"Seurakuntalaisessa" kerrottiin piispa Seppo Häkkisen ajatuksista. Hän pelkää pakanuuden paluuta. "Seppo Häkkisen mukaan kristillisyyttä ollaan ajamassa Suomessa ulos. Toisesta ovesta tulee kuitenkin uushenkisyys sisään." ... "Virren veisaaminen, ruokarukous ja ylipäänsä kristillinen kasvatus kirvoittavat valituksia viranomaisille. Sen sijaan mindfullness, vuorikristallin näkeminen ja lapsijooga sopivat hyvin. Hindulaisuus tai buddhalaisuus ei näytä haittaavan lainkaan. Risti seinällä on sopimaton, mutta uushenkisyyteen liittyvä vuorikristalli sopii mainiosti." ... "Hänen mukaansa julkisessa keskustelussa esiintyy jatkuvasti mielipiteitä, joiden mukaan uskontokasvatus joutaa kokonaan pois niin varhaiskasvatuksesta kuin kouluopetuksestakin." ... ""Mindfulness ulottuu jo lapsiinkin". Buddhalaiseen meditaatioon linkittyvä tietoisuus- ja tunnetaitojen opetus leviää jopa päiväkoti-ikäisille lapsille. Artikkelin lopussa kerrotaan mindfullness-tunnin huipentu-van vuorikristallin näkemiseen. Lukijalle ei kerrota, että new age –uskomuksissa vuorikristalli on hyvä meditaatiokivi, joka auttaa keskittymisessä. Se kanavoi kaikenlaista energiaa, joten sitä voidaan käyttää kaikkien ongelmien hoitamisessa, ilmenivätpä ne sitten kehon, mielen, tunteiden tai sisäisen olemuksen tasolla."
Häkkisen lausunto on tavallaan hyvin omituinen.
Olen itsekin melko mindfulness -vastainen. (Se on juuri sellaista pehmohöpöä jota dissaan noin yleensäkin.) Mutta en kykene näkemään sitä buddhalaisena. Se on itse asiassa tausta-asenteeltaan kaikkea muuta kuin maailman harhoista vapautumista. Tämä itse asiassa paistaa jo ilmiön nimessä. Kun buddhalaisuudessa yritetään tyhentää mieli, yritetään olla mahdollisimman mielellisiä "mindful". Tavoitteena on stressin purkaminen. (Minusta mindfulness on kuitenkin oikein näppärää jos haluat hankkia itsellesi valemuistoja.)
Häkkinen viittaakin varmasti taustaan. Mindfulnessiin liittyy meditaatiota joka on menetelmänä tietystä ei-kristillisestä taustasta. Häkkinen sotkeekin keskenään alkuperän ja nykytilan sellaisella tavalla joka tuo oleellisesti mieleen lähinnä aktiivikreationisti Pekka Reinikaisen "noituuden paluu lääketieteeseen" -kirjan. Tämänlaiset ajattelukytkökset vihjaavat Häkkisen ajattelussa olevan tiettyjä rajoitteita.
Häkkisen väitteenä oli että kaikkea muuta uskontoa saa aika kritiikittömästi tuoda päiväkoteihin ja kouluihin paitsi kristillisyyttä. Häkkisen havainnot perustuvat tutkimuksen sijaan toisen käden lähteen anekdootin päälle rakennettuihin tulkintalisiin.
1: Mallia "Kaikki lausuvat yhdessä: ’Kiitos tunnekoulusta, meillä oli mukavaa.’” Lukijalle jää epäselväksi, ketä lopussa kiitetään, opettajaa, toisia lapsia vai jotain tuntematonta jumalaa?" Samaa voi miettiä laulaessaan ei-uskonnonharjoittavaa "suvivirttä" jossa lauletaan "Taas linnut laulujansa visertää kauniisti, myös eikö Herran kansa Luojaansa kiittäisi! Mun sieluni, sä liitä myös äänes' kuorohon ja armon Herraa kiitä, kun laupias hän on." Että viitataanko tässä herralla opettajaan, toisiin lapsiin vai johonkin tuntemattomaan Jumalaan.Samalla voi miettiä sitä onko se viitattu "sielu" jokin uskonnollinen konsepti joka olisi sensuroitu ja jota ei siis olisi julkisessa tilassa?
Tässä unohtuu se, että edes tässä anekdootissa ei puhuta buddhalaisuuteen osallistuttamisesta. Sillä vaikka mindfullness taustaltaan todella pohjautuu buddhalaisen mietiskelyn tekniikoihin, on se itsessään maallis-pinnallisen elämäntavan multihuipentuma ; Sitä haetaan hedonistisesti stressittömyyttä ja ladataan akkuja jotta voidaan toimia oravanpyörässä. Mindfulness ei lupaa nirvanaanpääsyä tai vapautumisat elämän kierrosta. Se pyrkii tekemään tästä elämästä miellyttävää. Toki mindfullness-kentällä on taatusti kaikenlaisia toimijoita, joista osa voi ympätä mukaan new age -ajattelua. En siis sinänsä pidä mahdottomana, jossakin koulussa mindfullness-kurssiin on ympätty mukaan new age-uskomuksia. Mikäli näin on, todennäköisesti suuri osa ihmisistä - etenkin niistä vihaisista ateisteista jotka suuttuvat "Suvivirrestä" on sitä mieltä, että se ei ole okei. Sama pätee joogaan.
Häkkinen ei itse asiassa demonstroi miten muita uskontoja tuodaan kouluihin. Asioista saadaan uskonnollisia lähinnä tuomalla mukaan itse ilmiön sijaan sen syntyhistoria ja muu vastaava. Hän on enemmänkin demonstroinut sitä että ihmiset pahastuvat siitä että kouluissa todellakin tuodaan sitä kristillisyyttä esiin. Kristillisyys selvästi on läsnä, ja siellä tehdään aktiivisesti sitä mihin Häkkinen kannustaa ; "”Nyt on rohkeasti puolustettava uskonnonvapauttamme, siis oikeuttamme oman uskonnon näkymiseen ja harjoittamiseen, myös julkisesti. Nyt on selkeästi asetettava painopiste kristillisen kasvatuksen vahvistamiseen, niin kodeissa kuin seurakunnissakin"
Häkkisen kommentissa on mukana aivan todellinen yhteiskunnallinen tausta.
