Jumalauta, nyt on pilkkapäivä

Intelligent Design on yrittänyt viime aikoina uutta nousua. Meyerin "Darwins Doubt" on tässä pääasiallisena suosionkohottajana. Sillä ei kuitenkaan ole mennyt kovin hyvin. Se ei ole riittävän uudenlaisia ajatuksia esittelevä. Kirjaa on moitittu, ja esimerkiksi Larry Moran on moittinut sitä "Sandwalk" blogissaan kritiikkisarjalla. Epäilijöillä on liiankin helppoa löytää mallivastauksia. Tämä ei näytä hyvältä. Osa kreationisteista onkin ollut pahastuneita siitä, että olen ollut huvittunut ja nostanut esille ID:n huonoa hedelmällisyyttä. Heistä on ilkeää olla iloinen siitä että toisen ideoilla ei mene hyvin. Että menestyksestä pitää iloita. Muistaakseni vuonna 2003-2004 oli hieman eri ääni kellossa. Evoluutikoiden tappio oli silloin riemuilun aihe. Silloin olikin tarjolla kunnollista myyrävuotta, jossa oli kreationisteilla valtava hype päällä.

Koska nyt on aivan selvästi ollut yritystä uudelle nousulle, nostan esille sen, miksi, vaikka toki seulonkin tätä kreationismiaihetta, en halua tehdä sitä minkäänlaisessa kommunikaatiossa ainoankaan kreationistisen, ID -läisen tai kenenkään muunkaan vastaavan tahon kanssa. Ja koska tänään on kuulemma jumalanpilkkapäivä, ajattelin kritisoida ID:n jumalaa. Eli liikkeeseen liittyvän tietyn egosentrisyyden vuoksi ID:n kannattajaa itseään. (Typerä päivä, mitä varten ne 364 muuta vuoden päivää ovat?)

Tämän tehdäkseni käyn läpi asioita. Asioita jotka nostavat taatusti ikäviä tunteita. Asioita joita toiselle puolelle tultua oltaisiin laitettu "Expelled" -elokuvaan. Mutta joiden puute on johtanut siihen että ID:n vaino näyttää melko laimealta. ID:läisten pitäisi vain löytää vastapuolelleen itsensä kaltaisia. Heidän marttyyrinkruunumainettaan haittaakin vain se, että he eivät ole tässä oikein onnistuneet. Kaikenlaisia ihmisiä elämäni varrella kohdanneena uskallan sanoa, että tämänlainen haaste on temppuna onkin varsin haasteellinen.

Pahastumisen jälkeen voi sitten miettiä sitä, miten ihmiset onnistuvat tekemään tälläisiä ja kutsumaan itseään asiallisiksi keskustelijoiksi. Itse jaan tämän muutamaan ehdotelmaan;
1: ID -läiset syyttävät "darwinisteja" nihilisteiksi ja julmiksi, mutta tämä on vain projektio jossa oma luonne nähdään toisissa.
2: ID:läiset törmäävät siihen mikä on kognitiotieteessä, uskonnontutkimuksessa ja sosiologiassa vahvasti esillä ; Teologinen korrektius ei vastaa käytöstä. Ihmisten ääneenlausutut normit eivät ole samat kuin käytännön normit. Siksi se, mitä ideologia käskee tekemään ei ole se mitä oikeasti tapahtuu. Ideologia ei siksi suojaa pahanteolta.
3: ID:läiset luottavat armoon. Kun "Mahdollisuus Muutokseen" -tyylisiin kampanjoihin säännöllisesti hankitaan murhamiehiä, jopa moninkertaisia  tappajia, niin syntyy siitä väistämättä sellainen kuva että voi olla kristitty vaikka tekisi mitä.
4: Suurin osa ID:n moraalisuuspuolustuksista ovat sitä että he eksplisiittisesti tunnustavat että ID on kristillistä kreationismia eikä mitään muuta. Korostetaan mitä kristitty voi tehdä ja ei voi tehdä. Kuitenkin he toisaalta itse korostavat että ID ei ole kristinuskoa vaan enemmänkin teismiä. Ja ei ole vaikeaa löytää uskontoja joissa tappamiseen ei suhdauduta kuten 10 käskyssä. Jos Baal oikeuttaa lapsensurmat, niin kyllä kai jokin muu uskonto tekee kaikesta allamainitusta ihan OK -juttuja.

Jos minun täytyy kuvata Intelligent Design jollain, niin sanon että se on tappouhkaa. Kaikki ID -läiset eivät kenties ehkä ole tappomielisiä. Ehkä. En ole tästä rehellisesti sanoen kovin varma. Sillä rehellisyys ja avoimuus liikkeen taholla tuntuu olevan kaiken kaikkiaan se, että sanotaan yhtä ja tehdään toista. Olen sen verran kyyninen mutta realisti, että uskon että syynä on yhteisöjen koko. ID -piirit ovat sen kokoisia että mukaan mahtuu aina se yksi uhkaaja. Ja muiden syyllisyys heidän suhteensa on verrattavissa Aisopoksen sadun rummunlyöjän syyllisyyteen. Siinähän rummuttaja tuomitaan vaikka hän ei tapa aseilla, hän kannustaa muita tarttumaan aseisiin. ID:läisten puolustelut ja vihanlietsontaa hyvinkin korkeaprofiilisesti (esimerkiksi "Expelled" -elokuvan avulla) on monelle yritys nostaa vain sääliä ja kerätä marttyyrinkruunua. Mutta aika moni käsittää että jos on vainon kohde, on syytä harrastaa itsepuolustusta. Näin jokainen "me olemme vainottu" -ID läinen on minulle vain ja ainoastaan rummunlyöjä.

Sillä ID -piirit pesevät pesäänsä eivätkä ota vastuuta. Pahuuksia ei yleensä edes tunnusteta. Virheet lakaistaan maton alle muutamalla "no anteex" -lauseella. Kiemurrellaan miten teko ei saa tuoda huonoa PR -ää ID:lle, kun aggressori on vain vähemmistöä. Ja kenties syynä ei ollutkaan ID vaan epäonnistunut huumeidenkäyttö ihmiseltä jonka huumeidenkäytöstä ei ole mitään todisteita. Kaikki nämä ovat kannusteita tekoon, sillä ne korostavat että yhteisö ei saa huonoa mainetta vaikka tälläisiä tekoja tekisikin. Minunkin on riemuisaa kulkea kaupungilla tietäen, että jos joku kreationisti minua puukottaa mahaan, niin puukottaa vaan jonkun vihaisesta luonteestaan tunnetun keravan kollin, ja uskonnollinen motiivi irrelevantisoituu. Mihinpä sitä ei sielujen pelastamiseksi...

Mutta mennään asiaan.

Asiasta on omakohtaista kokemusta. Voisin mainita myös amatööribloggari Possumomman, jonka evoluution puolustaminen johti siihen että häntä stalkattiin ja seurattiin uhkaavanoloisesti kunnes hän lopetti kirjoittelun aiheesta. Tämä on arkitasoa ID -keskustelussa siinä mielessä, että vaikka sitä ei tapahdu usein, se seuraa lieveilmiönä. Siis vähän kuin Gay prideen lentävät kananmunat. Se ei ehkä kerro keskiverrosta homoudenvastustajasta, mutta se kertoo oman kielensä kyseisestä skenestä. Tiedustelun nyrkkisääntö tässä sanoo että yksi kerta on vahinko, kaksi yhteensattuma, kolme on vihollisaktio. ; ID:tä kuvaa outo piirre. Siinä missä islamilaista ääriliikehdintää kuvaa terrorismi ja tappaminen ja uusnatsien lieveilmiönä on hakata ihmsiä niin ID on nimenomaan uhkailujen ideologia. Uhkailuja tulee paljon, mutta niissä ei ole paljoa sisältöä. Tämä mielestäni heijastelee koko ID:n asenneilmapiiriä, jossa on sanomisten maailma ja tekemisten maailma. Ja nämä eivät juuri koskaan kohtaa.

En nosta tässä esiin "Expelled" -tyyppistä materiaalia jossa opettajien ja akateemikkojen erottaminen on vainoamista. Voisin toki mainita vaikka (1) Steve Bittermanin, joka sai vuonna 2007 potkut "Southwestern Community Collegesta" Iowassa, koska hän ei opettanut biologiantunnilla Aatamista ja Eevasta. (2) Alex Bolyanatzin, joka oli antropologiassa apulaisprofessorina "Wheaton Collegessa", sai potkut vuonna 2000 ; Syy oli opetuksessa joka opetti evoluutiota ja korosti että se ei ole ristiriidassa Jumalan olemassaolon kanssa, eikä sitä pidä nähdä uskonkonfliktina. (3) Richard Collins menetti vuonna 2004 työnsä ja hänen oppikirjansa kiellettiin monin paikoin siksi, että hän kirjoitti evoluutiota puolustavan kirjan, joka ei ollut edes oppikirja ; Kirja ei ollut edes ateistinen vaan teististä evoluutiota! (4) Nancey Murphy sai potkut "Fuller Theological Seminarysta" koska hän oli antanut moitetta ja kritiikkiä sisältävän arvion Phillip Johnsonin "Darwin on Trial" -kirjasta. (5) Chris Comer menetti työnsä "Texas Education Agencyssä" koska hän oli kehunut Barbara Forrestia ja mainostanut tämän läsnäoloa tilaisuudessa jossa käsiteltiin "Creationism's Trojan Horsea" Comer pakotettiin eroon. (6) Terry Gray, biokemisti ja kristitty, joka kritisoi Johnsonin "Darwin on Trialia" sai isohkosti valittavaa painostusta joka päättyi työpaikan menettämiseen.

On hyvä aloittaa Paul Mireckiä koskevasta tilanteesta. Hän opetti "University of Kansasissa" uskontotiedettä. Yhtenä kurssina sattui olemaan "Special Topics in Religion: Intelligent Design, Creationism and other Religious Mythologies" jonka sisällön saattaa arvata otsikon muotoilusta. Kurssi kohtasi kovaa vastustusta ja sitä päätettiin siirtää. Tämä ei riittänyt kaikille riemuajille. Heillä oli älykäs suunnitelma. Kaksi miestä hakkasi hänet tämän vuoksi. Tästä huolimatta seurasi pakotettu työpaikan menetys. Asia kulminoitui kuitenkin ID:n sisäiseen asenteeseen. Itse William Dembski astui esittämään lausuntonsa. Hänestä yhteyksiä ID:seen ei ollut, ja hän ehdotti aivan toista syytä hakkaukselle. Ensin Dembski väitti etä isku oli illusionaarinen, että sitä ei edes tapahtunut. Ja sitten hän tiesi sille paremman, oikean, syyn ; "I think it’s most likely that he was beat up for some completely different reason, which would have been embarrassing, or even incriminating, for him to admit. A drug deal, perhaps." Tämä on toki mahdollista. Koska tekijät suunnittelivat iskunsa sen verran älykkäästi kuin tekivät, he eivät jääneet kiinni. En itsekään pidä Mireckiä todistetusti ID -väkivallan kohteena. (Mikä olisikin omituista, koska tämä ei käsittele ID:tä hakkaajaideologiana vaan uhkailuideologiana.) Tämä asenne sen sijaan kertoo siitä hengestä millä peliä pelataan ; Vahva viite ja vihapuhe ei riitä indikaattoriksi, vastuu pitää sysätä muualle eikä tekoa tarvitse edes paheksua. Ihastuttavaa humaania asennetta ihmiseltä joka on avoin keskustelija ja kristillisessä hyveessä ja parempi kuin darwinistiarvotyhjiössä elävät. (Dembski on Intelligend Designin ykkösnimiä. Hän ei ole mitään riviID -läistä. Voidaan sanoa jopa niin, että ilman häntä ei oikeastaan ole mitään Intelligent Design -liikettä. Tai jos olisi, niin se olisi ollut paljon heikompi ; Hän on sille erittäin merkityksellinen.)

Sitten on parasta siirtyä Tohtori Tuomioon. (Doctor Doom). Ilmiö oli ID:n piirissä hurjan suuri. Itse asiassa niin suuri, että siihen lietsottiin tuollainen lisänimi. Kohteena oli Eric Pianka. Hän piti vuonna 2006 palkintopuheen tiedegaalassa. Tämä provosoi Forrest Mimsin kirjoittamaan heti tekstin otsikolla "Dealing with Doctor Doom" "The Citizen Scientist" -lehteen (April 2). Hän väitti että Pianka uhkasi tappaa 90% ihmiskunnasta ebolaviruksella. Tämä oli sinänsä hupaisaa, että mitään tämänlaista ei puheesta löydy. William Dembski oli heti nokkavana paikalla. Dembski lietsoi onlinehysteriaa. Dembski teki myös erittäin kunnioitettavan rottatempun "Uncommon Descent":issä ; Otsikolla "Eric Pianka: The Department of Homeland Security needs to interview you" hän selitti, että hän oli kertonut puheesta USA:n bioterrorilaitokselle. "Austin American-Statesman" -lehti (2006-04-05) kertoi otsikolla "Professor's population speeches unnerve some" että asia oli käyty läpi Homeland Securityn kanssa. Tässä luonnollisesti vierähti elämänaikaa, vaikka syyttömäksi paljastuttiinkin. Tämä ei estänyt Dembskin lietsomia kreationisteja. Tappouhkauksia tulla sateli. Piankan ohessa uhkailuja saivat toki muutkin. Merkittävää on myös se, että Tapio Puolimatka kirjoitti Piankasta massamurhasyytöksen kirjaansa. Hän väitti lukeneensa itse puheen, jossa paniikin syytä ei kuitenkaan ollut. Hän ei maininnut Dembskistä, joka kuulostaa omituiselta ottaen huomioon että Puolimatka tuntee ID:n hyvin ja on Uncommon Descentissä usein vieraillut. Itse asiassa on aivan selvää että Puolimatka oli tässä liikkeellä luovuudella mallia Marimekko. Puolimatka oli rummunlyöjä, joka ei edes korjannut virhettä kun siitä hänelle ensin mainittiin. Hän korjasi asian vasta kun asiasta ... lähetettiin tietoja ... itse Piankalle, joka hoiti asiaa. (Mahdollisesti juridisen syyllisyysseikat ja tuomiot nousivat esiin. Sellaiset asiat joita Puolimatkan olisi sosiaalisesti noloa mainita julkisuuteen. Tai sitten Puolimatkan huumediilit menivät pieleen. Eihän noista tiedä koskaan.)

