Il Papa terrible ja muita valikoituja yksityiskohtia

Turun Sanomien "Ristivedossa" oli juttu siitä miten renessanssiajan taiteen opetttaminen koulussa pitäisi kieltää. Tai siis oikeastaan henkenä on että jos Puumalaisen ideoissa on mitään järkeä niin sitten myös renessanssiajan opetus kuvaamataidossa tulisi kieltää. "Keskustelussa vedenjakajana on se, mitä virsi on ja muuttuuko se kontekstista johtuen roolista toiseen. Eräs näkökohta on se, että virttä ei voisi opiskella taideteoksena ja kulttuurisena ilmiönä vaan se olisi aina rukouksen harjoittamista. En ole musiikin asiantuntija, mutta kuvataideasiantuntijana näen välittömän liittymäkohdan kysymyksen asettelussa kuvataiteeseen. Länsimaisen taiteen historia on sidoksissa uskontoihin ja etenkin kristinuskoon. Jos kuvataidetta ei voisi opiskella esimerkkiteosten kautta, syntyy tilanne jossa on luovuttava esimerkiksi renessanssin opettamisesta. Michelangelon teokset Daavid tai Sikstuksen kappelin katto edellyttävät niiden uskonnollisen kontekstin havaitsemista."

Nähdäkseni tämän tyylinen argumentaatio on nykyään vallalla kristittyjen puolella. Että jos ei pidä siitä että suvivirsi lauletaan yhteislauluna rituaalinomaisesti juhlatapahtumassa, niin se on sama kuin kielto opiskelusta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti.
1: Sillä tosiasiassa suvivirttä ei suinkaan käsitellä taideteoksena joka liitetään sen historiaan. Suvivirren historia pitää opetella muuten. En esimerkiksi koskaan koulussa oppinut tai kuullut siitä miten suvivirren historia on sidottavissa nälkävuosiin. Sillä se on vain loilotettu rituaalilauluna juhlassa sen sijaan että sitä olisi opeteltu. Olisi omituista väittää että juhla olisi opiskelua. Se ei ole. Se on yhteislaulu joka on asetettu juhlaan ja julkisena uskontokunnasta riippumattomien läsnäollessa tehtynä se on lähennä statement ideologisesta vallasta.
2: Tosiasiassa en tiedä ketään joka kieltäisi suvivirren muuta kuin sen osallistuttavan tematiikan kautta. Eli siinä ihmiset pistetään joko laulamaan laulua tai eristäytymään ja identifioimaan maailmankuvansa asiasta hyvinkin vahvasti ja julkisesti. Renessanssimaalausten opettelu on aivan eri kaliiberia. Tosiasiassa renessanssitaiteesta voitaisiin helposti kontekstoida jotain joka olisi oleellisesti samanlaatuinen kuin uskonnolliset aamunavaukset ja suvivirren laulu yhteislauluna. Se olisi sitä että islamilaiset pistettäisiin kuvaamataidon tunnilla piirtämään Profeetta Muhammadia. Tai kaikki lapset pistettäisiin pakkopiirtämään joulunaikaan Joulun kaunista tarinaa ja Jeesuksia positiivisessa sävyssä. Jos tämänlaista osallistuttamista tehdään uskonnontunnilla, se nimenomaan pitäisi kieltää. Tämä ei tietysti tarkoita että kirkkotaidetta ei voitaisi päntätä.

Itse asiassa karkeasti ottaen näyttääkin siltä että
1: Osallistuttamisen ajatus on valtaosalle vieras. Tämä on yllättävää jos aihe on todella kaluttu ja loppuunkäsitelty. Jos vastapuolen toistuvin ja yleisin teema koko jutussa ei ole tietoinen, niin mikä onkaan arvon kansankynttilän ymmärrys ja oppimiskyky? Asiaa ei selvästi ole käsitelty tarpeeksi koska perusargumenttien sisältö ei ole tuttu. Erimielinen saa olla kunhan vastapuolen kannanottojen sisältö on oikein muotoiltu. Olkiukottaminen sen sijaan tekee suvivirren laulun puolustamisesta vain säälittävää.
2: Argumentit nojaavat aina epäanalogisiin tilanteisiin. Jos analogia sen sijaan löytyy se yleensä paljastaa että kulttuurissamme on hyvin paljon julistavaa käännytysmentaliteettia. Toki nykyisen virallisen jargonin mukaan keskiverto normaali suomalainen ei tuputa ja käännytä. Mutta sitten yht'äkkiä huomaamme miten "kerran viikossa yksi aamunavaus" ei olekaan "riittävän paljoa". Eli tuputtaminen kerran viikossa ei riitä näille "maltillisille" intoilijoille. Huomio johtaa lähinnä huvittuneisuuteen. Sillä kun analogioita löydetään ne paljastuvat yleensä aika ikävästi joksikin jotka enemmän viittaavat siihen että uskonnollista julistamista siedetään koska sitä tehdään niin paljon kaikessa muussakin ja sen jälkeen selitetään miten maltillinen uskonnonvapaus ei yhtään mokuta, mitä nyt vaan kerran viikossa ja lisärituaalit päälle.

Mutta kun sikstuksen kappeli otetaan esille, onkin hyvä huomata toinen asia. Nimittäin se, että tosiasiassa kouluissa voidaan varsin helposti jakaa hyvinkin epätasapainoista dataa. Ja tämä ei ole historian opettamista vaan maailmankuvallisesti valikoitujen faktojen opettamista. Jossa "jokainen saa tehdä omat tulkinnat". Toki monet opettajat ovat tasapuolisia. Mutta eivät kaikki.

Otan esimerkin siitä miten Sikstuksen kappeli voidaan ottaa esille. Väärä tapa on se, että näytetään hieno maalaus ja selitetään että se on kristillistä taidetta. Ja sitten jotenkin pidetään tätä kristinuskon ansiona. Oma ala-asteenopettajani oli sen verran hurskas ihminen, että hänellä oli tapana painottaa asioita hieman tähän tapaan. Hän ei toki valehdellut. Hän vain jätti asioita kertomatta.

Rafaelin maalaama
kuva kauheasta paavista,
historiallisen tason
kusipäästä. (Jopa
renessanssipaavien
mittapuussa.)

