kefalo-kausaalinen

Perinteisessä kartesiolaisessa dualismissa on relevanttia kysyä sen tyylisiä kysymyksiä, kuin että hallitsetko sinä aivojasi vai aivot sinua. Sen sijaan monistis-naturalistisemmissa mielenfilosofian suuntauksissa tämänlainen kysymys muuttuu mielettömäksi; Ei ole mitään aivojen ulkopuolista osaa joka olisi komentaja tai komennettava. Tästä esiintyviä näkemyksiä voidaan tiivistää esimerkiksi siihen että sanotaan että sinä olet aivosi.

Oletetaan, että tämä on totta. Ja jatketaan tästä ajatuskokeella. Ajatuskokeella joka on mielenfilosofinen klassikko, mutta joka on vasta nyt lähestynyt lääketiedettä. Neurokirurgin Sergio Canavero yrittää kohutusti päänsiirtoleikkausta. Tässä tilanteessa lääketiede onkin usein mielenfilosofialle hieman kuin empiirinen fysiikka laskelmille ; Fysiikassa on usein laskettu monia asioita, kuten neutroneja, ennen kuin ne on havaittu. Tässä näyttää olevankin enemmän niin että ennen mittauksia on enemmän erilaisia tulkintoja ja laskelmia.

Jos olemme aivomme, Canavero ei suorita päänsiirtoleikkausta. (Vaikka se tälläisenä uutisoidaan.) Hän tekee ruumiinsiirtoleikkauksen. Jos olemme aivomme, on ruumis epätasa-arvoinen siinä mielessä että jos voimme ryhtyä sydämenluovuttajiksi, niin emme voi ryhtyä aivojenluovuttajiksi. Ja vaikka "päänsiirtoleikkauksessa" pää on pienin siirrettävä kappale, on kuitenkin ruumis se joka annetaan tälle tietoiselle päälle.

Eikä siinä kaikki. Jos mietitään mitä tapahtuu tämänlaisen leikkauksen hypoteettisesti onnistuttua. Ja oletetaan että se onnistuu hyvin. Onko päänsiirrossa uuden ruumiin saaneen ruumis hänen omansa? On varmasti helpompaa sietää sitä että ruumiissa on vikoja ja kauneusvirheitä kun ne eivät tavallaan ole omia virheitä. Oletetaan tämänlainen ulkoistamishypoteesi.

Ja toisaalta masturbointi muuttuu omituiseksi. Jos ruumiinsiirtoleikkauksen kokenut masturboi, harrastaako hän homoseksuaalista aktiota toisen ihmisen kanssa? (Oletetaan että ruumiinsiirtoa ei tehdä sukupuolesta toiseen vaikka se kieltämättä tarjoaisi mielenkiintoista kokemuspohjaa ikiaikaiseen kysymykseen siitä kumpi oikeasti nauttii seksistä enemmän, mies vai nainen.) No tietenkään ei! Sillä ruumiinsiirron tehnyt ei tee tätä omilla käsillään! Toisin sanoen hän lähinnä katsoo erikoisesta näkökulmasta homopornoa. Ihan eri juttu kuin fyysisempi homoseksuaalinen aktio! Tämän me nyt tiedämme filosofian avulla varmasti jo ennen kuin mitään leikkausta on edes aloitettu, parin hassun premissin avulla!

Talamus

Onnellisuus vai vapaa tahto?

Yhteiskuntamme on hedonistinen. Jopa ne alueet jotka esiintyvät pinnallisuutta ja hedonismia vastustavina ovat argumenteiltaan hedonistisia. Asioita perustellaan tarpeilla, niiden tyydyttämisellä ja onnellisuudella. Tämän vuoksi markkinatalous tyydyttää kuluttajien tarpeita. Tämän vuoksi uskonnoissa puhutaan hengellisestä tarpeesta. Jopa herännäisillä suositaan maallistuneita uskontoargumentteja joissa korostetaan uskomiseen uskomista, eli sitä että uskonnosta on hyötyä harjoittajalleen. Nimenomaan onnellisuuden ja mielenrauhan kanssa.

Kun tämä puoli "sika vai sokrates" -mietinnöissä on otettu, voidaan huomata että onnellisuus on haasteellinen asia jos puhutaan vapaudesta. Sillä onnellisuus ja mukavuudenhalu johtavat usein siihen että valitaan samalla tavalla. Tämä voi toki olla sisäistä rajoittamista. Jos ihmiset haluavat usein tiettyjä asioita tämän valinnan tekeminen ei vielä tarkoita ulkopuolista kontrollia.

Mutta sitten mukaan tulee oleellinen. Ihmiset ovat itse asiassa aika huonoja tunnistamaan sitä mikä heidät tekee onnelliseksi. Jopa kulutusyhteiskunnassa mainosmies luo ostotarpeita mielikuvilla. Ja ihmiset kuvaavat tekemiään ostoksia järkiperäisesti silloin kun ne on tehty tunneperäisesti. Ja tässä tunne ei välttämättä tarkoita samaa kuin pysyvä onnellisuus. Tämä on tunnettu onnellisuuskeskeisissä filosofioissa jo pitkään. Jo epikurolaisuudessakin on tiedostettu että kaikki nautinnot eivät ole samanarvoisia. (Liiasta viinistä voi tulla iloiseksi vähäksi aikaa mutta seuraavana päivänä on kaamea kankkunen.) Ja siksi epikurolainen nautiskelija tarvitsi viisautta ja kohtuutta.

Modernissa maailmassakin puhutaan aivan arkisesti siitä miten halut ja tarpeet pitäisi kyetä pitämään erossa toisistaan. Ja jossa halut ovat pinnallista ja niiden tyydyttäminen voi olla illuusio. Ja miten tarpeiden täyttämättä jäämisestä seuraa onnettomuutta ja huonoa elämää.

Onko konsulttiapu vapaata tahtoa vastaan?

Tämän vuoksi eudaimoniaa voidaankin lähestyä toista kautta. Jos meillä on jokin taho joka tietää meitä itseämme paremmin mitä haluamme, pitäisikö meidän kuunnella heitä? Kysymys on perinteisesti tuttu jokaiselle nuorelle. Ainakin itse kävin tyttö-ja-roolipelilukion. Ja halusin viettää aikaa muun parissa kuin oppikirjojen. (Suurin este oli siinä että saman kirjan lukeminen kahdesti oli minulle aika tylsää.) Äiti tiesi minua paremmin että on tomerrettava pänttäämään erityisesti ruotsia. Jotta tulisi abiturientti sen sijaan että tulisi pulituuritenttu. Koin tämän rikkovan vapaata tahtoani vastaan. Tosin ymmärsin myös samalla että olen sen verran laiska että tämänlainen vapaan tahdon rajoittaminen on todennäköisesti "itselleni parhaaksi".

Mutta maailmassa on asioita joiden voidaan nähdä tietävän vielä paremmin kuin äiti. Ja tätä kautta neuroeetikot, aivoihin keskittyneet eetikot, ovat lähestyneet asiaa monellakin tavalla. Tuoreesti ilmestynyt "Happiness, Cerebroscopes and Incorrigibility: Prospects for Neuroeudaimonia" lähestyy asiaa viitaten klassiseen konseptiin, aivojen lukemiseen kykenevään laitteeseen. Siinä ihmisten neurologiasta voidaan suoraan lukea ja tietää miten ne toimivat. Ja tämä tehdään niin että tiedetään milloin ihminen on onnellinen ja miten tätä onnellisuutta voidaan lisätä. Tämä olisi erehtymätön. Tutkimuksessa muistutetaan Richard Rortyn ajatuksesta korjautumattomuudesta (incorrigibility). Tässä on kysymys siitä että ihmisillä on monenlaisia erehtymistapoja joista osa on sellaisia että niitä ei korjata neuvomalla, tiedottamalla tai tiedostamalla. Koska tämänlaisia ongelmia on, olisi järkevää kysyä neuvoa aivoja lukevalta konsultilta sen sijaan että tekee sitä mikä itsestä tuntuu parhaalta.

Asiaa voi kuitenkin pahentaa.

Aikaisemmin kuvattu kuvaa onnellisuutta ulkoisen vallankäytön kautta. Tässä on peräti niin että kyseessä on konsultti jota joko totellaan tai ei totella. Näin ollen vapaa tahto ei vielä kumoudu. Valitsemme itse kuuntelemmeko itseämme vai
konsulttia. Ja vaikka konsultti sanoo vaihtoehtoja joita emme itse keksisi tai käyttäisi tämä ei tarkoita sitä että vapaa tahtomme olisi tuhottu. Joku voisi jopa sanoa että konsultti antaa meille uuden vaihtoehdon, sellaisen jota emme muuten edes miettisi. Toki tässä kohden asiantuntijaneuvominen ja autoritaarisuus ovat kuitenkin todennäköisesti enemmän vapaata tahtoa vastaan kuin sen puolesta.

Toki neuroeetikot ovat miettineet muutakin. Hallinta voi olla myös sisäistä. Ja lopputuloksen kannalta sisäinen pakottaminen voi olla perusteltua, ainakin artikkelin "Why Internal Moral Enhancement Might Be politically Better than External Moral Enhancement" mukaan. Voimme miettiä teknologiaa muunakin kuin ulkopuolelta tulevana apuna. Jos monet teknologiat toimivat kuten aiemmin kuvattu ainakin toistaiseksi kuvitteellinen aivojenkuvannuslaite, joka antaa ulkoisia vihjeitä ja signaaleja joita tottelemalla voimme joko toimia moraalisesti ja onnellisuutta lisäävästi tai välttää moraalitonta tai onnetonta elämää. Mutta periaatteessa voitaisiin miettiä myös sellaisia kuvitteellisia teknologiota jotka muuttaisivat niitä tapoja joilla aivot tallettavat, havaitsevat ja käsittelevät informaatiota.
1: Toki itse asiassa huumausaineet, mielialalääkkeet ja lobotomia ovat olemassaolevia keinoja tehdä juuri tätä. Ja toki jaottelu sisäiseen ja ulkoiseen on aika kompleksi. Esimerkiksi leikkausta tekevä lobotomiatohtori on ulkoinen voima joka vaikuttaa sisäiseen ajatteluumme. Samoin päätämme syömmekö mielialalääkkeitä vai jäävätkö pillerit purkin pohjalle. Jolloin tilanne tavallaan palautuu siihen "kuuntelenko konsulttia" -tasolle. Mutta karkealla tasolla jaottelussa on kuitenkin jotain mieltä joten "leikitään mukana".

Näillä keinoilla onnellisuuden saavuttaminen voisi olla helppoakin. Voitaisiin kuvitella nappi jonka painaminen tekee onnelliseksi. Ja tämä nappi voidaan painaa pohjaan kuin turbonappi klassisessa 8-bittisen nintendon pelaamisessa. Tämä voitaisiin rakentaa suoraan aivoihin niin että olisimme koko ajan automaattisesti onnellisia. Jos olet hedonisti, tämänlainen ratkaisu olisi varmasti ihanteellinen. Toki tämä olisi hyvin tuhoisaa vapaalle tahdolle.

Kuinka aivojen tietokonemetafora on nykyajan Paleyn kelloseppäargumentti...

aeon:illa oli melko tiivis ja yksinkertaistettu juttu siitä miten aivojen tietokonemetafora on virheellinen. Se, mitä aivojen toimintamekanismeista tiedetään, kertoo että se ei systeeminä talleta muistoja samalla tavalla kuin aivot. Se ei prosessoi informaatiota samalla tavalla kuin algoritmit. "Here is what we are not born with: information, data, rules, software, knowledge, lexicons, representations, algorithms, programs, models, memories, images, processors, subroutines, encoders, decoders, symbols, or buffers – design elements that allow digital computers to behave somewhat intelligently."

Tämä ei ole mitenkään kovin kontroversiaali väite. Itse olen - suoraan ja karkesti - sitä mieltä että aivojen tietokonemetaforalle tulee jossain määrin tapahtumaan sama kuin Paleyn kelloseppäargumentille. Analogiaa tullaan luultavasti hakemaan myöhemmin jostain aivan muunlaisesta. Olen korostanut tätä sillä että ihmiset ovat hyviä siinä mikä on tietokoneille haasteellista. Ja toisaalta tietokoneet suorittavat tehokkasti ja helposti sellaisia asioita jotka ovat aiemmin vaatineet lujaa harjoittelua ihmisiltä. Vain korkeakoulutetut ovat voineet hallita loogisen prosessoinnin virheettömästi. Ja nykytietokoneet tekevät tämänkin silti virheettömämmin ja nopeammin. Tämä on oireellista ja viittaa siihen että taustalla oleva toimintaperiaate on hyvin oleellisesti erilainen. Ja tämä on tietenkin ongelma. Analogiapäättelyille epäanalogiat ovat yleensä mukanaolevia asioita. Mutta tämänlaisessa mittakaavassa ne ovat todellinen haaste.

Kysymys on tietenkin siitä hauska, että monesti tätä nähdään haasteena naturalismille. Tietokonemetaforan puutteellisuudesta on haluttu tehdä todiste siitä että luonnontieteet eivät ikinä ja lainkaan voi ratkaista aivojen ja ennen kaikkea ihmsien mielen kysymyksiä. Mielenfilosofiassa dualismia puolustetaan, vaikka sille ei ole oikeastaan mitään perusteita.

Toisaalta tämä dualismin välttely on sitten antanut kenties liikaakin valtaa tietokonemetaforan käyttämiselle. Esimerkiksi Kurzweilin ajatus teknologisesta singulariteetista, jonka mukaan tietokoneet ylittävät aivojen kyvykkyydet - hänen ennusteensa mukaan jo vuonna 2045 - perustuu siihen että laskentatehon kasvaminen jatkuu eksponentiaalisena kuten tähänkin asti. Ja lisäksi se taustaolettaa tietokonemetaforan pätevän ainakin riittävän osuvasti.

