Lihansyönnistä

Rationality Rulesissa oli pieni video klassisesta kasvissyönnin puolustusargumentista. (Mikä on hauskaa koska kanava on aika vahvasti ateistikanava ja ateismia ja kasvissyöntiä ei välttämättä liitetä kovin helpoti yhteen.) Argumentti sai hänen käsissään implisiittisesti evoluutiopsykologisia sävyjä ja se laajeni eräänlaiseksi selitysmalliksi siitä miksi yksinä aikoina on sallittu orjuus ja toisina lihansyöntiä on pidetty pahana. Keskiöön asettui kuitenkin moraalisuus ja moralismi. Se, onko esimerkiksi Sam Harris moraalinen hirviö kun hän luopui kasvissyönnistä. Ja olemmeko ihmisinä asemassa jossa opettelemme argumentteja ja saamme viisautta menneisyyden ihmisiltä voidaksemme seistä heidän harteillaan kusemassa heidän kasvoilleen.

Video on mielenkiintoinen mutta en halua, ehkä juuri sen vuoksi, toistaa sen sisältöä tässä. Sen sijaan nappaan esille toisenlaisen näkökulman samaan argumenttiin. Ja se voisi olla enemmän poliittis-ignorantillinen.

Rationality Rulesin kuvaama argumentti voisi taipua karkeasti seuraavanlaiseen suomenkieliseen muotoon;
P1: Ei ole moraalisesti hyväksyttävää tarpeettomasti vahingoittaa tietoisia olentoja.
P2: Lihantuotanto tarpeettomasti vahingoittaa tietoisia olentoja.
J: Lihantuotanto ei ole moraalisesti hyväksyttävää.

Oikeasti argumentti on hieman erilainen. Ja yritän selittää mutilointini syitä. Puhun siksi hieman enemmän molemmista premisseistä.

P1:

Tämä argumentti on yleisesti nähty hyvin vahvaksi. Hyvin harva puolustaa eläinrääkkäystä. Toki muistan jossain teologisessa argumentaatiossa, kuten Pekka Reinikaisen vanhoissa kreationismikirjoissa, olevan argumentteja joissa eläimillä ei ole sielua ja sen vuoksi niiden kärsimyksellä ei ole merkitystä esimerkiksi pahan ongelman kohdalla. Mutta nämä vetävät usein linjaa siihen suuntaan että eläinten kärsimys on enemmän tai vähemmän trivialisoitu. William Lane Craigilla on tunnetusti paljon argumentteja jotka tekevät juuri tätä. Mutta nämä argumentit eivät silti muuta eläinrääkkäystä hauskaksi ja eettiseksi toiminnaksi. Ainoastaan triviaaliksi. Tämä asia on mielestäni niin merkityksellinen että halusin antaa tälle tilaa.

Kuitenkin tässä oletuksessa on sana "tarpeettomasti". Joka on tärkeä. Koska monesti esimerkiksi myrkytämme rottia jotta ne eivät levittäisi ruttoa. Ja tätä pidetään moraalisesti hyväksyttävänä. Joku voisi vetää jopa pidemmälle ja sanoa että tämänlainen rotantappo olisi hyve ja velvollisuus. Mutta moraalinen hyväksyttävyys on monille niin vahvasti sidottu näkemys että vahvempi versio jossa kielletään tietoisten olentojen kaikki vahingoittaminen johtaisi premissin hylkäämiseen. Päättely olisi sinänsä rakenteellisesti pätevä mutta kukaan ei välittäisi siitä koska ensimmäinen premissi nähtäisiin epätodeksi.

Kuitenkin juuri tämä "tarpeettomasti" -sana on myös epämääräinen ja voi johtaa esimerkiksi spesistisiin argumentteihin jossa ihminen on parempi kuin muut. Sillä tarpeettomuus ja tarpeellisuus arvioidaan jollain tämän argumentin muotoilusta ulosjääneelle arviointiapparaatilla. Ja tämä voi olla mitä vain. Ja näin syntyy tilaa esimerkiksi sille että vegaani voi hyväksyä leikkuupuimurin alle jääneet rotat koska vegaanilla ei ole vaihtoehtoja. Vaikka hänellä on. Kuoleminen nälkään. Tämänlaiset asiat ovat ilmeisesti liian tabu nyky-yhteiskunnassamme.

P1 -> P2: 

Tämä esimerkki näyttää tavallaan sen että maataloustuotannossa on enemmän aste-eroja kuin laatueroja. Ja kasvissyönnissä valitaan pienempi paha. Laajasti maailmaa nähneinä tiedämme, että jos lihantuotannossa työntekijöitä kohdellaan huonosti niin samaa tapahtuu myös tomaatinpoiminnassa. Jos lihantuotannossa kulutetaan valtavasti vettä lihantuotantoon niin vettä kuluu paljon myös proteiinipitoisten manteleiden tuotannossa. Ja jos lihantuotannossa suora kohde on tuotantoeläin joka kuolee niin pelloilla kuolee hyvin paljon rottia, lintuja ja muita olentoja. Ja jos näiden tila on erilainen kuin lehmän, eikö se olisi argumentti sille että meidän olisi eettisesti vahvaa ryhtyä kasvattamaan rottia lihantuotantoeläimiksi? 

Aste-erot ovat tietenkin tärkeitä ja niille voidaan löytää ratkaisuja ja näiden miettiminen on arvokasta. Mutta argumentin binäärinen muotoilu helposti harhaannuttaa ajatukset. Ja siksipä mutiloimani argumentin muotoilukin kiinnittää huomiota lihantuotantoon ja tuomitsee sen ja tavallaan kädestä pitäen ohjaa kasvissyöntiin huomioimatta vastapuolen "samassa sotkussa olemista".

On tärkeää huomata että varsinainen argumentti usein ottaa kantoja jotka sinänsä perustellusti lähtevät siitä että jos tietoisesti hankkii lihaa ja tietää että lihantuotannossa on ongelmia niin nämä kantavat myös ostajaan. Tässä otetaan hyvin seurauseettinen ote asiaan. Ja näen että suurella osalla ihmisistä on harmittavan suuri ero siinä että tapetaanko eläin suoraan vai epäsuoraan. Itse asiassa menen niin pitkälle että näen että he näkevät suuren eron sille tapetaanko ihminen suoraan vai epäsuoraan. Suurin osa maahanmuuttokritiikistä on esimerkiksi sellaista että maahanmuuttajan elossapysyminen on triviaalia. Katsotaan vain länsimaisen ihmisen resursseja itselleen. Harva lähtisi kuitenkaan ampumaan maahanmuuttajia. Lopputulos on sama. Kuoleminen tapahtuu passiivisesti jossain kaukana joko nälkäkuoleman tai jonkun muun kiväärin kautta.

Tämän asenteen hengessä huomautankin että varmasti aika monelle lihansyöjälle liha on passivinen ja neutraali tuote johon ei liity suoraa syyllisyyttä. Itse asiassa tälläisen syyllisyyden esilletuominen on se josta närkästytään. Ja närkästymisessa on kaksi elementtiä
1: Kokemus syytöksen vakavuudesta, ja tässä premissin 1 vahvuus tekee syytöksestä vakavan. Juuri kukaan ei tunnustaudu eläinrääkkääjäksi tai sellaisen hyväksyjäksi.
2: Kokemus siitä että syytös on epätosi.
-> Epäreilu ja vakava syytös närkästyttää ja tuottaa enemmän kokemuksen siitä miten kasvissyöjä on todellisuudesta vieraantunut kuin valaistuminen ja tapojen parantaminen.

Mistä päästään siihen varsinaiseen pihviin

Näkisin että olisi monelle vakuuttavampaa jos he saavat lihankuluttajina synninpäästön ja saisivat tätä kautta oikeutuksen moralisoida lihantuotantoa. Tällöin syyllisyys asettautuisi poliittisesti mielenkiintoisesti lihantuottajiin. ; Nykyisessä keskustelukulttuurissa kasvissyöjät tavallisesti asettautuvat lihansyöjiä ja maataloustuotantoa vastaan. Mutta oikeasti toisilla tavoilla voisi syntyä tehokkaampaa poliittista efektiä. 

Ja jos joku syyttää argumenttia politisoivaksi sanon että kyllä ja merkityksetöntä. Yksi tämän analyysin teema todellakin on että "argumentit eivät muutoinkaan koskaan ole koskaan ideologisesti neutraaleja". Koska muuten premissejen hyväksymisestä moraalikysymyksissä ei olisi väliä. Mutta niillä on oltava väliä koska argumentin rakenteen on oltava sellainen että sen premisseistä on synnyttävä johtopäätös. Ja premissien tulee olla tosia. Jos kumpikaan näistä ehdoista puuttuu päätelmä on epäpätevä. Argumentti ei muutu vääräksi sillä että siihen voidaan sitoa poliittinen motiivi.
1: C. S. Lewis on argumentoinut vastaavaa Jumalan kohdalla, selittäen että monesti ateistit antavat selityksiä miksi on psykologisesti tai muista syistä motivoivaa uskoa Jumalaa. Mutta ongelmana näissä argumenteissa on se, että psykologiset argumentit ovat tehokas leimakirves vasta sitten kun ensin on todistettu että Jumala on tyhmä uskomus.
2: Huomatkaa että muotoilu on poliittinen, mutta ei minun poliittinen. Ymmärrän potentiaalin sellaisen nähdessäni. En koe olevani erityisen maatalousvastainen ihminen. Onhan minulla maatalousalan tutkinto ja olen tehnyt töitä MTT:n siantutkimuspuolella ynnä koulutukseen liittyen olen ns. "ollut teurastamossa tekemässä muutakin kuin sivustakatsomista". Oma periaatteeni on se, että en syö mitään mitä en olisi itse omin käsin valmis tappamaan. (Mikä tarjoaa hämmentävää älyllistä potentiaalia kannibalismiin, yleensä asiaa ei tiedosteta tässä tunteisiinvetoavassa kasvissyöjien suosimassa tempussa.)

Minusta on mielenkiintoista että monesti kasvissyöntiä pidetään kaupunkilaisena lihantuotannosta etääntymisenä. Asiana joka korjataan valistuksella. Valistus tarkoitta sitten yleensä sitä että pienet lapset menevät tiloille. Tai kuten YLE asian uutisoi "Kaupunkilaislapset tutustuvat maatiloihin". Tässä mielenkiintoista on se, miten kaikkea ei näytetä lapsille. Lapset pääsevät rapsuttamaan eläimiä. Jolloin he saavat lihantuotannosta saman kokemuksen mitä minä saan kaikkien muiden koirista. Koirien kanssa on kivaa leikkiä ja niitä on mukavaa silittää. (Mikä on ihanaa. Varsinkin kun ei tarvitse aamu kolmelta nousta viemää koiraa sateessa ulos paskalle ja sen jälkeen painia pesuun kurakoiraa jota kylpy motivoi vähemmän kuin kuralammikossa kiemurtelu päinvastoin ei.) 

Näytetäänkö kaupunkilaislapsille koko kokonaisuus? Miksi, jos vieraantuminen on se ongelma, ei valistettaisi lapsia viemällä heidät rapsuttelukokemusten jälkeen teurastamolle jossa saavat omin käsin kokeilla teurastaa sen ihanan lampaan jota juuri varttia aikaisemmin rapsuttelivat omin käsin? Koska kysymyksessä ei tavallaan ole valistus vaan kontekstointi.

