Ajatuksia vastavuoroisen altruismin synnystä

Kun katsotaan ihmisten sosiaalista käyttäytymistä, moni pitää tätä jonkinlaisena anti-evolutiivisuutena. Tässä on tietenkin henkenä se, että ihminen näkee yksilön, eikä geenin, valinnan peruskohteena. Tässä evoluutio on vahvojen selviämistä ja heikkojen karsiutumista. Ja yksilön äly ja voima ovat vahvuutta ja sosiaalisuus ja heikkoihin panostaminen taas olisi tätä vastaan. Suurin osa kuitenkin tiedostaa nepotismin hyödyt. Ja tätä kautta sukulaisvalinnan käsite ei ole mitenkään vaikea. Mutta ihmiset auttavat muitakin kuin lähisukulaisiaan.

Robert Trivers tarttui tähän ongelmaan, ja tästä on luettavissa esimerkiksi hänen kirjassaan "Social Evolution" (1985). Hän kehitti siinä ajatuksen vastavuoroisesta altruismista. Myös Edward Wilson on "Sociobiology" -kirjassaan (1975) kuvannut samaa asiaa. Tässä käytetään usein esimerkkiä hukkuvasta miehestä jonka ventovieras pelastaa. Moni pitää tämänlaista "laupiaan samarialaisen" toimintaa puhtaana altruismina. (Tätä muinaisen Rooman aikaista vertausta jatkaakseni henkenä on se että ryöstetyn miehen ohi kävelleet leeviläiset ja muut hienot herrat toimivat kuten evoluutio on heihin opettanut.)

Triversin ja Wilsonin huomio onkin siinä että jos hukkuvalla miehellä on melko pienet mahdollisuudet pelastua ilman apua, ja jos pelastajalla on melko pieni todennäköisyys kuolla. Ja jos lisäksi oletetaan että jos pelastaja ei huku hän onnistuu pelastamaan miehen ja jos pelastaja hukkuu niin pelastettavakin hukkuu. Tästä syntyy tilanne joka johtaisi siihen että pelastaminen ei ole kannattavaa. Ei ole kannattavaa riskeerata omaa henkeä jotta toisen henkiinjäämisen mahdollisuudet kasvaisivat. Mutta jos oletetaan että palvelus voidaan palauttaa tulevaisuudessa, laskelmat muuttuvat täysin. Vastavuoroinen altruismi muuttaa hyötylaskelmat täysin. Vaihtokauppa alkaakin kannattamaan myös auttajalle. Wilson huomautti että näissä tilanteissa saa helposti jopa aikaan sen tilanteen että tämänlaisen jatkossa saatavan avun hyöty on paljon suurempi kuin mitä voidaan saada pelkästään sukulaisvalinnan kautta.

Matt Ridleyn "The Origins of Virtue" (1996) kuvaakin sitten sitä miten tälläinen vastavuoroinen altruismi toimii esimerkiksi vampyyrilepakoilla. Se vaatii kuitenkin lepakoilta muistia ja kykyä erottaa yksilöt toisistaan. Strategia vaatii muistia koska palkkio-rankaisujärjestelmän on toimittava kohdistetusti. Mutta kun vastavuoroisuus ja mahdollisuus myöhemmin saatavaan palkkioon on olemassa, strategia on nimenomaan evolutiivisestikin katsoen ihanteellinen. (Eikä pelkästään noudata hyveen kaltaisia abstraktimpia ajatuksia.)
1: Ridley huomauttaa myös siitä että ihmisen hypersosiaalisuutta ylläpitää taipumuksemme ns. ylikompensaatioon. Eli rankaisemme tekijöitä vaikka tämä haittaisi meitä itseämme. Eli se että USA:n konservatiivit vaativat kuolemantuomioita on tavallaan ymmärrettävä strategia. Samoin kuin se, että Suomessa vangitaan ihmisiä vaikka tästä tulee kuluja valtionkassaan.

Ajatus ei ole omituinen sillä hengissä selviäminen on luonnonvalinnan karsivan voiman rajoittamista oman itsen ja omien geenien kohdalla. Näin ollen lähes kaikki asiat jotka parantavat kelpoisuutta iskevät jollain tavalla "antievolutiivisina" niille joiden mielestä evoluutio karsii, tappaa ja tuhoaa.

Tässä kuvauksessa on kuitenkin klassinen ongelma. ; Vastavuoroinen altruismi vaatii, paitsi muistia, myös sen että autettu auttaa. Probleema tässä kohden on se, että vaikka vastavuoroinen altruismi ylläpitää itseään varsin hyvin, on vaikeutena se miten tämä järjestelmä lähtee käyntiin. Jos olet auttavainen riskeeraat itsesi, ja jos pelastettu ei auta takaisin, tämä uhraus menee hukkaan. Ja jos sosiaalisuutta selitetään geneettisesti ei voida vain olettaa että ominaisuus olisi jo valmiiksi fiksoitunut. Joten vastavuoroisen altruismin kohdalla ongelmana ei ole se että strategia ei olisi toimiva. Se kyllä ylläpitää itseään varsin mainiosti. Ongelmana on se miten tämä järjestelmä voi rakentua.

Sukulaisvalinnan kohdalla tätä ongelmaa ei tietenkään ole, koska geenien tasolla se että autat sukulaista on itse asiassa se geneettinen palkkio itsessään. Mutta kun vastavuoroinen altruismi ei pidä sisällään tätä elementtiä on vaikeaa ymmärtää miksi se on alkujaan lähtenyt yleistymään.

Oma suosikkini on se, että jos liikumme heimoyhteisössä jossa suurin osa ihmisistä on lähisukulaisia, niin vastavuoroinen altruismi ei juurikaan eroa nepotismista. Näin ollen se myös yleistyy samoilla säännöillä - joskin nopeammin koska sitä hyödyttää myös se muu hyöty. Sukulais-heimo -yhteisöissä joissa kaikki ovat joko sukua tai sukulaisten puolisoita ja näin omien geenien välittäjiä vastavuoroinen altruismi voi siksi levitä. Hypersosiaalisuuden takana olisikin siis nurkkakuntainen elämäntapa. Muihin kohdistuva ystävällisyys olisi siksi sivutuote. Sivutuote joka ei ole yleistymisensä jälkeen karsiutunut koska se hyödyttäisi kuitenkin tässä uudessa ja muuttuneessakin tilanteessa. Se olisi siis samanaikaisesti adaptaatio (sukulaisvalinnan kaltainen) että preadaptaatio (se toimii uudistuneessa ympäristössä tavalla jota sen syntytilanne ei ole ennakoinut.)

Tämä paikkaus on tietenkin tuottanut myös tarvetta rankaisulle. Kun laajemmassa ryhmässä kaikki eivät ole kuuluneet siihen "sosiaaliseen ryhmään" ja auttaneet takaisin, on altruismi jo hyödyttänyt sosiaalisesti niitä toisiaan auttavia. Ja tätä parantamaan voidaan sitten kehitellä erilaisia rankaisemisstrategioita jotka ikään kuin pakottavat muutkin, oman etunsa nimessä, adaptoitumaan yhteystyöstrategioihin.

Lokus ja alleeli ~ eli kuinka veljesi on sinulle läheisempi kuin apina (vaikka retorisesti voitaisiin luoda illuusio päinvastaisesta)

Hikipediassa on biologian filosofiaa koskeva artikkeli "veljen ja apinan sukulaisuus". Se on tavallaan hieno. Siinä ihmetellään sitä että kun ihmisellä on yhteisiä geenejä veljen kanssa keskimäärin 50%, mutta toisaalla selitetään että apina ja ihminen ovat 98% samoja, syntyy tietysti paradoksi. Kysymys on sukulaisvalintaan (eritoten Hamiltonin sääntö) liittyvästä ongelmasta.

Paradoksi on siitä erikoinen että oikea vastaus on siinä että "pitää katsoa mitä lasketaan". Tämän ytimessä on ajatus jota voi kenties parhaiten lähestyä ottamalla tutkimus jonka kreationistit ottivat ilmestyessään joksikin aikaa lempilelukseen. Vuonna 2004 heillä oli ilmassa pätemisen tuntua. Kun siinä ollut ongelma selvisi, tämä tutkimus unohdettiin täyteen hiljaisuuteen. Kreationistien innon voi ymmärtää. Tutkimuksen otsikko kun oli "Eighty percent of proteins are different between humans and chimpanzees" He tarttuivat siihen että 20% samanlaisuus on hyvin vähän. He unohtivat kuitenkin katsoa laskentatavan. Jos geenissä oli yksikin osanen erilainen se laskettiin täysin erilaiseksi geeniksi. Toisin sanoen tutkimus sanoi että 20% ihmisen ja simpanssien välisistä geeneistä ei ollut muuntunut tippaakaan. On luonnollista että jakaumissa muulla tavalla on huomattavasti vähemmän eroja. Jos pienikin muutos romauttaa geenin samanlaisuuden kerrasta nollaan, on selvää että erot kasvavat rivakkaasti ns. laskennallisista syistä. Tavoilla jotka eivät ole relevantteja evoluutioteorian paikkaansapitävyydelle. Jopa kreationistit ymmärsivät tämän varsin ripeästi.

Kun tässä kontekstissa lähestymme uudestaan sitä kysymystä että miksi ihmiset ja laumaeläimet painottavat niin paljon oman suvun ja perheen suosimista. Nepotismissa ei olisi järkeä jos eroissa pelataan promillen murto-osilla.

Vastaus on niin yksinkertainen että tavallaan nolottaa joutua lausumaan sitä koskaan ääneen missään. Vaikkapa silloin kun törmää AiG:n väkevään argumentointiin jossa korostetaan ihmisen ja simpanssin geneettisiä eroja ; Kun tutkimuksia katsotaan ei riitä että katsoo prosenttilukuja.

Alleelitason arviointeja.
Sukulaisuutta tai
sukusiitosastetta miettiessä
prosenttiluvut eivät selvästi
ole samoja kuin mitä
käytetään silloin kun
arvioidaan miten suuri
evolutiivinen väli on.
Toki sukulaiseni varmasti
haluaisivat korostaa
erilaisuuttaan kanssani.
Mutta tuosta taulukosta
ei ole heille niin paljoa
apua. Simpanssista
ei tule heille minua
läheisempää sukulaista
oikein millään. Pahoittelen
heidän kohtaloaan.
Sukulaisia kun ei
tarkalleen ottaen valita.

Kun katsotaan lukuja on syytä tarkastella tarkoitetaanko niillä alleeleja vai lokuksia. Simpanssien kanssa jaetaan ainakin 96% lokuksista mutta esim. toisen vanhempasi kanssa jaat n. 50% alleeleista. Kun tarkastelet asiaa alleelitasolla niin on varsin helppoa tiedostaa miten sukulaisuudella on väliä. Geenien erot eivät ole sitä miltä ne tuntuvat.

Prosentit harhaanjohtavat jos ei ymmärrä miten ne on laskettu. Ja ennen kaikkea sitä että niitä lasketaan erilaisilla tavoilla. Joita ei saa sekoittaa keskenään.

Itse asiassa tässä kohden ei tarvitse tietää mitään muuta kuin sen, että kun populaatiogenetiikassa lasketaan vaikkapa geenien fiksoitumistahtia ja tarkistetaan geenin kelpoisuuksia ja yleistymisiä, kilpailun ytimessä ei ole lokus vaan alleeli. On aivan perustavinta peruspopulaatiogenetiikkaa tiedostaa juuri tämä ; Evoluutiossa kisaa käydään alleelien välillä - ja alleeleissa on jo iso ero kun vertaat omaan sisarukseesi. "Evoluutiopuita" on taas järkevää arvioida lokuksien kautta, sillä niiden kautta ei katsota geenin efektiä vaan sitä kuinka samanlaisia ja erilaisia isommat kokonaisuudet ovat keskenään.

Niille ihmisille jotka sekoittavat tämän tasoisia kysymyksiä ja pitävät näitä rationaalisina argumentteina jotka todistavat tieteellisesti että genetiikka ei ole todiste evoluutiolle. Heille minulla on jalo ja älykäs lainaus. Se kattaa kaiken lopun. (Ja ennen kaikkea : Se on viite. Se on lainaus, joten sen täytyy olla totta. Koska niinhän te kreationistitkin pelaatte keskenänne "todisteidenne" kanssa ; Kun toinen kreationisti väittää jotain, te kopioitte sen ja kutsutte sitä lähteistetyksi tiedoksi johon on viite ja kaikki.)

"You know what else pretty clearly isn't a evidence of evolution either? You. You dum shit flinging ape!"
(Rob Dyke, "Why Would You Put That on the Internet? //87")

Kant, evoluutio ja altruismi

Roger Scruton on kirjoittanut kirjan nimeltä "The Soul of the World". Sen pääteemana on puolustaa transsendenttia maailmankuvaa fysikalistista maailmankuvaa vastaan. Ja tässä etiikka on hyvin keskeisessä roolissa. Tässä argumentissa hän korostaa aitoa altruismia joka ylittää pelkän yhteistyön mukanaantuovan kelpoisuuden. Hän korostaa että ollakseen altruismia sen täytyy haitata itseä. Ja Kantilaisessa etiikassa taas toimitaan siten, että moraalilaki ylittää geenien edun "If Kant is right, a rational being has a motive to obey the moral law, regardless of genetic advantage." Tämän jälkeen hän korostaa että uhrautuva käyttäytyminen taisteluissa demonstroisi että ihminen on todellakin ylittänyt altruistisen käytöksen. "In such instances an entire community is observed to embrace death, in full consciousness of what it is doing, because death is the honorable option." Sota siis tavallaan todistaisi evoluution vääräksi selitykseksi ihmisen uhrautuvalle käytökselle.

