirjan virallisen määritelmän mukaan ne eivät ole: Sen mukaanhan kirje on "Kuoreen pantuna tai muuten suljettuna tavallisessa postissa lähetettävä tiedonanto." Sen sijaan käytän epävirallisempaa versiota jossa kirje on kirjoitetussa muodossa lähetettävä viesti joko luonnolliselta- tai juridiselta henkilöltä toiselle. Kirje on ollut aikaisemmin merkittävä matkojen päähän kommunikointikeino. Kirjeet ylläpitivät ystävyyssuhteita ja kertoivat vähintään siitä että oltiin elossa, hengitettiin ja mietittiin toisia.
Muutenkin pitäisi miettiä, minkälainen kirje blogiviesti on ja ei ole. Tämä on tarpeen koska kirjeitä voi tietysti olla monenlaisia, ja vain osa on relevantteja.
1: On liiketoimien vuoksi lähetettyjä, yksityiskirjeitä, kerjuu, kiristys, kiitos ja rakkauskirjeitä, joita lähetetään yhdeltä taholta toiselle. Nämä ovat yksityiskirjeitä.
2: On laajemmin lähetettyjä, avoimia kirjeitä, jotka ovat useiden luettavissa. Näitä voivat olla esimerkiksi lähettämisen lisäksi myös lehdistön julkistamia viestejä.
3: Kolmas päätyyppi on taiteelliset viestit, jota edustaa esimerkiksi Runebergin "Vanhan puutarhurin kirjeitä", joka on kaunokirjallisuutta joka on esitetty kirjeen muodossa.
4: Kenties vaikeinta luokiteltavaa on tietenkin taiteelliset kirjeet jotka eivät ole fiktiota. Esimerkiksi Ciceron kirjeet ovat muodoltaan hyvin erikoisia. Ne on lähetetty kohdehenkilölle, mutta ne on myös julkaistu kirjoina. Tämä taas oli siihen aikaan hyvin erikoista, yleensä kirjeitä ei säilytetty ja niistä tehty kirjoja. Cicero ei julkaissut omia kirjeitään, vaan ne julkaisi hänen orjansa Tiro. Erikoista on kuitenkin se, että Cicerolla oli lähettämänsä viestit tallella; Ilman niitä Tirolla ei olisi ollut mitään julkaistavaa. Kirjeidenhän kuuluisi olla vastaanottajillaan. Tämä tarkoittaa sitä että kirjeistä on otettu kopiot, ja tämä vihjaa siihen suuntaan että Cicero olisi halunnut jossain vaiheessa julkaista kirjeensä. Ciceron kirjeet käsittelivät mm. politiikkaa ja ne eivät tietenkään muuttuneet fiktioksi julkaisemisen jälkeen. Toinen roomalainen jonka kirjeet ovat monille tuttuja on Ovidius, joka kirjoitti sekä faktaa että fiktiota. Hän kirjoitti muun muassa mytologiaa "Heroides" -kirjeeseen ja hänen runomuodossa kirjoittamansa faktakirjeet "Epistulae ex Ponto" hän kirjoitti maanpaossa ystävilleen.
Selvästi blogiviestini ei ole yksityinen kirje. Lisäksi se tuskin kuuluu kirjesalaisuuden piiriin; Kirjesalaisuudellahan suojataan vastaanottajaa; Vain vastaanottaja saa lukea ja vain hän saa esimerkiksi julkistaa lehdessä saamansa kirjeen. Toki lähettäjäkin voi tehdä viestistä kopion lehdistölle, mutta tämä tekee kirjeestä avoimen. Vastaanottajan tekemä julkaisu tekee siitä tavallaan vain julkaistun.
Nämä ovat siis eräänlaisia avoimia kirjeitä.
Toinen tärkeä tapa luokitella kirjeitä on sen muoto. Tätä eroa on pidetty tärkeänä: Retoriikan mestari Quintilianus on esittänyt että yksityiskirje on yksinkertainen ja kehittyneempi tyyli sopii vaikkapa filosofiseen kirjoittamiseen. Tosin epistulata voisi hänestäkin olla kaunokirjallisuuden laji, jos sen tyyli olisi riittävän mutkikas.
1: Kirjeen kieli on usein tuttavallista, mutta muodollisiakin kirjeitä tunnetaan. Samoin muukin kielenkäytön tapa voi olla joustava ilman että viesti lakkaa olemasta kirje. Esimerkiksi Ovidius kirjoitti usein kirjeitään runomuodossa, koska tämä oli hänelle helpompi tapa kuin proosa.
2: Tavallisesti ajatellaan että kirjeellä on muoto, jossa aloitetaan tervehdyksellä ja lopetetaan lopukkeella. Siinä on usein tieto kirjoittajasta, vastaanottajasta, kirjoitushetki, allekirjoitus, salaus, lähetyshetki, saapumishetki, lukuhetki ja liitteet. Ongelma on siinä, että mikä tahansa näistä tiedoista voi puuttua. Voi olla että kirje itsessään ei ole niinkään mikään tietty formaatti, kuin julkistamisen ja levittämisen muoto. Tässä vaiheessa voidaan miettiä vakavasti, miten suuren loikan olen tehnyt miettiessäni sitä onko blogaamiseni kirjeiden kirjoittamista.
Miksi lähden tarkkailemaan asiaa juuri kirjenäkökulmasta? Vastaus löytyy Roomasta.