Sikstuksen kappelin kohdalla ei voi olla mainitsemasta paavi Julius II. Hän oli poliittisen vallan ytimessä ja hän esimerkiksi soti jatkuvasti. Tämän ohella hän suosi taidetta. Rooman Pietarinkirkon rakennustyöt alkoivat hänen käskystään. Michelangelo maalasi hänen käskystään Sikstuksen kappelin kattoholvin freskot. Rafael maalasi hänen palkkaamanaan freskoja paavin palatsiin. Vuonna 1505 Julius II perusti sveitsiläiskaartin paavin turvaksi. Hän tarvitsi sitä. Sillä hän mm. sai itselleen toimillaan sellaisen kutsumanimen kuin Il Papa terrible (~"kauhea paavi"). Hän oli kammottava kusipää jopa renessanssipaavien mittapuulla. Tätä ei oikeastaan voi korostaa muuta kuin viittaamalla Paavi Aleksanteri VI:teen, pahamaineiseen Borgia -suvun paaviin. Paaviin joka on maineeltaan turmeltunut tähti monessa televisiosarjassa. Julius II sai lisänimensä siitä huolimatta että hän oli paavina Aleksanteri VI jälkeen. Tämä kertoo jotain.

Rafaelin kuvaus paavista
joka oli Martti Lutherin mukaan
yksi haiseva paskaläjä.
(Ilmaus Lutherin, ei minun.)
Lutherilla oli loukkaukselleen
ns. vahva perusta.

Toinen Sikstuksen kappelin kannalta merkittävä paavi on sitten tuhluripaavi Leo X. Hän kulutti omaisuutta ja loi tätä kautta myös taidetta. Nautinnonhaluinen heppu joka loi anekaupan tyydyttämään rahantarvettaan jota hänen Jumalan kuluista seuraava elämäntapansa vaati. Leo X muistetaan paavina, jonka aikana alkoi reformaatio eli uskonpuhdistus, jota hän ei onnistunut tukahduttamaan. Aneiden myynti oli keskeinen seikka Martti Lutherin paavia vastaan esittämässä kritiikissä, mikä johti luterilaisen uskonpuhdistuksen syntyyn. Lutherin julkaistua 95 teesiään Leo X lähetti Lutherille bullan.

Rahoittajien lisäksi on hyvä huomata että "Michelangelo was a party dude". (Jos et ymmärrä vitsiä, olet vieraantunut relevantista kulttuurista. Mahdollisesti hyvin monella tasolla.) Kaltio (pohjoinen kulttuurilehti) kuvasi sitä miten taide on usein elänyt provokaatiolla. Kohu ja skandaali ovat olleet keinoja jo Michelangelon aikana. Itse asiassa renessanssitaiteen opettamista haikailevat "ristivetoa" myötäilevät voivat olla järkyttyneitä siitä jos Michelangelo tekisi täsmälleen sitä mitä hän tekisi, mutta tekisi sen vain nykyaikana. "Alastomuudella on aina ollut paikkansa taiteessa. Antiikin Kreikassa paljaat ihmisvartalot ikuistettiin marmoriin, Sikstuksen kappelin freskot vilisevät alastomuutta. Miksi mutkaton saunakansa nostaa metelin alastomuudesta taiteessa? Kaksinaismoralismi ihmetyttää, koska paljaat vartalot tunkevat jatkuvasti verkkokalvoille, halusi tai ei." Yliseksualisoinniksi nähdään lievempikin. Itseäni suorastaan huvittaakin se, että kun Paavi käski Michelangelon maalata hänelle, hän maalasi tälle seinän täydeltä kikkeleitä, ja tämän päälle hän piirsi kuviin lisää kikkeleitä. (Sama raha, kaupan päälle extrapeniksiä!). (Ja muita salaviestejä jotka eivät välttämättä miellyttäneet tilaajaa.) Ja tämä on oleellista myös taidehistorian kannalta. Sillä kuten melko tuore "Historia" -lehti opettaa, nämä renessanssiajan ihanat kristilliset supertaideteokset jotka korostavat miten hieno kulttuuri kristinusko on, on kohdannut kovaa vandalismia juuri kirkon toimesta. "Koska Michelangelo kieltäytyi sensuroimasta teostaan, muiden oli tehtävä se hänen puolestaan. Vatikaani palkkasi taidemaalari Daniele da Volterran maalaamaan lannevaatteita ja viikunanlehtiä alastomien pyhimysten ylle, ja lisäksi hän maalasi kokonaan uudelleen kaksi pyhimystä, jotka näyttivät harrastavan seksiä." (Ei siis ihme jos Michelangelo kätkikin maalaukseensa mm. loukkauksia paaville.) Jotenkin tämä unohtuu kun taideteosten hienoudessa paistatellaan.

Tosin tämä voi muistuttaa siitä että kenties renessanssiajalla jokin on paremmin kuin nykyään. Kun nimittäin kävin tässä taannoin "Akateemisessa kirjakaupassa" Helsingissä kuuntelemassa taidemaalaria joka oli mm. työkseen tehnyt kirkkoihin maalauksia, oli esillä se että taulut ja niiden sisältö kävivät ennakkoarvioinnin. Maalarin vakaumustakin mietittiin tarkasti, eikä asiassa voitu ohittaa myöskään polvirukoiluja aina. Nykykirkko ei päästäisi Michelangelon tapaista "party dudea" edes sutimaan. Siinä missä renessanssipaavit tekivät jälkisensuuria, nykykirkko tekee ennakkosensuuria. ; Tämä on surullinen huomio, joka korostuu heti jos muistaa sen, että vaikka mielikuvissa keskiaika ja katolinen inkvisiitio ovat ne jotka liitetään noitavainoihin, niin tosiasiassa pahin noitavainojen aalto oli juuri renessanssiajalla. Ja väkilukuun nähden voimakkaimmat noitavainot olivat protestanttisissa maissa joissa oli lynkkausmeininkiä enemmän kuin katolisen kirkon keskusjohteista tuomitsemista jossa inkvisiitiolla sentään oli jonkinlainen relevantti oikeudenkäynti ennen tuomioita.