Lisäksi on hyvä vilkaista Doverin oikeudenkäyntiä. Tämähän oli suuri oikeudenkäynti johon ID -läisillä oli kohtuullisen suuria odotuksia. Itse muistan oikeudenkäyntiä edeltävältä ajalta, miten Tuomarina toimineen John E Jones III kerrottiin olevan itsensä Bushin valitsema. Että miten sitten evosuut pannaan kun saadaan ID kouluopetukseen. (Ei pidä ihmetellä että kyse ei ollut siitä että ID -läiset olisivat saaneet oikeudessa läpimenevän vainon läpi, tai että kysymys olisi jostain tieteeseen pääsemisestä hienojen tutkimusten kautta. ID on mitä kreationismi on.) Juttu oli ID:lle katastrofi. ; William Dembski (kolmas kerta on vihollisaktio) jonka oma panos kyseisessä tilanteessa oli se, että hän oli (a) ilmaissut wice strategy -nimellä kulkevan idean jossa darwinistit häviäisivät oikeudessa kun oikeus on reilu (b) valmistautui oikeudenkäyntiä varten, mutta syystä tai toisesta ei uskaltanut rohkeasti kohdata vastapuolta vaan pelkurimaisesti juoksi pois, vaatien toki rahaa siitä työstä mikä koostui ajasta jolloin hän valmistautui ahkerasti siihen ettei tehnyt mitään otti tappion kuten herrasmies. Hän teki videon jossa oli pieruääniä. Jones III oli niissä hahmona. Dembski antoi projektille oman äänensä. (En tiedä onko hänen äänensä myös ne pieruääänet, mutta se kyllä selittäisi miksi hänen ajatuksensa, esimerkiksi anteeksipyyntönsä, haiskahtavat miltä haiskahtavat.) Mutta koska character assassination ei ole tappouhkaus - vaan ainoastaan kuvaa sitä asennetta ja kohteliaisuutta ja keskustelevuutta joka läpitunkee ID:n käytännössä ilman ainuttakaan poikkeusta - Jones sai myös tappouhkauksia antamastaan väärästä tuomiosta ja siitä että hän oli pettänyt kristityt. ID -kritiikki onkin noin keskimäärin oikein hauskaa menoa.

Hävitty Dover repi kreationisteja niin kovasti, että Coloradossa oli tappouhkausaalto. Tämä pääkalloilla ja sääriluilla koristeltu tappouhkailu johtui moraalisesta närkästyksestä. Evoluution opetus rinnastui moraalisen ihmsien mielessä lasten raiskaamiseen, pedofiliaan. Hänen arvokäsityksensä olivat sen verran hyvät, että tappouhkailu oli aivan sallittua. Michael Korn jäi tästä kiinni. Ja hän kuvaa sitä matalimman tason kreationistia jota on jokaisessa pikkuisessa tapaamisessa. (Kornin erottaa kaikista ID;n vihanlietsojista lähinnä se, että Korn ei lyönyt rumpua.)

Nähdäkseni tämä kuvastaa paitsi tappouhkauksien runsautta, myös sitä minkälainen asenneilmapiiri ID -puolella keskusteluun on. En ymmärrä miksi sellaiseen pitäisi alistua? Miten uskaltaisinkaan? En katsos elä yksin, minulla on perhe ja sukua jotka joutuisivat tälläisessä turhalle tulilinjalle. ID on väkivaltaa ja niin kauan kuin ID -läiset kuluttavat aikansa ongelman kiistämiseen se ei poistu. Tarttukaa toimeen, siivotkaa pesänne siistiksi, potkikaa pois kaikki rummunlyöjät ilman ainuttakaan poikkeusta. Sitten voidaan palata asiaan. Ehkä. jos teillä on aivan uusia argumentteja, joita ei voida nitoa niihin roskiin joita edellisessä hypeaallossa oli.

En ajattele, että olisimme Kansasissa enää

Markku Ruotsila kirjoitti "Tieteessä Tapahtuu" -lehdessä valistuksen perinteestä ja tiedevastaisuudesta. Hän aloittaa tosiasioista. Siitä, että tiedevastaisuus on vahva liikehdintä USA:ssa. "Valtiovallan erinäiset virastot ovat pitkään muo kanneet tieteellisten neuvottelukuntien raportteja omiin tarkoitusperiinsä ja kieltäneet asiantuntija-avustajiaan puhumasta julkisesti muista kuin heille sopivista tutkimustuloksista. Samanaikaisesti pyrkivät vaikutusvaltaiset painostusjärjestöt estämään tieteellistä tutkimusta pitämällä muun muassa kantasolututkimuksen kiellettynä; evoluution kyseenalaistaa kahdeksan kymmenestä amerikkalaisesta; kreationismiin uskoo ja sitä haluaa koulujen opettavan puolestaan kuusi kymmenestä. Myös skeptisyys ilmastotieteilijöiden ilmastonmuutoksesta esittämiä tietoja kohtaan on laajalle levinnyttä. Skeptikot ovatkin kyenneet estämään valtiolliset toimet ilmaston lämpenemisen hillitsemiseksi."

Hän korostaa, että syy tästä sälytetään leimallisesti oikeistokonservatiivien päälle. Kuitenkin tosiasiassa oikeistokonservatiivinen puoli ei ole tiedevastaista. Oikeistokonservatiivit lisäävät tutkimusmäärärahoja enemmän kuin liberaalit vastineensa. Konservatiivit myös arvostavat tiedettä. "Yhdysvaltain kaltaisessa, edelleenkin hyvin uskonnollisessa, maassa on aksiomaattinen oletus, jonka mukaan uskonnollisuus itsessään tuottaa tiedevastaisuutta ja määritelmällisesti haastaa valistuksen aatteita. Jos tämä otetaan lähtökohdaksi, oikeana kriteerinä tiedevastaisuuden arvioimisessa ei voida pitää tosiasiatietoja tieteenteon menestyksestä Yhdysvalloissa tai sen saaman valtiollisen rahoituksen kehityskaarista eikä edes mielipidetiedusteluissa julkituotuja tavallisen kansan käsityksiä tieteen hyödyllisyydestä." Vasemmistolla on sen sijaan vastassaan tiedevastaisuutta. ; "Tiedejournalistit Alex Berezow ja Hank Campbell toteavat kirjassaan Science Left Behind, että vasemmistolainen tiedevastaisuus näkyy siinä, miten helposti sivuutetaan kaikki tieteen kertoma esimerkiksi ydinvoiman ja geenimuunneltujen elintarvikkeiden turvallisuudesta, luomuruuan ja vaihtoehtoisen homeopaattisen lääketieteen turvattomuudesta sekä niistä huomattavista rasitteista luonnolle, joita nykymuotoinen vaihtoehtoinen energiantuotanto itse asiassa aiheuttaa. Kaikissa näissä asiakysymyksissä tiedevastaiseksi sanottu Yhdysvaltain oikeisto hyväksyy tieteelliset tutkimustulokset, mutta tiedemyönteiseksi ilmoittautuva vasemmisto ei." Ruotsila selittää että usein se, mitä vastustetaan ei olekaan tiede, vaan skientismi. "Sekä Yhdysvaltain vasemmistossa vaikuttava tieteenvastaisuus että oikeistolainen uskontopohjainen tieteenvastaisuus ovat rinnakkaisia ilmentymiä tästä jälkiteollisesta todellisuudesta. Kummassakin tapauksessa katsotaan, että tieteellinen tieto on vain yksi inhimillisen tiedon lajeista eikä välttämättä aina tärkein."

Ruotsilan huomiot ovat erikoisen hienoja. Itsekin olen skeptikkona huomannut, että usein tieteellinen lähestyminen lääketieteen kysymyksissä ja Ruotsilan mainitsemissa aiheissa kohtaa "liberaalin puolen" vastustusta. Skeptikot kyllä moittivat heitä, ja yleisesti ottaen niillä on tietty kannattajakunta. En kuitenkaan näkisi että kreationistien ja homeopaatikkojen välillä olisi jotain yleistä suojaeroa. Tosiasia on, että kaikkia poikkeavia maailmankuvia lellitään. Skeptikkous nähdään aika usein vähemmistöjen kiusaamisena.

Joitain eroja tosin on. Liberaalin huuhaapuolen henkenä on selkeä tiedevastaisuus ; Ajatellaan että tiede latistaa aiheena olevan kysymyksen (kuten paranemisen, terveyden...) latteaksi. Että tiede on sitä että stereotypisoidaan luontoa. Vastaan tulee se, että luonnontieteellistä näkökulmaa näissä kysymyksissä ajava on skientisti. (Ei siis vain tässä kysymyksessä tiedettä seuraava, vaan laajamittaisesti skientisti.)  Ja skientisti on perustaltaan kova, kylmä ja hyväksikättävä. Joskus saa törmätä jopa erikoiseen feminismiin, jossa tiede edustaa kovaa ja välineellistävää maskuliinitsa kankea joka ikään kuin symbolisesti raiskaa herkän ja kaikista lokeroinneista vapaan Energiavärähtelyllisen Äiti Maan. Liberaali puoli rakentaa pseudotieteensä tiedevastaisuudella joka halaa intellektuellismia.

Ruotsila ottaa tosin erikoisen askeleen evoluution kohdalla. "Amerikkalaisen herätyskristillisyyden apologeettiset juuret ovat lujasti 1600-luvun skottilaisessa valistusfilosofiassa, ns. common sense -realismissa, joka kuului valistuksen maltillisempiin ja uskontomyönteisempiin versioihin. Sen edustajat luottavat edelleenkin skottilaisen valistusfilosofian perusteeseihin omaa Jumalalta saatua järkeäänkäyttävän ihmisen kyvystä ymmärtää Jumalan luomakuntaansa asettamat lainalaisuudet." Kysymys johtaa oleellisesti kreationismiin. Kun mietitään mitä kreationismi itse asiassa sanoo, niin se pohjimmiltaan sanoo sen, että Jumalakysymyskin on tieteen kysymys. Kokemukseni mukaan liberaalit tiedevastaiset vastustavat tieteellistä metodia. Konservatiivipuolen pseudotieteilijät taas arvostavat tiedettä ideaalina, mutta eivät halua että siitä seuraa vääriä mielipiteitä. Väärä mielipide tulkitaan epätieteeksi ja huijaukseksi, jota vastaan hyökätään generoimalla tieteellissävyinen vastaisku. Näin syntyy pseudotieteitä jotka teeskentelevät olevansa tieteellisiä, mutta jotka eivät sitä ole. Common sense -teologia johtaa siihen että tiedevastaisuuden sijasta on puhuttava anti-intellektuellismista, jota kuvaa (pietistinen) asenne jossa asiantuntija enemmän valitaan sen mukaan että hän rapsuttaa omaa suosikkinäekemystä. Ruotsilan huomio on tässä kohden nähdäkseni oleellisen oikein.

Tosin en malta olla ihmettelemättä sitä miten Ruotsila hyppää tieteen metodista tiedeaiheeseen. Hän antaa runsaasti tilaa Alvin Plantingalle. Ruotsila ei näytä huomaavan, tai ainakaan tuovan esiin, että tosiasiassa vaikka tiedevastaiset konservatiivit eivät näe kuilua tieteen ja uskonnon välillä, he varsin kevyesti tulkitsevat tieteen valehteluksi ja epätieteeksi heti jos se ei anna oikeita tuloksia. Ruotsila näyttää tekevän itsekin evoluutioteoriasta poliittista, tai pelkästään poliittisen kautta esiin nostettavaa "Uusdarwinistit eivät ole vain tyytyneet poistamaan selitysmalleistaan empiirisesti todistettamattomia ja siksi epätieteellisiä mainintoja Jumalasta ja yliluonnollisuudesta. Päinvaston, he väittävät a priori, että mitään muuta tietoa ei voi olla kuin täysin maallinen tieteellinen tieto ja että kaiken inhimillisen toiminnan tulee pohjata vain ja ainoastaan tälle tiedolle. Tällainen maailmanselitys ei ole tieteen keinoin todistettavissa, mutta se on peruuttamattomassa ja syvässä ristiriidassa sen kilpailevan raamattupohjaisen maailmankuvan kanssa, joka ottaa kaiken ajattelun aksiomaattiseksi ennakko-oletukseksi käsityksen Jumalasta maailman Luojana, joka on ilmoittanut tahtonsa Raamatussa ja luonnonlaeissa."  ... "Tieteen ja uskonnon vastakkainasettelusta alettiin Yhdysvalloissa puhua vasta, kun darwinilaiset evoluutioteoreetikot alkoivat esittää spekulaatioitaan siitä, miten ihmislaji kehittyi luonnonvalinnan ja mutaatioiden kautta yhdestä kaikille eläinlajeille yhteisestä esi-isästä. Itse mikroevoluution ajatus oli useimmiten hyväksyttävissä konservatiivisimmillekin kristityille, mutta makroevolutiivinen väite ihmisen synnystä muulla kuin ensimmäisessä Mooseksen kirjassa ilmoitetulla tavalla ei, sillä tämä väite ravisutti koko kristinuskon soteriologista (pelastusopillista) ydintä."

On selvää, että tässä ei puhuta tieteestä vaan aiheesta. Kysymyksenä on se, ovatko tietyt kysymykset tieteen ratkaistavissa. Evoluutio joka tutkii ihmisen alkuperää on periaatteessa aivan yhtä tutkittavissa oleva aihe kuin "isyystestit". Selvästi tässä "tiede" tarkoittaa muuta kuin tieteellistä metodia. Tiede tarkoittaa tiettyjä aiheita. Joihin ei saa antaa tiettyjä tuloksia. Kysymys on siis juuri anti-intellektuellismista jossa ei arvosteta tiedettä vaan mielikuvaa tieteestä. Ja jotka ovat parempia aksiomaattisessa teologiassa kuin tieteessä. Huomaamatta näyttää silti jäävän kategoriavirhe. Kun esimerkiksi aiemmin kirjoitin maakeskisyydestä, jota puolustettiin uskonnollisesti, meidän on pakko tunnustaa että tässäkin kunnioitetaan tieteen ideaalia, mutta käytännössä tehdään pseudotiedettä. Ja pseudotiedettä tehdään juuri siksi että kannatetaan tieteen ideaa tajuamatta sen ydintä. Pitäisi oikeastaan puhua "tapatieteellisistä" tai vastaavista, jotta asian sisältö osuisi Ruotsilan omaan kielipeliin.
1: Kategorisesti kysymys on uskonnollistamisesta. Eli jos jokin asia tai kysymys mielletään uskontoon liittyväksi, ajatellaan, että se olisi uskonnon yksinoikeus. Tämä on kuitenkin suunnilleen sama kun sanoisi että "Koska kissa on eläin, ei koira voi olla eläin koska koira ei ole kissa!" Logiikka heittelee omituista häränpyllyä. Toki tämä on uskovaisille tavallista ; Esimerkiksi tänään kuulin uskovaiselta, että siviilivihkimiseen kutsutut juhlapuhujat lainaavat uskonnollista seremoniaa ja siksi uskontoa ei saisi kritisoida jos tälläiset kelpaa. Samoin ateistilasten nimenantojuhlat olivat lainaa kastejuhlasta, (vaikka kasteessa ei sitten olekaan kysymys siitä että lapsi saa nimen, kun sanoin että minun nuoruudessa ET lapsia kiusattiin kun heitä ei oltu kastettu eikä heillä siis ollut nimeä. Että kakkapylly ja ralliautoilijan hikinen villapaita olivat hyväksyttäviä nimiä. Kristittyä ei olisi kuulemma kun väärinkäsitys. Mutta idea tietysti lipsuu). Eletään maailmassa jossa kaikki kuorolaulu varastaa gospelilta, kaikki lasimaalaukset ovat ikonon kopioita, uskonnollisesti neutraalit takkimerkit, koristeet ja mitkä tahansa järjestöjen tunnukset ja symbolit ovat kalpeita krusifiksejen haamuja. Ateisti ei ilmeisesti voi lukea iltasatua koska tämä lainaa iltarukoukselta, ei pestä käsiään koska tämä on plagioitu Pontius Pilatukselta, eikä tietenkään edes voi tehdä ideologisia kansanmurhia koska uskonnoilla on niihin etuoikeus.

