Ihmisrodun älynjalostus - eli eugeniikkafiilistelyn ydinvirhe

Eugeniikkaa ei kannateta nykypäivänä, mutta siihen liittyvä älykkyyskeskustelu on hyvin tavallista. Se on vain riisuttu rotuopista. Huolta levitetään esimerkiksi siitä, että älykkäät naiset saavat muita vähemmän lapsia. Tähän liitetään ajatus kansakunnan seuraavista sukupolvista. ; Tämä ajatus saa minut huvittuneeksi. Sillä siihen liittyy hyvin syvä väärinymmärrys evoluutiosta. Ja tämä väärinymmärrys on ymmärrettävä, mutta ei järkevä. Kysymys on siitä, että evoluutio nähdään puhtaasti adaptaatiokeskeisesti ja ennen kaikkea adaptaatiot nähdään hyvin naivilla tavalla. Ja tämä väärinymmärrys on se, jonka vuoksi kreationistit tulkitsevat että evoluution henkenä olisi "might makes it right".

Asian demonstroimiseksi voidaan heittää ohi muutama helpoin vasta-argumentti. Joku voisi sanoa että rodunjalostus on mahdollista mutta ei oikein. Että humen giljotiini sanoo että se miten asiat ovat ei kerro miten ne voisivat olla. Kuvitellaan nyt että haluamme jalostaa ihmisrotua ja että tämä olisi ehdottoman tärkeää. Oletettaisiin vielä että tätä tehtäisiin järjestelmillä jotka olisivat oikeasti tehokkaita, eli toisin kuin mitä eugeniikan kohdalla tehtiin.

Odin teki kompromissin.
Viisaudesta maksettiin
yllättävän kovaa hintaa.

Ensimmäinen asia joka on tajuttava on se, että evoluutio ei hae pelkästään ominaisuuksia vaan se on käytännössä aina optimointiprojekti. Esimerkiksi William Dembskin evoluutiokritiikissä virheenä on nähty se, että hänen esimerkeissään haetaan aina tiettyä pistemäistä vastausta juuri tiettyyn kysymykseen, eikä mietitä kelpoisuutta jossa on useita eri adaptaatioita joita sitten haetaan kaikkien mahdollisten selitysten joukosta ; Evoluutiota ei kuitenkaan kannata käsitellä hakualgoritmina vaan optimointiongelmana. Ero on hirvittävän suuri.

Richard Dawkins on korostanut että evoluutiossa on usein menestyksen hintana jokin "maksu". Ja sen vuoksi evolutiivisesti kannattavaa, adaptiivista, onkin huomioida panos-hyötysuhdetta tavanomaisesta poikkeavalla tavalla. Optimoinnissa ajetaan usein monia ominaisuuksia rinnakkain, ja se että panostetaan johonkin johtaa usein muutoksiin muuallakin. Asiaa voi lähestyä vaikka käyttämäni "lada-mersu -vertauksen" kautta. Jos jokin osa ylikestää verrattuna muuhun ruumiiseen, sitä voi heikentää kelpoisuuden huonontumatta. ; Optimoinnissa voi selvitä esimerkiksi se, että ei ole välttämättä järkevää että kaikki lajit hankkivat hirvittävän paksun nahan, koska paino myös hidastaa. On helppoa nähdä nahan tuoman suojan hyödyt, mutta tosiasiassa siihen liittyy muitakin piirteitä. Nahan kasvattamiseksi tarvitaan proteiinia, joka taas tarkoittaa sitä että ravintoa tarvitaan enemmän. (Aineen ja energian säilymisolait eivät yksinkertaisesti salli mitään "ilmaista nahanlisäämistä". Se maksetaan aina väkisinkin jotenkin ravinnossa.) Tässä mielessä evoluutiota onkin pakko ymmärtää samalla tavalla kuin utilitarismia. Monen eri muuttujan kanssa samanaikainen pelaaminen vaatii paljon. Ja Arrow'n paradoksin kaltaiset ongelmat nousevat esiin väistämättä. Ei ole mitään yhtä pysyvää oikeaa vastausta, vaan konteksti kertoo sen mihin optimoidaan. Ja tämä on hyvin usein kompromissi eikä se, että jokin piirre olisi edes lähellä parasta mahdollista toimintaa.

Älykkyys on yksi ominaisuus. On helppoa ajatella että älykkyys lisää menestystä ja kilpailukykyä. Siinä on kuitenkin myös vastapuolensa. John D. Barrow esittää "100 Essential things you didn't know you didn't know - math explains your world" -kirjassa että matemaattisesti katsoen älykkyyskin on jokin josta voidaan maksaa hintaa. On helppoa huomata, että älykkyys vaatii aivoja ja tämä voi kasvattaa päätä ja tehdä synnyttämisestä vaarallisempaa. Mutta Barrow vetää esiin huomion joka on evolutiivisesti oleellisempi ja vahvempi. Ja se on myös epäintuitiivinen. Se nimittäin perustuu siihen että jos evoluutio on totta ja haluamme menestyä yksilöinä ja lajeina, emme voi edetä "kynsin, hampain verisin" vaan on huomioitava että ihminen on hypersosiaalinen laji. Emme elä ja selviä sillä että olemme oikeassa. Elämme ja selviämme sillä että olemme riittävän oikeassa. Vastatessaan kysymykseen "Why People aren't Cleverer" hän huomauttaa että älykkyys on tärkeä vain suhteessa siihen että saamme sen avulla laadukkaampia vastauksia. Tämä tarkoittaa vaihtoehtojen punnitsemista. Hän huomauttaa, että älykkäät ihmiset ovat usein sosiaalisesti haastavia. He miettivät vaihtoehtoja eivätkä hyväksy typeriä ratkaisuja. Tämä taas tulkitaan helposti antisosiaalisuudeksi. Tämä synnyttää tilanteen jossa kyky sosiaaliseen yhteistyöhön on älykkyyttä vastaan pelaava. "Perhaps the ability to get on with others rather than against them, was more important during the early evolution of intelligency?" Ajatus ei ole vieras. Älykkyysosamääräerot tuottavat tunnetusti vaikeuksia sosiaalisessa kanssakäymisessä. Evoluution kannalta tämä suosii keskivertoa ja karsii ääripäitä.
1: Esimerkiksi uskontokritiikin kohdalla on vaikeaa olla erimielinen Sam Harrisin kanssa kun hän sanoo sen tapaisia asioita kuin "... this sort of god or this sort of scheme that you must believe in if you are to have any kind of future in politics in this country, no matter what your gifts.  You could be an unprecedented genius, you could look like George Clooney, you could have a billion dollars and you could have the social skills of Oprah, and you are going nowhere in politics in this country unless you believe in that sort of God ..." Sosiaalisuutta ja yhteiskuntakelpoisuutta ei mitata pelkillä attribuuteilla. Väärä mielipide johtaa kiukkuun. Kysymys älykkyydestä johtaa helposti siihen että syvien rivien parissa kannatettu jokin mielipide nähdään eri tavalla. (Äly ei tarkoita erehtymättömyyttä ja tässä Harrisin lauseen tulkinnassa on merkityksetöntä onko Jumala oikeasti olemassa vai ei.) Ja tämä voi johtaa syviin ongelmiin. Varmasti Galileo Galileitä olisi pidetty yhteiskuntakelpoisempana yksilönä jos hän olisi vain totellut katolisen kirkon doktriinia sen sijaan että olisi ollut "arrogantti kusipää ja kyseenalaistaja".