Koko tämä prosessi antaa tilaa sille, mistä MTK räjähtää. Pastori Kari Kuula kirjoitti Kirkko & Kaupungin kolumnissaan teollisen eläintuotannon saatanallisuudesta kolumnin jota en voi tähän linkittää koska se kohtasi cancelkulttuurin. Kun vegaanit tai Animalia syyttävät lihansyöjiä ja maataloutta ei tarvitse tehdä mitään. Mutta jos syytteessä ei alleviivatusti olekaan lihansyöjä, vaan lihansyöjää pidetään moraalisesti vähäisempänä, alkaa MTK:ssa kuulumaan. Varmasti asiaan vaikuttaa myös se, että pappi edustaa moraaliasioita monelle ihmiselle enemmän kuin jokin poliittiseksi koettu ideologia. (Olen vähän jutellut vanhemman väen kanssa ja heille ideologia on lähinnä heikko ja epäonnistunut ja politisoitunut uskonto. Ideologiat ovat Jumalasta etääntyneiden uskontoa. Itse en voi olla näkemättä uskonnon ja politiikan sidosta joka on niin vahva että nykyään on miltei mahdotonta pitää neutraalia teologiaa käsittelevää kanavaa. Monelle uskonto politisoituu heti kun se jollain tavalla haukkuu konservatiivista ihmistä itseään eikä sen sijaan hauku kaupunkilaisia ja liberaaleja. Seuraavassa lauseessa he puhuvat siitä miten kristitty tietää että oikea pahin vihollinen on heidän sisällään. Ja kukapa minä olen olemaan heidän kanssaan erimielinen?)

Ihan oikeenlaista kemiaa ja muita naturalistisia aloja

Olipa sitten mitä tahansa mieltä mannapuurosta ja mansikasta niin kemia on hyvin tärkeä luonnontieteenala, jolla on sekä käytännön sovelluksia että tutkimusta. Silti kemian filosofia on hyvin marginaalista ; Ja peräti kahdella tasolla ; Akateemisella tasolla kemian filosofia on hyvin pienimuotoista. Ja tästä suurin osa ei kiinnosta maallikoita tai populaaritieteen soveltamista. Esimerkiksi sain kuulla, että Joachim Schummerin oli arvioinut että mukaan kemiaa tutkitaan noin kymmenen kertaa enemmän kuin geotieteitä ja 20 kertaa enemmän kuin matematiikkaa. Schummer on samalla ihmetellyt kemian filosofian vähyyttä.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Sillä periaatteessa kemia on aika lähellä fysiikkaa. Josta taas tehdään aika paljon filosofiaa. Ja toisaalta jos katsoo Stanford Encyclopedia of Philosophya siellä oleva historiikki näyttää että Aristoteleen ajan filosofia oli aika lähellä kemiaa. Itse asiassa on kiinnstavaa miten varhainen elementtien kautta ajateltu maailmankuva nojasi vahvasti siihen että maailmaa nähtiin tulen, veden, maan ja ilman kautta. Ja näissä on selvästi jotain joka huutaa sitä miten vasta myöhemmin fysiikka ja kemia ovat erkaantuneet toisistaan niin että tuli voitaisiin liittää fysiikkaan kun taas vesi kemiaan.

Toisaalta on hyvä muistaa että alkemia on eräänlaista ”kemian pseudotiedettä” ja siihen liittyneet lataukset vihjaavat siitä että kemialla olisi paljon höyryämispotentiaaliakin. Joka taas tuppaa usein tuottamaan sivutuotteenaan paljon filosofiaa. Tämä on tavallaan tärkeä muistutus siitä että esimerkiksi biologiassa evoluutioteoria herättää paljon filosofiaa ja samoin suhteellisuusteoria on viehättänyt useita. Mutta samaa intoa ei näy kemian kohdalla.

Eräät selittivät että syynä on se, että kemia on normaalitieteen tilassa ja oikeasti paradigmanmuutokset lietsovat eniten keskustelua. Tämä on varmasti osittain kiinnostava näkökulma jossa on jotain oleellista. Mutta samanaikaisesti on muistettava että viime aikoina monet ovat valittaneet siitä että fysiikka on ongelmissa kun sitä kuvaavat vakiintuneeseen paradigmaan kuulumisen ominaisuudet. Eli ajatellaan että fysiikka olisi rappiossa koska se on normaalitiedettä ja tämä lisää filosofista keskustelua. Toisaalta taas evoluutioteoria on vielä pahemmassa tilassa koska sen kannattajat heittävät usein sloganeita malliin biologiassa mikään ei ole järkevää ilman evoluutioteoriaa ja sen vastustajat moittivat että evoluutio on dogmaattista koska se on ”ainut peli kaupungissa”. Joka taas on äärimmäisen normaalitieteessä olemisen merkki. Jos on vain paradigman sisäistä tutkimusta niin sehän se vasta olisikin normaalitieteen tila.

Kun nostin asiaa vähän esiin sellaisten parissa jotka ns. vastustavat naturalismia yleisesti ja evoluutioteoriaa erityisesti he nostivat selvästi tässä esiin kontrastia biologian ja kemian välille. Tässä he selittävät että kemiassa ei ole filosofiaa koska kemia ei sisällä käsienheiluttelua vaan on matemaattista. Tämä on toki monellakin tavalla erikoinen näkökulma koska ainakin itselleni selvää on että evoluutiota on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta kunnolla ymmärtää ilman kaavoja. Tämä voi toki sotkea monia koska he lukevat evoluutioteoriasta lähinnä koulukirjoja tai tiedettä popularisoivia juttuja. Ja niissä käy vähän kuten Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyessä historiassa” jossa hän toteaa että jokainen kaava kirjassa puolittaa myyntiluvut.

Populaatiogenetiikka on täynnä kaavoja. Ja heitän, että myös Ohtan kaavat ovat tärkeitä kun mietitään neutraaliteoriaa. Siis evoluutioteorian sellaista suuntausta josta eniten pidän. Moni ajattelee että neutraaliteoria olisi jotenkin kaikista eniten käsiäheiluttavaa kun se ei ole yhtä eksaktilta vaikuttavaa mielikuvissa kuin adaptaatiot jotka ovat jotenkin siistejä ja selkeitä ja moni ymmärtää ne säännönmukaisiksi.

Mutta asia on vielä ongelmallisempi kun huomataan että eksaktius ja käsienheiluttelu ei itse asiassa ole kovinkaan hyvä selitysmalli koska fysiikka on tunnetusti hyvin kaavapitoista. Suhteellisuusteoriaa käsitellään siististi kaavamuodossa ja se on silti hyvin keskusteltu filosofiassa. Säieteorioita moititaan usein evoluutiokriittisissäkin porukoissa vaikka se koostuu lähinnä matemaattisista konstrukteista. Ja matematiikka on itsessään eksaktia mutta silti siinä on filosofiaa – ja vielä enemmän sen ympärillä pyörii valtavasti filosofiaa joka kontekstoi sitä mitä matematiikka sitten tarkoittaa joka on eräänlaista metasuhtautumista ja merkityksenlatausta matematiikkaan.

Mutta näkisin että nämä puuskahtelut kertovat jotain asenteista. Kemiaa pidetään ”konkreettisena”. Ja tärkeä kysymys tähän on ”miksi”. Itse näkisin että takana on se mikä näissä on aika usein. Tosiasiassa suuri osa naturalisminkritiikistä ei ole oikeaa ja rehellistä naturalismin kritiikkiä. Vaan valikoivaa kritiikkiä. Kemian filosofiaa ei ole koska kukaan ei maailmankuvista haasta kemian filosofiaa esimerkiksi atomiopista. Kemian ei tarvitse puolustautua mitään hyökkäystä vastaan. Siitä kiinnostuneet saavat vain rauhassa tutkia.

Naturalismin kritiikissä huomattavaa on, että olipa sitten akateeminen ja sofistikoitunut teologi, apologeettis-saivarteleva kristitty tai kreationisti niin heitä yhdistää se, että he korostavat että uskonnon ja luonnontieteen välillä ei ole konfliktia. Mutta sitten he selittävät seuraavaksi että uskonnon ja naturalismin välillä on konflikti. Ja että he samanaikaisesti puolustavat, kannattavat ja arvostavat luonnontieteellistä ajattelua ja tiedettä. Mutta vastustavat naturalismia. Valitettavasti heiltä puuttuu selkeä ja kunnolla määritelty tapa erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tätä epämääräisyyttä ja epätäsmällisyyttä käytetään kätevästi. Naturalisminkritiikissä voidaan täysin huutaa siitä miten luonnontieteessä on aina selittämättömiä taustaoletuksia jotka tekevät asioista MAAILMANKUVALLISIA. Ja että tämä on ohittamatonta ja skientisti-naturalisti-tiedeustkovat ovat kauheita kun eivät tunnusta tätä ilmiselvyyttä. Mutta tämä maailmankuvallisuuden väistämättömyys lakkaa sitten olemasta esimerkiksi kemiassa jossa asiat ovatkin ”konkreettisia”, ”pragmaattisia” ja sellaisia että ”ne eivät sisällä tai salli mitään käsienheilutteluja”. Joka vaatii sen että tosiasiassa positivismin ongelmat eivät olisikaan mitenkään kiertämättömiä ja ohittamattomia.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata miten sofistikoituneessakin teologiassa on kiinnostavaa miten kreationisteilta tuttu logiikka toimii. Mutta rajat ovat hieman eri kohdissa ja teorioissa. Esimerkiksi Junkkaala mielellään selittää miten evoluutioteoria on yhteensopiva kristillisen ajattelun kanssa. Mutta kun hän siirtyy vastustamaan ateismia ja tiedeuskoa niin siinä vaiheessa keskustelu muuttuu filosofisesti sellaiseksi että se voisi saman tien tulla joltain nuoren maan kreationistilta. Itse asiassa rajanvetelyt ovat kiinnostavia ja on hauskaa nähdä vaikka miten William Lane Craig moittii evoluutiodenialisteja siitä että he ovat naurettavia. Mutta samanaikaisesti hän itse on suhteellisuusteoriadenialisti. Ja tarkemmin katsoen hänen näkemyksensä evoluutiostakin ovat sellaisia että aika oikeaoppinen täytyy olla jos sitä pitää ihan eri asiana kuin kreationismia.

Ja tavallaan tämä avaa jännittäviä asioita. Kreationistit ovat jo pitkään jakaneet tieteitä operationaalisiin tieteisiin ja historiallisiin tieteisiin. Ja näissä filosofioissa he näkevät että ne ongelmat jotka koskevat kaikkia induktioita - joka on se positivismin metafysiikattomaksi saamisen ylitsepääsemätön filosofinen ongelma – eivät oikeasti koskekaan kaikkia induktioita vaan pelkästään niitä induktioita jotka heijastuvat aikaan.