Ajatus "itseään puolustavista uskovaisista jotka ovat ideologiahyökkäyksen alla" on fundamentalistiselta Ruotsilalta odotettavissa oleva syytös, joka näyttää erityisen omituiselta, kun tajutaan että evoluutio on tieteenala. Ja itse asiassa kreationismikeskustelussa ja Intelligent Designissä on pakko nostaa esiin sellaisia hahmoja kuin metodologista naturalismia tieteenteon keinona (ei metafyysisenä absoluuttitotuutena) perusteleva -ja nimenomaan kansantajuisen evoluutiokannatuksen kannalta oleellisen näkyvässä kreationisminbashauksen perustasosivustolssa nimeltä "talk.ogiginsissa" vaikuttava - agnostikko John Wilkins tai Doverin oikeudenkäynnissäkin evoluutiota puolustanut kristitty Kenneth Miller, joka on kirjoittanut sellaisen kirjan kuin "Finding Darwin's God". (Paitsi jos olet adventisti joille katoliset eivät ole kristittyjä, Miller ei silti ole heillekään ateisti!). Itse asiassa jos katsotaan talk.ogitinsia ja muita vastaavia evoluutiopuolustussivuja, usein korostuva teema on metodologisessa naturalismissa. Että tiede on sitä. "Kuten uskontofilosofi Alvin Plantinga on tiivistänyt, näissä keskusteluissa darwinistinen ja uusdarwinistinen evoluutio-ajattelu tulkitaan metafysiikaksi eikä empiiriseksi tieteeksi, koska sen edustajista useat kannattavat maailmankatsomukseksi luokiteltavaa tieteellistä naturalismia (eli sekularistista “tieteellistä maailmankuvaa”) eivätkä pelkästään tieteenteolle määritelmällistä metodologista sekularismia." Teorian värittäminen kannattajakunnallaan on toki ad hominem. Mutta tämän mukanaolo ei yllätä, kun muistetaan mikä Plantinga on miehiään. Plantingan koko warrant -ajattelu perustuu erikoiseen näkökulmaan jossa evoluutioon ja skientismiin samanaikainen uskominen ei olisi mahdollista mutta jumalaan uskominen ja skientismi ovat ristiriidattomia. Hän ei tee tätä perustelua sitä kautta että Jumalan olemassaolosta sanottaisiin juuta tai jaata. Jumalaa ei perustella todennäköiseksi tai epätodennäköiseksi. Warrantin ytimessä on se, että vaikka jumala voi a priorisesti olla olemassa tai ei olla, niin tiedepohjainen ateismi ei ole järkevä keskustelunaihe. Tämän jälkeen on turha puhua siitä miten "darwinistit" sensuroisivat keskustelukenttää a priori tehduin ennakkoehdoin ja ennakkovaatimuksin, kieltäen lähtökohtaisesti toisen näkemyksen järkevyyden tai kehittelyn.
1: Plantingan warrantissa ei edes ole mitään sellaista jota ateistin tarvitsisi ottaa vakavasti. Olen käynyt jo hänen argumenttinsa puutteet niin monelta taholta läpi tässä blogissa, että en edes sano mitään tämän enempää. Vasta-argumenteista on vain runsaudenpula. Perustaltaan Mikä Tahansa Jumala ei tarjoa TURVAA, itse asiassa täytyy olettaa hyvin tietynlainen Jumala. Ja tämä vaatii enemmän säätöä tiloissa kuin Plantinga antaa naturalisteille. Ja hän itse liittää tämän todennäköisyytteen, joten omalla laskelmallaan warrant on paremmin naturalisteilla kuin teisteillä. Evoluutio sentään takaa sen, että tulkintamme on turvallista. Jumala voi periaatteessa mahdollistaa sellaiset muistin ja havainnoinnin häiriöt jotka tappavat meidät heti. Meidät on voitu luoda 5 sekuntia sitten ja kaikki muistot ovat kiusantekijäjumalan harhaa. Tästä poistuminen vaatii taustaoletuksia. Ja warrant Plantingan esittämässä muodossa ei itse asiassa edes ole naturalistien oppi, vaan se on lainattu teistien luotettavuusvaatimusperinteestä. On helppoa esittää maailmankuva ristiriitaiseksi tuomalla siihen joidenkin muiden ehtoja.

Itse asiassa jos konservatiivien tiedevastaisuutta pitäisi jotenkin kuvata, se on hämmentävä. Intelligent Designin kohdalla oikein korostui kaksoisstandardi jota Plantingakin yritti tuoda peliin. ; Tunnettua on, että ID korostaa että se ei ole uskontoa, mutta sen kritisoiminen on uskonnonvastustamista ja uskonnollisten näkemysten kieltoa. Samoin demarkaatiokriteerit ovat hämmentäviä joten ei oikein tiedetä miten kreationismia voisi kritisoida tieteellisyyskriteereiden keinoin. Kuitenkin demarkaatio -ongelma lennähtää kuin savuna ilmaan heti kun pitää perustella että evoluutio on kakkaa. Sama näkemys oli siinä että Doverin oikeudenkäynnissä korostettiin sitä että "both sides must be heard", ja että keskustelu, kaikkien näkemysten ja maailmankuvien kunnioittaminen. Mutta samat tahot sitten ovat kovasti sensuroimassa evoluutiota aina kun vain saavat tilaisuuden. Sananvapaus koskee vain heitä. Ja erimielisyys on liberaalia biasta. Tasapuolisuus tarkoittaa sitä että uskovaisia kuunnellaan ja että perustana täytyy olla se, että ateistit ovat a priorisesti väärässä eivätkä he voi olla älyllisesti tyydytettyjä, vaan heitä on katsottava typeryksinä.

Ja Ruotsila itsekin näyttää edustavan yhtä standardia Jumalaa voi yrittää todistaa tieteellä, mutta jos tätä yrittää kritisoida tieteellä, on skientisti joka yrittää ratkaista tieteellä kysymystä johon tämä ei voi vastata. ; No, toki Plantingakin uskoo reformoidussa epistemologiassaan, että jumala-aisti (sensus divinitatis) antaa meille empiirisen havainnonkaltaisen kokemuksen Jumalasta, ja että tämä tekee Jumalasta empiirisen kuten Pisan tornista putoavista kivistä. ~ Eli kysymys Jumalasta ei olisi a priorinen maailmankuvakysymys, vaan jumala voitaisiin todistaa ja kysymys ei ole siitä onko tieteen ulkopuolella mitään. Tämän tematiikan herra Plantinga on varannut toisiin tilanteisiin. ; Kaava on Jumala on Tiedettä ja ateismi on vain maailmankuva ja ateismin todistaminen leikkii hengenasioilla joihin tieteellä ei ole asiaa, paitsi tietysti jumalatodistusten muodossa.

Plantingalla kaksoisstandardipeli (lue: epäreiluus, röyhkeä asenteellisuus, presuppositionistinen narsistihymyily) on syvempi, suoraan peruskäsitteisiin koodattu ; Hänestä osa aistii paremmin kuin muut. Plantingan tematiikassa maahamme onkin salakuljetettu kalvinistisia näkemyksiä siitä, että toiset ovat uskontosokeita, ja että heidän näkemyksistään Jumalasta ei ole väliä. Sensus divinitatis on keino luoda kaksoisstandardi jossa toiset intuitiot ja mielikuvat ovat tärkeitä ja Tosia, kun taas vastapuolta kohdellaan ikään kuin vammaisdiskurssissa, sokeutena. ; Tämä tietysti tukee reformistista (kalvinistista) teologiaa jossa vasta uudelleensyntyneen kristityn emootiolla on väliä, ja muiden emootiot ovat sitä että ollaan predestinoituja helvettiin ja saatanan viekotuksien kuunteluun.

Erilaisia Zombieita

"Vanhakantainen", mielestäni klassinen, zombie oli kuolleista herätetty ; Henkiin herätys tapahtui salamoinnin ja okkultisten rituaalien tai tieteenä kaupatun hullun tiedemiehen kokeilujen avulla. Se nousi tekemään henkiinherättäjänsä tahtoa ikään kuin tahdottomana orjana. Tämä zombius ei ollut tarttuvaa. Tämä malli sai ihmiset kokoontumaan yhteen ja taistelemaan sitä vastaan. Tämänlaisia zombieita vastaan voidaan taistella uhrautuvasti, ja uhriksi ei helposti jätetä ketään omista.

"Tuoreemmanlainen" zombiekuva on sen sijaan maallistunut siinä mielessä että okkultismi on jätetty vähemmälle. Yhä useampi zombie -elokuva perustelee zombiuden sairauden kautta. Tässä zombieudessa oleellista on, että se rakentaa hyvin erilaisen dynamiikan sankareille ; Heitteellejätön dynamiikka korostuu. Tämäkin toki korostaa sitä että massoja vastaan taistelevat tekevät yhteistyötä. Mutta sävynä on se, että tämä diili koskee vain taistelukykyisiä. Purtu on sama kuin esizombie, esivihollinen. Tässä maailmassa omia jätetään helposti syötäväksi. Uhrautuva sankaruus vähenee. Koska tässä maailmassa uhrautuva sankari enemmänkin lisää zombieiden määrää (itsellään).

"The Walking Dead" on itse asiassa vienyt tämän zombiekuvan vielä astetta pidemmälle. Siinä zombieus leviää alkuvaiheessa pelkästä puremasta. Myöhemmin esiin nousee kuitenkin ajatus siitä että zombieus on sairaus, joka ei aina vaadi näkyvää puremajälkeä. Juoni keskittyy tälläisessä asetelmassa yhä enemmän vainoharhaan. Jokainen on epäilty. Edes sankarillisuus ei auta. Päädytään zombie -elokuville yleensä vieraaseen asetelmaan, jossa keskitytään ryhmää hajottavaan paranoijaan. Zombie on jopa tautimuodossaan ollut yleensä karkeasti ottaen ulkopuolinen uhka, joka on tunnistettu jo ulkonäöltä.

Nähdäkseni tätä voidaan käyttää vertauksena erilaisille konservatiivisille asenteille. Ajatus ei tietysti ole kovin erikoinen. Olen jo aikaisemmin blogannut siitä miten elokuvien suosio näyttää noudattavan kaavaa jossa liberalismi liittyy vampyyreihin ja konservativismi zombieihin. Tavallaan liberalismin stereotyyppinen kauhukuva liittyy vampyyrimäisiin piirteisiin ja konservativiistereotypia taas liittyy juuri zombieihin. Nämä mielikuvat ovat tietyllä tavalla irvikuvia ja olkiukkoja ja propagandaa. Mutta niihin jossain määrin uskotaan, ja niillä on siksi voimaa.

Heijastaisinkin tämän vertauksen siihen, että tosiasiassa konservatiivien kauhukuva löytyy zombieista. Mutta konservatiivien ihailema sankarityyppi taas näkyy enemmänkin zombie -elokuvien sankarihahmoista. Vampyyrielokuvien sankareiden voisi luulla heijastavan vahvasti konservatiivien sankari-ihannetta, mutta hieman yllättävää kyllä minun silmiini zombie -genre vaikuttaa nimenomaan siltä että konservatiivien sankarihahmot laitetaan kohtaamaan konservatiiviuden uhkakuvat. Kenties tämä kertookin siitä että konservatiiviuteen liittyy jonkinasteista itsereflektiivistä uhkien punnitsemista. (Mikä ei ole ollenkaan huono piirre.)

Siksi en voikaan sanoa muuta kuin että klassisessa zombie -elokuvassa puhutaan sosiaalisesta yhteydestä, jossa yksilö vapaaehtoisesti uhraa itsensä suuremman hyvän edestä. Sitten tuli ns. uusliberalismi, joka miellytti konservatiiveja vahvasti. Siinä verotus ja heikommista huolehtiminen jätettiin vähemmälle. Ajateltiin että heikompien tukeminen kannustaa loisimiseen. Nykyhetken uuskonservatiivien maailma taas on "äärimmäisen nietzscheläistynyttä". Tätä kuvaa lähes McCarthyn kommunisminpelkoa vastaava ajatus ulkopuolisista tunkeutujista. (McCarthy muistuttaa oivasti, että paranoija on toki ollut konservativismille lieveilmiö luultavasti aina. Tämä näkyy vanhan konservatiiviudenkin asenteissa, mutta ei zombie -elokuvissa vaan sellaisissa elokuvissa joisa pahat avaruusolennot näyttivät ihmisiltä. Tai "Battlestar Galacticassa", jossa ihmisten näköiset cylonit olivat ihmisen näköisiä robotteja. Tälle paranoijalle on nyt annettu enemmän tilaa.  "South Park -konservatiivius" sisältää ihanteita joita ei tarvitse hakea "The Walking Deadia" kauempaa.

Tässä nykyisessä maailmassa liberaalia uhkaa vastaan voidaan taistella vaikka kohduilla. Tässä maailmassa voidaan jättää lapsia heitteelle. Ja vastustaa tiedestandardeja vain siksi, että ne nähdään liberaalina biasina joka aivopesee omat lapset. Liberalismissa nähdään vakavista vakavin Tartuntavaara. Zombie -elokuvien kautta ponnistava metafora yltää pitkälle. Turhan pitkälle. Niin pitkälle, että sitä hieman häpeää sitä että on loppujen lopuksi itsekin periaatteessa konservatiivi, tai ainakin konservatiivinen.

Kaunotar ja hirviö

"Kaunotar ja Hirviö" -elokuva, etenkin sen Disney -versio, on elokuva rakkaudesta. Se sisältää monien romanttisten elokuvien perusnäkökulman jossa rakkaus toimii psyykenlääkkeiden ja terapian korvikkeena. En toki kannata negatiivisten emootioiden medikalisointia, jossa kaikki huonot tuntemukset nähdään ongelmina joihin on lääketieteellinen ratkaisu. Mutta selvästi jossain menee se raja, jossa ajatus parisuhteen kaikkien ongelmien ratkaisijana muuttuu yhtä reduktiiviseksi ja asenteelliseksi kuin medikalisaatiokin. Molemmissa myydään ikään kuin "taikaluotia" kaikkiin ongelmiin.