Uskontojen, erityisesti kristinuskon, suosiossa onkin tapahtunut laskua. Kun maan keskimääräinen elintaso, demokraattisuus ja tiedeosaaminen kasvavat - ja kun sosiaalisen eriarvoisuus vähenee - uskonto menettää suosiotaan. (Siitä mikä aikaansaa mitäkin on tietysti kiinnostavaa mutta yhteys on, eikä tässä ole oikein mitään kontroversiaalia.) Euroopassa uskontojen suosio on ollut laskusuunnassa jo melko kauan. USA on ollut niitä harvoja hyvinvointimaita joissa uskonnollisuus ei ole menettänyt merkitystään.
Sosiologit ovat selittäneet tätä poikkeusta Peter Bergerin tyyliin ; Viittaamalla vapaisiin markkinoihin. Perusväite on ollut se, että euroopassa uskonnot ovat institutionalisoituneet kun taas vapaasti keskenään kilpailevat kirkot USA:ssa ovat joutuneet miettimään yleisöä ja ovat siksi tuottaneet uskontoja jotka tarjoavat paremmin vastinetta ihmisten tarpeisiin. Tätä kautta institutionalisointi viittaisi eurooppalaisiin valtionkirkkoihin ja kansankirkkoihin jotka taas olisivat ongelma koko uskonnolle. Tosin viime aikoina USA:ssakin uskonnollisuudessa on tapahtunut heikkenemistä. PEW Research Centerin mukaan jopa USA:ssa hengellinen ilmapiiri on muuttunut. Kristinuskon suosio on laskussa, ja vaikka käytännössä vaihtoehtoisten ei-kristillisten uskontojen suosiokin on kasvussa, niin kristinusko on ollut niin läpitunkevaa ja suosittua että sen laskun vuoksi myös uskonnottomuus on yleistynyt.
Tätä kautta on tietenkin päästy siihen tilanteeseen että kenties sekularisaatio on jotenkin väistämätöntä. Pitkän ajan trendit viittaavatkin siihen että uskonnottomuus ja ateismi ovat sekä suositumpia että valtavirtaistuvampia näkemyksiä. Tässä kohden mukana on kaksi elementtiä. Älykkäät ihmiset ovat jostain syystä taipuvaisia päätymään ateismiin. (Kenties siksi että heillä on erilaiset eväät "toisinajatteluun" eikä siksi että ateismi olisi ehdottomammin tosi.) Toisaalta merkittävämpi voima on siinä että kouluttamattomat ja vähemmän älykkäät ihmiset lakkaavat välittämästä uskonnosta.
Tämä tausta tarkoittaa sitä että muiden uskontojen kuin kristinuskon suosio on kasvanut ja tätä kautta on aivan mahdollista että näitä muita uskontoja myös nähdään julkisessa tilassa. Tästä huolimatta tilanteessa on mittakaavaharha. Kun on oikeasti ilmiselvää että "Suvivirressä" lauletaan kristinuskon Luojasta, ja asioita nimetään suoraan kristillisyydeksi ja kristillisiksi aamunavauksiksi, joutuvat muiden uskontojen edustajat tyytymään joko (a) sekulaaristettuihin versioihin joissa ei mainita uskontoa nimellä vaan "buddhalaisuuden" sijaan viitataan "mindfulnessiin" ja joista uskonnolliset ja hengelliset elementit ja puheet pelastuksesta ja tuonpuoleisesta on riisuttu. Tai (b) sellaisiksi jossa New Age -kristallihöpö salakuljetetaan oppitunneille sillä että valehdellaan että se on tollaista kohdan a -ilmiöstä.
Tässä mukana on kuitenkin harha. Häkkinen ei huomaa sitä että moni kriitikko on nimenomaan sekulaari. Sekulaari ei ole samaa kuin antiteisti. Uskontokritiikki tunkeutuu helposti tilanteisiin joissa julkisiin tiloihin laitetaan uskontoa ja että näihin osallistumiseen ei ole vaihtoehtoa. Häkkinen ei anekdootti-innossaan esimerkiksi kertonut oleellista ; Oliko ennen tuntia mahdollisuus kieltäytyä uskonnollisin perustein koko meditointirupeamasta. Sekulaarit kannustavat uskonnonvapauteen. Häkkinen sen sijaan edustaa piispana sitä eurooppalaista instituutio-uskontoa jossa uskonnonvapaus tarkoittaa enemmän sitä että järjestöllä on mainostilaa yhteisessä tilassa jonne on käytännössä pakko mennä ja jossa tapahtuviin asioihin on otettava osaa omasta uskonnollisesta vakaumuksesta riippumatta.
Tämä instituutioden vallan sotkeminen yksilöiden ja vain yksilöiden omaisuutena olevaan uskonnonvapauteen on kätevää koska sen jälkeen tämä sekulaari yksilön uskonnonvapauden puolustaminen saadaan vääntymään kaksoisstandardiksi kun ei tiedosteta että nämä "vaihtoehdot" ovat julkisessa tilassa näkyvissä oleellisesti erilaisella tavalla kuin kristinusko näkyy.
Häkkistä näyttää häiritsevän että luokkaan tunkee kaikenlaista pakanauskontoa. Hän ei ole tässä kovin selkeä, osittain siksi että asennevammojen kätkeminen siihen että ei suoraan sano sitä vaan vihjaa siihen suuntaan vahvasti on keino väistellä vastuuta. (Tosin jos Häkkistä ei häiritse, niin montaa muuta uskovaista kyllä häiritsee ja tämä johtaa siihen "yleinen valitus" -teemaan joka on Häkkisen oman tekstin mukaan relevantti.)