Näissä näkemyksissä on merkitystä sitä kautta että nämä saavat rahoitusta. Niistä siis yritetään tehdä tutkimusohjelmia. Ne eivät ole vain "pelottelua Terminatorista" vaan niihin sidotaan tutkimustyötä. Tämä on tietenkin hyvä asia näille projekteille. Ne eivät jää nojatuolifilosofioinniksi vaan niihin liittyviä väitteitä lähestytään tutkimustyöllä.

Huonona asiana voi sitten olla rahanhaaskaus. Tai kuten aeon kuvaa aivojen mallintamisohjelmasta ; Se oli valtava projekti jonka tulokset eivät ole olleet kovin vakuuttavia "$1.3 billion Human Brain Project launched by the European Union in 2013. Convinced by the charismatic Henry Markram that he could create a simulation of the entire human brain on a supercomputer by the year 2023, and that such a model would revolutionise the treatment of Alzheimer’s disease and other disorders, EU officials funded his project with virtually no restrictions. Less than two years into it, the project turned into a ‘brain wreck’, and Markram was asked to step down." Tämä muistuttaa siitä että tiede on hyvä ja hieno asia siinä mielessä että rahalla ja vallalla ei saa kaikkea. Poliittinen tausta voi rajoittaa hypoteesinmuodostusta eli sitä mitä ajatuksia ylipäätään keksitään ja ennen kaikkea mitä pidetään jatkotutkimuksen arvoisina. Mutta toisaalta tutkimusohjelman hedelmällisyys riippuu myös sellaisista asioista joita ei voi rahalla ostaa.

Paleyn kelloseppäanalogiasta ei saatu toimivaa tutkimusohjelmaa vaikka Discovery Institute kuinka tahkosi rahaa Intelligent Designin tukemiseen. Ja omien lausuntojensa mukaan Paleyn kelloseppäargumentin jatkokehittelyyn keskittyneet Michael Behe ja William Dembski olivat ensiluokkaisia neroja ja supertiedemiehiä. Karismaattinen pääomankeruu, älyllisten ihmisten tekemä perustyö, raha ja resurssit ja aivopääoma eivät yksinään ratkaise tutkimusohjelman hedelmällisyyttä. (Ne ovat jotain jotka ovat välttämätön mutta eivät riittävä ehto tutkimusohjelman hedelmällisyydelle.)

Tämä tarkoittaa sitä että väärä metafora on lähinnä rahankulua. Tutkimuksen avomielisyyden puutteesta syyttäminen on tietenkin helppoa, etenkin jos ajaa "avomielisesti" sitä että on lukkiutunut maailmankuvallisesti rajoittuneeseen tutkimusohjelmaan. Sellaiseen jossa "publish or perish" -nyrkkisääntö alkaa jo vaikuttaa relevantilta. Tämä on niitä asioita joiden vuoksi Dan Barken mukailu on perusteltua. Hänhän esitti, että Totuus ei vaadi uskoa. Tutkijat eivät yhdistä käsiään joka sunnuntai, laulaen, kyllä, vetovoima on olemassa! Minulla on uskoa! Olen voimakas! Minä uskon koko sydämestäni että se mikä menee ylös, ylös, ylös, tulee myös alas, alas, alas. Aamen! Ja jos he tekisivät niin, ajattelisimme heidän olevan kovin epävarmoja asiasta... Tämä on niitä syitä joiden vuoksi itse kannatan tutkimusohjelman hedelmällisyyttä ja sovellettavuutta muissa tutkimusohjelmissa yhtenä tärkeimpänä tieteellisyyskriteerinä. Se kun on sitä osaa joka ei riipu rahasta, vallasta ja maailmankuvasta. Naturalistina voisin tietysti ilahtua jos tietokonemetafora olisi tosi koska sitten saisimme nopeasti "jauhot suuhun" jokaiselle dualistille. Mutta tällä riemulla ja halulla ei saisi olla väliä tieteenteolle.

Preferoivatko sinun neuronisi?

Kun puhutaan neurologiasta, siinä on melko paljon teleologiselta vivahtavaa kieltä. Esimerkiksi yksittäisten aivosolujen voidaan väittää preferoivan jotain. Yleisesti ottaen kaikki kuitenkin ymmärtävät, että kyseessä on enemmän metafora kuin tosiasiaväite. Tämä onkin aivan hyväksyttävää. Sillä kun puhutaan analogioiden filosofista, törmätään siihen että erotetaan mallintavat vertauskuvat näkökulmien vertauskuvista. Näkökulmien vertauskuva on lähinnä sitä että käytetään sellaisia termejä joilla idea tulee helpommin esitettyä. Mallintava vertauskuva pitää sisällään vahvempaa kannanottoa syy-seurauksiin ja muuhun todelliseen luonteeseen.

Siinä mielessä onkin kiinnostavaa huomata että kreationistit ovat tyypillisesti esittäneet että se, että evoluutiossa puhutaan vaikka siitä että evoluutio tavoittelee jotain tilaa että tässä tiedostetaan että eliöt ovat teleologisia. Uskonnossakin voidaan viitata ihmisten kokemuksiin ja yleisyyteen ja että tämä tuo syvää tarkoituksen tunnistamista. Samaa metaforasta ei löydy mielenfilosofiassa. Mielenfilosofian kohdalla edes panpsykistit eivät lähde perustelemaan neuronien tietoisuutta sillä että argumentti nojaisi siihen että ihminen intuitiivisesti tunnistaisi että hermosolu on tietoinen ja käyttäisi siksi tälläistä kieltä. Ei siis sanota että tosiasiassa ei ole mitään näkökulmien vertauskuvia vaan ainoastaan mallintavia vertauskuvia joiden kohdalla ollaan maailmankuvallisista syistä epärehellisiä tai vajaasti ihmisiä.

Tässä on toki jatko. Nimittäin se, että miksi teleologiset selitykset näyttävät olevan arkijärjenmukaisia, intuitiivisia ja helppoja. Toisin sanoen miksi tavoitteellisuudella ladatulla kielellä on sellainen luonne, että se toimii näkökulmien vertauskuvina. Syynä on se, miten ihmiset lajityypillisesti ajattelevat. Epiphenom -blogissa oli huomattu että jopa ateistit ajattelevat luonnosta teleologisella käsitteistöllä. Tässä on mielenkiintoista että suomalainen tutkija Elisa Järnefelt oli ollut mukana tässä tutkimuksessa. Ja maatamme oli käsitelty hyvin erityisellä tavalla "Perhaps the problems come from being brought up in a religious environment? So they did the study again, this time in Finland - a country where most people are not religious and many are atheists. They got the same results." Minun on vaikeaa uskoa että Suomessa ei olisi ihmisiä enemmän tai enemmän uskonnollisuudella kylvetetty peruskoulusta lähtien. Se, että nykyään maassamme on paljon ateisteja ei johdu siitä että meitä ei olisi kasvatettu siinä.

En pidä tätä kuitenkaan kovin tärkeänä seikkana. Sillä kun mietitään antropomorfismia, se tuntuu tunkevan silloin tällöin omaankin elämääni. Esimerkiksi torstaina näin Keravalla rusakon. Se oli sellainen kunnon kokoinen rusakko. Se säikkyi auton valoja ja tuli paenneeksi pimeään päin huonosti valaistulle tielle, melko lähelle minua. Sitten se huomasi minut ja jähmettyi. Iso möhkäle pupua luuli että liikkumattomana se on näkymätön. Keskellä asfalttitietä. No, minä sille että "ei sinun tarvitse pelätä, en minä mitään pahaa pupuille tee". Ja muistan että päässäni on hattu joka on tehty kaninnahasta. Että ei välttämättä ole uskottavin lähde. No, mitä vaan voi odottaa tyypiltä joka olettaa että jänikset ymmärtävät ihmispuhetta ja suomen kieltä. Ihmisenkaltaistin jäniksen.

Tämänlainen antropomorfismi on siitä hauska esimerkki että ihminen helposti tekee sellaisia vaikka tosiasiassa hän ei sanan täydessä mielessä usko siihen. Sama ilmiö tapahtuu monen muunkin kanssa. Moni tunnistaa kaksoisstandardia esimerkiksi siinä että moni nainen luottaa horoskooppeihin vaikka pitää niitä höpönä. Kognitiivinen uskontotiede on lähestynyt tätä aihetta hyvin paljon. Ja tätä kautta voidaan huomata että ihmisten "taikauskoiset näkemykset" tuppaavat olemaan hyvin tietynlaisia. Siksi esimerkiksi patsaiden kähmintä ja elävät nuket tuottavat loputonta vahingoniloa niille skeptikoille jotka ovat sen luonteisia. (Tosin itsekin pelkään kummituksia vaikka en usko niihin.) Kenties tärkein niistä on Barrettin tunnetuksi tekemä ylihavaitsemisteoria. Kun mietitään miksi ihminen kiroilee tietokoneelle, puhuu jäniksille tai pelästyy että pensaassa on eläin vaikka siellä rapisee vain tuuli on kyseessä selvä ja tunnistettu intentioiden ylihavaitseminen. Ja nämä voidaan selittää sillä että jos tunnistat piileskelijän liian monta kertaa, tästä ei seuraa vakavia. Mutta jos tunnistat yhden kerran liian vähän, se voi olla katastrofaalista. Ylihavaitseminen johtuu siis "riskianalyysistä" eikä "totuusarvosta sellaisenaan". (Ja. No. Jumala voi olla yksi nähty intentioilluusio näiden lisäksi. Jumalan illuusioluonteeseen voidaan mennä induktiivisesti eikä vain esiolettaa että Jumala on tällainen ylihavaitseminen.)
1: Intentioiden ylihavaitsemisteoria on siinä mielessä kiinnostava että se on vähän kuin selitys sammakoiden kaikenpanoinnolle. Kutuvireinen sammakko kun on siitä häijy veijari että ne yrittävät naida kaikkea mikä on suunnilleen sammakon kokoista tai joka liikkuu. Siksi sammakkokoiraat klähmivät kiviä ja ihmisten nyrkkiä. Ja ovat hyvin tosissaan. Syynä lienee se, että jos kutee niin suuri osa menee joka tapauksessa hukkaan ja jotta varmistaa että edes jokin jälkeläinen syntyy ja jää eloon, on parempi panna yksi kerta liikaa kuin liian vähän...

Tämä toisaalta voi selittää senkin että miksi teleologinen ajattelu oli keksitty ja pitkälle kehitelty jo Aristoteleen aikana kun taas luonnontieteellisen otteen kehittymistä kunnon empiriaksi asti jouduttiin odottamaan. Kun mietitään miksi tieteellinen maailmankuva vaatii tiettyjä olosuhteita, päädytään helposti ihastelemaan vaikka Päiviö Latvuksen tapaan kristinusko ja sitä miten juuri se loisi tiedettä. Mutta prosessissa unohtuu helposti se, että samalla teleologiset teoriat maailmasta ovat ikään kuin automaattisia ja ne eivät vaadi selitystä. (Tämä on tarpeen koska ne kuitenkin usein liittyvät niihin evoluution ja luonnon teleologistamisiin joihin viittasin aivan aluksi niiden neuroneiden ja näkökulmien vertauskuvien kohdalla.) Tämä on hyvä muistaa kun puhutaan ties mistä. Aiemmin huomautin että tutkimusohjelman tärkein ominaisuus on hedelmällisyys. Ja että valtaosa "sorretuista toisinajattelijoista" itse asiassa ajattelee intuitiivisen arkijärjen ja liskonaivo-ohjauksen tasolla ja tuottaa sellaisia ajatuksia joita ei voi kuin sanoa kliseiksi joita filosofian historia on toistanut esisokraattisista ajoista - luultavasti jopa esihistoriallisista ajoista - lähtien. Se, että jokin tulee helposti mieleen ja sen sisältö tuntuu mahdolliselta ja itselle luontevalta ei välttämättä tee siitä järkevää, oikein millään tasolla.

Jos tätä ei tiedosta, tai ei hyväksy tätä moitetta, lähtee käytännässä tielle jossa neuronit ovat huvin pian älyllisiä yksiköitä koska löytyy järjestelmiä joissa viitataan aivan tyynesti preferensseihin. Kun katsotaan vaikka kommentointia Eugene M. Izhikevichin teoksessa "Dynamical Systems in Neuroscience" kertoo eräästä mallista "The irony is that the Hodging-Huxley model does not have a well-defined treshold ; it does not fire all-or-none spikes; and it is not an integrator, but a resonator (ie it prefers inputs having certain frequencies that resonate with frequency of subtreshold oscillations of neuron)." Tiedostetaan että kyseinen malli on olemassa ja sitä kannattaa aika moni. Ja preferensseihin viitataan kuin neuroni olisi älykäs vaikka tätä ei tosiasiassa ajatellakaan älykkääksi. Ja että tämä ristiriita kertoo intuitioista jotka tietävät sen totuuden ikään kuin sydämessä ja maailmankuvassa.

Feminismissä on tilaa transsukupuoliongelmille

"Takkirauta" -blogissa otettiin kantaa transsukupuolisuuteen. Kirjoitus irtautui niistä kaikista lukkiutuneimmista näkemyksistä. Kuten esimerkiksi fundamentalistien suosimaa ajatusta, transsukupuolisuus olisi jokin ideologinen valinta jossa tehdään jotain hyvin naurettavaa ja väärin. Että siitä että sukupuoli on vain sosiaalinen konstruktio.

