Näytetään tekstit, joissa on tunniste dogma. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste dogma. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 8. heinäkuuta 2015

"Skientismi" -kortti

Yleensä kun käytetään sanaa "skientismi" se esitetään pejoratiivisessa sävyssä. Kikka on jokseenkin toimiva. Temppu on tuttu jokaiselta kreationistilta. Jos puhutaan evoluutiosta, se tuntuu tieteeltä. Mutta jos puhutaan darwinismista ja evolutionismista, tästä tehdään uskonto. Ja kreationisteille on tärkeää että kyseessä ei ole uskonto vs. tiede -tilanne vaan kristinusko vs. pakanauskonto -asettelusta. Sanavalinnalla on paljon tehoa.

Tämä on kuitenkin siitä jännittävä käsite, että se on irtautunut tieteestä. Kun puhutaan skientismistä ja tiedeuskosta, ei tosiasiassa puhuta metodiikasta. Ja nähdäkseni tiedettä ei ole ilman tutkimusta ja tutkimusmetodia. Sen sijaan skientismistä syyttävät ottavat esiin aiheita ja kysymyksiä. Väitteet siitä että tiede ei voi vastata tiettyihin kysymyksiin. Kyseessä on aina jonkinlainen NoMa -periaatteen kaltainen systeemi jossa tietyt aiheet määritellään tieteen ulkopuolelle. (NoMa -periaatteen kohdalla Jumala ja uskonnon kysymykset.) Tiede ei kuitenkaan lähesty aiheita. Se on metodikeskeinen. Lopputuloksena on omituinen tilanne jossa ei tunneta esimerkiksi mitä asioita Quinen käsiteverkon kannattajat pitävät tieteellisenä. Sen sijaan syntyy tuominta-automaatti jossa puhutaan siitä mihin kysymyksiin ihmisten pitää vastata mutta joihin tiede ei jotenkin a priorisesti ennaltamääritellysti voi vastata. Analyysiä ei tehdä metodin vaan aiheen kautta. Näin tuomitseminen on tietenkin helpompaa..

Skientismi onkin termi joka yhdistää humanistit, etenkin poststrukturalistiset humanistit, pseudotieteisiin. Osittain syynä on se, että postmoderni filosofia on älyllistänyt keinoja joita pseudotieteilijöiden on helpompaa imitoida. Ei ole sattumaa että kun perinteinen kreationismi mallia "luonnontieteet eivät tunne evoluutiota" kävi juridisen tiensä loppuun ja menetti etuasemaansa juridisessa mielessä, seuraavana askeleena oli tarttua Johnsonin ideaan jossa korostetaankin että luonnontiede on ismi, naturalismi. Ja sitten evoluutio oli naturalismia jota dekonstruoitiin ideologiana jolla on valtapyrintöjä.

Tämä on helpompi ja epämääräisempi tie. Empiirisen tieteen tekeminen on paljon vaikeampaa kuin tälläinen filosofiointi jota voi tehdä nojatuolissa aksioomilla, heitellen "todennäköisyyden" kaltaisia termejä joita he eivät kuitenkaan osaa eksaktisti laskea luonnontieteen käyttämillä vaatimuksilla. Ja näin saadaan synnytettyä asenne jossa fundamentalistikristitty voi tuomita "skientismiksi" kaiken missä ollaan erimielisiä heidän itsensä kanssa. Ja sitten ollaan jo siinä että "Tiede on uskonto". Mikä on aika erikoinen väite koska tiede ei ole uskontoa. Loogisen positivismin romahdus näytti että tiede ei ole ontologiatonta. Mutta ontologia ei ole synonyymi uskonnolle.

Termi onkin käytännässä aggressiivinen pilkkaamiskeino. Sitä on helppo käyttää ja sitä vastaan on omituista puolustautua. Koska syytöksellä ei ole mitään kunnollista ydintä. (Se vaatii jämähtämistä mielestäni naurettavaan tieteenfilosifiaan ajalta toinen maailmansota. Eli menneelle vuosisadalle kirjaimellisesti. Ei minulta saa minkäänlaista kunnioitusta tästä. Se on sama kuin selittäisi ihmisen elimistön toimintaa humoraaliopilla ja flogistonteorialla. Sitä voi tehdä mielipiteenvapauden nimessä mutta tämä ei tee sitä harjoittajasta älykästä vaan pellen.)

Jossain määrin ydinelementti on siinä että tiede ja uskonto hyvin mielellään liitetään yhteen. Skientismin negatiivisuus sitten voi olla jotain omituisempaa. Itse asiassa se on varmasti liitoksissa siihen että ihmiset eivät pidä uskonnosta ; Uskonnot ovat usein kriittisiä erimielisille ja siihen on liittynyt sosiaalisia etuja. Nämä käytännön toimet ovat sutanneet uskonnon. Eikä uskonnon nimen muuttaminen muuta tätä koska käytänteet ja valtarakenteet ja asenteellisuudet siirtyvät. Ja nämä käytänteet tulevat sotkemaan uskonnon nimesi sen millä tahansa. Moni aivan oikeasti dissaa tiedeuskontoa siksi että he ovat suvaitsevaisia siinä mielessä että he haluavat tilaa kaikenlaisille mielipiteille. Tiede on vastenmielinen koska sen mukaan toiset ajatukset, kuten flogistonteoria, ovat vääriä, falsifioituja ja naurettavia. Tämä kriittisyys yhdistetään siihen miten uskonnot vastustavat vääräoppisia. Joka on metodiikaltaan aivan toisenlaista kriittisyyttä.

Siksi onkin erikoista että uskonnon vihaaminen on johtanut tilanteeseen jossa suositaan ajatuslaatuja jotka ovat immuuneja perusteluille. Niissä mielipiteen pitäminen on vapauden symboli. Valitettavasti uskonnoissakin on heittäytyjiä joista tulee fundamentalisteja siksi että he valitsevat uskonnon ja heittäytyvät siihen hirveän lujasti. Nämäkin ihmiset ovat tunnetusti immuuneja perusteluille ja vastaväitteille. Jossain mielessä voidaan jopa sanoa että uskonnon paheet iskevät nurkan takaa siksi että uskonnon paheita halutaan välttää.

Näkisinkin että tieteenfilosofia opettaa asian josta mielellään ei haluttaisi puhua.

Suuri osa populaatiosta näkee että aksioomat ovat pahoja. Tämä on ymmärrettävää. Dogmat ovat pelottavia. Uskontojen dogmeillaan tekemät kauheat asiat ovat levittäneet ihmisille aivan ymmärrettävän ennakkoluulon kaikkia aksioomeja kohtaan. Ja toisaalta ei ole yhtään mitään moraalisysteemiä, metafyysistä kantaa tai edes tiedettä ilman mitään aksioomia. Moni toki elää arkeaan niin että osa asioista on heille "itsestäänselvyyksiä" ja näitä ei pidetä aksioomeina tai dogmeina. Ja puolustavat siksi esimerkiksi "oikeuttaan epäillä rokotteita" (oikeasti väite siitä että rokotteet aiheuttavat autismia) jonain joka on täysin puhdas ilman dogmeja. Mutta niitä ne ovat.

Koska tieteessäkin on aksioomia, moni näkee että se on vain yksi uskonto muiden joukolla. Tätä haetaan rakentamalla erilaisia analogioita. Tiedemiehien oppikirjat ja vaikutusvaltaiset tutkimukset tai suuret teorioita esittelevät teokset ovat "pyhiä kirjoja". Paradigmat ovat doktriineita. Ja koska tiede korjaa itseään, tätä pidetään heikkoutena. ; Tämä näkyy esimerkiksi siinä että jos tieteeseen luottava ei korosta sitä että tiede muuttuu ajan mittaan eikä ole ehdoton, niin hän on tiedeuskoinen. Samoin tieteen erehtyväisyyttä pitää korostaa juuri jonain joka laskisi sen uskonnoksi muiden uskontojen joukkoon.

Oleellisia epäanalogioita

Kuitenkin jos aksioomia pelkää, tulisi tiedostaa että jokainen analogia on induktio. Jota koskevat samat ongelmat kuin tiedettä. Jos tiede on skientismiä koska siinä on aksioomia, tämänlaiset rinnastuksetkin ovat teorioita joita ei voida ottaa tosiasioina. Kuitenkin rinnastukset tehdään kuin ne olisivat jotain ylitsepääsemättömän vahvaa.

Prosessissa unohtuu se, että toisin kuin kaikki muut järjestelmät, empiirinen tiede sisältää tilaa a posterioriselle tiedolle. Se ei ole pelkkä maailman käsitteellistäminen vaan se perustuu selitysmalleihin joita voidaan korjata. Jokainen kerta kun tiede muuttuu, on kerta kun se muuttuu paremmaksi kuin uskonto. Tieteen menneisyyden virheet opettavat että nykyiset teoriat voivat olla väärin. Mutta aivan yhtä paljon ne opettavat että virheistä voidaan oppia. Uskonnot ovatkin doktriineita jotka toimivat vain aksiomatisoimalla maailmaa. Kokonaisuus on koherentti mutta sitä ei voi sanoa tiedoksi. Tiede on kuin maratonjuoksukilpailu jossa uskontopuoli määrittelee oman lähtötelineensä maaliksi ja jossa nämä maalissaan seisovat ilkkuvat juoksijalle joka on juossut 40 kilometria. Ja ilkkuvat siitä että tämä ei ole maalissa vaan on sen sijaan koko ajan vain edempänä radalla. Juoksijan ongelmana on tällöin se, että hän oli sekunti sitten lähempänä lähtötelinettä joka on kauempana maalista. Joten juoksijan täytyy olla vain yksi juoksija muiden joukossa.

Tieteessä on tehty mitä asksioomien kanssa tuleekin tehdä. Ne tulee ottaa tarkasteltavina asioina. Ei ilmiselvyyksinä tai lopullisina totuuksina. Vaan jotain josta voidaan työskennellä eteenpäin. Aksioomien kautta voidaan vetää induktioita joita voidaan kumota modus tollens -prosessilla. (Joka on deduktiivista.) Syynä on se että ihmisellä ei ole koko maailmaa ennalta vaan teorioita voidaan koetella. Tämä koetteluprosessi on se joka tuomitsee jonkin tieteen vääräksi. Ei siksi että se vastaa tietyllä tavalla johonkin tiettyyn kysymykseen. Tuomio ei tule aiheen vaan sisällön vuoksi. Metodin eikä sen mukaan että jokin asia on dogmatisoitu tieteen kysymykseksi.

Tieteen statementit ovat itse asiassa periaatteita kuten "testattavuus", "toistettavuus" ja vastaavat. Nämä ovat metodisia. Uskonnot ja niiden aksioomat sen sijaan määrittelevät miten maailma on. (On olemassa enkeleitä.) Tämä epäanalogia on oleellinen. Kun skeptikko kiistää homeopatian, hän ei tee tätä siksi että lääketiede kiistää a priori sen että homeopatia ei voi parantaa. Sen sijaan hän kiistää homeopatian koska se ei näytä tehojaan kaksoissokkokokeessa. Tämä koeasetelma on kenties doktriini. Mutta homeopatia ei ole. Paitsi homeopaatikoille. Ja tämä johtaa siihen että homeopatian vastustaminen ei ole tieteen doktriini. Mutta homeopatian kannattaminen on homeopaattien doktriini. Tämä kontekstoi syytteet huomattavan uudella tavalla.

Samoin tieteessä ollaan totuttu siihen että esimerkiksi "Lajien Synty" ei ole täysin oikeassa. Darwin oli fiksu tiedemies mutta hänen teoksensa ei ole jotain jota tankataan ulkolukuna. Uskonnolliset kirjat opetellaan faktalistoina ulkoa. Nämä faktalistat eivät ole jotain jossa metodi sanoo että jokin asia näyttää olevan jotain. Vaan niissä sanotaan suoraan että maailma on tietynlainen. Metodit ja perusteet liimataan päälle after the fact. Onkin jännittävää että tiedettä pidetään dogmaattisena samalla kun tosiasiassa tiedekriitikot tunnustavat että "tiede on erehtynyt ennenkin". Ja viittaavat tässä siihen miten tiedemaailman ennen uskomat asiat ovat nyt tiedemaailman mielestä roskaa.

Todellinen dogmaatikko ei tee näin. Dogmaatikolla paitsi on aksioomia, ne ovat myös kyseenalaistamattomissa olevia aksioomeja. (Jota taas esimerkiksi Quinelaisessa tiedeverkossa ei by definition voi olla. Siinä on aksioomia, osittain testaamattomia aksioomia ja kenties jopa koettelemattomia aksioomia. Mutta mikään näistä ei ole kyseenalaistamattomissa. Jokainen kohta voidaan asettaa kriittiseen tarkasteluun.) Jeesuksen ylösnousemus on kristityille asia jota ei voida kyseenalaistaa. Tiedemaailmassa tutkimusohjelman hedelmällisyyttä taas kartoitetaan monissa piireissä ns. tiedon puoliintumisajalla. Hyvä on se tieteenala jonka perusväittämät osoittautuvat joko vääriksi tai täsmennystä vaativiksi. Niillä opitaan paljon ja niissä tutkimusohjelmat ovat hedelmällisiä. Uskonto joka muuttuisi on taas helposti tilanteessa jossa "mikä ikiaikainen totuus se on jos se muuttuu" -tilanteessa. Uskonnollistyyliselle dogmaatikolle muutos on ongelma.

tiistai 30. kesäkuuta 2015

Taiteen arvioinnista ja tiedenyyläämisestä

Olen blogissani usein arvioinut ja tulkinnut hyvin monia elokuvia, tietokonepelejä, sarjakuvia ja muita taideteoksia. (En kuitenkaan, ainakaan toistaiseksi, balettiesityksiä.) On jopa olemassa ihmisiä jotka pitävät niistä ja sanovat jotain sen tyylistä, että tulkintani ovat hyvin filosofisia ja että he itse eivät osaisi sellaisia tehdä. Tämä on aina hieman ällistyttänyt minua. Toki tapani tehdä asia vaatii yleissivistystä. Mutta pidän kulttuuriarviointia kuitenin keveänä ja pinnallisena touhuna. I am a shallow guy.

Tässä yhteydessä on tietenkin mietittävä mitä taidekriitikko ylipäätään tekee. Ollakseen hyvä tai huono jossain on oltava jotain jossa on jokin määritelmä tai sellaisten joukko, joihin suhteessa onnistutaan tai epäonnistutaan. Taiteen kohdalla tämä on hyvin omituinen konsepti. Kuitenkin asiaa voidaan lähestyä vaikka Humen näkemyksen avulla, kuten demonstroin kuinka Anita Sarkeesian - "ihminen" jonka asennetta pidän vammaisena, ja jota en liitä älyllisyyteen tai filosofiseen taitavuuteen - on kaikesta huolimatta hyvä taidekriitikko.