1: Sen verran on selvää että sanana "pakanuus" on jo itsessään jossain määrin pejoratiivinen, konnotaatioiltaan kristillisessä yhteydessä pilkallinen. Sanan etymologiakin on kiinnostava ; paganitas -viittaa maalaisuuteen. Moukan ja juntin konnotaatiot ovat suunniteltuja. Tämä on kiinnostavaa koska se sisällöltään kuitenkin viittaa siihen että "on uskovainen joka ei kannata kristinuskoa, juutalaisuutta tai islamia". Toki tätä voisi lieventää ja selittää että jos joku kristitty kutsuu uskonnosta ja hengellisyydestä vieraantunutta mindfulness -tyyppiä pakanaksi niin se on loukkaava vain jos nojaa kristittyjen määritelmään. Monet New Age -ihmiset kutsuvat itseään ihan hyvällä mielin pakanoiksi. Tässä vain unohtuu se että lausujan identiteetti määrittää sen kuka on se joka tarkoittaa jotain käyttäessään sanaa. Kristillisessä perinteessä pakana on lukkiutunut. Ja pakana -sanan käyttö kertoo tätä kautta sanojan asenteesta. Asennevammaisuuden kohtaamisesta arkielämässä taas on jotain josta voi pahastua vakaumuksesta riippumatta. Jos Häkkinen käyttää sanoja jotka kertovat Häkkisen asenteesta muita kohtaan, tästä on asiallista pahastua juuri niin että nojataan siihen "kristilliseen termiviitekehykseen" jota Häkkinen edustaa oikein piispan auktoriteetilla.
Hän ei kuitenkaan näe sitä että tosiasiassa niillä ei ole samanlaista näkyvyyttä ja tilanhallintaa. Esimerkiksi kevätjuhlissa ei yhteislauleta yhtään ainutta buddhalaisten, hindujen, islamilaisten, juutalaisten tai ateistienkaan laulua. "Suvivirsi" tulee kuitenkin laulaa tai piispa Jolkkonen paiskoo ovia. Tässä ja vain tässä asetelmassa on todellakin syytä puhuakin uskontojen samanarvoisesta kohtelusta. Häkkinen ei tätä tee. koska se ei varmasti aja hänen asiaansa.
Häkkinen vertaileekin ei-vertailtavaa samanlaisina.
Oleellisia kriteeriattribuutteja voi olla monia. Jos lähdetään siitä miten Häkkinen itse asiat näkee, eli "Yksinkertaistaen ja kärjistäen voi todeta, että risti seinällä
näyttäytyy epäsopivana, sen sijaan uushenkisyyteen liittyvä
vuorikristalli sopii aivan mainiosti." niin yksinkertaisesti ja kärjistäen Häkkinen joutuisi
1: Tekemään sen että kävisi läpi kaikkien koulujen kaikki luokkahuoneet ja laskea montako ristiä ja montako vuorikristallia siellä on seinällä koko ajan näkyvissä. Yhden kerran jollain yhdellä tarinassa olevalla kenties oikeasti tapahtuneella anekdoottitunnilla ollut yhden oppitunnin mindfulness -harjoitteeseen liittyvä vuorikristalli tuskin rinnastuu uskonnolliseen symboliin joka on läsnä joka ikisellä oppitunnilla riippumatta luokassa käsiteltävästä oppiaineesta. Tälläinen alati-läsnä oleva on läsnäolollaan symbolista instituutiovaltaa alleviivaava. Ja kun Häkkinen sitten tekee laskentonsa loppuun ja toteaa että vuorikristalleja ei välttämättä löydy ainoankaan luokkahuoneen seinältä paraatipaikalta, hän joutuu kenties keksimään tästä läsnäolon puutteesta sen todellisen syyn siitä miksi näistä seinällä roikkuvista vuorikristalleista ei tule valituksia.
2: Toisaalta on syytä huomata että valitukset liittyvät uskonnonvapauslakien rikkomisiin tai tälläisen rikkomisen epäilyyn. Ja ilmoitus tulee jos läsnäolo on koettu ärsyttävänä ja häiritsevänä. Joten kenties valittaminen johtuu siitä että kristityt ovat muita paskiaismaisempia pyrkyreitä jotka vähät välittävät muiden ihmisten vakaumuksista. (Tämä vastaa rehellisesti sanoen omia kokemuksiani. Kyseessä ei ole varmasti vain näkökulmavalinnasta, koska olen hyvin monessa uskonnollisessa ja ateistisessa ryhmässä. Ja pääsääntönä on että käännyttäjähihhulit ja ateistejen ja uskonnottomien vakaumuksille pilkallisesti suhtautuvat ja muuten heidän näkemyksiään vähättelevät ovat aina kristittyjä. Islamistejen riskeistä puhutaan paljon mutta yksikään islamilainen ei ole vittuillut minulle. Jos saisin euron aina kun kristitty vittuilee minulle, olisin rikas. Kristityt ovat myös johdossa jos ajatellaan itsemurhaan ajettuja läheisiä ja itse henkilökohtaisesti saamiani tappouhkauksia. Kenties kaikki uskonnot ja vakaumukset eivät todella ole samanarvoisia. Kenties ei. Ja tässä "ei" -tapauksessakin on selvää että on turhaa kuvitella että vastavuoroisuuteen taipuvaiset ihmiset eivät jotenkin reagoisi ja muuttaisi asenteitaan niitä ihmisiä kohtaan jotka heitä aina nurjasti, kurjasti, epäreilusti ja olkiukkopilkkojen avulla lähestyvät päivästä, kuukaudesta ja vuodesta toiseen.) Islamilaiset tai juutalaiset eivät käännytä tai mesoa. Hindulaisia saattaa nähdä uskontoaan harjoittamassa, mutta he eivät osallistuta kaikkia omiin rituaaleihinsa. Tämä ero kertonee jotain oleellista siitä mitkä uskonnot ovat muita helpommin tilanteissa joissa eriuskoisten uskonnonvapauden rajoja ylitetään. Kristinuskon näkyminen kouluissa on ollut enemmän kuin aktiivista vuosikausia. Ja tässä tilanteessa ei voi sanoa muuta kuin että ihmiselle joka tekee jatkuvasti samaa ja joka vastaa jopa tämän saman tekemisestä johtuviin ongelmiin siten että tekee enemmän sitä samaa ja joka kaiken tämän jälkeen odottaa erilaista lopputulosta. Heille on oma nimensä. Kun organisoitunut ihmisjoukko tekee tätä samaa, sitä kutsutaan uskontoinstituutioksi. Sen kovimpia sekoilijoita ilmeisesti kutsutaan piispoiksi.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Berger. Näytä kaikki tekstit

perjantai 30. lokakuuta 2015
perjantai 29. tammikuuta 2010
Nihilaatio
"Hirvonen ja Kotkas siis analysoivat, että kritiikkini freudilaista oikeusfilosofiaa kohtaan johtui siitä että egoni "puolustautui tiedostamatonta vastaan kuvittelemalla itsensä tieteen herraksi"! Näin Freudin teorioihin kohdistettu kritiikki osoitti Freudin teorian todeksi. On selvää että tällainen argumentaatio tekee arvostellusta teoriasta kumoutumattoman dogmin, kun kaikki kritiikki on vain lisätukea teorialle."