Taustalla on ajatus että ihminen positiivisesti verifioisi aivan onnistuneesti konkreettisia esineitä. Ja siksi insinöörit eivät tarvitsisi filosofiaa. Tässä mallissa olisi itse asiassa aivan järkevää että kemian filosofiaa ei tarvittaisi koska se olisi operationaalista tiedettä. Kun taas fysiikassa on usein se, että esimerkiksi suhteellisuusteoriaa sovelletaan paitsi GPS -teknologiassa niin myös maailmanhistorian selittämisessä ja tätä kautta sillä on vaikutusta esimerkiksi siihen kun keskustellaan universumin alusta joka nähdään teologien areenaksi.

Toki tässä tulee pumpattua esiin esimerkin kautta se oikea ongelma; Jos teen kellon väitän että kello toimii huomannakin ja tämä laajentaa sen historiaan. Samoin jos meillä on geenitestit niin se mikä voi olla teknologinen biologisen äitiyden ja isyyden testi muuttuukin laajemmaksi sukulaisuuden testaamiseksi ja tätä kautta isovanhempienkin biologinen yhteys voitaisiin varmistaa samalla testillä. Jolloin kysymys on ”monenteenko sukupolveen on mentävä jotta yhteyksiä ei saisi nähdä”. Kysymys on merkittävä koska samanlaisuuksista tehtävät evoluutiopuiden taustalogiikka nojaa samaan matematiikkaan kuin lähisukulaisuudenkin selvittäminen geenitestillä. Kreationisti voisi sanoa että geenitesti on validi kun tutkitaan baramiinin tai perusryhmän sisällä. Mutta sitten kun ruvetaan geenitestein katsoamaan missä ne rajat menevät ja niitä ei selkeästi löydy niin vastaus on se, että Jumala käyttää samanlaisia koodeja samanlaisissa ominaisuuksissa ja siksi geenistesteissä ei löydetä selviä rajoja joissa ne lakkaisivat toimimasta. (Itse näen että jos kaikilla perusryhmillä olisi aivan erilainen tapa koodata perimänsä niin se olisi aika hyvä todiste siitä että ne eivät jakaisi yhteistä kantamuotoa. Ts. makroevoluutio olisi falsifioitavissa.)

Suhteellisuusteoria on fysiikkaa koskeva teoria ja on vaikeaa sanoa miten aikadilaation käyttö GPS:ssässä olisi jotenkin erilaista kuin sen saman fysikaalisen kaavan käyttäminen maailmanhistorian selvittäisessä. Ja miten klassinen fysiikka joka tutkii sitä missä taivaankappaleet ovat vuoden päästä eroaa siitä että mietitään missä ne olivat sata vuotta sitten, tuhannen vuoden kuluttua tai miljoona vuotta sitten.

Ja sanonkin asian tavallaan suoraan. Tiede, totuus ja filosofia sellaisenaan eivät ole mitään konstrukteja. Mutta se mitä tutkitaan milloinkin on kaikkea muuta. Mielenkiinto ei kohdistu satunnaisiin asioihin. Kemialla ei ole uskonnollista eikä metafyysistä auraa. Ja tämä ei oikeastaan johdu kemiasta vaan teologiasta. Kemian suhde aikaan on varmasti oleellinen asia. Kristillisessä kulttuurissa on tietynlainen aikakäsitys.

Ja asia pahenee mieltymyksistä ja keskustelukonventioista. Sekä populaarikulttuurissa että naturalismia tunnustavassa tiedemaailmassa fysiikka ja tähtitiede liitetään maailman perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin. Biologia puolestaan selittää ihmisen ja ylipäätään elämän alkuperän. Moni ajattelee, että kemia putoaa väliin: se ei selitä kunnolla kumpaakaan. Mutta oikeasti jos me mietimme sitä kaikista repivintä kysymystä biologiasta ja alkuperästä niin vastaan tulee välittömästi se, että oikeastaan evoluutio voi alkaa vasta ensimmäisestä elävästä ja siksi elämän synnyn selittäminen putoaa jämäkästi kemian valtakuntaan. Kemian filosofia on tätä kautta hyvinkin potentiaalisesti verevää. Mutta koska uskontoa ei puousteta kemiakritiikillä tai kemian ei nähdä antavan tilaa ateismille tai uhkaavan uskontoa se ei ole kiinnostava keskustelunaihe edes silloin kuin se olisi. Sillä keskustelu derailataan asiaan liittymättömien evoluutioteorian kannattajien suuntaan. Tässä käytetään usein argumenttina retorisen tason tarkastelua jossa ei mietitä mitä asiat tarkoittavat vaan pelkkiä sanavartaloita. Eli kun puhutaan elämän kemiallisesta perustasta ruvetaan puhumaan kemiallisesta evoluutiosta. Joka sitten suunntataan biologien kimppuun.

Tämä muistuttaa siitä että esillä on tavallaan se, että kemiaa vastaan ei käydä koska kukaan ei koe kemian olevan ”uhka uskonnolle” tai ”toimivan uskonnonkorvikkeena” tai ”menevän teologian kysymyksiin mestaroimaan ulkopuolisena”. Joissa kaikissa korostuu se, että kemiaa ei käytetä uskontokritiikissä tai uskontokriittisessä filosofiassa, se ei myöskään vastaa sellaisiin kysymyksiin joita uskonto on ominut. Tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa ne loogisen positivismin ongelmat koskevat kaikkea missä on induktioita – siis myös kemiallisia kaavoja jotka ovat, no, kaavoja, joissa yksittäisistä havainnoista yleistetään kemiallisia toimintaperiaatteita joita yleistetään esimerkiksi siihen että ”kun laitat asian A ja B yhteen näissä suhdeluvuissa, tapahtuu C”. Joka on induktio joka yleistää suoraan havaitun ulkopuolelle, esimerkiksi ennustaen räjähdyksiä joita ei ole vielä edes tapahtunut.

Kokonaan oma probleemansa on, miten paljon maailmankatsomuksellista latausta luonnontieteen tuloksiin pitäisi liittää, ja missä määrin katsomukselliset ennakkokäsitykset – kuten teismi – itse asiassa ohjaavat havaintojen tulkintaa. ; Naturalismin vihaaminen samalla kun rajaa luonnontieteet hyväksi asiaksi ja uskonnon synnyttämäksi hienoksi innovaatioksi josta pitää kiittää uskontoa on kiehtova. Koska naturalismi on käytännössä uskovaisille vain luonnontiedettä ”sovellettuna liian pitkälle”. Ja siihen mikä on liian pitkälle menoa ei ole koskaan oikeastaan annettu mitään sen eksaktimpaa kuin että ”tunnistan kerettiläisen kun näen sellaisen”. ; Siksi jos kemia on normaalitieteen tilassa se on hyvä syy ”pitää pragmaattinen ja hyvin tiedeyhteisön kannattama teoria pois filosofioinneista kun ei se mitään haihatteluja tarvitse”. Mutta jos biologiassa on paradigma niin se pitää problematisoida koska se on ”dogmaattinen ainut peli kaupungissa”. Tosiasiassa halu vastustaa on tärkeämpi.

Tähän esseeseen tieteisuskon syvällinen kritiikki ei kuitenkaan kuulu. Olennaista on yksinkertaisesti vallitseva asiantila. Suuri joukko ihmisiä yhteiskunnan kaikissa kerroksissa todella ajattelee, huonommin tai paremmin perustein, että fysiikan tutkimustulokset aivan oikeasti jotenkin mukamas mestaroivat liikaa ja vastaavat ”perimmäisen metafyysisen totuuksiin maailmasta” liiallisesti mutta kemiassa ei ole mitään ongelmaa.

Kristinuskon ”suuret kysymykset”. Suuret kysymykset siis eivät ole sellaisenaan mikään konsepti. On vain kysymyksiä joihin ladataan erilaisia pömpöösejä arvoja ja arvostuksia. Ne ovat mieltymyksiä siitä että ”tämä kysymys on tärkeä”. Ja nämä ovat äärimmäisen maailmankuvallisia. 2+2 on totta. Ja vaikka kuulisimme että tuonpuoleinen ja Jeesus olisi totta, niin ei se sellaisenaan ole mikään ”suuri totuus” ilman jotain maailmankuvallista painotusta. Kemiaan liittyvät kysymykset eivät ole suuria kysymyksiä koska Raamatussa ei ole kannanottoja jotka joku kokisi uhkaavaksi. Evoluution ”naturalismi” ei ole itsessään törkeää. Sen tekee törkeäksi se, että osalla on kristillisessä teologiassa tulkintoja Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. Jossa satutaan puhumaan eläinkunnnan ja ihmisen alkuperästä ja synnystä. Ja tietenkin eläimienkin.

Naturalismin "törkeys" ei ole naturalismissa vaan siinä uskonnossa joka vallitsee ympäröivässä yhteiskunnassa. Ja siinä mitä tämä määrää omaksi peliareenakseen jonne mestaroiminen "loukkaa sitä". Toisin sanoen kiista syntyy uskonnon dogman kautta.

Tämä on sinänsä valaisevaa koska tavallaan jos ei olisi kulttuurista uskontokonseptia instituutioineen ei ateismissa olisi mitään mieltä sellaisenaan. Ei edes tarvittaisi mitään ateismin konseptia kun ei olisi mitään teistejäkään. Jos asia ei edes tule mieleen tai ole kenestäkään olemassa ei ole järkeä ruveta nojaamaan sen varaan. Olemattomista asioista luodaan listoja vain jos nämä olemattomat asiat ovat jotenkin kannatettuja ja vaikuttavat tätä kautta kulttuurissa.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata että teknologiassakin jos joku tuottaa autotekniikkaa tai tietotekniikkaa ne kiinnostavat ihmisiä sellaisenaan. Mutta näistä ei tule hirvittäviä filosofisia vääntöjä. Mutta annas olla jos koodaat hahmontunnistusalgoritmia niin eiköhän joku tule kertomaan että tekoälyllä ei ole sielua. Mikä on mielestäni totta koska ei sellaista ihmisilläkään ole. Samoin robottiteknologiassa tulee helposti vastaan terminatorpelottelut. Koska tälle puolelle on myytillisiä ulottuvuuksia.

Tässä aika selvää on että matematiikka kiinnostaa vaikka se ei ole sellaisenaan spekulatiivista tai mielipiteilevää. Fysiikka on kaavamaista ja se herättää kiinnostusta filosofisesti. Minkä tahansa teknisen selityksen annatkin sille miksi kemian filosofia ei kiinnosta, törmätään siihen että se ei selitä kaikkea sitä mikä kaikki muu kiinnostaa. ; Osa filosofeja kiinnostavia ei ole spekulatiivisia ja ne toimivat vaan selittämään niitä joissa on enemmän tulkintoja. Normaalitieteen asemassa oleminen toimii joihinkin mutta ei toimi muualla.