Takkiraudassa korostettiin näkemystä jonka mukaan koettu sukupuoli on synnynnäinen. "Ihmisellä sukupuoli-identiteetti ei ole syväkoodattu pippeliin eikä pimppaan. Se on syväkoodattu aivoihin, tarkemmin sanottuna aivokurkiaiseen ja siellä BSTc:hen (Bed Nucleus in Stria Terminalis). Tämän yhteyden havaitsivat ensimmäisenä Zhou ja Gooren et al vuonna 1995. Miehillä BSTc on noin tuplasti isompi kuin naisilla. Zhou ja Gooren tutkivat kuolleiden transseksuaalien aivoja ja havaitsivat, että kaikilla tutkituilla vainajilla BSTc oli vastakkaisen sukupuolen kaltainen. Kontrolliryhmässä oli homoja, lesboja, ja syövän tms vuoksi kastroituja tai hormonihoitoa saaneita, ja heillä BSTc oli normaalikokoinen. Tutkimuksen tulokset vahvistettiin Kruijver, Swaab et al tutkimuksesa 2000." ... "...transsukupuolisuus ei ole mikään kiva mutta hiukan eksentrinen elämäntapa. Se on oireyhtymä, joka hoidettuna johtaa pysyvään hedelmättömyyteen ja hoitamatta joko psykoosiin tai itsemurhaan tai molempiin." Ja sellainen että siihen liittyvää asiaa ei voi korjata. "Miksi sitten kosmeettista kirurgiaa, sukupuolenvaihdoksia ja hormoneja harjoitetaan? Siksi, että se on kokemuksen mukaan ainoa tapa hoitaa transseksualismi oireettomaksi. Emme kykene peukaloimaan BSTc:tä "normaalikokoiseksi"; ainoa keino on muuttaa ruumis vastaamaan sukupuoli-identiteettiä."

Tässä ei toki ole minulle mitään hirveän uutta. Pidän Matt Ridleyn kirjoista ja hän on niissä useissakin tuonut esille sitä miten "sukupuoleltaan epämääräisten" sukupuolta on aiemmin valittu jo aivan vauvana. Ikään kuin ihminen oppisi sukupuoleensa kuin rooliin. Ja tässä on ollut ikäviä seurauksia. Ridley korostaa sitä että sukupuolikokemus on jotain jota ei voi muuttaa. Teoksessaan "The Red Queen" hän kertoo "Sex is not about reproduction, gender is not about males and females, courtship is not about persuasion, fashion is not about beauty, and love is not about affection. Below the surface of every banality and cliche there lies irony, cynicism, and profundity." Lausunto vaikuttaa postmodernilta feminismiltä mutta se ei ole. Sillä feminismissä on suuntauksia joissa sukupuoli on enemmänkin rooli. Ridley kannattaa käyttäytymisen, asenteen ja luonteen evoluutiivista pohjaa. Jota monet feministit pitävät rajoittavana ja jonkinlaisena valtaintressinä. Ridley esittää nature-nurture -kiistan siinä muodossa jota pidän "suunnilleen ainoana järkevänä". "There is no nature that exists devoid of nurture; there is no nurture that develops without nature. To say otherwise is like saying that the area of a field is determined by its length but not its width. Every behavior is the product of an instinct trained by experience."

Toki tämä ei koske kaikkea feminismiä. Jos otetaan esimerkiksi Luce Irigaray, hänellä on monia näkemyksiä joita konservatiivi voisi pitää hupsuina ja postmoderneina. Mutta hänen kirjoituksissaan on kuitenkin korostettu sitä että naiset ja miehet ovat erilaisia. Ja että samanlaistaminen on naisten epäautentisoimista. Tässä mielessä on väärin puhua että tässä on kovin laajamittainen ongelma. ; Tämän voi toki huomata jo siitä että moni feministi kannattaa myös homoseksuaalien avioliittoa. Ja tässä keskusteluyhteydessä ei korosteta homoseksuaalisuutta valintana vaan nimenomaan jonain johon synnytään. Feministeistä moni varmasti uskookin että transsukupuolisten sukupuolikokemus on synnynnäinen ja irrottamaton osa heitä itseään. Joten olisi liioiteltua väittää että tämä probleema koskisi feministejä ja kaikkia feministejä. Tai edes enemmistöä.

Kohtuullisuus on tässäkin maltillista.

Ongelmana onkin enemmänkin se, että kun puhutaan aivoista ja sukupuolesta, on olemassa kaksi väärää ajattelumallia jotka ovat sellaisia että niillä on äänekkäitä kannattajia. (1) Ensin ovat ne jotka ajattelevat että mitään sukupuolieroja ei ole ja ne kertovat enemmänkin harjaantumisesta rooleihin ja (2) ne jotka tiivistävät tilastollisuuden samaksi kuin jokin irrottamaton piirre joka kuvaa enemmistöä.

Tähän liittyen en viitsi kuin muistuttaa
1: "Helsingin Sanomien" tiedeartikkelista. Se otsikoitiin, että "Ihmisen aivoilla ei ole sukupuolta". Siinä tutkijat tosin totesivat arkijärkeistyksen jossa sanottiin, että "Aivoissa on sukupuolieroja, mutta aivoilla ei ole sukupuolta." Tutkimus on mielestäni hieno. Se näyttää mitä tilastollisuus tarkoittaa monen muuttujan kohdalla. Tutkittiin miesten ja naisten aivoja. "Kuvista ilmeni joitakin keskimääräisiä eroja sukupuolten välillä." Sitten otettiin sukupuolierot tarkasteluun. "Tutkijat keskittyivät niihin aivoalueisiin, jotka erosivat miehillä ja naisilla eniten toisistaan. Osoittautui, että otoksesta riippuen 23–53 prosentilla koehenkilöistä oli aivoissaan vähintään yksi vastakkaiselle sukupuolelle tyypillisempi rakenne.Toisaalta tietylle sukupuolelle ominaisempia hermosoluryppäitä kasautui harvoin paljon yksiin aivoihin. Vain 0–8 prosentin aivot olivat järjestelmällisesti ”miesmäiset” tai ”naismaiset”." Eli sukupuolisuus on käytännössä jotain joka näkyy vain tilastollisesti. Kuitenkin arjessa analyysiä käytetään kuin se olisi jokin sukupuoleen liittyvä tunnusmerkki jolla voitaisiin lähestyä ihmisiä ja ihmisryhmiä ja ihmisyksilöitä.
2: Toisaalta on huomioitava että oppimistakin tapahtuu. Esimerkiksi kun puhutaan vihasta, on syytä huomata että tilanne on "Psychology Todayn" jutun mukaan se, että vihaiset miehet saavat aikaan tulosta mutta vihainen nainen menettää uskottavuutensa. Vihainen mies on dominantti ja käyttää auktoriteettiaan kun taas nainen on hysteerinen ja tunteilee. Vaikka tosiasiassa viha on vihaa. On selvää että jos aggressiolla saa tuloksia, se toimii kannustimena olla aggressiivinen jatkossakin. Ja toisaalta jos aggressiolla menettää uskottavuuttaan, on syytä lopettaa se. Tämä toisaalta vihjaa että tasa-arvoisuuskysymykset eivät tältä osin ole vielä täysin reiluja. Eli feministiselle keskustelulle on vielä asiallistakin tilaa.

Kuitenkin feminismiin mahtuu transsukupuolisuusongelmaa.

Olen itse blogissani pyrkinyt jakamaan feminismin ja telaketjufeminismin erikseen. Ihan sen vuoksi että feminismiä on niin monenlaista että sen piiriin mahtuu keskenään ristiriitaisia näkemyksiä. Feminismi ei ole mikään tietty ismi vaan sateenvarjotermi. (Jossain mielessä sitä voisi toki kutsua myös sateenkaaritermiksi. Mutta en jatka tästä tämän enempää.)

Tästä mielestäni hyvää demonstraatiota saa "Tämä Päivä" -blogin kirjoituksesta. Siinä aiheena oli se, miten feministit olivat suuttuneet feministisestä komediasta. Hän nostaa tässä esiin termin joka on sisällöltään samansuuntainen mutta kohteliaampi kuin oma käyttämäni termi. Terminä on "loukkaantumisfeminismi". "Ja niin tämä loukkaantumisfeminismi tulee tuhoamaan itsensä, sen luonne on itsetuhoutuva. Emme koskaan tule löytämään sellaista tilannetta jossa etsimällä etsivä ei voisi keksiä miten jokin asia on loukkaava ja ikävä, joten loukkaantumisia tullaan näkemään jatkossakin, aina. Ihmiset eivät kuitenkaan jaksa sitä loputtomiin. Jo nyt näkyy miten yhä useampi on tietoinen loukkaantumisfeminismin myrkyllisyydestä ja aktiivisesti vastustaakin sitä. Itseasiassa feminismistä on tullut varsin epäsuosittua juuri näistä syistä ja se on karkoittamassa kansan syvät rivit ja vetääkin puoleensa enää sitä radikaalimpaa äärilaitaa." Ihmiset väsyvät puhtaaseen uhriutumispuheeseen. Haasteena onkin se, että esimerkiksi asiallinen kritiikki muistetaan huomioida mutta ohitettaisiin turha väninä. (Tai murhe osattaisiin vähintään priorisoida sen vakavuusasteen mukaan.) Se on tietenkin vaikeaa kaikissa aiheissa. On helppoa vain ohittaa kaikki tai lietsoutua.

Mutta "Tämä Päivä" -blogin kirjoituksen mielenkiintoisin sisältö koskee kuitenkin niitä esimerkkejä. "Feminist Comedy Night with Jamie MacDonald #2-tapahtumassa. Tämä feministinen komediailta tuotti joukon mielensä pahoittajia, joiden mielestä tapahtuma oli seksistinen ja rasistinen ja transmisogyyni." ... "Kommentaattori haukkuu Jamie MacDonaldia transmisogynistiseksi setämieheksi. Mitä ilmeisimmin tämä ei tiedä Jamien olleen aiemmin Johanna. Jos joku saa kertoa trans-aiheisia vitsejä, tässä on koomikko jolla on kyllä paperit siihen. Olen itseasiassa tavannut kyseisen koomikon useaan otteeseen, enkä pysty hänestä kuvittelemaan seksistiä tai transmisogynistiä millään ilveellä." Syynä on varmasti osittain juuri se, että sukupuolenkorjausleikkauksiin ja muihin prosesseihin meneminen on haasteellista ja prosessin läpikäyminen on hirvittävä mylly. Ihminen joka ryhtyy sellaiseen vapaaehtoisesti kokee sen verran paljon haasteita että normaali "loukkaantumisfeministi" saisi siitä vänisemistä seuraavaksi 10 000 vuodeksi. Ja tälläiseen prosessiin mennään lähinnä jos sukupuolen kokemus on niin syvä että sitä ei voi valita. Eli se on biologinen. Tämä asennoituminen varmasti näkyy siinä että sukupuolta pidetään enemmän kuin roolina. Ja tämä heijastuu vitseihin. Ja vitsit taas tulkitaan tätä kautta. Kun niissä on sukupuoli-binäärisyyttä, niin ne tulkitaan heteronormatiiviseksi setämieheilyksi.

Koomaton kirurgi

Jos kuvittelisimme että on aivokirurgi joka tietää hyvin paljon aivoista. Eräänä päivänä hänen päähänsä putoaa alasin ja hän joutuu koomaan. Kuitenkin tosiasiassa hän ei ole koomassa. Vaan eräänlaisessa kuplassa jossa hän ei voi luukkua tai viestiä tietoisuudestaan. Hän tietää sen mitä muutenkin tietää. Hän ei vain kykene kommunikoimaan. Hän tuntee aivojen ja tietoisuuden teoriat oikein hyvin.

Siinä maatessaan hän ei voi kommunikoida lääkäreille. Ties mitä psykologit ja filosofit keskustelevat hänen tilastaan. Ja perusteluissa ytimessä on se, että parhaiden tämän hetken teorioiden mukaan hän ei ole lainkaan tietoinen. Koomapotilas itse tietää, että perustelut ovat hyviä. Ne ovat hyviä teorioita. Myös havaintoaineisto tukee vahvasti argumentteja siitä että hänellä ei ole tietoisuutta. Tässä on tietenkin vain yksi ongelma. Se, että hänellä on se kokemus.

Tämänlainen ajatuskoe on mielestäni kiinnostava siinä mielessä että siinä harrastetaan normaalia tieteellistä induktiivista, jopa fallibilistista, kulmaa. "Koomassa" olevan aivokirurgin kohdalla hän ei hylkää tieteellistä induktioiden ja falsifioinnin torjuntaa. Vaan sen sijaan hänellä on pääsy havaintoaineistoon jota muilla ei ole.

Kysymyksestä tulee siinä mielessä erikoinen, että jos kuvittelemamme aivokirurgi jotenkin paranisikin tietoiseksi toimijaksi muiden joukkoon, niin silloin hän voisi viitata vain muistavansa olleensa tietoinen. Tämä muistikuva voi olla valemuisto. Mutta argumentin vahvuus onkin siinä että kokemus juuri sillä hetkellä koettuna - ei muistona vaan välittömänä - falsifioi ehdottomasti. Tämä tavallaan alleviivaa sitä miten kysymys on kommunikaatiosta ja varmistamisesta. Siitä, että tiede ei ole vain havaitsemista ja induktiivista päättelyä. Pelkkä testaaminenkaan ei riitä. Tavallaan tämänlaiset ajatuskokeet pakottavat huomaanaan miten tieteen autonomisuusperiaatteen kautta vertaisarviointi on ultimaattinen sana. Ei se, että joku tieteenfilosofi keksii näppäriä konsepteja kuten "deduktiivisen päättelyn" tai "falsifiointiperiaatteen".

Tästä voitaisiin toki vetää päätelmiä siitä että objektiivinen ja subjektiivinen olisivat auttamatta ja väistämättä eri asiat. Kuitenkin periaatteessa tälläisiä asioita on kierretty jo aikaisemminkin. (Tunteehan nykyajan lääketiede "Locked-in-oireyhtymän", joka on kirjaamalleni vertaukselle jonkinlainen "pikkuveli".) Päätelmä tehdään luonnollisesti siten että tämän hetken teoriat sanovat jotain. Joten jos tulevaisuudessa kehitetään toisenlaiset teoriat uusiksi paradigmoiksi, päätelmät tietoisuuden läsnäolosta voivat olla toisenlaiset niiden kanssa. Argumentti sanoo pikemmin että näin voisi olla emmekä huomaisi sitä. Ja se koskee nykypäivän tiedettä. Mutta tämänlaisista on tietenkin hauskempaa (monista) tehdä ikiaikaiset tieteen kyvyn rajat.