Plinius nuorempi oli retoriikan, puhetaidon, ystävä. Hänet tunnettiin taitavana oikeudessa esiintyjänä. Aikansa lakikettu siis. Hän kirjoitti kirjeitä, joita hän selvästi halusi julkaista. Tämä julkistamisinto tiedetään muutamasta syystä: (1) Pliniuksen kirjeet olivat tyylillisesti todella hiottuja. (2) Niiden sisältö ei juurikaan koskenut kohdehenkilöitä joille ne oli lähetetty. (3) Kirjeissä on paljon lainauksia taiteesta. (4) Hänen kirjeensä käsittelivät yksityisiäkin asioita yleisestä näkökannasta. Toisaalta hän on kirjeissään Tacitukselle esittänyt että kirje oli ystäville tarkoitettu, kun taas historiankirjoituksella oli erilainen kohdeyleisö. Hän ei siksi mainitsekaan että hänen kirjeitään olisi tarkoitettu laajemmassa seurassa ääneen luettavaksi. Recitatio -eli luentotilaisuudet olivat right out.
Ideana on tietenkin se, että korostan tiettyä seikkaa. Plinius nuoremman kirjeitä pidetään kaunokirjallisena ennen kaikkea siksi että ne on julkaistu ja hän on taiteilija. Samaan tapaan kuin monien kirjailijoiden päiväkirjat ovat kaunokirjallisuutta vaikka niiden kirjoittaja ei ole tarkoittanut niitä julkaistuksi.
Kun esitän juttujeni olevan kirjeitä, viittaan että ne on kenties tarkoitettu hieman pienemmälle ihmisjoukolle. Nykyisille ja ehkä tulevillekin ystäville. Ja että ne eivät mistään taikaiskusta muutu filosofiaksi, koska en ole filosofiassa kuin amatööri, joskin innokas sellainen. Siksi pidän ajatuksesta siitä että ne ovat kirjeitä. Päiväkirja ne eivät kuitenkaan ole. Sillä niitä pidän henkilökohtaisempina. Sellaisina, joissa mainitaan sellaisia asioita, joita ei haluta edes läheisten tietävän. Siksi niissä on ne pienet lukot. Siis kirjeitä.
Teidän Suosioonne Sulkeutuen: Tuomoh.
Tämä on 500 blogiviestini. Melkoinen määrä. Tapanani on ollut miettiä blogaamista aina näiden satalukujen taittuessa. Tämä ei ole poikkeus. Tämä on hieman aikaisempia oudompi.
Tällä kerralla lähestyn asiaa siltä näkökannalta, että viestini olisivat kirjeitä. Tietenkin nykysuomen sanakirjan virallisen määritelmän mukaan ne eivät ole: Sen mukaanhan kirje on "Kuoreen pantuna tai muuten suljettuna tavallisessa postissa lähetettävä tiedonanto." Sen sijaan käytän epävirallisempaa versiota jossa kirje on kirjoitetussa muodossa lähetettävä viesti joko luonnolliselta- tai juridiselta henkilöltä toiselle. Kirje on ollut aikaisemmin merkittävä matkojen päähän kommunikointikeino. Kirjeet ylläpitivät ystävyyssuhteita ja kertoivat vähintään siitä että oltiin elossa, hengitettiin ja mietittiin toisia.
Muutenkin pitäisi miettiä, minkälainen kirje blogiviesti on ja ei ole. Tämä on tarpeen koska kirjeitä voi tietysti olla monenlaisia, ja vain osa on relevantteja.
1: On liiketoimien vuoksi lähetettyjä, yksityiskirjeitä, kerjuu, kiristys, kiitos ja rakkauskirjeitä, joita lähetetään yhdeltä taholta toiselle. Nämä ovat yksityiskirjeitä.
2: On laajemmin lähetettyjä, avoimia kirjeitä, jotka ovat useiden luettavissa. Näitä voivat olla esimerkiksi lähettämisen lisäksi myös lehdistön julkistamia viestejä.
3: Kolmas päätyyppi on taiteelliset viestit, jota edustaa esimerkiksi Runebergin "Vanhan puutarhurin kirjeitä", joka on kaunokirjallisuutta joka on esitetty kirjeen muodossa.
4: Kenties vaikeinta luokiteltavaa on tietenkin taiteelliset kirjeet jotka eivät ole fiktiota. Esimerkiksi Ciceron kirjeet ovat muodoltaan hyvin erikoisia. Ne on lähetetty kohdehenkilölle, mutta ne on myös julkaistu kirjoina. Tämä taas oli siihen aikaan hyvin erikoista, yleensä kirjeitä ei säilytetty ja niistä tehty kirjoja. Cicero ei julkaissut omia kirjeitään, vaan ne julkaisi hänen orjansa Tiro. Erikoista on kuitenkin se, että Cicerolla oli lähettämänsä viestit tallella; Ilman niitä Tirolla ei olisi ollut mitään julkaistavaa. Kirjeidenhän kuuluisi olla vastaanottajillaan. Tämä tarkoittaa sitä että kirjeistä on otettu kopiot, ja tämä vihjaa siihen suuntaan että Cicero olisi halunnut jossain vaiheessa julkaista kirjeensä. Ciceron kirjeet käsittelivät mm. politiikkaa ja ne eivät tietenkään muuttuneet fiktioksi julkaisemisen jälkeen. Toinen roomalainen jonka kirjeet ovat monille tuttuja on Ovidius, joka kirjoitti sekä faktaa että fiktiota. Hän kirjoitti muun muassa mytologiaa "Heroides" -kirjeeseen ja hänen runomuodossa kirjoittamansa faktakirjeet "Epistulae ex Ponto" hän kirjoitti maanpaossa ystävilleen.