Uskonto näyttää lietsovan. Toisin sanoen maailmankuvallisuus värittää sen minkä alan filosofia alkaa kiinnostamaan. Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää. Sillä maailmankuvilla on emotionaalinen syvyys ja niissä haastetuksi tuleminen haastaa kognitiiviseen dissonanssiin joka taas saa ihmiset usein assimiloimaan. Ihmiset eivät yksinkertaisesti muuta maailmankuviaan lennosta. Ja se mikä on kiinnostavaa on se, että jos me otamme sen kaikista käytetyimmän, ylitsepääsemättömimmän ja laadukkaimman naturalismikritiikin, eli induktion ongelman, niin sehän itse asiassa sanoo että olipa teoria miten tosi tahansa niin siihen liittyy jonkin suuruinen epistemologinen heikkous. Joka tarkoittaa sitä että erimieliselle saivartelijalle on aina tilaa. Olipa teoria miten hyvä tahansa niin joku voisi olla sen kanssa erimielinen. Se sama tulos todistaa tämänkin. Ja siksi on helppoa nähdä että teorian hyvyys ja huonous ei ole se näkökulma joka herättää filosofiointia sinänsä. Suuntaan tai toiseen. ”Naturalismi menee liian pitkälle” silloin kun sen induktiossa on jotain josta ei pidä

Näkisin tässä myös kiinnostavan lisähuomion. Joku selittää että evoluutio ja uskonto eivät ole konfliktissa eikä luonnontiede ja uskonto ole konfliktissa. Tämä on asenteellinen puolitotuus sinänsä. On itse asiassa erikoista törmätä ihmisiin joista luonnontieteet eivät ole riittävän nöyriä kun heittävät väitteitä ”suurista kysymyksistä” ja ”kyseenalaistavat Jumalaa”. Heistä luonnontieteet eivät saavuta lopullista varmuutta. Mutta seuraavassa lauseessa sitten esitetään tosiasiaväitteenä että ”me tiedämme varmasti että luonnontiede ja uskonto ei ole konfliktissa” kuin tässä väitelauseessa itsessään ei olisi mitään maailmankuvallisuutta.

Itse näen että yhteensopivuutta korostavat nojaavat liiaksi siihen että on mahdollista löytää jotain partikulaareja tapoja joilla uskonto ja luonnontiede voidaan yhdistää. Itse näen että filosofioinnin olemassaolo itsessään osoittaa että ei voida ottaa kategorisesti uskontoa ja kategorisesti tiedettä ja sitten sanoa että nämä kategoriat ovat keskenään yhdessä ja vain yhdessä ja vain yhdenlaisessa suhteessa toisiinsa. Tässä väitteessä on liikaa yksityiskohtien unohtamista, spekulointia ja niin edespäin. Tosiasia on että biologian filosofiaa tarvitaan koska (1) osa käyttää biologiaa tuottaakseen vaihtoehtoisen tulkinnan jossa ateismi on mahdollinen koherentti maailmankuva jota moni pitää hyökkäyksenä uskontoa kohtaan eli osa biologiasta olisi yhteensopivaa myös teismin vastakohdan kanssa ja (2) osa uskovaisista näkee että heidän näkemyksensä ovat konfliktissa tämän biologisen teorian kanssa.

Ja tässä yhteydessä ei voi sanoa että ”uskonto ja tiede” jotenkin kategorisesti olisivat tai eivät olisi yhteensopivia. Jos luonnontiede ja teologia olisivat yksi ja sama ei evoluutioteoria loukkaisi ainuttakaan teistiä eikä toisaalta evoluutio pitäisi sisällään mahdollisuutta olla maailmankuvallisesti eheä ateisti. On selvää että tämä vihjaa siihen että väite uskonnon ja tieteen yhteensopimisesta on omituisesti muotoiltu. Joko suoraan virheellinen tai vähintään asenteellinen ja maailmankuvallinen sekä spekulatiivinen.

Lopuksi sanoisin että tästä on vaikeaa sanoa mikä hyötyy ja mikä haittaa. Kemia selvästi tuottaa paljon tutkimusta ja tuloksia juuri siksi että alan tutkijat eivät joudu jatkuvasti vastailemaan jonkun lepakonkakkahullun vastauksiin. Mehän tiedämme että nykyään jopa maantieteilijät ovat joutuneet vastaamaan ”huonona tieteenalana” saivarteluihin litteästä maasta. Koska tästä on tullut muoti-ilmiö. Ja tämä voi olla lannistavaa. Etenkin kun on aika selvää että pyöreän maan kyseenalaistaminen on vähän kuin evoluutioteorian, ilmastonmuutoksen tai holokaustin kiisto; Maailmankuvallinen syy vastustaa selittää keskustelun eikä itse tutkimusalan heikkous.

Kriitikoiden ominaisuuksia voi ennustaa parhaiten maailmankuvan eivätkä alan oppimisen runsauden kanssa. Esimerkiksi kovimmat evoluutiotutkimuksen tulokset eivät korreloi kreationismin kanssa mutta sen sijaan uskonnollinen vakaumus on lähes kaikilla evoluutiokriittisillä. Ja selvästi kuitenkin moitteessa aina yritetään vedota siihen miten tutkimusala on paitsi väärin ja valehtelua niin myös jotenkin ilmiselvästi näin. Koska naturalismilla on induktion onglemaan liittyvät ehdottomat rajat ja maailmankuvallisuus sellaisella tavalla joka jotenkin ei usean kreationistin mukaan koske vastakohtaansa. Siksi evoluutioteoreetikoilla tai pyöreän maan kannattajilla ei ole ”eri maailmankuva” vaan he ”valehtelevat”.

Toisaalta en malttaisi olla viittaamatta Edward Wilsoniin jonka mielestä maailmankuvallinen erimielisyys innostaa helposti kipinöivällä ja hedelmällisellä tavalla. On selvää että ihmisiä kiinnostaa vihollisuus ja maailmankuvallisuus. Ja motiivi johtaa joskus ahkeruuteen.

---

Viitteet

Schummer, ”The Philosophy of Chemistry: From Infancy Toward Maturity” (2006)

Stephen Hawking, ”A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes” (1988) [suom. ”Ajan lyhyt historia”]
Stanford Encyclopedia of Philosophy, ”Chemistry” 

Creation.com, ”William Lane Craig’s intellectually dishonestattack on biblical creationists” 

Reasonable Faith, ”Evolutionary Creationism and the Image ofGod in Mankind”

Näkökulmaa pahan ongelmaan

Minun elämäni aikana on tapahtunut paljon asioita. Kulttuuri on muuttunut massiivisesti. Ollessani nuori, arkkipiispa saattoi vakavalla naamalla äristä siitä miten kirkosta erotaan vain jotta säästetään kirkollisveron verran ja voidaan tätä kautta palvoa mammonaa. Sittemmin piispatkin ovat joutuneet ottamaan kevennettyjä kantoja joissa ymmärretään, että kenties osa eroaa kirkosta nimenomaan sen vuoksi että kirkon edustamat arvot ovat heidän silmissään kyseenalaisia. Ja saamme myös lukea jopa Helsingin Sanomissa asti kirjoituksia uskovaisilta jotka kertovat sympaattisesti miten heidän uskonnollista vakaumusta haastetaan moraalikeskeisesti; Pitää reagoida miten kirkko ja uskonnot tekevät pahaa. Ja Jumalaa koskee oikeastaan ihan sama kuin kirkkoinstituutioitakin. Pahan ongelma on se ateistien peruslähestymistapa jota vastannee uskovaisten hyppääminen Pascalin vaakaan. Se on se juttu johon joutuu useimmiten reagoimaan.

Pahan ongelmaa on lähestytty monella eri tavalla. Esimerkiksi Trakakis on koostanut erilaisia näkemyksiä pahan ongelmasta ja tarjoaa kahdeksan erilaista lähestymistapaa tähän kysymykseen. Itselläni on näihin myös jotain kommentaaria.
1: Tomistisessa näkökulmassa nähdään että kärsimyksellä on funktio; Ilman kärsimystä yhteys Jumalaan ei olisi mahdollista. Mikä on minusta kiinnostava kysymys koskien Tuonpuoleisen Taivaan metafysiikkaa. Jos asia on jotenkin väistämättä näin, meidän tulisi hyväksyä kärsimys välttämättömyytenä joka olisi myös Paratiisissa.
2: Eksistentiaalisemmin pahan ongelma nojaa syvään ongelmaan; Kun kohtaamme kärsimystä ja tajuamme että se ei ole torjuttavissa, me yritämme selvitä tästä jotenkin. Joka sitten on portti teismiin koska se tarjoaa lohtua kärsimyksen sietämisessä. Minusta tässä haasteena on se, että kokemuksen ymmärrettävyys ei tarkoita loogista pätevyyttä ja on älyllisesti epätyydyttävää jos teismi sitten tuottaa ajatuksia sellaisesta Jumalasta jolla on sellaisia ominaisuuksia että pahan ongelma nousee tätä kautta.
3: Asiaa voidaan nähdä siten, että pahan ongelmaa voidaan teologiassa lähestyä tunteilematta älyllisesti ja tällöin voidaan nähdä että pahan ongelmaan on useita kiertoteitä ja oikeastaan ainut mikä erottaa sofistikoituneita ja naturalistisia teorioita on se, että naturalistiset selitykset ovat yksinkertaisempia tai tunteisiin sopivampia. Itse näen että naturalismin ja teismin konflikti on tärkeä osa pahan ongelman kontekstointia, ja todellakin koen emotionaalisesti että jos seuraamme objektiivista moraalia joka on sama nyt ja aina niin esimerkiksi kansanmurha on paha nyt eilen ja silloinkin kun joku William Lane Craig keksii sisäisesti koherentin argumentin joka sallii Raamatussa mainitun kansanmurhan niin sen pahempi kristinuskolle.
4: Pahan onglemaa voidaan ratkaista myös idealismin kautta; Tällöin hyvää ja pahaa voidaan kontekstoida esimerkiksi siten että moraaliset ohjeet koskevat luotuja eivätkä siksi koske Jumalaa itseään. Itse näen tässä, että jos Jumalalle annetaan ominaisuuksia kuten Rakastavuus, ne itse asiassa eivät ole sama asia kuin etiikka. Se koskee sitä miten hän suhtautuu luotuihinsa. Ja tässä kontekstissa on aina ongelmallista jos Jumalalla on Taivaan ja Paratiisin tapainen maailma mahdollisuutena, paikka jossa ei ole kärsimystä. Mutta silti hän luo erikseen tätä varten meille sen sijaan maailman jossa meidän kärsimyksemme on väistämätöntä ja jopa funktionaalista kun emme esimerkiksi hakkaa sormeamme rikki vasaralla koska kipuaistimme varoittaa tästä. Evoluutio selittää kärsimyksen tältä osin varsin näpsäkkäästi ja kärsimyksen funktionaalisuus on naturalismissa siisti tavalla joka ei oikein yllä Jumalan maailmaan asti.
5: Voidaan ajatella että koko pahan ongelma on huono ja väärä kysymys. Koska jos pahan ongelma olisikin todiste Jumalan olemassaoloa vastaan ja se toimisi täydellisesti niin se ei auttaisi meitä selviämään ja kohtaamaan kärsimystä elämässä ja siksi olisikin katsottava vain esimerkiksi sitä auttaako teismi kohtaamaan kärsimystä. Koska pahan kohtaaminen on ongelma johon on haettava ratkaisua. En oikein tiedä miksi kysymyksen ohittamiseen tulisi edes olla mitään erityistä kantaa.
6: Pahan ongelmaa voidaan kääntää ateismiin – tai tarkalleen optimistiseen ateismiin – koska jos kärsimys on selitetty ja syvärakennettu biologiaan, erityisesti suhteessa evoluutioon ja kelpoisuuteen, niin on vaikeaa nähdä perustaa ateismille joka luottaa että voisimme olla onnellisia ja kiitollisia elämästämme. Itse en ymmärrä miten moni tuntuu asettavan esille oletuksia siitä miten uskonnottomuuden tulisi jotenkin varmistaa elämän onnellisuus ja että sen pitäisi taata että maailma on reilu kaikille ja todella elämisen arvoinen jokaikiselle. Näen että oma olemassaoloni on varmin todiste tämänlaisen maailman reaalisuutta kohtaan in first place. Jos sinulla on selitys joka selittää ei-olemassaolevaa maailmaa, se on aika heikoilla se selitys.
7: Toisaalta pahan ongelmaa ei välttämättä tarvitse ratkaista täysin. Voi riittää että sitä pienennetään ja kevennetään. Tällöin pahan ongelma voi pienentyä jossain konteksteissa. Esimerkiksi silloin kun ihmiset murhaavat toisiaan ja aikaansaavat kärsimystä omilla toilailuillaan itselleen ja läheisilleen. Tämä toki ei ratkaise kaikkia ongelmia. Luonnonmullistukset ja tulivuorenpurkaukset harvemmin johtuvat synnistä.
8: Pahan ongelmassa perushaaste voidaan asettaa myös siihen että Jumala asetetaan asetelmaan jossa tehdään vaihtokauppaa jossa luotujen kärsimys asetetaan vaakakippoon ja sitten Jumala katsoo että on vain soveliasta vaihtaa tämä johonkin muuhun asiaan. Tämä voitaisiin ohittaa erilaisilla ei-antropomorfistisilla Jumalilla jotka eivät pidä sisällään ihmisenkaltaista psykologiaa. Itse näen että nämä ratkaisut vähintään eivät auta ihmisiä selviämään kärsimyksestä. Tämänlainen Jumala vaikuttaa myös hyvin erilaiselta kuin kristinuskon Jumalasta yleensä annettu kuva.