Magneettinen ateismi ja vaarallinen transgendereiden eugeniikkaan kannustava laiton haittamaahanmuutto

Keise Izuman tutkimukset saivat näkyvyyttä. Syynä oli se, että hän oli stimuloinut aivoja sähkämagneettisesti. Selviteltiin miten aivojen stimulointi tietyllä tavalla liittyy uskonnollisuuteen. ".. applying TMS to the posterior medial frontal cortex influenced a person's religious and nationalistic beliefs." Tutkimuksessa oli verrokkiryhmä joka ei reagoinut samalla tavalla joten ilmiö ei johdu placebosta "Compared with participants who received the sham treatment, those who received TMS reported a 32.8% reduction in belief in God, angels and heaven." Mielenkiintoinen yhteys oli se, että suvaitsevaisuuden ja uskonnollisuuden välillä oli negatiivinen yhteys. Näin uskonnollisuuden väheneminen joka aikaansaatiin koneella vaikutti myös siihen että ihmiset olivat suvaitsevaisempia maahanmuuttajia kohtaan. Eli kasvanut suvaitsevaisuus liittyi vähenneeseen uskonnollisuuteen ja päin vastoin. "These findings are very striking, and consistent with the idea that brain mechanisms that evolved for relatively basic threat-response functions are repurposed to also produce ideological reactions." (Tutkimus on toki luettavissa myös netissä kokonaan, ilman uutistenlukemisen tai blogikommentoinnin selaamisen tarvetta.)

On toki selvää että tämä ei kuvaa kaikkea uskonnollisuutta. Onhan aikaisemmin löydetty yhteyksiä ohimolohkoepilepsian ja uskonnollisten kokemusten välillä. Näin voidaan nähdä että uskonnollisuutta voi olla suvaitsevaistakin versiota. Mutta tämä yhteys kenties selittää sen tietyn hyvin yleisen moralistisen ja tuomitsemisintoisen uskonnon olemassaolon. Tai ainakin sen "neurologisen taustan".

Itselleni tässä uutisessa ei ollut yllättävää se moralismipuoli. Frontaalilohko on liitetty "omantunnonkysymyksiin" ja etiikkaan. Frontaalilohkon vaikutus moraalisuuteen on klassisesti tiedetty. Itselleni kiinnostava oli se, että tällä alueella olisi yhteys myös uskonnollisuuteen. (Samoin pienessä määrin kiinnostavaa on sekin että vaikka ideologinen kriittisyys usein nähdään eri asiaksi kuin rasismi, niin tosiasiassa tunteilla on suuri vaikutus siihen miten rationalisoimme maailmaa.)

Kaikkia tämänlainen asia ei innosta. Sillä tieteellisen tutkimuksen tulosten tulkinta ja merkitys aivojen toiminnan selvittämisessä ei ole kiinnostavaa jos siitä voi tehdä tarinoita. Sellaisia tarinoita joissa uskonnolliset hommaforumlaiset muutetaan magneettiaseella suvakeiksi. Uskonmies William Briggsistä  - miehestä joka pitää siitä että hänen nimensä yhteydessä käytetään lyhennettä Ph.D. koska hän on niin tieteellinen ajattelija - se, että aivojen stimulointi muuttaa asenteita on ennen kaikkea eugeniikkaa. "Basically what they’re doing is they’re trying to bring back eugenics even, in a way" Syynä on se, että hän ei ymmärrä että aivojen stimulointi ei ole geenitutkimusta. "Because they’re identifying what they say are biological constituents for belief. Therefore they’re able to test for these biological constituents." Koe joka ei etsinyt DNA:ta vaan nimenomaan haki stimuloinnin vaikutusta verrokkiryhmällä jossa ei ollut erottavana tekijänä DNA -analyysiä on siksi syy puhua tieteellisiä ja kuvitella sovelluksia "There was a story this week too.. that some employers are now asking for DNA samples, not just to detect potential medical maladies, but to look for these kind of character traits they think they have identified that make one a lesser person." Ja päävihollinenkin osataan nimetä. "The whole transgender crowd, they see their main opponent as being those of faith and so obviously they’re going to use any aggressive tactics they can to move forward that agenda". Mikä on sinänsä kiinnostavaa että suvaitsevaisuuskysymystä kartoitettiin ennen kaikkea suhteessa maahanmuuttajiin eikä transvestiitteihin. Joten agenda juuri tähän on hyvin mielenkiintoinen ja varmasti vedettävissä suoraan tutkimuksesta..

Ongelmana "yksimielisyys"

Moni pitää tietoisuuden tutkimista mahdottomana. Liikkeellä on iskulauseita siitä miten "objektiivinen ei voi tutkia subjektiivista". Tämä nojaa yleensä jonkinlaiseen temppuun jossa viitataan siihen miten tietoisuuden tutkiminen ei tiivisty klassiseen deduktioon tai tuota metafysiikatonta tiedettä. (Induktion ongelma, Wittgensteinin ajattelussa havaitut aukot, Gödelin epätäydellisyysteoreemaan viittaaminen...) Joka taas on enemmän "yleinen tieteen ongelma". On toki kiusallista että tällaisia on. Mutta yleensä ottaen niitä ei pidetä ongelmallisina kuin tietyissä aiheissa.

Itse olen sitä mieltä että tietoisuuden tutkimusta on. Kun aivoja sorkitaan ja käytetään erilaisia tutkimuksia joissa katsotaan mitkä neurologiset prosessit korreloivat tietoisuuden havaitsemiseen, vaikka haastattelu-sorkkimis -yhdistelmällä. (Tai jollain nokkelammalla mutta vaikeammin käsitettävällä.) Tästä huolimatta tietoisuudessa on haasteita. Ja se ei johdu siitä että asia ei tiivistyisi deduktioon. Kyseessä on enemmänkin siitä että tiede on enemmän induktiivista kuin deduktiivista. (Itse asiassa voidaan jopa sanoa että deduktiivisuus on rationalismia, koettelematon induktio on maailmankuvallistamista ja tiede on induktio joita koetellaan empiirisesti, johon liittyy jonkinlainen itsekriittisyyden, kenties jopa falsifioitavuuden, sävytys.) On itse asiassa hieman hämmentävää miksi mielenfilosofiakriitikot eivät viittaa tähän. Koska tämä minun kuvaamani ongelma vihjaa siihen että on olemassa ongelmia jotka koskettavat erityisesti mielen tutkimusta.

Tiede on induktiivista. Kuitenkin haasteena on se, että monissa harvinaisissa tapauksissa on tutkittu tapauksia jotka ovat hyvin ainutlaatuisia. ; Tämä toki osoittaa että erilaiset parapsykologisiin ilmiöihin luottavat ovat väärässä selittäessään että esimerkiksi taikavoimat torjutaan siksi että ne ovat niin harvinaisia. Selvästi kourallisella tapauksia voidaan saada aikaan jotain. Kuitenkin kun puhutaan siitä että aivojen tapaisia komplekseja elimiä lähestytään, on huomioitava että myös niiden tutkimus on kompleksisempaa. Tämä taas vaatii yleensä luotettavia otosmääriä. Joita ei voida saada koska tarvittavat aivovammat tai muut anomaliat jotka toimivat vertailuna verrokkeihin voivat olla harvinaisen spesifejä (eikä niitä saada tutkimuseettisistä syistä vain rakentaa keinotekoisesti vaikka jääpiikillä ja vasaralla). Riskinä onkin että näistä poikkeustapauksista syntyy enemmänkin "anekdootteja" joilla on voimaa ennen kaikkea myyttinä. Narratiivisuutta tukee sekin, että näistä poikkeustapauksista on myös kiinnostavaa lukea. En oikeasti tiedä onko Oliver Sacksin "Mies joka luuli vaimoaan hatuksi" suosittu siksi, että se opettaa maallikoille uusia asioita psykologiasta ja havaitsemisesta. Vai siksi että ne ovat "morbidista uteliaisuuden" tukemaa sosiaalipornoa jotka kertovat ihmeellisiä tarinoita.

Research Digestissä oli kirjoitus siitä, miten sosiaalipsykologiassa monista kokeista on tullut ikonisia. Tektsi keskittyy Stanley Milgramin tottelevaisuuskokeeseen, jossa valekoehenkilölle annettiin sähköiskuja. Mutta tämä ei ole ainut : "...other classic studies in social psychology are also given biased treatment in introductory texts, including Zimbardo's Stanford Prison Experiment and Asch's conformity experiments. Griggs has also found that the classic case of Phineas Gage is also covered poorly in textbooks, and that the latest revelations about the classic case of Little Albert are too recent to feature in textbooks". Niihin kriittisesti suhtautuvia ja niiden sisältämää tietoa täsmentäviä kokeita ei opeteta. Niistä on tullut näppäriä narraatioita joilla jakaa tietoja. Yksittäisellä kokeella on voimakas rooli symbolina. Ja se varmasti osittain liittyy siihen, miten psykologiassa on ollut ns. toistettavuuskriisi.

Itse uskon että syynä on se, että psykologia on hyvin kompleksista. Jos ajatellaan asiaa "reduktion portaina", voidaan huomata että esimerkiksi ihmisen psykologia nojaa ihmisen ruumiillisuuteen, mm. aivoihin. Jotka taas redusoituvat biokemiaan ja vastaaviin. Jotka taas redusoituvat peruskemiaan. Joka taas redusoituu perusfysiikkaan. Jokainen "porras" lisää kompleksisuusasteita ja vaikeuttaa asian tutkimista. (Noin karkeistaen.) Olen huomannut että asioita vaikeuttaa toisaalta myös maailmankuvat. Ihmiset ovat hyvin vastahankaisia muuttamaan niitä. (Suhtaudun naureskellen, ellen peräti halveksivan vihamielisesti, niihin jotka uskovat että keskustelu on ratkaisu kaikkien konfliktien purkuun. Näen että ihmisille tyypillisin keskustelun ja olemisen tapa myös luo poteroita. Toki diplomatia auttaa monesti, mutta taikaluodiksi siitä ei ole.)

Psykologiassa on helposti kysymys ihmiskuvasta jota perustellaan "jälkikäteen". Näin esimerkiksi Milgramin tutkimus on miellyttävä vaikkapa itseni kaltaisille peruskyynisille ja negatiivisille auktoriteettiongelmaisellle ihmisille joka uskoo manipuloinnin ja käskyttämisen olevan pahuutta. Kuten myös perisyntiä korostaville luterilaisille. Ja niille joista ihmiset ovat kauheita ja ihmisten valta ei auta koska ihminen voi komentaa pahuuteen. Ja siksi ihmisten pahuutta pitää kontrolloida vaikka uskonnolla ja jollain God Command Theorylla. Ja kun tutkimus on kompleksista eikä suinkaan ilmiselvää, narraatiot vahvistuvat ja niitä tukevista tarinoista tulee helposti enemmänkin tieteenä myytäviä myyttejä. (Vaikka itse mainitut tutkimukset olisivatkin tehty aivan validisti. Ne ovat kuitenkin "vain yksi tutkimus". Jota on vaikeaa ymmärtää, koska perusteleva empiirinen induktio on ihmisille niin vaikea että tieteen vallankumous tapahtui niinkin myöhään kuin tapahtui.)

Tietoisuuden ja mielen lähestymisestä

Perinteisesti ihmisen ajattelu on ollut rationaalisuuskeskeistä ja tietoisuuskeskeistä. Siksi esimerkiksi Descartesin "ajattelen siis olen" ei ole esitetty muodossa "tunnen siis olen". Vaikka taustalla olevaa ideaa voisikin soveltaa molempiin aivan yhtä hyvin.

Tästä ajattelusta on sitten syntynyt monenlaista. Talousteoriassa idea kummittelee homo economicuksessa, jossa ihminen nähdään rationaalisena voiton maksimoijana. Tämä asenne on niin kattava että postmodernismiin valtavasti vaikuttanut Derrida on aivan taatusti kunnioitettava siinä mielessä, että hän moitti kulttuuriamme logosentrismistä. Tosin humanismikaan ei ole tästä järkeis-tietoisuus -keskeisyydestä vapautunut. Esimerkiksi monissa tutkimuksissa keskitytään hyvin vahvasti haastateltavan tai haastateltavien itsereflektioon. Luotetaan että he tiedostavat omat motiivinsa ja kertovat totuuden niistä.

Jos empiirisestä tieteestä on jotain hyötyä niin siinä että tätä kuplaa on voitu purkaa. Neurologia aka. aivotutkimus sekä kokeellinen psykologia ovat tuoneet paljon tietoa siitä miten ihmisten ajatukset toimivat. Tätä kautta on saatu esimerkiksi talousteoriaan homo economicus -ajattelun tilalle behavioral econimicsin kaltaisia käyttäytymiseen ja ostopäätökseen perustuvia malleja joissa ihminen on enemmänkin, Dan Arielyä lainatakseni, "ennustettavasti rationaalinen". ; Näissä ihmistä mallinnetaan eri tavalla. Esimerkiksi Dan Hill jaottelee "Emotionomicsissa" ihmisten mielen prosessoinnin kolmeen eri osaan. Mieltä ja ostopäätöksiä on  lähestyttävä aistijärjestelmien (sensory), tunteiden (emotional) ja järkeilyn (rational) kautta. Tässä korostuu myös se, että suuri osa ihmisen toiminnasta on esitietoista. Klassinen järkeilevä rationaalinen laskelmointi kattaa hyvin pienen osan valinnoista.

Mutta asia ei jää talousasioihin.

Olen itse kiinnostunut ihmisen kognitiosta. Ja tässä yhteydessä on selvää että mielellisyydessä näkökulmat korostavat tietoisuutta, rationaalisuutta tai molempia. Tekoälystä puhuttaessa on selvää että ilmoilla on paljonkin sellaista henkeä jossa laskentateho korvaa tietoisuuden. Tämä korostuu etenkin niissä singulariteettia lähestyvissä "banaaleimmissa versioissa" joissa Mooren laki, eli laskentatehon laki, on sama kuin odotusarvoinen tietoisuuden saavuttaminen. (Itse näen että asia on enemmän niin että laatu todennäköisesti vaatii määrää, mutta määrä ei muutu sinällään laaduksi.)