Selvästi blogiviestini ei ole yksityinen kirje. Lisäksi se tuskin kuuluu kirjesalaisuuden piiriin; Kirjesalaisuudellahan suojataan vastaanottajaa; Vain vastaanottaja saa lukea ja vain hän saa esimerkiksi julkistaa lehdessä saamansa kirjeen. Toki lähettäjäkin voi tehdä viestistä kopion lehdistölle, mutta tämä tekee kirjeestä avoimen. Vastaanottajan tekemä julkaisu tekee siitä tavallaan vain julkaistun.
Nämä ovat siis eräänlaisia avoimia kirjeitä.
Toinen tärkeä tapa luokitella kirjeitä on sen muoto. Tätä eroa on pidetty tärkeänä: Retoriikan mestari Quintilianus on esittänyt että yksityiskirje on yksinkertainen ja kehittyneempi tyyli sopii vaikkapa filosofiseen kirjoittamiseen. Tosin epistulata voisi hänestäkin olla kaunokirjallisuuden laji, jos sen tyyli olisi riittävän mutkikas.
1: Kirjeen kieli on usein tuttavallista, mutta muodollisiakin kirjeitä tunnetaan. Samoin muukin kielenkäytön tapa voi olla joustava ilman että viesti lakkaa olemasta kirje. Esimerkiksi Ovidius kirjoitti usein kirjeitään runomuodossa, koska tämä oli hänelle helpompi tapa kuin proosa.
2: Tavallisesti ajatellaan että kirjeellä on muoto, jossa aloitetaan tervehdyksellä ja lopetetaan lopukkeella. Siinä on usein tieto kirjoittajasta, vastaanottajasta, kirjoitushetki, allekirjoitus, salaus, lähetyshetki, saapumishetki, lukuhetki ja liitteet. Ongelma on siinä, että mikä tahansa näistä tiedoista voi puuttua. Voi olla että kirje itsessään ei ole niinkään mikään tietty formaatti, kuin julkistamisen ja levittämisen muoto. Tässä vaiheessa voidaan miettiä vakavasti, miten suuren loikan olen tehnyt miettiessäni sitä onko blogaamiseni kirjeiden kirjoittamista.
Miksi lähden tarkkailemaan asiaa juuri kirjenäkökulmasta? Vastaus löytyy Roomasta.
Plinius nuorempi oli retoriikan, puhetaidon, ystävä. Hänet tunnettiin taitavana oikeudessa esiintyjänä. Aikansa lakikettu siis. Hän kirjoitti kirjeitä, joita hän selvästi halusi julkaista. Tämä julkistamisinto tiedetään muutamasta syystä: (1) Pliniuksen kirjeet olivat tyylillisesti todella hiottuja. (2) Niiden sisältö ei juurikaan koskenut kohdehenkilöitä joille ne oli lähetetty. (3) Kirjeissä on paljon lainauksia taiteesta. (4) Hänen kirjeensä käsittelivät yksityisiäkin asioita yleisestä näkökannasta. Toisaalta hän on kirjeissään Tacitukselle esittänyt että kirje oli ystäville tarkoitettu, kun taas historiankirjoituksella oli erilainen kohdeyleisö. Hän ei siksi mainitsekaan että hänen kirjeitään olisi tarkoitettu laajemmassa seurassa ääneen luettavaksi. Recitatio -eli luentotilaisuudet olivat right out.
Ideana on tietenkin se, että korostan tiettyä seikkaa. Plinius nuoremman kirjeitä pidetään kaunokirjallisena ennen kaikkea siksi että ne on julkaistu ja hän on taiteilija. Samaan tapaan kuin monien kirjailijoiden päiväkirjat ovat kaunokirjallisuutta vaikka niiden kirjoittaja ei ole tarkoittanut niitä julkaistuksi.
Kun esitän juttujeni olevan kirjeitä, viittaan että ne on kenties tarkoitettu hieman pienemmälle ihmisjoukolle. Nykyisille ja ehkä tulevillekin ystäville. Ja että ne eivät mistään taikaiskusta muutu filosofiaksi, koska en ole filosofiassa kuin amatööri, joskin innokas sellainen. Siksi pidän ajatuksesta siitä että ne ovat kirjeitä. Päiväkirja ne eivät kuitenkaan ole. Sillä niitä pidän henkilökohtaisempina. Sellaisina, joissa mainitaan sellaisia asioita, joita ei haluta edes läheisten tietävän. Siksi niissä on ne pienet lukot. Siis kirjeitä.
Teidän Suosioonne Sulkeutuen: Tuomoh.
tiistai 7. lokakuuta 2008
Ovi lukemattomiin maailmoihin.
"Jo kirjakaupan ikkunasta olet löytänyt kannen jossa on etsimäsi nimi. Tätä visuaalista väylää seuraten olet raivannut tien tiheän padon lävitse, jonka muodostavat Kirjat Joita Et Ole Lukenut ja jotka pöydiltä ja hyllyiltä katsovat sinua tuimasti yrittäen pelotella sinua. Mutta sinä tiedät että et saa antaa periksi pelolle, että niiden joukossa levittäytyvät hehtaarikaupalla Kirjat Jotka Voit Jättää Lukematta, Kirjat Jotka On Tehty Muuhun Käyttöön Kuin Lukemiseen, Kirjat Jotka On Luettu Jo Eikä Niitä Tarvitse Edes Avata Koska Ne Kuuluvat Luokkaan Luettu Jo Ennen Kuin Ne On Kirjoitettukaan."
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies")
Luin Pierre Bayardin teoksen "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut". Kirjoittaja on kirjallisuuden professori, joka lataa pöytään huumorin varjolla paljon asiaa. On tosiasia, että valtaosa kirjallisuudesta on sellaista että emme ehdi lukea sitä. Hän jakaakin lukemattomuuden moneen luokkaan.