Näistä näkee että Pahan ongelma onkin klassinen ongelma. Joka on useimmille apologeetikoille lähinnä ongelma joka oletetaan mitättömäksi ja loput ajasta keksitään miten voi olla että tämä pitää paikkaansa. Johtopäätös on niin a priori että pahan ongelman relevanssille ei nähdä edes tilaa. Itse näen että pahan ongelma on jotain jota tulee lähestyä enemmänkin sellaisella otteella mitä Stark käyttää.

Hän on itse kristitty, mutta näkee että konservatiivikritityt vat liian vahvasti sitoutuneita siihen, että jotta Raamatulla olisi heille arvoa sen tulisi olla (1) sekä historiallisesti oikein että (2) sisäisesti konsistentti ja koherentti ja tämän päälle vielä (3) moraalisesti kohottava.

Ja vaikka Raamattua tutkivat akateemikot ovat melko vahvasti sitä mieltä että yksikään noista kohdista ei ole mikään kyseenalaistamaton fakta, niin he kohtelevat Raamattua kuin se olisi sekä arvokas että täyttäisi sisältöä koskevat muut ehdot. Stark näkee tämän jonain joka varmistaa sen, että erilaiset haasteet ja ongelmat muuttuvat apologeetikoille pelkiksi ratkaistaviksi ongelmiksi ja ratkaistaakseen nämä he itse asiassa usein ohittavat Raamatun ymmärtämisen. Hän kuvaakin kirjassaan miten esimerkiksi tietyt Raamatun kirjat ovat hyvinkin satiirisia ja tätä tyylilajia ei ymmärretä virheetöntä Raamattua tavoittelevien parissa.

Virheiden ratkaiseminen keinolla millä hyvänsä a priori asenteisiin nojaten tuottaa myös väistämättä sellaista asennetta, jossa esille nostetaan esityksiä joita modernissa maailmassa ei voida hyvälsyä. Saati hyväksyä joksikin objektiiviseksi ja ikuiseksi moraaliksi. Tästä ehkä selvin esimerkki on siitä miten Raamatun vanhassa testamentissa kuvataan Jumalan käskemä kansanmurha ja nykyään moni näkee että kansanmurhaa ei voi moraalisesti oikeuttaa. Että on objektiivinen moraali jossa asiat ovat oikein ja väärin ehdottomasti. Ja jos näin on, on kansanmurha yksi ehdottomimmista ei-eistä hyveellisen ihmisen tehtävälistoille.

Stark korostaa näkemystä jossa torjutaan perinteinen alentuva suhtautuminen. Eli jos esimerkiksi pahan ongelma tuottaa ongelmia ja haasteita, se johtuisi jonkinlaisesta moraalisesta ja älyllisestä typeryydestä jossa asian vaikeana kokeva ei jotenkin ”ymmärtäisi” asiaa. Sen sijaan kysymys on yleensä nimenomaan siitä, että ongelma tiedostetaan. Siihen tarjotut ratkaisut, esimerkiksi William Lane Craigin God Command Theory ymmärretään. Ja tässä oleva asenne kuvautuu varsin osuvasti arkikieliseen sanapariin jota Craig itse välttelee. ”Hyvien kansanmurhien” konsepti onkin se joka on liian vaikea hyväksyä. Takana ei ole ignoranssi vaan kenties jopa ymmärrys näiden apologeettien kehittämien puolustusten moraalisesti vähintään ongelmallisista tausta-asenteista. Toisin sanoen se, että ei ole samaa mieltä pahan ongelman ratkaisuista muuttuu liian helposti kannanotoksi siitä että erimielinen "ei ymmärrä". Kuitenkin pahan ongelman vakavasti ottava saattaa aivan täysin olla se, joka ymmärtää sekä pahan ongelman argumentin, sen ratkaisuyritykset että näiden ratkaisuyritysten erikoiset ja asenteelliset taustaoletukset. Kun taas joku voi nähdä että "pahan ongelmaan on mallivastaus, aivan kuten a priori ajattelin". Ja hän on se joka on ignorantti kaikilla tasoilla, mahdollisesti aina itsensä pahan ongelman argumentin hallintaan asti.

Starkin näkemys Pahan ongelmasta on yksinkertaisesti se, että hän näkee esimerkiksi Jobin kirjan kuvaavan kärsimyksen reaalisuutta ja korostavan että yritykset selittää sitä ovat heikkoja ja ongelmallisia. Jobin luona käyvät puhuvat mielellään filosofiaa mutta heidän sanansa eivät auta kärsivää. Hän näkee Jobin kirjan myös kritiikkinä menestysteologisille ajatuksille ; Juutalaisessa kulttuurissa on pitkä perinne ajatuksille, joissa ajatellaan että Jumalan tahdon seuraaminen hyödyttää myös ja jo tämänpuoleisessa. Eli hurskaus on paitsi eettistä myös hyvä peliliike. Ja Jobin kirja iskee kritiikiinsä ennen kaikkea tämän asenteen kritisoimiseen sen sijaan että yrittäisi jotenkin ratkaista pahan ongelman. Päinvastoin; Koko kirjahan kertoo siitä miten Jumala lyö vetoa ja hurskas mies joutuu tulilinjalle. Ja saa lopuksi varsin omituisen palkinnon kun korvatuksi tulevat paitsi maallinen omaisuus ja karja niin myös kuolleet lapset joiden tilalle saadaan uusia jälkeläisiä. Aivan kuin joku uskoisi että kuolleen läheisen voi vaihtaa siihen malliin miten joku tunnekylmä voi ottaa korvauskoiran edellisen kuoltua.

---

Viitteet:
N. Trakakis (toim.), ”The Problem of Evil: Eight Views in Dialogue” (2018)
Thom Stark, ”The Human Faces of God” (2011)

Katsotaan, sanoi filosofi

Manu Ryösö on päätynyt tilaan jossa hän tietää että olen luultavasti niitä harvoja ihmisiä jotka lukevat häntä. Siksi hän alleviivaakin - tietenkin kritiikkiini linkittämättä - tätä yhteyttä uusimmassa blogissaan jossa hän puhuu miekkalähetyksestä. Hän viljelee teräasevihjeitä sen verran alleviivatusti että yhteys on selvä.

Hän esittää, että "Olen rikkonut viimeisissä blogeissani useita tabuja. Olen muun muassa sotkeutunut teologina politiikkaan ja tieteelliseen keskusteluun." Tämä lienee itseriittoinen kuvaus sille että hän on kirjoittanut asenteellisia ja kunnolla lähteistämättömiä tuotoksia joissa on useita perusteluvirheitä. Eli niiden premisseistä ei seuraa johtopäätöksiä. (Joka on erikoista ottaen huomioon että ne premissit ovat varsin heikkoja, sellaisia joiden kanssa on helppo olla erimielinen.) Ryösö puhuu tieto-opista joka on filosofiaa jonka virheitä olen seulonut aiemmissa blogauksissani. Ryösö ei näitä korjaa vaikka kertookin löytöjensä olevan tieto-opillisia ja kiinnostavia. (Ne eivät ole ensinnäkään olleet mitenkään uusia, ne ovat kliseisiä. Ne eivät ole tieto-opillisesti vahvoja vaan niiden oikeutusperinne on jossain aivan muualla kuin epistemologiassa johon Ryösö ei ole edes viitannut. Ja kiinnstavia ne eivät ole sillä niiden vasta-argumentit on tunnettu jo kymmeniä ja osa jopa satoja vuosia.)

Tämänkertaisen vuodatuksen ymmärtäminen on helppoa.

Hän selittää että "Ateististen filosofioiden tarjoama ihmiskuva on myös aina jollakin tavalla epärealistinen (joko utopistinen tai nihilistinen)." Joka jää todistamatta. Ateismin ja nihilismin yhteyttä kritisoinkin aiemmissa teksteissä. Ne ovat myös sitä filosofiaa ja käsitepilkontaa jonka Ryösö nimeää filosofian hyödyksi. Ja tässä mielessä on erikoista että hän ei korjaa omia argumenttejaan niin että ne kestäisivät kritiikin. Tämä muodostuma on kiinnostava koska periaatteessa mikä tahansa eettinen kannanotto voidaan tulkita joko utopistiseksi tai nihilistiseksi siinä mielessä, että utopia kuvaa ihannetta joka ei välttämättä aina toteudu. Ja nihilismi taas tarkoittaa joko arvojen ja ihanteiden puutetta tai sitä että mennään kyynisesti arjessa hyväksyen että ihanteet eivät toteudu. Ryösö on kehittänyt retorisen keinon sanoa että hänen vastustajansa eivät kykene tuottamaan sellaista vastausta joka miellyttäisi Ryösöä. (Saaattaisin myös muistuttaa siitä pikkuasiasta että teknisesti ottaen esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarna on utopistinen sanan syvässä merkityksessä.)

Ryösön ongelmana on se, mikä on itse asiassa ollut ongelmana nimenomaan joillain tietyillä ateistisilla ja materialistisilla teorioiolla ; Niissähän esimerkiksi utilitarismia on pidetty objektiiviesna ja käytännöllisenä ja tätä kautta filosofisena. Tämä asenne on vaivannut etenkin konservatiivisia ateisteja. Omaa eettistä teoriaa on asetettu valtaan siksi että sen kautta voidaan tulkita muita eettisiä teorioita ja kritisoida niitä. Oman teorian kantaaottavuuskyky sekoitetaan samaksi kuin se että muut eettiset teoriat olisivat jotenkin heikompia.