On hyödyllistä osata taistella.
Paitsi jos se lisääkin elämään
taistelemisen tarvetta.
Älykäs ihminen tunnetusti
selviää tilanteista joihin
viisas ei edes joudu.

Onkin oikeastaan kiinnostavaa huomata, että eugeniikkaprojektienkin takana on oikeistolaisia sävyjä, joissa heimohenkisyys on vahvana. Näin ollen älykkyys on jotain joka olisi heidän yhteiskuntanäkemystään vastaan. On esimerkiksi vaikeampaa saada älykästä ihmistä lisääntymään kansan puolesta tai sotimaan ideologiaan vetoavin argumentein ja kuolemaan ryhmän puolesta. Sillä vaikka älykkäillä on tunteet niin älykkyys myös (a) tuo joustavuutta siihen että tunteita vastaan voidaan mennä koska joskus tajutaan että ne ovat vain tunteita sen sijaan että intuitioita pidettäisiin jonain ilmiselviöinä (b) spottaa huijaukset myös silloin kun valtaapitävä tekee niitä (c) lisää vaihtoehtoja ja epäintuitiivisia ratkaisuja jotka moni kokee epäsosiaalisiksi tai epäkohteliaiksi.

Psykologisesti Barrow on taatusti oikeilla jäljillä, sillä
1: Tunnetusti ihmiset ovat erikoisia. Väärässä oleminen on merkittävää jos se on sosiaalista. On tärkeää tuottaa oikeat vastaukset, koska väärässäolosta tulee häpeää. Tämä johtaa siihen että panostamme indoktrinaatioon ja kulttuurimme opettamiin "oikeisiin vastauksiin" emmekä aktuaaliseen tieteelliseen totuuteen. ; Itse asiassa ihmiset ovatkin lajityypillisesti keskittyneempiä voittamaan argumentteja (sosiaalinen puoli) kuin olemaan totuudenmukaisia tai tieteellisiä. Ihmiset ovat helposti tottuneita käsittelemään poliittisia ja uskonnollisia puheita, ja synnyttävät näiden pohjalta sosiaalisia tunteita (hyväksymistä tai suuttumista ja vastaavia) mutta tieteellisen ajattelun opetteleminen on hyvinkin vaikeaa. (Evoluutiostakin tulee intuitioversio eikä oikea versio.)
2: Jos otetaan esimerkiksi debatti jossa Shermer, ja Harris debatoivat Chopran kanssa, voidaan oppia tarkkuudesta, varovaisuudesta sekä siitä miten varmuus vetoaa intuitioon mutta ei tieteelliseen ajatteluun. Sam Harris mainitsi tässä mielenkiintoisesti sen, että hän itse ei ole fyysikko. Mutta kun hän on kuunnellut fyysikoita, he ovat lausunnoissaan argumentoivia, pilkuntarkkoja ja hyvin varovaisia. "At a scientific meeting, you’re about as likely to find arrogance as you are to find nudity." Syynä on se, että he joutuvat noudattamaan tieteellistä ajattelua. Ja erehtyminen on sosiaalisesti noloa. Hän huomauttaa myös, että Chopra selvästi ei ole fyysikko ja että kaikki minkä hän sanoo demonstroi tätä. Ja että Chopra on lausunnoissaan aina hyvin varma. Ja että hän ei selvästi nolostu siitä että hän saattaa tehdä virheen. ; Tämä on monella tavalla ja hyvin syvällisesti tilannetta kuvaava. (a) Tiedemiehetkin ovat sosiaalisia ja häpeä on valjastettu siihen että tiedemiesten on käsiteltävä asioita huolellisesti (b) Deepak Chopra taas on hyvin varma ja panostaa siihen että hän pärjää hyvin kaduntallaajille suunnatuissa korkean näkyvyyden debateissa. Chopra vetoaa sosiaalisiin tunteisiin ja maailmankuvaan, ja tämä on hänen menestyksensä takana. Siksi hän kehtaa muistuttaa siitä että jos hän käytää kvanttifysiikaa ja sen käsitteistöä selvästi väärin, niin syynä on se että kvanttifyysikoiden tulisi ottaa oppia häneltä sen sijaan että Chopra esimerkiksi korjaisi virheensä eikä toistaisi niitä.
3: Kahnemanin huomiot ihmismielen toiminnasta korostavat sitä, että yleensä ihminen käyttää intuitiivista systeemi 1:stä, joka ei anna hyviä vastauksia vaan nopean mutta riittävän hyvän vastauksen. Systeemi 2 on looginen, hidas ja ihmiselle raskaampi käyttää. Se tuottaa parempia vastauksia. Emme kuitenkaan panosta elämässämme siihen että käyttäisimme systeemi 2 mahdollisimman paljon. Itse asiassa käytämme tätä puolta melko vähän. ; Yhdeksi syyksi voi ottaa vaikka Montaguen huomion siitä, että aivojen energiantuotanto suosii säästöliekkiä tai Barrow'n huomion siitä, miten älykkyys johtaa myös sosiaalisiin ongelmiin.

Sosiaalisia ongelmia ei olekaan vaikea löytää. Skeptikoita pidetään helposti kyynisinä ; Toisin sanoen skeptikoiden ajattelumekaniikka koetaan kylmäksi ja antisosiaaliseksi. (Myös silloin kuin skeptikko ei ajattele näin.) Osittain siksi, että hyvin laajalla sosiaalisuuden määritelmillä asia on juuri näin. (Kyky kyseenalaistaa ja ajatella erilaisia vaihtoehtoja on välttämätön joskaan ei toki riittävä ehto siihen että syntyy skismaa vaikka maailmankuvallisista kysymyksistä tai siitä miten jokin asia pitää hoitaa.) Ihmiset yksinkertaisesti väkertävät yleensä sosiaalisella kuulumisella eivätkä tieteellä, jopa niin raskaasti että osa ei enää erota maailmankuvallista ja tieteellistä ajattelua lainkaan toisistaan.