1: Kirjat joita ei tunne. Tässä luokassa on valtavasti kirjoja. Vaikka ihminen lukisi pelkkiä kirjojen nimiä, hän joutuisi opettelemaan niitä kauan. Tosiasiassa valtaosa tuotannosta jäisi silti piiloon. Bayard korostaa näiden kohdalla sitä, että yleiskäsitys on helpohko saada. Hän käyttää esimerkkinään kirjastonhoitajaa, joka suunnistaa kirjastossa jonka ainuttakaan teosta hän ei ole lukenut. Hän kykenee silti löytämään aihepiirin, genren ja muut vastaavan tasoiset näkemykset, joista hän voi sitten täsmentää hakua tiettyyn teokseen.
2: Kirjat joita on selaillut. Näistä kirjoista henkilöllä on hieman tarkempi kuva. Ja sopivalla näkemyksellä kokonaisuudesta hän pystyy itse asiassa keskustelemaan niistä jopa yllättävän hyvin.
3: Kirjat joista on kuullut puhuttavan. Tässä kohdassa Bayard ottaa esimerkin Umberto Econ "Ruusun nimestä". Sen sankari tietää lopussa hakemansa kirjan sisällön melkoisen hyvin lukematta sitä. Hän tuntee sen, koska hän on lukenut kirjan lukeneiden kommentaareja siitä. Hän on saanut kirjan käsiinsä, koska hän lähti alun perin väärille jäljille, ja pääpaha, Jorge, halusi käyttää tätä välineenä jolla piilottaa murhien taustamotiivi. Tämä Jorgen hairahdus johti siihen että vääristä lähtökohdista lähteneet arvailut olivat lopuksi osuvia. Kun lukee riittävän paljon kommentaareja jostain kirjallisuuden lajista ja tekijästä ja kirjasta, ei tarvitse koskaan lukea sitä ja silti tietää siitä yllättävän paljon.
4: Kirjat jotka on unohtanut. Tässä kirjailija nosti esiin de Montaignen. Hänhän kirjoitti siitä, että hän suuresti unohti lukemansa kirjat. Itse asiassa Montaigne unohti jopa kirjoittamiaan kirjoja siten että hän valitteli kuinka toiset siteerasivat hänelle aina välistä häntä itseään ilman että hän tajusi sitä. Samoin kun hän teki kommentaareja kirjoistaan, hän laittoi niihin päivämäärän, koska hän ei aina osannut yhdistää omaa kommentointiaan kirjaan myöhemmin. Montaigne pelkäsikin, että hän toistaa itseään koska ei muista ajatelleensa jotain juttua jo satoja kertoja. (Vaikka hän korosti laiskuuttaan, ja huonomuistisuuttaan, on kuitenkin selvää että hän oli lukenut ja sivistynyt mies. "Mitä enemmän luen, sitä enemmän unohdan" päti ainakin hänen kohdallaan hyvin.)
Kirjoittaja muistuttaa Oscar Wildestä, (eli "Amerikan hikipedian CMX" ~ jota lainataan aina") joka kertoi että "En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; Siitä on niin kovin helposti haittaa." Wildehän esitti jopa sellaisia kannanottoja, että siinä missä yleensä tehdään "pitää lukea" -listoja, joissa suositellaan kirjoja, yliopiston vielä tärkeämpi rooli olisi siinä että luettelisi kirjoja joihin tarttuminen ei ole suotavaa. Tässä ei tietenkään tavoiteltu boikottia, vaan sitä, että "huono kirja on huono kirja." Top 100 "not to read" olisi vaikea teettää senkin takia, että ihmisten ego on suuntautunut siihen että he mielellään korostavat lukemista, eivät lukematta jättämistä. (Vaikka jälkimmäinen on pakosti yleisempää.) Samoin henkilöt eivät halua kehua lukeneensa "niin ja niin paljon roskaa". (Vaikka erehdyksiä sattuukin, jos lukee enemmän. Lukijakaan ei opi kuin virheistä - ja kuten kaikessa muussakin, suurin osa virheistä joista opitaan on nimen omaan niitä omia.)
Syynä on se, että itse asiassa kaikki kirjat ovat jossain määrin lukemattomaksi jääneitä. Emme siteeraa niitä, emme muista ulkoa. Niistä on muutaman lauseen fragmentteja. Joistain kirjoista tiedetään muuten vaan. Kun kriitikko kommentoi kirjaa, hän puhuu muistikuvistaan ja tulkinnoistaan käsin. Kritiikki on jo oma taideteoksensa. Ja jo pelkän kirjan genren tuntien voi tehdä aivan samantasoisia kritisointeja, joten kirjavalioiden tapaisista paikoista on todella apua. Pienellä selailulla voi tarkistaa, mitä aiheita ja mitä tarkastelukulmia se käyttää. (Itse asiassa jos kirjasta tekee tietokoneanalyysin jossa se vain listaa yleisimmät käytetyt sanat, tietää kirjasta ja jopa sen tasosta yllättävän paljon.) Kirjan sisällysluettelot ja kannet auttavat, jos ne on käsillä. Takakannesta saa ylimalkaisen yleiskäsityksen kuvan kirjan sisällöstä. Ja jos tapaat kirjailijan, tämä riittää jos vain riittävän ympäripyöreästi kerrot pitäneesi teoksesta. Hän ei odota sinuta juonireferaattia.
Tämä kirja on kätevä sen takia, että se:
1: Antaa helpotusta siitä että ei olekaan lukenut Runebergin "Vänrikki Stålin tarinoita" (kuten minä) tai joka on jättänyt Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" kesken (kuin myös, en pitänyt).