Koulussa kristittyjä esimerkiksi suojellaan kristinuskon historiasta. Jostain syystä on "kulttuurisesti relevanttia" tankata ulkoa virsien sanoja virsivisaan. Mutta ei ole yhtään relevanttia opetella ulkoa suomen noitavainoissa surmattujen nimilistoja. Molemmat ovat tankkaavaa ulkolukua ja jälkimmäisistä on historialliset kirkonkirjoja lähteenä, joten niistä saadaan jonkinlainen yhteys aitoon historiaan. ; Silti sävynä näyttää olevan enemmänkin se että noitavainot olisivat koskeneet ihan muita maita ja muita kulttuureja. Että Suomessa ei yksikään kuollut.

Tämä on juuri sitä varoittavaa silkkihansikasstrategiaa. Kouluissa on jostain syystä asiallista sensuroida tietoa jotta kristittyjä suojellaan. Mutta kristillisiin rituaaleihin osallistuttaminen ateisteille, vaikka virsilaulun muodossa, taas myydään koulutuksena joka on "vain kulttuuria" ja "konteksti" sanaa ei jakseta analysoida mitenkään koska se heittämällä asiat vain muuttuvat "simsalabim". (Koska ne eivät oikeasti muutu.)

Jostain syystä kun käsitellään kristillistä taidetta "silkkihansikasstrategialla" on yleinen. Asioita käsitellään domeenispesifisti. Yksi tosiasia koskee tiettyä kontekstia, ja sitä ei saa heittää tämän kontekstin ulkopuolelle. Eli esimerkiksi Lutherin anekauppapuoli nostetaan esille, mutta vain kun pitää värjätä katolista kirkkoa. Taide taas on jotain josta ikään kuin halutaan pumpata gloriaa. Siksi ei jostain syystä muisteta korostaa että sama kulttuuri joka loi taiteen loi myös sen toisen puolen. Kun asioita myydään kontekstissa riippuen eri tasoilla idealisoinnein vain harva ymmärtää asioiden välisen yhteyden. Että se synkkä kirkko jota Luther vastusti olikin juuri se sikstiiniläiskappelin taidetta tuottava kirkko.

Näkisin että tietämilleni ateisteille olisi hyvin vaikeaa olla ottamatta, kannattamatta  ja pitämättä kokonaisvaltaista kuvaa uskonnosta. Se taho joka tätä käsittelyä vastustaisi olisi sitten kristittyjen puolella. Joten itse asiassa voidaan ihan rehellisesti kysyä sitäkin että kuinka monessa koulussa kokonaisvaltaista kuvaa ei vielä nykyäänkään haluta tai uskalleta tehdä. Kysymys on näissä kohdissa juuri siitä että uskonnollista omaatuntoa suojellaan opettamisen yli. Joka on päinvastainen kontekstia koskeva kanannotto kuin "ristivedossa" aseteltiin. Mutta tämä suojelu on tietysti tarpeen koska suojelun kohteet eivät ole ateisteja vaan kristittyjä.

Kun kaiken tämän jälkeen luen "ristivedon" lausunnon "Kuvataiteen osalta uskonnosta vapaata kasvatusta ja oppimista on kyllä kehitetty lähinnä Neuvostoliiton ja siihen sitoutuneen filosofian piirissä. Siinä taide alistettiin palvelemaan yhteiskuntateoriaa, josta syystä oli varsin luontevaa poistaa vääräoppisia teoksia. Moniarvoisessa maailmassa tähän ei ole syytä." Nauran. Sillä tunnistan strategian ihan Suomesta. Asenne on sama, ideologia on vain toinen. Sen lisäksi huvittaisi kysyä voinko käydä maalaamaan pari kirkkoa täyteen reptiliaanis-illuminatiivisia ja ehdottoman evolutionistisia piiloviestejäni. Mutta koska nykykirkko ei suosi taidetta samalla tavalla, tiedän että en päädy koskaan esimerkiksi piirtelemään kikkeleitä Kallion kirkon kattoon. (En vaikka olenkin amatööri ilman virallista akateemista koulutusta, monialainen puolihullu, ja tyyppi jolla on vaikeuksia tehdä isompia projekteja loppuun - eli siis hyvinkin analoginen Leonardo da Vincin kanssa.) Ja tiedän että tämä koskee myös itseäni taitavampia kerettiläisiä sutijoita. Tästä totaalisesta ennakkosensuurista tiedän että nykyajan kirkkotaide ei ole se jota tulevina vuosina erikseen käydään ihailemassa. Ne joita katsotaan ja ihaillaan ovat niitä vanhoja renessanssimestareita yhä. Tai taiteilijoita kirkkotaiteen ulkopuolelta.

Taiteilijaelämää ja turmellusta ; Ehdotus uuden liikeidean paikaksi

Elokuvassa "Mr. Bean - äärimmäinen katastrofielokuva" tuhotaan kuuluisa "Arrangement in Grey and Black: taiteilijan äidin muotokuva " (~ "Whistler's Mother") -maalaus. Elokuvan tapahtumat perustuvat sattumaan. Beanin tahaton aivastus sattuu sotkemaan taulun, ja hän yrittää pyyhkiä sitä. Ja taskussa sattuu olemaan vuotanut kuulakärkikynä joka sotkee maalauksen. Bean yrittää salata osuutensa ja yrittää korjata maalausta tinnerillä. Korjaus näyttää pari sekuntia toimivalta, jonka jälkeen taulu kuitenkin syöpyy ja turmeltuu. Bean yrittää jopa piirtää uuden pään taululle, mutta hän ei ole kummoinenkaan raapustelija. Elokuvassa aito maalaus korvataan julisteella. Kun taas Bean kuljettaa alkuperäisen tuhoutuneen taulun kotiinsa ja asettaa sen sänkynsä päälle.