Lopputuloksena onkin se, että yhteiskunnan ei todellakaan välttämättä tarvitse panostaa supernerouteen tai siihen että miten älykkäitä ihmiset ovat. Siis jos sen tavoitteena on kansakunnan paras tai yksilöiden selviytymiskyky. Älykkyyspuheissa onkin kysymys arkijärjellä ymmärretystä evoluutiosta, eräänlaisesta ajatusvirheestä. Siksi ei pidäkään luottaa niihin jotka miettivät kansan parasta pelkkään älykkyyteen tuijottamalla. Heidät on jo nähty, punnittu ja köykäisiksi havaittu.

"special purpose cognition" vs. "general purpose cognition"

Klassisesti kognitiotieteessä on käytetty tekoälytutkimusta. Tässä perustana on ollut kalkyyli. Toiminta on perustunut loogisiin päättelysääntöihin. Tämän lähestymistavan perusongelmana on ollut se, että asiat jotka ovat ihmisille helppoja ovat tällä tavoin tehdyille koneille vaikeita. Mutta toisaalta asiat jotka ovat ihmisille vaikeita ovat koneilla sujuneet. ; Tietokoneet laskevat nopeammin ja priorisoivat vaihtoehtoja huonommin kuin ihmiset. Kuilun kurominen laskentatehon kautta on hidasta.

Olen tässä kohden joskus viitannutkin siihen, että se, että erot ovat tämänlaisia eivät ole ihmeellisiä. Sillä evoluution kannalta ihmisten ei ole tarvinnut olla laskennallisesti eksakteja koneita. Päättelyiden looginen ehdottomuus ei ole ollut koskaan elossasäilymisvaatimus. Oikeanlainen reagointitapa sen sijaan on ollut. Ihmiset ovat kehittäneet elossapitäviä reagointitapoja.

Esimerkiksi Montaguen mukaan ihmisen aivojen heuristiikoissa tärkeää onkin se, että se on tuottanut suhteellisen vähällä energiankulutuksella nopeasti riittävän oikean tuloksen. Toki on huomioitu myös se, että ihmiset osaavat harjoittaa eksaktimpaa ajattelua, tällöin käytössä ovat kuitenkin aivan erilaiset hakustrategiat, heuristiikat. Nämä ovat työläitä ja hitaita. Olennaista onkin huomata, että nopea ajattelu johtaa usein erilaisiin tuloksiin. Ja tämän vuoksi ihmisillä on usein tapana tehdä hyvin tietyntyyppisiä arviointivirheitä ; Vaaditaan tiedettä että ne voidaan huomata. Näitä - useiden kohdalla ihmisille lajityypillisiä - kutsutaan usein virheajattelutavoiksi (bias). Tämä johtuu siitä että luotamme yleensä tieteeseen. [Osa voisi olla niin avomielinen että sanoisi, että jos matematiikka näyttää tuloksia jotka ovat ennakko-oletuksiemme vastaisia, niin sen huonompi matematiikalle...]

Toisin sanoen ihmisissä on käytössä "eläimenkaltainen reagointilogiikka" että myös kyky "tietokoneentapaiseen logiikkaan". Nämä johtavat erilaisiin ristiriitoihin joiden kanssa elämistä voi kutsua ihmisenä olemiseksi. Työläs "tietokoneenkaltainen ja tieteellinen järki" on kuitenkin ihmiselle  melko epätyypillinen taito, se on vaikeaa ja vaatii kovaa harjoittelua.

Nähdäkseni juuri lähtokohtaerot ovat oleelliset. Ihminen kenties käyttää molempia strategioita, mutta tekoäly taatusti käyttää vain yhtä ; Jos tekoäly perustuu tietokoneen logiikkapiirille, sen on laskennallisesti raskasta ratkoa joitain ongelmia jotka ovat ihmisille vaivattomia. Mutta samalla voidaan esittää että ihmisen aivot eivät sitten olekaan "niin ihmeelliset" kuin mitä tekoälyohjelmien epäonnistuminen antaa vihjata. Ihmisen priorisointikyky esimerkiksi on hämmästyttävä mutta samalla tavalla joku tietokone voisi argumentoida että tietokoneet ne vasta ovatkin ihmeellisiä verrattuna ihmisiin ja eläimiin. Tietokoneet kun pieksevät shakkimestareita shakissa ja laskevat laskelmia nopeammin kuin kuusi taitavaa pankin kassaneitiä. Niiden koko laitteisto vain perustuu eri lähtökohtiin.

Tämä ero on otettu hyväksi Alvin Plantingan argumentaatiossa. (EAAN & Warrant) Vaikka en pidäkään hänen argumenttejaan vakuuttavina, hän käyttää tätä jaottelua oikein. ; Pidän tätä tärkeänä, koska yllättävän harva normi-ihminen tai ammattiteologi käyttää sitä. Uskovaispiireissä on nimittäin muodikasta vedota "aukkojen Jumalan" kautta siihen että tietokoneiden tekoälytutkimuksen vaikeus kuvastaa sitä miten ihmeenomaisia aivot ovat ja miten ne eivät voi olla "vain naturalistinen kone" tai "vain sähkökemiaa". [He eivät tunne tässä sähkökemiaa ihmeellisenä asiana vaan se on nimenomaan vain -leimalla. Tämä kuvastaa sitä arvostusta jota heillä on luonnonlakeihin jotka ovat heidän teologiansa mukaan Jumalan luomuksia..]