Tämä demonstroi että taidekritiikki on konkreettisesti jotain muuta kuin sitä että otetaan taideteos ja sitten analysoidaan sen sisältö filosofisesti. Tästä huolimatta minun tapani tulkita teoksia on usein juurikin tuo. Ja tätäkin pidetään saamani palautteen pohjalta "hyvänä taidekritiikkinä". Toki itsekin saatan sopia jossain määrin Humen kriteeristöön. Taidekritiikki on siis enemmän filosofisen analyysin tuolla puolen kuin sitä vastaan.

Tällä kertaa otan ytimeen kuitenkin tiedenyyläyksen.

Tekemäni taidekritiikki saa yllättävänkin harvoin kommentointia. Vuosien varrella siitä on kuitenkin syntynyt muutoin paljon keskusteluja. Ja niiden ynnä kommenttieni perusteella uskallan esittää, että tämä aihe herättää tunteita. Ja vaikuttaa että tässä herätän skismoja. Tai sitten skismat ovat tuossa joka tapauksessa.

Osa ei pidä sitä että vaikka scifin fysiikan virheellisyyksiä kaivellaan. Toisaalta koska olen skientisti - tai koska olen leimautunut skientistiksi, tai koska olen itse identifioinut itseni skientistiksi koska se edustaa sellaisia ideaaleja joita haluaisin toteuttaa riippumatta siitä toteutanko niitä - on myös korostettu että en jotenkin ole kunnollinen skientisti koska en suhtaudu negatiivisesti vaikka kauhuelokuvien yliluonnollisiin ilmiöihin.

Asia on toki minulle vaikea ja arka. Kenties en ole "kunnollinen skientisti". Nyrkkisäännöstöksi voisi sanoa että
1: Arvostan paljon sitä että taiteessa on tiedettä. Nyrkkisääntönä olkoot Raymond Chandler -sitaatti ; "The truth of art keeps science from becoming inhuman, and the truth of science keeps art from becoming ridiculous." Tuo näkemys toki maistuu hieman turhan paljon NoMa -periaatteelta.
2: Mutta jos maailman tiede on kunnossa se osoittaa jonkinlaista paneutumista. Ja minun näkemykseni hyvästä taiteesta pitää tätä osiota tärkeänä. Hyvä taideteos pitää sisällään työtä ja taitoa. Eikä kysymys ole pelkästään siitä meneenkö taideteoksen tekemiseen itsessään kauan aikaa. Hyvä taide voi olla kuin hyvä miekanisku. Itse suoritteen tekeminen ei kestä kauaa, mutta saadakseen sellaisen aikaiseksi täytyy harjoitella pirusti. Tieteenmukaisuus on yksi tapa ratkaista asia.
3: Ja lisäksi olen enemmänkin sitä mieltä että fanaattinen ajatus siitä että taiteen pitäisi olla sisällöltään ihantellinen ja tietynlainen sopii propagandaan. Vain uskovainen fanaatikko vaatii että esimerkiksi taideteoksien olisi oltava sisällöltään kristittyjä. Tai islamistisia. Olen käsittänyt että ihmisillä on mielikuvitus ja he osaavat käsitellä asioita jotka ovat (a) epätosia (b) epäeettisiä. Ihmiset usein osaavat erottaa mielikuvituksen todesta. Ja oleellista on että vaikka uskonnon kohdalla tämä saattaa olla hämärtynyt (tai sitten ei) niin taiteen kohdalla näin ei ole. Kauhun yliluonnollinen hirviö ei ole totta. En järkyty tästä vääräoppisuudesta. En toisaalta järkyty myöskään jos vaikka televisiosarjassa tapetaan ihmisiä. Koska erotan että tapahtuma ei ole totta ja että tekoa ei välttämättä esitetä ihannoivassa valossa.
4: Jos arvioin taideteosta katson enemmän sitä onko maailman toimintaan panostettu. Ja onko se sisäisesti koherentti. Ja itse asiassa pyrin tähän myös tieteen puolella. En arvosta sitä että jokin ilmiö, kuten parapsykologia tai keijukaiset, vain tuomitaan a priorisesti vääräksi. Ne paljastuvat bullshitiksi a posteriori. Joko suoraan falsifioitumalla tai sitten jäämällä selitysvoimaltaan tyhjiksi.

Arvoista normeja?

Ei kuitenkaan ehkä pidä ottaa vain minun sanaani tästä. Sillä ylläoleva kuvaus pitää sisällään kannanottoja joiden ymmärtämiseksi on hyödyllistä tutustua Arnold Isenbergiin. Hän kuvasi "Critical Communicationissa" taidekritiikkiä. Hänen näkemyksensä mukaan taidekritiikki itse asiassa näytti mallintuvan tietynlaiseen kaavaan.
1: Arvostus. Taideteos arvioidaan joko hyväksi tai huonoksi. On siis olemassa jokin joka sitten saa ties mitä. Tämä on yksinkertaisimmillaan pelkkien tähtien antamista. Itse asiassa olen yrittänyt koostaa omaan facebooksivuuni nimenomaan näkemäni elokuvia. (Kirjojen kanssa olen lakannut yrittämästä, niitä on liikaa ja ne ovat sellaisia että ne eivät pääse etupäässä juonellista ja myytyä kirjallisuutta edustavaan facebookin luetteloon. Enkä jaksa päivittää listaa muutoin.) On suorastaan hämmästyttävää miten kykenen laittamaan niitä tähtiä elokuville. Tai ainakin miten helposti ne laitan. On usein helpompaa antaa tähtiä kuin kertoa miksi antaa niitä juuri sen verran kuin antaa.
2: Perusteisiin, jotka voivat viitata vaikka siihen että dialogi tuntuu epäaidolta, tai siihen että elokuva käyttää kauheasti kliseitä. Panostus siihen miksi annetaan tähtiä niinkin paljon kuin annetaan.
3: Normatiivinen kommentti jonka mukaan peruste on paitsi jotain joka määrittää että hyvä taide noudattaa annettuja perusteita. Toisin sanoen perusteet muuttuvat dogmiksi jolla tuomitaan teoksia.

Tämä mahdollisuus on selkeästi olemassa. Tiedenäkemys voidaan nähdä analyysiä rikastavana mutta toisaalta siitä voi tulla rajoittava dogmi. Jotain, joka dogmatisoi taiteen. Että jos taiteen pitäisi olla myös tieteellisesti korrektia niin se olisi huonoksi taiteelle. Koska taiteen kuuluu olla monista vapaata ja silloin taide määrittyy hyväksi ilmaisun aitouden, luovuuden, sananvapauden ja muun vastaavan kautta.

Mutta tämä kaavamaisuus voi olla vähemmän kuvaus siitä mitä taidekritiikki on, kuin demonstraatio siitä että taidekritiikkiä tehdään helposti ja usein huonosti. Yleisyydestä on paha vetää ohjetta. Normaali ja normi ovat sanoina lähellä toisiaan mutta ovat hyvinkin eri asioita. ("Normipäivät" ovat sitten erikseen.) Isenberg itse asiassa esittikin että kaavan ongelma on juuri siinä että kun esitetään tälläisiä perusteita pro tanto, voimme huomata että vaikka kliseet ovat usein huono asia niin silti jotkut elokuvat käyttävät kliseitä aivan mainiosti, tarkoituksella ja vaivaa nähden. Ja ilman tätä normaalia taidekriitikko ilmaisee vain oman mielipiteensä.

Jos arvostelu tai arviointi ovat vain yhden ihmisen mielipiteitä, eikä siitä voi yleistää taidetta koskevia ohjeistuksia tai ymmärrystä. Tämä taas kyseenalaistaa sen miksi on ylipäätään tarvetta koko taidekritiikille. Maksetaanko sitä jollekulle ihan oikeaa rahaa, vaikka hänen tekemänsä on todennäköisemmin, vahvemmin ja enemmän illuusiota kuin uskontojen dogmatiikka?

Onkin kiinnostavaa että on mahdollista että arviot, etenkin jos ne ovat tähtimäärän antamista, ovat täysin subjektiivisia. Ihminen on omituinen sosiaalinen eläin joka kuitenkin käyttää elokuva-arviointeja päätöksenteossaan apuna kuin nämä lausunnot olisivat objektiivisia. Toisaalta voidaan uskoa että ihmisillä on jotain biologisia estetiikantajuun liittyviä piirteitä. Ja jos ei muuta niin ainakin kasvatus ja kulttuuri homogenisoi meitä jonka jälkeen taidekritiikki muuttuu sosiaalisuuden kautta joksikin josta voidaan yleistää vaikka se onkin subjektiivista.

Tiedenyyläys on objektiivista

Oma lähestymistapani arviointejen ja tulkintojen tekemiseen on sellainen että se toki suurelta määrin kiertää Isenbergin kuvaamia ongelmia. (Tai konventioita, konventio voi olla hyväkin, se että jokin on yleistä voi olla myös hyvää.) Tämä näkyy jo varsin varhaisissa töissäni. Kun arvioin Pinien "Elfquest" -sarjakuvaa, minulta odotettiin kommenttia piirrosjäljestä ja jonkinlaista numeerista arviointia. Sen sijaan kaivoin esiin minkälaisia teemoja ja jännitteitä sarjassa oli. Kuvasin eri kirjoja eri näkökulmissa, esimerkiksi sitä kautta mikä on sadun "opetus" (eettinen) ja miten eräs teos itse asiassa toistaa klassisen Faust -tarinan. Kommentit olivat sitä että teksti ei ollut sitä mitä oli tilattu, mutta voisinko tehdä niitä lisää.

Tämä ratkaisuni on siitä kätevä että se kiertää haukkumiset ja kehumiset. Ja usein se että jotain analysoidaan filosofisesti luo ajatuksen siitä että teos on jotenkin sivistynyt ja arvostettava. En itse asiassa aivan hirveästi pitänyt "Elfquestista". Filosofinen analyysi esti minua haukkumasta teosta (joka taas olisi varmasti sotkenut ns. maksusuhteen) ja toisaalta se koettiin sen jälkeen arvokkaana.
 
Jos otamme elokuvan ja katsomme sitä miten hyvin elokuvan fysiikka on samaa kuin tosimaailmassa, käsitellään objektiivista asiaa. Toisaalta kun analysoidaan jonkin filosofista sisältöä syntyy kommentteja jotka näyttävät että onko tarinassa ristiriitaisuuksia vai onko se koherentti. Nämä taas ovat loogisia ehdottomuuksia. Ne eivät ole mielipidekysymyksiä. (Vaikka tosiasiassa näkökulmia on aivan käsittämättömän monia. Sellaisen valitseminen on jossain määrin mielivaltaa. Valitun kulman noudattaminen ... not so much.)

Isenberg reagoi huomioonsa sanomalla että taidekritiikin konventio on mallina näppärä. Mutta arvio on silti subjektiivinen. Toisin sanoen ei ole mitään normia hyvälle taiteelle. Mutta kun hyvä taidekriitikko antaa arvosanat ja sitoo siihen perusteita, niin me voimme valita pidämmekö näitä perusteita merkittävinä. Taidekriitikko voi myös ohjata huomiotasi seikkoihin joita et ole itse huomannut. Ja tätä kautta voit uudelleenarvioida teoksen. (Josta syntyy joskus kokemus siitä että ei osaisi itse tehdä sellaista. Ja joskus että olisihan se pitänyt huomata itsekin.) Taidekritiikki luo uusia näkökulmia ja näin voimme tehdä parhaan mahdollisen kokemuksen teoksesta kokonaisuutena. Lopullinen arvio on kuitenkin aina taiteen kokijan oma.

Tämä tarjoamani on tavallaan hyvin erilainen tapa tarttua Isenbergin tarjoamaan ongelmaan. Kun näkökulma siirretään pois mieltymyksistä saadaan taidekritiikkiä joksikin jossa taidekriitikon taidot pääsevät näytille. On hyvää ja huonoa taidekritiikkiä. Taidekritiikki muuttuu taidoksi ja vähemmän subjektiiviseksi. Olen tässä hyvin vahvasti samaa mieltä kuin Beardlsley teoksessa "On  the generality of Critical Reasons". Hän esittää että taide on muutakin kuin pitämistä. Hänestä on oleellisesti eri asia pitää taideteoksesta kuin tiedostaa että se on taiteellisesti arvokas tai hyvin tehty. Tämä on helpohkoa demonstroida sillä että esimerkiksi minä nautin monista elokuvista jotka ovat oikeasti hirveän huonoja. Niistä tulee naurettavia ja siksi katsomisen arvoisia. Tai jopa aidosti hyvältä tuntuvia elokuvia, sellaisia joiden pitämistä hieman häpeää. Ja toisaalta moni selkeästi taitava ja syvällinen teos ei miellytä minua vaikkapa teoksen väärän maailmankuvan vuoksi.

Mutta onko objektisointi kätevää?


Netissä on elokuvien ja tietokonepelien tiedevirheitä, juonessa olevia aukkoja, inkonsistenssia ja kliseitä listaava "CinemaSins". Siinä on otettu kohtauksia ja yläkulmassa on syntilaskuri. Tämä voidaan nähdä jonain joka on äärimmillään valitsemaani näkökulmaa. Se on toki huumorikanava, mutta itse asiassa siinä voidaan nähdä vakavan taidekritiikin piirteitä. Onko se jotenkin oleellisesti parempaa taidekritiikkiä kuin mieltymysnäkökulmaan jämähtänyt, myös komediallinen, "Screen Junkiesin" "HonestTrailers"? (Itse pidän molemmista. Joskin minun on vaikeaa pitää niitä taidekritiikkinä. Vaikka niissä on paljon taidekritiikin piirteitä. Tämän blogauksen kannalta demonstroivilla tavoilla. Ne ovat kuitenkin huumorikanavia.)

"CinemaSins" on erittäin pedanttinen ja on esimerkiksi vaikeaa olla erimielinen siitä että "Titanic" -elokuvassa mainitaan järvi jota ei ollut Titanic -laivan uppoamisen aikana ollut olemassa. Ja tämänlainen puute historiallisessa elokuvassa ei ainakaan tee siitä parempaa ja huolellisemmin tehtyä. Se ei toki ole monista kovin mielenkiintoinen tai tärkeä detalji. Lopputulos on "objektiivinen" tai ainakin "mielipideriippumaton". Tuon tyylistä lähestymistapaa moititaankin helposti hiustenhalonnaksi. Kenties siksi että sitähän se on.

Oma näkemykseni on omani.

Itse näen että taidekritiikin hyvyys tiivistyy "joksikin hieman muuksi". Nähdäkseni kyseessä on enemmänkin taidekritiikin pragmaattisuus. Elokuvissakäynti on arkielämää. Sen voi tehdä jouhevaksi ja miellyttäväksi. Ja nimenomaan niin että kritiikki rikastaa katsomiskokemusta. Itse luokittelen että jotkut lähestymistavat elokuvanteossa ovat ongelmallisia.