Mitalien ja sankaruuden
järjettömyyden puolesta
puhuu esimerkiksi seuraava
varsin perusteltu lausunto:
"Niin viheliäisen typerä,
halveksiva ja halveksittava tapa
palkita ihmisiä, että sitä
on vaikea pukea sanoiksi
käyttämättä hyvin rumia sellaisia.
Erityisen irvokasta
tämä on sota-aikana.
"Hei, vaaransit henkesi,
pelastit toverisi varmalta kuolemalta
ja edesautoit kotimaasi säilymistä.
Otapa tästä ihan helvetin
turha metallinpala.
Ja kaksivärinen kangasnauha.
Pärjäile.""

Itse katson että Scrutonin argumentilla on mielenkiintoinen perusta. Hän katsoo minkälainen ero transsendenttisella ja naturalistisella etiikalla olisi. Ja yrittää sitten falsifioida toisen näistä teorioista tosiasioilla. Ajatus empiirisesti tehtävällä etiikalla on mahdollista sen vuoksi että aina kun evoluutio selittää altruismia, kyseessä on teoreettisesta mallinnuksesta joka tuottaa ennusteita joista poikkeavia asioita voidaan tuoda eteen. "But suppose that the moral explanation is genuine and sufficient. It would follow that the genetic explanation is trivial. If rational beings are motivated to behave in this way, regardless of any genetic strategy, then that is sufficient to explain the fact that they do behave in this way." Ja tässä kohden olen Scrutonin kanssa yhteisellä tiellä ;
1: Jos yhteistyö ja altruismi ovat etiikkaa, niin evoluutio on keino tuoda etiikka empirian maailmaan, ja yksi mahdollisuus tässä todellakin on se, että asia ei selity evolutiivisesti. Esimerkiksi Hamiltonin säännön kautta tiedämme että autettavan sukulaisuuden aste, hyötyä antavien ominaisuuksien periytyvyysaste ja yksilölle tuleva kelpoisuutta koskeva haitta asettuvat tietylle tasolle. Ja jos havainnot ovat jotain muuta, ei tämä periaate voi selittää tämän ilmiön yleisyyttä.
2: Sankaruus tuntuu todellakin olevan usein hyvin lähellä paheksuttavia itsetuhoisia ja irrationaaliseksi luokiteltuja ilmiötä. Kuten typerää uhkarohkeutta ja suisidaalista käyttäytymistä. Tietyssä määrin sankaruus onkin uhkarohkeutta ja ylimääräistä itsetuhoista riskinottoa jolla on lähinnä kauniimpi nimi ja johon suhtaudutaan kenties tämän nimen vuoksi kunnioittavammin.

Moni tosin taitaa intuitioiden vietävänä katsoa "itsekkäässä geenissä" vain sitä nimeä. Olen itse yrittänyt tiivistää peliteorian ja geenitason valinnan yhteyttä iskulauseella "Selfish genes, in many cases, mean altruistic individuals." Scrutonin täytyisikin kenties tutustua hieman enemmän evoluutioon ja nojata vähän vähemmän lukkoonlyötyihin altruismin määritelmiin joissa yhdenlainen altruismi ei voi olla yhteydessä toisenlaisiin. Sillä vaikka "itsekkään geenin" altruismi ei olekaan Scrutonin "aitoa altruismia" Scrutonin antaman filosofisen määritelmän mukaan, niin Scrutonin käyttämät esimerkit ovat sitten jotain jotka hyvinkin selittyvät evoluutiolla. Ja tämä johtaa minut suoraan siihen osaan Scrutonin argumentaatiossa minua ei sen sijaan miellytä.
1: Sen yksilötason tarkastelu. "An organism acts altruistically, they tell us, if it benefits another organism at a cost to itself." Siinä ei huomioida sukulaisvalintaa tai itsekkään geenin näkemystä. Itsekkään geenin koko idea on se, että yksilöt ja heidän lisääntymisensä ei ole niin keskeistä kuin intuitio sanoo. Että tosiasiassa geenin kelpoisuus on katsottava geenitasolla. Näin intuitiivisesti helpot yksilövalinnan ja ryhmävalinnan konseptit on jätettävä syrjään.
     1.1: Esimerkiksi Thermopylain taistelussa unohtui että (a) sotilaat puolustivat kotikontuaan. Eli myös vaimojaan ja lapsiaan ja (b) tosiasiassa urheus on riskinottopiirre joka ilmenee muulloinkin kuin näissä ylivoimaisissa tilanteissa. Urheat soturit ovat kunnioitettuja ja ovat saaneet rahallista etua ja tätä kautta epäsuoraa boostausta geeneilleen. Ja myös naisten suosio on ollut enemmän kuin luultavaa. (Puhumattakaan siitä että sotilaat ovat menneinä aikoina, kuten varmasti myös nykyäänkin, myös raiskanneet naisia.) Näiden huomiointi on tärkeää. Adaptaatious arvioidaan luonnollisesti geenin koko vaikutuskentästä. Scruton pitää adaptiivisia osuuksia ohitettavana, turhana ja triviaalina koska ne eivät ole "oikeanlaista altruismia". Mutta unohtaa että geenitasolla tuotetaan reaktiotapoja jotka toimivat monenlaisissa tilanteissa. Evoluution kannalta selitetty "ei oikeanlainen altruismi" on jotain jonka tulee tilastollisella tasolla olla ainoastaan vahvempaa kuin se "vääränlaisen altruismin" tuoma haitta jotta geenitaso voisi selittää sen. (Jos ominaisuus hyödyttää useammin ja enemmän kuin se haittaa, se yleistyy populaatiossa.)
2: Sen altruismin kuva ei tosiasiassa olekaan evoluutiokäsittelyn kannalta oikea. Hän korostaa tiettyjen tilanteiden eroa. Huolestuttavinta on minusta se, että Scruton tiedostaa tilanteen mutta jatkaa silti sen mukaan. "The concept applies equally to the soldier ant that marches into the flames that threaten the anthill, and to the officer who throws himself onto the live grenade that threatens his platoon. The concept of altruism, so understood, cannot explain, or even recognize, the distinction between those two cases. Yet surely there is all the difference in the world between the ant that marches instinctively toward the flames, unable either to understand what it is doing or to fear the results of it, and the officer who consciously lays down his life for his troops." Tämä korostaa sitä, että vaikka argumenttirakenteen pitäisi olla eri skenaarioiden tarkastelua jossa evoluutionäkökulma kumotaan, Scruton vaihtaa monessa paikassa altruismin määritelmää "lennosta". Tämä ekvivokaatio tarkoittaa sitä että usein Scruton käsitteleekin altruismia lähinnä jonain jossa on sentimentaalinen elementti. Joka sitten erottaa muurahaiset ja ihmissotilaat.

Toisaalta joku voisi korostaa että Kantilaista etiikkaa ei kenties pidä edes käsitellä sillä tiukkuudella mitä Scruton asiaa tarkastelee. (Joku voisi jopa sanoa että jos evoluution tuottama moraali ei ole Kantilaista, niin sen pahempi Kantille. Minäkin sanon niin.) Kuitenkin jos ajatellaan tarkemmin Kantin kategorista imperatiivia voimme huomata että se usein vain sidotaan Platonin tyyliseen ideamaailmaan tai johonkin muuhun transsendenttiin. Tämä ei ole väistämätöntä. Sillä jos mietimme miten Kant määrittelee kategorisen imperatiivin tunnistamisen, sen takana on vahva intuitionistinen lähestymistapa. "Toimi aina sellaisen maksiimin mukaan, että toimintatavastasi voitaisiin tehdä yleinen moraalilaki." Tässä kohden luonnollisesta lajinmukaisesta käytöksestä kumpuava ajatus voisi olla hyvinkin relevantti. Tämä palauttaa Scrutonin näkemykset aiemmin tekemääni objektiivisen moraalin kritiikkiin. Evolutiivinen etiikka ei kenties ole "teknisesti ikuista" siinä mielessä että se muuttuu hitaasti. Mutta toisaalta siinä lajinmukaiset ominaisuudet - mukaanlukien lajinmukaiset käyttäytymispiirteet - ovat kuitenkin jotain joita voidaan lähestyä ja tarkastella. (Oravat ovat nelijalkaisia naksuttavia eläimiä joiden luonnollinen käytös iskee ihmisen lajinmukaista etiikkatajua vastaan.) Kun Kantin kategorinen imperativii haetaan reflektiivisesti omia tunteita peilaten, olisi väärin sanoa että se olisi suoraan automaattisesti biologista etiikkaa vastaan. Scruton tekee siis erikoisen kategoriavirheen, hän toisaalta käsittelee altruismia kuin se olisi auttamatta riippumaton genetiikasta, mutta käyttää sen mittaamiseen intuitiokeskeistä sentimentalistista tapaa jossa genetiikan voidaan nimenomaan voivan vaikuttaa.

Voisin itse asiassa soveltaa tätä huomiota eteenpäinkin.

Richard B. Davis ja F. Paul Franks ovat tehneet puolustustaCraigin "Divine Command Theorya" vastaan. Tämä ammattijulkaisuun kelvannut kritiikki nojasi teoriaa vastaan asetettujen vastaesimerkkien voimaan. Heistä Morriston käyttää argumentaatiotapaa joka ei sovella Divine Command Theoryn omia aksioomia. "In a series of articles in this journal, Wes Morriston has launched what can only be considered a full-scale assault on the divine command theory (DCT) of morality. According to Morriston, proponents of this theory are committed to an alarming counterpossible: that if God did command an annual human sacrifice, it would be morally obligatory. Since only a ‘terrible’ deity would do such a ‘terrible’ thing, we should reject DCT. Indeed, if there were such a deity, the world would be a terrible place – certainly far worse than it is. We argue that Morriston's non-standard method for assessing counterpossibles of this sort is flawed. Not only is the savvy DCT-ist at liberty to reject it, but Morriston's method badly misfires in the face of theistic activism – a metaphysical platform available to DCT-ists, according to which if God didn't exist, neither would anything else." Eli God Command Theory korostaa että ilman kieltoa ne ovat neutraaleja.

Katson että Morristonin kritiikissä vastaesimerkit ovat todellakin sellaisia että niihin on "vähintään kohtuullisen helppoa hankkia suojausta" jos sattuu Craigin teoriasta pitämään. Siksi kyseinen julkaisu antaa syyn olla erimielinen Craigin kanssa. Mutta vetoamalla ja rakentamalla vaihtoehtoisen etiikkamallin, ei sitä kautta että tässä osoitettaisiin että Craigin näkemys on sisäisesti ristiriitainen ja siksi ehdottomasti jotain sellaista jota järkevyyttä arvostava eetikko hylkäisi. ; Onkin hyvin tavallista että Craigin "Divine Command Theorya" moititaan intuitiiviselta pohjalta. Tällöin esiin voi nousta esimerkiksi ns. "hyvät kansanmurhat". Craighan puolustaa Raamatussa mainittua kansanmurhaa jonka Jumala on komentanut. Intuitiiviselta pohjalta tehty kategorinen imperatiivi voisi vihjata että tämä on paha ongelma Craigin teorialle. Mutta tosiasiassa se on relevantti jos ja vain jos meillä on käytössä intuitivistinen moraali, kuten vaikka Kantin kategorisen impreratiivin mittaaminen reflektiivisesti.

On toki poliittinen itsemurha tehdä kuten kirkonmies joka pedofiilikohun alla puolustautui siten että hän ei tiennyt että pedofiilia oli laitonta ja moraalitonta. Kukaan Kantilaisiin moraalivaistoihin, tai muunlaisiinkaan intuitioihin nojaava tuskin sortuisi tämänlaiseen puolustautumiseen. Mutta Divine Command Theoryn kannalta tämä on relevantti. Siinä moraali ei ole luonnon ominaisuus tai suoraan edes asioidentilan ominaisuus. Toimintamalli on aina neutraali itsessään. Hyvyys ja pahuus syntyy vasta komennon jälkeen. ; Moni tunteisiinsa luottava tekee toki tässä sen minkä minäkin. Eli päättelee tästä että "sen pahempi Divine Command Theorylle". Mutta tuo toinen moraalimalli on kuitenkin tästä huolimatta sisäisesti koherentti. Joka taas monista nimenomaan pahentaa asiaa, koska se on malli joka tekee pahasta hyvää, maalaa mustasta valkoista. Mutta josta Divine Command Theoryn kannattaja ei hetkahda koska hän välittää ihmisten ja tunteiden sijasta koherenssista ja auktoriteettisesta hyväksi oletetun Jumalan antamien komentojen tottelemisesta, ja että tämä Jumala ylittää vajavaisen ihmisen järjen ja on siksi suvereenimpaa kuin mikään tunne tai intuitio.