John Pieret viittaa tässä kohden aiheesta käytyyn keskusteluun. Plantingaa puolustetaan jakamalla kognitio kahtia spesiaaliin tarkoituskognitioon ja yleiseen tarkoituskognitioon. Mohan Matthen on tiivistänyt Plantingan ajatuksensa seuraavaan varsin näpsäkkään ja lyhyeen ja ymmärrettävään muotoon ; "[L]et's think about special purpose cognition vs general purpose cognition. Fleeing from predators can make organisms evolve special purpose detectors. These probably should not be very accurate, since an excess of false positives helps survival: its safer than a more accurate detector with the occasional false negative. But what about general purpose detector? Remember Rob, who runs away from tigers because he feels that is the best way to make friends - this enables him to escape the consequences of his disastrously false belief that tigers make good playmates. But if this is a general purpose attitude, he also runs away from potential mates because he believes that this is the best way to hook up with them. Evolutionarily, not so good." Olen tästä jaottelusta nimenomaan samaa mieltä Plantingan ja hänen kannattajiensa kanssa. Tässä argumentissa nähdään ongelmaksi se, että se lähinnä moittii sitä miten evoluutio onnistuu tässä.
1: Toki tässä on hyvä huomata, että jatkoblogauksen kannalta tämä voitaisiin tulkita väärällä tavalla ; Plantinga ei esitä että tekoäly olisi "general purpose cognitiota" koska se perustuu logiikkapiireihin ja on looginen. Warrant kun tarkoittaa että on paitsi logiikka joka tarjoaa selviytymisvasteen todellisuudessa, niin olisi varmuus siitä että tämän takana oleva malli on muutakin kuin malli, eli jotain joka vihjaisi Totuuteen josta voisimme olla varmoja. Itsekin ajattelen että ihmisen logiikkapiirit ovat itse asiassa vain laajennusose special purpose cognitioon. Oleellista on huomata, että tämä tulkintakulma on jotain jota en tarkoita tässä tekstissä. Sen sijaan korostan toista kulmaa, sitä että Plantinga luottaa tieteelliseen ajatteluun ja että ajattelua voidaan tosiaan jakaa ajatteluun jossa on konkreettisia seurauksia, että vääriä teorioita. ; Muistutan vain että väärä teoria ei yleensä tapa teoriaan uskojaa.. Tämänlainen täsmennys ei kenties olisi tarpeen jos kaikki blogin potentiaaliset lukijat olisivat rationaalisia eivätkä tarkoitushakuisesti saivartelevia olentoja. Mutta tiedän että tässä aiheessa - etenkin "potentiaalisten erimielisten puolella" on vahvaa potentiaalia siihen että tekstejä luetaan kuin "piru raamattua". Heitä voi olla joskus hyvä "ennakkokritisoida" tämänlaisilla täsmennyksillä.
Kuitenkaan se ei perustele että miksi Jumala johtaisi takeeseen mitenkään uskottavasti. Nicholas McGinnis selittää että näkemys Jumalasta joka ei valehtele ihmsille vaan luo ihmisen omaksi kuvakseen on vain yhdenlainen Jumala ja muunlaisiakin voi olla, joten teismikään ei takaa mitään. Evoluutikon tapaan hekin joutuvat olettamaan että asiat vain ovat niin että ihmisillä nyt sattuu olemaan tae, ja vaikka muuten voisikin olla niin niin ei vain satu olemaan käynyt. Tämä on pohjimmiltaan horse laugh -argumentti, tai asian premissointi, joten maailmankuvakysymyksiä Plantingan argumentti ei selkeästi ratkaise ; "The problem is that an imago dei epistemology does not seem to follow from God's nature but God's free exercise of will. We therefore have a parallel problem: of all the infinite things God could do, how certain are we that he would choose to create in his image? Contrast to evolution: of all the infinite things that could evolve, why reliable faculties? The difference is that I know what kind of constraints, observations, and experiments might lead me to think evolution did lead to reliable faculties, but, short of direct personal revelation, I have no idea how to confirm imago dei."

Nostin tämän esiin, koska on mielenkiintoista miten Plantinga ja hänen seuraajansa - suomessa esimerkiksi Tapio Puolimatka - käyttävät tässä kohden imago dei -teologiaa varsin erikoisesti. He nimittäin viittaavat intuitioon. Tunnettua on kuitenkin se, että ihmisillä on käytössä monenlaisia heuristiikkoja, joista vaivaton on priorisointeja tekevä reagointikoneisto ja hidas ja raskas on analyyttinen ja harjoiteltava. Olennaista on että näiden välissä on usein ristiriita ; Ne tarjoavat ratkaisuja jotka ovat keskenään yhteensopimattomia, keskenään ristiriidassa ; Psykologia paljastaa erilaisia harhautumisia. Hallusinaatioiden lisäksi voidaan ottaa esimerkiksi ajatteluvääristymät joihin esimerkiksi Puolimatka näyttää uskovan vahvasti. Hän kun viittaa vastustajien nihiloimisstrategianaan toistuvasti siihen että maailmankuva hämärtää ihmisten ajattelua ja että maailmankuva voi johtaa totuusvääristymiin. Jotta hän voisi vedota tähän hänen tulisi uskoa että ajatteluvirheet ovat lajityypillisiä, eli ihmiselle tunnusomaisia. Tämänlaiset harhautumiset kurovat kuilun hitaan ja nopean heuristisen strategian väliin. Intuitio ja tiede ovat useinkin ristiriidassa.

Jos logiikka ja tiede ovat luotettavia, silloin meidän on totuusarvokysymyksissä valittava se lähtökohdaksi. Tätä Plantinga ja  Puolimatka kuitenkin kutsuvat naturalismiksi. He kun viittaavat usein siihen että arkijärki ja intuitio auttavat, ja siksi eitieteeseen perustuva keskusteleva dialogi olisi ratkaisevassa roolissa. Konservatiivit muutoinkin vetoavat sydämen vakaumukseen ja intuitioon. He tekevät tätä varmasti itsetuntemuksen vuoksi ; Onhan havaittu että juuri he käyttävät juuri sitä nopeaa ja vaivatonta heuristiikkaa hitaan ja tarkan sijasta. Intuitiovalinta on tietysti järkevä myös siksi, että "nopea heuristiikka" ja siihen liittyvät intuitiot ovat monin paikoin meillä "kuin annettuna", mutta "looginen järki" vaatii toimiakseen erikseen kovaa harjoittelua. Näin ollen toinen on meillä luonnostaan annettuna ja toinen luonnostaan vain potentiaalina.

Tämä on kuitenkin melko omituisessa asemassa konservatiivien ajattelun mukaan jossa tiede olisi juuri kristillisyyden ansiota. Puolimatkankin perusargumentaatioon kun kuuluu pitkä repertuaari siitä miten tieteellinen maailmankuva sopii kristillisyyteen mainiosti juuri warrant -ajattelun takia. Hänestä se, että voimme positivistisella varmuudella luottaa aisteihin ja järkeen ja niiden perimmäiseen totuudellisuuteen on todiste siitä että ihmiset käyttävät järkeä ja logiikkaa tieteeseen. Tämä on järkevää jos ja vain jos unohdetaan tämän blogauksen otsikossa asti oleva jaottelu jota kuitenkin vaaditaan jotta Plantingan ajatus kognitiosta olisi järkevä.