Elokuvan tilanne on taiteenfilosofisesti mielenkiintoinen, koska siinä taistelee aluperäisen näköinen juliste joka on tuhoutumisen jälkeen paremmin taulun tarkoitusta toteuttava kuin se aito maalaus. Aidon taulun esteettisyys turmeltuu, joten voidaan kysyä onko se tuhonnut taulun olennaisimman. Kaikki lienevät sitä mieltä että jotenkin Beanin kotona oleva syöpynyt teos on arvokas ja juliste on halpa kikka. Mutta samalla on selvää että teko turmeli ja tuhosi jotain ainutlaatuista. (Teoriassa, tämä on elokuva enkä ole vienä niin höyrähtänyt että sekoitan kirjojen ja elokuvien tapahtumat todelliseksi historiaksi.)

Asia on relevantti koska joskus elämä jäljittelee taidetta.

"Ecce homo" -fresko turmeltui hyväntahtoisen mummelin toilaillessa. Tästä syntyi paljon kohinaa. Aikaisemmin pidin tapausta valitettavana sattumana, josta rummuttamisessa olisi jotain hieman häijyä. Siksi en ottanut tätä epäonnistumista käsittelyyn. Mielessäni mummo oli siis selkeästi niin kuin elokuvan Bean. Intention puute ja se, että yrittää aidosti ja toteuttaa sitä keinoilla jotka teoriassa voisivat toimia toimivat jonkinlaisina syinä olla armeliaita. Ironista oli, että ihmiset kiinnostuivat kyseisestä teoksesta pääasiassa sen turmeltumisen jälkeen. Siitä on tullut suuri nähtävyys. Nyt "entisöintiä" tehnyt mummo ja hänen läheisensä ovat yrittäneet päästä osingoille. Heistä kasvanut kiinnostus on mummon ansiota, eli hänen tulisi saada taloudellista kompensaatiota.

Ajatus on mielenkiintoinen. Sillä tavallaan maalauksen tekijänoikeudet voidaan nähdä mummolle. Se on aivan yhtä paljon hänen tuotoksensa kuin se mr. Beanin maalaukseen raapustama kuulakärkikynäpiirroskin. Kuitenkin entisöinnissä on ajateltu että korjaaja ei saa tekijänoikeutta koska hän vain korjaa teosta. Kun asiassa oli mahdollista saada "vastuuta ja vaikeuksia", tekijä korosti että hän yritti entisöidä. Eli hän korosti viatonta intentiota jossa tavoitteena ei ollut luoda uutta teosta, vaan päin vastoin korjata vanha ja tämä vain epäonnistui. Nyt kun on mahdollisuus saada rahaa asiasta, ollaan halukkaita muuttaa kanta teon intentioon ja nähdä että teos on ikään kuin oman taiteellisen panoksen antamista.

Esteettinen taideteoria voisi sanoa että kyseessä oli tuhoaminen. Historian ystävät näkevät tässä tuhoamisessa vakavan menneisyyden halveksinnan. Uskovaiset voisivat nähdä tämän jumalanpilkkana. Mutta toisaalta ainakin intentionaalinen taideteoria korostaa että jos ideana on luoda uutta ja tehdä taidetta, on tämä teosta rumentava aktio taidetta.

Oma näkemykseni reiluudesta menisi siten, että ennen kuin mummon rahanhimo pilkahti, tekoa oli hyvä tulkita vahinkona ja olla tätä kautta suhteellisen armelias. Toki se, että ei selvästi osaa restauroida olisi raskauttava asianhaara, ja teosta pitäisi sakottaa. Koska eihän sitä voi vaan mennä sähläämään ilman taitoa. Sillä ihminen tietää tai hänen pitäisi tietää että restaurointi vaatii jotain taitoja ja kykyjä.

Mutta nyt kun rahanhimosähläys on noussut mukaan, on teko tulkittava intentionaaliseksi. Teko on ollut tahallinen. Tällöin seuraa se, että maalari on tehnyt samanaikaisesti kaksi asiaa. Hän on tuhonnut taustalla olleen kuvan ja luonut sen tilalle uuden. Näillä molemmilla on taiteellinen arvo. Tämä on jollain tavalla taiteen asiantuntijoiden ja taidehistorioitsijoiden arvioitavissa. Koska minkään maalauksen arvo ei ole suoraan sidottu siitä saataviin lipputuloihin (vaikka niillä varmasti jotain korrelaatiota onkin) olisi tilanne se, että jos mummon uusi teos on arvokkaampi kuin vanha teos, olisi oikeudenmukaista maksaa mummolle erotus. Mutta jos mummon teos on taiteellisilta ansioiltaan ja historialliselta arvoltaan matalampi, hänen on tästä tahallisesta luomisaktiostaan maksettava erotus. Tämänlaisen arviointitavan (jolla itse arvioin esimerkiksi graffitien hyväksyttävyyttä) luulisi vähentävän tälläistä röyhkeää opportunismia.

Silloin tekijä olisi turmellut vanhan teoksen. Ja koska aikaisempi teos oli Jeesus, oli teko selvästi ikonoklastinen. Itse asiassa kun uusi versio näyttää peräti omituiselta apinalta, se on selvä evolutionistin jumalanpilkkataulu. Koko teos voidaan nähdä irvokkaana hyökkäyksenä Pyhään tilaan, ja jossa tehdään performanssi jossa pilaillaan varsin rajusti uskonnon Pyhillä Symboleilla. Eli siis hieman kuten "Pussy Riotin" toiminta, mutta sellaisessa muodossa josta jää pysyvä muutos paikkaan. Tämän arviointi tekisi luomuksesta hyvin vahvan loukkauksen. Näin mummo saisi paljon negatiivista julkisuutta. Tämä olisi taiteilijan taakka.

Ajatuskokeen tasolla voitaisiin miettiä minkälainen maailma olisi, jos se kuitenkin toimisi mummon haluamalla tavalla.

Kieltämättä teos on hyvin erilainen kuin alkuperäinen, joten teos voidaan nähdä uudeksi. Sen esteettiset ansiot eivät ole kummaiset, mutta taide ei ole tässä kohden aina kovin yksinkertaista. Itse olenkin hieman huvittunut siitä, mitä tapahtuu jos teos hyväksyttäisiin uudeksi teokseksi. Voidaan ajatella että kiinnostus kertoo että teos on hyvä. Ja näin mummo ansaitsisi korvauksen taiteilustaan. Sillä taiteesta tavataan maksaa ; Vaikka sitä pidetäänkin jonain jota ei saisi redusoida tienaamiseksi, niin harva taiteilija on kuitenkaan valmis taiteilemaan ilmaiseksi tai väkisin kieltäytyy palkkioista.