Tai kuten Craig itse asian ilmaisee "Reasonable Faith" -teoksessaan sivulla 48. "Should a conflict arise between the witness of the Holy Spirit to the fundamental truth of the Christian faith and beliefs based on argument and evidence, then it is the former which must take precedence over the latter." Scruton on siis vahvasti Craigia empiristisempi kun taas Craig on puhtaasti transsendenttiin pysyvään Platoniseen moraalikomentoon nojaava. - Eli kenties ajatus intuitiivisesta moraalilaista ei ole ylipäätään se tapa jolla "naturalismi" ja "transsendentti" kannattaa laittaa vastakkain. Kenties järkevämpi jako olisi "autoritaarisen" ja "intuitiivisen" moraalin välillä. Näin ollen Scrutonin tapa lähestyä asiaa ampuu oleellisen paljon ohi maalin.

ryhmävalintaa ja itsekkäitä geenejä

Hei, mitä jos yhteistyön hengessä antaisitte minun lisääntyä ja jäisitte itse ilman?
Sillä eihän evoluutiota kiinnosta yksilö vaan ryhmä!

"In a group, selfish individuals beat altruistic individuals. But, groups of altruistic individuals beat groups of selfish individuals."
(E. O. Wilson)

"Tämä Päivä" -blogissa on kirjoitettu moraalin alkuperästä. Sille on annettu evolutiivinen selitys. "Muita murhaava yksilö huomaa muiden liittoutuvan itseään vastaan ja joutuvansa luonnon armoille ilman erityisen hyviä selviytymiskeinoja. Ja ilman yhteisöä kyseinen yksilö ei kykene lisääntymään. Yksilö ei selviydy ilman yhteisöä. Yksilön selviytyminen on itseasiassa evoluution kannalta merkityksetöntä. Tärkeämpää on yhteisön selviäminen. Yhteisö ilman moraalin kaltaista käyttäytymissäännöstöä kääntyy itseään vastaan ja tuhoutuu, jolloin huomaammekin äkkiä että moraalista tuleekin selviytymisen edellytys taakan sijaan." Hän selvästi vetoaa ns. ryhmävalinnan ideaan jota kannattaa esimerkiksi mainio evoluutikko E. O. Wilson.

Se on jotain jota voisin sanoa hyväksi huomioksi josta on vedetty väärä johtopäätös. (+) On nimittäin aivan totta, että evoluutio ei tavallaan ollenkaan ole kiinnostunut yksilöistä ; Se on kiinnostunut geenien levittämisestä. Näin ollen supervahva ja superälykäs yksilö, joka ei saa jälkeläisiä ei olisi ollenkaan evolutiivisesti menestynyt. (+) Totta on mylös että lisääntyminen on seksuaalisesti lisääntyvillä aina ryhmätoimintaa. (+) Ja eritoten totta on se, että evoluutiota ei itse asiassa ollenkaan tapahdy yksilötasolla. Evoluutio kun on geenifrekvenssien vaihtumista populaatiossa. Yksilöt ovat aina tässä mielessä pääsääntöisesti "muuttumattomia" ja lisääntymismenestys on se joka vaikuttaa geenialleelifrekvensseihin seuraavassa sukupolvessa (sukupolvesta toiseen. (-) Kuitenkin on väärin sanoa että evoluution ytimessä olisi ryhmien ja yhteisöiden selviäminen.

Tämä on itse asiassa aivan yhtä väärin kuin laittaa yksilö valinnan ytimeen. Tämä Päivä viittasi siis ryhmävalintaan. Tämä näkemys on jotain jonka kritiikistä saa melko hyvän kuvan lukemalla Pinkerin "The False Allure of Group Selection" -tekstin. Se pitää sisällään hyvin erilaisia ryhmävalinnan muotoja ja näyttää ne kaikki varsin epäuskottaviksi. Wilson on siis tässä kohden väärässä (niin ikävää tämä kuin onkin, hän on nimittäin todella mainio mies.) Ryhmävalinnan ongelmana on se, että (a) se on usein määritelty epämääräisesti (b) ei ole kerrottu mitään mekanismia jota kautta se voisi oikeasti toimia (c) ja piirteenä toimiessaan se redusoituu vihreän parran ilmiöksi tai sukulaisvalinnaksi tai laumatoiminnan tarjoamaksi yksilön lisääntymiseduksi jolloin se on enemmänkin itsekkään geenin toiminnan erityistapaus, eli se ei oikeasti olekaan ryhmävalintaa vaan jotain muuta.

Yleiskaavana on se, että on toki selvää että yhteistyö auttaa toisia ryhmiä vastaan kamppailussa. Näin esimerkiksi susilauma säästyy yhteistyön avulla vaaroista joista yksittäinen susi ei käytännössä koskaan selviäisi. Tästä yhteistyöstä on evolutiivista hyötyä jos ja vain jos (a) sudella on suoraan omia jälkeläisiä laumassa, jolloin omien geenien osuus paranee. (b) Sudella on laumassa suojattuna lähisukulaisten jälkeläisiä jolloin sukulaisvalinnan kautta omat geenit saavat hyötyä. Tiivis yhteistyö suojelee vain niitä joiden geenejä suojellaan. Jos jokin, esimerkiksi muurahaiset, orjuuttavat toisen lajin hoitamaan omia hommiaan, kyseessä ei ole suinkaan tämän toisen lajin geneettisten ominaisuuksien varjeltuminen ryhmävalinnan nimessä, vaan näitä raukkoja päin vastoin loisitaan.
Tämän kaiken referoimisen sijasta voisin nostaa esille muutaman "puoliksi oman" ajatuksen asiaan liittyen. Ja tämä on täysin eettis-poliittisia käytännöntason mietintöjä. (Pinker yksinkertaisesti teki asian niin ymmärrettävästi ja monisyisesti että olisi miltei rikos valikoida, lyhentää tai leikellä osia hänen tekstistään.) On hyvä huomata, että en vastusta ryhmävalintaa siksi että minulla on tietty, varsin pessimistinen, ihmiskuva ja siihen liittyvä kyyninen näkemys politiikasta. Perustelen tämän kyynisen pessimismin sillä että ryhmävalinta ei toimi. Tiede tulee ensin ja poliittiset implikaatiot on sidottava niihin.

Ei ole yllätys että Tämä Päivä nostaa ryhmävalinnan henkeä juuri moraalin kohdalla. Sillä ryhmävalinta on ollut tapa tuottaa kelpoisuutta esimerkiksi uskonnoille. Niillä yhteiskunta suojautuisi sitten ikään kuin luonnostaan esimerkiksi yhteismaan tragedialta, jonka perimmäinen syy on siinä että yhteinen etu tuhoutuu koska yksittäiset yksilöiden edun kannalta järkevintä on silti esimerkiksi liikalaiduntaa yhteistä aluetta, koska jos sitä ei tee itse niin joku muu kyllä tekee niin. Toki jo arkijärki sanoo että nyky -yhteiskunta näyttää pikemminkin sellaiselta että mikään uusliberalistinen "näkymätön käsi-tihkumisteoriahokkuspokkus" ei ylläpidä maailmassa suojaa yhteismaan tragedioilta. Toisin sanoen ryhmävalinta näyttää jo tässä valossa omituiselta.

Itsekäs geeni -näkökulma onkin ryhmävalintaa aidompi tapa tarkastella evoluutiota. Ja itse asiassa sen idea on juuri se, että lisääntymisessä tarvitaan muita. Sen ideana on se, että yksilö joka ei lisäänny ei ole evolutiivisesti merkittävä. Sen parissa on esimerkiksi sukulaisvalinta, jossa hyötyä saadaan epäsuorasti myös siitä että hoivataan lähisukulaisia. Se kun on vähän kuin itseään auttaisi. Ryhmävalinnan ja itsekkään geenin kautta selittyy yleinen altruismin ja yhteistyön tekemisen ongelma. Itsekäs geeni ei vain suojaa yhteismaan tragedialta. Ja kun muistamme että mikään geeniemme taikanappula ei suojaa meitä ilmastonmuutokselta tai otsonikerroksen tuhoamiselta, se kenties auttaa meitä keskittymään siihen että asiat on erikseen ja työläästi ratkaistava. Itsekkäässä geenissä ihmiskunta ei kenties ole yhtä idealistisen ihana kuin mikä ryhmävalinnan takana, mutta sen huomioiminen opettaa ainakin se, että kontrolloimaton uusliberaismi tuskin auttaa meitä välttämään yhteismaan tragedioita, pikemminkin päinvastoin.

Niinhän sinä haluaisit niiden uskovan..

Altruismista ja ystävällisyydestä

Evoluution kohdalla altruismi on hyvin usein käsitelty aihe. Tämä on ymmärrettävää. Koska evoluutio käsittelee usein adaptaatioita, on selvää että altruismi haittaa yksilöä. Tämä aihe on siksi jotain joka pitää erikseen käsitellä ; Adaptaatio kun tuntuu arkijärjellä ajatellen olevan jopa altruisminvastaista. Ratkaisuja ongelmaan onkin useita. Ja olen kirjoitellut niistä itsekin - toistuvasti. Enkä näe tarvetta juuri nyt panostaa juuri tähän puoleen.
1: Altruismiin kiinnittämisen kohdalla on oikeastaan muistuttamaan vain sen verran, että (a) ihmisten kohdalla itsen uhraaminen on aivan käsittämättömän harvinaista. Ystävällisyys ja avuliaisuus ovat yleisiä, mutta nämä ovat ihan toinen asia. Harvinaisuus tarkoittaa sitä että selitettävä ilmiö on marginaalinen ja heikompikin yhteys/syy riittää usein kattamaan ilmiöstä paljon (b) altruistisia uhrauksia tehdään lähisukulaisille joiden pelastaminen on tilastollisesti katsoen myös omien geenien pelastamista. (b) tai sotatilassa jossa oma hengissäselviäminen on muutoinkin aika epätodennäköistä jotka pienentävät uhrauksen suuruutta (c) tai sitten sitä tehdään tilanteissa joita voi tulkita ekologiseksi loukuksi. Kun ihminen on elänyt heimoyhteisössä, on selvää että ystävien hengen pelastaminen on sukulaisten auttamista. Nykyään ei eletä "yhtä lyhyillä välimatkoilla". (d) Osa uhrautumisista tehdään kaksisuuntaisuusoletuksen vallitessa, ja kysymys onkin oikeasti loisinnasta jolla on teeskennelty vastavuoroisuutta.

Sillä tähän asiaan liittyy toinen ongelma ; Vaikka altruismi onkin käytännössä yhteistyötä, ei kaikki yhteistyö ole altruismia. ; Tämä ongekna nousee esiin "toistuvasti mutta kohtuu harvoin" ns. "evoluutiokritiikissä". Altruismin ongelmat nimittäin nähdään usein joksikin ongelmaksi sille, että evoluutio ei voisi selittää ystävällisyyttä.

Tosiasiassa ystävällisyys ja yhteistyö ovat sellaisia, että ne eivät yleensä ottaen ole evoluution kannalta "altruistisia" samassa mielessä kuin mikä keskustelussa usein tulee mieleen ; Arkikielenkäytössä uhrautuvuus voidaan nähdä yhteistyöhön panostamisena, mutta biologisesti ongelmallista yhteistyötä on vain se, jossa yksilö ottaa itseensä kohdistuvaa vahinkoa. Eli vaikka arkikielessä altruismiin livahtaa mielikuva joka laajentaa käsitettä kaikenlaiseen yhteistyöhön ja auttamiseen, on "evoluution kannalta kompleksisen" altruismin määritelmä oikeasti tätä merkittävästi suppeampi.

Siinä missä altruistisessa tilanteessa joudutaan vetoamaan "epäsuoraan etuun", esimerkiksi yhteisiin geeneihin Hamiltonin säännön kautta, ei yhteistyössä ole ollenkaan tämänlaista ongelmaa.

Evoluutio selittää laumakäyttäytymistä ja parvikäyttäytymistä helpostikin. Kysymys on yhteistyöstä jossa esimerkiksi voidaan saada suurta saalista jota ei muuten voitaisi saada tai voidaan puolustaa jälkikasvua keskitetysti ja täten päihittää suurpetoja. Ja parvessakin hyöty on vähintään se, että jos saalistaja syökin jonkun, on parvessa se helpommin "joku muu". ~ Itse asiassa pelkän yhteistyön kohdalla evoluution kannalta ongelmia ei tule tässä kohden edes lajista toiseen siirtymisessä ; Esimerkiksi mutualistissa suhteessa molemmat lajit hyötyvät, saavat etuja, yhteistyöstä. Näin ollen molemmilla lajeilla on toisiisa kytkeviä adaptaatioita jotka eivät sisällä itsensä uhraamisen elementtiä.

Se, että altruismipuheeseen vedotaan johtuneekin useasta erehdyksestä ja tätä kautta aika laajasta evoluution ymmärtämättömyyden osoituksesta ; (a) Ensinnäkin siinä sekoitetaan arkikielen "altruismi" -sana evoluution altruismiin. (b) Evoluutio voidaan nähdä pelkästään taisteluna ja väkivaltaisuutena, jolloin evoluutio ei voisi olla ystävällinen. Vaikka adaptaatio ajaa hyötyä ja sopeutuneisuutta, ei suoraan voimaa tai kokoa. (c) Luullaan että altruismiaiheen käsittely tarkoittaa että selityksiä altruismille ei olisi selitystä tai että se olisi jonkinlainen ongelma.