Onkin surullista että konservatiivit ensin ymmärtävät että jaottelu jossa on erotettu toisistaan "special purpose cognition" ja "general purpose cognition" on tärkeä. Sitten he perustelevat että Jumala tarjoaa jälkimmäisen ja evoluutio vain ensimmäisen. Ja sitten he kuitenkin luottavat siihen ensimmäiseen heuristiikkatyyppiin. Syynä on ilmeisesti se, että tosiasiassa he unohtavat tämän tärkeän erottelun matkan varrella ja ajattelevat että imago dei -teologia jotenkin ratkaisisi koko mielen ongelmat kerralla. Eli että se ratkaisisi mielen sekä intuition ja logiikan osalta. Ongelmaksi jääkin oikeastaan vain se, että tieteen näyttämän mukaan intuitio ja tiede ovat usein ristiriidassa. Näin ollen jäljelle jää valintakysymys ; Luottaako siihen että Jumala takaa sydämen tuntemukset, emootiot, omantunnon ja intuition vai sen että Jumala takaa logiikan, järjen ja tieteen. Molempia heuristiikkoja ei voi saada koska niiden välissä on ristiriita. (Esim. Jos ristiriita sallitaan ihmisen logiikassa on oltava vika jolloin se ei toimi.) Tosin jo tämä valitsemisen pakko joka on tehtävä uskonvaraisesti kertoo että ihmisellä ei ole varmuutta, taetta, warrantia. Sillä vähintään valinnan intuition ja tieteen välillä hän joutuu tekemään vain luottaen että sattuu tekemään oikein. (Ihmiset valitsevatkin tässä kohden hyvin eri tavoin, lajityypillistä priorisointiakaan tuskin on.) Näin ollen en oikein jaksa luottaa että ajattelumme olisi kovinkaan vakuuttavan laadukasta.

Erot arkijärjen ja tieteellsien järjen välillä ovat vähintään yhtä suuret kuin tunnetumman järjen ja tunteen ristiriitaisuuksien kohdalla. Ristiriidat kertovat että ihmisillä ei ole taetta. Jos siis uskot reformoidun teologian tarjoamaan Imago Dei -Jumaluuteen, voidaan sanoa että Jumalankuvasi on falsifioitu, eli sinun on vähintään valittava jokin muunlainen Jumala. (Emme ehkä tiedä mitä tämä Jumala on, mutta tiedämme jotain siitä mitä Jumala ei ole.)

---

Kuvassa on kirjoittajan uusi bascinet -mallisen kypärän visiirin läpi otettu valokuva. Ironista on se, että aluksi kypärän läpi näkeminen on yllättävän haastavaa. Siihen kuitenkin tottuu. Näkökenttä ei ole täydellinen, hyvä tai oikeastaan edes tyydyttävä. Jonkin ajan kuluttua se vain näyttää siltä.

Sisäinen puhe.

"Jumala ja saatana, yhteisessä unessa. / Toisistansa mittaa ottaa, toinen potkii toinen mottaa. / Heille hartautta harjoitamme aina huolella. / Siksi heistä kumpikin on meidän puolella. / Jumala ja Saatana, tuhansissa hahmoissa. / Meidän leikkipaikoillamme, vaatii kuuliaisuuttamme. / Vuorotellen tappiolla, vuorotellen voitolla. / Eikä kumpainenkaan pärjää meistä loitolla."
(Juice Leskinen, "Virsi")

Ihmisen sisäinen puhe on mukana useassa kulttuurissa. Se yhdistetään vahasti minuuteen. Ihminen ikään kuin puhelee päänsä sisällä itselleen. Sisäinen puhe liittyy tietysti myös etiikkaan. Ja ajattelin kirjoittaa tästä tältä kantilta. On hyvä muistaa että ihmisillä on usein erilaisia aggressiivisia tunteita. Esimerkiksi Hannu Lauerman mukaan jokaisella ihmisellä on niitä. Me olemme ulkoisesti stabiilimpia ja sisällämme on paljon toteutumatonta aggressiota.

Lisäksi olemme hyvin hajanaisia. Ainakin itse koen joskus vaikeaksi miettiä mikä asia olisi "ns. oikein". Etiikka tuntuu monesti hankalalta, ja ristiriitaiset ihanteet ja halut kimpoilevat mielessä. Vastakkaiset vaihtoehdot ovat läsnä.

Kristinuskossa tämä yhdistetään kahteen asiaan : Toisaalta omaantuntoon, joka edustaa eräänlaista Jumalan neuvonantajaa, ja toisaalta perisynnin turmelemaan ihmiseen. "Aku Ankka" -sarjakuvissakin enkeli ja piru kuiskimassa korvaan ovat yleisiä hahmoja. Ihminen nähdään näissä sarjakuvissa melko kristillisellä tavalla: Erilaisten voimien taistelukentillä. Toki osa näkemyksistä painottaa sitä että ihminen on turmeltunut, jolloin kaikki hyvä on Jumalan ansiota. Tässä kristillisessä näkemyksessä käy helposti niin että omat ajatukset ulkoistetaan. Ne eivät enää edusta itseä.
1: Suomessa oli muutama vuosi sitten tapaus jossa pappi oli pahoinpidellyt vaimoaan. Tästä mentiin oikeuteen ja pappi syytti teosta demonejen tekemää valtaanottoa. Teologisesti tämä on mielenkiintoinen asia, koska perinteisesti riivaus on luokiteltu nimen omaan niin että haltuunotosta ollaan tietoisia. Siksi salavihkainen ja uhrin huomaamaton possessointi ei ole aito possessointi. Tätä kautta papin oma kokemus viittasi siihen että hän ei ollut itse tehnyt mitään, teologiselta tasolta. Käytännössä tämä tuntuu kuitenkin siltä että tässä tehtiin vastuunsiirtoyritys, jossa oma teko kiellettiin ja rangaistukselta pyrittiin välttymään taikauskoon vedoten. Uskovan silmissä voi käydä niin että mainittu papin paha teko todisti Saatanan olemassaolon - ja siksi vaikkapa ateismi saattoi tuntua ironisesti vaarallisemmalta sen vuoksi että kristitty pappi teki pahoja tekoja.
2: Toisaalta perisyntiä korostava taho voi ulkoistaa hyvän. Tätä kautta omatunto edustaa Jumalan ääntä, ja sen kuunteleminen ulkoistaa tehdyt hyvät teot, niin että ihmisen ei tarvitse luopua ajatuksesta jossa hän on läpeensä huono.

Tätä kautta elämän varrella elämme täysin Juice Leskisen "Virren" oloissa, vaikka teologisesti ja lopullisesti Jumala ja Saatana eivät olekaan esitetty yhtä vahvoina ja tasaväkisinä. Kristityn silmissä elämässä voi näyttää joskus jopa siltä että Saatana on vahva ja pelottava vastustaja, eikä tämä ajatus ole mitään kerettiläistä jumalanpilkkaa.