2: Muistuttaa siitä, että huonon kirjan voi jättää hyvin kesken. Olen kahlannut Austenin kaamean "ylpeyden ja ennakkoluulon" väkisin lävitse. Tosin syynä oli se, että jätin Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ensimmäisen kerran kesken, kun tarinassa oli vain tylsät bileet ja tapahtumien sekaan ängettiin juonenkehityksen kannalta irrelevantti "randomencounter" haltioiden kanssa. (Joka myös jäi sellaiseksi. Jos olet lukenut kirjan, tiedät mitä randomencounteria tarkoitan) Kun luin kirjaa tästä eteenpäin myöhemmin, se oli paljon parempi. Sen alun alku kuuluu silti mielestäni yhä fantasiakirjallisuuden huonoimpiin. Jos en olisi ottanut kirjaa uudelleen käsittelyyn, en kuitenkaan olisi pettynyt. Aika harvoin kirja paljastuu joksikin muuksi kuin mitä se vaikuttaa.
3: Kertoo että jos tietää lajityypin tai kirjailijasta jotain, voi jo arvailla ja osallistua sitä koskevaan keskusteluun. Tosin minä rakastan Zane Greyn roskaviihdekirjoja, joita moni ei laske edes kirjallisuuteen kuuluvaksi, mutta tärkeää onkin se, että jos en olisi lukenut niitä, voisin hyvin haukkua niitä ja kokea hyvää mieltä tästä. Ja moni pitäisi kannanottojani järkevinä ja perusteltuina.
4: Lohduttaa sillä, että jos käsitys "Rikoksesta ja rangaistuksesta" tiivistyy pariin lauseeseen, vaikka sen on lukenut (kuin itsellä) sama koskee valtaosaa muitakin sen lukeneista.
5: Kirjan lukematta jättämisen ja kirjan lukemisen välillä on vain aste -ero. Jos muistaa pari kohtaa, voi olla jopa aivan samassa asemassa kuin kirjailija, joka on kirjansa kirjoitettuaan etääntynyt siitä ja mahdollisesti kirjoittanut lukuisia muita kirjoja. Ja jos on tutustunut kirja -arvioihin, pystyy mahdollisesti jopa hämmentämään kirjailijaa "de Montaignen malliin" osoittamalla tuntemusta joka ylittää kirjailijan oman muistin omaan teokseensa. Olen melko varma että David Eddings ei erota omia kirjojaan toisistaan. Ainakin minusta tuntuu että ne koostuvat suurimmaksi osaksi randomencountereista ja muilta osin kirjat ovat melkoisen samanlaisia. Tosin ne ovat juuri tämän tyhjyyden ja redundanssin vuoksi niin kivoja lukea. Ja että jos Raamattu on jäänyt lukematta (mikä yllätykseksi on minulla kyllä kahlattuna, Uusi Testamentti peräti kahdesti) se on niin kommentoitu, että "parhaat palat on jo trailerissa" (mikä kyllä pitää paikkaansa.)
Kokonaisuutena kirja korostaakin sitä, miten amatöörit sortuvat nippeliin ja ulkolukuun, ja oikea asiantuntemus ei voi olla pelkällä lukemisen volyymillä "montaa promillea isompi siivu kokonaisuudesta". Kirjallisuuden professorit eivät yksinkertaisesti ole lukeneet niin isoa osaa kirjallisuudesta enemmän että tämä toisi heille etuaseman. He ovat hyviä koska heillä on heuristiikka ja yleisnäkemys aiheesta. He toimivat kuten televisiosarjan House, joka suorittaa sarjan vääriä diagnooseja päästäkseen lopulta juuri täsmälleen oikeaan diagnoosiin; Hän ei suinkaan lääkitse matkan varrella kaikkia mahdollisia sairauksia vaan joka välissä karsii ison joukon mahdollisia tauteja, ja siksi hän melko pian löytää juuri oikean diagnoosin, vaikka tauteja on maailmassa valtava määrä ja hänelle tulevat esimerkitkin usein eksoottisia ja harvinaisia, kun ne eivät ole niin selviä että joku muu olisi sen ennen häntä tajunnut. (Mikä jo sinänsä rajaa mahdollisia diagnooseja erittäin runsaasti.) Toisin sanoen, he ovat hemmetin hyviä puhumaan siitä mitä eivät ole lukeneet tai minkä ovat unohtaneet.
Toisaalta me taviksetkin tulemme tekemisiin saman ilmiön kanssa päivittäin. Kun kuuntelemme musiikkia, emme etsi sitä käymällä läpi kaikkea musiikkia. Itse asiassa kuuntelemme yleensä muutaman kappaleen jostain genrestä ja sitten joko viskaamme kaiken siihen liittyvän pois tai tarkennamme siihen. Samoin käy korostetusti yksittäisille artisteille ja bändeille. Emmekä me valikoi näitäkään satunnaisesti. On olemassa trendejä. Musiikkia ei valita demokraattisesti läpikäymällä kaikkia vaihtoehtoja (kuten emme anna ääntä vaaleissa käymällä kaikki ehdokkaat läpi. Tosin tässä kohden meillä on etunamme vaalikone, jota musiikkiin ei ole ainakaan toistaiseksi tehty tai ainakaan onnistuttu hyvin.)