Tosiasiassa metaetiikka sanoo suunnilleen niin että koherentti eettinen teoria on koherentti eettinen teoria. Ja niiden kritiikki yleensä sanoo että toinen eettinen teoria on ristiriidassa joidenkin niiden tuotosten kanssa. Ja niiden kisatessa valinta riippuu siitä mitä oletellaan eikä siitä että jokin olisi absoluuttisesti oikeassa. Tässä mielessä kristinuskon etiikka on enemmänkin yksi teoria. Kun Ryösö toteaa, että "Kristillinen teologia kykenee keskustelemaan oikeastaan kaikkien filosofisten maailmanselitysmallien kanssa. Raamattu-teologinen lähestymistapa esimerkiksi utiltarismiin on yhtäältä ymmärtävä toisaalta kriittinen. Voimme toki myöntää, että toimintamme seurausten pohtiminen on usein hyödyllistä. Utilitarismiin kätkeytyy kuitenkin myös vakava valheellisen laskelmoimisen vaara. On nimittäin mahdollista, että yleisen hyödyn nimissä tehdään myös karmeita oikeusmurhia. Joskus ihminen luulee lyhyellä perspektiivillä hyödylliseksi jotakin sellaista, mikä on suorastaan traagista."

(Kristillinen teologia kenties kykenee mutta Ryösö ei. Ainakaan hän ei kumoa hänelle esitettyjä argumentteja vaan toistaa niitä. Joka on tietenkin rationaalisen keskustelun peruslähtökohta.) Ryösö ei ymmärrä että tässä analyysissä hän tosiasiassa tarvitsee filosofiaa mutta ei teologiaa. Tuon utilitarismin kritiikin kun voi tuottaa ei-teistisestikin. Utilitarismin ymmärtämisen saavuttaa ymmärtämällä utilitarismin määritelmät ja katsomalla niiden seurauksia eri tilanteissa. Teoria ja skenaariot johtavat siihen mitä tämä teoria sanoo. Eri moraalikäsitysten kritiikki perustuu aina siihen että otetaan teoria ja sen skenaariot. Ja sitten laitetaan nämä tulkinnat yhteen jonkin muun moraaliteorian kanssa.

Tässä mielessä kaikki moraaliteoriat voivat keskustella toistensa kanssa. Ja Ryösö todistaa enemmänkin sen että kristityt ovat tarjoamassa yhtä moraaliteoriaa muiden joukkoon. Ja että heillä on harvinaisen kova asenne tämän ylivertaisuudesta vaikka hän ei todistakaan miten tämä on ehdotomasti tosi ilman että mitään muuta voisi olla. Voidaan jopa sanoa niin että kun Ryösön mielestä maailma menee kohti turmelusta vaikka ateismin ja homoavioliittojen kohdalla, niin syynä on se että muilla ihmisillä on erilainen moraalifilosofia. Esimerkiksi individualismia ja sopimusetiikkaa koskevia näkökulmia joissa kansalainen on autonominen ja vapaa maailmaan heitetty kansalainen joka Rawlsin hengessä saa tehdä mitä haluaa niin kauan kuin ei puutu muiden ihmisten vastaaviin vapauksiin. (Joka on mahdollisuus torjua utilitarismi.) Kristitty, kuten Ryösö, tulkitsee nämä skismat virheiksi koska kristinusko on oletettu vahvemmaksi kuin nämä teoriat a priori. Kuitenkin voidaan sanoa että erimielisyys tarkoittaa vain sitä että nämä keskustelevat kristillisten periaatteiden kanssa. Ja tätä kautta voidaan oppia ja ymmärtää että kun kristitty tunkeilee mielipiteineen, hän ei keskustele vaan soveltaa omia premissejään muiden päälle ihan samalla tavalla kun mitä Ryösö kokee kanssaan erimieliset turmeltuneisuudeksi. Monelle muut moraaliteoriat ovat vahvempia ja siksi esim. homojen avioliittokielto ja valtaosa Ryösön toiminnasta ja asenteista ovat turmelusta. Jos kristinuskon moraali sanoo että ne ovat hyviä asioita niin sitä heikompi kristilliselle moraalietiikalle.

Toisin sanoen filosofia auttaa ymmärtämään mistä etiikkakeskusteluissa on kysymys. Ilman sitä Ryösö ei voi analysoida utilitarismia tai Rawlsilaista "nihilismiään". Toisaalta lisäfilosofia auttaisi ymmärtämään ne asenteelliset premissit joita Ryösö joutuu ottamaan voidakseen sanoa mitä sanoo. Ja tässä mielessä Ryösön ongelma ei ole se että filosofia olisi teologiaa alempi työkalu. Vaan se että teologia on marginaalinen fragmentti filosofiasta ja Ryösöllä ei ole osaamista filosofiasta niin laajasti että osaisi asettaa itsensä ja näkemyksensä oikeaan kontekstiin kaiken muun joukkoon. Filosofia päihittääkin tässä Ryösön ja häne kovasti arvostamansa rationaalisista syistä monien mielestä varsin kyseenalaisen moraalifilosofian koulukunnan.

Kristitty moraalieetikko joutuu käyttämään filosofiaa, esim. analyysin menetelmiä utilitaristisiin skenaarioihin. Mutta moraalieetikko tulee aivan hyvin toimeen ilman kristinuskoa. Hän voi pohtia samoja kysymyksiä ei-teistisestä kulmasta. Näyttää entistä vahvemmin siltä että kristinusko ei ole mikään filosofiaa ylempi vaan yhdenlainen filosofia. Filosofia on laajempi ja kattavampi kuin teologia. Filosofia kattaa teologian. Tässä mielessä filosofia on kuin topologia ja teologia kuin alkeellinen geometria. Toinen on kattavampi ja analyyttisempi ja sellainen että se on vaikeaa arkijärjelle. Ja siksi arkijärjellä lähestyvä voi pitää sitä epäselvänä, huonona ja epätyydyttävänä ; Ryösön asenne onkin tässä mielessä kuin tyypillä jonka mukaan paralleeriaksiooma tarkoittaa sitä että kaksi linjaa eivät koskaan kohtaa. Topologit miettivät asiasta aivan toisella tavalla koska heillä on moniulotteisempi suhde asiaan. He ymmärtävät sekä euklidisen geometrian että muunlaiset geometriat. Tässä mielessä teologin huomiot omista näkemyksistä ja niiden mielenkiintoisuudesta asettuvat oikeaan kontekstiinsa.

Samoin voinen todeta että kristinusko ei tosiasiassa ole mikään  ykseiselitteinen koherentti moraaliteoria. Se ei ole mallinnusympäristö. Sen ongelmattomuuttakaan en lähtisi alleviivaamaan. Sillä Herran Vuonna 2017 sellaiset vuoden kristillisen kirjailijan palkintoja saanut Pasi Turunen on puhuskellut kovasti puolustaen William Lane Craigin God Command Theorysta ja tämän suhteesta niin sanottuihin hyviin kansanmurhiin. Vanhan testamentin Jumalan komentaman kansanmurhan vuoksi kristityt ovat joutuneet luomaan konseptin jossa tietynlaiset kansanmurhat ovatkin aivan hyväksyttävä asia. Tämä lienee relevantimpi kuin utilitarismin hirmumogat. Toki tämä on jotain josta kristityt ovat kovin erimielisiä. Jumalan ja objektiivisen moraalin yhteydestä kun on monia moraalieettisiä teorioita, koska yhtenäistä kaikenkattavaa maailmankuvaa ei siellä ole saavutettu. (Joka oli ilmeisesti ongelma ateismin kohdalla.) Ryösön tulisikin ensitöikseen tiedostaa että God Command Theory ei nojaa muuttuvaan moraaliin jossa moraali olisi ennen eri kuin nyt. Vaan moraali on objektiivista ja hyvä on hyvää huomenna, eilen ja tänään. Tässä mielessä ei ole mitään esteitä sille että God Command Theoryn mukainen hyvä kansanmurha käynnistyisi Suomessa Huomenna. Tämä kansanmurhapotentiaali on oleellinen asia kun puhutaan kristittyjen moraalisuudesta. Ei se, että se tapahtuu harvoin vaan se että se voi tapahtua periaatteessa huomenna. Näin siis moraalifilosofisesti. Tietyistä premisseistä seuraa tiettyjä asioita. Ja tämä koskee myös kristinuskoa. Filosofi on hyvä eetikko koska hän osaa monia moraalisysteemeitä ja osaa kyseenalaistaa niitä kaikkia. Teologi on huono koska hän osaa usein vain olla asenteellinen ja dogmittaa asioita hyviksi ja huonoiksi ilman että näitä saa kritisoida. (Jos kritisoi niin osoittaa että kristitty raaputtaa arvokasta tabua. Kritiikin olemassaolo on heille todiste tästä. Koska he ovat ihmisiä jotka toimivat siten että jos objektiiinen moraali on olemassa, niin se löytyy toimimalla juuri päinvastoin kuin he ennemmin kuin maksamalla jäsenmaksuja jotta voi olla heidän dominoitavanaan seuraavan oikeutetun kansanmurhan uhrina olemista odottaessaan..)

Ryösölle ei jääkään käteen kuin ad hominem. "Kristinuskon ja ateismin vertailu on yksi omanlaisensa sektori. Ateistiset katsomukset ovat tehneet kristityille historiallisesti pahaa jälkeä. Monet kristityt ovat kuolleet näiden järjestelmien rattaissa. Se on traagista, mutta ateismi ei ehkä ole silti kristillisen teologian kannalta älyllisessä mielessä haastavin keskustelukumppani." Ateismia ei osoiteta väärässäolevaksi vaan sen sijaan korostetaan että ateistit ovat henkilöinä jotain. Ei puhuta aatteesta vaan ihmisistä. Ryösöä ei varmasti kiinnosta seurata sitä minkälaisia kristityt - mukaanlukien hän itse ja omat kannattamansa joukot ovat. Ryösön palvoma Tapio Puolimatkakin otti ilmiselvän tahallisesti, pitkäjänteisesti ja julmasti osaa Eric Piankan piinaamiskampanjaan. Kristityt ovat saaneet minut itsenikin pelkäämään henkeni puolesta lähettämällä tappouhkailuja. Olen kuitenkin käsittänyt että asioiden rationaalisuutta ei todisteta viittaamalla kannattajiensa psykologioihin. Ja että C.S. Lewisin kaltaiset kristityt ovat ymmärtäneet tätä silloin kun ateistit ovat moittineet kristinuskoa vaikka kuolemapelkoisten kävelytuiksi.

Matalan väkivaltatilastojen maat nykyaikana tuppaavat olemaan uskosta etääntynyttä joukkoa. Sellaista joka on Ryösön maailmassa pääasiassa ei-oikeita-kristittyjä. (Mitä hän ei alleviivaa koska tässä yhteydessä ei kannata miettiä miten monta oikeaoppista kristittyä on.) Itse näkisin että tämän hetken Suomessa kristinusko on erityisasemassa. Siitä saa puhua ja siitä saa rukoilla julkisesti. Kristityt saavat myös julkisesti halveksua vaikka ateistien maailmankuvaa typeräksi. Ja asia on niin tabu että jos tämän pilkan kanssa on erimielinen, kristitty marttyrisoi itsensä ja selittää että hänen kritisoimisensa syy on emotionaalinen. Se, että hän on iskenyt jotain tabua vastaan.