Toinen euroopassa suosittu näkemys on psykoanalyysin tapa jakaa ihmismieli. Tässä ei katsota niinkään "hyvää ja pahaa", siihen malliin kuin kristinuskossa. Siinä keskitytään vaistoon ja hillintään.
1: Id on vaistojen roolissa. Tässä on olemassa riskejä hakeva, seikkailullinen ja häiriöitä tuhoava thanatos ja elämää (ja myös seksuaalisuutta) ajava libido.
2: Superego on tässä "omantunnon roolissa". Siinä on yksilön ja yhteisön arvomaailmat ja odotukset siitä mitä nämä ovat. Sen rooleja ovat itsetarkkailu, ihanneminä ja moraaliarvot, ja velvollisuudentunto. Superegossa on paljon aineksia jotka voivat olla keskenään ristiriidassa.

Näistä herännee sellaisia kysymyksiä, kuin "kuka hallitsee ketäkin". On selvää että osa ihanteista syntyy tunteiden kautta, ja toisaalta arvomme kontrolloivat toimiamme tunteidemme vastaisestikin.

Karkeasti voisi sanoa että kristillisessä näkemyksessä on ehyt ja ulkoistettu minuus. Koska ihmisillä on ristiriitaisia tunteita, hajaannus ulkoistetaan (joko saatanan, tai Jumalan tahdon korvaan kuiskuttelu - tai molemmat). Näin sisäisestä puheesta osa ei olekaan ihmisen itsensä. Psykoanalyysissä vietit ovat ehyitä, mutta yhteiskunta tuottaa hajaannusta ihmisen sisällä. Minuus on tätä kautta sisäinen ja se, onko se hajanainen vai yhtenäinen riippuu tapauksesta ja tilanteesta.

Itse olen lähestynyt hajaannusta optimoinnin kautta. Tämä voi ensiajatuksella kuulostaa joltain "hienolta", mutta "optimointi" on oikeastan vain vain turhan korea sana jollekin melko arkipäiväiselle. Siinä nimittäin on mukana vastakkaisia asioita samanaikaisesti. Ja vastaus on usein hienovarainen. Haetaan toimivaa ratkaisua, ja tilanteissa on usein vastakkaisia intressejä.
1: Esimerkiksi voi ottaa evoluution. Jos kuvitellaan vaikkapa kasvissyöjä. Jos se on suuri, se voi puolustautua paremmin. Mutta suuri myös syö enemmän. Siksi voisi sanoa karkeasti, että jos petoja ja ruokaa on vähän, kannattaa olla pieni ettei kuole nälkään ja jos petoja ja ruokaa on paljon, kannattaa olla suuri. Muussa tapauksissa haetaan jonkinlainen "kultainen keskitie", joka toimii.

Optimoinnin kannalta ei ole ihmeellistä että mukana on ristiriitaisia elementtejä. Se on ikään kuin "pelin henki". Tässä ei väheksytä kulttuuria, koska se, mitä "ruoho" ja "pedot" edustavat tässä on ulkomaailmaa, johon kulttuurit voivat vaikuttaa. Ja toisaalta aivot jotka tekevät arviointeja perustuvat johonkin "toivottavuuteen", syntyvät ja rakentuvat geeneillä. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että jokaiseen asiaan olisi oma geeni. Ajatus geenistä joka vaikka ohjaisi tämän pitämään kahvikuppia tietyllä tavalla, on hupsu, jos ei muuten niin sen vuoksi että kahvikuppeja on ollut sen verran vähän aikaa että tämä ei olisi kovin uskottava sopeuma. Toisaalta on kuitenkin selvää että fysiologinen rakenne, kuten nivelten rakenne, ihon lämpöreseptorit ... ovat sekä geenien rakentamia että vaikuttavat siihen miten kahvikupista pidetään kiinni. Tämä kaikki on tietysti melko lähellä Montaguen ajatuksia. Ja tuloksessa on vahvasti ehdollistumisen ja behaviorismin makua ja sellaisenaan sen yleistäminen aivan kaikkeen ei ole kovin järkevää.
1: Toki tässä on muistettava miten kuuluisassa behavioristisessä kokeessa ei tullut "ärsyke+tulos" -reaktiota: Apinanpojat eivät hakeneet ravintoa metallisilta äideiltä, vaan hakeutuivat pörröisen mutta ei ruokkivan emon luo. Kulttuuri ei saanutkaan aikaan ihan mitä tahansa. Kuitenkin samanaikaisesti oppimisen ja muokkautumisen ajatuksessa on paljonkin järkeä.

Oudointa on tietysti se, että koko optimointiajatus ei ole oikeastaan suorassa ristiriidassa kristillisen tai psykoanalyyttisen näkemyksen kanssa. Ja se sopii yhteen evoluutiopsykologian ja toisaalta sitä vastustavan queerin kanssa : Jos vaihtoehdot ja halu optimointiin on geneettistä, ja kulttuuri tukee ja vastustaa jotain tapoja, syntyy tietynlaisia "odotettavia tuloksia". Tätä kautta vaikka se, onko kromosomistoltaan XY vai XX (geeni!) voi kulttuurin kautta yhdessä vaikuttaa siihen laittaako henkilö hameen päälle (kulttuurin käsky!). Minun kirjoittamana se taas näyttää, maistuu ja tuntuu sosiobiologialta.

Ongelmana onkin itse asiassa tämä. Näkemys on "mukaileva", ja se itse asiassa lähinnä kuvaa sitä että jos on erilaisia vaihtoehtoja ja kilpailua jossa toiset ovat parempia, on lopputulokset erilaisia. Kyseessä on ajatuskoe eikä varsinainen teoria. Iso ongelma tämän tunnustamisessa on tosin se, että jos tämä huomataan ja aletaan vaatimaan taustateorian mallintamista ja empiiristä koettelua, moni asia joka pyörii juuri sisäisen puheen alueella ikään kuin saman tien "valahtaa viemäristä".

Paristot, aivot ja arvot.

Read Montaguen kirja "Miksi valita tämä kirja?" käsittelee valitsemisprosessia. Sen lähtökohta on hieman erikoinen: Siinä missä usein korostetaan että aivot ovat erityisen fiksut, Montague korostaa sitä että aivot toimivat ikään kuin pattereilla. Siksi sen ei kannata tuhlata energiaa turhaan. Aivot ovat rakentuneet niin että kaikki eivät kuole koko ajan nälkään. Myös "virtapiikkien" kaltaisia haitallisia asioita vältetään. Tämän vuoksi
käyttääksemme arvokkaan energiamme tehokkaimmalla mahdollisella tavalla, sen sijaan että aivot ratkaisisivat erityisen mutkikkaita ongelmia.