Tosin olen huomannut, että eri ihmiset kulkevat eri osissa tätä trendiä. Kuten missä tahansa ideologioiden virrassa, myös kirjojen ja musiikin kohdalla, jotkut ovat pioneereja, ja toiset muutosvastarintaisia. Esimerkiksi minun vanhemmalla pienellä sisarellani on ollut suorastaan hätkähdyttävä taito "haistaa trendejä" etukäteen. Kun Rowlingin "Harry Potter" tuli suomeen aluksi, se oli marginaalinen. Siitä tuli muotia vasta yllättävän pitkästi sen jälkeen, kun hän oli sen lukenut ja siitä puhunut. Sama on koskenut muutamaa muutakin ilmiötä. Toki kaikki mihin hän on koskenut ei ole muuttunut kullaksi, mutta kun tilannetta vertaa itseeni - olen sentään kuluttanut lukemiseen valtavasti aikaa - en ole koskaan "ennalta haistanut" yhtään tuollaista ilmiötä, ja hänellä näitä on useita. Päin vastoin, näyttää siltä että ensin jokin ilmiö pyyhkäisee, sitten siihen liittyvä hype laantuu ja vasta sen jälkeen ylipäätään ryhdyn miettimään, kannattaako siihen tarttua vai ei. Toisin sanoen, en ole pioneereja, jotka ovat aallon eturintamassa. Tähän osaan liittyy toki usein myös haihattelu ja marginaali -ilmiöt ja riskit. Mutta toisaalta myös se eturintama on siinä. Kun olen antanut trendin valua ohi, olen saanut käsityksen ilmiöstä jo ennen kuin alan tutustumaan siihen, joten tavallaan luen kirjoja jotka ovat Italo Calvinoa lainaten "Kirjat Jotka Kaikki Ovat Lukeneet Niin Että On Kuin Sinäkin Olisit Lukenut Ne." Tyyliini kuuluu siis varmistelu. Toki tähän liittyy se, että kun ylipäätään tartun johonkin, se on todennäköisesti sen arvoinen. Tai ainakin se on ollut sitä pari vuotta aikaisemmin. Kenties tämä on se syy, jonka vuoksi en ymmärrä politiikkaa tai pysty kommentoimaan terävästi tuoreita tapahtumia. Toisaalta, sitä on ollut silti kädet täynnä työtä : "Must Read Someday" -lukulistallani on tällä hetkellä noin sata teosta, ripeälläkin tahdilla siihen menisi reilun vuoden verran.
Valitettavasti tällä hetkellä olen vaikutusvaltani huipulla. Uuden trendin ja ihmiskohtaloiden haltija. Ei, syynä ei ole se, että sfääreilyni olisi vaikuttanut muihin - kuten jotkut ovat esittäneet - vaan sen takia että minulla on kova influenssa. Jossain pitää olla ensimmäinen, trendinvirittäjä. "Mr Influenze/Influenza". Ja kuten kirjallisuudessakin, sinun ei tarvitse kokea juuri tätä tautia. Riittää, kun kerron että genrenä on "pneomonia".
(Italo Calvino, "Jos talviyönä matkamies")
Luin Pierre Bayardin teoksen "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut". Kirjoittaja on kirjallisuuden professori, joka lataa pöytään huumorin varjolla paljon asiaa. On tosiasia, että valtaosa kirjallisuudesta on sellaista että emme ehdi lukea sitä. Hän jakaakin lukemattomuuden moneen luokkaan.
1: Kirjat joita ei tunne. Tässä luokassa on valtavasti kirjoja. Vaikka ihminen lukisi pelkkiä kirjojen nimiä, hän joutuisi opettelemaan niitä kauan. Tosiasiassa valtaosa tuotannosta jäisi silti piiloon. Bayard korostaa näiden kohdalla sitä, että yleiskäsitys on helpohko saada. Hän käyttää esimerkkinään kirjastonhoitajaa, joka suunnistaa kirjastossa jonka ainuttakaan teosta hän ei ole lukenut. Hän kykenee silti löytämään aihepiirin, genren ja muut vastaavan tasoiset näkemykset, joista hän voi sitten täsmentää hakua tiettyyn teokseen.
2: Kirjat joita on selaillut. Näistä kirjoista henkilöllä on hieman tarkempi kuva. Ja sopivalla näkemyksellä kokonaisuudesta hän pystyy itse asiassa keskustelemaan niistä jopa yllättävän hyvin.
3: Kirjat joista on kuullut puhuttavan. Tässä kohdassa Bayard ottaa esimerkin Umberto Econ "Ruusun nimestä". Sen sankari tietää lopussa hakemansa kirjan sisällön melkoisen hyvin lukematta sitä. Hän tuntee sen, koska hän on lukenut kirjan lukeneiden kommentaareja siitä. Hän on saanut kirjan käsiinsä, koska hän lähti alun perin väärille jäljille, ja pääpaha, Jorge, halusi käyttää tätä välineenä jolla piilottaa murhien taustamotiivi. Tämä Jorgen hairahdus johti siihen että vääristä lähtökohdista lähteneet arvailut olivat lopuksi osuvia. Kun lukee riittävän paljon kommentaareja jostain kirjallisuuden lajista ja tekijästä ja kirjasta, ei tarvitse koskaan lukea sitä ja silti tietää siitä yllättävän paljon.
4: Kirjat jotka on unohtanut. Tässä kirjailija nosti esiin de Montaignen. Hänhän kirjoitti siitä, että hän suuresti unohti lukemansa kirjat. Itse asiassa Montaigne unohti jopa kirjoittamiaan kirjoja siten että hän valitteli kuinka toiset siteerasivat hänelle aina välistä häntä itseään ilman että hän tajusi sitä. Samoin kun hän teki kommentaareja kirjoistaan, hän laittoi niihin päivämäärän, koska hän ei aina osannut yhdistää omaa kommentointiaan kirjaan myöhemmin. Montaigne pelkäsikin, että hän toistaa itseään koska ei muista ajatelleensa jotain juttua jo satoja kertoja. (Vaikka hän korosti laiskuuttaan, ja huonomuistisuuttaan, on kuitenkin selvää että hän oli lukenut ja sivistynyt mies. "Mitä enemmän luen, sitä enemmän unohdan" päti ainakin hänen kohdallaan hyvin.)