Tietoisuutta onkin tekoälyn kohdalla lähestytty kogitiivisin rationaalisin suorittein. Maallikollekin mieleen tekoälystä tulee shakinpeluun kaltaiset prosessit. Tämä on varmasti sitä kautta ymmärrettävää, että ihmisille nämä temput ovat vaikeita. Loogista ajatteluakin joudutaan harjoittelemaan työläästi. Kuitenkin tekoälylle eniten haasteita ovat tuoneet hyvin "tavalliset" ja "ihmisille helpot" asiat. (Moravec's paradox.)

Toisaalta myös jos katsotaan tämän "tietokonemallin kritiikkiä", se ei ole oikein onnistunut luomaan "positiivista tutkimusohjelmaa". Se on hyvin logosentristä siinä mielessä että se on keskittynyt kritisoimaan laskennallisuutta, mutta ei tarjoa tilalle muuta kuin ajatuksen jostain mahdollisuudesta "zombiemaailmaan" joka olisi ihan kuten nykymaailma mutta ilman kokemuksellisuutta. (Mikä on johdonmukainen lopputulos ajatuksesta että mikään määrä simulaatiota ei voi korvata aitoa ymmärtämistä ja kokemusta.) Kvalioiden henki taas on tiedostetussa tietoisuudessa ja tämän kokemisessa. Tietoisuus-rationaalisuusnäkökulma on siis niin vahva että jopa sitä vastaan pyristelevät ovat sen pauloissa. Tämä on suuri haaste.

Joitain omituisuuksia

Itse asiassa tavallaan mielenkiintoisinta tässä onkin se, että kenties kaikki Hillin kuvaamat luokat ovat perustaltaan laskennallisia. Ne ohjaavat kenties enemmän ihmisen intuitioita kuin ovat mikään objektiivinen keskenään aivan oleellisesti erilainen luokittuma. ; Kun puhutaan rationaalisuudesta, mieleen tulee talouslaskelma. Ja kun ihminen noudattaa säännönmukaisia mielen heuristiikkoja, jotka eivät tuota optimaalista tulosta, kutsumme tätä helposti Arielyn tyyliin "irrationaalisuudeksi".

Asiaa ei helpota se, että suhde tunteisiin heilahtelee hyvin ankarasti. Toisaalta moni ajattelee että refleksit ja tunteet ovat esitietoisia ja siksi ne voidaan kuvata algoritmisesti. Vapaa tahto olisi tietoisessa valinnassa ja vain tätä kautta voisimme vapautua kahleistamme. Toisaalta taas esillä on ollut sitäkin, että se, että emme tietoisesti valitse vaikka kaupassa olisi osoitus siitä että emme ole rationaalinen kalkyyli. Eli vaistot olisivatkin ei-laskennallisuuden ydinmehua. (Itse näen että aivojen heuristiikat ovat jotain jotka ovat ennen kaikkea energiatehokkaita. Ne tuottavat mahdollisimman vähällä vaivalla mahdollisimman hyviä tuloksia. Ne nojaavat induktioihin. Ja tavallaan demonstroivat induktioiden voiman ; Esitietoisen ajattelun tehokkuus monissa asioissa onkin ilmiselvä. Toisaalta yhtä ilmiselvää on että ihmiset tekevät tavallaan hyvinkin yksinkertaisia mutta kuitenkin ennustettavia virheitä.)

Asiaa ei helpota se että tietoisuus sidotaan usein laskemiseen ja päättelyyn. Ja tämä objektiivinen asia nähdään tunteiden ja emootioiden vastaisena. Mutta sitten toisaalta tunteet ja emootiot liitetään kokemuksellisuuteen, joka taas sekin sitten on asetettu tietoisuuden ytimeen.

On jossain määrin ongelmallista keskittyä vain tietoisuuteen kun se on todennäköisesti jokin aivojen ja toimintamme kannalta marginaalinen, joka päältää sitä alitajuista enemmistöä. On luultavaa että ymmärtääksemme aidosti tietoisuuden, tulisi ymmärtää miten esitietoinen toimii. Se, että katsotaan vain rationaalisuutta ja tietoisuutta on tavallaan perse edellä puuhun menemistä. Latvat ovat toki innostavia, mutta on kenties tarpeen varata aikaa siihen kiipeämiseen. Jos siis haluaa sinne latvaan todella päästä.

Hitaasta ja passiivisesta tietoisuudesta

Benjamin Libet teki 1983 tutkimuksen jota on toistettu sittemmin. Se synnytti valtavasti kinastelua. Syynä on se, että kokeet antoivat paljon tilaa sille ajatukselle, että vapaa tahto olisi illuusio. Koe oli yksinkertainen ; Siinä oli kolme komponenttia, valinta, aivojen aktiviteetin mittaaminen, ja kello. Koehenkilö sai valita nostaako hän oikeaa vai vasenta kättään. Tätä toistettiin. Mukana oli myös kello joka oli suunniteltu siten että koehenkilöt pystyivät tunnistamaan sillä 36 millisekunnin eroja. He saivat kertoa missä vaiheessa he kokivat tekevänsä päätöksen.

Koetulokset antoivat erikoisia tuloksia. Muutos liikkumisesta sijaitsi aivojen liikealueiden aktivoitumisen ja itse liikkumisen välillä. Toisin sanoen aivojen aktivoitumista tarkkaileva mittari "tietää" jo ennen henkilöä itseään että tämä on liikkumassa. Ei ole ihme että koejärjestelmä on suosiossa niiden parissa jotka eivät usko vapaaseen tahtoon. Se sopii siihen erinomaisesti.

Tähän on monia selityksiä. Vapaan tahdon puuttuminen ei ole näistä ainut. Toinen tulkinta on yksinkertaisesti se, että ihmisillä on vikoja raportoida kunnolla päätöksistämme. Toisin sanoen vika voi olla siinä miten arvioimme päätöksemme tapahtuvan, eikä itse päättämisessä. Itse asiassa tälle voi olla jopa mekanismi. Tutkimus "An accumulator model for spontaneous neural activity prior to self-initiated movement" kertoo että syy voi olla ihan siinä että keho on koko ajan valmiudessa. Toimintaa edeltää viritystila johon liittyy spontaania aktiivisuutta. Ei ole mitään ratkaisevaa päätöstä toimia koska järjestelmää pommitetaan muutenkin koko ajan. Tämä johtaa siihen että kenties vapaan tahdon luonne ei neurologisesti olekaan sitä että päätetään tehdä jotain ja sitten toimitaan. Kenties se on enemmänkin niin että keho antaa yllykkeen ja vapaa tahto sitten joko antaa sen siirtyä toimintaan tai sammuttaa sen. Vapaa tahto siis karsisi aktiivisuuksia ja valintamme ei olisi sitä että tekisimme asioita vaan nimenomaan siinä että päätämme olla tekemättä asioita. Tämä mallikin selittää sen miksi aktiviteettia mitataan ensin ja tiedostaminen vasta sen jälkeen.

Miten ihmettelen sitä miksi useampi kristitty ei ole kompatibilisti?

"...by intelligence I mean the power and facility to choose between options–this coincides with the Latin etymology of “intelligence,” namely, “to choose between”."
(William Dembski)

Monesti kristityt korostavat että on alentavaa "redusoida" mieltä aineeseen. Jos olemme vain kemikaaleja, se jotenkin vähentää arvoa ja tekee meistä mekaanisia deterministisiä laitteita. Tässä korostuu usein se, miten heille on tärkeää että ihmisillä on vapaa tahto. Erityisesti determinismi siis ihmisen arvoa jotenkin objektiivisesti.

Osittain syyt ovat teologisia;
* On ymmärrettävää että uskova luottaa sieluun joka olisi jotain muuta kuin aivot.
* Pahan ongelman ja synnin käsitteisiin liitetään usein ajatus vapaasta tahdosta nimenomaan siinä muodossa että ihmisillä on vapaus valita kahden tai useamman eri vaihtoehdon välillä.

Itse kuitenkin näen, että kristityt käyttävät hyvin usein sen tyylisiä konsepteja joissa korostuu nimenomaan ennaltamääräytyvä ohjautuvuus. Tällöin puhutaan "kohtalosta". Esimerkiksi minun äitini ja isäni tapasivat junassa sellaisella tavalla joka saa kaltaiseni paatuneen naturalistin ylikäyttämään "(yhteen)sattuma" -sanaa. Tämä tilanne vaati sitä että molemmat olivat samassa paikassa. Jos heillä on vapaa tahto he olisivat voineet valita toisin. Joten miten se kohtalo olisi mahdollista?

Tämä ajattelutapa on hyvin arkijärjenmukainen. Ja sitä onkin käytetty esimerkiksi teologiassa. Suhteet näkökulmaan voivat toki olla erikoisia. Esimerkiksi kalvinistit ajattelevat että vapaa tahto loukkaisi Jumalan suvereeniteettia vastaan. Ja siksi ihmisillä ei ole vapaata tahtoa ja kaikki - mukaanlukien vanhempieni kohtaaminen junassa - ovat kohtaloa. Ihmispolon elämä on predestinoitua eikä hänen asiansa ole edes omien askeliensa ohjaaminen.

Itse en toki usko kohtaloon sanan täydessä mielessä. Katson enemmän niin että merkitys rakennetaan asioihin jälkeen päin. Jos vanhempani eivät olisi tavanneet junassa, he olisivat luultavasti kohdanneet jonkun toisen ja menneet tämän kanssa naimisiin, ehkä hankkineet lapsiakin. Ja tässä yhteydessä olisi varmasti jokin samantapainen tarina joka saa naturalistin ylikäyttämään sanaa "(yhteen)sattuma"...

Asiaa on kenties hedelmällistä lähestyä erikoisesta kulmasta.

Olen kompatibilisti, joten mielestäni se että aivot päättävät jotain ei ole vapaan tahdon menettämistä. Kannatan vapaalle tahdolle ehdoksi lähdettä. Jos minä olen lähde toiminnalle kontekstissa, kyseessä on vapaa tahto. Moni kuitenkin näkee että vapaa tahto syntyy jos ja vain jos toteutuu se, että esillä on vaihtoehtoja.

Ja tähän liittyen voin ottaa koulukunnan joka on "siltana tässä välissä". Näkemys on fysikalistinen kuten omakin näkemykseni. Mutta se on inkompatibilistinen, kuten valtaosan kristittyjenkin näkemys. Kyseessä on esimerkiksi Sam Harrisin kannattama neuroskeptismi (neuroscepticism). Sam Harris lähestyy vapaata tahtoa vankasti neurotieteen pohjalta. Hän onkin ammatiltaan neurotieteilijä joten tämä ei ole yllättävää. Teoksessaan "Free Will" hän kertoo että vapaa tahto on jotain joka on illuusio siinä mielessä että sitä ei ole olemassa. Ja hän tekee tätä nimenomaan korostamalla sitä, että meillä ei ole useinkaan esillä mitään aitoja valintoja. "The choice was made for me by events in my brain that I, as the conscious witness of my thoughts and actions, could not inspect or influence." Harrisin minusta tärkein argumentti onkin kiinnostava, relevantti ja faktapohjainen ; Hän käsittelee sitä miten neurotieteissä on havaittu tiettyjen esitietoisten prosessien tapahtuvan. Ja miten nämä ovat kytköksissä tiedostettuihin tietoisesti tapahtuviin mielentiloihin. Hän viittaa tässä klassisiin ja tärkeisiin Benjamin Libetin tekemiin tutkimuksiin joita on täydennetty ja vahvistettu. Usein voidaan nähdä päätös montaa sekuntia ennen kuin ihminen kertoo tiedostaneensa sen sisällön.

Tämä onkin siitä kiinnotsava, että se voidaan liittää esimerkiksi David Eaglemanin "Incognito" -kirjaan joka käsittelee mielen esitietoisia prosesseja. Sekin nojaa vahvasti neurologiaan mutta ponnistaa filosofiaan - vapaan tahdon filosofian sijasta vastuun filosofiaan, joka taas on perinteisesti ollut liitoksissa vapaan tahdon filosofian merkityksen tulkintaan. Eagleman korostaa että aivojen tutkimus tuo esiin yhä enemmän ja enemmän määrääviä elementtejä. Ihmisten tietoinen harkitseva puoli tulee esiin korkeintaan poikkeustapauksissa, muutoin sitä mennään yllättävänkin auto-ohjauksella. Ja monesti sekin mikä tulkitaan vapaaksi tahdoksi on itse asiassa konfabuloitua. Eagleman on sitä mieltä että perinteinen valisemiseen ja vastuuseen liittyvä perinne on kenties syytä muuttaa yhteiskuntaa suojeleviin argumentteihin. Koska koko ajan löydetään enemmän ja enemmän vapaata tahtoa rajoittavia puolia aivoista - ja näitä voidaan käyttää lieventävinä asianhaaroina valitsemista ja vastuuta korostavissa näkökulmissa - on kenties syytä korostaa juuri sitä että rikollinen pitää laittaa vankilaan koska hän ei mahda teoilleen mitään ja muita on suojeltava tältä holtittomuudelta.

Paluu itseen

Neuroskeptikoilla on selvästi puolia. Mutta itse en ole kovin tyytyväinen siihen että se hylkää lähteen ja itse asiassa se nojaa tässä kohden piilo-oletukseen siitä että jos aivosi päättävät jonkin asian esitietoisesti, valitsija et ole sinä. Itse näen että olemme aivomme joten tämä on hieman huvittavaa.

Asiaa tietenkin mutkistaa se, että pidän enemmän Daniel Dennettin "Tietoisuuden selitys" -kirjassa esitetystä monivedosmallista. Siinä kiistetään ns. kartesiolainen teatteri - eli koostettu yksi tietoinen minä joka olisi jokin "komentosillalla" oleva toimija. Dennettistä moni intuitiivisesti luottaa tämänlaiseen keskusjohdettuun tietoisuuteen joka sitten sijaitsisi jossain tai olisi abstrakti lokaatioton eifysikaalinen sielu. Dennett ei kiistä vapaan tahdon tai tietoisuuden olemassaoloa vaan määrittelee sen hyvin erilaisella tavalla. (Siksi hän ei kiistä tietoisuutta vaan pyrkii selittämään sen.)