Pieniä mietelmiä altruismin evoluutiosta

Evoluutioteoriaa voidaan karkeasti kuvata optimointistrategiana, jossa uhrauksissa on ikään kuin aina jonkinlainen panos-hyötysuhde. Kun soppaan heitetään arkipuheessa sellaisia termejä kuin olemassaolon taistelu, on selvää että mielikuvat siirtyvät ikään kuin automaattisesti¹. Siksi voisi olla vaikeaa yhdistää evoluutiota auttamiseen ja yhteistyöhön, altruismiin.

Tietenkin kun katsotaan evoluutiota, on hyvä huomata että altruismi on itse asiassa vain piirre ihmisessä. Tällöin on hyvä huomata, että evoluutiossa piirteet voivat olla muutamanlaisia;
1: Jos luonnonvalinta ei vaikuta, on kyseessä neutraali ominaisuus. Tällöin ominaisuudella on vain vaikutus. Esimerkiksi Gould tuli tunnetuksi siitä että hän piti toimintojen liittämistä vaikutukseen liian suorasukaisena on se "mitä hänestä pitäisi muistaa".² Vaikutuksiltaan neutraali ominaisuus voi olla tätä montaa tietä.
___1.1: Epäsuora yhteys on esillä esimerkiksi silloin kun mietitään esimerkiksi kysymystä siitä miksi miehillä on nännit. Ihmisillä nännit ovat tietysti imetyksen kautta hyödylliset, mutta mies saa tämän ikään kuin sivutuotteena. Koska naisilla on nännit ja nämä syntyvät sikiönkehityksessä varsin aikaisin, on miehilläkin sellaiset vaikka he eivät imetä.
___1.2: Jäänne taas on tehtävä joka on joskus aikaisemmin ollut hyödyllinen. Tällöin se voi olla surkastuma, joka ei tarkoita sitä että sillä ei olisi funktiota vaan että sen vaikutus on heikentynyt eikä tätä rakennetta ole muokattu johonkin uuteen funktioon (jolloin se on adaptaatio).
___1.3: Vaikutus on neutraaliteorian korostamien ilmiöiden yleistämä. Tällöin ominaisuus on yleistynyt esimerkiksi pullonkaulailmiön vaikutuksesta.
2: Ominaisuus on adaptiivinen, jolloin siitä on kelpoisuutta parantavaa hyötyä. Sen vaikutus on toisin sanoen sellainen että se ratkaisee jollain tavalla sitä miten paljon lisääntymään pääseviä jälkeläisiä tulee.
___2.1: Luonnonvalinta. Selvät hengissä selviämistä auttavat rakenneedut tai käyttäytymisedut ovat tietysti se, mikä kaikille tulee ensimmäisenä mieleen. Tämä auttaa tietysti sekä itseä että pääsee hengissä lisääntymiseen asti, että myös jälkeläisiä jotka tekevät samoin. Evoluutiossa on mukana tämänlaisia "sukupolvelta toiselle siirtyviä" näkökulmia joka tässäkin kohdassa usein alikorostuu yksilön oman hengissäselviämiskyvyn - liian usein jopa "taistelukyvyksi" latistuvan sellaisen - kustannuksella.
___2.2: Seksuaalivalinnassa taas ominaisuus yleistyy koska se auttaa hurmaamaan toista sukupuolta. (1) Nämä ovat itse asiassa monesti myös sellaisia että ne auttavat luonnonvalinnassakin. On nimittäin edullista valikoida puoliso joka maksimoi omien jälkeläisen hengissäselviämistä. Hyvän puolison erinomaiset geenit ikään kuin auttavat niitä omia geenejä yleistymään "vähän vapaamatkustajinakin". (2) Mutta joskus vastaan tulee sellainen piirre joihin vaikuttaa Zahavin haittaperiaate. Tällöin piirre itsessään on haitta ja rasite, jonka olemassaolo ikään kuin takaa että muut piirteet ovat hyvinkin elinkykyä parantavia. Kun vaikkapa riikinkukko pystyy rakentamaan kelpoisuutta heikentävän pyrstön, tämän muut geenit ovat varmasti mainiot kun otus ei ole pyrstöstä huolimatta joutunut esimerkiksi ahmaistuksi.
___2.3: Sukulaisvalinnassa on mahdollista tehdä uhrauksia, koska lähisukulaisilla on yhteisiä geenejä. Näin ollen voidaan sanoa karkeasti että "geenien kannalta jos pelastaa kaksi lastaan voi kuolla prosessissa". Tässä rajoja voidaan arvioida esimerkiksi Hamiltonin säännön kautta. Its asiassa esimerkiksi eläimillä tunnetaan lisääntymisstrategiana K -strategia, jonka "strateginen ydin" on juuri siinä että jälkeläisten määrä ei evoluutiossa ole itseisarvo, ja siksi jälkeläisiin panostaminen on joskus jopa erityisen hyödyllistä.
+: Mielenkiintoiseksi evoluution tietysti tekee se, että joskus vaikutus muuttuu adapviitiseksi ominaisuudeksi. Predaptaatioksi kutsutaan tilannetta jossa aikaisemmin neutraali ominaisuus onkin uudessa ympäristössä edullinen. Tällöin piirteen syntymisen syy ja syy miksi se on noussut yleiseksi populaatiossa on eri kuin se, miksi se nykyään yleistyy tai pysyy populaatiossa. Esimerkiksi maatalouden kohdalla rikkakasvien siementen koko kohtaa hyvin voimakasta valintapainetta. Ennen rikkasiementen koko oli neutraalimpi asia, mutta nykyisin niille tärkeää on solahtaa sopivasti siemeniä lajittelevista seuloista.

Altruismin kohdalla on kenties mielenkiintoisinta painottaa siihen, mikä on adaptiivista. Tämä on itse asiassa mukavan monipuolinen näkökulma: Altruismi on nimittäin toimintaa, joka myös näkyy monella tavalla. Tässä mielessä sillä on hyvinkin abstrakteja ilmenemisiä, jotka kuitenkin toimivat markkereina jotka ovat kaikkea muuta kuin evoluution ulkopuolella.³
1: Altruismi sukulaisvalinnan kautta on itse asiassa ilmiselvä tilanne. Tätä korostaa se, että ihminen yleensä auttaa muita eigeneettisin avuin. Esimerkiksi rahanantaminen on siksi toki uhraus, mutta jos sillä saadaan geneettistä yleistymishyötyä, eikä panoksesta ole haittaa muuta kuin pankkitilin numeroissa niin suurikaan panos ei ole haitta ; Siksi jos köyhäilevän sukulaispojan tilille siirtyy miljoona miljardöörisedän tililtä, ei uhraus ole antajalle merkittävä mutta saajan elämässä se on taatusti hyvinkin ratkaiseva.
2: Kenties mielenkiintoisempi on "ystävävalinta". Ihminen on nimittäin laumaeläin jolla on kyky sekä tehdä samoja asioita yhdessä että työnjako joka mahdollistaa eri asioiden tekemisen. Molemmat ovat yllättävänkin tärkeitä hengissäselviämisen kannalta. (Ja niiden mukana pysyy pystyssä esimerkiksi nyky-yhteiskunta joka mahdollistaa esimerkiksi sairaalahoidot.) Näitä yhdistää altruismi ; Ei riitä että toinen osaa tehdä työtä, hänen täytyy haluta myös jakaa töiden tuloksia. Siksi moni katsookin että peräti pääsyy ihmisen altruismiin ei ole ollenkaan sukulaisvalinnan kaltaisissa piirteissä, vaan ovat panostuneet nimenomaan yhteisöön. Tämä selittää esimerkiksi ihmisen panostamisen maineeseen, sosiaalisen poseeraamisen ja monet muut vastaavat piirteet. Sukulaisvalinnassa kun ei tarvitse korotaa "olen reilu" -tyypisiä ratkaisuja, vaan se toimii karkeammin "olen goddamit serkkusi, laske montako yhteistä geeniä meillä on!"

Kuitenkin molemmat ylläolevat hyvinkin tiukasti "noudattavat kannattavuuslaskelmia". Niissä on jonkinlainen peliteoreettinen skeema jonka pohjalla erilaisia ratkaisuja tehdään. Näin ollen moni selittääkin että evoluutio selittää altruismin, mutta ei aitoa altruismia. Tässä ongelmana on tietysti se, että on vaikeaa nähdä onko ihmiskunnan toiminnassa "aitoa altruismia" ollenkaan. Moni korostaa että aito altruismi selittyy vilpittömillä auttamisintentioilla, mutta tässä sekoitetaan käyttäytymispiirre ja sisäinen subjektio samaksi. Evoluutiolaskelmia tehdessä katsotaan käyttäytymispiirteitä. Sisäinen subjektio ei ole ollenkaan välttämättä sama. Tämän vasta-argumentin huomioiminen on tärkeää, koska ihmisten anteliaisuutta tunnutaan ylikorostavan. Se on päinvastoin yleensä hyvinkin järkevissä rajoissa. Ja ihmiset korostavatkin yhteistyön jatkuvuutta korostavaa altruismia joka ei selvästi ole altruismia altruismin vuoksi juuri siksi että "loisimista" ja muuta vastaavaa katsotaan hyvinkin pahalla ja tämänlaisen huomaaminen evää avun. Altruismi on siis selvästi altruismia ehdoilla.

Tästä huolimatta mahtipontisen liioitteleva altruismi on itse asiassa mahdollista ottaa esiin juuri Zahavin haittaperiaatteen kautta. Tässä korostetaan sitä että jos sinulla on varaa olla altruisti, olet taatusti kelpo veikko. Zahavin haittaperiaatteeseen liittyy koreilu ja leveily. Ja koska ihminen on sosiaalinen eläin, on selvää että koreilua ja leveilyä voidaan harjoittaa monella tavalla. Muusikko voi röyhennellä vapa-ajalla jota hän on käyttänyt ns. turhan mutta mukavan taidon opetteluun. Ja jopa se että joku näkee että on veneenveistäjä joka auttaa ihmisiä, on se jonain joka näyttäytyy resurssejensiirtona ; Ihminen uhraa voimavaroja itsensä ulkopuolelle ilman että kuolee prosessissa. Näin seksuaalivalintaan liittyviä tapahtumia voi tapahtua elämässä hyvinkin laajakirjoisesti. Kohteena ei tarvitse olla suoraan edes vastakkaisen sukupuolen edustaja. Sillä riittää että tämänlaista nähdään - tai kenties koska ihmiset ovat myös juoruavia olentoja, niin myös maineen kiirimisen kautta kuuluminen on tärkeämpi.

---

1 Oikeasti psykologisesti tiedämme että kysymys on ankkuroitumisesta. Siksi Dawkinsin käsite "itsekäs geeni" luo negatiivisia mielikuvia. Sama "kontaminoiva vaikutus" on myös "uskon virus" -termillä, joskin luultavaa on että Dawkins on jälkimmäisessä miettinyt tätä "ankkuroitumista" ja ensimmäisessä ei. Samasta syystä kaupoissa on usein hedelmäosasto ensimmäisenä. Se lisää, paitsi spontaania hedelmien myyntiä, niin myös luo mielikuvan "raikkaudesta" joka itse asiassa tekee koko muusta kaupasta ja sen tuotteista miellyttävämmän vaikutelman. Olemme ankkuroituneet tähän positiiviseen mielikuvaan. Kaupat tietävät tämän ja käyttävät tätä hyväkseen. HeVi -osaston siistinäpito on myös tärkeää tätäkin kautta. Myynninedistys on joskus omituista.
2 Moni unohtaa tämän kohdan. Siksi esimerkiksi kreationistit esittävät altruismin siten että "Jos evoluutikot eivät keksi adaptiivista kertomusta altruismille, evoluutio on väärässä, käytännössä kumottu koska se ei selitä tätä anomaliaongelmaa." He osaavatkin yleensä hyvin vähän evoluutiota, ja seuraavat mielikuvaevoluutiota joka on oikean evoluutioteorian säälittävä olkiukkoversio. Evoluutikot tuntuvatkin etenkin nykyään korostavan sitä, että adaptiivinen kertomus on oikeutettava. Ensin on katsottava että ominaisuus todella vaikuttaa kelpoisuuteen. Neutraali ominaisuus on joskus jopa kuin "nollahypoteesina", eli ajatellaan että piirteellä ei ole vaikutusta jos sille ei sellaista voida näyttää. Tämä on toki kenties vähän pitkälle menty asenne, mutta se tasapainottaa mukavasti tätä toista ylilyöntiä - yleisempää sellaista ; ja siksi jotain jonka vastaan taistelu on olennaisempaa.
3 Jostain syystä moni luulee että evoluutio koskee vain karkeita refleksejä ja fyysisiä rakenteita. Ja että kaikki muu olisi evoluution ulkopuolella jotenkin jo evoluution määritelmän kautta. Tämä on varsin omituista, ja kuvaa lähinnä lausujan näkemyksen puutetta kuin jotain evoluution oikeaa rajallisuutta. Usein syynä on se, että ollaan jumituttu geneettiseen determinismiin eikä ymmärretä että geenien ja ympäristön yhteisvaikutus on hyvin paljon monisyisempää. Tämä on oikeastaan sääli, sillä ilman tämänlaisia tiedostuksia evoluutio lakkaa näyttämästä siltä elegantilta ja hienostuneelta ja monisyiseltä teorialta joka se on. Uskon että yksi syy siihen että evoluutioteoriaan liittyy vastemielisyyttä sekä uskonnollisella että humanistisella puolella seurausta juuri tästä "rajoittuneesta evoluutiokuvasta".