Esimerkiksi juonipaljastukset ovat siitä erikoisia että kun ne kertoo, ei ole kiinnostusta palata asiaan. (En muuten ole pitänyt pelkistä juonitiivistelmistä ekaluokan jälkeen. Spoilerit ärsyttävät monia, minä pidän niitä kiusallisina ja jossain määrin triviaaleina.) Juonipaljastukset voivat jopa vähentää taideteoksen arvoa. Toisaalta juoni on teoksissa pinnallisinta. (Eräs pinnallisin tietämäni lukija sanoo että hän ei koskaan lue kirjoja uudestaan koska hän saa niistä kaiken irti kertalukemisella. Ensilukemalla saa kuitenkin juonen ja juonenkäänteet. Itse näen että hyvä teos vaatii monta lukukertaa. Toisaalta elokuvia voi seurata immersiivisesti ja tässä juonipaljastus on kyllä ongelma.)

Juonipaljastukset tuottavat ikävän asian, riesan joka pitää oikeuttaa jollain. Juonipaljastukset ovat usein tarpeen jotta voidaan tehdä kannanottoja vaikkapa teoksen maailmankuvasta tai sisäisestä logiikasta. Filosofinen näkökulma teoksiin lisää niihin asioita, joten juonen paljastamisesta seurannut uhraus on perusteltu. Eli ihmiseltä ei poisteta yllätystä vaan hän voi ikään kuin katsoa koko elokuvan siten että tausalla on "jotain suurempaa". Moni pitää tälläisiä katsomisia rikkaampina kuin pelkkää juonen katsomista.

Siksi en pidä "CinemaSinsiä" tai nörttien tiedevirhelistauksia taidekritiikkinä. On enemmänkin niin että jos etsii fysiikkavirheitä televisiosarjasta, niin harjoittelee fysiikkaan liittyviä taitoja. Ei taidekritiikkiä vaan itse asiassa harjoittaa fysiikan mallien sisäistämistä ja osaamista käyttäen apuvälineenä vaihtoehtotodellisuutta jonka vaikka televisio iloksemme tuo. ; Virheiden tiedostaminen vähentää katsomisnautintoa. Toisen keksimän virheen spottaamisesta ei myöskään tule samanlaista löytämisen iloa kuin samaisen virheen itse löytämisestä.

En itse asiassa yleensä hauku tulkinnoissani taidetta. Ja noin muutoin minua ei tunneta hienotunteisuudestani. Syynä ei ole se että välittäisin ihmisten tunteista. Sen sijaan suhtaudun taiteeseen siten että se ei edes väitä olevansa totta. Tämä tietty irrallinen asenne todellisuudesta erottaa taideteokset maailmankuvista, poliittisista mielipiteistä ja uskonnoista. Eli asioista joita ei yleensä pidetä taideteoksina sanan vahvimmassa mielessä. Vaikka teoriassa voi olla kiinnostavaa miettiä onko Suomen budjettiriihen esitykset taideteoksia ja suorittaako eduskunta jonkinlaista performanssitaidetta.) Taidekritiikki on yksinkertaisesti sitä että niistä saa joko suosituksen jota seuraa tai ei. Tai sitten ne antavat katsojalle jotain niin että hänestä on kivempi nähdä teos arvion lukemisen jälkeen kuin ennen sitä.

sunnuntai 7. kesäkuuta 2015

Miesnoitajahtia ; eli feminismin vaikeuksista


"Forbesissa" oli kirjoitettu siitä miten Anita Sarkeesian oli analysoinut "Witcher 3" -pelin melko asenteellisesti. Koska Sarkeesianin tärkein tehtävä näyttää olevan se, miten kaikki toteutetut pelit sisältävät sovinismia, hän näkee pelin sovinistisena. Tämä ei luonnollisesti ole uutinen. (Se on yhtä yllättävää kuin se että Intelligent Design -palsta "Uncommon Descentiin" tulee blogikirjoitus jonka mukaan evoluutio on epätiedettä ja natsismia.) On kuitenkin valaisevaa katsoa artikkelin huomioita. Se korostaa että Sarkeesian valikoi yksityiskohdat eikä katso kontekstia. Kuin hänellä olisi ennakkokäsitys siitä että naisia kohdellaan epäreilusti ja tarkoitus on kerätä yhteen kaikki mikä edes jotenkin voidaan nähdä tukevan tätä ratkaisua.
1: Sarkeesian ei ole tyytyväinen heteronormatiivisiin sukupuolirooleihin. Päähenkilö ei ilmentää vääriä tunteita. "Rage and anger are two of the only emotions men are really allowed to express in patriarchy". Ja tosiasiassa pelissä nähdään muitakin reaktioita.
2: Pelissä naishahmoja kohdellaan ilkeästi "The Witcher 3 does to Ciri what Arkham City did to Catwoman. Thugs yell “bitch” and “whore” and sexually harass both women as you play them." ja tässä ei huomioida sitä että hahmoja ei esitetä täydellisinä sankareina ja läpihyvinä hahmoina. Koska seksuaalista häirintää tapahtuu maailmassa, sitä voi olla myös pelimaailmassa, eikä tämä tarkoita samaa kuin se että seksuaalista häirintää pidetään hyvänä asiana. Itse asiassa tässä kyseisessä Witcher -pelissä sankari on hedelmätön mutantti jota rinnastetaan ja kutsutaan pelissä "friikiksi" samalla tavalla kuin miekkaa käyttävää herooista naista pelissä seksualistetaan loukkauksilla. Tätä rinnastusta on vaikeaa nähdä naisen "palkintona" pitämisenä tai vastaavana.

Tausta-asenteeksi voidaankin huomata se, että Sarkeesianin analyysit voidaan kääntää vaatimuksiksi. Hän asettaa ehtoja sisällöistä joiden kaltaiseksi taiteen täytyy tulla ollakseen feminismille soveliasta. Ja tästä poikkeaminen on sitten sovinismia.
1: Pelissä ei saa olla perinteisiä sukupuolirooleja.
2: Sankarien täytyy olla ihanteellisia ja täydellisiä kiiltokuvahahmoja. Antisankarit ovat kiellettyjä.

Tämän loppupäätelmäksi voidaan todellakin todeta että rinnastus propagandaan on osuva. "Art is not supposed to serve a political agenda. That’s what propaganda is for. Art does and should deal with real world issues, make us think, challenge us. What it shouldn’t do is simply confirm our biases. Fortunately, The Witcher 3 does no such thing." Propagandassa on sankarillisia kiiltokuvasankareita. Sankarit ovat kitchiä ja pahat ovat läpipahoja. Siinä taiteella on sanoma ja vain yksi sanoma. Ja ihmisten asenteet halutaan tietyiksi sen sijaan että ihmiset aktivoituisivat miettimään asioita itse. Sarkeesianin vaatimukset ja analyysikriteerit eivät siis oikeastaan mittaa sovinismin määrää tai sitä onko teos kiinnostava taideteoksena tai tätä vähäisempänä kulttuurisena luomuksena. Se katsoo vain sitä miten hyvin se on feminististä propagandaa ajamassa juuri tiettyä feminististä viestiä. Ero on hyvin suuri. Kysymys ei ole tasa-arvosta tai edes siitä kyseenalaistaako teos vaikkapa juuri seksuaalista häirintää. Kysymys on siitä onko tämä lisäksi paketoitu alleviivaavaksi propagandaksi vai ei
1: Witcherissä on vahva herooinen nainen jonka kokeman pilkan kautta voidaan nimenomaan kyseenalaistaa seksuaalista häirintää, mutta Sarkeesian haukkkuu ratkaisun pystyyn. Tämä jos jokin demonstroi että kysymys ei ole tasa-arvosta tai siitä taistellaanko naisten väärää kohtelua vastaan. Itse näen että se, kuka kohtaa väkivaltaa on vähemmän tärkeää kuin se esitetäänkö tämä nautiskelevassa tai oikeudenmukaisututa alleviivaavassa kontekstissa.

En toki ole tältä pohjalta tuomitsemassa kaikkea feminismiä.

Tämä tilanne on vain jotain johon tilanteet usein menevät. Esimerkiksi Bechdelin testi on ollut hyvä nyrkkisääntö, mutta siitä on tullut monille jonkinlainen dogma ; Bechdelin testistä selviää elokuva jossa on enemmän kuin yksi nainen, jotka puhuvat elokuvassa toisilleen jostain muusta kuin miehistä. Tämä on ollut hyvä nyrkkisääntö jolla voidaan tunnistaa helposti maskuliiniset macho bullshit -elokuvat muunlaisista. Mutta jos siitä tulee sääntö, voi näkemys helposti vääristyä. Kun siitä tulee nyrkkisäännön sijasta dogma, ollaan vaikeuksissa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että feminismissä usein nähdään että sukupuolten erottamisesta pitäisi luopua, mutta Bechdelin testi on by definition jokin joka erottelee hahmoja asenteiden sijasta heidän sukupuolensa ja kiinnostuksenkohteidensa mukaan. Tämä on hyvin lähellä sukupuolen pohjalta tehtyä moralismia.

"The Guardian" lehdessä olikin kirjoitettu siitä miten feminismissä on mukana piirteitä jotka keskittyvät sukupuolen mukaan tehtyyn syyttelyyn. Tiettyjen asioiden esilletuloa on konkreettisesti estetty. Feminismissä sukupuoli ja uhristatus ovat muutakin kuin huomioita. Ja vaikka hyvin suuri osa feministieistä ajaa oikeasti tasa-arvoa, eli tasa-arvoa myös miehille, tämä ei kaikkien feminististen instituutioiden käytöksestä näy. Paitsi iskulauseissa joita toistetaan kuin niiden toistaminen - toisin kuin käytännön teot - korjaisivat ongelman. (Tämäkään ei ole feministejä syyttävä kommentti koska sanon niin tässä.) ""Gender studies programmes encourage students to acknowledge ... the limitations of a victim-centred understanding of womanhood." Fine words, but a close analysis of the core texts shows all the old, male-blaming biases are still there." (Mikä on siitä ironista että tekstistä löydettyjen asenteiden kaivaminen on jotain joka kuuluu feminsitien omaan metodipakettiin.)

Tämä on itselleni tuttu tilanne teologian puolella.

Feminismi on itse asiassa hieman kuin teologia. On olemassa hyvää teologiaa. Mutta jos puhutaan jumalatodistusteologiasta, ei ole ollenkaan tavatonta törmätä siihen että jumalaa nähdään ties missä. Kysymys on enemmän siitä että tutkija uskoo syvästi Jumalaan joten hän hakee vahvistusta mistä tahansa. Ja näin mikä tahansa tapahtuma voidaan nähdä todisteeksi Jumalasta. Sama tapahtuu jos vahvana ennakkoasenteena on se, että naisia kohdellaan epäreilusti verrattuna miehiin. Jos on varma että media on täynnä naisten sortamista, voi huomata että naisia haukutaan seksistisesti tietokonepelissä. Ja tämä on sitten sama kuin tämän teon hyväksyntä.

Ja itse asiassa fundamentalistien suhde median tulkintaan on usein hyvin samanlainen kuin feministien suhde mediaan. ; Moni kristitty ei pidä antisankareista. Antisankarien käyttö voidaan nähdä jopa haluna tuhota ja turmella koko sankaruuden idea. Samoin esimerkiksi fantasiaa ei katsota siltä kannalta onko se ajatteluaherättävää taidetta vaan sitä kautta että kristillinen ideologia määrää hyvän ja tämän ulkopuolella on paha ja sortava. Mikä muistuttaa feministien tapaa tuomita syrjiviksi ja sovinistisiksi ideologisin normein. Dogmaattisuus yhdistettynä vaatimukseen kiiltokuvamaisista kitch -sankareista on käytännässä väistämättä propagandaa.

Feministit pitävät itseään rationaalisina samaan tapaan kuin monet jumalatodistusteologit pitävät itseään rationaalisina. Kun moni ihmettelee miksi moni vastustaa molempia, sekä postmodernien liberaalien feministien sortokertomuksia että konservatiivien jumalatodistushumppaa ovat ällistyneitä lähinnä siksi että he eivät osaa katsoa ulos poteroistaan ja nähdä että kyseessä ei ole "kulttuurisota liberaalit vs. konservatiivit". Että tämän kiukkuisen poliittisesti motivoidun jakolinjan lisäksi on paljon muutakin. Ellei peräti suurin osa kaikesta.

tiistai 2. kesäkuuta 2015

Pyhä Yksinkertaisuus ; Kristillisen konservativismin määrittelystä


"Kotimaassa" oli Matti Hernesahon kirjoitus konservativismista. Hän aloitti sen sanoilla "80-luvulla olisin varmasti vastustanut naispappeutta. Se oli silloin meillä konservatiiveilla tapana. No, minä hyväksyn naispappeuden. Olen siis sopeutuvainen konservatiivi. Suolani maku on väljähtävää sorttia." Tämä on jotakuinkin sama mitä olen itse ajatellut - itsekin noin mielestäni enemmän konservatiivina kuin liberaalina. Konservativismi on määritelmällisesti pyrkimystä säilyttämään hyväksi koetut asiat. Ei dogmisto jossa jämähdetään muutosvastarintaan muutosvastarinnan vuoksi. Konservativismi ei siis määritelmällisesti tarkoita nurkkakuntaista jäkälöitymistä vaan kohkaamisen vastustamista.

Toki tähän liittyy tiettyä "hitautta" jos sitä vertaa nopeimpaan. Minäkään en tunnetusti ole "early adopter", en varsinkaan teknologiassa. Silti minulle on ehtinyt kasautua monia "liberaaleja mielipiteitä" jotka eivät mielestäni tee minusta liberaalia. Koska liberalismi, kuten konservativismikin ovat mielestäni asenteita eivätkä dogmajoukkoja.

Tämä onkin siitä kiinnostava ajatus, että olen huomannut että minulla on tällä hetkellä liberaalimpia mielipiteitä kuin mitä minulla oli aivan nuorena. Tästä huolimatta olen suhteellisesti vanhoillisempi muuhun yhteiskuntaan verrattuna kuin tuolloin. Silloin näkemykseni olivat "nuorekkaita" sen ajan maailmassa. Tämä onkin hyvä muistaa sillä monesti asia esitetään siten että vanhemmiten sitä sitten opitaan ne "vanhat hyvät totuudet", kun on tultu viisaiksi. Kuitenkin näyttää siltä että monesti mielipiteet pidetään ja vanhoillisuus johtuu siitä että muut ovat "juosseet ohi".