Lisäksi "Kaunotar ja Hirviö" pitää itsessään sisällä kannusteen mielenterveyden häiriöihin kannustamiseen. Sillä mistäpä muustakaan elokuvassa on kysymys kuin Tukholma -syndroomasta? Vangittu neito kokee vetoa panttivangiksi ottajaansa.

Vastaava tematiikka on toki yleistä aikuisemmissakin romanttisissa elokuvissa. Itse asiassa näyttää siltä että elokuvien suosima "kognitiivinen taso" ei muutu yhtään edistyksellisemmäksi. Lapsille naïvin asenteen vielä jotenkin ymmärtää. Mutta aikuisten luulisi oppivan. Henkistä kehitystä ei kuitenkaan yleensä tapahdu ; Ainut mikä lisääntyy, on suorempi seksuaalisuuden esiintuominen - joka sekään ei aikuisten romanttisissa komedioissa ja muissa romanttisissa elokuvissa läsnäolollaan yleensä loista.

Nähdäkseni valtaosa romanttisista komedioista noudattaakin "eheyttämisteemaa". "Angel Eyes" -elokuvan tyylisiä elokuvia ja vastavia myydään psykologisina, ihmisläheisinä ja jotenkin rakentavina ja jopa toimintaelokuvia syvällisempinä. Tämä mainittu elokuva, kuten muutkin vastaavat, kuitenkin pohjimmiltaan myyvät sosiaalipornoa jonka perusideana on toimia kaavalla jossa romanttinen rakkaussuhde parantaa pahastakin PSTD:stä. Tämänlainen eheytys on yhtä asiallista kuin myydä kristinuskoa ihmelääkkeenä homoseksuaalisuuteen. Toki on hyvä ymmärtää että elokuvat eivät ole totta. Mutta melko harva näyttää ymmärtävän eroa tosimaailman välillä näissä asioissa. On oikein mainostaa, että rakkaussuhde ei ole terapiaa. (Tosin se on mukavaa ja taatusti halvempaa kuin psykoterapeutilla käyminen.)

Oikeastaan koko genre tulee ymmärrettyä kuitenkin vasta kun ottaa mukaan sen oleellisimman elementin. Yllättävän suuri osa romanttisista elokuvista esittää aktiivisia naisrooleja jotka "sukupuoliroolit nurin kääntäen" tarkoittaisivat suunnilleen samaa kuin "Seksuaalista häirintää ilmassa". Naistoimijan kohdalla tämä näyttää elokuvissa tarkoittavan samaa kuin osoitus vahvoista tunteista. Nämä kaunottaret ovat hirviöitä. Elokuva ei vain paljasta tätä, se ikään kuin suojelee heitä kirjoittamalla tarinaan jonkinlaisen hyväksyvän tekosyyilmapiirin. Tämä lienee syy sille, miksi osasta romanttisten komedioiden tempuista voi saada vankeutta. "Wedding Crashers" vaikuttaa hauskalta, kunnes tajuaa että siinä sidotaan mies sänkyyn ja raiskataan. Elokuvassa tämä on toki jotenkin koomista.

Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen.

"Takkirauta" blogasi kysymyksen "ET:n" YO -tehtäväksi. Toki hän ei tarkoittanut, että se olisi virallinen koetehtävä. Mutta jos joku kysyy ylimääräisiä, voi olla hyvä että joku yrittää vastata ylimääräisiä.

"Henkilö X on paennut pakolaisena maasta Y maahan Z. On epäiltävää, että hän tosiasiallisesti on lähtenyt vilpillisin perustein maasta Y maahan Z ja saanut maan Z kansalaisuuden vilpillisin perustein. X menee maahan Y ja tekee siellä rikoksen, josta maa Y:n lainsäädäntö langettaa kuolemanrangaistuksen. Y:n lain säätämää teloitusmetodia pidetään yleisesti humaanina ja ei-kiduttavana. Maassa Z samasta rikoksesta rangaistus on elinkautinen vankeus. X:n syyllisyydestä ei ole epäilyksiä. Mitä maan Z viranomaisten tulisi tilanteessa tehdä? Selitä asia a) utilitaristisen seuraamusetiikan kautta b) Kohlbergin kuusijakoisen etiikan teorian kautta."

Alkumotkotus

Kysymys itsessään edustaa erikoista näkemystä. Se on itse asiassa melkoisen rajattu. Se on niin rajattu, että se lähentelee tehtävää joka ei itse asiassa ole muuta kuin knoppitehtävä. Toki YO:n kokeissa on tavallista, että tehtävänantoa rajataan. Tässä rajaaminen tuntuu kuitenkin menevän siihen, että kysytään knoppitietoa. Se esimerkiksi ohittaa täysin kaksi pääteemaa:
1: Sen pyytämät ratkaisutapa on spesiaali. Siinä ei viitata kovin tuoreisiin tai tunnettuihin lähteisiin. Itse asiassa Kohlberg on "ajasta jälkeen jäänyttä" linjamaa. YO -kokeen tekijä ei siis seuraa etiikassa aikaa. Se ei ole hyvä asia. Lisäksi rajattu tunnettuvuus tarkoittaa sitä että tehtävä knoppiutuu. Tehtävänannossa onkin aistittavissa vahva viesti siitä että etiikka joka antaa oikean yhden tietyn vastauksen olisi jotenkin erikoisen hyvä. Kohlbergin etiikkahierarkiassa oleva universaali etiikka alleviivaa sitä, että etiikka olisi "ylhäältä annettua". Tämä ei edusta kovin suosittua näkemystä.
2: Se ohittaa esimerkiksi situationistisen etiikan. Tämä taas on pohjoismaissa - ja korostetusti Suomessa - oleellinen, koska Lutherin etiikka on situationistista. Tehtävänanto ohittaa Lutherin irrelevanttina ja nojaa muihin ajatteluperinteisiin. Tämä ohitus on implisiittinen, mutta se sävyttää vahvasti koko tehtävänannon.
3: Se nojaa hyvin byrokraattiseen asetelmaan jossa asiaa katsotaan ulkopuolelta, mutta se kuitenkin ohittaa intentio -ongelman. Tehtävässä voidaan nähdä olevan jännite jossa tieto intentioista ja tieto teoista rinnastetaan yhteen hyvinkin niputtavasti. Täsmälleen tämänlainen jännite joka tekee esimerkiksi valtaosasta viihteestä stereotyyppistä. Ja se on etiikan tutkimuksessa, esimerkiksi itsemurhan filosofiassa, oleellinen ymmärrettävä.

Mutta on tietysti ymmärrettävää, että tehtävänantoa rajataan. YO -kirjoituksissa arvioitava on vallankäytön kohde ja tämänlainen motkotus vain alentaa arvosanaa.

a) Utilitarismi

Utilitarismissa ytimessä on suurimman hyödyn hankkiminen. Tämä tarkoittaa sitä että koko utilitarismi on välinearvoistavaa etiikkaa. Sen ongelmana on se, että oikeastaan mitään ei voida tehdä ennen kuin tiedetään mitkä ovat ne itseisarvot joita pitäisi tavoitella. Ja lisäksi pitäisi olla mekanistista tietoa todellisuudesta.

Esimerkiksi jos maailmankuvan mukaan pätevät seuraavat premissit (a) vauvan uhraaminen Baalille tuottaa suuremman sadon (b) ilman satoa suuri osa ihmisistä kuolee nälkään (c) elämä on itseisarvo jota pitää suojella mahdollisimman suuresti voidaan vauvan uhraaminen oikeuttaa. Vauvan ei tarvitse olla edes tehnyt mitään väärää.

Tavat, jolla tätä voidaan kritisoida on joko
1: Iskemällä tosiasiaväittein premissiin a. Tämä on empiirinen väite, ja uskallan sanoa että se falsifioi modus tollens -tilanteena väitetyn perustelun. Tämäntapaista laskelmaa ei voida tehdä kuolemanrangaistuksen kohdalla, koska ei ole kerrottu mikä on se arvo jota kuolemanrangaistuksella tavoitetaan.
2: Iskemällä itseisarvojen tasalle määrittelemällä uusiksi tilanteet. Eri uskontojen maailmankuvassa on itse asiassa ollut oleellista erottaa "satunnainen kuolema" ja "murha". Voidaan jopa esittää että jos surmaamme vauvan, valtio tekee murhan. Jos useampi ihminen kuolee ravinnon puutteeseen, nämä valikoituvat satunnaisesti ja tämä karsinta voidaan nähdä jopa Jumalan ratkaisuna. Maallisemmassakin näkökulmassa tämänlainen jaottelu aktiiviseen surmaamiseen ja passiiviseen surmaamiseen voidaan vetää. Ytimeen nouseekin vääntö siitä, että mikä on arvokkaampaa.

Sama koskee aiheessa mainittua kuolemanrangaistusta.
1: Kuolemanrangaistusta voidaan oikeuttaa kostamisen ja kompensaation kautta. Tällöin on arvioitava sitä, mikä on rikos ja miten raju rangaistus. Tällöin on syytä arvioida sitä mikä on ollut se rikos josta kuolemanrangaistus annetaan. Moni esimerkiksi näkee syvän eron siinä että tuleeko kuolemanrangaistus siitä että on tappanut useita ihmisiä vai onko kuolemanrangaistus luvassa siitä että on vaikka hylännyt islaminuskon. Tässä kohde tehtävänanto ei itse asiassa paljasta, että miten tilanteeseen tulisi suhtautua. Tässä kuolemanrangaistuksen vähäinen julmuus oikeuttaa surmaa.
2: Kuolemanrangaistus voidaan nähdä myös pelotteeksi. Ja tällöin, tavoitteen mekanistisen luonteen vuoksi, kuolemanrangaistuksen julmuus voisi olla jopa kannustettava piirre. Mitä julmempi ja julkisempi ja kansalaisten keskuudessa medianäkyvyyttä saavampi spektaakkeli teloitus on, sitä varmemmin se ennaltaehkäisee muita vastaavia rikoksia jatkossa.

Voidaankin sanoa, että tehtävänannon kysymys a on jätetty tarkemmin alustamatta. Siksi kysymykseen ei voida vastata. Sen sijaan jos utilitarismin tavoitteet olisi määritelty vaikkapa Kohlbergin etiikkahierarkian avulla tai viittaamalla YK:n ihmisoikeusjulistukseen, kysymyksen luonne muuttaisi tyystin luonnettaan. Utilitarismi onkin hyvin teknokraattinen etiikkamalli, jolla lähinnä kätketään ideologisia intressejä ja kutsutaan niitä sen jälkeen "pragmaattisiksi" ja ikään kuin idealogiattomiksi. Utilitarismi yrittää tehdä objektiivista etiikkaa, mutta tekee sen subjektiivisuuden kätkemisellä sen sijaan että vähentäisi subjektiivisuutta. Utilitarismin kohdalla ihmisen arvon voi toki laskea, jos niin halutaan, mutta kyseinen arviointi ei ole moraalinen vaan teknokraattinen, poliittinen tai uskonnollinen.

b) Kohlberg

Kohlbergin ensimmäisellä tasolla on kysymys rangaistuksen pelosta. Tämä korostaa jo utilitarismin kohdalla esiin noussutta ennaltaehkäisyä. Kuolemanrangaistus voidaan nähdä melko vahvana pelotteena monille ihmisille. Näin ollen kuolemanrangaistuksen asettaminen on ikään kuin alleviivaavasti alhaisimman tason moraalin korostamista. Se joko vihjaa sitä että valtio ei luota kansalaisiinsa ja pitää heitä eettisesti surkeina olentoina, joille ei siis luultavasti kannattaisi antaa äänivaltaa demokratiassa tai antaa painoarvoa heidän sanomisiinsa missään arvokeskustelussa. Tässä tilanteessa huomattavaa on, että teko on jo tehty joten rangaistuksen pelotevaikutus on jo purkautunut. Kysymys on siis lähinnä tulevien rikosten ennaltaehkäisystä. Kysymys redusoituu jälleen siihen, mitkä ovat ne arvot. Kohlbergin jaottelu törmää tässä utilitarismin kohdalla alustettuihin vaikeuksiin.

Toisella tasolla on kysymys henkilökohtaisesta hyödystä. Siinä missä edellisessä tasossa on vain yksi toimija, johon tilanne kohdistuu, on tässä tilanne moniuloitteisempi ; Tilanteessahan on itse asiassa esitelty kolme toimijaa. Mieli tietysti siirtyy kuin automaattisesti katsomaan henkilöä X joka on rangaistavana. Kuitenkin mukana on myös kaksi muuta toimijaa, jotka ovat jonkinlaisia juridis-institutionaalisia hahmoja. Nimittäin maa Y ja maa Z.
1: Rangaistun X tilanne on melko triviaali. Mikäli hän ei ole suisidaalikko, hän hyötyy siitä että hän ei saisi rikosta. Hänen kannattaisi irrelevantisoida kansalaisuudenvaihtoaan. Hänellä on tässä vahva motiivi, mutta todennäköisesti kohtuullisen rajattu valta hallita tilannetta.
2: Maa Y, jolla on kyseisestä rikoksesta pelkkä elinkautinen voisi omaa hyötyään ajatellen joko (a) säästää rahaa tai (b) säästää ihmishengen joka voidaan kenties nähdä sen kansalaiseksi. Koska tehtävänannossa on alleviivattu että rangaistava henkilö X on jotenkin vilpillisesti vaihtanut kansalaisuutta, voidaan nähdä että vaihdunta ei ole pätevä. Tästä voidaan päätellä että syntyy arvovalintatilanne joka on tehtävänannossa jätetty auki. Utilitarismin kohdalla alustetut ongelmat hierovat itseään vahvasti esille. Koska etiikassa on yleensä sellainen tilanne, että lähtökohta nivoutuu argumentteihin tavalla jossa syyt ja seuraukset ovat häilyviä, syntynee käytännössä klikkejä (a) Jossa elämän kunnioittaminen vaikuttaa siihen että vedotaan siihen, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti tai jossa ensin otetaan lähtökohdaksi byrokratia ja se, että kansalaisuus on saatu vilpillisesti ja siksi nostetaan esille elämää kunnioittavat argumentit (b) Jossa kuolemaa halutaan säästösyistä - tai koska nähdään että oman maan rangaistustapa on liian löyhä - ja korostetaan sitä että kansalaisuus on teknisesti haluttu vaihtaa.
3: Maa Z taas noudattaa lakiaan joka perustuu oletukseen siitäettä rangaistus on kohtuullinen kompensaatio tai että se pelottaa muita tekemästä samaa tekoa. Teloittaminen ei yleensä ole kovin kallis. Periaateessa se voi kuitenkin haluta säästää sen verran. Teoriassa myös diplomatia saattaa tulla kysymykseen. Ajatuksena on se, että jos valtio menettääkin rikollisten pelotteluedun teloituksen lykkäämisestä, tai päästää yksilön epäreilusti ilman ansaitsemaansa rangaistusta - tai jos vaikka kuolemanrangaistus onkin de jure voimassa niin se de facto nähdään liian rajuna ja epäreiluna -  se voi saada parempien välien kautta apua. Tämä taas voi jopa parantaa maan tilaa niin että tarve kuolemanrangaistukseen vähenee kun kansalaiset eivät elä yhtä rajussa puutteessa, joka taas yleensä liittyy siihen että hengen pitimiksi on tehtävä rikoksia, kenties jopa sellaisia joista tulee teloitusrangaistuksia. Kysymys palautuu siihen, mikä on hyöty ; Taloudellinen, ihmishenkeä puolustava, yhteiskuntarauhaa kokoava. Nämä ovat arvovalintoja, eikä Kohlberg oikeastaan kehota tässä muuhun kuin ahneuteen sitä valittua kohtaan. Joka on asenteena äärimmäisen utilitaristinen.