Jos tämänlainen maalaustapa hyväksytään, rupeaisin itse mielelläni taiteilijaksi. En nimittäin ole mielestäni ollenkaan tarpeeksi rikas. Ja tuskin malttaisin odottaa että pääsisin taiteilemaan esimerkiksi "Mona Lisaa". Joku voisi kutsua tätä vandalismiksi ja turmelemiseksi ja vaatia korvauksia. Joku toinen voisi puolustautua sillä että yritti entisöidä tätä teosta ja se vain tuhoutui ja mahdollisesti päästä pälkähästä tai saada alennusta taatusti tähtitieteellisiin maksuvaatimuksiin. Mutta koska kyseessä on uusi taideteos, jonka olen tehnyt, vaadinkin Louvelta suurta maksua koska he pirulaiset pitävät minun tauluani esillä ja ihmiset käyvät sitä katsomassa. Ja kuten sanottua, minulla on teokseen tekijänoikeudet. Näin voisin päin vastoin tienata tempauksellani. Ja koska olen suuri taiteenystävä, ja etenkin rahantarpeessa, niin olen luonnollisesti tästä lähtien ahkeraa maailmankiertäjän ja maailmanmies-gigolon elämää viettävä ammattitaiteilija. Ja kierrän maailmaa hienon näkemykseni kanssa, ja tutustun kaikkiin suuriin ja tärkeimpiin taidemuseoihin. Koska olen vielä varsin köyhä, voisin aloittaa huomenna Ateneumista. Siellä voisin muotoilal erilaisia teoksia ja modernistaa ne. Ja näin saisin rahaa. Jos en Ateneumista, niin sitten parin korttelin päästä Kiasmasta.

Suunnitelma olisi täydellinen. Mutta ihmiskunta, poliisi ja Ateneumin sekä Kiasman väki sekä taidepiirit olisivat tästä pahoillaan ja erimielisiä. Eivätkä he suostuisi varmasti maksamaan minulle taiteeni arvoista hintaa.

Venekirkon kirkkovene

Kampin uusi kappeli, "Hiljaisuuden kappeli", on vastavihitty käyttöön. Tähän rakennukseen, sen rakentamiseen, sen vuokranmaksuun ja palkanmaksuun liittyy omituisuuksia. Juuri sellaisia omituisuuksia jotka voisivat herättää mielikuvia siitä että toiset maailmankatsomukset ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. Tai herättäisi, jos tämänlaiset hyvävelijärjestelmät eivät olisi muutoinkin normaaleja, esimerkiksi kun annetaan elinikäisiä vuokria tai asutaan ilmaiseksi asunnossa jonka säätiön johdossa ollaan. (Tosin Kampin kappeli on siitä omituinen että sitä vastustettu kauan, mutta vasta rakentamisen jälkeen, avajaisten aikaan, kritiikki ylitti uutiskynnyksen. Muissa omituisuuksissa mediamylläkkä on alkanut heti kun asia on selvinnyt.)

Oma kantani pytinkiin on se, että se on jo tehty. On myöhäistä valittaa kun talo on pystyssä. Hiljaisuuden kappeli ei ole ongelma, se on olotila. Lisäksi se, että jonnekin rakennetaan pieni kirkko ei ole kovin vakava asia. Asun ison Keravan kirkon vieressä. Kuulen sen soitantoja sunnuntaisin, sopivasti siihen aikaan kun kaltaiseni yökyöpelit hyypiöt vielä uneksivat. Hiljaisuuden Kappeli ei lisää katumelua. Lisäksi kappeli on toiminnaltaan juuri sitä johon kannustan. Se on erillinen tila jonne voi mennä jos haluaa uskontoa. Jos ei halua, voi kävellä ohi. Kappeli ei stalkkaa ja utele henkilökohtaisia. (Tai ole epäuskoinen jos kerrot tuntevasi Jeesuksen henkilökohtaisesti ja harrastavasi tämän kanssa kiihkeää homoseksiä säännöllisesti.)

Itse asiassa kävimme tänään "PA -miitissä" (skeptikkohörhöjen tapaaminen) tutustumassa tähän uuteen nähtävyyteen. Jos minä saan siitä blogauksen se ei ole läpeensä huono asia.

Kampin kappelin muotoilua on kehuttu. Ulkopuolelta se on puinen ovaalinmuotoinen rakennus joka levenee ylöspäin. Tämä tuo mieleeni vahvasti Nooan arkin. Ajatus sopii luonnollisesti kappeliin, joka voidaan kristillisessä symboliikassa nähdä vaikkapa maailman aaltoihin hukkuva pelastavaksi suojaksi ; Tätä voisi sanoa venekirkoksi.

Sisätiloissa itse kappeli on normaali kristillinen laitos. Puhujanpönttö joka on varustettu metallisella, ristillä joka kertoo että tila on nimenomaan kristillinen. Penkit ovat klassista kirkkomuotoilua, eli rivimallisia pitkiä penkkejä joiden istumismukavuus on suunniteltu siten että jos kesken kirkonmenoja uhkaa nukahtaa tai taipuu taaksepäin, niin selkänoja taatusti painaa ikävästi siten että tästä uinahduksesta herää. Tämä pitää kirkkotilat asiaankuuluvana.

Hiljaisuuden kappelin kappeliosa on siitä mielenkiintoinen, että se ei oikeastaan ole hiljainen. Puuseinät tekevät kaikuja. Pieni tila, sileät seinät ja pyöreä muoto tekevät efektin jossa pienikin äännähdys kuuluu, kaikuu ja monistuu seinistä useita kertoja. Tämä on itse asiassa omituinen piirre, joka tuntuu koskevan kaikkia kirkkoja. Jokainen kirkko jossa olen elämäni aikana vieraillut on akustuselta ominaisuudelta rakennettu enemmänkin maksimoimaan äänien kuuluvuus, kuin tarjoamaan mahdollisuuden aitoon hiljaisuuteen. Oven avatessa kappelin ulkopuoliset äänet tulevat tilaan ja kaikuvat tilassa, joten tila on käytönnössä äänetön jos siellä ei ole kävijöitä. Kun vilkkaan Kampin keskelle rakennetaan tämänlainen kaikukammio, on erikoista kutsua sitä nimenomaan "hiljaisuuden kappeliksi". Mutta toisaalta myös Kalliolaiset hipsterit osaavat olla ironisia tavalla jonka jokainen Helsinkiläinen tajuaa. Näin kaikukappelikin on kenties "sillai ironisen trendikkäästi jämähtänyt 80/90 -luvulle." Tämä miellyttää varmasti joitakuita.