Rakkausautomaatti

Myers näytti miten Dawkinsin uutta kirjaa nimeltä "the Magic of Reality" oli kritisoitu varsin epäonnistuneesti. Quote minettäjä oli ottanut kontekstista irrotetun lauseen ja väitti että Dawkinsin mukaan rakkaus ja kateus ovat illuusioita. Kun katsoo kohtaa tarkemmin, Dawkins itse asiassa esittää kysymyksen ja vastauksen "Does this mean reality only contains things that can be detected, directly or indirectly, by our senses and by the methods of science? What about things like jealousy and joy? Are these not also real? Yes, they are real. But they depend for their existence on brains: human brains, certainly, and probably the brains of other advanced animal species, such as chimpanzees, dogs, and whales, too." Ilmeisesti kriitikko oli lukenut kysymykset ja luullut että ne ovat retorisia kysymyksiä joihin ateistin vastaus olisi "ei". Ja sen takia hän ei osaa lukea ja ymmärtää sitä 4 arkista sanaa siinä heti perässä.

Tämänlaisen kirjoittaminen ei itse asiassa olisi kovin relevanttia. Uskovainen quote minettämässä uskonnotonta on vähän kuin se tarina miestä purevasta koirasta. Se ei ole uutinen. Siksi onkin hyvä mennä asiasta hieman eteenpäin. Ajattelin nimittäin miettiä syitä sille, miksi ateistien rakkauskäsitykseen kohdistetaan toistuvasti nuivuutta ja heitä kuvataan "tunteettomina" ja "pinnallisina".

Leimakirvesselitys ; Ateistit uskovat näin koska minä itse luulen niin.

Monille uskovaisille ateismi ymmärretään nimen omaan siten että tunteet olisivat olemattomia ja illuusioita. Syy tähän on hieman ongelmallinen ; Se voi olla sitä, että uskovainen näkee tunteet Jumalallisina ja laittaa tämän kontekstin ateismiin sellaisenaan. Tästä syntyy "vain aivotoimintaa" -näkemys jossa paino on sanalla "vain", kuvaamassa jotain pinnallista ja simuloitua ja illusionaarista. Ateistit itse näkevät että heillä on eri selitys samalle ilmiölle. Heistä ilmiö itse ei muutu olemattomaksi siksi että sille on toinen selitys, itse asiassa päinvastoin ; Selitystä (kuten aivotoiminta) tarvitaan jos ja vain jos on jokin ilmiö jota selitetään (kuten tunne -elämykset) ovat olemassa. Ateismi ei siksi kiistä tunteiden aitoutta. Uskovainen joka ajautuu tämänlaiseen "korvaushoitoon" itse asiassa kertookin enemmän omista ennakkoluuloistaan ja siitä miten heidän maailmankuvansa on niin kaikenvärittävä että he eivät edes kykene sisäistämään erilaisen näkemyksen sisältöä.

Kuitenkin uskovaisilla on tunteisiin tietynlainen suhde. Tämä auttaa ymmärtämään jotain. On nimittäin huomattava miksi nimenomaan rakkaus on heille se, joka toistuu heidän puheissaan. Nälkään he eivät suhtaudu yhtä innokkaasti. Heillä ei itse asiassa yleensä ole mitään ongelmia ymmärtää miksi evoluutio voisi rakentaa näläntunteen. Uskovaisten näkemyksissä tunteissa on nälän kaltaisia pinnallisia tunteita. Sitten on abstrakteja tunteita, kuten hämmästys ja rakkaus. Uskovaisten mukaan kiima on pinnallista ja rakkaus syvällistä. Syvällisiksi määritetyt tunteet he olettavat pakosti Jumalallisiksi, eikä niitä voisi redusoida luontoon. Tämänlainen ajattelu päätyy kiertämään kehää. Tunteen täytyy olla Jumalallinen joten "naturalistit" ovat joko tyhmiä kun eivät tunnusta tätä asiaa tai sitten he ymmärtävät asian ja uskovat että ihmiset rakkaudentunteineen ovat automaatteja, jotka elävät tunteen illuusiossa.

Rakkaus on toki siitä erikoinen piirre, että se on altruistinen tunne. Siinä ihminen irtautuu omasta itsestään ja kehonsa suorasta hyvinvoinnista. Nälkä taas on itsekästä ja siitä on selvä hyöty hengissäselviämiselle. Minua tietysti huvittaa suunnattomasti, kun ihmiset eivät huomaa että evoluutiossa kaikki adaptaatiot vaativat jonkinlaista geenien lisääntymistä. Lastenkasvatukseen sitoutuminen on yleinen strategia luonnossa. On siksi hauskaa huomata miten samat tyypit joiden mielestä avioliitto on miehen ja naisen välinen suhde ja luonnollinen koska lapset syntyvät aina niin että on isä ja äiti, eivät millään kykene ymmärtämään että rakkaudesta voisi olla jotain evolutiivista hyötyä..

Kuitenkin, vielä tärkeämpänä, tämänlaisen jaottelun näkeminen järkevänä on lähinnä osoitus siitä että mielessä oleva evoluutio on naivia olkiukkoevoluutiota. Tai että tunnekäsittely on jäänyt Frans de Waalia edeltävään, maailmansotien jälkeiseen, aikaan. Aikaan jolloin tunnetutkimus oli pelkkää aggressiotutkimusta. Yhteistyö on itse asiassa monesti erittäin adaptiivista. Evoluution kautta rakentuu yksilötason itsekkyydestä nousevia järjestelmiä. Nolointa on että jokainen on kuullut Dawkinsin "itsekkäästä geenistä", mutta kokee että tämä todistaa että evoluution mukaan ihmisiet ovat itsekkäitä. Kun teoria selittää miten ihminen voi esimerkiksi sukulaisvalinnan kautta jopa uhrata henkensä pelastaakseen toisia ihmisiä - ja että tämä on evolutiivisesti erittäin kannattavaa.

Näin uskonnottomien tekotunneargumentaatio ja jako pinnalliseen ja syvälliseen voidaankin nähdä lähinnä kritisoidun näkemyksen puutteellisesta käsittämisestä. Ja kritiikin ydin on se, että kritisoidusta ymmärretään jotain. Jos tämä tila ei toteudu, ei ole mitään kritiikkiä vaan pelkkää moitetta.

Rakkauden oletettu redusoimattomuus. (Erilainen koska minä luulen jotain niin hekin uskovat samalla tavalla.)

Uskovaisten näkemys rakkaudesta muistuttaa parhaimmillaan Chalmersin "vaikeita kysymyksiä" kognitiotieteessä. Ja sen ongelmana taas on se, että se on vähemmän pakottava ja ilmiselvä kuin voisi luulla.
1: Uskovainen käytännössä ensin olettaa että tietyt tunteet eivät mitenkään voi syntyä aivoissa, eikä niitä voi selittää tieteelläkään. Tämän lisäksi he katsovat että rakkaus on olemassa. Koska asia ei voi redusoitua materiaaliseen (perusoletus) on pakko ottaa jotain muuta jota kutsutaan yliluonnolliseksi, joka voi viitata vaikka Jumalaan. (Lisäväitejoukko)
___1.1: He selittävät ilmiön siten että rakkaus ei synny koskaan missään, ihmisen rakkaus on vain laimentuma jostain Jumalasta joka on rakkaus. Tätä he eivät testaa, vaan se on pelkkä konstruktio jota ei testata mitenkään. He vaativat testausta "naturalisteilta", joten eri ihmisiltä vaaditaan ihan erilaisia perusteluja. Tämä on kaksoisstandardin rakentamista. Todistaminen koskisi vain toista kun itse oltaisiin ikään kuin ilman todistamista rationaalisia ja oikeassa.
___1.2: Isoimpana ongelmana on se, että lopputulos on itse asiassa sama kuin perusoletus. Rakkaudellisen aivotoiminnan mahdottomuutta ei todisteta, vaan se on pelkkä väite. Ja kun tämä sama väite on sekä premissi että johtopäätös, tiedämme että kyseessä on kehäpäätelmä. Se ei toki ole sisäisesti ristiriitainen, koska kehäpäätelmän ristiriitaisuus olisi mahdottomuus. Kehäpäätelmä on kuitenkin jo itsessään logiikan raiskaamista joten tästä ei tarvitse jatkaa yhtään enempää.
2: Uskonnottoman kohdalla aivotoiminnalle ei tietysti oleteta mitään tämänlaista mahdottomuusestettä, joten ylläoleva logiikka ei vakuuta heitä pätkääkään. He eivät jaa premissejä, joten koko "ota oma maailmankuva ennakkoluuloineen, ja siirrä x:n puute siihen, älä muuta muuta myllyä ja katso mitä syntyy" on vain vetoamista, ei perustelua. Jos sanotaan mitä ateistit sanovat, on otettava ateistien oma logiikka, laitettava se ateistien muuhun ajattelumyllyyn jossa monet muutkin asiat ovat erilailla ja sieltä saattaakin tulla ihan erilainen tulos.

Pyhäin Ylpeys -selitys

Uskoisin kuitenkin että enemmistö ei mieti kognitiotiedettä kovinkaan paljoa. Vastemielisyyteen on löydettävissä ateistivihaista leimakirvestä ja kognitiivista filosofiointia yksinkertaisempi selitys. Sielukonsepti on uskovaisille hyvin tärkeä. Se kertoo että ihmiset ovat enemmän ja spesiaaleja. Sen menettäminen tuntuu nöyryyttävältä. Tähän erikoislaatuisuuteen verrattuna kontrastina on noloa olla "vain eläin" tai "vain aivotoimintaa". Ilman tätä erikoislaatuisuutta se "vain" tipahtaa pois ja ihminen on eläin ja aivotoimintaa ilman sen kummempaa nöyryytyksen tunnetta. Uskonto kumpuaa siksi ylpeydestä, olosta siitä että on jotain todella erityislaatuista. Ja rakkauden käsittely heijastuu tästä johtuvasta pelosta. (Koska mitään järkeähän kritiikissä ei ole, joten psykologiset syyt on syytä kaivaa esiin.)

Sielu on kuitenkin tarkemmin ajatellen varsin omituinen konsepti ; Jos keho on vain jotain jossa sielu majailee, niin silloin on erikoista huomata miten sieluun vaikuttaa kovasti kaikenlaiset materiaaliset asiat. Jos esimerkiksi olet reipas 20 -vuotias joka ikääntyessään kehittää Alzheimerin taudin, sielusta tulee dementoitunut. Vaikutuskohta on aivoissa ja vaikutuskanavat vaikuttavat elämässä varsin kokonaislaatuisesti. Teologisesti onkin mielenkiintoista että sielu nähdään ikään kuin vain jonain joka siirtyy tuonpuoleiseen. Näin ollen degeneroitunut sielu tempaistaisiin taivaaseen? Vai se 20 -vuotiaan sielu?

Tämänlaiset mietteet paljastavat helposti sen, miten aivotoimintaan sitominen ei ole ollenkaan sellaista kuin voisi ajatella. Ne näyttävät että vaikka emme kenties tiedä aivoista paljoakaan, niin jo se joka tiedämme nyt näyttää että ajattelumme redusoituu mitä erikoisimmin ja syvällisimmin tavoin aivoitoimintaan. Se, mitä aivoille tapahtuu vaikuttaa dramaattisesti siihen miten tunnemme, koemme, tiedostamme ja ymmärrämme asioita. Tieto näyttää käytännössä jo nyt jotain jota haluttaisiin pitää mysteerinä.

Loppukaneetti.

Uskovaiset suhtautuvat ateistejen rakkaudentuntemukseen ja rakkauskäsitykseen varsin halveksivasti. Takana on aina jonkinlainen ajatus ihmisen erikoislaatuisuuden ja tuonpuoleisen aspektin hylkäämisestä ja latistamisesta osaksi luontoa. Tämä koetaan tunteettomuudeksi ja tätä tunteettomuutta pelätään ja tämän takia vastustajatkin helposti nähdään tunteettomina. Tai ainakin että heidän rakkauskäsityksensä tarkoittaisi sitä että ihmiset olisivat illusionaaristen tunteiden vaikutuksen alla.

Kuitenkin esimerkiksi tietoisuuden ja "vaikeiden kysymysten" kohdalta voidaan oppia sen verran, että on täysin rationaalista uskoa että ihmisten ajatteluprosessi, tietoisuus ja muu on aivotoimintaa. Ihmiset siis todellakin ovat eräänlaisia automaatteja. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä että ihmisten tunne-elämykset olisivat sen heikompia. Ne ovat juuri samanlaisia kuin nykyään. On vain laajennettava käsitystä siitä mitä tarkoittaa olla automaatti. On hyvä muistaa että myös määritelmiä on hyvä laajentaa havaintojen kautta.

Se, mikä kaikkien tulisi ymmärtää on se, että ateistien käsitys rakkauden kokemisesta ei ole sen pinnallisempi tai edes erilainen kuin uskovaisilla oleva. Heidän automaattikäsityksensä on se joka on erilainen! Kun uskova puhuu automaatista hän ajattelee sitä erilaisena. Siinä missä uskovaiselle automaatti tunteellisimmillaan on Terminator (killer robot), ateistille vastaava on sen sijaan John Connor (the Leader of the Resistance). Jos tätä eroa ei tajua, vuoropuhelu tietysti vaikeutuu.