Kun tosiasiassa kristityt ovat pyrkineet vaikuttamaan moniin asioihin jotka tallaavat muiden elämien yli. Muun muassa siinä politiikassa. Jossa uskonto ei ole poikkeus. Uskovaisia on esimerkikmsi kristillisdemokraateissa aivan riittämiin. Puolue on hyväksytty puolueeksi ja sillä on jäseniä. Se, että valtaosa on kovasti erimielinen heidän mielipiteidensä kanssa ja sanoo tämän ääneen on se jonka Ryösö kokee tabuksi. Koska onhan se kauheaa että joku on erimielinen. Kauheaa hänelle näyttävät olevan myös kritiikkiin viittaaminen ja annettuun kritiikkiin vastaaminen siten että vastaan tulleet argumetit kuvataan, pilkotaan premisseihinsä ja osoitetaan että niiden kanssa ei voi olla samaa mieltä.

Ryösö itse asiassa muistuttaakin siitä miksi filosofien voidaan katsoa olevan syvän ytimessä. Kun Sokrateen sanottiin olevan viisain kaikista, tämä johtui siitä että hän osasi kyseenalaistaa uskomuksia. Hän osasi sanoa että hän ei tiennyt. (Hän tiesi mitä hän oletti, ja tätä kautta tiedosti rajallisuutensa.) Ryösön tapaisille tämänlainen tunnustus on "epätyydyttävää". Sillä he haluavat dogman jota ei kyseenalaisteta. Ymmärrän että tämänlainen varmuuden kaipuu on olennaista kaikille niille joiden elämä on vajaata ja joiden tyytyväisyyttä rapsuttamaan tarvitaan ties mitä asennevammoja jotka viittaavat pinnallisuuden, hedonismin ja egoismin tyylisiin moraaliteorioihin oman maailmankuvan ytimessä.

Voitaisiin sanoa vastaan jopa Camun sanoin. Sanoa sellaisia asioita jotka keskustelevat myös kristinuskon oppien kanssa ja resonoivat niiden kanssa kriittisesti osoittaen että tämä maailmankuva se kykenee arvottamaan muitakin metaetiikan ongelmia ratkovia koulukuntia koska se on se jonka renkejä ne muut maailmankuvat ovat. Absurdissa maailmassa elämiseen on kolme ratkaisua. Itsemurha, itsen huijaaminen vaikka uskontojen avulla ja asian hyväksyminen. Näistä kaksi tietä on heikoille. Annan tämän toisenlaisen premissistön kummuta Ryösön kaikkeen sanomaan. (Voin tehdä näin koska Ryösön omat strategiat ovat ottaneet luvan tämänlaisiin.)

pro potentiaalinen kristitty

Kristityt korostavat olevansa pro-life. Elämän puolella. Kuitenkin hyvin usein on selvää että tämä on heitto jota ei kovin konsistentisti seurata. Henki on samanlainen kuin ihmisellä joka on ensin selittämässä "All life matters" kun joku moittii sitä että erityisesti mustat tulevat polisien ampumaksi. Mutta jotka sitten iloitsevat kun laittomat maahanmuuttajat palautetaan hengenvaarallisiin oloihin. Samoin voidaan nähdä että kuolemantuomioiden kohdalla aika moni kristitty kannattaa niitä vaikka on pro-life. Koska elämän arvo ei olekaan heille ehdoton ja absoluuttinen vaan sen voi menettää tietyillä ehdoilla.

Voidaan sanoa että ei tämä tähän jää. Kristityt ovat halukkaita puolustamaan potentiaalista elämää mutta vain hyvin harvoin oikeaa elämää. Abstraktiosta tehdään konkreettista ja konkretia unohtuu. Pro-lifeläisten elämä ja argumentisto onkin reifikaation läpitunkemaa. Tätä ei voi pitää enää edes järkevänä tai älyllisenä maailankuvallisuutena. Se säilyy domeenispesifisti siksi että ajatteluperiaatteita ei laajenneta koskaan niiden spesifeistä ympäristöistä muualle. Näin kokonaisuus on epäkoherentti tavalla jossa "voitetaan taisteluita" siten että kaikkiin on yksittäisiä argumentteja. Mutta kokonaisuus tuhoutuu. Tämä on siis jotain jota ei enää voi oikeuttaa muulla kuin järjen hylkäämisellä. Toisin sanoen tämänlaisen puolustaminen kulttuurisena onnistuu vain uskonnoilla. (Ideologiat joutuvat koherentisoimaan näkemyksiään koska heillä ei ole kaikkivaltiasta joka voi tietää yksityiskohdat puolesta.)

Kristillisyydessä onkin sellaisia hyvin yleisiä linjoja joissa puolustetaan abstraktia asiaa ja tämän edessä ollaan valmiita tuhoamaan aktuaalisia asioita.

Esimerkiksi nykyajan kristitty maahanmuuttokriitikko korostaa että hän ei ole rasisti vaan maahanmuuttokriittinen. Kritiikin kohde on yleisesti ottaen islam. Prosessissa otetaan kulttuurinen kehitelmä - kristittykin varmasti on iloisesti sanomassa että Allah ei ole mikään titeteen objektiiviseksi tosiasiaksi todistama Tosi Jumala - on jokin jonka kautta voidaan aivan oikeasti asettaa ihmisiä hengenvaaraan. Pro life ei selvästi koske "laittomia ihmisiä".

Toisaalta kristityt haluavat että he elävät kristillisessä valtiossa. Ja siinä asuvia saman maan kansalaisia ei sotatilan tullen kohdeltaisi yhtään sen paremmin. He saavat eläessään kuulla moitteita siitä miten heidän pitäisi puolustaa Suomen kristillistä kulttuuria jolle ovat loisia, vapaamatkuistajia tai turmelijoita. Ja sitten heidän muka jotenkin pitäisi kuolla sotimalla tämän järjestelmän puolesta. Ja tässä yhteydessä valtio ja sukupuoli ovat kiinnostavia. Sitä ei olla sotaa vastaan vaan sitä mieltä että miesten tulisi sotia henkensä selvästi vaarantaen siksi että on kaksi konseptia (1) uskonto ja (2) isänmaa. Tässä yritetään vedota normaaliin omien läheisten puolustamiseen mutta tosiasiassa valtio on täysin inhimillinen abstraktio. Ihmisten pitäisi esimerkiksi suojella maan rajoja. Valtiot ovat kuitenkin kulttuurisia sopimuksia eivätkä ne rajatkaan ole mitään konkreettisia asioita jotka olisivat olemassa ihmisten keinotekoisen sopimusympäristön ulkopuolella.

Ja älkää ymmärtäkö minua tässä väärin. Itse kannatan termejen käyttöä monessakin mielessä ; Ensinnä on olemassa luonnontieteeseen liittyviä ilmiöitä joihin liittyy tietämistä. Episteeminen pohja on hyvä asia käyttää käsitteitä. Toisaalta valtio ja kulttuuri ovat hyviä siinä mielessä että ne ovat käytännöllisiä. Esimerkiksi rahalla on väliä vaikka se on sosiaalinen sopimus. Sosiaalinen sopimus on ihmisten luomaa mutta kätevää.

Mutta selvää on että näitä abstrakteja asioita käytetään tilanteissa joissa ei selvästi puolusteta elämää ehdottomana ja vaalittavana asiana. Ja syy siihen miksi näin tapahtuu niinkin usein ei ole mitenkään yllättävää. ; Argumentaatio löytyy suoraan fundamentalistien raamatuntulkinnoista ; Kun katsotaan vanhan testamentin tulkintaa vastaan tulee se miten Vanhan testamentin puolella Jahve käskee israelilaisia tappamaan kanaanilaiset. Kanaanilaisten raskaana olevien naisten vatsat tuli halkaista esimerkiksi. Tätä käskyä on teologisoitu runsaasti. Ja toistuvana teemana on se että pro-lifeilylle löytyykin kivasti poikkeuksia joka tekee siitä varsin ei-pro-lifen. Esimerkiksi William Lane Craig ja Pat Robertson ja monet muut fundamentalistien kovasti kovasti ja vielä enemmän arvostamat ei-pahat-naturalistit ovat selittäneet sitä miten kanaanilaisten vauvoista olisi tullut vääräoppisia ja osa heistä voisi jopa kostaa vanhempiensa kaltoinkohtelun.Nämä vauvat olisivat siis päätyneet kuoltuaan Helvettiin ja siksi heidän tappamisensa oli asianmukaista.

Tämä tarkoittaakin sitä että eivät he puolusta edes potentiaalista elämää. He puolustavat näkemiään potentiaalisia kristittyjä. Tämä selittääkin miksi esimerkiksi "laittomien ihmisten" raskaanaolo ei ole tuntunut vaivaavan moniakaan sellaisia Pohjanmaalaisia Hyviä Kristittyjä jotka ovat minulle tuomitsemassa naturalismin moraalirappiota vedoten siihen että elämän arvo on absoluuttinen ja abortti on murha. Eivät nämä ihmiset ole koskaan olleet pro-life. (Tosiasiassa osa heistä voisi nauttia myös siitä että ampuisivat minua päähän. Se ilahduttaisi kovasti heidän kristillisen rakkauden pullistamia kikkeleitään.)

Ei tee pahaa kärpäsellekään; Hyönteisistä ja kärsimykseestä

Charles Darwin kiinnitti huomiota loispistiäisiin. Nämä munivat toisiin hyönteisiin ja toukat söivät elävän uhrinsa hitaasti elävältä. Darwinin näkemyksessä korostettiin sitä minkälainen Jumala olisi on voinut luoda jotain niin julmaa kuin loispistiäiset. Tätä kautta hän esitti eräänlaisen muunnelman pahan ongelmasta.

Tämänlainen haaste ei ole kovin merkittävä monillekaan teologeille.

Darwin oli tässä mielessä herkkätunteinen. ; Darwinia edeltävinä aikoinakin asia on jo tavallaan huomioitu. Esimerkiksi René Descartes uskoi että eläimet eivät kokeneet relevanttia kärsimystä. Että niiden tuskaisaksi koetut äänet ovat enemmänkin rikkoutuviin esineisiin kuin ihmisiin verrattavissa. Descartes demonstroi tämän vakaumuksensa surmaamalla nykyajan mittakaavoisa julmasti oman puolisonsa koiran. (Puoliso ja koira eivät ilahtuneet.)

Ajatus on toki suosittu myös modernina aikana. Esimerkiksi Pekka Reinikainen on kirjoissaan kertonut siitä miten luonnon julmuus ja sen liittäminen pahan ongelmaan on turhaa koska eläimet eivät kärsi relevantilla tavalla. Samoin William Lane Craig on esittänyt että eläimet eivät koe aitoa kärsimystä joten niillä ei ole merkittävää suhdetta pahan ongelmaan.