Kolmannella tasolla on kysymys arvokkuudesta. Kunnia on sosiaalista, joten tässä vapaudutaan monista utilitaristisista ongelmista. Etiikka redusoituu joksikin yhteisölliseksi. Näin sen ei tarvitse olla objektiivisesti eettistä jonkun objektiivisen moraalin kannalta. Sitä pystyy kuitenkin tarkastelemaan katsomalla ihmisjoukkoja ja heidän reaktioitaan. Se ei siis ole täysin subjektiivista. Tätä voidaan kutsua kulttuurirelativistiseksi tasoksi jota voidaan tiivistää jonkinlaisiksi yleiskuviksi. Tässäkin on tarkasteltava jokaista toimijaa erikseen.
1: On korostettu että teloittaminen ei ole luultavasti kovin julma tai epäinhimillinen, joten siihen tuskin liittyy sen suurempaa arvokkuuden menettämistä kuin mitä itse rikoksen tekemisestä on saatu. Toisaalta vain elävänä voi olla arvoa, kuolleenaollessa arvokkuus ikään kuin menettää eksistentiaalisen merkityksensä yksilölle. Kuoleman jälkeen ihmisen arvokkuus on vain muistoissa. Mediamylläkkä teloitukseen liittyen taas kohdistuu yleensä itse rikokseen. Ja kenties teloitettavan kannalta merkityksellisempää onkin tässä vaiheessa keskittyä siihen asenteeseen jota hän itse heijastaa kun hänet teloitetaan. Muuhun hänellä ei oikeastaan edes ole vaikutusvaltaa. Toki on teoriassa mahdollista, että teloitettava on livahtanut maahan juuri sen vuoksi, että hänestä tämä laki on epäreilu ja hän on halunnut tuoda tämän esiin. Ja ajatellut että hän (a) pelastuu oman maansa vuoksi kun teko saa julkisuutta tai (b) hänet teloitetaan ja hänestä tulee ideologian marttyyri joka korostaa tämän teloituslain julmuutta, antaen sille kasvot. Teloitus voi siis olla symbolisesti vahva aktio. Tehtävänanto ei rajaa tätä, joten lopullista vastausta ei oikeastaan voi antaa.
2: Maa Y ei oikeastaan pidä sisällään kovin valtavaa arvokkuuskysymystä. Teknisesti teloitettava ei ole sen kansalainen. Sen kohdalla kysymys on lähinnä siitä yrittääkö se mitätöidä kansalaisuudenvaihdoksen. Tämä voidaan nähdä humanitaarisena teemana ja voidaan liittää siihen että teloitusta ei pidetä hyvänä. Tämä voi kuitenkin lietsoa huonoja välejä maiden välille, joten tämä ratkaisu voidaan nähdä myös arvokkuuden menettämisenä ; Maa joka kiistää toisen maan suvereeniuden ja lainsäädännön on vaikeassa tilanteessa. Kenties jopa sodanjulitsuksen partaalla.
3: Maa Z taas noudattaa omaa lakiaan. Sisäisesti sen arvokkuus koskee sitä että kaikkia kohdellaan saman lain mukaan. Jos armahdetaan vasten lakia, osoitetaan että jokin kansanosa -esimerkiksi maahanmuuttajat-  olisivat jotenkin eriarvoisia. Toisaalta ulkoisesti maalla on helposti myös kunnia. Muut maat voivat halveksua maata barbaarisena. (Arvokkuus heijastuu usein jopa kaupankäyntiin, joka ei toki ole arvokkuutta vaan hyötyajattelua jota läpikävin aiemmin.)

Seuraava taso on legalistinen. Lainsäädäntö on pysyvä ja tarkasti muotoiltu. Ei tarvitse miettiä de jure tai de facto -kysymyksiä. Ei myöskään tarvitse miettiä onko se objektiivisesti parasta mahdollista etiikkaa. Tämä on hyvin byrokraattinen taso.
1: Teloitettavan tilanteessa legalistinen valinta on tehty aiemmin. Hän ei tavallaan ole edes triviaali. Hän on pelkkä kohde. Hänen kohtalonsa määrätään muualla.
2: Maa Y joutuu tarkastelemaan kahta kysymystä (a) onko sen laki pelkästään maan sisäinen säädös vai heijastaako se jotain universaalia lakia. Edellisessä tapauksessa teloitus on toisen maan vastuulla ja jälkimmäisessä voidaan yrittää diplomatian keinoin saada toinen maa muuttamaan omaa lakiaan. Tai sitten julistetaan sota (Jossa usein kuolee useampi kuin yksi ihminen, ja usein jopa lukuisampi joukko ihmisiä kuin maassa Z tullaan yhteensä teloittamaan koskaan.) (b) Kysymys on kansalaisuuden vaihtamisen juridiikasta. Jos kansalaisuus on saatu vilpillisesti, on tarkasteltava onko se riittävän vilpillinen jotta se on mitätön. Tämä taas on usein suurempi asia kuin mihin maa Y tai maa Z yksin voivat ottaa kantaa. Jos kansalaisuuden vaihtaminen on ollut pätevä vilpistä huolimatta, maa Z ottaa asiat luultavasti haltuunsa ja se on aktiivinen päätöksentekijä. Maa Y voi asettaa vaatimuksia ja pyyntöjä ja uhata sodalla.
3: Maa Z:n kannalta sen maan kansalaiseksi arvioitava saa lainmukaisen tuomion. Sen ei tavallaan tarvitse välittää onko sen maan lait vain sen maan lakeja vai heijastavatko ne jotain universaalimpaa lakia. Tässä kohden sen ainut kysymys on siitä, onko kansalaisuudenvaihtaminen ollut pätevää, vai onko oman maan kansalaiseksi arvioiminen ollut erehdys tai byrokraatin tekemä virhe. Jos näin on, saa se todennäköisesti asettaa jonkin rangaistuksen tästä petoksesta. Jos tälläisestä olisi säädetty kuolemanrangaistus, tilanne olisi kokonaisuuden kannalta varsin ironinen. Todennäköisesti näin ei toki ole ja silloin tällä kulmalla on merkitystä. Maa Z on aktiivinen päätöksentekijä jonka hallussa rikollinen on. Sillä on yllättävän suuri valta ja esimerkiksi Maan Y kuuntelu on sille diplomaattinen aktio, jota se voi tehdä hyvän tahdon osoituksena.

Postkonventionaalinen periaate -etiikka Tämä kohta on siitä erikoinen, että jaottelu tekijöihin voidaan lopettaa. Ei ole väliä sillä, katsotaanko maata Z, maata Y vai tuomittua X. Periaatteet koskevat kaikkia. Tässä kohden ongelmana on kuitenkin se, että vaikka Kohlberg esittääkin jaottelunsa vaikkapa absoluuttiin universaaliin arvoon, se tekee saman puutteen kuin utilitarismikin. Se ei kerro mitä nämä periaatteet ovat. Malli kertoo vain että periaatteita noudatetaan tietyssä suhteessa lakeihin ja omaan hyötyyn - eli niistä ei välttämättä välitetä jos ne ovat konfliktissa sen oman vastauksen kanssa. Periaatteiden löytämisestä on ohjeet, mutta tästä seuraa tunnettuja ongemia. Esille nousee vaikka kristillinen kultainen sääntö, tai vastaavat suuret periaatteet, niin näiden kohdalla kysymys redusoituu vanhaan klassiseen teologiseen ongelmaan ; Kun on eri kulttuureita joista jokaisella on esillä objektiivinen moraali - joita niissä kulttuuripiriin sisällä noudatetaan hienostuneimmillaan Kohlbergin etiikka -asenteella - niin minkä näiden objektiivinen moraali on se absoluutti? Tämä herättää usein syviä vihantunteita ja uskonriitoja. Usein tuomio tehdäänkin presuppositionistisesti, eli siten että henkilö päättää ensin mikä uskonto on se joka on oikeassa. Ja sitten tämän objektiivisen moraalin normein luokittelee kaikki muut uskonnot ja absoluuttisen moraalin arvot matalammiksi. Näin ollen tämä taso on kulttuurirelativistista pätemistä jossa oman dogman nuoleminen kätketään teologisin kiemuroin. Kaikki utilitarismin filosofiset ongelmat oikein iskevät tällä tasolla vasten kasvoja. "Olen oikeassa koska olen oikeassa". Usein tässä matkassa redusoidutaan jollekin tätä tasoa alemmalle tasolle ja sitten naamioidaan se, että kysymys on vain tästä.

Itse - hieman Sam Harrisin ja hieman kristillisten arvojen hengessä - sovellan tätä mielestäni ongelmallista ajatusmallia seuraavalla tavalla ; Ihmishenki on aina suurempi kuin jokin valtio tai sen lait. Kunnianäkemys redusoituu usein kunniaväkivaltaan, jota en pidä hyväksyttävänä. Näen lait tärkeinä likiarvoina etiikalle. Eli lain kunnioitus on tärkeää. Mutta koska kysymys on likiarvosta, lakeja muutetaan koko ajan "demokraattisessa diskurssissa". Tämän vuoksi itse ehdottaisin että henkilön kansalaisuudenvaihtaminen mitätöitäisiin koska voidaan nähdä että se on tehty "ketunhäntä kainalossa". Koska kuolemanrangaistus on niin raju, niin ei ole suurta väliä miksi näin tehdään. Samoin on merkityksetöntä miksi rikollinen on karannut alunperin maasta ; Teoriassa hän voi olla kidutukseen tai orjatyöhön joutuva (koska tätä ei ole täsmennetty tehtävänannossa). Häntä tuskin odottaa mikään kuolemaa pahempi, joten siirto lienee hänelle parasta. Elinkautisvankina hän saa rangaistuksen rikoksestaan, häntä estetään toistamasta rikollisia tekojaan ja kansalaiset näkevät että rikoksesta ei kävellä ilman rankaisua. Siitä huolimatta että kuolemanrangaistusta harjoittavassa maassa joku voisi kokea että maahanmuuttajia hyysätään, niin pidän heidän pahastumistaan varsin vähäarvoisena, jopa totaalisen irrelevanttina pikkuasiana, kärpäsen surinana korvissa.

Loppumotkotus.

Tehtävänantajan persoona huomioiden, tehtävänannosta tuntuu kumpuavan ajatus, jossa utilitarismi on asetettu ensin mittariksi jotta sen tehottomuus nousisi esille. Sen rinnalle on ikään kuin asetettu "Parempi ja Toimivampi" malli. Kuitenkin lähempi tarkastelu tuntuu suorastaan huutavan, että tosiasiassa jaottelu osaan a ja b ovat hyvin mielivaltaisia. Utilitarismin ongelmat nousevat säännöllisesti esiin ; Juridisella tasolla se katoaa, mutta luultavasti jopa tässä tasossa se on ollut piilevänä mukana kun lakeja on alunperin säädetty!

Näin ollen uskallankin sanoa että Kohlbergin malli on enemmänkin tarkasti luokiteltua utilitarismia, jota on sävytetty ihmisen kognitiivisella kehityksellä jossa perusoletuksena on että aikuisempi ihminen olisi eettisempi. Eikä vain vaikkapa käsitteellisempi tai suurempaan saivarteluun kykenevä. Kohlbergin korkein taso tuntuu jopa murskaavan kaikki yritykset ratkaista niitä filosofisia ongelmia joita utilitarismissa on. Se tuntuu palauttavan ne kaikki takaisin suurimmassa voimassaan. Tehtävän antaja ei ole näyttänyt tätä huomaavan. Mikä antaa sille omituisen sävyn.

Kohlberg tekee kuten utilitaristitkin. Eli yrittää rakentaa objektiivista etiikkaa, mutta tosiasiassa lähinnä kätkee arvolauselmien subjektiivisuuden kiertämällä objektiivisen etiikan filosofisia haasteita sen sijaan että ratkaisisi niitä. Kohlberg käyttää tässä apuna etiikan psykologisointia, joka on medikalisoiva lähtökohta etiikkaan. Tässä kohden se on aivan kuten utilitarismin "hyöty". Kohlbergin psykologia tuo mukanaan vain asenteen periaatteita kohtaan, eikä määritä näiden periaatteiden sisältöä. Etenkin Kohlbergin korkeimman etiikan tasolla on vakavia filosofisia ongelmia siitä mikä on "sosiaalista" ja "rakentavaa" ja "korkeinta etiikkaa" ; Noudattaako maan Z yhteisön yhdessä säätämää normistoa ja kunniakäsityksiä ja oikeuskäsityksiä ja tappaa ihminen voidaan nähdä sosiaaliseksi ja jopa yhteiskuntaa ylläpitäväksi, jota vastaan on egoistinen lakeja rikkova paskiaisyksilö jonka individualismia ei tässä haluta tukea - saati kannustaa muita tekemään samoin. Muualla sen voidaan nähdä rikkovan eri universaaleja, kuten elämän kunnioitusta aina ja kaikkialla ja kaikissa tilanteissa.