Kuitenkin nuorelle tai nuorehkolle konservatiiville elämä on hyvin hämmentävää. Sillä tarjolla on vanhoja konservatiiveja. Ja tästä seuraa erikoisia asioita ; "tämän päivän kirkollisessa diskurssissa konservatiivin ja liberaalin määrittely on hyvin yksinkertaista: joko kannatat nykyistä kirkon avioliittokäsitystä ja olet konservatiivi tai kannatat avioliittokäsityksen muuttamista ja olet liberaali." Tämä ei ole enää asenne vaan tämä on dogmisto. Se vertautuu siihen että maailmankuva olisi ulkoa määritelty mielipidejoukko joka sitten opeteltaisiin ulkoa. Hieman kuten kauhuelokuvien "ostoslista -metodissa" jossa kauhu tunnistetaan siitä että siinä on tiettyjä kauhulle tyypillisiä piirteitä ja kuvia. "Me konservatiivit hairahdumme usein siihen, että arvioimme kanssasisariemme ja veljiemme uskon laatua etiikan perusteella. Monet ovat tehneet eettisistä mielipiteistä oikean uskon mittareita. Kun ilmoitin viime syksynä kannattavani valtiollisen avioliittolain muutosta siitä syystä, että se edustaa demokraattisen valtion enemmistön eettistä käsitystä, sain näiltä (oikean konservatiivisen) uskon sisarilta ja veljiltä huolestuneita viestejä. Tuntui, että olin livennyt oikeasta opista."

Tämänlaiset konservatiivit ovat hölmöjä. Jos he ovat kristittyjä tai muuten uskovaisia he edustavat minulle hölmöjä jotka eivät ole jalostaneet hölmöyttään ja ryhtyneet houkkapyhimyksiksi. He ovat vain hölmöjä. Oi Pyhä Yksinkertaisuus!

tiistai 10. helmikuuta 2015

Yksi ihminen, kolme mielipidettä

Syksy Räsänen kirjoitti kolumnin siitä miten pitää luottaa tieteeseen mutta ei tieteiden tekijöihin. Tämä on mielenkiintoinen lausunto niin tieteentekijältä. Keskiaikainen insolubilia -filosofi miettisi tätä vähintään yhtä suurella innolla kuin valehtelijan paradoksia. Räsänen kuitenkin korostaa että tieteenteossa on usein spektaakkeleja joissa luvataan huikeita löytöjä. Usein nämä lässähtävät. Vanhat totuudetkin voivat muuttua. Siksi syntyy esimerkiksi uutisointeja ja keskustelua siitä että onko Big Bang -pätevä ja universumilla alku. Maallikko ei varmasti osaa riittävästi fysiikkaa voidakseen arvioida onko tämänlaisissa uutisissa kyseessä uudesta paradigmasta vai kohkauskuplasta.

Maallikko tietää vain sen että useimmiten kohu nousevista paradignoista on liioiteltua. Ja sen, että useimmiten asia jossa yleisestä (general) mahdollisuudesta paradigmanmuutokseen tehdään hyvin spesifi (particular) väite että juuri tietty vaihtoehtoteoria on totta on muutoinkin varsin löyhästi perusteltu. (Esimerkiksi liian moni kryptozoologi lähestyy asiaa siten että kun tuntemattomia lajeja löydetään melko usein niin juuri Loch Nessin hirviön täytyy senkin olla olemassa.)

Tämä voinee toimia innoituksena probleemaan.

Probleeman on relevantti jos tarkastellaan erästä ihmistä jolla on kolme yleistä mielipidettä. Nämä ovat skeptismiä ja skientismiä vastustavia näkemyksiä. En pidä yhtään niistä relevantteina. Mutta tässä blogauksessa katson pelkästään sitä miten nämä kolme näkemystä sopivat yhteen keskenään. Otan tämän esiin lähinnä sen vuoksi että tosimaailmassa useilla on yksi tai ehkä kaksikin näistä mielipiteistä. Mutta kyseinen ihminen on ainut tuntemani yksilö jolla on nämä kaikki kolme. Ja niiden kokonaisuus on erikoinen.
1: Tiede ei ole oikeasti itseäänkorjaava. Tieto ei voi kasautua.
2: Relativismi on totta ja tätä kautta tiede on dogmaattinen. Tämän todistaa Wittgensteinin varhaiskauden epäonnistuminen ja positivismin kumoaminen jonka mukaan tiede ei voi olla metafysiikatonta. Siksi tiede on valtajärjestelmä joka ei muuta näkemyksiään tosiasioiden edessä. Se ei ole valmis ja itse itseään todistava eikä objektiivinen.
3: Tieteen historia näyttää että ennen on uskottu moniin asioihin jotka ovat myöhemmin paljastuneet tyhmiksi. Nykyään naureskelemme kaikki näille eikä kukaan pidä niitä uskottavina. Mutta harva miettii sitä että oma suosikkiteoria on todennäköisesti aivan samanlainen.

Kokonaisuutta katsoen voi löytää ymmärrettäviä liitymiä. Mutta niistä tuntuu seuraavan vahva ristiriitaisuus. Jos ajatellaan että tietoa ei ole olemassa on luontevaa pitää tiedon kasautumista harhana. Mutta tämä tarkoittaa sitä että menneisyyden vitsit eivät olekaan mitään todisteita että tiedemiehet olisivat tehneet virheitä tai olisivat naurettavia. Ja jos tieteen pitää olla valmis niin miten se voisi niillä ehdoilla ollakaan itseäänkorjaavaa. Jos tiede ei tiedä lopullista totuutta ja se tuottaa virheitä niin silloin tiede on itseäänkorjaavaa ja opimme tekemään parempia virheitä. Ja niin edes päin.

Mutta tätä kaikkea omituisuutta voi olla vaikeaa huomata jos mielipide on se että kaikki kolme asiaa käsittelevät samaa aihetta. Eli sitä että tiede on jollain tavalla "epätäydellistä". Se miten ne sen tekevät on se mikä jää helposti huomaamatta.

torstai 1. tammikuuta 2015

Väistämätön


Animesarjassa "Chrno Crusade" on sarja jonka päähenkilönä on nunna Rosette Christopher. Sarjan loppupuolella hän paljastuu eräänlaiseksi Magdalan Marian inkarnaation tapaiseksi olennoksi. Sellaiseksi jota länsimaissa kutsutaan profeetaksi tai pyhimykseksi. Hänet on määritelty hyvin erikoisella tavalla. Koska sarja käsittelee sivujuonteena yllättävän paljon ajan filosofiaa. (Kuten nimestä saattaa arvata.) Ja jo juonen pinnallisinkin taso pitää sisällään ajan manipulointia, kuten ajan pysäyttämistä.

Tämän blogauksen kannalta kiinnostavaa on lähinnä se, että Marian inkarnaatio kuvataan tyhjäksi astiaksi johon voidaan ammentaa. Syynä on se, että hänellä ei ole yhtä menneisyyttä eikä yhtä tulevaisuutta. Näin ollen hänellä ei ole muistoja vaan näkyjä menneisyydestä. Ja sama koskee myös tulevaisuutta. Vain muutamat asiat ja tapahtumat, jotka usein koskevat toista päähenkilöä, demoni Chrnoa, ovat väistämättömiä. Eli ne ovat väistämättömiä asioita jotka tapahtuvat välttämättä jokaisessa mahdollisessa tulevaisuudessa.

Ajatus on hyvin erikoinen. Tavallisesti ajan kohdalla on ajateltu että menneisyys olisi pysyvä. Eli tulevaisuus olisi avoin. Jotain jota m(u)okataan valinnoilla. Ja menneisyys taas on jotain joka on pysyvä mutta johon liittyvät asiat kenties unohdetaan. Eli siis eletään maailmassa jossa indeterministikin näkee että menneisyys on deterministinen, indeterminismi koskee vain tulevaisuutta. Epävarmuus menneisyydestä ja nykyisyydestä kasvaa symmetrisesti. Mutta tämä ero on episteeminen, eikä aina ontologista tasoa koskeva. (Tulevaisuuden kohdalla epäselvyys on ontologistakin, menneisyydessä ei.)

Näin moni ajattelee vaihtoehtoiset maailmat suppilona joka lähtee ensimmäisestä ajan hetkestä ja joka sitten laajenee erillisiksi vaihtoehtotodellisuuksiksi jotka eivät ole toistensa kanssa missään tekemisissä. "Chrno Crusaden" kohdalla taas on enemmänkin niin että se mikä on on nykyhetki. Ja siihen voi päätyä monesta eri menneisyystodellisuudesta ja tämä avaa teitä moniin muihin tulevaisuustodellisuuksiin.

Huomioita.


Japanilaiset piirretyt eivät ole totta. Eivät vaikka niissä olisi kohtuullisen paljon ns. fan serviceä. Lisäksi aikarakenne on jotain jota ei yleisesti kannateta. Tämänlaatuinen epäintuitiivinen rakennelma on kuitenkin kätevä ajatuskokeiden tuottamiseen. Niiden avulla ainakin itse sain jäsennettyä asioita jotka koskevat modaalilogiikkaa. (Ja jonka avulla voi suhtautua hieman modaalilogiikkaa ja modaalista realismia suppeampaan multiversumin konseptiinkin.) Koska esille tulee vaihtoehto voidaan vähintään huomata mitä piilo-oletuksia näihin ajatusmalleihin kulkeutuu ikään kuin huomaamatta. Tämän kannalta relevantit huomiot voidaan kasata vaikka listaksi:
* Modaalien miettimisessä on usein oletuksia fysiikasta. Eli aikaan otetaan kantaa. On aivan mahdollista että nykyhetki voi olla väistämätön ja kaikki muu voi olla epävarmaa. Eli modaaliseen päättelyyn sujahtaa hyvin helposti maailmankuvallisuutta.
* Rosette ei ole Jumala mutta hän vastaa tässä maailmassa täysin teologista konseptia, ns. välttämätöntä olentoa (necessary being).
* Väistämättömät tapahtumat ovat nekin välttämättömiä (necessary being).
* Kaikki väistämättömät asiat ja ennustukset tulevaisuutta koskien ovat dogmeja. Ei tiedetä miten ne toteutuvat mutta tiedetään että ne toteutuvat. Niitä ei voi kyseenalaistaa. Sillä jos niille olisi vaihtoehto ne eivät olisi välttämättömiä.

Tämä lähtökohta tarjoaa hauskoja välineitä "vakavastiotettavaan sofistikoituneeseen teologiaan". ; Asian voisi tiivistää siten että Moni pitää modaaliseen realismiin liittyviä jumalatodistuksia filosofisesti hienostuneina. Mutta näiden kohdalla korostuu se että nämä jumalatodistukset ovat kaikista dogmaattisimpia. Voidaan jopa sanoa että näiden kohdalla voidaan sanoa että teismi on dogmaattista mutta ateismi ei. Sillä ollakseen mielekäs ei riitä että välttämätön olento (necessary being) -mallinen Jumala olisi mahdollinen. Jos on yksikin mahdollinen maailma jossa Jumalaa ei ole, niin tämäntyylinen Jumala muuttuu kertaheitolla eiolevaksi. Näin ollen ainut tapa uskoa tämänlaiseen on itse asiassa torjua ateismin mahdollisuuskin. Sen sijaan jos ajattelee että on edes mahdollista että Jumalaa ei ole, tämäntyylinen Jumala kumoutuu joten se ei vaadi kovin dogmaattista todellisuussuhdetta. Mikä tahansa epäily pyyhkii välttämättömän olennon mitättömyyksiin.

Tämä iskee melko kovasti esimerkiksi Alvin Plantingaan. Hän on kirjoittanut moraalirealismia koskevan argumentin. Apologiaa jossa käsitellään myös välttämättömiä olentoja. Tässä otan erityisesti esimerkiksi Plantingan artikkelin "NATURALISM, THEISM, OBLIGATION AND SUPERVENIENCE". Hän on puolustautunut että teismi antaa ateismille reilun mahdollisuuden juuri koska välttämätön olento on hauras kritiikille. Kuitenkin hänen argumenttejensa kohdalla on huomattava että hänen argumenttinsa nojaa siihen että naturalismi kumotaan modaalisen realismin malleilla. Kuitenkin tässä herää jopa sellainen kysymys että miksi naturalisti ylipäätään olettaisi että ajan ja todellisuuden rakenne nojaisi niitä oletuksia joita vaihtoehtomaailmojen tulkinta ylipäätään ajaa. Voidaan sanoa että jos järjestelmät käyttävät eri perustelutapoja niiden tulokset ovat yhteensopimattomia. Se että eri perustelujärjestelmien perustelutavat liitetään filosofisessa analyysissä yhteen ovat ongelmallisia jo sen takia että niissä yhteismitattomia perustelurakenteita käytetään kuin ne olisivat yhteismitallisia.

Tämä kaikki oikeastaan korostuu jos lukee Rick Peelsin vastineen Plantingalle. Hän on kirjoittanut artikkelin nimellä "Are naturalism and moral realism incompatible?" Ja se paljastaa että Plantingan argumentin heikkous on oikeastaan siinä että Plantingan argumentti jumalan puolesta nojaa siihen että Frank Jacksonin argumentti on väärässä. Plantinga jättää huomioimatta että Jacksonin argumenttia on korjailtu niin että sille on vaihtoehtoja jotka selviävät Plantingan esittämistä haasteista. Ja tämän lisäksi naturalismilla on monia muita vaihtoehtoja joita kaikkia Plantinga ei suinkaan kumoa. Ja hänen pitäisi sillä jos sitoutuu siihen että Jumala on välttämätön olento ei riitä että se on mahdollinen jossain vaihtoehtoisessa maailmassa. Ei riitä että se selviää yhdestä argumentista. Todellinen väistämättömyys on edessä vasta kun on todistettu että kaikki vaihtoehdot ja mahdollisuudet väistämättä tuottavat saman tuloksen. Tätä Plantinga ei tee. Joten edelleen on tilaa epäilylle. Ja me kaikki tiedämme mitä tämä tarkoittaa välttämättömälle olennolle...

Kirjoittaja edustaa kantaa jossa ainut mahdollinen ja filosofisesti eidogmaattinen välttämätön olento on olemassaolo. Muut ovat kenties tosia mutta ne ovat joltain kohden väistämättä eiarguemntatiivisia. Joten konsepti kertoo lähinnä uskomuksen vahvuudesta ja muiden argumenttien puutteesta.

tiistai 30. joulukuuta 2014

Pitäisikö kristittyjen humanistien olla ateisteja?