Tästä tulee tietysti tuttua tavaraa kaikille jotka ovat tutustuneet aivojen tiedonhakuun ja ongelmanratkaisuheuristiikkoihin : Iso energiankulutus täsmälleen oikeaan vastaukseen ei ole hengissä selviämisen kannalta yhtä olennainen kuin se että päätyy riittävän hyvään ratkaisuun nopeasti.

Montague korostaa sitä että vahvistusoppiminen on hyvin tärkeä ja vahva asia. Tämä yhdistää (1) tavoitteet, (2) ohjaussignaalit eli palautteen ja (3) arvottamisen. Aivot pyrkivät tavoitteisiin, ja samalla tutkailee maailmaa että miten asiat toteutuvat. Samalla koetellaan erilaisia malleja maailmasta. Onnistuminen antaa palkkioita ja epäonnistuminen sanktioita. Näin ihmisen aivot aktivoivat ja kannustavat aktuaalisiin valintoihin. Montague korostaa miten evoluutio on asentanut arvojärjestelmä, joka ohjaa ihmisiä tekemään eloonjäämistä edistäviä valintoja. Ruokaan, juomaan ja seksiin keskittyvät ovat varhaisia, mutta muunkinlaisia on. Aivojen heuristiikka edistää fittnessiä - ja tätä kautta esimerkiksi eloonjäämistä - tarjoamalla "palkintoja" ja "rangaistuksia". Ajattelun synty on ymmärrettävissä koska sen avulla on mahdollista tehokkaasti ennakoida asioita. Ja oppiminen tarjoaa joustavuutta (ikään kuin esimerkiksi linnuilla jotka voivat siirtyä uuteen ympäristöön ja oppia lentämään täällä sokkona harjoituksella. Vain yhteen paikkaan sitoutunut valmis systeemi ei olisi läheskään yhtä hyödyllinen.)

Toisaalta aivot ovat vain varsin hyvät eivätkä täydelliset, joten ajatustavat voivat muuttua. Ideologia voi esimerkiksi vääristää riskiarviointeja, ihminen tekee minkä luulee olevan edullista, mutta maailman malli on väärä ja on varsin kyseenalaista että tälläisellä väärällä ja valheellisella mallilla voitaisiin saavuttaa onnistumisia. Ideologia siis muuttaa ja muokkaa aivojen rakenteita, ja seurauksena henkilö voi toimia kuten lahkolainen joka tekee itsemurhan koska uskoo että palkinnoksi tulee korkeampi henkinen elämä.

Montague korostaa asioita behaviorismin makuisesti. Uskonto ja jopa taiteet voivat saada vahvistusta. Taiteen luominen ja muut vastaavat asiat tuntuvat samalta kuin ruoasta ja seksistä saatavat asiat. Ja huumeetkin vetoavat koska ne ikään kuin iskevät suoraan ohjaukseen, palkkio- ja rangaistusjärjestelmään.

Mielenkiintoista on tietenkin se, että tavoite on aina eräänlainen arvo. Evoluutio on siis varsin tutkittavissa oleva ja pätevä selitys sille miksi meillä on tietynlaisia arvoja ja arvotustapoja. Miksi ihmislaji haluaa tälläisiä asioita eikä muita. Tältä kantilta tiede siis lähestyy etiikan aiheita : Toki kysymykseen jää se että onko tämä lajinmukainen käytös samaa kuin "se mitä pitää tehdä". Is - ought -ongelma ikään kuin torppaa suoran linkin tässä kohdassa. Voidaan siis vain rakentaa tieteen kanssa koherentti selitys etiikalle jossa etiikalla on tietty sisältö. Mutta mukana on yhä samanlainen hyppy kuin muissakin moraalin selitystavoissa.

On mielenkiintoista miettiä missä määrin ne ovat synnynnäisiä ja opittuja. On varsin uskottavaa että monet tavoitteet voidaan yhdistää suoraan evoluutioon : Nälkä ohjaa valintoja kohti yksilön elämää. Joissain kohdissa asia ei ole yhtä yksinkertainen : Ihminen on K -strategisti, joka tuottaa vähän jälkeläisiä mutta hoitaa niitä kauan. Tässä tilanteessa luonnonvalinta kannustaa parisuhteessa pysymiseen, josta voi tulla sivutuotteena vaikka murhetta siitä jos se iänikuinen partneri vaikka lähteekin. Toisaalta myös kulttuuri voi kannustaa aivan samaan yksiavioisuuteen ja tämä opitaan jo kotona, ja lopputulos on sama. Montague lähestyykin tätä kysymystä esimerkiksi ultimaattumipelin kohdalla : Kulttuurisidonnaisuuden suuruus ja vaikutus ovat tässä sekä tärkeitä että sellaisia että niitä yritetään tutkia.

Erikoista on että analogiana käytetään melko paljon taloutta. Klassisessa talousteoriassahan ihminen arvioi ostosten utiliteetin ja maksaa vain sen verran. Tässä kaikki nähdään rationalismin värittämänä. Montaguen näkemys ei kuitenkaan ole aivan 1:1 tämän kanssa, koska valinnassa korostetaan helppoutta, nopeutta ja ratkaisuun kuluvan energian käyttöä. Eli kaikki toimivat rationaalisesti mutta epäonnistuen. Yleensä ottaen tälläinen näkemys jossa koko maailma nähdään hyötylaskelmana on mielenkiintoinen ja varmasti jossain määrin tosikin. Montaguen maailmassa valinnan luonne on samaa kuin "pienienerginen kannattavuusanalyysi tunnetulla vajaalla informaatiolla ja malleilla" sekä arvot liittyvät vain siihen mitä riskianalyysissä laitetaan riskiksi ja voitoksi. Varmasti jossain määrin näin onkin. Yleensä Montagueta kuitenkin moititaan siitä että hän näkee vain tämän yhden asian.

MRI

"House: 'MRI show anything?'
Foreman: 'CT scan was negative.'
House: 'CT? That's like, short for MRI, right? Excellent. That'll saves us a lot of time.'"
(House, "Failure to Communicate")

Behavioristinen psykologia esitti 1900 -luvun alkupuolella, että aivoja ei voitaisi tutkia kun ne toimivat. Siksi aivot olisivat ikuisesti tutkimuksen ulkopuolella. He korostivat että aivojen tuottamia käyttäytymismuotoja voidaan seurata ja tähän piti keskittyä. Kuitenkin 1970 -luvulla mahdottomasta tuli mahdotonta, kun opittiin että radioaktiivisia atomeja voidaan liittää molekyyleihin ja tästä voidaan tehdä tutkimuksia. Tätä käytetään muun muassa biokemiassa kun tutkitaan solujen toimintaa; Kun valokuvaamisen ymmärtää ja tajuaa että solujen atomitason reaktioita tuskin voidaan valokuvata, tuntuu suorastaan maagiselta että solun aineenvaihduntaketjuja voidaan tietää. Laurence A. Moran esimerkiksi vastasi minulle, kun kysyin asiaa häneltä:

"One of the way you can identify pathways is to feed a cell radioactive precursors and follow the fates of the labelled atoms. This is how many of the most common biochemical pathways were worked out."