Omituisen sävyn jota korostaa se, että tehtävänanto itsessään on monin paikoin hyvinkin rajaava. Kuitenkin tarkastelussa läpitunkevin piirre oli se, että monissa kohdissa ratkaisu riippui juuri siitä että tehtävänannossa ei oltu rajattu ratkaisua ohjaavia piirteitä. Tehtävänanto on siis yrittänyt olla toisaalta spesifi ja rajaava, mutta toisaalla se on jättänyt tämän rajaamisen tyystin tekemättä. X,Y ja Z vaikuttavat spesifeiltä mutta ovat epämääräisiä. Ne viittaavat Kohlbergin ja utilitarismin eetoksessa oleviin korkeisiin yleisperiaatteisiin, mutta ne paljastuvat kuplaksi. Itse asiassa ilman että otetaan avuksi tietämis kysymyksen esittäjästä koko kysymyksen tekeminen jää suurilta osin ontoksi, mysteeriseksi ja vain hoopoksi. Se huomioiden voidaan ymmärtää että se on rationaalinen hyvin määrätyin piilotetuin tautaoletuksin, joita kysyjä itsekään on tuskin tiedostanut ja jotka rehellisesti sanoen heijastavat käytännössä kaikkea mitä hän kirjoittaa. Tälläiseen on hyvä suhtautaua suopeudella, ihmiset ovat erehtyväisiä ja jokaisella on lukkiutumansa. Täytyy vain toivoa että tälläisiä kysymyksiä ei pääse kuin kuvitteellisiin YO -kirjoitiksiin. Syytökseni tarve syntyy yksinketaisesti siitä, että ilman tämänlaista "psykologismia, kysyjään vetämistä ja kaikenpuolista lokerointia" n vaikeaa ymmärtää kahta asiaa:
1: Miksi tehtävänanto on tälläisessä ambivalentissa suhteessa vastaamisen rajaamiseen
2: Miksi tämä ambivalenssi on juuri näin päin. Eli että pitäisi tietää utilitarismi ja siihen sidoksissa oleva Kohlbergi, kun taas eettisellä puolella siihen liittyvät yksityiskohdat jätetään auki ja ne vain yleistiivistetään tieteelliseltä vaikuttavaan lyhenteeseen X, Y, Z, jotka vaikuttavat kenties filosofisilta mutta jotka ovat etiikan kannalta hyvin epämääräisiä juuri sellaisella tasolla joka käytännössä estää annettujen konseptien kunnollisen soveltamisen.
+: Auki jää, miksi vaaditaan knoppitasoinen konseptien muistaminen, kun tehtävä kuitenkin näyttää olevan sovellustehtävä tiettyyn tilanteeseen. Se, että annetaan tietty tilanne tarjoaa keinot käyttää joitakin konsepteja. Ne voivat olla erilaisia, mutta niiden sovellustarkkuutta sentään pystytään arvioimaan. Tässä mallissa taas anntaan konsepti joka pitää lähinnä ulkomuistaa. Ja sitten sen soveltamisen kannalta oleelliset tiedot jätetään antamatta, niin että tehtävänantoa soveltava ikään kuin rampautetaan jo ennalta. Tämänlaista voi odottaa jos on ns. lukkiutunut eikä jaksa miettiä eettisiä oikeutuksia omaa suosikkodogmaa syvemmin.

Minkä virheen valitset?

Skeptikko Agrippa (Ἀγρίππας) eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hänen skeptisminsä ytimessä oli kaiken tiedon kiisto. Tässä mielessä hänen oppinsa oli melko lähellä monia buddhalaisia näkemyksiä. Siihen aikaan skeptismi ei vielä ollut pääasiassa "skientistien hommaa". Agrippakin oli tavallaan "anti-skientisti".

Hän esitti arvoituksen. Se oli arvoitus joka koski tietämistä. Jos peruskysymykseksi asetetaan episteeminen taso ja kysytään "mistä tiedän, että tämä on totta?" päädymme argumentaation tasolle. Esille vaaditaan jokin logiikka, perustelu, evidensssi, todiste tai jokin joka vihjaa että ratkaisu on parempi kuin sen vaihtoehto. Itse asiassa valtaosa filosofiasta ja perusteluista on annettu juuri sen vuoksi, että asioille vaaditaan perustelua. Agrippa esitti että silloin kun meillä on olemassa perustelu, se itse asiassa ajautuu väistämättä johonkin seuraavista kategorioista;
1: Kehäpäätelmä ; Tässä mallissa teoria ja todiste tukevat toisiaan. Ne päätyvät toistamaan toistaan, ja tästä syntyy tautologisuus, joka on ristiriidatonta, mutta sen ongelmana on yleisesti ottaen se, että jos kehäpäätelmät sallitaan, lopulta ihan mitä tahansa voidaan perustella. Kehäpäätelmä onkin yleisesti ottaen nähty logiikassa eräänä vahvimmista ja perustavimmista argumenttivirheenä.
2: Päädytään regressiveen argumenttiin jossa kehäpäätelmä vältetään. Jokainen asia kuitenkin tällöin vaatii todisteekseen jotain. Eli loppujen lopuksi joko jokin näkemys otetaan ilman todisteita - ja voimme kysyä miksi vaadimme todisteita ensinkään - tai sitten päädytään ikuiseen regressioon jossa ei ikinä päästä lopputulokseen, eli tieto kenties täsmentyy uuden perustelun myötä, mutta ei kuitenkaan edes lähesty valmiina olemista.
3: Rakennetaan aksiomaattinen rakenne, jossa johtopäätös nojaa esioletuksille, jotka taas ovat itsessään ilman perusteita eikä ole oikein mitään velvollisuuksia hyväksyä niitä.

Agrippan ideana oli osoittaa että kaikki mahdolliset tiet olivat tukossa. Vaihtoehtona olikin tiedon hylkääminen. Modernina aikana tämänlaiset asiat otetaan kuitenkin hieman toisin. Niitä pidetään todisteena siitä että tieto ei ole täydellistä. Se ei tarkoita että sitä ei olisi ollenkaan tai sitä ei voitaisi hankkia. Näin ollen on olemassa kolme päästrategiaa, jotka nojaavat juuri Agripan oivaltamaan aivan fiksuun rakenteeseen. Tässä yhteydessä puhutaan puolileikillisesti Münchausenin trilemmasta, koska tässä ikään kuin nostetaan argumentti suosta sen itsen avulla samaan tapaan kuin Münchausen nosti itsensä ja hevosensa suosta vetämällä itseään hiuksista ylös. Epistemologiasssa asia on huomioitu seuraavalla tavalla:
1: Koherenssia puolustavat näkemykset hyväksyvät kehäpäätelmät. Tässä on olemassa niitä joista kehäpäätelmiä tulee mukaan. Ja on olemassa niitä, jotka korostavat sitä että empiirisissä teorioissa koherenssi ei itse asiassa ole ongelma, jos kaikki mukana olevat teoriat läpikäyvät fallibilistista testiä. Kun jokaista toisiinsa nivoutuvaa osa-aluetta testataan erikseen, ne ikään kuin varmistavat "kaavanmukaisuutensa". Teoriat ikään kuin tukevat toisiaan. Siksi, että vaikka koherenssi nivoo loogiset konseptit yhteen, luonnon ei tarvitse niin tehdä.
2: Infinitivismissä hyväksytään että perusteluketju voi olla äärettömän mittainen. Peter Klein korostaa että tässä vain kierretään kehäpäätelmäisyyttä ja toisaalta mitään premissiä ei oteta vain otettuna. Kaikki on kyseenalaistamisen ja tutkimisen alla. Näin syntyy erittäin epädogmaattista filosofiaa, jonka ainut ongelma on oikeastaan keskeneräisyys jota ei voida koskaan korjata.
3: Foundationalistit taas nojaavat aksiomaattiseen todistamiseen ja hyväksyvät että jotkut premissit ovat "ilmasta otettuja" ja täysin metafyysisiä. Premissejä pyritään lähinnä minimoimaan ja asettamaan ne sellaisiksi että mahdollisimman moni hyväksyy ne. Premisseistä tehdään eräässä mielessä käsiäänestyskysymyksiä ja luotetaan että intersubjektiivisuus on parempi kuin mielivaltainen dogma.

Jos minulta kysytään - ja miksi en kysyisi omassa blogissani itseltäni kun en muultakaan voi - kannatan sekakäyttöä. ; Jokaisessa vaihtoehdossa on heikkoutensa ja vahvuutensa. Ne myös sotivat osittain toisiaan vastaan, joten niiden heikkoudet ja vahvuudet eivät osu yhteen, kasvattamaan yhä suurempaa virhettä yhteisvaikutuksen kautta. ; Psykologiassa on huomattu, että ihmiset luottavat mieluusti yhteen tai muutamaan argumenttiin. Jos sepustus on pidempi, mukaan tulee epäilystä siitä että miksi on täytynyt korostaa asiaa ja tehdä siihen lisää mittaa ; Yksittäisen argumentin taso laskee siitä että puolustuksia on monia. Näin ei tietysti ajatella tietoisesti, mutta näin tapahtuu. ; Oma tieni on tälle päinvastainen, arkijärki on nähdäkseni tässä(kin) enemmän väärässä kuin haluamme tunnustaa. En siis juurikaan luota yksittäisiin argumentteihin.

Koko ajatus siitä että olisi yksi idea jota toistettaisiin sopii kenties uskonkäännyttäjille, mutta minulle se ei sovi. Nähdäkseni kokonaisuutta arvioidaan "hedelmällisyyden" perustella. Käytännössä pirunmoisella kasalla argumentteja joita on tehty erilaisin metodein. Usein tässä näkee, miten jotkut näkemykset ovat argumentteineen melko hedelmättömiä. Ne eivät tarjoa lähtökohtaa jatkamiselle, ne tarjoavat usein hyvin keinotekoiset ehdot ja muutaman puolustuslähtökohdan. En luota tämänlaisiin. Tämänlaista lähestymistapaa sanotaan holismiksi.

Pieni ajatus ; Miksei ole "Piirrä Jeesus" -päivää?

Islamissa on Muhammadinpiirtokielto. Tämä on provosoinut sellaisia päiviä kuin "Piirrä Muhammad" -päivä. Ja mitä pahemmin islamilainen maailma provosoituu, sitä varmemmin löytyy joku joka piirtää Muhammadin juuri tämän vuoksi. Kristinuskollakin on monia normeja. Ensimmäinen mieleentuleva seikka "uskiksesta" onkin juuri erilaiset kiellot ja tabut. Kristityt ovat myös kuvakieltoinen uskonto. Indoeurooppalaisessa vaikutuspiirissä onkin monesti niin, että ei olla kovin kuvakeskeisiä. Tässä on luontevaa tehdä kirjauskontoja, ja vältetään tai vähennetään erilaisia idoleja ja jumalankuvia.

Kristityillä kuvakielto ei ole samaa kaliberia, kuin islamissa. Itse asiassa muistan kuinka joulun aikaan uskovaiset ovat pettyneitä jos ihmiset piirtävät joulupukkeja. Pitäisi muistaa Joulun aito ja alkuperäinen sanoma. (Ja ei, mistään keisarinpalvonnasta tai muusta pakanajuhlasta ei ole kysymys.) Kristityt toivovat että ihmiset piirtävät Jeesusta. Tästä syntyy varsin erikoinen kontrasti. Muhammadia ei saa piirtää, mutta Jeesus miltei pitää. Jos piirrät Muhammadin, se loukkaa. Jos et piirrä Jeesusta, raavit kristittyjen herkkiä tunteita. On selvää että kuvakielto sopii sekulaariin kulttuuriin paremmin. (Monet muut islamilaiset käytänteet ovat sitten ihan oma lukunsa.) Tätä erikoisuutta lisää se, että islaminuskossa Muhammad on profeetta. Kristinuskon Jeesus taas on montaa astetta enemmän. Hän on itse lihaksi tullut Jumala. (ja Jumalan Poika samalla.) Jumalisuus on Jeesuksella aivan eri tasolla.

Siksi jos piirrät iloisen Muhammadin menemässä vuorelle, syyllistyt kuvainraastoon. Vaikka kuvassa ei olisi mitään loukkaavaa. Sen konteksti olisi periaatteessa arvostava. Eikä siinä olisi mitään Seppo Lehtomaista sian päälle paskomista. Tämänlainen kuva vain loukkaisi kuvaamiskieltoa. Eikä tätä loukkausta voitaisi paikata edes sillä että pistettäisiin ilmoille video jossa Muhammad piirtää Seppo Lehdon. Tai minut. Tai sian. En tiedä millä saisi anteeksi sen, että piirtäisi vasemmalla olevan kuvan ja väittäisi että kuvan mies on Muhammad. Siksi minä en edes uskalla väittää. Implikoin jotain rivien välistä. Jotain epämääräistä. Joka ei ehdottomasti ole riittävän vihjaavaa ollakseen pätevää oikeudessa. Kaiken tämän vastuuvapauslausekkeen laitan tähän. Tämä on kenties häiriintynyttä, mutta tämä on reaktio islamiin.

Mutta jos päädyn toiseen lopputulokseen ja piirrän jotain hieman häiriintynyttä. Ja kutsun sitä Jeesukseksi, tuoksi kristinuskon suuremmoiseksi pelastuszombieksi. Jos sen teen ja heitän sen papille päin naamaa, niin sitä pidetään henkisyyden osoituksena. Sitä pidetään teologisesti tärkeänä. Kenties se laitetaan jopa seinälle. Tuonlaista pidettäisiin jopa osana aivan normaalia jumalanpalvelustoimintaa ja itseilmaisua. Kenties opettaja jopa kannustaa piirtämään toisen. Sellaisen jossa itseään Jumalaa pistellään keihäillä! Tämä on kenties häiriintynyttä, mutta tämä on kristinuskoa. Ja tämänlainen tuskin provosoi tekemään Jeesuspiirroskampanjoita. Kristittyjä loukatakseen joutuu polttamaan "Raamattuja".

On hyvä muistaa, että kristilliseenkään ikonoklasmiin ihmisiä ei innosta fatwakateus, eli ajatus siitä että kristittyjä kiusataan koska islamilaiset ovat häijyjä. Kaikessa tässä kuvainraastossa oppina onkin se, että provokaatiolla on tärkeä suhde sensuuriin. Ja sensuuri syntyy erilaisista tabuista. Sekularismi, noin ylipäätään, taas siivoaa yhteiskuntaa hyvinkin laajasti julkisista uskonteoista. Itse, joka vastustan osallistuttamista - eli sitä että olisi pakko olla kiinnostunut ja osallistua jonkun toisen uskonnäkemyksiin - mutta joka ei ole sekularisti - ainakaan sanan vahvimmassa ja varsinaisessa mielessä - en voi kuin miettiä, että jos sekulaari yhteiskunta todella saataisiin syntymään, niin kuinka pian ihmiset olisivat kadulla mielenosoituksellisesti laulamassa "Suvivirttä"? Luultavasti aika pian. Kenties olisin itsekin laulamassa. Nykyisessä osallistuttamiskulttuurissa jossa osallistuttamista kutsutaan "kohteliaisuudeksi" niin että ilmiötä voisi kutsua "pakotetuksi kohteliaisuudeksi", en laula tätä laulua ja syö niitä leipiä (tai juo viinejä sen puoleen). Nyt oma suosikkini on kuitenkin mukaelma virrestä nro 78. "Vieraalla maalla kaukana / On Retu Kivinen / Sen koloon kerran iskettiin / puristin muotoinen."

Moralismin kana-muna -ongelma

Arvokeskustelu on hyvin tärkeä aihe. Tai kenties se ei ole tärkeä, mutta se on ainakin kaikkialletunkeva. Ja miltei kaikki ihmiset viihtyvät sen parissa. Tai jos eivät viihdy, niin ainakin provosoituvat sen pariin ärsyyntymään. Koska kaikki mitä teemme voidaan tehdä myös hyvin, on syytä katsoa tätä hitusen lähemmin. Arvokeskusteluun liittyy hyvin erikoinen vaikeus. Tietyssä mielessä se muistuttaa Quinen tapaan korostaa, että usein tehty kahtiajako analyyttiseen ja synteettiseen tietoon on keinotekoinen, tai ainakin hyvin harmaasävyinen. Syntyy ikään kuin kokonaisuuksia. Arvojen kohdalla tapahtuu äärimmäisen usein samanlaista yhteenliukenemista.