(Janne Kivivuori, "Psykokulttuuri ja Freudilaisuus Suomessa", Marko Hamilo (toim.) "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa", sivu 42)
Marko Hamilon toimittama "Älkää säätäkö päätänne - häiriö on todellisuudessa" muistuttaa siitä että lääketiede ja psykologia kuten muutkin tieteet kehittyvät kumulatiivisesti. Tämä tarkoittaa sitä että uudet hoidot ovat tehokkaampia kuin vanhat, ja joskus vanhat näkemykset poistetaan väärinä, eikä niihin enää palata. Samoin tuloksista tulee tarkempia : Eri lääkärit tai psykologit tai tiedemiehet tunnistavat ilmiöt toisistaan yhä tarkemmin. Ja ovat erotteluista yhä vähemmän erimielisiä.
1: Tähtitieteen kautta: Ennen ei osattu erottaa tähdenlentoa, planeettaa ja tähteä toisistaan, nykyisin tiedämme jopa sen, miten suuria nämä tähdet ovat. Ja eksoplaneettoja, joita ei osattu Galilein aikaan kuvitellakaan, on löydetty. Ja mittalaitteiden ja tieteen paranemisen kautta virheitä sattuu yhä vähemmän. Ja jos saat yhdeltä tietyn kannanoton, saat toiseltakin yhä suuremmissa määrin saman tuloksen. Toki sitä ollaan yhä erimielisiä monista asioista, mutta debatin tarkoituksena on vähentää tätä, päästä tulokseen. Eikä vain osoittaa että "kato kun me ollaan suvaitsevaisia ja avomielisiä".
Sen sijaan se muistuttaa että psykokulttuurissa, eli psykologisoidussa valtapelissä, tätä ei tapahdu. Niiden trendit vaihtuvat, mutta niitä kuvaa pikemminkin samanlainen vaihtumisrytmi mitä esimerkiksi muodin kohdalla. Näkemysten esittäminen ja vaihtuminen ei saakaan kuvaustaan paradigmaattisesta mallista, vaan niiden kuvailuun sopii tuotteen elinkaarianalyysi. Näissä vanha muoti voi palata, koska kysymys on suosiosta. "Lopullista" eliminointia ei siis tehdä, jotkut asiat vain lakkaavat olemasta "In". Uusia ideoita syntyy, saa suosiota, katoaa ja unohtuu samaan tapaan kun muotisuunnittelijoillakin.
Tärkein tähän liittyvä asia on nihilaatio. Tämä on Bergerin ja Luckmannin nimeämä huonon argumentaation rakenne, jossa teoriasta tehdään kritiikki -immuuni siten että kritiikki kielletään suoralta kädeltä selittämällä se etukäteen. Tässä on tietysti kaksi osaa joita ainakin toinen toteutuu (1) ennustus kritiikin tulemisesta (2) ad hoc -selitys siitä miten tämä kritiikki johtuu siitä että kritisoitu onkin oikeassa. Näin empiiristä tai muunkaan laista kriittistä arviointia ei voida tehdä. Tämä sana esiintyy kirjassa vain kerran. Mutta jos minun olisi otettava yksi käsite, joka värittää koko kirjan esittämän maailman, se on juuri tämä.
Nihilaatio on muun muassa lahkojen toiminnassa esiintyvä ilmiö. Siinä ennustetaan kritiikki, ja sitten tämä kritiikin esittäminen osoittaa että kannanotoissa on oltava perää. Tätä tarkoittaa esimerkiksi se, jos jonkun lahjon edustajat ennustavat jollekulle heidän kanssaan toimivalle että joku sukulainen voi pian varoitella. Ja kertoa että takana on Saatanan kokema pelko kääntymisestä. Helvetin herrahan haluaa estää että kukaan kääntyisi ja pelastuisi pois hänen vallastaan. Tätä kautta kritiikin esittäminen on ikään kuin ennustettu, lahkon näkemykseen täysin sopiva.