Moni kristitty on antihumanisti. Eli ihminen joka irtautuu humanismista ja jopa vastustaa tätä. Humanismi nähdään tällöin maallistumisena ja jonain jossa ihminen ylpeydessään korvaa Jumalan. Kuitenkin valtaosa kristityistä on humanisteja. Tässä hengessä THEOS -ajatushautomo korostaakin että humanismi on jotain joka sopii erityisen hyvin kristitylle. Lausunnon mukaan "Angus Ritchie and Nick Spencer argue that Christians ought to be more aware – and more proud – of their humanist credentials, rather than allowing humanism to become a cipher for atheism." Tosin he menevät myös tätä pidemmälle. "They go beyond a mere celebration of Christian humanism, however, to argue that the Christian faith provides a much firmer foundation for humanist beliefs than evolutionary atheism. Taking their cue from the authoritative definition of humanism by the International Humanist and Ethical Union, they argue that a commitment to reliable rationality, to moral realism and to human dignity can only be secured on a theistic basis. Ultimately, atheism saws through the branch on which humanism sits." Eli perimmiltään heistä rationaalisten ja koherenttien humanistiateistejen pitäisi olla kristittyjä.

Ajatus on minusta jo jotenkin oleellisesti lähtökohtaisesti omituinen. Humanismiin nimittäin usein (minusta jopa liian usein) liittyy mielikuva valistushenkisestä ajatuksesta jossa korostetaan sitä että jokainen ihminen ajattelee itse. Sapere aude -asenne taas tarkoittaa sitä että jokainen saa ihan itse miettiä humanisminsa pohjalta ollakko ateisti tai kristitty. Tämänlainen kirjoitelma tuntuu sahaavan oksaa humanismiin liitetyn ajattelunvapauden, mielipiteenvapauden ja uskonnonvapauden alta. Kun se esittää ultimaatumeita siitä että ateistihumanistien pitäisi kääntyä kristityiksi koska kristinusko on humanismin ytimessä, tehdään itse asiassa jotain jota on hyvin vaikeaa liittää siihen mitä yleisesti katsotaan humanistiseksi toiminnaksi. Tässä mielessä voisin haistattaa THEOSin kanssa missään tekemisissä oleville ja tätä raporttia kannattaneille paskan. Mutta se olisi liian helppoa ottaen huomioon miten lähellä he ovat sitä kohdetta joka löyhkää.

Mutta on kenties syytä panostaa THEOSin henkeen. Yleinen mielikuva ja yleinen taso on filosofisesti riittämätön. (Joskin on eksistentiaalisesti piristävää haistattaa paskoja ihmisille jotka ilmiselvästi sen ansaitsevat ja jotka luultavasti saavat kuulla tätä toivotusta aivan liian harvoin.) Sillä tämä asenne on laajemminkin yleinen. Kysymyksessä ei siis ole vain yksi ajatushautomo. Tietyssä määrin kyseessä on heijastuma laajemmasta kristillisestä asenneilmapiiristä. Joka, väitän, läpitunkee kaikki länsimaat ja niissä tapahtuvan keskustelun mielipiteistä, uskonnoista, vapaudesta ja arvoista. Humanismi nojaa ihmisyyteen. Ja jossain mielessä tässä onkin kysymys siitä ketkä noin yleensä katsotaan täysivaltaisiksi ihmisiksi. Että minkä maailmankatsomusten ihmisillä ei ole syvällistä ymmärrystä maailmasta ja he siksi ovat, jos nyt juridisesti ovatkin täysivaltaisia kansalaisia, eivät ole kokonaisvaltaisia ihmisiä vaan jonkinlaisia säälittäviä puoli-ihmisiä.

Se nojaa metaeettiseen ajatteluun jossa ajatellaan moraalin perustaa. Olen kirjoittanut tästä aiheesta usein, enkä koe tarpeelliseksi kumota niitä myös tässä. Tartun sen sijaan siihen miten juuri tämä asenne on kristityillä yleinen. He tykkäävät ateistien dogmatiikkaan puuttumisesta. Ja tekevät tätä harjoittaessaan kristillisiä premissejä. Tilanne on tuttu muuallakin kuin etiikassa. Esimerkiksi kun Alvin Plantingan naturalismin kritiikki puretaan sen premisseihin voidaan huomata että naturalismi on ristiriitainen jos ja vain jos siihen liiteään Plantingan vaatimia tyystin kristillisen maailmankatsomuksen läpitunkemia premissejä. Joka enenmmän tai vähemmän kumoaa koko argumentin.

Ritchie ja Spencer eivät tee sitä mitä heidän pitäisi tehdä. Eli kumota joka ikinen ateistis-humanistinen kokoonpano ja osoittaa ateismi tätä kautta peruseettomaksi humanismille. Samoin heidän tulisi todistaa että kristinusko johtaa humanismiin väistämättä tavalla jossa jokainen antihumanisti olisi väistämättä tyystin harhaoppinen kerettiläinen. He eivät tee tätäkään. Näin ollen heidän ajatushautomonsa vaikuttaa hautomiselta ilman ajatusta. Itse asiassa käteen jää lähinnä juuri se miten omituista on vaatia teistisen objektiivisen moraalin perusteluehtoja ateistiselta humanismilta. Etenkin kun tätä samaa logiikkaa ei sovelleta kristinuskon humanistisuudesta puhuttaessa. Nyt näyttää siltä että ateistinen humanismi ei yhteensovi teistisen humanismin kanssa väistämättömästi. Joka ei ole kovin voimakas eikä kovin kiinnostava argumentti.

Jostain syystä kristityt kuitenkin suhtautuvat kiinnostuksella ja ottavat vakavasti kaikki tämänlaiset lausunnot. Joten heidän asenteidensa vuoksi on kenties syytä katsoa asiaa hieman tarkemmin. Otetaan Stephen Law. Hän on kirjoittanut vastineen tälle THEOSin esitykselle. Hän käsittelee myös esityksen argumentteja. Mutta tartun siihen millä hän aloittaa. Määritelmistä. "As those of us who campaign under the banner of ‘Humanism’ use the term, ‘Christian Humanism’ is an oxymoron. We use ‘Humanism’ to refer to a certain sort of non-religious life stance. But of course the term has other uses, including uses on which ‘Christian humanism’ is not an oxymoron. If the authors of this Theos report want to use the term in one of these other ways, that’s their prerogative. But to be clear, let’s use humanism with a small ‘h’ to mean what they mean, and Humanism with a capital ‘H’ to mean we what we mean."

Hyvin usein kristillinen latistamis-lyttääminen perustuu juuri siihen että he ottavat vallan määritellä vastapuolen oppi ja käytetyt käsitteet. Näin ollen tässäkin on syvällisesti kyseessä siitä miten humanismi määritellään. Ja kristillisessä esityksessä kristityt määrittelevät humanismi -käsitteen kristillisin ehdoin. Miettimättä että jos katsotaan ovatko ateistihumanistit sisäisesti koherentteja vai eivät, niin silloin on katsottava ateistihumanistien humanismin määritelmää. Koska muutoin argumentissa ei olisi mitään järkeä : Syntyisi vain olkiukko jossa humanismin määritelmä vaihdetaan ikään kuin salassa ja tämä ekvivokaatio sitten luo kuvitteellisen vihollisen. Joka onkin kieltämättä helpompi voittaa kuin aito ateistihumanismi. Ja juuri siksi THEOS ja muut kristityt vallankäyttäjät instituutioineen näitä temppuja harrastavatkin. (Uskon että tämä on tahallista, eli kysymys on ilkeydestä. Vaihtoehtona olisi että he ovat idiootteja. Sellaisella tasolla että on ihmeellistä että miten he osaavat lukea ja kirjoittaa. Sitoa kengännauhojaan. Hengittää.)

Tämä paljastuu toki pinnallisessakin argumenttianalyysissä helposti. Kiinni jäädään kuin Alvin Plantinga warrant -pytyllä. Nolosti. Ja näitä katsoessa ei voi muuta kuin hämmästellä että miten kukaan, siis kukaan, ottaa näitä argumentteja vakavasti. Niissä on sisältöä ja laatua lähinnä naureskelun, sormellaosoittamisen ja myötähäpeän tuottamisen areenoilla. Ne ovat paskaa logiikkaa ja paskaa asennetta. Niitä ei pitäisi lukea kiinnostuksella tai tukea. Niitä pitäisi hävetä. Moni toki näkee näiden haukkumisen samaksi kuin kristillisyyden vastustamisen. Mitä heille voi sanoa? Paitsi ottaa analogian israelkysymyksestä "Lisäksi häntä kritisoidessaan kannattaa olla tarkkana: jos häntä kritisoi ja on juutalainen, saa itseinhossa rypevän juutalaisen diagnoosin; jos häntä kritisoi olematta juutalainen, on antisemiitti. Aivan kuin tämän ammattiperseilijän petkutukset muka olisivat määritelmällisesti ja lähtökohtaisesti juutalaisia tekoja. Ettäs kehtaa." Jos nämä ihmiset ovat lähtökohtaisesti kristittyjä ja heidän näkemyksensä vastustustaminen on lähtökohtaisesti kristinuskonvastaisuutta niin sen pahempi kristinuskolle. Itse uskon että he ovat vain halveksittavia kusipäitä jotka sattuvat olemaan myös kristittyjä. Näen toki näiden kahden käsitteen välillä vahvan korrelaation, mutta en silti pidä niitä hieman eri asioina. (Voinet olla ei-kusipäinen kristitty. Ja jos tämä onkin kenties tosiasioiden ja havaintojen valossa tarpeettoman optimistinen väite niin aivan taatusti voit olla kusipää olematta kristitty. Katsokaa nyt vaikka minua!)

Law'n määritelmälähtökohta on kiinnostava. Koska jos aiheena on metaetiikka voidaankin ajatella että humanismiin voitaisiin valita monenlaisia lähtökohtia.
1: Kun kristitty argumentoi humanismista, he nojaavat siihen että humanismi on setti tietynlaisia mielipiteitä. Tämä tiettyjen mielipiteiden dogmajoukko on sitten jokin jolla on perusta tai ei ole. Mutta kenties voidaan ajatella että humanismi onkin metaeettinen näkökulma siitä että moraalin perimmäinen lähtökohta on ihmisissä. Tällöin voidaan toki huomata että kristinusko on parempi lähtökohta dogmaattisuudelle. Jos jokin dogma perustellaan Jumalalla se on asenteena jotain melkoisen ehdotonta ja joustamatonta. Tämä syntyy pysyviä ja vaihtoehdottomia asenteita. Ja tässä mielessä Ritchie ja Spencer ovat todella, siis todella, huomanneet jotain aidosti relevanttia THEOSin raportissaan.
On jännittävää miten
tämän historiallisen
miekan koristeluina on
kristillisiä ristejä.
Eikä sen aikaisten ateistien
A -symbolin vastineita.
2: Mutta jos humanismi onkin metaeettinen näkemys jossa moraalin alkuperä on ihminen. Humanismissa ihminen olisi kaiken mitta. Ja jossa ei korostetakaan tiettyjä mielipiteitä vaan tiettyä asennetta, niin siinä tapauksessa se että humanismi vaatisi moraaliperustakseen Jumalan on yhtä järkevä kuin ajatus siitä että ollakseen moraalinen Jumalan tulisi kysyä objektiivisen moraalinsa ytimet ihmisiltä, vaikka kansanäänestyksessä. Tämä ihmiseltä mieltymyksiä tenttaava alisteinen suhde ei tietenkään ole teismissä kovin järkevä. Voidaan suorastaan sanoa että ajatus siitä että humanistin pitäisi varmistaa humanistiset arvonsa Jumalalta tai luntata ne Pyhästä Kirjasta tarkoittaa sitä että humanismi on alisteinen teismille. Eli kristityt humanistit eivät olisi perimmiltään humanisteja, humanismi oikeutettaisiin välinearvona, sekundaarisesti kun itseisarvot olisivat muualla. Joka toki selittää kovasti sen miten humanistiset arvot eivät olleet kristinuskon arvoja ennen kuin humanistiset arvot yleistyivät yhteiskunnassa laajasti. Jonka jälkeen kristityt muuttivat mieltään ja alkoivat selittämään että humanistiset arvosetit ovat juuri niitä joita Jumala kannattaa. Näin ollen ollakseen todella humanisteja kristittyjen humanistien pitäisi ryhtyä ateisteiksi.

Moni voi huomata mihin tässä viedään. Kun otamme jälkimmäisen määritelmän esille voidaan todella luoda sisäisesti koherentti argumentti jonka mukaan kristitty humanisti ei voi olla oikeastaan humanisti lainkaan. Se ei kuitenkaan ole kovin merkittävä argumentti koska kristityt humanistit tuskin ovat tuon humanismimääritelmän kanssa liikehtimässä. Jos minä kirjoittaisin raportin jossa esitettäisiin että kristitty humanisti ei voi olla humanisti, ei tätä levitettäisi ja sen syvällisyydestä kiiteltäisi missään kristittyjen parissa. Argumentaation onttous ja sen läpitunkeva asennevammaisuus huomattaisiin varsin helposti. Koska kyseessä ei siis selvästi ole mitenkään vaikea asia älyllisesti huomata, ei voida ihmetellä muuta kuin sitä että miksi tuo aivan täsmälleen samanlainen tulee käytännössä sarjatulella vastaan ateismikysymyksessä. Ja miksi oikein yksikään pappi oikein missään ei tunnu tässä kohden huomaavan että perusteluissa olisi jonkinlainen puute ja aukko.

Väitän että syynä on se että kristinuskon ilmentyminen nykyaikana on käytännössä aina antagonistista. Kirkko tuottaa lausuntoja joissa "hakataan ateisteja" suoraan tai epäsuoraan. Papit nauttivat tästä. He eivät toki myönnä tätä julkisesti koska se olisi huonoa PR:ää. He ovat koulutetuja ihmisiä joiden kyky analysoida argumentteja ja purkaa premissejä ja tarkistaa niiden logiikkaa pitäisi olla kunnossa. Nämä eivät ole hirveän vaikeita asioita. ; Kuten tätini joka kyseli minulta filosofisesta käsitteestä määritelmää hämmästyi kun vastaus oli yksinkertainen ja järkeenkäypä. Perustasollaan tämänlaiset asiat eivät ole vaikeita. Papit ovat koulutettuja, eivätkä tyhmiä. Jäljelle jää vain tahallisuus. Joka kertoo asenteista. Ja nämä asenteet tuottavat instituutioita kuten kirkkoja. Ja näiden kirkkojen rakentamat asenteet tuottavat yhteiskuntaan rakentellisia asioita jotka vaikeuttavat muiden elämää. Tässä valossa esimerkiksi minä mietin sellaisia asioita kuin kirkkoon liittymistä ja siitä eroamista. Ja suoraan sanoen muidenkin pitäisi.