Neuroskeptikko taas määrittelee vapaan tahdon vaatiman tietoisuuden hyvin kartesiolaisen teatterin sävyillä. Mielestäni on aika ilmiselvää että tässä määrittein ihmisellä ei ole "valitsevaa tietoisuutta". Ihan sen takia että kartesiolainen teatteri on monivedosmallissa "eräänlainen illuusio" - toisin kuin tietoisuus itsessään.

Olenkin palauttamassa asian siihen että jos omat aivomme valitsevat, ne ovat vapaita. Ja tämänlaisessa maailmassa voitaisiin ajatella että vanhempani valitsivat vapaasti mutta tämä ei olisi loogisessa ristiriidassa sen ajatuksen kanssa että jokin ylimmäinen säätäjä ohjaisi heidän toimiaan. Tässä mielessä ihmettelen että niinkin moni uskovainen pahastuu minun mielenfilosofiaa koskevista näkemyksistäni. Luulisi että tästä saataisiin jopa yhdistävä linkki...

Viha ja järjen sumeneminen

"Ernest Hemingway once wrote, "The world is a fine place and worth fighting for." I agree with the second part."
(Seven)

Suomen vastarintaliikkeen toimintaa on arvosteltu kovasti. Yhtenä teemana on ollut se, että viha nähdään jonain joka sumentaa heidän arvostelukykynsä. Näkemys on vanha. Järki ja tunteet erotetaan toisistaan. Toisaalta nähdään että viha veisi jonnekin ihmisyyden vieraille teille, jonnekin joka on kaukana normaalista yleisinhimillisyydestä. Vihainen ihminen ei siis ole ikään kuin oma itsensä. Nämä yleistykset on hyvä ottaa liioitteluina. Mutta niiden kautta voidaan demonstroida jotain.

Ensimmäinen ja kenties tärkein asia on se, että viha ja kauna ovat ihmiselle hyvin tavallisia tunteita. Esimerkiksi itse olen äärimmäisen kiukkuinen ja kaunainen olento. Olen kenties täysin kyvytön antamaan mitään anteeksi. (Paitsi unohtamalla.) Ja elämäni koostuukin vahvoissa määrin syyllisyyden ja kaunan sekaisissa tunnelmissa. ; Uskallan sanoa että kaikki ovat jossain määrin vihaisia mutta toiset ovat vihaisempia kuin toiset. Ja kun katsoo niitä malleja joita vihaiset saavat ohjatakseen toimintaansa, ne ovat keinoja jotka tulevat niiltä vähemmän vihaisilta ja jotka ovat luultavasti sellaisia että ne toimivat heille. ; Teesini on, että vihaisuus on yleistä, jotain jota ei voi manata pois ja jolle pitää tehdä jotain muuta.

Vihaisuus on yleistä.

Enkä ole tässä yksin ; Martin Daly ja Margo Wilson ovatkin kirjassaan "Homicide" kuvanneet sitä miten verikosto esiintyy suurimmassa osassa kulttuureita. Itse asiassa viha on suoraan koodattuna aivoihimme. Aivoissamme on kohta vihalle (rage circuit), joka on yksinkertaisesti "reititin" joka yhdistää keskiaivomme hypotalamukseen ja amygdalaan. Tätä piiriä on tutkittu niin ihmisillä kuin eläimillä ; alueen aktivointi laitteilla saa eläimet käyttäytymään kuten sen lajin edustajat käyttäytyvät raivoissaan. Viha on itse asiassa mekaanisesti ja muutenkin melko keskeinen osa aivojamme. (Tämä ei varmasti yllätä ketään evoluutioteorian kannattajaa.)

Steven Pinker on tutkinut kostamisen innokkuutta ja hän on havainnut sen olevan tavallista, jopa niin että ihmiset saavat nautintoa kostamisesta ja erikseen etsivät siihen mahdollisuuksia. Hän on myös koostanut muiden alan tutkijoiden näkemyksiä kirjaansa "The Better Angels of our Nature". (Teos ei otsikostaan huolimatta ole teologinen.)

Matt Ridley kuvaa "Jalouden alkuperä" -teoksessa myös ihmisten kostamisherkkyyttä. Siinä erikoista on se, että kostamiseen usein panostetaan jopa enemmän kuin olisi kannattavaa kun otetaan huomio huijaamisen tuottamasta haitasta. Selitystä haetaan peliteoriasta. Ylirankaisulla vähennetään niiden strategioiden kannattavuutta joissa huijataan. Näin vahvaa yhteistyötä vaativat strategiat saavat tukea. Näin ollen kostaminen on eräässä mielessä äärimmäisen sosiaalista, sellaisessa heimoa puolustavassa hengessä.

Viha on siis yleistä. Ei ole mielenkiintoista selittää Suomen vastarintaliikkeen toimintaa vihan kautta. Kysymys on enemmänkin siitä miten tätä vihaa hallitaan ja kanavoidaan.

Vihan kanavoimisesta.

Ajatus on ollut tuttu kauan. Itse mielelläni katson asiaa Nietzschen kautta. Hän esitti että moni ihminen saa aikaan tulosta usein negatiivisiksi katsotuista piirteistä. Kateus voi kannustaa ahkeruuteen. Vihamies voi olla motiivi tutustua hänen esittämiinsä argumentteihin ja niiden debunkkaukseen. Nietzsche jakoikin negatiivisiin asioihin suhtautuvat asenteet kahtia ; Oli kaunaista ressentimentiä jossa ei olla luovia vaan haudotaan kostoa ja destruktiivista. Sen lisäksi on luovaa sublimointia jossa likaiset motiivit tuottavatkin jotain kaunusta joka on destruktiivista korkeintaan siinä mielessä että usein jokin vanha asia vaatii muuttamista tai jopa rikkomista jotta sen tilalle saadaan tuotettua jotain muuta, jotain uutta ja hienompaa.

Ihminen tarvitseekin keinoja vihan käsittelyyn eikä siihen että ihminen muuttuisi täysin ei-raivoisaksi. ; Hannu Lauerma kertoo "hyvän kääntöpuoli" kirjassaan miten esimerkiksi huumori on kypsän ihmisen suojausmenetelmä. Ihmisillä on usein jopa kostofantasioita ja vihaa, ja terveet ihmiset kykenevät näkemään niissä koomisuutta. Ongelmatapaukset eivät. Eipä ihme, että "Viiltävimpään huumoriin sisältyy tuskaa, ja se onkin keino käsitellä sitä. Monien suurien humoristien on sanottu olleen melankolisia ja vakavilta vaikuttavia persoonia. Huumorin avulla tarkastellaan usein ihmisen pienuutta ja vajavaisuutta, aggressiota, seksiä ja kuolemaa."

Stephen Pinker onkin katsonut että kostonhimon aktivoitumista on vähennettävä muutamalla tavalla;
1: Vahva esivalta tai jokin muu vastaava auktoriteetti joka voi rangaista teoista.
2: Usko siihen että on olemassa jokin legitimoiva voima joka vaikkapa antaa esivallalle oikeutuksen. Yleinen ajatus inhimillisistä arvoista ovat tässä tärkeitä.
3: Kasvattamalla empatiakykyä erilaisiin ihmisiin. Kun kykenee tuntemaan toisten ajatukset ja myötäelämään heidän kärsimyksiään, kostamisen tarve vähenee.
4: Löytämällä yhteisiä tavoitteita vihollistensa kanssa.
5: Luomalla itsensä ympärille harmittomuuden auran. Etenkin jos pyytää omia pahoja tekojaan anteeksi, ja tekee tämän itselleen kalliilla tavalla. Tämä on siitä hyvä keino, että se vähentää sekä omaa kostonhalua että muiden kostonhalua voimakkaasti.

Näiden lisäksi olen huomannut hedelmälliseksi ns. distraktion. Itsen häiritsemisen. Minun kaunaisuuteni on oikeasti ongelmallisella tasolla ja se vaikeuttaa elämääni huomattavasti. Kaunaiset ajatukset alkavat helposti pyörimään mielessä. Ja pelkkä niiden torjunta johtaa jotakuinkin siihen mitä Dostojevski kuvasi käskiessään että älä ajattele sinisilmäistä jääkarhua. Hän demonstroi miten vaikeaa tälläisen yrittäminen on. Dostojevski korostikin että yrittäminen saa jääkarhun mieleen ainakin kerran minuutissa. Daniel Wegner on tutkinut sitä miten ihmisen mieli toimii nimenomaan näin. Wegner liittää sen "ironisiin prosesseihin" (ironic processes). Hän on havainnoinut että ajatuksen saa pois mielestä tekemällä jotain muuta. Olen huomannut tämän olevan hyvin produktiivista. Kun viha pakottaa tekemään jotain, harjoittelutunteja kertyy kuin ilmaiseksi.

Kun ajatuskoe tulee lihaksi

Lääketieteen ja neurologian kehitys on johtanut hyvin hämmentäviin tilanteisiin. Esimerkiksi tänään uutisoitiin telepaattisista facebookpäivityksistä. "Duken yliopiston tutkijat julkaisivat tiedemaailman arvostetuimmassa lehdessä Naturessa artikkelin, jossa heidän kehittämänsä Brainet-teknologia yhdisti suoraan neljän eri rotan aivot toisiinsa." Aivoja skannaamalla voidaan myös saada hämmästyttävää tietoa ajatuksista. Jopa Scientific American käyttää termejä jotka tuovat mieleen parapsykologian. Ihmiset suunnittelevat päänsiirtoja lähitulevaisuudessa.

Näitä lukiessa moni puhuu mullistavuudesta. Kuitenkin se, mitä näissä enemmänkin tapahtuu on se, että klassiset ajatuskokeet muuttuvat konkreettisiksi. Esimerkiksi päänsiirtoa koskevalla ajatuskokeella on käsitelty ihmisyyden suhdetta aivoihin ja ruumiiseen. Ja nykyään jo aivan vakiintuneiden ja tavallisten aivokuvannusmenetelmien kohdalla on huomattavissa sen tyylisiä kirjoituksia kuin Matthew Stewartin "fMRI: A Modern Cerebrascope? The Case of Pain" jossa käsiteltiin sitä että onko fMRI todella jotain joka vastaa klassista ajatuskoetta. Ja jos katsotaan tietoisuuden ja päätöksenteon psykologiaa "Incognito" -kirjassa, voidaan huomata että siinä käsitellään klassisia vapaan tahdon, rikollisuuden ja vastuullisuuden teemoja.

Toki asiasta on yritystä jo varhaisemminkin. Samoin jos tutustuu Roger Penrosen käsityksiin mielestä, hän fyysikkona tekee klassista vapaan tahdon filosofiaa, jossa kvantti-indeterminismi pelastaa vapaan tahdon. Tästä fysiikasta voidaan olla vahvasti erimielisiä, esimerkiksi siten miten fyysikko Kari Enqvist "Olemisen porteilla" -kirjassaan käsittelee. Ja mielenfilosofi näkee asian kuten Patricia Churchland, eli sen että on vaikeaa nähdä miten koko kvanteista ja indeterminismistä puhuminen selittää tietoisuuden. (Kun se parhaimmillaan vastaa siihen olemmeko ennustettavia, ja tästä vain hyvin vaikeasti vastaa siihen onko meillä vapaa tahto vai ei. Joka ei vielä ole tietoisuuden selittämistä.) Nykyään asiallisestakin mielenfilosofiasta löytyy esimerkiksi Balaguerin "Free will as scientific problem" joka ei väitä selittäneensä aivojen toimintamekanismia mutta joka selittää miten aivotutkimus ratkaisee klassisia mielenfilosofian ongelmia for good.

Osittain tämä johtuu siitä, että teknologia todella yltää uusille asioille, ja näin ollen se mikä oli ennen spekulaatiota muuttuu todellisuudeksi. Toisaalta nämä ajatuskokeet ovat filosofien esittämiä ja tunnettuja joten ei ole ihme että niitä yritetään sovittaa siihen mitä on. Esimerkiksi aiemmin mainitsemani Stewart pitää rinnastusta liioiteltuna. Skannaamalla saadaan tietoa mutta ihmiset helposti innostuvat liikaa. Ei olekaan ihme että esimerkiksi teologit voivat olla innoissaan neuroteologiasta, niin kauan kuin sitä kautta ei tule suoraa kommentointia etiikkaan.

Moni jopa näkee että etiikka ei saa olla luonnontieteellinen kysymys. Uusateisti Sam Harris on suututtanut monia esittämällä "Moral Landscape" -teoksessaan että "The relevant neuroscience is in its infancy, but we know that our emotions, social interactions, and moral intuitions mutually influence one another. We grow attuned to our fellow human beings through these systems, creating culture in the process. Culture becomes a mechanism for further social, emotional, and moral development. There is simply no doubt that the human brain is the nexus of these influences. Cultural norms influence our thinking and behavior by altering the structure and function of our brains."

Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata jotain.

Voimme ottaa modernin aivokirurgian ihmeet hyödyksemme. Jos kuvittelemme avomielisen Napolilaisen stereotyypin joka on niin suvaitsevainen että palkkaa laboratorioassistentikseen vammaisia, sellaisia jotka ovat sanotaan ainakin nimensä perusteella venäläisiä stereotyyppejä. Napolilainen tiedemiesstereotyyppi on niin avomielinen että häntä ei klassinen norsunluutornitiede rajoita. Eikä etenkään tutkimusetiikka. Ja hän ottaakin koehenkilön jonka aivot leikkaa puoliksi. Hän siirtää ensimmäisen aivopuoliskon yhteen ja toisen toiseen maljaan. Huolehtii niiden elinkykyisyydestä. Onko hän tuhonnut tietoisuuden vai kahdentanut sen?