Miten evoluutio palkkaisi tappajan?

"Where life had no value, death, sometimes, had its price. That is why the bounty killers appeared."
("For a Few Dollars More")

Länkkärit tietävät. Kuolemalle tulee hinta koska elämälle ei nähdä arvoa. Nihilistisen maailman seurauslakeja miettien se tuntuu mahdolliselta. Se on eräänlainen elokuvan tarjoama selitys palkkamurhaajien olemassaololle. Niille, joita elokuvassa seurataan. Tosiasiassa palkkamurhaajan ammatissa on kysymys elämisen ja kuolemisen välineellistämisestä. Kun jonkun kuolemalle nähdään instrumentalismin kautta suurempi arvo kuin hänen elossaololleen, jossain on joku jolle tarjota osa tästä erotuksesta. Näin ihmisille ei ole luvassa "pitkää ikää ja valiojogurttia." Elokuvien palkkatappajateemaa voisi kasvattaa viittaamalla elokuvaan "I Hired a Contract Killer", jossa elämäänsä pettynyt maksaa palkkatappajalle koska ei kykene tekemään haluamaansa itsemurhaa.

Tämänlainen on tietysti kovaa ja julmaa. Mutta tästä kuitenkin päästään siihen miten elämä ja kuolema muualla arvottuu. Evolutionistit eivät ole julmia, mutta evoluutiossa itsessään on kysymys luonnonvalinnasta. Ja se voi ilmetä tavoilla jonka ihmiset kokevat julmina. (Maailma ei ole puhtaasti eettinen laitos. Olipa syynä sitten vaikka ihmisten syntiinlankeemus tai muu selitys pahan ongelmaan.)

Se miten evoluutiossa asioita mitataan ei tietysti ole lompakko. Kyseessä on kelpoisuus. Evoluutio näyttäytyy helposti elämän rakastamisena. Evoluutiohan liitetään mielikuvissa hengissäselviämiseen ja kovuuteen. Pitkäikäisyys näyttäisi siis olevan yksi hyvä mittari onnistumisesta evoluutiossa ; Pitkään elävä ehtii siittämään monta.

Evoluution yhdistäminen elämään näyttää kummalliselta, kun huomaa miten paljon kaikenlaista luonnossa nimen omaan kuolee. Kuolema näyttäisikin olevan jonkinlainen probleemi evoluutiolle. Eihän elämää pidentävä evoluutio kuolemista lisää, vaan yrittää sitä vähentää.

Kuitenkin voidaan kuvainnollisesti sanoa että populaatio on jossain olosuhteissa valmis "ostamaan palkkatappajan". Jossain tilanteissa adaptaatio joka lyhentää elinikää voi olla hyvä strateginen ratkaisu.

Ensivilaksulla evoluutio toki tuntuu ikään kuin "rakentavan Lamborgiineja". Se tuottaa elinkykyisyyttä, toimivuutta, laadukkaita rakenteita. Parhaiten sopeutunut (vahvin tai muu) pärjää. Kuitenkin evoluution kannalta jokin voi olla "haaskaamista". Näin mukana on myös "Ladastrategia", jossa osat jotka eivät ole oikein ikinä kuolemisen syynä heikentyvät. Luonnonvalinta ei pidä niiden "ylenmääräistä kestävyyttä" yllä. Tämä johtaa muihinkin asioihin kun maksimaalista heikompitekoisiin kohtiin.

Tekno Kekon mielekäs maailmanhistoria esittelee Darwinin kuljettaman pitkäikäisen kilpikonnan ja kertoo tämän avulla mukavasti tärkeän yksityiskohdan evoluutiosta. Kuolemisessakin on järkeä. Syynä on se, että evoluutiossa on yksilöiden sijasta kysymys populaatioista ja ajasta.

Mukaan nousee evoluution edistymistahti. Evoluution edistyminen sukupolven aikana voidaan arvioida (yksinkertaistetysti) jalostajan yhtälöstä. Ominaisuuden perinnöllisyysaste ja valintapaine vaikuttavat siihen miten paljon muutosta syntyy valinnan kautta kyseisessä sukupolvessa. Mutta sitten jos ruvetaan miettimään pidempää aikaa, huomataan että sukupolvet muodostavat pitkiä ketjuja. Tästä päästäänkin siihen että populaatio edistyy geneettisesti jotain tiettyä tahtia. Koska muutos on sukupolvea kohden, saadaan edistyminen esiin jakamalla sukupolvessa saatava muutos sukupolven kestoajalla.

Näin evoluution eteneminen ei ole pelkkää valintapainesta selviämistä ; Sukupolvien välinen aika ratkaisee yllättävän paljon. Mitä lyhyempi sukupolvien välinen aika on, sitä nopeammin evoluutio edistyy jossain aikayksikössä. Pitkäikäinen lisääntymisikä vaikuttaa edistystä hidastavasti. Jos on pitkäikäinen eliö, joka siittää jälkeläisiä pitkän ajan kanssa, populaation geneettinen muutos ei kokoonnu yhtä nopeasti kuin populaatiossa jossa eliöt kuolevat nopeasti. Kuolemalla on biologinen funktio ; Se auttaa elämää edistymään. Tämänlaisesta asiasta on etua etenkin jos olosuhteet eivät ole vakiot, tai on jokin muu syy muuntua nopeasti.

Kuolemalla on jopa niin paljon arvoa, että on jouduttu selittämään miksi naiset eivät kuole vielä pitkään aikaan sen jälkeen kun ovat ylittäneet lisääntymisikänsä. Miksi evoluution kannattaisi pitää ympäristön kantokykyä kuormittavaa (eli esimerkiksi syövää) mukanaan. Syyksi on tulkittu sukulaisvalinnan mukana tuomaa apua. Mummot tietävät, taitavat ja osaavat auttaa lastenhoidossa. Näin kuolema voidaan välttää.

Hyviä mummoja ei kannata päästää päiviltä.

Ryhmästä.

Olen jo aikaisemmin käsitellyt evolutiivisen valinnan eri muotoja. Nyt keskityn niistä yhteen, ryhmävalintaan. Teen tämän siksi että se on ehkä muita vaikein käsittää. Lisäksi se oli vähän aikaa melko vähän suosittu, mutta on ilmeiseti viime aikoina muuttunut jälleen hieman "muodikkaammaksi".

Ryhmävalintahan tarkoittaa karkeasti ottaen geenifrekvenssissä tapahtuvia muutoksia jotka johtuvat ryhmien välisistä lisääntymisnopeuksista. Kysymys on nimen omaan sosiaalisista ryhmistä, jossa tapahtuu kelpoisuuteen vaikuttavia vuorovaikutuksia. Siksi ryhmävalintaa ei välttämättä tapahdu kaikissa populaatioissa ; Tästä seuraa ensimmäinen tärkeä erottelu : Ryhmän lisääntyminen voidaan erottaa ryhmän kasvusta. Molemmat toki johtuvat yksilöiden lisääntymisestä. Lewontinin määrittelyn mukaan ryhmävalintaa tapahtuu silloin kun se silmikoi uusia samanlaisia ryhmiä. Tällöin asiaan liittyvät populaatioita pienempiin osasiin pirstovat isolaatiotekijät, yksilöiden muutto ryhmästä eli emigraatio ja nämä yhdessä.

Ongelmallista on kuitenkin se, miten ryhmävalinta erotetaan muusta. Voidaan kuvitella että ryhmävalintaa tukevia elementtejä tulisi sivutuotteena muiden mekanismien kautta. Lisäksi sen kannalta merkityksellinen populaation sukupuuttoon kuoleminenkaan ei ole niin helposti ja yksimielisesti määritelty, kuin voisi luulla: Esimerkiksi koko ryhmän muutto alueelta niin että alueella ei ole sen yksilöitä, voidaan toisten mielestä nähdä sukupuuttoon kuolemisena, kun taas toisista tämä ei ole vielä riittävä, koska muuttoon liittyy kuitenkin tytärpopulaatioiden syntymisen mahdollisuus. Kompromissina tutkimusta on ainakin suunnattu siten että tutkitaan ryhmien kilpailusta johtuvia ja paikallisia sukupuuttoon kuolemisia.

Asiaa on kuitenkin mallinnettu matematiikkaa apuna käyttäen. Niissä vertaillaan erilaisia ryhmiä keskenään ja katsotaan mikä niistä menestyy parhaiten.

Populaatioille määritellään erilaisia pariutumisrakenteita sekä vuorovaikutusrakenteita. Näistä muodostetaan deemejä, jotka on erotettu toisistaan pariutumisrakenteiden mukaan. Niidne sisäisesti katsoen pariutuminen on satunnaista ; Tästä seuraa se, että esimerkiksi jos urosten valtajärjestys määrää sen, miten lauma pariutuu, lauma ei ole deemi. Monien mielestä ryhmävalinta luonnossa on nimen omaan deemivalintaa. Tässä on takana seuraava syy : Michael Wade esitti että sukulaisvalinnassa altruismigeenin muutos(Δq) = ryhmävalintakomponentti(Δq_G) + yksilövalintakomponentti(Δq_I). Altruismin kohdalla ΔqI on alle nollan ja ΔqG on suurempi. Altruismi yleistyy laskelman mukaan jos Δq_G:n itseisarvo on suurempi kuin Δq_I:n itseisarvo. Hänestä tämä voi olla voimakkaampi kuin Hamiltonin säännön rajaamat olosuhteet. Wadesta ryhmävalinta oli sukulaisvalinnan yksi muoto, kunhan vain vuorovaikutusryhmävalinta sallitaan yhdeksi sukulaisvalinnan muodoksi. Samaa mieltä ovat myös muutamat muut. Sukulaisvalinta ei kuitenkaan sovi ollenkaan deemivalintaan.

Deemivalintaa käytetään selityksenä tavallisesti vasta sitten kun yksilövalinnan vaikutukset ja muut on ensin otettu huomioon. Siksi sen käsittely on keskittynyt altruistisiin geeneihin, eliöiden itseuhrautuvuutta aikaansaaviin ominaisuuksiin. Sen toiminnassa paras teho saadaan aikaiseksi metapopulaatioissa, joissa on toisistaan irrallisia rajattuja ympäristöjä, joiden välillä vaihtuvuus on melko pientä. Näiden alueiden välille voi syntyä pysyviä perinnöllisiä eroja. Tätä voi auttaa se, jos on muutamia erilaisia hyviä strategioita toimia. Tällöin eri alueilla voi syntyä samasta lähtökohdasta hieman eri strategioita ; Jos näistä siirtyy muihin osiin pieni määrä muuttajia, aluksi käy niin että eri hyvät strategiat yleistyvät ja tämän jälkeen muuttoliike siirtäisi ne kohti sitä korkeinta huippua. Yksittäisessä suuressa populaatiossa taas löydettäisiin vain yksi hyvä strategia, ja siitä ei sitten yhtä helposti voitaisi luopua.

Ryhmävalintaan on tietenkin muunkinlaisia näkokantoja.

Wynne-Edwards kehitti erilaisiin itsesäätelyihin perustuvan ryhmävalinnan muodon. Hänestä esimerkiksi eläinlaumojen hierarkia ja muu sen yksilöiden lisääntymisen säätely ovat itsesäätelymekanismeja, jotka estävät populaatiota kasvamasta liian suureksi ympäristön kantokykyyn nähden. Tässä kohden ravinnon määrä ajatellaan yleensä rajoittavaksi elementiksi. Tässä ajatellaan että populaation sisäinen kilpailu ei ole ratkaisu, jos tästä seuraa se, että kaikki kuolevat nälkään, joten tarvitaan konventionaalista kilpailua oikeuksista lisääntymiseen ja muuhun, joka nähdään aina välillisessä suhteessa ravintoon. Wynne-Edwards oli sitä mieltä että tästä seuraa positiivisia muutoksia koko ryhmään ja tämän geneettiseen rakenteeseen. Tämä näkemys ei ole saanut kovin paljoa suosiota. Sen elementit voidaan käsittää yksilövalinnan kautta, eikä suuri jälkeläismäärä ole aina paras lisääntymisstrategia, ja siihen liittyisi todennäköisesti myös yksilöille suuresti haitallisten ominaisuuksien yleistyminen.

Vuorovaikutusryhmävalinta taas perustuu siihen että eri populaatioilla on erilainen perinnöllinen koostumus, ja ne tuottavat eri määrän yksilöitä "koko populaatioon", josta nämä kaksi populaatiota ovat ikään kuin erilliset osat. Tämä voi ymmärryttyä esimerkin kautta: Voi olla vaikka eläin, jossa on sekä toisia saalistajista varoittava että niistä ei varoittavia yksilöitä. Jos joku ei varoita, on todennäköistä että joku toinen syödään. Se itse siis selviää. Kuitenkin jos se varoittaa, kasvaa todennäköisyys sille että kaikki pääsevät karkuun. Tässä on ristiriita yksilövalinnan ja ryhmävalinnan välillä; Hiljaiset ovat yksilövalinnan kannalta edullisia kun taas äänekkäät ovat ryhmävalinnan kautta. Tässä valintamallissa on erikoista se, miten sen äärimuodot muuttavat valinnan tyyppiä: Jos alleeli on joissain populaatioissa jokaisessa yksilössä ja toisessa populaatiossa toinen alleeli on kaikissa, se on deemivalintaa. Jos taas ryhmien kesken ei ole eroa, systeemi näkyy yksilövalintana. Yksilö ja deemivalinta olisivat siis vain saman jatkumon ääripäät.