Samalla voidaan kontrastoida esimerkiksi se, että siinä tyylissä humanismia jota itse kannatan ei ole lainkaan mieltä jos maailmaa ei nähdä ihmiselämän kannalta puutteen läpitunkemaksi. Siinä mielessä että maailma ei perimiltään tai miltään tasolta vastaa ihmisten toiveita tai odotuksia. Ja että ihmiset voivat yrittää hallita maailmaa, mutta tekevät tämän hyvin rajallisesti. (Mutta ovat kuitenkin aina täysin ihmisiä. Tästä huolimatta. Ja ehkä jopa tämän ansiosta.) Minun kannattamani humanismi on mieletöntä välittömästi jos ihmiset elävät ikuisesti. Joka tekee kaikesta ajasta "jotain joka otetaan ja jota ei voi antaa takaisin". (Jossa ajan haaskaus on jotain jossa varastetaan jotain jota ei voi saada takaisin, kiitos vain ne jotka harjoittavat kohdalleni epäonnistunutta käännyttämistä.) Jos yritätte sovittaa tämän yhteen kristinuskon kanssa niin good luck with that.

Olisi huvittavaa jos THEOS seuraavaksi julkistaisi raportin jonka mukaan sekulaari humanismi on määritelmällisesti kristillistä. Ja sitten alkaisivat ajamaan tätä asiaa. Jotekin epäilen että näin ei tapahdu. Siitä huolimatta että sekulaari humanismi on humanismia.

maanantai 29. joulukuuta 2014

Voiko kaikkivoipa ja kaikkitietävä Jumala epäillä omaa olemassaoloaan? Entä häneen uskova ihminen?

Tavallisesti Suomea kuvataan kristityksi maaksi. Mutta käytäntö on hieman toista. Kun katsotaan ihmisten mielipiteitä ja tilastoja, ne kertovat että "Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Vajaa neljännes (23 %) on heitä, jotka ilmoittivat uskovansa Jumalaan toisin kuin kirkko opettaa ja noin joka kuudes (17 %) on jumalauskostaan epävarma. Lisäksi Jumalan olemassaoloa epäileviä oli 7 prosenttia. Viisi prosenttia vastaajista ei halunnut ilmoittaa kantaansa." Tässä mielessä kirkkoon kuuluminen ja kristityn identiteetti heijastaa oleellisesti uskontotieteilijöiden tuntemaa jakoa teologiseen korrektiuteen ja käytännön elämään. Ihmisten kristillisyydellä ja kirkkoon kuulumisella on luja sidos perinteisiin ja tapoihin. Mutta suhde varsinaiseen teologiaan on hyvin irrallinen, jopa täysin puuttuva.

Ja voiko tätä oikeastaan moittia. Yleisin tapa suhtautua tuntuu olevan se jota herätysliikkeet ja muut pilkkaavat. Eli kun ihmiseltä kysytään he kertovat uskovansa, mutta he uskovat "omalla tavallaan" tai "uskovat johonkin itseään suurempaan", josta heillä ei kuitenkaan ole sitten tarkempaa tietoa. Tätä on helppoa pitää ignoranttiutena. Mutta tosiasiassa tämä on itse asiassa sen tyylin nöyryyttä jota kaipaisi enemmänkin.

Sillä uskonmiesten kohdalla tätä nöyryyttä ei löydy. Heistä enemmistö näyttää olevan kuin kalvinisti Rick Warren joka on kirjoittanut kirjan "The Purpose of Christmas". Siinä Warren kirjoittaa predestinaatiosta. Siitä miten Jumala on ennalta suunnitellut kaikki tapahtumat. Ja miten kaikki on täten täynnä merkitystä. Tämän noheva johtopäätös on, että kenties lukijan koko elämä on ollut valmistautumista sitä tarkoitusta varten että hän lukee tämän Warrenin kirjan ja tulee uskoon ja predestinoituu pelastukseen. Warren korostaa useassa otteessa kristityn nöyryyttä. Mutta samalla tätä kohtaa lukiessa on selvää että hänellä on pirun iso luottamus omasta henkilökohtaisesta tärkeydestään.
1: Tosiasia on kuitenkin että em. kirja on läpeensä huono. Ja ainakaan minä en sen tyyppisistä innostu. Kirja kostuu suoranaisista päättelyvirheistä ja niiden puutteessa käsiäheiluttelevasta epämääräisyydestä. Jos Jumalalla on minulle asiaa, niin ottakoot yhteyttä henkilökohtaisesti sellaisella tavalla jonka tietää kaikkitietävänä minuun vaikuttavan. Tämänlaiset laaduttomat välimiehet vain vähentävät Hänen uskottavuuttaan ja korostavat sitä miten hölmöjä Häneen uskovien on pakko olla. Kuten joka ikinen tiedevirhe ja päättelyvirhe ja kirjoitusvirhe jonka he tekevät siitä huolimatta että kertovat itse että Pyhä Henki sanelee heille viestejä suoraan Erehtymättömyyden ja Virheettömyyden personifikaatiolta. Saatanan paska kaikkitieto on kyllä kyseessä näissä tapauksissa jos minäkin kykenen laadukkaampaan.

Eikä myöskään teologien kohdalla tätä nöyryyttä yleensä löydy. Jim Holtin kirjassa "Why Does the World Exist?" nimittäin nostetaan esiin se, miten kristityt teologit ovat syvästi erimielisiä lähes kaikista asioista. Tiettyihin jumalatodistusten premisseihin on sitouduttu ja toiset teologit pitävät niitä naurettavina. (Osittain siksi että eri jumalatodistukset voivat olla loogisesti yhteensovittamattomia joten on tärkeää että ne jotka ovat ristiriidassa kulloisenkin teologin oman suosikkiteorian kanssa ovat väärässä.) Teologeilta puuttuu tämä nöyryys joka tavallisilla ihmisillä on. (Jos kognitiotiedettä on joskus kutsuttu alaksi jonka syvin ongelma on siinä onko sillä tutkimuskohdetta, on teologian kohdalla tämä ongelma niin syvä että se ohitetaan.) Jumalaa koskeva teologia muotoutuu helposti statementeiksi. Ja vain harvassa alassa eksperttien mielipiteet ovat yhtä hajallaan alan ydinkysymyksen ympärillä.
1: Konsensuksen puute luo kieltämättä sellaisen vaikutelman että asiasta ei ole yleistä ymmärrystä eikä tietoa, ja jos uskonnon dogmisto unohtuu ei ole mitään keinoa jolla tiedettäisiin että juuri tämä sama uskomusjoukko syntyisi uudelleen 1:1. Tieteessä monet ovat keksineet samaa teoriaa hyvinkin lähekkäin niin että on syntynyt jopa kilpailua. Esimerkiksi C. Darwin julkaisi teoriansa vasta kun samoja ideoita aiottiin julkaista A. Wallacen toimesta.

Menen pidemmälle. Väitän että kirkkojen ja uskontojen ongelma on siinä että ne ovat kuin teologeja. Ne tekevät statementeja ja sitoutuvat niihin. Ja he eivät tosiasiassa voi tietää näitä. Kun asia nostetaan esiin, huomio yritetään siirtää empiirisen tieteen puutteellisuuteen. Että tiede ei voi todistaa kaikkea. Heidän tulisi ensin todistaa että heidän omat keinonsa tekisivät tämän todistamisen empiiristä tiedettä paremmin. Teologian, uskontojen ja de facto kaikkien kirkkojen ongelma on siinä että jos skientistin ongelma on siinä että tiedetään että tiede ei voi todistaa kaikkea, niin uskonmiesten ongelma on siinä että ei tiedetä selittääkö uskonto yhtään mitään.

Kuitenkin arkijärjessä noudatetaan periaatetta joka saa kunnioitusta akateemisessakin piireissä. Voidaan sanoa että on olemassa asioita jotka uskotaan ja asioita jotka tiedetään. Ja on tärkeää pitää mielessä se, että se mihin ihminen uskoo on jotain jonka pitäisi olla yhteensopiva sen kanssa mitä tiedetään. Ja tämä on nimenomaan relaatio jossa ristiriidattomuus ei riitä. Ei ole rationaalista että asiat ovat toisin päin ; Jos se mitä tiedetään on jotain jonka pitää olla ristiriidaton uskomusten kanssa, ollaan tekemässä muuta kuin älyllistä toimintaa. Siksi onkin ylen vaivaannuttavaa nähdä miten kreationistit sotivat evoluutioteoriaa vastaan selvästi usko pohjanaan. Ja toisaalta on ällistyttävän huvittavaa kuulla William Lane Craigista joka ensin moittii että kreationistit ovat jotain joka tuottaa häpeää älylliselle kristitylle ja joka sen jälkeen saattaa kuluttaa merkittäviä määriä aikaansa siihen että hän selittää miten Maria on voinut synnyttää Jeesuksen ilman seksiä. (Joka on luonnontieteen alueella.) Toki on miellyttävää huomata miten Craigilta löytyy myös lausuntoja joissa tarjotaan tilaa epäillä suhteellisuusteoriaa, teologisin premissein. Puhumattakaan eettisistä puolivolteista silloin kun hän puhuu "hyvistä kansanmurhista". Selvästi tässä mennään uskomus edellä puuhun. Ja tässä mielessä minun silmissäni ero kreationistin ja William Lane Craigin välillä on, jos ei olematon, niin ainakin melkoisen irrelevantti.
1: Ja näin suhtaudun kaikkeen muuhunkin ns. "sofistikoituneeseen teologiaan" ; Joka näyttää teologejen toimia tutkittaessa olevan lähinnä jotain jolla he kehuvat toisiaan. Sofistikoitunut teologi vaikuttaakin usein sellaiselta ihmiseltä joka tiedostaa kuilun uskon ja teologisen korrektiuden välillä. Mutta vetää asian sitten siihen miten "filosofien Jumala" on täysin erilainen kuin se käsite jota uskontokriitikot moittivat. Ja että siksi kaikki tämä kritiikki on irrelevanttia, hölmöä ja idioottien militanttia ateismia. Tämä kuitenkin lähinnä kuvaa sitä miten paisunut ego näillä "sofistikoituneilla tietäjillä" on. Teologinen korrektius koostuu parhaimmillaan siitä että osuvasti kiteytetyt käytännön uskontoon ja vakaumukseen ja Pyhään kirjaan sidotut asiat sitten maalattaan eitiedetyillä premisseistä joita voidaan kutsua dogmeiksi. Pahimmillaan se ei ole edes sitä, jolloin yhteys käytännön uskovien vakaumuksiin etääntyy kun teologi siirtyy saivartelusfääreihinsä. Joita hän kuitenkin samalla pitää "aidompana kristillisyytenä" kuin niiden arjessaan uskontoaan elävien. En ymmärrä miten asian voisi tehdä enää huonommin. Mutta jossain on varmasti palkkaa saava teologi joka on erityisesti koulutettu juuri tähän uusien huononnusten keksimiseen...

Tässä mielessä normaali usko ja sen ilmaisutavat ovat itse asiassa filosofisesti laadukkaampaa, psykologisesti terveempää ja kaikenpuolin muutoinkin kunnioitettavampaa kuin mitä "prot puuhailevat sisäsiittoisissa piireissään". He tietävät mihin uskovat ja mitä tietävät. Ja ymmärtävät että ne eivät ole sama asia. He eivät näin toimiessaan myöskään luo ristiriitaa maailmankuvaansa. Se, että ei tiedä jotain ei tarkoita että käsissä olisi jotain joka falsifioisi oman näkemyksen. Tietämättömyyden tunnustus ei ole aina ignoranssia. Joskus pahempaa tietämättömyyttä on se, että vaatii kaikkeen vastausta ja sitten kun sellaista ei ole niin luo sellaisen, jos ei muuten niin dogmaattisuudella ja ideologisrin varmuudella. Ja sitten leikkii että tämä olisi tietoa eikä uskoa. Ja näin väärien tai uskomusvaraisten kannanottojen luominen naamioidaan tiedon kasvuksi eikä tiedon huonontamiseksi.

Dunning-Kruger -efekti tosin on siitä kiinnostava että siinä vähiten tietävillä on muita ryhmiä suurempi varmuus omasta osaamisestaan. Joka itse asiassa tarkoittaa sitä että psykologisesti aito ja syvälle menevä ignoranssi ei ole tietämättömyyden tunnustamista vaan juuri dogmaattista varmuutta.

torstai 9. lokakuuta 2014

Järjensäästö on sallittu

"Pirkanmaan päivä" lehdessä oli varsin sensationalistinen pikku-uutinen. Siinä perusteemana oli nostaa lukijakuntaa esimerkiksi sillä että "Perussuomalaiset kuvaavat vastauksessaan toiveiden kirkkoaan vuonna 2019: ”Kulujen karsimiseksi viherhumppa, mukutus ja homotus on lopetettu kirkolle kuulumattomina rönsyinä”." Tämän takana on kuitenkin laajempi ja tuore ilmiö. Nimittäin se, että politiikka on astunut kirkkoon entistä vahvemmin. Poliittiset puolueet ovat entistä vahvemmin astuneet ajamaan kirkkoa omien ajatustensa mukaiseksi.

Tämä on johtanut joihinkin enemmän kuin hitusen omituisiin tilanteisiin. Nimittäin kristillisdemokraatit, joka on puolue jossa uskontoa viedään politiikkaan, ei ole pitänyt tästä muutoksesta. KD -nuoret toivat esille tärkeän lausunnon aiheeseen liittyen "Lopetetaan uskonnon ja politiikan sekoittaminen – aloitetaan kirkosta ja valtiosta." Henkenä jutussa on selvästi se, että uskonnon politisoiminen muiden kuin kristillisdemokraattien toimesta, esimerkiksi pridessä, on huono asia. Samoin kuin se, että kirkon asioihin puututaan poliittisella vallalla.

Muutos on ollut omituinen. Ja se itse asiassa muuttaa kirkkomme kohti jopa "kansankirkko" -termiä suosivia (yleensä kirkon edustajia) ; Muualla maailmassa valtionkirkosta on hieman erilainen, laajempi määrittely. "A state religion (also called an established religion, state church, established church, or official religion) is a religious body or creed officially endorsed by the state. A state with an official religion, while not secular, is not necessarily a theocracy." mutta koska "kansankirkko" -termillä halutaan, aivan ymmärrettävästi, välttää "valtionkirkko" -käsitteeseen liittyviä negatiivisia konnotaatioita, on haluttu nostaa esiin yhteismitaton Friedrich Schleiermacherin kansankirkon ajatus, jossa kansan enemmistö kuuluu kirkkoon. Tässä määritelmäkikkailussa valtionkirkon määrite korostaa sitä että valtio määräisi kirkon oppisisällöistä. Tässä mielessä kansankirkko on autonominen, joten se ei ole valtionkirkko. Toisin sanoen kirkollamme on enemmän valtaa kuin valtionkirkolla. ; Puolueiden hyppääminen kirkon ohjaksiin on tässä mielessä vahva askel kohti myös "suppeaa valtionkirkon määritelmää". Mutta se voidaan juuri tämän vuoksi nähdä muutoksena positiiviseen.