Koska nykyään lääketieteessä tehdään joissain tilanteissa leikkaus jossa aivopuolet erotetaan (hemispherectomy). Syynä on usein epilepsia. Leikkaus tehdään yleensä nuorille joiden aivot ovat joustavampia ja muokkautuvat pärjäämään yhdellä aivopuoliskolla paremmin. He ovat tietoisia, tai käyttäytyvät vähintään kuin hyvin vakuuttavat filosofiset zombiet. Kuvittelemamme Dr. F. tekee saman terveille aivoille. Ongelman ratkaisu ei siis ole mitenkään ilmiselvä.
1: Rationalistinen filosofinen mieli voi katsoa loogisia mahdollisuuksia. Voi olla että tuo leikkaus todella tuhoaa tietoisuuden ja tekee (epilepsiakohtauksettomia) filosofisia zombieita.
2: Empiristisempi filosofinen mieli taas voi ottaa teorian joka ei kata kaikkia loogosia mahdollisuuksia. Ja esittää tätä kautta, että filosofinen zombie on ylimääräinen turha konsepti. Tällöin voidaan korostaa vaikka sitä että molemmilla puoliskoilla on tietoisuus. Mutta kumpikaan niistä ei ole sama kuin ennen leikkausta. Näin ollen leikkaus tekee kaksi erilaista tietoisuutta yhden sijasta.

Tämä tilanne on tavallaan hyvin tärkeä. Daniel Dennett pitää tämäntyyppistä jaottelua tärkeänä kirjassaan "Intuition pumps and other tools of thinking". Hän kuvaa sitä miten käsiteanalyyttisesti ajatteleva mieli eroaa voimakkaasti luonnontieteellisesti ajattelevan mielestä. Hän ottaa tästä esimerkiksi magneettisuuden. Hän ottaa esille sen, että fyysikoiden maailmassa kestomagneetit ovat jotain joiden toiminta perustuu siihen että niiden alkeismagneettialueet säilyttävät magnetoitumissuuntansa myös ulkoisen magneettikentän vaikutuksen lakattua.
* Käsiteanalyysistä kiinnostunut voi ottaa esille loogisen mahdollisuuden siitä että jos jossain olisikin kestomagneettien tapaan rautaa luokseen vetävä kappale joka rikkoisi tätä oppia vastaan. He voivat kiinnostuneesti käsiteanalysoida että onko niin että tämä uusikin kappale on magneetti koska se toimii kuten magneetti. Vai pitääkö tälle antaa uusi nimi koska se toimii erilaisella toimintaperiaatteella. Tässä erimielisyydessä olisi koulukuntia ja niiden ytimessä olisi ikään kuin platonisessa maailmassa killivä aito ja ehta määritelmä. Kuin oikea määritelmä olisi löydettävissä.
* Fyysikoille tämänlainen looginen mahdollisuus ei kiinnosta koska magneettisuusteoria nojaa siihen että se ei ole käytännössä mahdollinen. Itse asiassa tämä mahdottomaksi rajaaminen tuo magneettisuusteorialle selitysvoimaa. Fyysikko joka kohtaisi tuollaisen teoriaa uhkaavan magneetin yrittäisi pääasiassa mallintaa ilmiöitä. Termien valinnalla ei tässä kohden ole niin suurta merkitystä. Määritelmistä voidaan valita mitä tahansa kunhan sen avulla saadaan mallinnettua mitä tapahtuu ja tehtyä tätä kautta paikkaansapitäviä ennusteita.

Koska neurologia on empirististä ja suuri osa mielenfilosofiasta on metafysiikkaa, konfliktit ovat selviä. Asiaa mutkistaa se, että ajatuskokeet ovat usein eettis-filosofisia. Ja fyysikot tätä kautta helposti astuvat käsiteanalyysissä syntyneisiin kannanottoihin. On tavallaan hyvin vaikeaa nähdä mitä esimerkiksi päänsiirtoleikkaus sanoo etiikan teorioille. Eikä siksi ole tavallaan ihme että moni haluaisikin lähestyä asiaa siten että olisi tärkeämpää miettiä mitä etiikan teoriat sanovat päänsiirtoleikkauksista.

Luultavasti kokonaisuus rupeaa näyttämään jotakuinkin samalta kuin minun suhteeni evoluutioteoriaan ja etiikkaan. Nähdäkseni evoluutioteoria selittää käyttäytymismalleja ja ruumiinrakenteita. Jos siis haluat selittää miksi ihmiset ovat avuliaita, evoluutioteoria selittää tämän. Ja jos pidät tätä avuliaisuutta eettisenä niin sitten evoluutio tuo tämän avuliaisuuden esille. Ja jos ihmiset lajityypillisesti ajattelevat että avuliaisuus on hyvyyttä niin sitten se on ihmisille lajityypillinen näkemys etiikasta. Mutta jos otetaan kysymys siitä että onko maailmassa joku objektiivinen moraalilaki ja vastaako tämä luonnossa ja ihmisten mielipiteistössä oleva näkemys tätä. No, se on sitten aivan oma kysymyksensä. (Enkä tiedä onko tämänlainen kysymys edes tarpeellinen. Se voi olla vessanseinäkysymys.)

Aistien passiivisuudesta ja skientismistä

Keskustelin hieman enaktivismista (enactivism) muutamassakin paikassa internetissä. Oppi on jotain jota en itse kannata. (Pidän sitä kuitenkin kiinnostavana ja relevanttina.) Muutkaan eivät kannattaneet. Ja tästä samanmielisyydestä syntyi hyvin erikoinen erimielisyys. Tässä keskustelussa heräsi erikoinen teema. Monelle ihmiselle on hyvin tärkeää pysyttäytyä Aristoteleen tyylisessä havaitsemisteoriassa. Eli näkemyksessä jossa aistit ovat passiivisia ja objektiivisia mittareita joiden dataa tulkitaan.

Enaktivismi koettiin vähintään hitusen loukkaavana. Tämä on kiinnostavaa, koska periaatteessa aiheesta tehdyt tutkimukset ovat "klassikkoja" ja erittäin vakiintunutta tiedettä. Esimerkiksi David Hubel ja Torsten Wiesel saivat Nobelin palkinnon havainnoistaan jotka he tekivät jo 1958. Heidän tutkimuksissaan, kuten "The period of susceptibility to the physiological effects of unilateral eye closure in kittens" kertovat, että kissoja pidettiin tiloissa joissa oli vain pystysuoria linjoja. Jos kissat laitettiin tämänlaisiin tiloihin niin nuorena, että ne eivät olleet vielä avanneet silmiään. Ja jos niitä pidettiin tämänlaisissa tiloissa melko kauan, ne oppivat näkemään vain pystysuoria. Ne tulivat sokeiksi vaakasuorille. Colin Blakemoren ja Grahame Cooperin "Development of the brain depends on the visual environment" toisti saman, mutta vaakasuorilla linjoilla 1970 -luvulla.

Merkittävintä näissä "kissakaruselleissa" on ollut se, että kun tällä tavalla tuotettujen kissojen aivoja tutkittiin, havaittiin myös se että näiden kissojen aivot olivat erilaiset. Aivot on havaittu muokkautuviksi elimiksi. On tavallaan väärin sanoa onko havainnointi a priorista synnynnäisesti saatua vai a posteriorisesti opittua. Enaktivismissa kokonaisuus ratkaisee. Se että meillä on tietty biologinen järjestelmä joka reagoi ympäristöön ja muuttuu tätä kautta ei-satunnaisesti vihjaa että havainnointia ei ole pidettävä joko-tai -tilanteena. Tässä ei tietenkään ole mitään kovin erikoista. Ihmiset ovat tottuneet siihen että ihmisten pituutta selitettäessä asiaa on lähestyttävä sekä geenien että elämäntapojen kautta. Aistit ovat kuitenkin hyvin eri asia. Tätä samaa logiikkaa ei oikein haluta laittaa tähän yhteyteen.

Näkisin että tässä on kaksi syytä;

Ensimmäinen syy on se, että enaktivismi hylkää kvalia -käsitteen. Kvaliakäsite onkin tavallaan sivutuote siitä että ollaan hyvinkin sitouduttuja Aristoteeliseen havainnointiteoriaan. Ja tietoisuus tarvitsee tässä kontekstissa tämäntyylisen konseptin. Enaktivisti tulee aivan täysin toimeen ilman tätä kyseistä hypoteesia. Kvaliahypoteesi taas on monille tärkeä koska se jättää tilaa ns. "sieluhypoteesille". Kvalia ei ole tietenkään 1:1 sama. Mutta se on riittävän samansuuntainen. Aika moni rakastaa kvaliaa uskonnollisuutensa vuoksi. (Toki tämä ei varmasti ole ainut syy. Mutta se on osaltaan vaikuttamassa. Ja vaikuttaa varmasti vahviten juuri netissä keskustellessa.)

Toinen syy on sitten se, että jos katsomme "tiedeuskon vastustamista" ja "skientismin kritiikkiä" voidaan huomata että siellä toistuu sama mitä löytää akateemisessa maailmassa reformoidusta epistemologiasta.

Reformoitu epistemologia on puhdasta kalvinismin vahvasti sävyttynyttä teologiaa, jossa vastustetaan "naturalismia" (EAAN -argumentti) ja samanaikaisesti korostetaan vahvasti positivistista henkeä jossa ihmisen havaitseminen ja järki nimenomaan vastaavat täysin todellisuutta (warrant) ja tekee tätä positivismia +1 aistilla olettamalla että Jumala on hyvä ja antaa meille erehtymättömät aistit ja tiedämme Jumalasta koska meillä on erityinen aisti Jumalaa varten (sensus divinitatis). Eli aistit nähdään passiivisesti Jumalan säätäminä. Tämä on asenne jossa ensin haukutaan positivismi naurettavana. Ja seuraavaksi kannatetaan täysillä positivismia kun ihmisille vain on oletettu yksi aisti lisää.

"Skientismiä" ei nähdäkseni useinkaan moitita kovin järkevästi. Se on jotain jonka ilmentymät huutavat kognitiivista uskontotiedettä. Erityisesti teologisen korrektiuden käsitettä. Olenkin aikaisemmin vihjannut siihen suuntaan että "tiedeuskon kritiikki" näyttä olevan jotain jota pitää katsoa modernin hengellisen (tai kristillisen) maailmankuvan jännitteisyyden ja sen synnyttämän kognitiivisen dissonanssin varaan. Sillä samat antiskientistiset argumentit osataan vain niissä lempiaieissa, mutta ne unohdetaan muualla.

On nimittäin havaittu että ihmiset osaavat kyllä antaa teologisesti oikeaoppisia käsityksiä asioihin, mutta käytännössä se miten he toimivat näyttää hyvinkin toiselta. Skientismin kritiikissä näyttääkin olevan se, että kritiikki on hyvin domeenispesifiä ; Skientismiä moititaan vain uskonnon kohdalla. Ja muualla skientismin kritiikissä ulkoa ja automaattisesti osatut loogisen positivismin ongelmat unohtuvat heti kun puhtaan arjesta ja kokemuksellisuudesta. Suhde näiden kohdalla on hyvinkin vahvaa naïvia realismia ja äärimmäisen vahvasti asenteeltaan positivistista. Tässä kulmassa jopa moraali nähdään objektiivisena ja reaalisena. Toisin kuin naturalistien venkoilut ties missä aiheessa joka loukkaa uskovaista milloinkin. Kreationisteille tämä on evoluutiossa, aivojen plastisuus näyttää havaintoteoriaan kohdistettuna ärsyttävän "aivan tavallisiakin ihmisiä".

Enaktivismin ärstytävyys yllätti hieman. Mutta jälkikäteen ajatellen minun ei olisi pitänyt ihmetellä yhtään. Olisi pitänyt muistaa omat teoriat ja muistaa oleellinen.

"Varovaisuusperiaate"

ArsTechnicassa oli artikkeli joka oli jonkinlainen robotiikan ja soveltavan etiikan ajatuskokeen risteymä. Ajatuksena on toisintaa aivotoiminnot koneellisesti. "With an approach known as whole brain emulation (WBE), the idea is that if we can perfectly copy the functional structure of the brain, we will create software perfectly analogous to one." Ja ennen kaikkea ; jos tässä onnistuttaisiin niin miten tätä tekoälyä pitäisi kohdella. Ajatus tuntuu epäintuitiiviselta. "Everything. Of course, a perfect copy does not necessarily mean equivalent. Software is so… different. It's a tool that performs because we tell it to perform." Mutta asia ei ole niin ilmiselvä. "While many people might choose to respond, “Oh, it's just software,” this seems much too simplistic for Sandberg. “We have no experience with not being flesh and blood, so the fact that we have no experience of software suffering, that might just be that we haven’t had a chance to experience it. Maybe there is something like suffering, or something even worse than suffering software could experience,” he says."

Just in case.

Se mihin itse tartun tässä kysymyksessä on kuitenkin jotain jota voisin paremman termin puutteessa kutsua "varovaisuusperiaatteeksi". "Sandberg argues that it's better to be safe than sorry. He concludes a cautious approach would be best, that WBEs "should be treated as the corresponding animal system absent countervailing evidence.” When asked what this evidence would look like - that is, software designed to model an animal brain without the consciousness of one - he considered that, too. “A simple case would be when the internal electrical activity did not look like what happens in the real animal. That would suggest the simulation is not close at all." Tämä näkökulma on nähdäkseni kiinnostava. Itse toki olen sitä mieltä että jos aivot todella onnistutaan simuloimaan täydellisesti niin ne ovat täsmälleen yhtä paljon "tekemässä sitä mitä niihin on ohjelmoitu" kuin mitä ihmiset toimivat ja tekevät "vain sitä mitä DNA on hermostoomme mahdollistanut". Varovaisuusperiaate on niitä varten jotka eivät ole yhtä luottavaisia tässä kohden.

Jossain mielessä varovaisuusperiaatetta voidaan soveltaa melko laajaan - ja monen mielestä luultavasti helvetillisen - argumentistoon. Tekoäly on toki siitä kiinnostava aihe, että sille on tarvetta. Moni kristitty ei itse asiassa usko tekoälyn tietoisuuteen siksi että heillä on sieluteoria. Toisin sanoen kysymys ei heistä ole lainkaan aivojen toimintaperiaatteesta. Mikään todistemäärä ei vakuuta heitä että kyseessä olisi mikään muu kuin hienosti ohjelmoitu filosofinen zombie. Kun jokin kielletään a priorisesti, on helppo torjua monenlaisia asioita.