Lajivalinnassa ajatellaan että toiset lajit kuolevat toisten kustannuksella, ja että lajiutuminen olisi siksi tärkeää. Ne lajit jotka tuottavat enemmän uusia lajeja olisivat menestyvämpiä. Se välttää deemivalinnan vaikeuksia : Populaatioiden lisääntymisisolaatiota vaativana se vaatii erillisiä eristäviä elementtejä. Lajit taas ovat sellaisia että ne määritetään suoraan lisääntymisesteen kautta: Jos eläimet eivät saa keskenään lisääntymiskykyisiä jälkeläisiä, ne eivät ole samaa lajia. Tällöin erillistä eristystekijää ei vaadita. Sen ongelmana on kuitenkin se, että monet lajivalinnan ilmiöt on ymmärrettävissä ilman sitä. Voidaan ajatella että lajit ovat yksilövalinnan sivutuote. Maynard Smith on moittinut lajivalintaa tuomalla esiin antilooppeja: Yksi ryhmä on sellainen että sillä on vain yksi laji, impala, kun toisella on peräti seitsemän lajia. Kuitenkin ensimmäisen yksilömäärät ovat suuremmat kuin niiden seitsemän yhteensä. Hänestä impala on pärjännyt paremmin kuin ne toiset alalajit.

Kirkkaat värit ja harmaat värit.

Melko usein eläinte väritystä selitetään suojavärin kautta. Eli esimerkiksi (1) jänikset ovat talvella valkoisia, jotta niitä ei nähtäisi ja jotta ne eivät tämän kautta joutuisi saaliiksi (2) jääkarhut ovat valkoisia, koska jos ne olisivat erivärisiä, ne huomattaisiin ja silloin saalistaminen olisi vaikeaa. Tätä kautta väritys on ympäristön oloinen. Asia on tavallista mutkikkaampi, ja esimerkiksi sitä, onko parempi naamioitua yhteen vai moneen eri ympäristöön parempi, ja jos on niin milloin.

Kuitenkin luonnossa on paljon kirkkaita värejä. Usein nämä johtuvat seksuaalivalinnasta. Tällöin koreus kiinnittää - yleensä naaraan - huomion, ja vaikka se kenties houkuttaa petoja, kelpoisuus kuitenkin tulee jälkeläisten kautta, joten tälläiseen kannattaa panostaa. Samaan tapaan ihminenkin muuttaa väritystä: domestikaatioon liittyy usein erikoisia värejä. Näin tiedetään esimerkiksi että egyptiläiset kissat olivat jo domestikoituneet: Ne olivat väritykseltään punervia tavalla joka haittaisi niiden elämää luonnossa. Samoin lehmät ovat luonnollisia vastineitaan värikkäämpiä.

Toisaalta marjat ovat värikkäitä jotta ne huomattaisiin ja ne syötäisiin ja niiden sisällä olevat siemenet pääsisivät leviämään. Tällöin kyse on tavallaan juuri suojavärin vastakohdasta.

Mutta myös monet perhostoukat ja hyönteiset ovat värikkäitä. Tämän luulisi olevan huono asia, koska toukat eivät yritä hurmata ketään (vielä), tai vielä vähemmän ne yrittävät tulla syödyiksi. Niiden kohdalla toteutuukin aposemaattinen suoja: Kirkkaiden värien tarkoitus on erikoista kyllä kiinnittää saalistajien huomio. Syynä on se, että värikkäät hyönteiset ovat usein pahan makuisia tai myrkyllisiä. Koska linnut oppivat yhdistämään pahan maun näihin hyönteisiin, ne jättävät ne toiste maistamatta. (Ensin myrkky, sitten väri. Myrkyllisyys kun antaa etua ennen väriä, kun taas väri vain sen jälkeen.) Syy ei ole se, että lintu jättäisi pahan makuisen syömättä - toki näinkin käy usein, ja joskus tästä nokkaisusta jäädään jopa henkiin. Kuitenkin suurin osa tulee lintujen oppimisen kautta. (Ja jos tätä jatkuu kauan, siitä voi tulla jopa geneettinen automaatio.) Toukat nimittäin saavat suojaa sukulaisvalinnan kautta: Tätä tulkintaa puoltaa se havainto, että toukat esiintyvät usein ryhminä ja ne ovat keskenään sisaruksia.

Kirkkaisiin väreihin liittyy myös mimicry -ilmiö. Se perustuu itse asiassa samaan lintujen ja muiden saalistajien oppimiseen, kuin värikkäillä toukilla. Tosin siinä on mukana jo "piirun verran hämäämistä". Kun saalistajat, kuten linnut, yhdistävät vaikka keltaraitaisuuden pahaan makuun, ei tarvitse olla juuri saman lajin toukka, kunhan on riittävän saman näköinen sen kanssa. Näin lajin ei tarvitse olla pahanmakuinen tai myrkyllinen, jos se vain muistuttaa jotakin myrkyllistä tai pahanmakuista lajia joka esiintyy suunnilleen samoilla alueilla. Kun esimerkiksi on pahan makuinen keltaraitainen mato ja tätä muistuttava keltaraitainen "lintujen herkku" kuoriainen, linnut jättävät kuoriaisen rauhaan koska ovat oppineet yhdistämään juuri sen kaltaisen ulkonäön niihin karmean makuisiin toukkiin.

Toisaalta perhosten silmätäpliä on perusteltu pelotuskeinoksi: Ne ovat perhosen levätessä piilossa, mutta lentäessä ne näkyvät. Toisaalta näitä on perusteltu myös sillä, että se harhauttaisi linnun tai muun saalistajan iskemään kohti niitä, ja ne ovat sellaisissa paikoissa että niihin iskeminen ei ole kuolettavaa. Monet eivät pidä näitä selityksiä riittävinä. Myöskään seksuaalivalintaa ei voida karsia pois tässä kohdassa.

Toisaalta väritystä voidaan käyttää myös signaalina. Tästä hyvä esimerkki on monien peurojen hännänalus on valkoinen. Kun ne lähtevät juoksemaan pakoon, ne nostavat samalla hännän pystyyn. Näin muutkin paikalla olevat peurat tietävät lähteä pakoon. Tämä voi auttaa sukulaisvalinnan kautta, jos peurat ovat keskenään sukua. Toisaalta myös pakeneminen voi olla todennäköisempää kun kohteita on useita.

Aseet ja ihmiset.

Sitä sanotaan, että "aseet eivät tapa ihmisiä, vaan ihmiset tappavat ihmisiä." Tämä lausuma on hieman vajaa. Toki on aivan perusteltua esittää korrelaatiot ja sanoa että aina kun tapetaan, tappaja on ihminen, mutta tällä ei aina ole asetta. Tämän verran tuossa lausumassa on totta.

Sen sijaan aseet tekevät tappamisen todella paljon helpommaksi: Otetaan esimerkki. Minulla on varustuksenani puukko. Menen sen kanssa koululuokkaan ja minulla on murhanhimoinen mieli. Montako karkuun juoksevaa ja kiljuvaa teini -ikätoveriani voisin parhaimmillani saattaa autuaammille metsästysmaille? En kovin montaa, ne pitää myös juosta kiinni. Pistoolissa taas on "kaksikymmentä bulettii", eikä perässä tarvitse juosta. Tätä kautta pistoolin teho näkyy kuolintilastoja kasvattavasti. Aseet todellakin tappavat ihmisiä. Tai oikeastaan, ihmiset tappavat aseilla ihmisiä.

Ja lisäksi pistoolissa viidentoista minuutin harjoittelu tekee paremmaksi tappajaksi kuin 10 vuoden Kung -Futreenit. Tämä ei tietenkään kuitenkaan tarkoita että seista kiinnostuneet automaattisesti tappaisivat. Tiedän että useita kiinnostaa tarkkuusammunta tai metsästys. Meillä on töissä tyttö, joka haki juuri metsästyskortin ja haulikon. En pelkää. (Kaikkea en kuitenkaan ymmärrä: Jotkut haluaisivat vapaammin saatavia aseita. He perustelevat tätä sillä että rikollisilla on joka tapauksessa aseet. Heistä ase olisi hyvä itsepuolustukseksi ja pelottaisi rikollisia käyttämästä aseita. Kuitenkin olen huomaavinani, että alamaailma käyttää aseitaan lähinnä "sisäiseen toimintaansa". Sen sijaan laillisilla aseilla tehdään tälläisiä Kauha-Jokelalaisia tekoja, eivätkä tekijätkään ole olleet aikaisemmin rikollisia, vaan vaikuttavat päin vastoin ihan normaaleilta. Etukäteen. Valtiohan ei voi rajoittaa kuin menneisyyden tekojen mukaan. Lisäksi ihmettelen, minkälaista itsepuolustusta ampuma -aseilla voidaan ylipäätään harjoittaa. Käsittääkseni jos joudut yllättäen turpasaunaan ja tempaiset vyöltä tueksesi puukon, tilanne lakkaa Suomen Lain mukaan välittömästi olemasta itsepuolustusta. ; Jos puukko on valmiiksi kädessä, tilanne on toki toinen, mutta kuka ihme kulkisi varmistamaton pistooli valmiina kädessä kadulla?)

Mutta tietenkin myös ihmiset tappavat. He saavat vaikutteita esimerkiksi televisiosta. Olen melko varma siitä, että se ei vaikuta sillä tavalla että televisiota katsovat tappaisivat enemmän. Luulen että konstit sen sijaan otetaan. Televisio tarjoaa ikään kuin lähteen kopiomurhille: Vaikka televisiossa teko on ollut näytelty, sen toiminta kopioidaan aivan kuin se olisi oikean murhaajan tekemä. (Kopiomurhaajia eli murhaajia jotka matkivat toista murhaajaa esiintyy. Väkivaltatutkijoidenkin mukaan tälläisissä tapauksissa kopiointi on odotettavaa.) Siksi kun ennen ihminen menisi ja puukottaisi, hän voi vaikkapa ammuskelua nähdessään tai tästä kuullessaan matkia tekoa. Kaikille ei välttämättä muutoin tulisi edes mieleen, että "teon voi tehdä noinkin". Katsoin kuitenkin heti kotiin tultuani digiboksiin nauhoitettua Amerikkalaista TV -viihdettä, "Criminal Mindsiä", siinä on väkivaltaa ja massamurhaajia. Moni katsoo tuota samaa sarjaa. En pelkää heitä.

Tässä viittaan siihen että sitten kun murha on tapahtunut, tästä tulee tietenkin yleisölle eräänlaista viihdettä. Uutisointi ei sellaista välttämättä ole, mutta "murhaajan ymmärtäminen", eli tämän motiivejen pengonta ja tapahtuman moralisointi täyttää kahvipöytäkeskustelut. Niissä ihmiset tulkitsevat murhaajan toimia ikään kuin tämä ei olisi patologinen ihminen, vaan normaali. He lähestyvät murhaajaa arkipsykologian keinoin, kuin tämä ajattelisi kuten ihminen joka on normaali. (Tämä taas voi toki olla perusteltuakin, mutta itse jättäisin auki myös mahdollisuuden että hänen psyykensä oli epänormaali. Syynä on se, että kun itse olin aikanani masentunut, en suinkaan ajatellut normaalisti vaan ajatukseni olivat epänormaalissa kehässä, jonka ymmärryshorisontti muiden ihmisten kanssa oli erittäin kapea. Puhuin vain näennäisesti samaa kieltä.) Syitä taas löydetään jo enemmän kyökkipsykologian keinoin. Jos et pidä Amerikkalaisista, syynä on tietenkin Amerikkalainen väkivaltaiseksi tekevä viihde. Jos et pidä ateismista, syynä on ateistinen kauhea ilmapiiri kulttuurissa. (Jokelan kohdalla ainoat tahot, joiden mielestä Auvisen teot oli rationaaliseksi ymmärrettäviä olivat fundamentalistikristityt. Heistä P-E Auvinen toimi kuten looginen evoluutikko toimisi.) Syylliseksi saadaan myös metallimusiikki. IRC -galleriassa Kauhajoen murhaaja esitti kiinnostuksen kohteekseen mm. kaljan ja aseet. Näitäkin voidaan tietenkin syyttää.

Tämä on kuitenkin jo sosiaalipornoa pahimmillaan.

Jätän "profiloinnin" profiloijille ja "psykologisoinnin" psykologeille, koska en näihin aiheisiin ole hirveästi tutustunut. Ja myönnän että tiedän vain kaksi asiaa:
1: En ymmärrä noiden tekojen taustamotiiveja. (Minun on mahdotonta ymmärtää Saaren ajattelua joka on muotoa "olen aina halunnut murhata mahdollisimman monta ihmistä." Itse ajattelen taas -raadollisen evolutionistisesti- että sukulaisvalinnan - onhan nuo uhrit minulle jotain kaukaista sukua - kautta tuossa laskee epäsuorasti omakin kelposuus.)
2: Joku jossain paraikaa selittää, miten taustamotiivit ovat jotenkin epäsuorasti minuun liitettävissä, minunkaltaisteni syytä. Onneksi sama koskee lähes kaikkia meistä.