On toki erikoista nähdä kristillisdemokraateissa sekulaariuden vaatimuksia. Etenkin kun heillä on perusteesinä - ja puolueen olemassaolon oikeutuksena - asenne jossa uskonnosta puhuminen julkisuudessa, mukaanlukien politiikka, on perusoikeus. KD ajaakin hyvin tyypillisesti yksisuuntaisuutta. Kristityt saavat päsmäröidä muiden asioita vakaumuksiensa pohjalta. Mutta heidän asiaansa ei saa puuttua. Kunnon pro-teokratia -henkeen uskonto saa määrätä politiikkaa mutta politiikka ei saa määrätä uskontoa. (Teokratian kannattamista ei myönnetä sanan negatiivisten konnotaatioiden vuoksi, mutta kun asenne on tuo, se on varsin osuva sana. Jos ette halua että käytän tätä sanaa teistä, korjatkaa asenteitanne. End of discussion.)

Mutta niin on PerusSuomalaistenkin asenne erikoinen. Hehän ovat normaalisti vastustaneet ns. poliittista korrektiutta. Sananvapaus ja suora asioiden sanominen kaikista mahdollisista kulmista on ollut sen valttikortteja. Kuitenkin se on selvästi ajamassa kirkkoon vahvaa dogmaa. Ja tämä on itse asiassa jotain jonka voin sekä ymmärtää että hyväksyä. Ymmärrän että uskonto koostuisi ns. uskonnollisista dogmeista. Sen sijaan en ymmärrä sitä miksi PS -kirkkopolitiikka ei sano dogmaa dogmaksi vaan nojaa sen sijaan aivan perusteettomaan ja typerään näkemykseen nimeltä "säästösyyt". Ideologinen paasaus on halpaa. Kirkon kulut ovat muualla. PS -kirkkopolitiikan perusongelma onkin se, että sen tarjoama ehto on kenties oikeaoppinen, mutta siinä tuotetaan nimenomaan kuluja. Jos kirkko on dogmaattinen, sitä harvempi kuuluu kirkkoon. Jos vihreät, maahanmuuttajataustaiset ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksia ajavat ajetaan ulos, on selvää että lompakko tulee laihtumaan. "Säästösyy" ei ole siksi mikään argumentti. Ratkaisu josta tulee tulonkarsintaa ei ole säästöä. (Toki luultavasti moni dogmaatikko lähtee kirkosta jos siellä sallitaan ties mikä homottaminen ja mokuttaminen. Tämä tarkoittaa sitä että kaikki sitoumukset näissä asioissa tuovat kuluja, eivätkä siksi voi olla mitään säästöä.)

On toki miellyttävää muistaa siitä että kirkko esittää olevansa jotain johon kuka tahansa voi kuulua ja sanoa asiansa. Eli se olisi jokin yleiskulttuurillinen ja kansan yhdistävä voima. Samanaikaisesti se nähdään vakaumusyhteisönä. Perussuomalaisen asenteen syvin ongelma onkin siinä että se leikkii kristinuskon olevan samanaikaisesti dogmeihin sidottu ideologia että jokin jonka kulttuuria pitäisi esittää laajemmin. Heistä kouluihin pitäisi saada lisää kristillisyyttä. Tässä ikään kuin ratsastetaan kahdella hevosella jotka ovat menossa eri suuntiin. Mitä tarkemmin kristillisyys määritellään, sitä tarkemman ja pienemmän fraktion tämä määritelmä kattaa. Ja tätä kautta yhä harvempi suomalainen osuu tämän fraktion sisälle. Uskonto nykymaailmassa käytännössä joko on dogmaattinen ja triviaali tai maailmojasyleilevä ja vailla oppisisältöä.

torstai 26. kesäkuuta 2014

Talenttilaarista ei voi kauhoa kauaa - ellei kauho kauan!

Kun Takkiraudalta kysytään "Mitä sanoisit nuorelle, sekä älykkääksi että kypsäksi itsensä tuntevalle tytölle, joka on ahdistunut kokiessaan ettei häntä sukupuolensa takia arvosteta niin paljon kuin hän ansaitsisi, ja joka pelkää kehityksensä jäävän jälkeen 25 vuoden iässä niin, ettei hän voi haaveillakaan olevansa yhtä älykäs, viisas ja vastuullinen kuin mies?" Minä vastaan Dunning-Kruger -efekti.

Eli vihjaan suoraan että Galilei -syndrooman ja feministisen naisviha -selityksen sijasta kannattaa kenties katsoa peiliin. Kenties muut eivät tuomitse sinua epäreilusti, vaan kenties olet niin oman itsesi lumoissa ja tiedät asioista niin vähän että et edes käsitä miten vähän asioita osaat. Oliko riittävän ilkeää? Ei se ollut! Se on päin vastoin kannustavaa. Sillä vaikka attribuutit kehittyvät ja jäävät keskimäärin johonkin tiettyyn kohtaan, niin taidot kehittyvät läpi elämän. Jos ja vain jos tekee päämäärätietoista harjoittelua.

Tosiasiassa tässä kohden kyseessä on syvä ongelma joka kattaa kysyjän lisäksi koko yhteiskunnan. Ongelma on kenties tiivistettävissä siihen että
1: Ihmiset on nykyään kasvatettu kehuilla joita ei ole välttämättä edes ansaittu. Heidät saadaan kokemaan olevansa fiksuja. Tosiasiassa kehu saa meidät vain tuntemaan olomme mukavaksi sen sijaan että ne kehittäisivät taitojamme. Moni pitääkin "rakentavana keskusteluna" jotain jossa korostuu asioiden kehittämisen sijasta kohteliaisuus ja mukavuus. Ei se ole rakentavaa keskustelua vaan jotain jossa laadulla ei ole väliä joten kaikki tuntevat olonsa mukaviksi.
2: Arvostamme ja ylikorostamme talenttia emmekä tiedosta että se ei ole sama asia kuin taidot. Tämä johtaa lyhytjänteisyyteen. Näemme että olemme ominaisuutemme, jotka taas ovat ennen kaikkea jotain jota perimmiltään olemme. Ja siksi haluamme tuloksia nopeasti tai ajattelemme että lahjakkuutemme ovat jossain muualla. Älykkyys ei tässä vaiheessa enää olekaan lahja, vaan taakka. Sillä siitä tulee identiteetti jota epäonnistuminen haastaa. Ja näin päädymme tekemään kognitiivisesti kohtuullisen keveitä asioita. Lahjoja ei käytetä koko tehollaan, koska se vaatisi haasteteita jotka uhkaisivat mielikuvaa omasta neroudesta ja erinomaisuudesta.

Muut ihmiset kuitenkin perimmiltään arvioivat taitojamme. Guy Windsor on kirjoittanut tästä tuoreessa blogauksessaan. Hän korostaa Dweckiä joka on kirjoittanut kirjan "Mindset: The New Psychology of Success". Windsor korostaa miten hän itse oli yliopistossa vaikeuksissa koska hän ei ollut oppinut miten opiskellaan. Hän oli aina ollut fiksu joten läksyjä ei ollut tarvinnut puurtaa. "Fiksun ja laiskan ongelma" tiivistyi siihen että epäonnistuminen haastaa koko identiteetin koska epäonnistuminen vihjaa että ei olisikaan fiksu. Yliopisto -opinnot viittasivat kuitenkin toiseen ongelmaan kuin tyhmyyteen. Laiskuuteen. Laiskuuteen jota oma identiteetti älykkyydestä peräti ajoi ; Windsor esitti itse asian seuraavalla tavalla "I read a lot, and wrote essays when asked (never more than one draft), but I had no idea how to actually work through difficult problems, come up with solutions and test them against the evidence, all that sort of thing. Rhetoric, logic and grammar, yes; I could write a decent argument. But nobody had ever taught me how to work things out, how to wrestle a body of knowledge down from unattainably complex to I know this. It wasn’t thought necessary to teach me this, because I was “clever”. And I would have resisted it anyway, because it was equivalent to failure."

Dweck on huomannut että optimistinen ominaisuuksien kannustus ei ole rakentavaa. Jos halutaan että ihmiset ovat hyviä ja taitavia, on tiedostettava työn merkitys. Talentin kohdalla onkin siten, että se antaa lähinnä pienen edun aluksi. Sitten työ ohittaa sen. Itse kohtaan tätä toistuvasti blogini kanssa. Moni ajattelee että kun kirjoitan nopeasti kohtuullisen fiksuja tekstejä, niin se johtuu siitä että olen älykäs. En kuitenkaan ole merkittävän älykäs. Kaikki tapahtuu pääasiassa siksi että olen tehnyt tätä paljon.

Näen että tässä on valtavasti merkitystä pseudotieteissä. P. Z. Myers kirjoitti tuoreessa blogissaan siitä miten ihmiset käyttävät erilaisia oikoteitä. Hän esimerkiksi ottaa esille sen miksi Hovindin oli käytännöllistä maksaa siitä että saa diplomimyllystä tohtorintutkinnon jolla ei tee mitään akateemisessa maailmassa. "Credentialism always makes for convenient excuses. We love to construct simple shortcuts in our cognitive models: someone has a Ph.D., they must be smart (I can tell you that one is wrong). Someone is a scientist, they must have all the right facts. And of course, the converse: we can use the absence of a Ph.D. or professional standing, to dismiss someone. Creationists are very concerned about this, and you see it over and over again: the desperate need to acquire a degree or title, even if it is from some unaccredited diploma mill or a correspondence school, in order to justify their wacky beliefs." Tämä korostaa sitä mitä olen aikaisemmin puhunut "konservatiivisesta think less -mindsetistä". Näin esimerkiksi kreationismin ongelmana ei ole tyhmyys vaan enemmänkin voimakas intuitioiden käyttö. Kahnemaniin viitaten he käyttävät paljon kevyttä ja kohtuulliseen tulokseen johtavaa ajattelutapaa sen sijaan että he koskaan pysähtyisivät ja tekisivät asian analyyttisesti, hitaasti ja vaikeasti.

Ihmiset käyttävät paljon intuitiota. Ja uskon että älykkäiden ihmisten kohdalla on jopa riskinä turtua omaan fiksuuteen. Jos on koulussa tottunut siihen että äly päästää läpi esseistä, on vaikeaa tottua siihen että totuus ja todellinen osaaminen kompleksisemmissa tilanteissa onkin vaikeaa. Älykäs ja laiska on siksi huono tiedemies. Sillä äly ei ole oikotie Totuuteen vaan oikotie siihen että haetaan oikoteitä.
1: Siksi esimerkiksi "Takkirauta" -blogi näyttää minun silmiini usein hieman kummalliselta. Kiinnostavalta mutta puutteelliselta. Blogi tarjoaa usein lupausta ilman täyttymystä. Sen kirjoittaja on ilmeisen fiksu ja laiska. (Hän jopa identifioi itsensä näin.) Ja tämän vuoksi tottunut siihen että hän voi käyttää mielleyhtymiä argumenttien sijasta. Ja tätä kautta syntyy todellakin niitä ajatuksia joissa ajatellaan että attribuutti on jotain joka voidaan laittaa yhtäläisyysmerkkeihin taitojen kanssa. Moni pitää häntä dogmaattisena kirjoittajana, minä taas intuitiivisena kirjoittajana. (Ja ero näiden välillä on syvä jos asiaa katsotaan elämänasenteessa ja aste-ero jos katsotaan itse argumentteja.) Toki monella muullakin konservatiivilla on riskinä ajautua siihen että "arkijärki" muuttuu tieteeksi, totuudeksi ja logiikaksi. Maailma pyörii tämän jälkeen "itsestäänselvyyksillä" jotka on joskus kerran oivallettu, mutta jotka ovat enemmän intuitiivisesti selviä (näille yksilöille itselleen) kuin jotenkin varmistetusti Tosia. (Älykkyys ei ole oikotie Totuuteen.) Luultavasti sillä että on oltu fiksuja.  Mutta ennen kaikkea koska ei ole oltu ahkeria.

Itse asiassa menen jopa niin pitkälle, että älykkäillä ja laiskoilla on suurin riski muuttua ns. epäluotettavaksi lähteeksi. Sillä he ovat älykkäitä ja osaavat tuottaa fiksuja ideoita. Joilla ostetaan karismaa ja uskottavuutta. Syvä ymmärrys kuitenkin jää puuttumaan. Mutta tätä on vaikeaa huomata, ellei ole heitä parempi. Tyhmä tekee toki asioita vielä huonommin. Mutta he eivät sen sijaan saa samanlaista karismaa, joten heidän kohdallaan "vääräksi auktoriteetiksi" muuttuminen ei ole yhtä suuri riski.

maanantai 28. huhtikuuta 2014

Nostetaan kädet ylös

Filosofiassa epistemologian ytimessä on tieto. Tällöin joudutaan vastaamaan siihen, miten ihmiset hankkivat tietoa ja miten tämän pohjalta sitten muotoillaan erilaisia väitelauseita. Tässä kohden on usein korostettu sitä, että otetaan a prioriseksi oletukseksi ihmisen tiettyjen kokemusten luotettavuus ja a priori -tasolla tapahtuva "ilmiselvyys ja varmuus".

Tätä klassista mallia edusti esimerkiksi G. E. Moore, joka "Proof of external world":issä (1939) mietti ulkoista maailmaa. Hän lähestyi tätä ruumiillisuuden kautta.1 Moore otti esimerkiksi oman kätensä. Hän esittelikin ulkoista maailmaa koskevaa varmuutta sanomalla "Here is one hand, and here is another" nostaen ne ilmaan. Myöhemmin Wittgenstein otti aiheeseen kantaa "On Certainty" -otsikolla (1969). Hän mietiskeli Mooren temppua, ja hän näki sen puutteellisena ; Hän ihmetteli sitä että miten kukaan ylipäätään tietää sitä, mitä koko kysymys tarkoittaa jos sen kyseenalaistamista ei oikeastaan edes ymmärretä. Wittgensteinin mukaan Mooren kohdalla ei ollut kysymys tiedosta, koska ilman mahdollisuuttakaan kyseenalaistaa ei ole mitään selvittämistä. Miten voi olla kysymys tiedosta (knowledge) jos mukana ei ole edes mahdollisuutta epäilyyn (doubt). Mooren temput olivatkin enemmän vakaasti pidettyjä uskomuksia (dogma). Arkijärki luottaa käsiin. Kyseessä on dogma joka on päätetty todeksi niin vahvasti että tätä ei edes sallita kyseenalaistettavaksi.

Näitä miettiessä on kenties hedelmällisintä mennä neurologian pariin.