Kirjoittaja muistuttaa Oscar Wildestä, (eli "Amerikan hikipedian CMX" ~ jota lainataan aina") joka kertoi että "En koskaan lue kirjoja, joista minun pitää kriitikkona kirjoittaa; Siitä on niin kovin helposti haittaa." Wildehän esitti jopa sellaisia kannanottoja, että siinä missä yleensä tehdään "pitää lukea" -listoja, joissa suositellaan kirjoja, yliopiston vielä tärkeämpi rooli olisi siinä että luettelisi kirjoja joihin tarttuminen ei ole suotavaa. Tässä ei tietenkään tavoiteltu boikottia, vaan sitä, että "huono kirja on huono kirja." Top 100 "not to read" olisi vaikea teettää senkin takia, että ihmisten ego on suuntautunut siihen että he mielellään korostavat lukemista, eivät lukematta jättämistä. (Vaikka jälkimmäinen on pakosti yleisempää.) Samoin henkilöt eivät halua kehua lukeneensa "niin ja niin paljon roskaa". (Vaikka erehdyksiä sattuukin, jos lukee enemmän. Lukijakaan ei opi kuin virheistä - ja kuten kaikessa muussakin, suurin osa virheistä joista opitaan on nimen omaan niitä omia.)
Syynä on se, että itse asiassa kaikki kirjat ovat jossain määrin lukemattomaksi jääneitä. Emme siteeraa niitä, emme muista ulkoa. Niistä on muutaman lauseen fragmentteja. Joistain kirjoista tiedetään muuten vaan. Kun kriitikko kommentoi kirjaa, hän puhuu muistikuvistaan ja tulkinnoistaan käsin. Kritiikki on jo oma taideteoksensa. Ja jo pelkän kirjan genren tuntien voi tehdä aivan samantasoisia kritisointeja, joten kirjavalioiden tapaisista paikoista on todella apua. Pienellä selailulla voi tarkistaa, mitä aiheita ja mitä tarkastelukulmia se käyttää. (Itse asiassa jos kirjasta tekee tietokoneanalyysin jossa se vain listaa yleisimmät käytetyt sanat, tietää kirjasta ja jopa sen tasosta yllättävän paljon.) Kirjan sisällysluettelot ja kannet auttavat, jos ne on käsillä. Takakannesta saa ylimalkaisen yleiskäsityksen kuvan kirjan sisällöstä. Ja jos tapaat kirjailijan, tämä riittää jos vain riittävän ympäripyöreästi kerrot pitäneesi teoksesta. Hän ei odota sinuta juonireferaattia.
Tämä kirja on kätevä sen takia, että se:
1: Antaa helpotusta siitä että ei olekaan lukenut Runebergin "Vänrikki Stålin tarinoita" (kuten minä) tai joka on jättänyt Topeliuksen "Välskärin kertomuksia" kesken (kuin myös, en pitänyt).
2: Muistuttaa siitä, että huonon kirjan voi jättää hyvin kesken. Olen kahlannut Austenin kaamean "ylpeyden ja ennakkoluulon" väkisin lävitse. Tosin syynä oli se, että jätin Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" ensimmäisen kerran kesken, kun tarinassa oli vain tylsät bileet ja tapahtumien sekaan ängettiin juonenkehityksen kannalta irrelevantti "randomencounter" haltioiden kanssa. (Joka myös jäi sellaiseksi. Jos olet lukenut kirjan, tiedät mitä randomencounteria tarkoitan) Kun luin kirjaa tästä eteenpäin myöhemmin, se oli paljon parempi. Sen alun alku kuuluu silti mielestäni yhä fantasiakirjallisuuden huonoimpiin. Jos en olisi ottanut kirjaa uudelleen käsittelyyn, en kuitenkaan olisi pettynyt. Aika harvoin kirja paljastuu joksikin muuksi kuin mitä se vaikuttaa.
3: Kertoo että jos tietää lajityypin tai kirjailijasta jotain, voi jo arvailla ja osallistua sitä koskevaan keskusteluun. Tosin minä rakastan Zane Greyn roskaviihdekirjoja, joita moni ei laske edes kirjallisuuteen kuuluvaksi, mutta tärkeää onkin se, että jos en olisi lukenut niitä, voisin hyvin haukkua niitä ja kokea hyvää mieltä tästä. Ja moni pitäisi kannanottojani järkevinä ja perusteltuina.
4: Lohduttaa sillä, että jos käsitys "Rikoksesta ja rangaistuksesta" tiivistyy pariin lauseeseen, vaikka sen on lukenut (kuin itsellä) sama koskee valtaosaa muitakin sen lukeneista.
5: Kirjan lukematta jättämisen ja kirjan lukemisen välillä on vain aste -ero. Jos muistaa pari kohtaa, voi olla jopa aivan samassa asemassa kuin kirjailija, joka on kirjansa kirjoitettuaan etääntynyt siitä ja mahdollisesti kirjoittanut lukuisia muita kirjoja. Ja jos on tutustunut kirja -arvioihin, pystyy mahdollisesti jopa hämmentämään kirjailijaa "de Montaignen malliin" osoittamalla tuntemusta joka ylittää kirjailijan oman muistin omaan teokseensa. Olen melko varma että David Eddings ei erota omia kirjojaan toisistaan. Ainakin minusta tuntuu että ne koostuvat suurimmaksi osaksi randomencountereista ja muilta osin kirjat ovat melkoisen samanlaisia. Tosin ne ovat juuri tämän tyhjyyden ja redundanssin vuoksi niin kivoja lukea. Ja että jos Raamattu on jäänyt lukematta (mikä yllätykseksi on minulla kyllä kahlattuna, Uusi Testamentti peräti kahdesti) se on niin kommentoitu, että "parhaat palat on jo trailerissa" (mikä kyllä pitää paikkaansa.)