It's a trap!

Charles Darwinin vähemmän tunnetussa kirjassa "Ihmisen suku" C.D. vihjaa että evoluutio voisi toimia luonnonvalinnan lisäksi siten, että samaan tapaan kuin kyyhkyjen jalostaja valikoi kyyhkyt, myös naaraat voisivat valita samaan tapaan koiraita. Ajatusta vastustettiin, koska se antoi naiselle valta -asemaa, joka ei sen aikaiseen patriarkaaliseen näkemykseen sopinut kovin hyvin. Harva kuitenkaan kiistää sitä että yksilö valitsee puolisot ihmisilläkin. Ja aika harva ajattelee esimerkiksi ihastumisen olevan pelkkä puhdas päätös: Tästä tunteesta on vallalla käsitys, jonka mukaan tämä on pikemminkin hallitsematonta. (Voimme valita sen seuraammeko ihastumisemme ohjaamaa tietä, mutta emme voi ihastua tahdonvoimalla.) Tämä vihjaa siihen suuntaan että tälläistä seksuaalivalintaa tapahtuu.

Tosin seksuaalivalinnan teho ei rajoitu pelkkiin naaraisiin. Ainakin useiden mukaan miehet ovat "kauniiden naisten perään". Bioestetiikassa sitten tutkitaan muun muassa kauniita naisia. Tosin näkökulma on hieman erilainen, kuin niillä jotka keskittyvät naiskauneuteen esimerkiksi terassin puolella. Valtaojan "Ihmeitä" -kirjassa kerrotaan että naiset arvostavat jämerää leukaa. Ja että miehet kaikissa kulttuureissa ovat taiteessa asti suosineet naisia, joiden kasvot ovat symmetriset, joiden lantion ja rinnanympärys ovat lähellä toisiaan ja joiden uuman ympärysmitta on 0,7 edellämainituista. (Sen sijaan laihuus on kulttuurisidonnaista. Vanhat kivikautiset hedelmällisyyssymbolit ovat sangen pulskia nykyihmisen mielestä.) Wilsonin "Konsilienssi" -kirjan mukaan siinä on havaittu että kuvakomposiitit, eli sellaiset kuvat, joissa on yhdistetty useiden kasvojen piirteet arvioidaan kauniimmaksi kuin yksittäisiä kasvoja. Tästä on päästy ajattelemaan sitä, että keskinkertainen nainen olisi kaunis. Siksi olikin hieman yllättävää, että kun alun perin viehättävinä pidettyjä yksittäisiä kasvoja sitten yhdistettiin, saatiin tulos joka oli erilainen kuin tuollainen keskiverto kooste. Ja tätä pidettiin kauniimpana kuin keskivertokomposiittikuvaa. Ja kun kriittiset piirteet tunnistettiin ja niitä korostettiin, tulos miellytti vielä enemmän. Tämä oli rodusta riippumatonta, se koski japanilaisia ja brittiläisiä ja molempia sukupuolia. Vain pieni osa naisista omasi näitä piirteitä.

Tästä päästään ylinormaaleihin ärsykkeisiin. Esimerkiksi koirashopeatäpläkoiraat saatiin koeolosuhteissa seuraamaan valtavia koneita, joilla oli suuret siivet ja jotka liikuttivat niitä nopeasti. Ne eivät katsoneetkaan aitoihin naaraisiin. (Kyseinen kone oli siis atrappi, jäljitelmä, joka laukaisee jonkin reaktion. Sellainen voi olla linnun näköinen kuva joka näyttää linnulta. Tai se voi olla pelkkä kirkkaanpunainen tupsu, joka saa punarintakoiraan hyökkäämään sen kimppuun raivon vallassa kuin kyseessä olisi kilpaileva uros.) Tämän voisi luulla olevan hirvittävä haitta. Mutta tosiasiassa näin ei ole, sen takia että näitä konemaisia laitoksia ei luonnossa ole ollut. Eikä vieläkään ole mainittavissa määrissä. Koiraat ovat aina voineet toimia "valitse kirkkain ja suurin naaras jonka näet", eivätkä ne ole "jääneet ilman puolisoa" (Jos näin voi sanoa perhosista). Samoin ihmisille ylinormaalit ärsykkeet tehoavat. Silikonirinnat, ja muut vastavat "botox -ihmeet" tehoavat - jopa valitettavan hyvin. (Tosin voidaan miettiä että kuinka paljon tässä oikeasti "huijataan evoluutiota": Toki pinnallisesti voisi ajatella että jos silikonit poistettaisiin jäljelle voisi jäädä "geneettinen pettymys", mutta tosiasiassa Dawkinsin nerokas ajatus, extended phenotype, joka tarkoittaa sitä että mehiläispesät, hämähäkinverkot, talot ja muut asiat joita eliö osaa tehdä, ovat kyseisen lajin "laajennettua fenotyyppiä", ja että nämä liittyvät ainakin osittain perimään. Jos ei muuten niin siten että meillä on geenien ohjauksessa rakentuneet aivot jotka sallivat talojen ajattelun. Kun asiaa ajattelee tältä kannalta, silikonirinta on eräänlainen reaktionormi. Tällä taas tarkoitetaan sellaista ilmiötä jossa eliö mukautuu eri olosuhteisiin tuottamalla erilaista ilmiasua. Yksinkertaisimmillaan tämä on sitä että runsasraviteisilla mailla kasvi kasvaa suuremmaksi. Monimutkaisimmillaan sama kasvilaji voi tuottaa märässä maastossa täysin erilaisen rakenteen kuin kuivalla maalla.)

Mutta ei tämä tietenkään keskity pelkkiin koiraisiin. Itse asiassa, kun koiras panostaa yksittäiseen jälkeläiseensä vähemmän kuin naaras, ja koiras voi yleensä tuottaa jälkeläisiä tiuhemmin kuin naaras. (Esimerkiksi kärpäsnaaras voi munia hirvittävän määrän munia, mutta koiras voi hedelmöittää usean naaraan munat.) Tästä seuraa se, että koiraita voidaan karsia paljon "rankemmalla kädellä" kuin naaraita. Naaraat voivat siksi harjoittaa seksuaalivalintaa koiraita tehokkaammin ilman että tämä vaikuttaa mitenkään populaation kokoa pienentävästi. (Koiraan ja naaraan keskimääräinen kelpoisuus on kuitenkin sama: Koiras saa voittoarvan harvoin mutta voittaa tällöin paljon, naaraat saavat pieniä voittoja useammin.) Tällä on merkitystä kotieläinjalostuksessakin: Huippusonnien ja karjujen spermaa on jaettu seminologien ja muiden vastaavien toimesta. (Vasta nykytekniikan hienoudet ovat mahdollistaneet naaraille samanlaista tehoa: Esimerkiksi naudoilla voidaan tehdä alkionsiirtoja, jossa huippulehmä stimuloidaan hormoneilla tuottamaan paljon munasoluja, jotta saadaan paljon alkioita joita voidaan sitten siirtää toisiin, genomiltaan huonompiin, nautoihin. Näin ne poikivat "toisten lapsia", ja tuottavat maitoa kuin ne olisivat niiden omia jälkeläisiä.)

Ja tietenkin myös naarailla on eräänlaisia ylinormaaleja ärsykkeitä:

Riikinkukkojen tapauksessa koiraille on kehittynyt valtavan värikäs pyrstö: Kun ne ovat toimineet naaraille omanlaisena atrappina. Evoluutikot ovat kuitenkin miettineet myös sitä, miksi naaraan kannattaisi valita suuripyrstöinen, sehän on koiraalle haitta. Tätä on selitetty muutamalla tavalla:
1: Koristeellisuus viittaa koiraan perimän laatuun jotenkin: Jos koiraalla on varaa mainostaa jotain noin turhaa ominaisuutta, kuin väritystä, se tulee muutoinkin toimeen. (Huonolla ruualla elänyt kissakin menettää ensin turkkinsa kiillon.)
2: Koska suuri pyrstö heikentää koiraan selviytymiskykyä, sen tulee olla muilta ominaisuuksiltaan erinomaisempi. Tätä vahvistaa se, että esimerkiksi riikinkukkojen pyrstön koreus liittyy myös kyseisen koiraan testosteronitasoon. Tämä taas alentaa niiden immuunitasoa, joten haittavaikutus tuottaa koiraalle aitoa kustannusta, ja jotta se voisi panostaa tuollaiseen, sen on ylipäätään muutoin selvittävä hengissä. (Luonnonvalintahan hoitaa sen terveyspuolen: Sairaat eläimet kuolevat.)
3: Lisäksi on ehdotettu sellaista ajatusta, että seksuaalivalinnan kautta ne naaraat, jotka valitsevat suuripyrstöisiä koiraita, muodostavat sukuja, joissa on isopyrstöisiä koiraita. Tällöin lisääntyessä poikasella on enemmän samoja geenejä kuin naaraalla itsellään. (Kun muistetaan, että sisäsiitoisuus tuottaa haittaa, tässä on vastakkain kaksi ristikkäistä etua, jolloin on ihan tavallista, tai ainakin evoluutioteorian ennustamaa, että paras kohta asettuu johonkin kahden ääripään välille. Eli ei naida lähisukulaisia, mutta samoja geenejä olisi hyvä kuitenkin olla kun ne parantavat omaa kelpoisuutta. Tämä on itse asiassa sukulaisvalinnan sivupolku. Kuten yksilö, joka auttaa sukulaislapsiaan poikasten hoidossa, jakaa sukunsa - ja tässä mukana omiaankin - geenejään ; tai yksilö joka tehostaa sukulaistensa poikasten määrää muutoin.)
4: Voidaan toki ajatella myös, että pyrstö on ainakin osittain ylinormaali ärsyke. Tällöin koiras ikään kuin aluksi huijaa väreillä. ("Katso kuinka hyvässä kunnossa höyhenistöni on, sehän kiiltää!") Kun tämä fiksoituu, siitä kuitenkin tulee "rehellinen ominaisuus", joka aidosti korreloi hyödyllisten asioiden kanssa. Tätä on helpohko kuvata uroshirvien ääntelyllä: Matalat äänet vaativat suurta kokoa, "joka on naaraista hyvä". Siksi ne innostuvat matalaäänisistä koiraista - joita eivät siis vielä näe. Jos syntyykin uros, jonka kurkunpää on tavallista alempana, sillä on matalampi ääni vaikka se olisi normaalikokoinen. Tämä on "huijausetu". Kun tämä yleistyy populaatiossa, seuraa se, että syntyy jonkin verran yksilöitä jotka ovat sekä suuria että niillä on tämä huijausetu. Ne menestyvät. Lopulta "huijausetu" fiksoituu populaatioon, eli kaikilla yksilöillä on kyseinen ominaisuus. Tällöin äänen mataluus riippuu jälleen enää pelkästään uroksen koosta. "Voit siis tavallaan huijata vain lyhyellä aikavälillä".

Ihmisen seksuaalivalinnassa on erikoista se, mistä Matt Ridley on kirjoittanut: Naiset näyttävät tutkimusten mukaan valitsevan hyvin koulutettuja, rikkaita ja muita vastaavia statukseltaan korkealla olevia miehiä. (Miehet taas valitsevat mieluummin nuoria ja kauniita naisia.) Kun miehistä sitten on tullut -ainakin feministien mukaan- vallanhaluisia, se johtuu siitä että jos genomi on vaikuttanut luonteeseen tässä osin, se on saanut valintaetua. Eli miehet ovat tavallaan juuri sellaisia minkälaisia naiset niiden ovat halunneet olevan. (Tosin niin naisetkin sellaisia mitä miehet haluavat.) Tosin tässäkin voi olla paljon sitä, mistä Frans de Waal taas kirjoitti "Chimpanzee Politics: Power and Sex among Apes" -kirjassaan: Simpanssien valta menee siten, että koiraat metelöivät kovaäänisesti vallan eteen, ja taistelevat keskenään. Kun taas naaraat valitsevat keskenään juonimalla sen kenelle ne antavat valta -aseman. Simpanssilauman lopullinen valta on siis naarailla.

Toki tämän luonteen valinnan voisi ajatella olevan ongelmallista: Eihän luonne periydy, ajatellaan. Tosiasiassa luonne on hieman kuten monet muutkin piirteet: Itse asiassa niillä on heritabiliteettia. Samoin voi tuntua ikävältä ajatella että kaikilla ei olisi samoja mahdollisuuksia saada puolisoa. Tämän ei kuitenkaan pitäisi vaikuttaa siihen onko kaikilla oikeus puolisoon. Kuitenkin, tässä erään vammaisen ystäväni pariutumisyrityksiä seurattuani, olen huomannut että ne jotka sanovat esimerkiksi että "ulkonäöllä ei ole väliä", eivät taida olla ihan rehellisiä. Se valitettavasti näyttää vaikuttavan.

Toki on muistettava, että aina kun puhutaan heritabiliteetista ja valinnasta, kyseessä on tilastollisuus. Se on pääsääntö, joka ohjaa evoluutiota tiettyyn suuntaan. Mutta se ei ole laki josta ei olisi poikkeuksia ja joka jotenkin deterministisesti päättäisi kaiken.