Psykokulttuurin kohdalla tämä toteutuu monella tavalla. Yksi on se, että psykokulttuurin kritisoija tulkitaan sairaaksi. Keinoja on useita: Esimerkiksi (1) Jos kritisoija käyttää tieteitä apunaan, tämä kertoo siitä että tämä tarttuu välineelliseen järkeen. Hän haluaa kokea hallintaa kaikesta, ja irtautua tunteistaan. Sen sijaan psykologiassa pitäisi tunnustaa että on haavoittuva, ja tätä kautta hän ei olisikaan hallinnassaan. Siksi kritisoijan tulisi saada terapiaa. (2) Terapiassa pitää olla avoin ja kertoa tunteistaan, joten vastustajalla täytyy olla kovia arpia mielessään, koska hän vastustaa ajatustakin että ne nostettaisiin esiin. (3) Koska kritisointiin panostaa asian täytyy olla tärkeä, joten takana on emotionaalinen sitoumus. Tämä tarkoittaa sitä että kritisoitu asia on uhka, joka pelottaa. Tätä kautta syynä ei ole se, että psykokulttuurissa olisi mitään vikaa. Kriitikkoa vain pelottaa. (4) Asian kiistäminen on torjuntaa.
Tietenkin näiden takana voi olla muitakin syitä, mutta tämä onkin montaa syytä miksi tämä "nihilointipuolustus" on argumentatiivisesti sekä huono että sosiaalisesti epäkohtelias (1) Se on ad hoc -selitys, joka liimataan "voi ollalla" päälle. (2) Se on ad hominem, jossa kriitikon esittämät argumentit sysätään syrjään ja sen sijaan viitataan että tämän täytyy olla väärässä koska hän on pöpi. Sen sijaan normaalisti koko argumentaation takana on ajatus siitä että pöpi voi olla oikeassa ja kuningas ja älykkö väärässä – asian hyvyys punnitaankin esitettyjen argumenttejen kautta eikä viittaamalla esittäjän habitukseen. (3) Se on red herring, jossa varsinainen aihe, onko psykokulttuuri perustellut kantansa hyvin, jätetään syrjään ja siirrytään keskustelemaan heidän vastustajiensa habituksesta.
On selvää että jos kriitikko leimataan hulluksi, päästään vain mollaamis-puolustelulinjalle jossa käsittelyn alla on vain ihmisten persoonia, eikä taustalla oleviin taustateorioihin päästä edes käsiksi. - Tämän vuoksi nihilaatio onkin lahkojen toiminnassa niin yleistä.
Toinen nihilaation keino on muuttaa kritiikki merkityksettömäksi. Tähän Hamilon toimittama kirja tarjoaa valtavan määrän erilaisia vaihtoehtoja, joista pistän esille muutaman.
1: Jos ihmiset eivät parane terapialla, syynä on kieltäytyminen. Tässä mieli pistää vastaan paranemiselle, koska se joutuisi käsittelemään asioita jotka pelottavat. Tätä kautta viive paranemisessa johtuukin siitä että terapeutti on oikeilla jäljillä - eihän mieli muuten taistelisi vastaan. Jos ihminen ei tee tätä tietoisesti, hän tekee tämän tietysti tiedostamattomalla tasolla. Hän ei ole saanut tarpeeksi terapiaa.
2: Kun on erilaisia kilpailevia koulukuntia, mikään kritiikki ei sovi kaikkiin. Itse asiassa eri koulukunnat ovatkin monissa asioissa täysin erimielisiä keskenään. Näin koko näkemys on koko ajan suojattuna, koska kritiikin on osuttava kaikkeen. Väärässä olevaa ei eliminoida ja jätetä kokonaan viittaamatta, kielletä sitä. Tästä seuraa myös se, että eri terapeutit eivät anna samoille potilaille samaa diagnoosia ja ehdottavat erilaisia parantamisstrategioitakin. Kuitenkin yleisesti kaikissa tunnetuissa toimivissa tieteissä tuloksilla on tietty hajonta, joka ajan mittaan suppenee ja tarkentuu.
3: Vastustajat esitetään taloudellisesti sitoutuneina ja vihjataan että tämä tarkoittaisi samaa kuin että he ovat väärässä, ja esittävät perusteluja vain sen vuoksi että he tienaavat sillä. Lääketehtaat saavat rahaa, joten totta kai heillä on intressejä. Kuitenkin myös psykokulttuurin parissa toimivat, kirjoja myyvät ja erilaisia terapioita ja kursseja pitävät, saavat toimistaan rahaa. Tätä kautta heillä itselläänkin on intressejä. Tätä ei kuitenkaan jostain syystä mainita. Tosiasiassa intresseillä voi olla merkitystä, mutta ratkaisevaa ei jälleen ole se, kuka sanoo vaan se, miten perusteltuja tulokset ovat.
4: Ehkä huolestuttavin keino on kuitenkin se, että jotkut esittävät että totuusarvolla ei ole mitään merkitystä. Tieteellisyys on väärä tapa, koska ihminen on määritelty sellaiseksi että sitä ei voi määritellä. Siitä voidaan saada transsendentteja vilauksia. Eri tulkintojen totuusarvo on merkityksetöntä, merkitystä on vain sillä että erilaiset tulkinnat ovat "mielenkiintoisia". Kysymys onkin, miten tätä kautta voidaan tehdä ollenkaan "oikeaa tai väärää terapiaa"? Jos kyseessä on vain itseironinen juttelu mallia Derrida, niin miten ihmeessä ihmisten muka kannattaa ylipäätään mennä hoidettavaksi psykokulttuurin edustajan pariin?
Muutamia esimerkkejä mainitakseni: Peter Gayn mukaan psykoanalyysin kritiikki on pakonomaista. Neubarista kriitikot haluavat tehdä isänmurhan. Ja muuten vain yleisesti ollaan sitä mieltä että kritiikki on psyyken torjuntaa, ja vahvistaa totuutta. Myös Freud psykologisoi vastustajansa, se että oli erimielinen kertoi että psyykessä oli vikaa. Siksi tarvittiin vastarintaa, että asia ei tulisi tietoisuuteen. Asia haluttiin torjua, joten tästä tilasta ei oltu tietoisia. Nykyään kritisoijia varten on varattu nimi "basher", ja heidän aktiivisuutensa kertoo siitä että kaikki se energia jota käytetään kritiikkiin tarkoittaa sitä että vastarinta on suurta. Kirja muistuttaa tässä kohden siitä että psykoanalyysin puolustaja on yleensä haudanvakava, se että potilaat saavat oikeaa hoitoa on tärkeä asia, joten tähän tulee tietysti paneutua paljon. Vasta tappioasemassa tämä kortti nostetaan esiin.