Otetaan esimerkiksi prostituutio. Hyvin moni pitää sitä moraalisesti kyseenalaisena. Tähän samaan johtopäätökseen on useita eri lähtökohtia. Otan niistä esiin temaattisesti olennaisimmat:
1: Moralistinen kanta ottaa ytimeksi siveyden. Siveys itsessään ei ole johtopäätös, vaan yleensä ottaen se on lähtokohta. Jokin on itseisarvoisesti väärin jos se on itsessään väärin. Jos jokin on väärässä muuta kautta, se on välinearvoisesti väärin. Siveyssäännöt sanovat että seksi kuuluu romanttiseen suhteeseen, eikä seksiä saa välineellistää, objektisoida ihmistä tuotteeksi. Rahalla ostaminen on väärin.
2: Välineellisesti prostituutio voidaan perustella pahaksi viittaamalla itseisarvoihin jotka eivät suoraan käsittele seksiä. Prostituutio voi olla väärin koska se aikaansaa psykologisia vaikeuksia prostituoidulle, kahnauksia lainvalvonnan kanssa. Tai koska se liittyy rikollisuuteen. Kasvanut riski seksitauteihin tai muiden elämän tai moraalin turmeleminen voidaan nähdä seurauslaeiksi ja jos vastustaa näitä, niin prostituutio on niiden suhteen syy-seuraussuhteessa.

Kuitenkin hyvin monesti tilanteessa kysymys on siitä, että itseisarvot ja välinearvot ikään kuin rakentavat toisiaan ja tukevat toisiaan.
1: Jos vaikkapa moralisoimme prostituoituja, niin tämän seurauksena on ongelmia. Itse asiassa tietyssä määrin lait ja moraalinormit ovat olemassa juuri sen vuoksi, että moraalinormien rikkominen ei ole kannustavaa, kun niistä seuraa vaikeuksia. Välinearvoisesti maailmaa katsovakin noudattaa tällöin moraalinormia. ; Vanhakantaisista siveysmalleista tiedetään, että olipa moraalinormi kulttuurissa mikä tahansa, häpeä ja siihen liittyvä eristäminen synnyttävät psykologisia ongelmia. ; Jos tänään kieltäisimme roskakuskit lailla, niin pian roskakuskeuteen liittyisi rikollisuutta. Vain rikolliset ajaisivat roskia, ja roskankuljetus olisi rikollisbisnesten suosiossa. Todennäköisesti kaupantekijäisenä tulisi roskakuskien valvomattomana huonot työolot, huumekauppa ja muut vastaavat. Pian säälisimme roskakuskeja ja päättelisimme että roskakuskeutta ei pidä laillistaa kun siinä on niin pahoja lieveilmiöitä.
2: Toisaalta jos tutustumme Jonathan Haidtiin, tiedämme että tosiasiassa suurin osa perusemootioistamme perustuvat lähinnä itsesäilytykseen. Tämä taas on biologista ja välineellistä. Tuoreimmassa "Tiede" -lehdessä kirjoittettiinkin siitä, miten ihmisillä on eroja siinä miten he ylipäätään kokevat eri asiat ällöttäviksi. Konservatiivit oksentelevat ja kestävät vähän inhotuksia. Liberaalit eivät ole moksiskaan monestakaan asiasta. Samoin vieraiden asioiden epäily, jopa yhteys ihmisten ja kulttuurien ja seksuaalisten suuntausten tuomitsemiseen, liittyy suoraan kuvotuksen tunteisiin. Näin silläkin, kuinka inhottavaksi kokee likaisen tietokoneen näppäimistön on korrelaatiossa sen kanssa onko ihminen konservatiivi tai syrjivä. Moralistiset asiat koetaan moraalittomiksi juuri sen takia että niihin liittyy ällötyksentunne. Näin ollen voimme tuomita prostituution inhottavaksi siksi että siinä on yhteys sukupuolitauteihin tai riskiin saada turpaan sutenööriltä.

On luultavaa, että tapahtumia on molempiin suuntiin. Ne vain näyttävät samalta. On hyvin vaikeaa eritellä mikä on syy ja mikä seuraus. Tämä asettaa isoja haasteita käytännössä kaikelle politisoinnille lähes mistä tahansa asiasta. Joissain tapauksissa tilanne näyttää kuitenkin selvemmältä kuin toisinaan. Harmaansävyisessä maailmassa on hyvin tummia ja hyvin vaaleita alueita. (Kuten on myös Quinen tieteenfilosofiassa. Jotkin teoriat ovat oleellisempia tiedeverkolle kuin toiset. Ne ovat parempia kuin ne toisenlaiset.)

---

Jos kuvittelet, että raastan epätoivoisesti hiuksiani epätietoisuuden edessä, olette väärässä. Olen vain vetämässä itseäni suosta, hieman paroni Münchausenin tyyliin, kiskomalla itseäni hiuksista. Kutsun sitä bootstrappingiksi.

Patenttiratkaisu kummituksiin

Näin viime yönä unta, jossa olin meidän olohuoneessa tekemässä yksinkertaista valon diffraktioon liittyvää koetta. Siitä tuli kivoja kuvioita, joita sitten videoin. Kun otin kameran, niin siinä kameran ruudussa näkyi että olohuone oli pullollaan pahoja henkiä ja ruumiin näköisiä kummituskalmoja. Nämä hirvitykset jopa syöksyivät kohti. Mutta ne näkyivät vain siinä kameran ruudulla. Ei siis "normaalimaailmassa" käynyt mitään. : Unessani ensimmäinen ajatus oli, että pitää patentoida kamera jolla näkee tuonpuoleiseen.

En tiedä voiko periaatteessa eikaupallinen skeptikko-skientisti ola ylpeä tälläisistä unista. Voi!

Fallos otsaan ; Ajatuksia fallibilistisista symboleista

Eija-Riitta Korhola otti ilmastonmuutokseen kantaa otsikolla "fallibilistinen symboli". Otsikko on mielestäni hauska koska siinä on miltei sana fallos. Kikkelivitsi! hih hih! En toki ota tätä esille sen vuoksi. Huomio oli lähinnä huomion varastamista varten. Manipulointia!

Korhola kritisoi ilmastonmuutosta vihjaten että se ei olisi falsifioitavissa. Tämä tekstini ei ole ilmastonmuutosta koskeva, vaan tieteenfilosofinen. Korholan tekstin ytimessä on tieteenfilosofia. En rehellisesti sanoen ole jaksanut ottaa selvää ilmastonmuutoksesta - se on niitä aiheita jotka eivät jostain syystä oikein kiehdo mieltäni. Tieteenfilosofia on sitten aika syvällä sydämessä. Niin syvällä että sinne miltei sattuu sellaisessa punapäisessä hengessä. Tämä teksti on sitä varten, että toivon että ilmastonmuutoksen ymmärrys on Korholalla paremmin hallussa kuin tieteenfilosofia. Kenties onkin.

Toki on ihmeellistä miten hän rakentaa argumentin sisäisestä keskustelusta. Se, mitä olen itse oppinut tieteenfilosofiasta, on se että julkaisu ja vertaisarviointi on aika tärkeä asia. Usein sisäisen viestittelun ja tieteen välinen ero onkin siinä, että sisäisissä sähköposteissa tulee jauhettua kaikenlaista eitieteellistäkin. Jo tämä puoli herättää epäilyksiä. Se ei ainakaan tee jutusta uskottavaa. Ihan tieteenfilosofiselta kannalta katsoen esimerkiksi Ilkka Niiniluodon tieteenfilosofian ominaisuusjoukot korostaisivat että Korhosen kannattaisi kenties miettiä uudestaan.

Kieltämättä Korhosella on hetkensä. Hän kuvaa Popperin falsifioiperiaatteen varsin hyvin. Tavallinen ihminen ymmärtää ja virhettä siinä ei ole. Se ei edes latista ideaa joksikin joka muistuttaa sitä. Korhonen siiskuvaa periaatteen hyvin. "Se joka on opiskellut filosofian alkeita, muistaa ehkä Karl Popperinjalostaman fallibilismin. Se on tieteenfilosofinen teoria, jonka mukaan mitään teoriaa ei voida todistaa lopullisesti oikeaksi, koska tiede kehittyy koko ajan. Tieteellisen tiedon kriteeri täytyykin hakea muualta: väitelauseen tieteellisyyden ehto on, että sillä on falsifikaatiokriteeri, eli että se voidaan joissain olosuhteissa osoittaa vääräksi. Väite “Keijukaiset terhentelevät näkymättömässä avaruudessa” ei ole tieteellinen lause, koska ei ole mitään olosuhteita, joissa pääsisimme kumoamaan sen - lause vain lilluu omassa todellisuudessaan, kritiikiltä suojattuna." Korhosen ongelmana ei ole se, että hän ei osaisi falsifiointikriteerin sisältöä. Ongelmana on se, että hän ei osaa soveltaa sitä. Ja minun silmissäni konsepti ilman sovellustaitoa on tyhjää tietoa. Toki ymmärrän että ihmisillä on muitakin kiinnostuksenaiheita kuin tieteenfilosofia. Mutta jos aihe ei kiinnosta, ei ehkä kannata sitten nojata sen varaan perusteluissaan.

Katsotaan mitä hän sanoo ilmastonmuutoksesta. "IPCC:n raportit eivät nimeä yhtään falsifikaatiokriteeriä, olosuhteita, jotka kumoaisivat teorian.  Ei niiden toki tarvitsekaan. Vaikka emme olettaisikaan, että tutkijoiden täytyisi varta vasten nimetä kumoavia seikkoja, jää kysymys, onko niitä ylipäätään löydettävissä." Tässä kohden Korhola unohtaa että aika harvassa tieteessä luetellaan falsifiointikriteerejä sellaisenaan. Ne ovat olemassa. Esimerkiksi induktiossa asiat joko osuvat ennusteiden sisään tai eivät osu. Kun otetaan vaikka näkemys maan vetovoimasta, riittää tieto nopeuskiihtyvyydestä. Ei tarvitse kuvata kaikkia tilanteita joissa tämä teoria kumoutuisi. Niitä onkin ääretön määrä ; Kun mitataan kiihtyvyyksiä tyhjiössä, voidaan ihan suoraan nähdä mikä ei osu kaavaan. Falsifiointikriteerien olemassaolo sekoittuu toki humanisteilla ja kreationisteilla usein siihen että ne ääneenlausutaan. Luonnontieteilijälle kaava itsessään sisältää falsifiointiperiaatteensa. Tässä mielessä Korholan tekstistä voidaan löytää falsifiointikriteeri. "Toukokuun 7. 2009 hän jatkoi sisäistä keskustelua :“Ei-nousevan trendin täytyy jatkua yhteensä 15 vuotta ennen kuin huolestumme.”" Tämä on nähtävissä estimaattina falsifiointikriteerille. Jotain joka ei ehkä kumoa, mutta pakottaa harkitsemaan paremmin. Korhola onkin oikeilla jäljillä sanoessaan tästä että "Tavallaan sen tuli Phil Jones sanoneeksi: 15 vuoden tasaisen jakson pitäisi alkaa huolestuttaa. Vakka se ei olekaan falsifikaatiokriteeri, jolla teoria voidaan osoittaa vääräksi, se on piste jonka jälkeen sopii tulla  mietteliääksi."

Kuitenkin Korholalla on mukana omituista naiviutta. "lmastonmuutos on ilmiö, jota ei voida aistein havaita." on lausunto joka osoittaa lähinnä sen, että koko käsitys empiriasta on hyvin naivi. Ilmastonmuutos on jopa minun perustietojen nojalla sidottavissa lämpömittariin. Puhuessaan ilmastonmuutoksen trendeistä Korhola itsekin osoittaa että tämä on hyvinkin jotain jota voi tutkia tieteellä. Minun mielestäni ongelmana ei nimenomaan ole se, onko ilmastonmuutos falsifioitavissa vaan se, että mitä aineistosta voidaan tulkita. Tarkalleen ottaen se, onko se jo falsifioitu. Se, että ilmastonmuutoksesta yritetään tehdä pseudotiedettä viittaamalla Popperin esittämään demarkaatiokriteeriin on lähtökohtaisesti omituinen. Mielestäni tämä on käytännössä kuollut tie. Oikea ilmastokritiikki keskittyy sen sijaan siihen onko se ilmastonmuutosteoria jo falsifioitu. Monesta tallaajasta tämä on lillukanvarsia, mutta tieteenfilosofisesti ero on aivan oleellinen. On ihan eri asia sanoa että teorialla ei ole ollenkaan demarkaatiokriteeriä kuin sanoa että se ei täytä omia demarkaatiokriteereitään.

Peräti idioottimaista olisi tietysti se, että ensin väittäisi että jokin malli ei ole falsifioitavissa ja sitten falsifioisi sen tai pitäisi sitä tosiasioiden vääräksiosoittamana! Korhonen flirttailee, kenties jopa lähentelee juuri tätä tekstissään. Ero ei ole lillukanvartta tieteenfilosofiassa. Etenkin jos huomio keskittyy spesifisesti yhteen kriteeriin eikä tutki asiaa laajemmin useamman eri näkökulman kautta. (Johon suosittelen kaikkia, mutta en toki velvoita ketään.)

Nähdäkseni ilmastonmuutoksen vahvuus on siinä että se redusoituu vahvaan fysiikkaan. Kasvihuoneilmiö ei ole pelkästään teoria, vaan se on ns. huipputeoria. Tämä ei ole sama kuin teorian kehuminen superälykkääksi. Se tarkoittaa sitä että ilmastonmuutos on seuraus useiden tunnettujen ilmiöiden yhteisvaikutuksesta. Ilmastonmuutoksen taustavoimien etuna on se, että ne on hyvinkin vahvasti empiirisesti varmistettu. Lämmön sitoutuminen on termodynamiikkaa, joka sekin on "tilastollinen ilmiö".

Esimerkiksi lämmön meriin sitoutuminen on mahdollisuus joka voi selittää Korholan esittämiä ongelmallisia seikkoja. Kommenteissakin tämä tulee hienosti tiivistäen esiin "Millä mittausmenetelmällä yleensä osoitat sen, että energian nettolisäystä tapahtuu? Ja millä sen, että merten lämpösisältö kasvaa? Koko ajan liikutaan niin pienissä muutoksissa, että näytteenottoon perustuva integrointi sopii moneen kertaan virhemarginaaliin." ; Tämä on kieltämättä argumentti. En kuitenkaan ole siitä kovin vakuuttunut. Tässä ongelmana EI ole se, onko lämmön kasautuminen falsifikaatiokriteeri. Kyseessä on mittausongelma. Eli se, millä ehdoin tuo kasautuminen voitaisiin osoittaa. Koska meret ovat hyvin suuria ja fysiikasta tiedetään että vesi imee valtavat määrät lämpöä, ilmastonmuutoksellisesti merkittävän lämpösisällön muutos mahtuu varmasti virhemarginaalien sisään. Ongelmana on siis lämpömittarien tarkkuus ja maapallon koko eikä se onko ilmastonmuutos falsifioitavissa.