Toki tämä toimii paremmin kuin se mitä itse olisin tehnyt. Jos minun nimittäin käskettäisiin tehdä hiljaisuuden kappeli, niin olisin rakentanut siitä kaiuttoman tilan. Sellaisen joissa tehdään esimerkiksi tieteellistä tutkimusta. Kun ihminen tulisi hiljaiseen huoneeseen, hän saisi hiljaisuutta. Näissä ongelmana on se, että ihminen kärsii kaiuttomassa tilassa yllättävän paljon. Kaiuton tila on ihmiselle stressaava ja esimerkiksi sellaisissa työskentelevien ihmisten työrupeamien pituuden miettiminen on tärkeää. Moni tietysti ajattelee että hiljaisuus on rauhoittavaa, mutta tosiasiassa juuri kaiut tuntuvatkin kuuluvan kirkkokokemukseen, jopa olennaisesti. Kirkossa ja Hiljaisuuden Kappelissa ihminen pääsee nauttimaan omasta melustaan.

Ensivaikutelmani oli että kappeli oli kristillinen kappeli. Siellä kävijä tietää missä on, eikä mitään erehtymisen vaaraa ole. Se ei kenties ole niin uskontoneutraali kuin mitä on mainostettu, mutta toisaalta maamme on kuitenkin luterilaisen kirkon läpitunkemaa, joten valtaosa kappelin vierailijoista on varmasti kristittyjä muutenkin. Kokemus oli kliseinen mutta ei negatiivinen. (En ymmärrä "designiä" joten en osaa arvioida sitä onko ovaali tyylikäs, kekseliäs, innovatiivinen ja tiesmitä vai ei. Ei se ruma kuitenkaan ole.)

Sitten kuitenkin vilkaisin hieman kappelin prosyyriä. Se kehui valaistusta. En yleensä kohota silmiäni taivaaseen (häikäisyvaikutus on kesäaikaan sen verran vakava) mutta kun mainos kertoi että suoran valon sijasta valo ohjautuu heijastuksien kautta epäsuorasti ja pehmeästi, kohotin silmäni kattoon. Muutoinhan kohoavat ja laajenevat seinät varmasti ohjaavatkin normaalin ihmisen katseen ikään kuin automaattisesti kohti taivaita. Tämä on hyvä keino saattaa mieli kohti Jumalaa. (Tätä tematiikkaa on käytetty klassisesti kirkkorakennuksissa.) Kun katsoin taivasta kohti, niin mitä näin siellä? Alla oleva kuva näyttää puolet katosta. Se toinen puoli näyttää samalta.

Loputulema on jotain jota ei voi unohtaa. Kokemus hieroo itseään tajuntaan "and after that you can't unsee it." Kun mielikuvan on kerran saanut, siitä ei pääse eroon.

Kun keskelle kaupunkia rakennutettiin hieman omituisia kikkoja käyttäen rakennelma, on ikään kuin asiaankuuluvaa että siellä on jättimäinen "kirkkovene". Sellaista kyllä katsoo tälläinen maallistunut ja kieroutunutkin mielellään.

Kauneudella valloittava kirkkotaide.

Islamista nostetaan helposti esiin kauniit moskeijat. Samoin kristinuskossa kirkkorakennukset ovat usein tärkeässä asemassa. Minäkin pidän niistä. Esimerkiksi monet kirkot ovat arkkitehtonisesti oikein hyvän näköisiä. Tätä kautta kirkoissa voi jopa vierailla. Vaikka onkin myönnettävä että mikään kantapaikka kyseessä ei ole. Sillä vaikka paikan hintaluokka miellyttääkin, ja talolla on tapana tarjota kierros, on sen sivuohjelman musiikki hieman ongelmallista. (En osaa uuden virsikirjan lauluja, muistan ne vanhat kyllä oikein hyvin. Se on häiritsevää.) Sitäpaitsi en kuulu kirkkoon, joten olisi kai hieman epäreilua "loisia". Ja onhan siinä se sivuseikkakin, että en oikeastaan ole kovinkaan innostunut talon esittämistä jumaluusopillisista asioista.

Kirkko ja taide tavallaan kuuluvat yhteen. Ovathan virretkin musiikkia. (Juuri ja juuri, mutta en osaisi toisaalta itse tehdä parempiakaan..)

Kristinuskon kannalta kirkkotaide ei ollut "alkuseurakunnan juttu". Aluksi kristityt piilottelivat ja kirkkotaidetta edustivat korkeintaan graffiteiksi verrattavat symbolit joilla uskovat tunsivat toisensa. Kyseessä oli eräänlainen graffiteilla tehty merkkaaminen. "Olin täällä". Henki oli kuin @junkmailin ihana kappale "FPS" , jossa riimitellään "on mulla oma tagi, jota bommaan, jolla itselleni ja jengilleni suosiota hommaan, mä tiedän että tähän juttuun liittyy riskit suuret, mutta hei, nyt puhaltaa aivan uudet tuulet." (Minulla oli kappale kännykän soittoäänenä kun olin töissä FPS:ällä.)