1: Tämä argumenttitapa on yleinen myös fundamentalistikristityillä. Heistä moni uskoo että jokainen ateistikin tietää "jos ei tietoisesti niin alitajuisesti" että Jumala on Totta. Kun he pelastavat ihmisiä, heidän motiivinsa on puhdas. Onhan tärkeää että ihminen elää totuudessa. Aina säännöllisesti tärmää kommentteihin joissa oikeus olla erimielinen kyseenalaistetaan. On esimerkiksi "huolestuttavaa" että joku uhraa aikaansaa, ja että "on mahdotonta ymmärtää" miksi ateisti voisi olla motivoitunut asiastaan - paitsi jos "hän sydämessään tuntee Jumalan kutsun ja pelkää sitä".
Tätä kautta itse Sigmund Freud ennusti kohtaamansa kritiikin aivan kuten lahkolaiset ennustavat omansa. Mutta valitettavasti tämä tulkinta on vain yhtä tosi kuin ajettu näkemys. On aivan yhtä oikein sanoa että huolestunut sukulainen pelkää että kultti vie rahat, ajan ja pakottaa toimimaan ja ajattelemaan tietyllä tavalla. Silloin takana ei tarvita mitään Saatanan pelkoa kääntymisestä.

Tunnisteet:
ad hoc,
ad hominem,
Berger,
Derrida,
Freud,
Galilei,
Gay,
Hamilo,
Hirvonen,
intressit,
itsekritiikki,
Kivivuori,
Kotkas,
lahko,
Luckmann,
Neubar,
nihilaatio,
psykoanalyysi,
tieteensosiologia
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Koulun seinän opetussuunnitelma.
Koululaitoksen tehtävänä pidetään sekä asioiden että arvojen opettamista. Tästä seuraa tietenkin se, että siinä missä tiede on arvovapaata, koulutus ei voi olla. Tämä ei aina ole aivan jännitteetöntä. Sillä koulu opettaa "asiana" kriittistä ajattelua ja "arvoina" sosiaalista ajattelua. Jännite syntyy tietysti siitä että kriittisyys on monin paikoin juurikin "epäsosiaalisuutta", jännitteitä lisäävää. Sillä kriittisyyteen liittyy myös olennaisesti kyky kyseenalaista sen sijaan että menisi massan mukana. Sosiaalisuutta korostettaessa opetetaan käytöstapoja, tottelemista, opittujen asioiden toistamista, yhteiskunnan tukemista ja muuta vastaavaa. Kriittisyydessä taas velvoitetaan kysymään hankalia kysymyksiä ja olemaan muutenkin "hankala".
Täysin ristiriidassa nämä eivät ole, koska sosiaalisuus voidaan ohjata siihen että myös kriittisyys on hyväksyttävä hyväksytään. Mahdollisuuksiakin on. Tämä ei kuitenkaan usein toteudu. Syynä on esimerkiksi oppilaiden laiskuus, pohjimmiltaan se että "ei jaksa kiinnostaa". Ja se, että opettaja opettaa ensimmäisellä filosofian tunnilla että auktoriteettejä pitää kyseenalaistaa ja sitten loppuaika kuunnellaan ja totellaan. Pohjimmiltaan kysymys on sekä tasapainosta, siitä kuinka paljon on kriittisyyttä ja sosiaalisuutta. Mutta myös asenteesta, jolla kriittisyyteen suhtaudutaan.
Koulussa puheissa korostuu usein OPS, opetussuunnitelma. Se on se, mitä lakiin on kirjattu. Sitten on se käytäntö, joka on mahdollisesti hieman erilainen. Voitaisiin puhua piilo -opetussuunnitelmasta.
Koulua kuten muutakin tahoa tulee tarkastella sen luonteen kautta. Tässä tarvitsen hieman "apuja". Onneksi tiedän mistä sellaisen saan. Berger ja Luckmann ovat esittäneet että kulttuurissa on hegemonioita, jotka ovat niin voimakkaita että niitä ei enää "nähdä" kysymyksinä. Tämä tarkoittaa sitä että niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Tämä on institutionaalista sokeutta, joka ylläpitää arvoja ja niihin liittyviä valtarakenteita. Koulun, kuten muunkaan vastaava kohdalla, tulkinta ei aina ole helppoa, koska valtarakenteita on kahdenlaisia : Pintarakenteet ovat usein aika helposti nähtäviä, ne voivat olla selkeitä sääntöjä. "Mitä, Kuka, Monta" -tyyppiset kysymykset ovat pintarakenteen kysymyksiä silloinkin kun kyseessä on kirjaamattomat mutta tiedetyt pintarakenteet. Syvärakenteet ovat asemaltaan määrääviä mutta ne ovat suurimmaksi osaksi tiedostamattomia. Niihin coidaan päästä käsiksi "Miksi" -kysymyksillä. Tosin kun institutionaalisen sokeuden rakenne on mitä on, näitä itsestäänselvyyksiä on usein vaikein keksiä.
Ideologia ei elä yksin, se vaatii sopivan rakenteen.
Jotta ideologia selviäisi, on ulkopuolisella yhteiskunnalla olennainen merkitys. Jotta siinä voitaisiin olla, valitaan selittäviä tarinoita jotka mahdollisimman hyvin sopivat jo olemassaolevaan rakenteeseen. Syvärakenteiden on sovittava pintarakenteisiin. Tästä seuraa helposti tilanteen säilyttävyyteen pyrkivää toimintaa : Erilaisen tilan ja institutionaalisesti sokean asian välillä koetaan jännite ja idea taas on "itsestäänselvästi oikein", jolloin on selvää että erilaisen tilan on oltava paha asia. Näin ideologiaan liitetään rituaalejen kaltaista toimintaa ja ideologiat toimivat näiden toimintaperiaatteiden kautta. Näin laajasti määritellen rituaali tietysti eroaa sen arkikielen merkityksestä, se ei tavoittele uskonnollisuutta.