Kysymys siitä että miten voidaan tietää että sitoutuuko meriin lämpöä on kaksiteräinen miekka ; Jos sitä tapahtuu, ilmastonmuutos on totta. Jos sitä ei tapahdu, ilmastonmuutos ei ole totta. Jotta tämän yhden seikan kautta voidaan sanoa kumpi pitää paikkaansa, se tulisi mitata. Demarkaatiokriteereitä löytyy taatusti kummallekin puolelle. Jos merivesi lähes kiehuu, siihen on äkkiä imeytynyt pirusti lämpöä. Jos se killittää vedyn nesteeksimuuttamislämmön tienoilla, siiehn ei taatusti ole imeytynyt lämpöä ja pitäisi ihmetelle mihin se kaikki energia on mennyt. Mutta meillä ei ole käsillä tämänlaista Popperin vaateet täysin täyttävää tilannetta. Meillä on vain tilanne joka on "mittausepävarmuuden sisällä".
1: Toki tästä voisi mennä vielä paljon syvemmälle. Seuraavassa asteessa on nimittäin se, että jos ilmastonmuutos kumoutuisi, niin olisi selitettävä mikä johtaa siihen että hiilidioksidi ei aiheuta lämpenemistä, vaikka se redusoituukin hiilidioksidin fysikaalisiin ominaisuuksiin. Toki yhteisvaikutukset ja konteksti painavat paljon, mutta nämä tulisi jotenkin kuvata. Tätä selitystä hakiessa meidän pitäisi löytää toinen selitys viimeiselle 100 vuoden lämpenemiselle, joka sekin on sellaista "mittarein vahvistettua historiaa" johon Korhola kehottaa luottamaan. Tämänlaisia selityksiä ei ole, joten ei ole tavallaan ihme että moni ajattelee "joko niin tai näin" -selityksen kohdalla että todennäköisemmin löydämme selityksen 15 vuotta kestäneelle viilentävälle tekijälle kuin muokkaamme koko käsitystämme ilmakehän toiminnasta sen taustalla olevaa perusfysiikkaa myöten uusiksi.

Itse asiassa vaikka monet valittavat siitä että merivesiin imeytymistä ei voi näyttää tai kumota, he katsovat vain nykytilaa. Demarkaatiokriteerinä voidaan sanoa että jos merivesi olisi pahasti jäässä, niin selvästi ne eivät olisi imeneet sitä lämpöä. Väite siitä että meret imevät ei siis ole falsifioimattomissa. Ja virhemarginaaliin jäävä ero on itse asiassa miltei enemmän puolustus ilmastonmuutokselle kuin kritiikkiä sille ; Sillä juuri mittausvirheiden sisään mahtuva selitys antaa mahdollisuuden leikkiä ns. ad hoc -oletuksilla joilla paikataan teorian ennusteissa olevia anomalioita. Ad hoc -oletukset eivät ole hyvän tieteen ihanteessa, mutta hyvänkään tieteen tekemisessä sitä ei voida täysin välttää.

Yhtenä syynä tähän ad hocien mukaan livahtamiseen on juuri mittausvirhe ja mittaustarkkuus. Myös otoskokojen tilastollisuus perustaa matemaattiseen ytimeen jossa mukaan tulee virhemarginaalia väkisin. Tätä ei voida välttää. -Jos voitaisiin, positivismi olisi totta ja Popperin falsifiointia ja sen seuraajia ei edes tarvittaisi.

Karkean ennakkoluuloni mukaan (jossa tieteenfilosofia on paremmin hallussa kuin ilmastotiede jossa minulla on vain karkeaa fysiikan hallintaa) IPCC onkin trendimuutostensa kanssa maailmassa jota on kuvattava Imre Lakatoksen - erään hyvin merkittävän tieteenfilosofin - kautta. Hänestä teorioita ei kumota, vaan falsifiointikriteerit nimenomaan usein sulautetaan piiloon erilaisin ad hoc -oletuksin. Nämä heikentävät teoriaa ja sen tieteellistä voimaa. Ja tämä näkyy yhdessä asiassa. Tutkimuksen hedelmällisyydessä. Tässä mielessä katsoen on katsottava onko ilmastonmuutoksen tutkiminen aktiivinen tutkimusohjelma joka tuottaa uutta tietoa ja tutkimusta alan huippututkimuksessa. Jos kyllä, niin virhemarginaaliin mahtuvat merivesitutkimukset ovat itse asiassa ihan validi keino selittää anomaliat. Jos virheet mahtuvat mittausvirheiden sisään, ja teoria muuten on vahva niin tähän on ihan täysin lupa. (Jos ne sen sijaan eivät mahtuisi virhemarginaaliin vaan olisivat vaikka sitä tuhat kertaa isompia, niin sitten pitäisi jo paljon vahvemmin esittää uusia mekanismeja ja osoitettava niiden vaikutus.)

Yleensä tässä käykin niin, miten Kuhn asian kuvaa. Teoriaa ei koskaan hylätä, falsifiointia sanan vahvassa mielessä ei tiedemaailmassa tapahdu koskaan eikä tule koskaan tapahtumaan. Teoria joka on täynnä ad hoc oletuksia lähinnä väsyy. Sen kannattajat vain siirtyvät eläkkeelle kun nuorempi polvi valitsee tehokkaammat tutkimusohjelmat. Syynä vaihdokseen ei ole tutkijoiden ideologia. Vaan tutkimusohjelman hedelmällisyys. Väsynyt teoria ei enää kerää dataa, tee ennusteita tulevaisuudesta ja aseta itseään riskin alle. Se vain jälkikäteen selittää miksi tulokset sopivat sen malliin sitten kun joku muu on tehnyt työn. Nähdäkseni ilmastonmuutosmallin kohdalla kyseessä on melko ilmiselvästi tämän hetken paradigma. Moittijoita näkyy - mutta se on nykyisenä pseudotieteilyn ja denialismin aikana sääntö eikä poikkeus. Heillä ei näytä kuitenkaan olevan hedelmällisempää teoriaa tilalle. Lakatoksen maailmassa tämä painaa paljon.

Onko Helvetissä enkeleitä?

Tämä blogaus ei käsittele sitä, onko Helvetti olemassa tahi ei. Se vain käsittelee sitä niinkuin se olisi olemassa. (Lausunto joka itsessään esittää eksplisiittisesti että Helvetti on hyvinkin relevantilla todennäköisyydellä kuvitteellinen skenaario.) Se on myöskin kristinuskon mädättämä läpitunkema.

Viime päivinä kohistiin Helvetin Enkeleistä tehdystä dokumentista. Arto Nyberg teki ohjelmaa Helvetin Enkelien arjesta. Moni näytti pettyvän kun ohjelma antoi moottoripyöräjengistä kohtuullisen rauhanomaisen kuvan. Kun kuvattu elämä ollutkaan sitä mitä "The Sons of Anarchy" kuvaa fiktiossa. Nybergiä kuvattiin muun muassa "hyödylliseksi idiootiksi". Ymmärrän tämän siltä kannalta, että kyseessä on rikollisjärjestö. En kuitenkaan ole kovin yllättynyt siitä että dokumentti on sitä mitä se on ; Jos elämä olisi yhtä surmaa ja jengisotaa, oltaisiin vankilassa tai kuolleina sitä tahtia että systeemi ei pyörisi. Ja tosiasiassahan tämänlainen vierailunäkökulma ei ylipäätään anna kovin kokonaisvaltaista kuvaa mistään järjestöstä. Se kuva mikä syntyy Helvetin Enkeleistä tuokin omaan mieleeni melko vahvasti Jehovan Todistajat ; Molemmilla on ns. rakkaus keskuudessaan, eli tietynlainen ryhmäasenne. Vierailijalle ei näytetä kaikkea sitä muuta. Kaappeihin jää muuta. Tämän tiedostamisen pitäisi riittää. Dokumentti ei ollut siksi suoraan huono. Se on sellainen, mitä tällä lähestymistavalla saadaan. Se on yksi näkökulma ja aspekti Helvetin Enkeleistä. Ja se on siitä kiinnostava, että sitä ei yleensä tuoda esiin - osa kiistää sen olemassaolon ikään kuin mahdollisuudenki tasolla ja siksi ollaan järkyttyneitä. Helvetin enkelit halutaan demonisoida.

Mutta koska olen mies, jonka huomiot keskittyvät oleellisiin, eivätkä detaljeihin, ryhdyin miettimään kysymystä enkeleistä ja Helvetistä. Kun moottoripyöräjengi sanoo olevansa Helvetin Enkeli, niin mihin tämä nimi noin teologisesti viittaa. On toki selvää, että kerhoa tuskin on perutettu Raamattu toisessa ja eksegetiikan kirja toisessa kädessä. Mutta ei tämä näkökulma huvitti hieman itseäni.

Helvetti on siitä mielenkiintoinen paikka, että tavallaan siellä on kovin tarve enkeleille. Toisaalta se on viimeisimpiä paikkoja jonne kuvittelisi enkelin. On ikään kuin sotarintamalinja, jossa demonien päämaja on helvetti ja enkeli taas on taivaassa. Sotavankilaitokset taas eivät tässä henkimaailman sodassa tule oikein edes mieleen.

Helvetin kohalla arkijulistus onkin hankaluuksissa. Osa tuonelassakäymiskertomuksista kertoo miten ihminen on seikkaillut Helvetissä. Sieltä ollaan pelastuttu huutamalla Jeesusta avuksi. Enkelivoimat ovat josksu liittyneet suoraan asiaan. Näiden houreiden silminnäkijätodistusten mukaan olisi siis enkeleitä jotka kävisivät Helvetissä. Tämä tukee sitä ajattelua jossa Jumala olisi tukevana ja auttavana voimana etenkin siellä missä on vaikeaa. Että Pahan ongelma ratkeaisi ikään kuin siten että hyvyys on ihmisen sisällä olevaa toivoa ja iloa - ja ulkoinen pahuus on vain irrelevanttia materiaa. Tämä selittänee kaikkihyvään rakastavaan Jumalaan uskovien mieltymyksiä sellaisiin sloganeihin kuin "Juoksuhaudoissa ei ole ateisteja." Sekä ne kertomukset joissa hyvinä aikoina näkyy kahdet jäljet ja pahoina aikoina yhdet, koska vaikeina aikoina enkelit kantavat. Helvetin enkeli olisi siis suuri pelastajasankari. Varmasti monesta kiinnostava syy nimetä itsensä Helvetin Enkeleiksi. Mutta on aika vaikeaa uskoa että tästä on kysymys.

Toisaalta Helvettiä on kuvattu nimenomaan ikuiseksi rangaistukseksi josta ei ole pelastusta. Ateistien pelottelu uskovaiseksi huutelemalla sellaisia ideoita kuin "joudut helvettiin kunnes rukoilet Jumalaa avuksi" olisi varsin erikoinen. Sillä jos moni olisi ateisti koska ei ole nähnyt Jumalaa, niin liekeissä oleminen ja muutaman demonin näkeminen konkreettisesti omin silmin saisi varmasti valtaosan ateisteita tekemään todennäköisysyarviot uusiksi. Helvetistä ei siis haeta. Katolinen kirkko edustaa tätä muissakin kristillisissä suuntauksissa suosittua näkemystä selittäen että helvetti on "a state of definitive self-exclusion from communion with God and the blessed." Helvetti olisi siis varsin yksinäiseltä tuntuva paikka, ainakin jos Jumala ja enkelit lasketaan seuraksi. Itse asiassa Helvettiä onkin monesti kuvattu juuri Jumalan ja jumalisuuden puutteen kautta. Helvetissä oleva enkeli olisi siis oksymoroni. Helvetin Enkelit olisi siis ironinen "meitä ei ole" -vitsi.

Toisaalta kun mietimme mitä demonit ovat teologisesti, huomaamme miten ulkonäkökuvasto voi hämätä. Enkelit ja demonit kuvataan usein hyvinkin erinäköisiksi. Kuitenkin "Raamatun" koko idea on se, että demonit ovat langenneita enkeleitä. Helvetin enkelit ovat siis langenneita enkeleitä, eli itse piruja miehiksi. Luultavasti tämä on se tematiikka jolla moottoripyöräjengi on lähtenyt nimeään hakemaan. Se on itse asiassa yllättävän syvällinen tullakseen moottiripyöräjengiltä - taholta joita ei yleensä liitetä sivistyksen ja intelligentsian ydinjoukkoon kuuluvaksi poppooksi.

Eikä teologisointi edes jää tähän. Kristillinen doktriini nimittäin ei pidä sisällään kovinkaan konsistenttia helvettikuvaa. Itse asiassa uusi testamentti pitää sisällään kaksi kreikkalaista sanaa (Tartarus & Hades) ja hepreankielisen sanan (Gehenna). Erot eivät ole vain sanavalintoja ja synonyymejä.
* Hades on hyvin samanlainen kuin Vanhan Testamentin Sheol, joka on yksinkertaisesti kuolleiden paikka. "Unger's Bible Dictionary" kertoo tästä jotain yllättävää ; Hades ei ole erotteleva. Se ei erottele hyviä pakanoista, ja sinne ikään kuin joudutaan joka tapauksessa. Tässä määrittein Helvetin enkeli on hyvinkin mahdollinen, arvoneutraali. Rikollisjengiin kuulunut liivijengiläinen ikään kuin olemuksella alleviivaa ja korostaa, että kaikki pääsevät taivaaseen.
* "The New Schaf-Herzog Encyclopedia of religious Knowledge" kertoo, että Gehenna viittaa Hinnonin laaksoon, joka oli itse asiassa konkreettinen paikka Jerusalemin lähellä. Karkeasti sanoen se oli kaupungin kaatopaikka. Tässä kohden helvetti kuvaa vain sitä että kuollaan synnissä ilman toivoa ja pelastusta. Tähän ei liittynyt rangaistusta vaan poisheittämisen tematiikka. Helvetin enkeli siis viittaa jo enemmän siihen, että "siihen mihin puu kaatuu, siihen se maatuu."
* Tartaros taas löytyy vain yhden kerran uudesta testamentista. (2 Pietari 2:4), jossa sitä kuvataan rangaistuksen paikaksi jossa on 200 langennutta enkeliä. Merkittävää on, että tämä ei mainitse mitään ihmissieluista. Raamattu ei siis esitä että ihmisten sielut kuoltuaan joutuisivat Tartarokseen. Helvettimielikuvat ja helvettikuvasto taas nojaavat juuri Tartarokseen. Helvetin Enkelit ovat itseään nimetessään tuskin liittäneet itseään jonkinlaiseksi sadomasokistipoppooksi.