Tunnetaan monia aivovammoja, leesioita, jotka aikaansaavat erikoisia häiriöitä. Käsien kannalta kiinnostava on asomatognosia. Kyseinen vamma johtaa siihen, että henkilö ei tunnista omaa raajaansa omakseen. Asomatognosiassa ei ole kysymys epäilystä, vaan varmuudesta siitä että oma käsi ei kuulu itselleen. Vaivaan liittyy hyvin vahva konfabulointi. Eli tila johtaa siihen että potilas ei voi ymmärtää että raaja todella kuuluisi hänelle, vaan sen sijaan häneltä löytyy, usein ulkopuolisesta hyvin absurdi, "päivän selitys" raajan läsnäololle ; Potilas voi selittää lääkärilleen että raaja on oikeasti lääkärin käsi, tai että edellinen potilas oli unohtanut kätensä sänkyyn. Joskus tilanne tiedostetaan siinä määrin, että raaja tunnistetaan omassa ruumiissa kiinniolevaksi, mutta silloin selitetään että raaja on oikeasti kuollut, kuoliossa ja mahdollisesti mätänemässä. Tämä on hyvin domeenispesifi häiriö ; eli muutoin tilasta kärsivät voivat harjoittaa hyvinkin "tervettä järkeä" ja olla aivan rationaalisia ihmisiä. Toisin sanoen yleisesti aivan järkevänoloisilla ihmisillä on aivovamman vuoksi tämänlainen hyvin tarkasti rajautunut ongelma. Syynä on se, että tilan aikaansaava vamma ikään kuin amputoi käden. Ei oikeasti raajana, vaan sisäisesti. Hermosto ei sen jälkeen enää tunnista että käsi olisi jotain jolla voitaisiin tehdä asioita.
1: Tämä ei toki ole ainut erikoinen konfabulointia tuottava häiriö joka liittyy raajoihin. Anosognosia on häiriö jossa ihminen on puoliksi halvaantunut, mutta ei tiedosta tätä. Jos hänen käsketään nostamaan halvaantunutta kättä, hän ei tietysti nosta tätä. Mutta hän selittää että miksi häntä ei nyt vain huvita totella tohtoreita. Ihmiset rationalisoivat ja uskovat näihin itse.

Toki tälle on myös käänteisilmiöitä.

Amputoiduilla esiintyy aavesärkyä, jossa he tuntevat raajan joka on leikattu pois. Kokemus on heille aivan yhtä todellinen kuin asomatognoosikon kokemus siitä että eiamputoitu raaja ei kuulu heille itselleen. Paitsi, että he tietävät että tämä mielikuva ei ole totta. Haamusärkyyn ei liity konfabulointia. Harha sen sijaan on sisäinen. Olemattoman paikan särky johtuu jäsenen katkeamiskohdan hermojen impulsseista, jotka aivot tulkitsevat olevan lähtöisin kadonneesta jäsenestä. ; Kiputiloja voidaan poistaa visuaalisesti laatikolla jossa on peilejä. Henkilö laittaa kätensä laatikkoon ja katsoo peiliin. Peilin ansiosta näyttää että raajoja on kaksi. (Oikea käsi  ja peilikuva.) Jos henkilö nyt katsoo käsiään ja yrittää avata ja sulkea molempia käsiään samanaikaisesti (hänellä ei toki ole sitä amputoitua kättä mutta tämän käden käyttämistä on ajateltava) kiputilat haamuraajassa voivat parantua.

Ilmiölle läheistä sukua on illuusio, jonka voi tehdä ilman raajojen irtileikkaamista. Illuusio ei toimi aivan kaikille, mutta hyvin useilla se on tehokas. K. C. Armell ja V. S. Ramachandran tekivät vuonna 2003 klassikkokokeen "Projecting sensations to external objects" jossa koehenkilö asettuu tilaan jossa hänen toinen kätensä peitetään sermin taakse. Sermin eteen sitten laitetaan aidon näköinen kumikäsi, jossa kiinni oleva kangas laitetaan koehenkilön olkapäälle. Kun kättä ensin vähän aikaa "koulutetaan" siten että koehenkilö näkee tämän kumikäden mutta ei omaa kättään ja sekä kumikättä että koehenkilön omaa kättä sivellään samanaikaisesti samalla tavalla, saadaan aikaan illuusio jossa henkilö samastuu kumikäteen ja voi jopa tuntea hieman kipua jos hän näkee että kumikättä pistetään neulalla (vaikka hänen oikeaa kättään ei samalla pistetäkään).

Molemmat puolet kertovat jotain tiedosta ja tietoisuudesta.

Daniel Dennett on vuonna 1991 kuvannut "Conciousness explained":issa sitä, miten ihmisen ruumiinkuva syntyy. Hän liittää sen aistimuksiin ja kontrolloimiseen. Idean voi karkeasti ottaen tiivistää hänen lauseeseensa "I am what I control and care for". Ihminen oppii tuntemaan raajansa koska ihminen voi liikuttaa ja kontrolloida niitä ja saa palautukseksi erilaisia aistimuksia. Tämä selittää miksi aivojen yhteys raajan käyttämiseen johtaa siihen että koemme että raaja on osa meitä, ja tämän osion katoaminen voi saada meidät aivan varmoiksi siitä että "joku nyt vaan unohti kätensä tuohon minun olkapäähäni bussissa, ihan totta!" Samoin selviää miksi hermoimpulssit ylläpitävät illuusiota haamukädestä. Hermot tarjoavat palautetta jotka tulkitaan tulevaksi jostain.

Ja kenties tässä selittyy jopa sen, miksi miekkailuun liittyy hyvin usein ajatus siitä että miekkamiehen tulee olla osa aseensa kanssa. "Be one with sword" on siis paitsi "kung fu -klisee", myös jotain joka pitää itse asiassa paikkaansa. Kun saksalaisessa miekkailussa puhutaan teräkontaktin tuntemisesta (fühlen) kyseessä on juurikin tilanne joka tuntuu siltä kuin miekka olisi jonkinlainen osa itseä. Miekka on jotain jota kontrolloidaan. Ja tästä tulee palautetta käsiin. Usein hoetaan että "aivot ovat plastinen elin" - ja sitä ne nimenomaan ovat. Kämmeneen tuleva paine miekasta tulkitaan "jostain ulkopuolelta tulevaksi". (Tämä vaatii tietysti aivan hirveästi harjoittelua.)

Mooren käsien pystyyn nostaminen näyttääkin tämän jälkeen hyvin erilaiselta. Se ei itse asiassa ole juurikaan mitään muuta kuin arkijärkeen vetoamista. Se ei kuitenkaan ole a priorisesti päätetty dogma vaan on itse asiassa hyvinkin syvällisesti a posteriorista tietoa. Tämä johtaa siihen, että Mooren lausunnossa eniten järkeä olikin siinä että hän usein nosti kätensä ylös asiaa demonstroidessaan. Juuri kontrolli ja kyky liikuttaa käsiä on tässä se joka painaa.

Tämä toki pakottaa myös nöyryyteen epistemologian kanssa. Kaikki warrant -tyyliset ajattelut - eli sellaiset joissa ihmisen tieto olisi jotenkin ihmisen näkökulman ulkopuolisesta Jumalaperspektiivistä luotettavaa on jotain joka kuuluu loogisen positivismin kuolleisiin karsinoihin. Loppujen lopuksi kaikki tieto on puutteellista, kaikessa on metafysiikkaa ja maailmankuvallisuutta. Tieteen harrastama tieto redusoituu tällöin inhimilliseksi toiminnaksi, ihmiskognition kykyjen rajat ovat myös tieteen rajat. Tietoisuus ja tieto ovatkin tällöin se, jonka pohjalta tiedeasioita tehdään.2 Mooren olisi kannattanut kenties nostaa kätensä varmuusprojektinsa edessä hieman toisella tavalla.

1 Tämä on oleellista, koska esimerkiksi Descartesin cogito -oivallus takaa että jos me ajattelemme, me myös olemme, mutta tämä ei tarkoita että ruumiimme ei olisi illuusio tai harhaa. Kuitenkin helposti laajennamme subjektin myös ruumiiseemme. Tässä on melko paljon järkeä. Jos ajatellaan vaikka sitä miten Michio Kaku on sitä mieltä että tietoisuuden ydinyksikkö on reseptori. Tietoisuutta ei siis oikeastaan ole ilman jonkinlaista ruumista. Tieto ja tietoisuus taas ovat jossain määrin sotkeutuneita toisiinsa. Ja esimerkiksi tässä blogauksessa tämä juuri on se punainen lanka joka kulkee koko tekstin läpi.
2 Ei se, että heittäydytään johonkin sellaisen vaatimiseen että jotta tiedolla olisi mitään arvoa sen pitäisi olla metafysiikatonta, ehdottoman luotettavaa, jotain joka esimerkiksi olisi ihmisillä siksi että evoluution sijaan olisimme ehdottoman rakastavan Luojaolennon luomuksia. Ja että tämä on antanut meille ehdottoman luotettavat aistit ja järjen, ja näin tiedeprojekti jotenkin ilmiselvän varmasti tulisi onnistumaan.

sunnuntai 20. huhtikuuta 2014

Pieni ajatus ; Vahva identiteetti

Missä nimen merkitys?
Ihmiset ovat synnynnäisiä "poliitikkoja" ja "lakimiehiä". Emme kovin synnynnäisiä "tiedemiehiä" tai "filosofeja". Toimintamme, joskaan eivät intentiomme, ovat taitavia voittamaan sosiaalisesti väittelyitä. Usein repivän debatin kohdalla kysymys on kuulumisesta, ei kuulemisesta. Keskustelu on useimmiten tekosyy, jotain jolla ihan muunlainen toiminta oikeutetaan.

Tämä näkyy erityisen hyvin siinä, miten kunnioitamme itsessämme ja muissa vahvaa identiteettiä. Sitä ei toki usein kutsuta tällä nimellä. Mutta kutsumme helposti mielipiteidenvaihtajia "takinkääntäjiksi". Ajattelemme että mielipiteen vaihtaminen ei olisi hyvä asia. Siksi moni perussuomalainen on pettynyt Timo Soiniin, kun hän on vaihtanut "Missä EU siellä ongelma" -lauseen hokemisen EU:n sisällä vaikuttamiseen. Hänet koetaan tuulihatuksi ja jonkinasteiseksi jenginpetturiksi.

Identiteetti jota tässä tarkoitan on tietysti hyvä määritellä. Useinhan identiteetti on määritetty (a) metafyysisesti siten että identiteetti on se joka tekee minusta tai sinusta saman persoonan kuin minuutti sitten. (b) eksistentiaalisesti ajtellaan että identiteetti tekee jatkuvan elossaolon merkitykselliseksi. Siinä on pysyvyyttä, arvokkuutta ja jotain joka tekee elämisestä persoonallista ja elossaolemisen arvoista.

En kuitenkaan lähde suoraan tälle tielle. Sillä;
1: Pidän metafyysistä identiteettiä petollisena. Jos asiaa lähestytään samuutena voidaan sanoa että identiteetti on jotain joka tekee asiasta X saman kuin kohde Y on jossain toisessa ajassa. X ja Y ovat identtisiä jos ne ovat sama asia. Tämänlainen ns. numeerinen identiteetti on kuitenkin liian tiukka. Ja kaikissa muissa muodoissaan identiteetti muuttuu samantapaiseksi ongelmaksi kuin Theseuksen laiva. Jos laivaa korjataan ja siitä vaihdetaan osia, onko se sama laiva? Identiteetti onkin usein lähinnä analogisuutta ja identifioitavuutta. Vain jonkinlaisesta obsessiivista häiriötä sairastavan megadogmaattisen ihmisen voi kuvitella pysyvän sellaisena, että he eivät muuttaisi mielipiteitään yhtään mistään. (Usein terveet ihmiset sen sijaan muuttavat, korjaavat ja täydentävät mielipiteitään suojellakseen maailmankuvaansa, vähintään assimilaatiolla ja joskus harvoin akkomodaatiolla.)
2: Jos identiteetti taas sidotaan merkitykseen, syntyy helposti tilanne jossa identiteetti on pelkkä naamio. Se et ole sinä, vaan jokin mielikuva jota mainostat ympärillesi itsestäsi.

Siksi se, mikä oikeastaan jää jäljelle on se, että identiteetti on omaelämänkerralinen muisti. Se, millä kerromme itsellemme tarinan elämästämme. Tässä on aivan luontevaa että tässä tapahtuu muutosta ja kasvua. Sillä hyvä tarina on jotain jossa muutos on oleellinen osa myös sitä merkitystä joka elämästä saadaan. Yleensä ihmiset heijastavatkin identiteetissä liikaa sen ei-psykologisia versioita ja tällöin identiteetissä korostuu muuttumattomuus ja oman sosiaalisen kerhon korostaminen.
1: Koska omaelämänkerrallinen muisti on aina subjektiivinen tarina - ja useimmiten itselle hivelevän optimistinen ja ylitsevuotavaisen myönteinen tarina - voi olla hyvä avata selitystä tarinankerronnallisten elementtien kautta. Sankarin ja päähenkilön määritelmät ovat toki vähintään joustavia, mutta yhtenä piirteeksi voidaan määrittää se, sankari ei opi ja muutu tarinan aikana. Hän on ongelman ratkaiseva heeros ja hyveellinen alusta loppuun. Päähenkilö sen sijaan kasvaa tarinan aikana. Näin ollen mitä enemmän ihminen kykenee akkomodaatioon ja mitä vähemmän dogmaattinen hän on, sitä parempi päähenkilö hänestä tulee. Ihmiset haluavat kuitenkin yleensä olla niin kovasti oman elämänsä sankareita, että assimilaatiokin on monelle saavutus.

Minäkin kannatan vahvaa identiteettiä, mutta se on niin erilainen että nämä muut identiteetin versiot vaikuttavat jopa jotenkin sen antiteesiltä. Muiden identiteettien muodot ovat sellaisia että en ymmärrä miksi niitä pitäisi jotenkin tukea ja kunnioittaa. Dogma ei ole periaatteellisuutta ja niissä pitäytymistä. Se on sitä että jääräpäisyys määritellään hyveeksi etenkin silloin kun se on idioottimaista. Soini sai minulta kunnioitusta vasta kun hän näytti kykenevänsä muuhunkin kuin samojen hokemien toistamiseen kuin rikkinäinen levy.
1: Enemmänkin. Minulle ihminen on aidosti persoona vasta kun hänen identiteettiään ei voi korvata yksinkertaisella algoritmilla joka toistaa valikoituja kliseitä. Yllättävän harva ihmislajin edustajaa. Hikipedian "Persoonallinen Jumala" toki pelastaa heidän arvonsa, koska se muistaa kertoa että "Englannin kieli soveltuukin modernin teologian käyttöön, koska siinä person merkitsee yksinkertaisemmin henkilöä, mikä mahdollistaa Isä Jumalan täsmällisen kuvauksen oppia vaarantamatta: person without a personality. Itseään kunnioittavan amerikkalaisen kielinationalisen protestanttikristityn tulisi pitää tämä mielessään." Ilmeisesti osittain siksi, että asialla on tarvetta laajemminkin kuin pelkästään tässä tietyssä teologisessa yhteydessä. Ja rehellisesti sanoen tarvetta tälle huomiolle olisi paljon myös "uskovaisten jengin" ulkopuolella.