Tilanne tietysti muuttui. Konstantinolainen käänne muutti aseman. Tästä eteenpäin massiiviset rakennukset olivat "homman nimi":
1: Aluksi tehtiin basilikatyylisiä rakennuksia (Ei pidä sekoittaa siihen maustekasviin). Nämä olivat eräänlaisia vallan ilmaisuja.
2: Keskialalla kirkkot olivat jykeviä, ja niitä itse asiassa käytettiin jopa suojina fyysistä uhkaa vastaan. Niiden rakentaminen oli työlästä, ja ne olivatkin tärkeässä osassa "työnnäytteinä". Valta tuli samalla esitettyä. Tässä vaiheessa kirkkojen kuvasto oli symbolista.
3: Renessanssin aikana tulivat goottilaiset katedraalit, jotka olivat korkeita. Ne kurottivat taivaaseen ja niissä oli kuvaavaa taidetta. Nämä kirkot olivat samalla uskonnon että niitä mesenoivien sukujen valtaa kuvaavia.
4: Barokin aikana katolinen kirkko nosti krumeluurit ja runsauden esiin, vastareaktiona protestanteille, jotka "karttoivat kuvanpalvontaa".
5: Myös moderneja kirkkoja on tietysti tehty. Esimerkiksi Järvenpään kirkko on aika "outo" betonilaatikko. Tyylin nimi on betonibrutalismi, ja se kuvaa sitä erittäin hyvin. Tämäkin kirkko on yhä iso ja kohtuu keskeinen osa kaupungin silhuettia. Tosin aikaamme sopinee sen että lähellä olevat rantapuistossa olevat keltaiset kaaret ovat näkyvämpiä. Ja Järvenpään vesitornin voi nähdä laajemmalta alueelta.

Islamilaisessa uskonnossa taas on omia kirkkorakennuksiaan ja vielä päälle erityisiä minareetteja. Minareetit ja moskeijat ovat koristeellisia, mahtipontisia ja kauniita. Nekin näyttävät myös ideologista valtaa, aivan vastaavalla tasolla.

Yksi asia on selvää:

Ennen kirkko käytännössä omi valtavan määrän taiteenteosta. Kristillisaiheisia maalauksia, kristillisiin kirkkoihin, ja eliitille joka on sekin vähintään suun tasolla kristittyä. Samoin islamilaisissa maissa moskeijat sisältävät taidetta, ja rikas eliittikin on islamilaista. Tavallisilla ihmisillä taidetta ei sen sijaan ollut.

Tosin kun katsoo että mitä "ensimmäiseksi aidosti demokraattiseksi mediaksi "nimettyä internettiä katsoo, niin on selvää että nykyään tilanne on toinen. Taide pursuaa joka paikasta. Tosin valtaosa itseilmaisusta ei ole tasoltaan kovin kummoista. (Tästä saa hyvän esimerkin vaikka katsomalla minun töherryksiä joita kylvän nettiin...) Se on kuitenkin ulkona instituutioista, taide ei ole samalla tavalla omittuna tietylle taholle joka käskisi mitä sillä tulee tehdä ja sanoa ja missä ja millä ehdoin ja tavoin esittää. Silti nykyäänkin on myös hyviä taiteilijoita.

Onkin mielenkiintoista että taide on keskittynyt islamissa ja kristinuskossa tukemaan erityisesti kirkon valtaa ja mahtia. Ja tätä kautta taide on ollut paitsi vallannäyte, myös retorisena keinona käytetty uskonnon oikeuttaja. Uskonto tuottaa hienoja arkkitehtuurisia rakennelmia joten se ei voi olla paha! (Eihän? ...)

Tästä päästään, meidät ikään kuin velvoitetaan, miettimään sitä, miten paljon kirkkotaide on ollut kommunistisen venäjän tapaista valtiollistettua propagandataidetta. Näkökulma ei ole mitenkään erityisen kaukaa haettua : Kun katselee sensurointipyrkimyksiä asia on selvä.
1: Minusta on huvittavaa muistuttaa luoettelotyyppisen ratkaisun sijasta vetämällä esiin kaikille tutun jutun "viikunanlehdistä" , eli miksi "nakuja peitetään erikoisilla maan vetovoimaa vastan taianomaisesti taistelevilla lehdillä." Takana on sensuuri. Siveämieliset järkyttyivät esimerkiksi Michelangelon maalauksesta. Esimerkiksi "viimeinen tuomio" mestariteos kohtasi sensuurin kynnet. Eteen pistettiin näköesteenä viikunanlehti. (Tämä on vakava rike taidemaailmaa kohtaan, koska kyseessä on se maailmankuulu Michelangelo. Ei se "Turtles" -hahmo.)

Islamilaisissa taiteissa on taas ollut paljon kuvioita. Syynä on tietysti tapa jolla ihmisruumiin kuvaamiseen suhtaudutaan. Islamilaisessa asenteessa ei tarvitse mennä kauas historiaan. Heidän tapansa suhtautua Muhammad -pilakuviin näytti olennaisen. Siinä missä kristinuskon tunnuksia pilkataan säännönmukaisesti, on heillä tämä "ehdottomasti kiellettyä". Toki Muhammad -kuvat olivat epäkunnioittavia. Mutta se on tavallaan epäolennaista. Piirtäjillä on minusta lupa ilmaista ja lukijoiden todeta heidät törpöiksi. Sensuurihalut ja kova aggressiivis-aggressiivinen suuttuminen itse asiassa haittasi islamilaisten asemaa enemmän kuin mitkään typerät kuvat sinällään olisivat voineet. Näistä kuvista tuli vasta tämän sensuurikampanjoinnin kautta eräänlainen symboli, vaikka ne eivät ole erityisen laadukkaita. Muuten ne olisi "painettu ja unohdettu".

Kaiken kaikkiaan sallitut sisällöt ja esitysmuodot, aiheet, taidenäyttelyn paikat ... ovat olleet hyvinkin määriteltyjä. Eli hieman samaan tapaan kuin monet kysymykset on uskonnollistettu - eli esimerkiksi eutanasian oikeutuksesta, on liitetty niin vahvasti uskontoon että eutanasiasta ei käytännössä voi puhua ilman että joutuu ottamaan kantaa teologiaan - on tässä tapauksessa taide uskonnollistettu. Uskonnon puolustaminen vetoamalla siihen että sen nimissä on tehty hienoa taidetta tekee tässä vaiheessa itse asiassa melko kovan "backslashin" : Kun uskontoa oikeutetaan sen aikaansaannoksilla ja siitä miten sen parissa on tehty taidetta paljon, tehdään vallasta oikeutus. Kun erilaisen estää, on selvää että saadaan samanlaista. Kun muille ei edes anneta mahdollisuuksia, on selvää kuka on voittaja.