Eläinten hyvinvointi.

Mutta varovaisuusperiaate on kuitenkin hyvin haasteellinen. Siinä kun nojataan enemmän ajatukseen mahdollisuudesta. Vaatimus varovaisuudesta on itse asiassa jotain joka alleviivaa että a priorinen kielto on tietyssä määrin paitsi science stopper niin myös mahdollistaa erilaisen julmuuden.

Ja tästä asenteesta on tullut jo nyt paljon vaikeuksia ja esimerkkejä. Nimittäin täsmälleen samaa asennetta on aiemmin kohdistettu eläimiin. Descartesin ns. Trademark -argumentin kohdalla esitin aiemmin sen miten hän piti koiraa vain mekaanisena olentona jonka tuskalta vaikuttavat olivat vain rikkimenevän koneen kitinään verrattavissa olevaa ääntelyä. Descartes vei tämän tien loppuun asti ja paloitteli vaimonsa koiran elävältä. Sillä jos jollain ei ole sielua eikä tietoisuutta, ei se koe tuskaa eikä kidutus ole silloin mielekäs konsepti. Myös William Craig on esittänyt samantyylisiä ajatuksia. Tosin hän ei ole demonstroinut uskoaan kiduttamalla eläimiä.

Tämä on kristityn kannalta hyvin inhottava asia. Olen aikaansaanut muutamissa kreationisteissa hyvin pahaa mieltä sillä että olen korostanut että Pekka Reinikainen on kirjoissaan kuvannut sitä miten eläimillä ei ole sielua ja siksi eläinten kärsimyksestä puhuminen ei ole tarkoituksenmukaista. Heistä tämä ei tarkoita että Reinikainen olisi eläinten rääkkääjä. He eivät näytä tiedostavan että tämänlaiseen asenteeseen iskee juuri sen tyylinen metaeettinen argumentointi jota kreationismissa harrastetaan evoluutikoihin. Eli ajatusta siitä että jos naturalismi ei nyt käske tappamaan ja murhaamaan niin tappava ja murhaava ateisti ei ole harhaoppinen ja ristiriidassa ateismin kanssa. Toisin kuin murhaava kristitty. Tässä samassa mielessä on aivan oikeasti tilaa sille että kristitty rääkkää ja kiduttaa eläimiä äärimmäisen julmasti ilman että tässä on mitään ristiriitaa kristillisyyden kanssa. Joten metaetiikka näyttää että kristinuskon validina riskinä olisi eläinrääkkäys. Ja että on tärkeää puhua tästäkin puolesta avoimesti jotta riskit tulevat yleisessä arvokeskustelussa kaikille selviksi. (Itse en usko että näin on mutta kreationistien logiikka toimii evoluutikoiden kohdalla juuri näin. Joten...)

Mutta varovaisuusperiaate tuo tässä kenties jonkinlaisen pelastuksen. Kristitty voi sanoa että vaikka ei pitäisi kovin uskottavana että tietoisuus olisi ohjelmoitavissa niin kuitenkin jo se että Jumalan keinot eivät ole ihmisen tiedoissa, niin jo tämä johtaa siihen että on mahdollista että jonkinlainen älykkäästi suunniteltu DNA -ohjelmointi rakennuttaa ihmisenkin sielun. Joten varovaisuusperiaatteeseen vedoten voi olla syytä olla kiduttamatta eläimiä siitä huolimatta että pitää eläinten tuskasta puhumista epätarkoituksenmukaisena.

Pro life ja muu ihmisten kanssa pelaaminen.

On hyvä huomata että kristinuskossa on itse asiassa hyvin jakautuneita kantoja kloonaamisen ja vastaavien kohdalla. Katolisilla on esimerkiksi erilaisia rajoitteita sille miten keinohedelmöitys on sallittua ja milloin ei. Osa voi ajatella että kloonaamisessa sielua ei tuoteta joten tässä on mahdollisuus jonkinlaisen filosofisen zombien luomiseen. Sen vuoksi ihmisten kloonaaminen voidaan nähdä jonain jota kristitty ei tee. Sen sijaan jos kloonista syntyy elävä ihminen, voisi olla hyvinkin tarkoituksenmukaista tuottaa niitä. Sillä onhan elämä joka tapauksessa lahja. Varovaisuusperiaate voi johtaa hyvin kiintoisiin mietteisiin tässä kohden.

Mutta kuitenkin voidaan sanoa että varovaisuusperiaatteen hyväksyminen iskee ikävämmin abortin sallijoihin ja kantasolututkimuksen kannattajiin. Sillä näiden vastustajat soveltavat usein varovaisuusperiaatetta muistuttavia argumentteja. ; 

Tämä asia koskettaa itseäni henkilökohtaisesti ; Oma näkemykseni aborttiin on se, että sikiö ei koe tuskaa jos se abortoidaan ennen kuin sen hermosto on kehittynyt. Pidän tätä hyvin uskottavana. Mutta niin kauan kun en tee sieluttomuudesta dogmaa, eli määrittele eihermostollista tietoisuutta a priori täysin mahdottomaksi, varovaisuusperiaate iskee kapuloita rattaisiin. Abortin kieltäminen "varmuuden vuoksi" muuttuukin varsin varteenotettavaksi vaihtoehdoksi.

Tai vhintään se, että en ole valmis menemään näin pitkälle kertoo siitä että olen tekemässä samanlaisia ratkaisuita kuin ne kristityt jotka eivät pidä tekoälyn ohjelmointia elämän tuottamisena ja siksi sallivat näiden deletoinnin. Varovaisuusperiaate on siis joko liian vaativa jolloin se heikentää Sandbergin argumenttia. Tai sitten varovaisuusperiaate on tosi, mutta ihmiset vain dogmaattisesti seuraavat maailmankuvaansa epäeettisyyteen.

Kuitenkin.

Jos varovaisuusperiaate otetaan vakavasti syntyy hyvin erikoisia eettisiä dilemmoita. Kuten sitä että kannattaisiko ihmisten tukea tekoälyjen rakentamista. Perinteisesti kristillisessä maailmassa "jumalan leikkiminen" on jotenkin väärin. Ja tässä taustasävynä on enemmänkin pelko sieluttomista ja tunteettomista tappajaroboteista kuin usko siitä että ohjelmointi tuottaisi aidon kärsivän ja tuntevan tietoisen olennon.

Samoin se sitoo kloonin kehityksen katkaisemisen ja abortin yhteen. Jos ihminen tekee kloonaamista ihmisillä, on monesti ajateltu että prosessi on syytä vähintään katkaista muutaman solunjakautumisen jälkeen. Ja ihmisen kloonaamista pidetään muutoinkin pahana. Kuitenkin useampi sitten antaa myöten keinohedelmöitykselle - vähintään jos se tehdään "tietyillä metodeilla. Näissä kaikissa on jotain yhteistä. Mutta jostain syystä vain hyvin harva vastaa jokaiseen kohtaan samalla tavalla.

Kompatibilismi : Mielenfilosofiaa varovaisuudella

Hyvin moni kannattaa vapaan tahdon mallia joka vaatii indeterminismiä. Heistä ihmisellä sekä on vapaa tahto että ihminen ei voi olla vapaa jos hän on "ennaltamäärättyjä rutiineja tuottava robotti". Ajatus on varsin järkeenkäypä ja se luultavasti vastaa useimpien arkikokemusta ja vielä useamman intuitiota siitä miten elämä kulkee. Tämä niin sanottu libertaristinen (ei sama kuin poliittinen libertarismi) näkemys on toisin sanoen inkompatibilistinen. Että se ottaa kantaa minkälaisella mekanismilla vapaa tahto perimmiltään toimii.

Itse olen kuitenkin kompatibilisti. Eli näen että determinismi ei ole ristiriidassa vapaan tahdon kanssa. En kuitenkaan mene tässä niin pitkälle että väittäisin että ihmisen mieli on deterministinen. Tässä kohden otan toki mielelläni esiin Eaglemanin joka keskittyy siihen miten paljon varsin mekaanisia ja esitietoisia ratkaisuita ihminen tekeekään, ja miten neurologia on paljastanut tämänlaista toimintaa runsaasti. Hänestä vapaa tahto kutistuu yhä pienempään ja pienempään tilaan. Ja että tämä pitäisi ottaa huomioon myös lakejen säätämisessä jossa teolle annettu mekaaninen selitys on usein nähty vastuunpoistamisena ja lieventävänä asianhaarana. Olen tässä varovainen hieman samaan tapaan kuin inkompatibilisti Robert Kane. Hän on tunnettu siitä että hän hyväksyy että monet ratkaisumme ovat kausaalisia. Mutta että silti olisi olemassa myös aitoja valintoja. Ja että näissä on vapaa tahto. Joten näissä tapauksissa vaaditaan indeterministinen elementti.

Tässä kohden Kanen asenne on toki hieman kuin joillain kristityillä. Niillä jotka kannattavat jonkinlaista aukkojen Jumalaa jonka tila koko ajan kutistuu ja kutistuu, mutta jotka silti luottavat että näiden jäljellä olevien aukkojen kohdalla tilanne olisi erilainen kuin niiden aiempien aukkojen kohdalla jossa tieto on täyttänyt aukon. Mutta olen tässä kuitenkin valmis antamaan indeterminismille mahdollista tilaa. Jos ei muuten niin sen vuoksi että fyysinen maailma todella näyttää tarjoavan mahdollisuuden ns. aidolle indeterminismille. Joten mitään fysiikalle mahdotonta tässä ei tapahdu. Inkompatibilisti Balaguer on minusta tässä hyvillä jäljillä koska hän korostaa että aivojen deterministisyys ja indeterministisyys on avoin mutta tieteellisesti ratkaistava kysymys. On yksinkertaisesti katsottava onko vapaan tahdon toiminta "makrotason fysiikkaa" jossa kvanttitapahtumat joukkona ovat käytännössä lainomaisia ja deterministisiä vai "mikrotason fysiikkaa" jolloin indeterminismi pääsee vaikuttamaan lopputulokseen.

Mutta olen kuitenkin kompatibilisti siitä huolimatta että olen yllä antanut tukea varsin nimekkäille inkompatibilisteille. Syynä on tavallaan se, että kun puhutaan vapaasta ja tahdosta, on käsite jossain määrin jännitteinen. Kenties termi on klassisessa kaikista libertaarisimmassa muodossaan jopa perimmiltään oksymoroni. (Tahto sitoo, vapaus laajentaa.) Pereboom on tässä mielestäni kiinnostava koska hän esittää että jotta voimme sanoa että jonkun kohteen päätökset ovat vastuullisia niin se tarkoittaa sitä että tämä agentti on päätöksensä lähde. (Hänellä on tosin argumentteja kompatibilismia vastaankin.) Ja vapaa tahto liittyy valitsemiseen ja vastuuseen. Muutoinkin jos sanomme että meillä on jokin tahto joka on vapaa niin viittaamme että tällä tahdolla on jotain ominaisuuksia. Ja nämä ominaisuudet ovat tämän agentin ominaisuuksia. ; Pereboomin ajatuksessa ei keskitytä Kanen tapaan siihen että "henkilö olisi voinut toimia toisin" vaan siihen että onko henkilö päätöksen ja teon lähde. (Vastuukysymys on etiikkaa mutta ei ole lainkaan tavatonta että moraaliteoriat pukkaavat mielenfilosofian puolelle tällä tavalla.)

Pereboom korostaa että jos indeterministinen toiminta on se miten mieli toimii niin tässä tapauksessa mieli ei olisi lainkaan valinnan lähde. Ja näin ollen indeterministinen mieli ei olisi lainkaan vastuulllinen. Tahto olisi satunnainen eikä vapaa. Päätökset eivät olisi tahdon ominaisuuksia. Olen tässä kohden hänen kanssaan erimielinen. Esitän esimerkiksi niin hulluja asioita että kvanttitason indeterministiset ilmiöt ovat kvanttien ominaisuuksia. Edustan tätä kautta koulukuntaa jossa satunnaisuus ja mielivaltaisuus ovat eri asioita. Sillä sattumalla on matemaattiset todennäköisyysominaisuudet joita sitten mallinnetaan ja tiivistetään tilastollisiksi ilmiöiksi kuten jakaumaksi ja keskiarvoksi. Mielivaltaisuutta taas ei voitaisi kuvata matemaattisesti. Jos meidän on mielekästä puhua kvanttien tiloista ja pitää näitä kvanttien ominaisuuksina. Ja puhua aaltofunktion romahtamisista ja muista vastaavista. Jos voimme tehdä näitä on meidän periaatteessa mahdollista kuvata täsmälleen samoja ilmiöitä ja tapahtumia aivojen kohdallakin.

Olen siis toisin sanoen niitä ihmisiä joista vapaan tahdon kannalta ei ole tärkeää onko aivotoiminta perimmiltään determinististä vai indeterminististä. Tärkeää on katsoa indeterminismin ja determinismin lähde. Se minkä ominaisuuksia nämä indeterministiset tai deterministiset elementit ovat. Itse asiassa en ota kantaa siihen onko mieli perimmiltään deterministinen vai indeterministinen. Sillä tämä kysymys on minusta tällä hetkellä avoin tieteellinen kysymys. Siis kysymys joka kyllä luultavasti ratkeaa tieteellä mutta jota ei ole vielä ratkaistu tieteellä. Aivot on sidottu tietoisuuteen kaiken kaikkiaan niin vahvasti että tieteen tehokkuus on melko selvästi tärkeässä osassa. Aivojen rakenne ja toimintaperiaate ja mutkikkuus ovat kuitenkin haasteita joita ei ole vielä onnistuttu ylittämään. Olen siis pelkästään kompatibilisti.

Tässä mielessä jos joku kysyy minulta että onko mekaaninen robotti vapaa, en kysy onko siinä jossain kohden jotain satunnaisgeneraattoria. Sen sijaan keskityn siihen kysymykseen siitä onko sillä tietoisuutta.