Samaa periaatetta osattiin soveltaa aivoillekin. Tosin myöhemmin radioaktiivisesta merkkiaineesta voitiin luopua, kun aivoissa virtaavan veren molekyylejä alettiin heiluttaa magneettikentillä. MRI -kuvauksessa potilas sijoitetaan voimakkaaseen magneettikenttään, jota ohjataan niin, että kuvauskohteen eri osiin vaikuttaa hieman erisuuruinen magneettikenttä. Kun laitteeseen liittyy radiolähetin ja radiovastaanotin, havaitaan resonanssi, joka tulee erilaisten kohtien reagoinnissa.

MRI salli sen, että aivokuvat voitiin tehdä elokuvana, ja nähdä mitkä alueet ovat aktiivisia ja mitkä eivät. Tämä johti siihen että Montague ja Berns tekivät yhteistyötutkimuksen erilaisista pelistrategioista. He huomasivat että erilaisiin pelistrategioihin päätyvillä ihmisillä oli eroja aivotoiminnassa, etenkin makaavan tumakkeen (nucleus accumbens) kohdalla. He huomasivat myös että riskiä ottavilla pelaajilla mieltymys liittyi dopamiinin määrään. (Tämä ei ole sinällään ihme; Dopamiini liittyy mielihyvään ja muun muassa useisiin pakkoilmiöihin ja mielihaluihin tehdä jotain ; Esimerkiksi Touretten syndroomassa henkilöillä on pakko -oireita, kuten nykimistä, koskettelua ja kiroilua. Heillä on paljon dopamiinia. Se liittyy myös tarkkaavuuteen ja siksi dopamiini on erikoinen ; Se on samanaikaisesti stressihormoni ja mielihyvähormoni. Se kiihdyttää Touretten syndroomassa mutta se rauhoittaa ylivilkkaita ADHD -lapsia. Ilmeisesti syy on se, että tarkkaavuuden parantuminen vähentää koettua stressiä.) He huomasivat myös, että aivokuvissa eri strategiaa noudattavat henkilöt voitiin erottaa jo ennen kuin pelistrategiat näkyivät ulos päin; Alussa pelaajat tutkailivat peliympäristöä ja muita pelaajia ja riskiä ottava strategia nousi esiin vasta pidemmällä peliä. Kukaan ei kuitenkaan "vaihtanut ryhmäänsä". Erot olivat koko ajan läsnä. Ryhmä huomasi että eri henkilöillä oli eri mieltymykset ja aivojen toimintatapa oli osa yleisempää tämän henkilön strategiaa. Tämä oli juuri sitä mitä behavioristeista oli mahdotonta.

Tietenkin MRI ei ole mikään taikalaatikko. Tieteellisissä laitteissa on itse asiassa yllättävän usein asioita, jotka pitää ottaa huomioon, kun niiden tuloksia luetaan. Skeptikko Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti Scientific American MIND -lehteen (vol 19 num 5) jutun "Why You Should Be Skeptical of Brain Scans", jossa hän muistuttaa että MRI -kuvaus ei välttämättä kerro koko totuutta aivotoiminnasta koska:
1: MRI -laite on epänormaali paikka. Toisin sanoen tarkkailu voi vaikuttaa aivotoimintaan. Emme voi tarkistaa että onko aivotoiminta kadulla kävellessä samanlaista kuin liikkumattomana arkun kaltaisessa tuubissa makoillessa.
2: Skannaukset ovat epäsuoraa aivojen aktiivisuuden tutkimista. Niissähän ei tutkita hermosoluja, vaan se rakentuu verenkierron päälle; Ne alueet joissa on suuri verenkierto oletetaan alueiksi joilla tarvitaan paljon energiaa ja joissa aivotoiminta on aktiivista. Yevgeniy Sirotin ja Aniruddha Das itse asiassa osoittivat kokeellisesti, että neuronien aktiivisuus ei aina vastaa verenkierron aktiivisuutta.
3: Aktiivisuus väritetään keinotekoisesti ja tämä saattaa johtaa siihen että syntyy erillisiä moduuleja. Siksi on mahdollista että aivotoiminta on löyhempää ja verkostuneempaa kuin mitä kuvat näyttävät.
4: Aivokuvat ovat tilastollisia yhdistelmiä. Menetelmässähän voidaan ottaa kuvia vain parin sekunnin välein, ja yhteenveto saadaan aikaan siten että tuhansia kuvia laitetaan yhteen. Tämä toki poistaa satunnaisia häiriöitä, mutta voi poistaa alueita, jotka ovat löyhästi mukana toiminnassa. Lisäksi kun tehdään tutkimuksia, ongelmana on se että eri ihmisten aivot eivät ole identtisiä ja tulokset muokataan keskiverroksi. Siksi kun tutkitaan sitä mitkä aivoalueet reagoivat milloinkin, käytetään useita ihmisiä, joiden tulokset laitetaan yhteen. Tämä toki poistaa yksilöllisiä eroja, mutta voi piilottaa asioita jos aivotoiminnassa on mukana löyhempiä verkkoja.
5: Eri aivoalueet aktivoituvat eri syistä. Ja kun sinun esimerkiksi käsketään ajatella rahaa, helposti ajatteluun tulee mukaan myös rahaan liittyviä mielleyhtymiä. Nämä eivät ole täysin satunnaisia henkilön eivätkä edes eri ihmisten välillä. Tämä voi vääristää tuloksia.

Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että MRI olisi huono menetelmä. Se löytää ja ennustaa asioita ja sitä käytetään diagnoosivälineenä sairaaloissa. Tämä korostaa sitä, miten tieteessä ja sen välineistössä on aina mukana pieni epävarmuuden siemen. Voi olla että leesioiden eli aivovammojen tutkimisen ja MRI -tekniikan seurauksena ajatus siitä että aivotoiminnat olisivat tiettyjen rajattavien alueiden aktivoitumista on saanut enemmän tukea kuin mitä olisi pitänyt ; Tämä epäilys ei toki vielä tarkoita että aivot eivät olisi näin toimivia.