Tästä voitaisiin tietysti tehdä toisenlainen virhepäätelmä ja esittää että valta tarkoittaa samaa kuin epäeettisyys, sortaminen. Näin ei välttämättä ole. On selvää että jokaisessa aikaansaannoksessa on takana jonkinnäköistä valtaa. Ilman valtaa ei rakenneta torneja. Nykykirkko ei ole enää samanlainen kuin vanha kirkko. Toki se rakentaa yhä pytinkejä, mutta se ei ole samanlaisessa dominoivassa asemassa yhteiskunnassa. Lisäksi sen valta on muuttanut luonnettaan. Ennen valta oli ensisijassa ideologista valtaa. Nykyinen valta on enemmän kirkollisveron ja kirkon maallisen omaisuuden tuomaa valtaa. Sillä niitä kirkkoja ensi sijassa nykyisin rakennetaan. Ei jotta osoitettaisiin ylenmääräinen valta -asema yhteiskunnassa. Kilpailu olisikin vaikeaa, koska meillä on myös supermarketteja.

Mutta on hyvä huomata mitä kirkko tätä kautta on. Itselleni se on ensi sijassa talo. Tästä tietysti seuraa asennetta, jonka joku voi tulkita "epäkunnioitukseksi". Se ilmenee siten että voin esimerkiksi esittää että "talo tarjoaa kierroksen". Osalle se on lisäksi ideologinen symboli. Heille se ei ole pelkkä talo. Puolisolleni kirkko on selvästi symboli. Hän ei nimittäin jostain syystä suostu sellaiseen astumaan. Samoin, kun keräsin sellaista koruketjua jossa on erilaisia uskonnollisia merkkejä, hän erikseen halusi että otan ristin pois. Symbolilla on siis jonkinlaista voimaa häneen.

Symbolilla on voimaa. Tästä hyvänä esimerkkinä on Sveitsissä tehty päätös. He kielsivät minareetit. Hikipedian päivittyvä "ajankohtaista" -sivu sisältää olennaisen tiedon "Sveitsiläiset kielsivät kansanäänestyksessä uusien minareettien rakentamisen. Sveitsi pääsi näin islamilaisten valtioiden rinnalle maailman omituisimpien perustuslakien kategoriassa. Äänestystulosta on juhlittu demokratian riemuvoittona, ja seuraavaksi sveitsiläiset pääsevät äänestämään siitä, saako heidän vapaassa maassaan kasvattaa uusia viiksiä, kutoa uusia violetteja sukkia tai aloittaa uusia hampaidenoikomisprosesseja. (30.11.)"

Sveitsissä on yleistä eräänlainen symbolien pelko. Astrid Thorns esitti että "Sveitsissä ei äänestetty rakennuksista vaan kaikesta muusta." Uskon että juuri näin on asia. Luulen kuitenkin että Thornsin kannattaisi yrittää miettiä asiaa myös siltä kannalta että minareetti on myös symboli. Sitä kautta asenteet tulevat vähintään ymmärrettäviksi.

Minareetit ovat isoja torneja, ne ovat siis voimakas vallan ja kykeneväisyyden symboli. Lisäksi niiden tarkoitus on vaikuttaa äänimaailmaan, joka on sekin eräänlainen ilmentämismuoto. Minareetin rukouskutsu on monille symboli. Toki tässä on ehdottomasti muistettava että aivan vastaavaa rukouskutsua on harjoitettu vuosituhansia: Kirkonkellot moikavat meillä täällä Korsossakin. Osalle nekin ovat symboli. Minulle se on vain saman tapaista melua kuin lentokoneiden melu Helsinki-Vantaalla, jäätelöauton soittoääni tai huonosti laulettu karaoke Koti-Pizzan viereisestä baarista. Mutta joku liittää meluun merkityksen, siitä tulee symboli. Osalle symboleilla on valtava merkitys.

Siksi symboli joka syöksee symbolisia desibelejä ympäriinsä viisi kertaa päivässä ei ole sveitsiläisistä kiva. Tätä kautta se on hieman kuten sikala. Nekin ovat "vain rakennuksia". Peräti niissä on aika vähän symboliarvoa nyky -yhteiskunnassa. (Toki joku eläinsuojelija voisi pitää sitä keskitysleiriin täysin verrattavana, mutta heitä on aika vähän.) Silti niitä ei rakenneta mihin tahansa, koska siihen liittyy ulkopuolisille tuleva häiriö nimeltä haju. Junia varten rakennetaan äänivalleja, jotta radan lähellä asuvat eivät häiriintyisi. Minareetin äänenvaimentaminen ei onnistu. Ensinnäkin torni on rakennettu jotta ääni kuuluisi. Ja toisekseen ne ovat korkeita, meluaitojan täytyisi olla hirvittävän korkeat.

Ja kun ääni on lisäksi symboli osa katsoo että se rikkoo heidän oikeuttaan altistua niille symboleille mitä he haluavat. Sama asenne on tuttua muuallakin. Esimerkiksi ateistien bussikampanjoinnista ollaan oltu loukkaantuneita. Se on loukkaantuneille kristityille symboli. Paha symboli. Ikävä symboli. Se edustaa heille ideologista pyrintöä, propagandaa. Häiriötä, joka mahdollisesti horjuttaa "oman jutun" ydintä. Enkä minäkään yleensä pidä siitä että joku laittaa lappua käteen, olipa kyseessä sitten bileflaieri tai uskonnollinen pelastuslappu. (Kyllähän niitä kai ihan hyvät mielessä jaetaan.)

En silti kuitenkaan ole "ihan sveitsiläinen". Toki haluaisin että asioita mainostettaisiin vähemmän, koska se häiritsee. Mutta toisaalta "tietty häiriönkesto" on aika olennainen asia länsimaissa. Tavallaan symbolien kesto, nimen omaan raivostumatta oleminen erimielisten symboleista, mittaa sivistystä. Ilman sietokykyä on vaikeaa esimerkiksi avata televisiota. (Ja jos yhteiskunta ei kestäisi outoutta, typeryyttä ja häiriöitä, niin minut pitäisi kriminalisoida ensimmäisenä! I must be very careful...)