Ja tätä kautta päästään Peter McLarenin "Schooling as a ritual performance":en. Hänestä koulutusjärjestelmäkin on tälläinen järjestelmä. Se on tietyllä tavalla toimiva prosessi. Tämä ei tietenkään ole yllätys, koska jo aluksi olen maininnut siitä että koulutukseen liitetään myös arvot, jotka nykyisin korostavat sosiaalisuutta esimerkiksi kristillisyyden tai kommunismin sijasta.
Tähän sopii tietysti se paraikaa vellova "krusifiksijuttu". (Taustoitus luolassa eläville: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin määräsi Italiassa kouluissa seinillä olevat krusifiksit uskonnonvapautta loukkaaviksi. Kipinä tuli ateistilta ja suomalaiselta Lautsilta.
Arhi Kuittisen näkemys oli aika tiukka. Hänestä risti on ensisijassa kidutusväline, joka ei ole (1) alkuperäinen Jeesuksen tunnus ja se (2) tuo jännitteitä uskonnon pehmeyteen rinnastaen. Hänelle kirkko muutenkin edustaa jotain joka pysyy kurissa vain tilanteiden vuoksi, ja joka olosuhteiden muuttuessa muuttaisi luonnettaan. Toki tämä on tottakin: Olosuhteiden muuttuessa kirkon on sopeuduttava tai tuhouduttava, ja harvapa sitä omaa uskontoaan vapaaehtoisesti uhraa. Mutta mielestäni muitakin vaarallisia mahdollisuuksia on. Itse asiassa jos olosuhteet muuttuvat, se antaa joka tapauksessa tilaa pahantahtoisille syvärakenteille. "Yleinen nyrkkisääntö", joka valtarakenteissa on on se, että ne eivät jää täyttämättä. Mielestäni hän myös taustoittaa "liikaa", niin että suuri osa on offtopicia. Symbolit muuttuvat ajan kanssa, ja ideologiat joustavat aina sitä mukaa kun sen on pakko mukautua pintarakenteisiin. Siksi alkuperä ei ole sama kuin nykytila. Symboli on myös kontekstisidonnainen, ei aina sama.
Tämä ei tosin tarkoita ihan sitä mitä Helsingin Sanomissa esitettiin. "Merkkien maailmasta emme kuitenkaan pääse eroon. Merkkien alle ihmiset ajetaan, ja sinne he hakeutuvat. Jos kristilliseen perinteeseen viittaavat symbolit häivytetään, tilan valtaavat kaupalliset ja nationalistiset symbolit. Sellainen kehitys vähentää luultavasti entisestään kykyämme lukea muidenkin uskontojen oppeja ja perinteitä - sekä myös ateismia." Tämä on rakenteeltaan aika erikoinen. On nimittäin totta että ihmisille tulee jonkinlaisia valtarakenteita. (Symbolit taas ovat niiden käyttämiä keinoja.) Kuitenkin tässä on hyvä muistaa että se ei välttämättä koske joka ikistä soppea. Jos koulun seinällä ei ole krusifiksiä se ei tarkoita että sen tilalle olisi laitettava vaikkapa McDonaldsin mainos tai Suomen siniristilippu. Seinä voi olla tyhjäkin. Silloin nämä asiat tulisivat koulun ulkopuolelta.
Tässä korostettiin "uskonnollista lukutaitoa". En ymmärrä miten seinäkoriste vaikuttaa siihen. Uskontoja perustellaan nykyään ikään kuin "tapaoppaina", jossa opitaan ymmärtämään ihmisiä ja kulttuureita. Mielestäni tämä on hieman outo tapa lähestyä asiaa, koska jos näin olisi, uskonnonopetus kannattaisi korvata sosiaalisella kanssakäymiskursseilla, joissa opeteltaisiin eri maiden etikettiä. (Älä näytä jalkapohjiasi japanilaiselle. Äläkä anna sille puukkoa, väärinymmärtää vielä ja tekee seppukun!) Minusta uskonnon ymmärtäminen on tietysti tärkeää, mutta syy ei ole missään "monikulttuurisessa toimeentulemisessa". Tässä uskonto on joko merkityksetön (jää etiketin jalkoihin) tai sitten toimeentulemista vaikeuttava (fanatismi voi johtaa kaikenlaiseen.)
Omasta mielestäni uskonto on muuten tärkeä. Ne ovat isoja kulttuurillisia ilmiöitä, joiden nimissä ihmiset hyppivät kuin marionetit. Lisäksi niiden kohdalla tulee konflikteja. Monikulttuurisuuden lisääntyessä en usko että jännitteiset kilpailevat ryhmät vähentävät tätä. Tässä alueessa on jo, ja luultavasti syntyy lisää, erilaisia keskenään kisaavia kenttiä, jotka vaativat huomiotamme. Me joudumme reagoimaan niihin. En siis lähde "one world together" -utopiasta, jossa uskontojen ymmärtäminen vähentää erimielisyyksiä, vaan siitä että nämä jännitteet ovat olotila. Niihin on opittava suhtautumaan. (Aiempaan viitaten: Luomaan sosiaalisen kentän joka mahdollistaa kriittisyyden ja sellaisen kriittisyyden joka mahdollistaa sosiaalisuuden.)
Seinäkrusifiksi on kuitenkin kahdella tavalla kiinnostava.
1: Ensinnäkin se näyttää että symboleilla on valtava vaikutus yhä nykyäänkin. Ateisti muistuttaa tässä kohden eräänlaista kreivi Draculaa, joka kavahtaa kristillisiä symboleja. Suvivirsikin on tätä kautta muuta kuin "pelkkä höpö laulu", jona se ainakin itselleni ilmenee. Heille se on symboli uskonnollisesta vallasta joka pakottaa heidät osallistumaan. Rituaaliin osallistuminen on heille sosiaalisuutta kriittisyyden yli. (He käyttävät vähemmän sivistyssanoja mutta henki on sama. Te tiiätte.)