Kokonaisuutena kirja korostaakin sitä, miten amatöörit sortuvat nippeliin ja ulkolukuun, ja oikea asiantuntemus ei voi olla pelkällä lukemisen volyymillä "montaa promillea isompi siivu kokonaisuudesta". Kirjallisuuden professorit eivät yksinkertaisesti ole lukeneet niin isoa osaa kirjallisuudesta enemmän että tämä toisi heille etuaseman. He ovat hyviä koska heillä on heuristiikka ja yleisnäkemys aiheesta. He toimivat kuten televisiosarjan House, joka suorittaa sarjan vääriä diagnooseja päästäkseen lopulta juuri täsmälleen oikeaan diagnoosiin; Hän ei suinkaan lääkitse matkan varrella kaikkia mahdollisia sairauksia vaan joka välissä karsii ison joukon mahdollisia tauteja, ja siksi hän melko pian löytää juuri oikean diagnoosin, vaikka tauteja on maailmassa valtava määrä ja hänelle tulevat esimerkitkin usein eksoottisia ja harvinaisia, kun ne eivät ole niin selviä että joku muu olisi sen ennen häntä tajunnut. (Mikä jo sinänsä rajaa mahdollisia diagnooseja erittäin runsaasti.) Toisin sanoen, he ovat hemmetin hyviä puhumaan siitä mitä eivät ole lukeneet tai minkä ovat unohtaneet.
Toisaalta me taviksetkin tulemme tekemisiin saman ilmiön kanssa päivittäin. Kun kuuntelemme musiikkia, emme etsi sitä käymällä läpi kaikkea musiikkia. Itse asiassa kuuntelemme yleensä muutaman kappaleen jostain genrestä ja sitten joko viskaamme kaiken siihen liittyvän pois tai tarkennamme siihen. Samoin käy korostetusti yksittäisille artisteille ja bändeille. Emmekä me valikoi näitäkään satunnaisesti. On olemassa trendejä. Musiikkia ei valita demokraattisesti läpikäymällä kaikkia vaihtoehtoja (kuten emme anna ääntä vaaleissa käymällä kaikki ehdokkaat läpi. Tosin tässä kohden meillä on etunamme vaalikone, jota musiikkiin ei ole ainakaan toistaiseksi tehty tai ainakaan onnistuttu hyvin.)
Tosin olen huomannut, että eri ihmiset kulkevat eri osissa tätä trendiä. Kuten missä tahansa ideologioiden virrassa, myös kirjojen ja musiikin kohdalla, jotkut ovat pioneereja, ja toiset muutosvastarintaisia. Esimerkiksi minun vanhemmalla pienellä sisarellani on ollut suorastaan hätkähdyttävä taito "haistaa trendejä" etukäteen. Kun Rowlingin "Harry Potter" tuli suomeen aluksi, se oli marginaalinen. Siitä tuli muotia vasta yllättävän pitkästi sen jälkeen, kun hän oli sen lukenut ja siitä puhunut. Sama on koskenut muutamaa muutakin ilmiötä. Toki kaikki mihin hän on koskenut ei ole muuttunut kullaksi, mutta kun tilannetta vertaa itseeni - olen sentään kuluttanut lukemiseen valtavasti aikaa - en ole koskaan "ennalta haistanut" yhtään tuollaista ilmiötä, ja hänellä näitä on useita. Päin vastoin, näyttää siltä että ensin jokin ilmiö pyyhkäisee, sitten siihen liittyvä hype laantuu ja vasta sen jälkeen ylipäätään ryhdyn miettimään, kannattaako siihen tarttua vai ei. Toisin sanoen, en ole pioneereja, jotka ovat aallon eturintamassa. Tähän osaan liittyy toki usein myös haihattelu ja marginaali -ilmiöt ja riskit. Mutta toisaalta myös se eturintama on siinä. Kun olen antanut trendin valua ohi, olen saanut käsityksen ilmiöstä jo ennen kuin alan tutustumaan siihen, joten tavallaan luen kirjoja jotka ovat Italo Calvinoa lainaten "Kirjat Jotka Kaikki Ovat Lukeneet Niin Että On Kuin Sinäkin Olisit Lukenut Ne." Tyyliini kuuluu siis varmistelu. Toki tähän liittyy se, että kun ylipäätään tartun johonkin, se on todennäköisesti sen arvoinen. Tai ainakin se on ollut sitä pari vuotta aikaisemmin. Kenties tämä on se syy, jonka vuoksi en ymmärrä politiikkaa tai pysty kommentoimaan terävästi tuoreita tapahtumia. Toisaalta, sitä on ollut silti kädet täynnä työtä : "Must Read Someday" -lukulistallani on tällä hetkellä noin sata teosta, ripeälläkin tahdilla siihen menisi reilun vuoden verran.
Valitettavasti tällä hetkellä olen vaikutusvaltani huipulla. Uuden trendin ja ihmiskohtaloiden haltija. Ei, syynä ei ole se, että sfääreilyni olisi vaikuttanut muihin - kuten jotkut ovat esittäneet - vaan sen takia että minulla on kova influenssa. Jossain pitää olla ensimmäinen, trendinvirittäjä. "Mr Influenze/Influenza". Ja kuten kirjallisuudessakin, sinun ei tarvitse kokea juuri tätä tautia. Riittää, kun kerron että genrenä on "pneomonia".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)