___1.2: Jännittäväksi tämä tekee tietysti ateistejen vapauden. Olen aina ollut hieman huvittunut sellaisesta vapaudesta joka koostuu kielloista. Uskovainenkin usein selittää miten uskonto vapauttaa ja tekee moraaliseksi samanaikaisesti. Tosiasiassa jälkimmäinen vaatii sitä että ensimmäinen ei päde. Uskonnoissa moraalinormisto tuodaan ulkoa, jolloin sanotaan että ei ole ihmisen asia päättää tästä asiasta. Mitä merkittävämpänä uskonnolliseen ideologiaan kuulumisen katsoo olevan moraalille, sitä enemmän sanoo että ihmisen oma etiikan pohtiminen voi johtaa vain huonoon. Tämä tarkoittaa sitä että tästä vapaudesta luovutaan, toki hyvyyden nimissä. (Kuten aina.) Sovellettuna ateismiin tämä sama on juuri sitä että samanaikaisesti voidaan kieltää toista pukeutumasta burhaan (mikä kieltää yksilön uskonnon näyttämisen) eli sanoo että yhteiskunnan pitää rajoittaa yksilöä. Ja toisaalta yhteiskunnan ylläpitämää uskonnollisen symboliikan käyttöä pitää kieltää ja rajoittaa (ainakin kouluissa). On selvää että tämä vapaus näkyy ulkopuolisille kohdistetuissa rajoitteissa. Uskontoja minä suvaitsen sikälimikäli (1) he tekevät käskyjä itselleen eivätkä komenna minua elämään heidän valintansa mukaan tai jos (2) heidän flametrollaamisensa on sellaista että se huvittaa minua puhtaalla typeryydellään.
2: Toisaalta myös uskovaiset ovat osoittaneet että kyseessä on heillekin iso asia. Ristien pitämistä perustellaan ja sitä puolustetaan kuin sillä olisi isokin merkitys. Silloin herää kysymys siitä, että ehkä ateistit ovatkin ihan oikeassa sen valtapyrinnön kanssa. Selvästi asialla on merkitystä.
Tietenkin tässä tyhjästä seinästäkin tulee voitto ateisteille. Valtapyrinnöistä vapaata luokan koristelu ei siis olisi. Mutta se ei olisi sellaista valtapyrintöä joka tarttuisi lapsiin. Sillä sinne ei olla laittamassa tilalle mitään "ateistien merkkejä".
Itselleni krusifiksi on seinäkoriste. En voisi keksiä turhempaa asiaa kinata. Tosin jos minuta kysytään ohjeistusta luokan koristeluun, niin haluaisin että sinne laitettaisiin kuvia piilevistä, ne ovat kauniita. Tosin olen ihmetellyt miksi kouluissa on niin pehmoa, joten sinne voisi laittaa shokeeraavaakin materiaalia. Ekaluokalla ollessani opettaja kertoi loismadoista jotka Afrikasa menevät ihmisten jaloista sisään ja päätyvät lopulta silmiin. Se oli sellaista aineistoa joka jäi mieleen, ja siinä oli kaikesta huolimatta hyvä idea ja arvokas kohde. Nykyään vain tuntuu että kaikilta kolhuilta tulee suojata. (Niitä klommoja tulee itse kullekin. On vain katsottava että ei liikaa.)
Minua ei haittaa jos krusifiksit ovat seinällä. Minua ei haittaa jos ne ovat poissa. Ja jos niitä ammuttaisiin tarkkuusammuntapaikassa, niin taatusti ampuisin niillä. Ampuisin niitä Dirty Harry -sitaatilla: "I know what you're thinking. "Did he fire six shots or only five?" Well, to tell you the truth, in all this excitement I kind of lost track myself. But being as this is a .44 Magnum, the most powerful handgun in the world, and would blow your head clean off, you've got to ask yourself one question: Do I feel lucky? Well, do ya, punk?" Ja jos joku toivoo sellaista vaikka synttärilahjaksi ja satun olemaan varoissani, niin miksipä en ostaisi sellaista?
Toki valtarakenteet ovat tärkeitä. Kun tosiasia ja sitä symbolisoiva asia muuttuvat identtisiksi, aletaan itse asiassa puhumaan sanataikuudesta. Se on sitä taikauskoista ajattelutapaa, joka on ihmiselle yllättävän luontevaa. Itse asiassa Ursula K. Le Quin "Maameren velho" -kirjassa esitetään juuri tälläinen todellisuus. Sana ei olekaan vain joku merkkijono jonka sisällön olemme mielivaltaisesti keskenämme sopineet, eikä todellisuus ole jokin johon sanaa käytettäessä yritetään viitata. Sana ja totuus ovat yksi ja sama.
1: Se, että kyseessä on sanataikuus ja "huono ajattelu" ei kuitenkaan valitettavasti tee siitä yhteiskunnassa toteutumatonta. Sillä ihminen ei ole rationaalinen olento, vaan tunneolento. Symboli toimii ateistissa ja uskovaisessa samalla tavalla, kuin astrologin antama ohje päivän tekoihin toimii neuvoa kysyvälle. Vaikka horoskooppi olisi heitetty nopalla, se että joku noudattaa ohjetta tarkoittaa sitä että ennuste toteutuu. Ei siksi että ohje olisi syntynyt totuudesta, vaan sen vuoksi että siihen uskotaan.
Minua itkettäisi jos ei huvittaisi.

arvo,
astrologia,
ateismi,
Berger,
hegemonia,
kieli,
koulutus,
kriittisyys,
Lautsi,
Le Quin,
Luckmann,
McLaren,
pintarakenne,
rituaali,
sosiaalisuus,
symboli,
syvärakenne,
uskonnonvapaus,
valta
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)