Moderni teologi voisi selittää siitä miten Darwin harjoittaa antropomorfismia eli liittää hyönteisiin inhimillisyyttä. Sitä voitaisiin selittää että eläimet eivät kärsi millään relevantilla tavalla. Niiden tietoisuus on vajaata. Tässä mielessä teologit tarjoavatkin mutkan joka on tuttu liberaalien aborttikeskustelusta ; Tässä sikiö määrittyy solupalloksi jolla ei ole sellaista hermostoa että se kärsisi mitenkään relevantilla tavalla. (Tässä ihmisarvo voi olla absoluuttinen mutta se koskee vain niitä jotka määrittyvät tietoisiksi ihmisiksi. Ihmisarvo koskee vain ihmisiä.)

Tämä kysymys onkin suurelta osin ohitettu.

Teologialla on tässä mielessä jännittävä suhde eläinten hyvinvointiin ja eläinrääkkäykseen. Ja teologiset ratkaisut ovat monesti sellaisia että ne eivät enää vastaa ihmisten peruskokemuksia. Suuri osa nykyajan ihmisistä joilla on koira eivät ajattele kuten Descartes. Ja heistä Descartesin heittäytyminen ei ole vakuuttavaa varmuudenosoitusta vaan sadistista pahuutta. Jotain joka on itse asiassa "sen pahempi koko argumentille".

Kysymys on siitä erikoinen, että jos lähestyy tietoisuutta naturalistisesti, päätyy yleensä sellaisiin malleihin joissa tietoisuus ja kärsimys eivät ole joko-tai -tiloja. Sellaisia jossa teologi vaan sanoo että kohteella a on aidolla ja relevantilla tavalla kärsivä sielu ja kohteella b ei ole sielua tai ainakaan oikeantyylistä sielua. ; Tässä päädytään usein siihen että tietoisuus on jotain joka on vaikkapa Kakun idean mukainen, jokin joka on jossain määrin kaikilla elävillä ja kasvaa "termostaattien määrän kasvaessa".

Lisäksi tässä paljastuu usein erikoisia yksityiskohtia. Tuoreesti on esimerkiksi havaittu kokeellisesti että hyönteisillä on havaittavissa jotain jonka voidaan nähdä subjektiiviseksi tietoisuudeksi jossa on muisti, mieliala ja jokin jossa kokemus muuttaa hyönteisen temperamenttia. Tämä vihjaa siihen suuntaan että Darwin oli hyvinkin oikeilla jäljillä. Tästä on onneksi toki tehty filosofista ja teologista keskustelua, joka toivottavasti viriää jatkossa enemmän.

On selvää että herkkätunteiset ja sympatian ja empatiaa kokevat tarttuvat kärsimykseen herkällä otteella. Selvää on myös että tätä vastustavat voimat jotka seuraavat jotain kylmää dogmaansa jota pitävät objektiivisena moraalina jossa tunteilu on vain sivujuonne. ; Ja tässä kohden on selvää että vastaan tulee useita uskonnottomia ja vastaavia uskovaisten leimaamia Charles Darwineja joiden toiminta on sellaista että uskovaiset joutuvat viittaamaan siihen että Jumala on antanut kaikille moraalilain sisäänsä. Ja jotka joutuvat ohittamaan sen että tosiasiassa kristityt eivät vastaaviin korkeisiin periaatteisiin yllä joten moraalilait joko eivät ole kaikilla tai sitten kristinuskossa itsessään on jotain joka erityisen tilastollisesti yliedustavasti tuhoaa nämä piirteet ihmisissä. (Itseäni ei kiinnosta ryhtyvätkö julmat paskiaiset muita helpommin kristityiksi vai turmeleeko kristinusko ihmisten sisäsyntyisen empatiakyvyn. Lopputulos on kannaltani sama. Identiteetti on varoitusmerkki, signaali siitä että ollaan tavallista todennäköisemmin julman ihmisen kanssa tekemisissä.)

Ihmisistäkin tehdään Kärpäsiä.

Tässä mielessä teologien suhtautuminen hyönteisiin on samaa mitä he tekevät ihmisten kärsimyksen kohdalla itsemurhan ja eutanasian kohdalla. Uskovaiset tulevat mielellään kertomaan miten ihmisen kärsimys ei koskaan ole relevantin kovaa. Tässä on takana enemmän väitelause siitä että Jumala ei voisi tuottaa tuskaa joka ylittää kekenkään kestokykyä kuin se, että tuskaa käsiteltäisiin ja analysoitaisiin tuskan kautta. Teologit mielellään määrittelevät asiat ja muodostavat dogmeja niistä kuin tutkisivat asiaa jostain muutsakin näkökulmasta. Tässä mielessä itsemurhan ja eutanasian kohdalla tuskassa oleva onkin helposti näkemässä että heidän tuskansa falsifioi Jumalan.

Varmuus siitä että hyvä kaikkivaltias Jumala ei tuottaisi tuskaa joka ylittäisi kestokyvyn  yhdistää uskovaista ja esimerkiksi itsemurhaa yrittänyttä minua. Molemmat ovat sitä mieltä että Jumala ei tuottaisi tietynlaisia asioita. Ainut ero tässä on vain siinä että minä tiedän mitä minä olen kokenut ja miltä tämä on tuntunut. Uskovainen ei ole. Hän kuitenkin väittää tietävänsä minun kokemukseni paremmin. ; Tässä mielessä heille eläinrääkkäys ja ihmisrääkkäys ei ole koskaan "oikealla tavalla relevanttia". Ja tämä on suoraa seurausta heidän kannattamastaan teologiasta, ei mitään "syntiä" jota kristityt tekevät siitä huolimatta että heidän uskontonsa yleensä kieltää. (Mitä selitetään rakkaudettoman käytöksen kohdalla yleisesti.)

Onko Jumalan elämä mielekästä tai moraalista?

Hyvin yleisen teistisen näkökannan mukaan Jumala on jotain jota ihmiset tarvitsevat että heidän elämässään voi olla merkitystä tai moraalia. (Toisenlaisia teistejäkin on, mutta tämä blogiteksti ei käsittele heidän näkökantojaan.) Tämä asenne on mahdollinen jos vapaa tahto, tietoisuus ja mieli ja kyky tehdä päätöksiä tai mieltymykset eivät riitä. Harva uskovainen kiistää esimerkiksi että ateisti Jumalattomassa universumissa ei voisi olla hedonisti. Mutta tämä ei olisi merkityksellistä tai moraalista.

On varsin yleistä että he pitävät tulosta kyseenalaistamattomissa olevana. Ehdottomana ilmiselvyytenä. Ateismi=nihilismiä. Erimielinen ei ymmärrä mitään.

Tässä näkemyksessä otetaan myös selvä kanta euthyfronin dilemmaan.

Perinteisessä ajatuksessa haasteena on se, että jos on olemassa Jumalasta irrallinen moraali niin sitten ihmiset voisivat verrata siihen ilman Jumalaa. Tai ainakin moraali olisi olemassa siitä huolimatta olisiko Jumala olemassa tai ei. Ihmisillä ei kenties olisi pääsyä tähän objektiiviseen ei-Jumala -moraaliin. Mutta se olisi olemassa ja moraalinen. Jumala voisi olla tällöin keino jolla ihminen pääsee moraaliin. Mutta se ei tarkoita että ei voitaisi (1) olettaa että moraalia ei olisi olemassa ilman Jumalaa (2) tai vastaavasti olettaa, että ihmisillä on ei-teistinen väylä tähän tietoon ; Onhan tässäkin oletettu että Jumalalla vaan on tämä yhteys. Eikä ihminen voi tarkistaa että asia on juuri näin, koska se vaatisi sitä että otettaisiin oikea moraali ja sitä verrattaisiin Jumalan moraaliin ja katsottaisiin täsmäävätkö ne vai eivät. Koska juuri tätä suoraa tarkastelu kielletään a priori, ei vertailua voida tehdä ja Jumala on tietoväylä tähän ihmisen ulkopuoliseen tietoon.

Näin ollen uskallan sanoa että kanta euthyfronin dilemmaan on se, että moraali on sidottu Jumalaan. Tällöin puhutaan vaikka Craigin God Command Theorysta jossa Jumala on moraalin mittatikku ja ihminen on moraalinen siksi että tekee asioita joita häntä itseään mahtavampi komentaa.

Mutta mitä tapahtuu jos katsotaan tässä kontekstissa sitä olentoa jonka kuvaksi ihminen on tehty.

Jumalalla on tietoa ja taitoa. Mutta hänellä ei ole itsensä ulkopuolista voimaa jonka olemassaolosta riippumatta moraali olisi olemassa. Tässä mielessä Jumalan Tahto voi hänelle itselleen varsin helposti ilmetä mielivaltana. Hän ei voi tarkistaa mistään itsensä ulkopuolisesta maailmasta moraalia ja hänen tekemisensä ovat Hyvyyttä, olivatpa nämä sitten mitä tahansa. Sillä kun Hän tekee jotain niin sitten siitä tulee se standardi. Koska Hänellä on vapaa tahto ja vastaavat, tilanne voi vaikuttaa Hänelle itselleen hyvin erikoiselta.

Sellaiselta että kenties hän keskenään itse itselleen lainailee kristittyjen ehdottoman päteviä ja kyseenalaistamisen ulkopuolella olevia Ehdottomia Totuuksia ja päättelee että Hänen elämänsä ei voi olla merkityksellistä. No. Ei hän toisaalta tarvitse sitä Pelastustakaan johon merkitys on sidottu.

Itse tosin näen että Jumalan elämä voisi olla merkityksellistä. Mutta tässä otetaankin kantaa jossa moraali ei perimmiltään kumpua jostain "ulkopuolelta" vaan syntyy aina ja väistämättä "sisäisestä". Eli heti kun on vapaa tahto, mieltymyksiä ja tavoitteita niin kokemus moraalisuudesta ja merkityksellisyydestä nousee niiden kautta väistämättä. Riippumatta siitä onko niiden ulkopuolella jotain vertailukohtaa. Nämä muutokset tosin tuhoavat ne perusargumentit joilla selitetään teismistä ja objektiivisesta moraalista...

Hyvä uskonnollinen väkivalta

Jotkin asiat ovat helppoja. On helppoa tietää, onko ostamasi asunto kummitustalo - se ei ole. On helppoa tietää onko naapurisi noita. Ei ole.

Samoin on helppoa tietää onko mikä tahansa kansanmurha oikeutettu vai ei. Ei ole. Ei vaikka joku William Lane Craig ja Pasi Turunen selittäisivät päinvastaista "Raamatussa" mainituista Jumalan kehottamista kansanmurhista ; God Command Theoryn mukaan kansanmurha on paha, mutta koska Jumala on hyvyyden mitta niin hänen komentojensa seuraaminen ei ole pahuutta, ei vaikka sen hyvyys ylittäisi maallisen järjen ymmärryskyvyn; Nykyään länsimaiset ihmiset onneksi kohtelevat uskontoa väkivaltaa abstraktioina. Esimerkiksi Craig ja Turunen ovat tuskin suunnittelemassa sitä miten voisivat tehdä hyvän kansanmurhan Suomessa.

Tätä kautta onkin kannustavaa lukea "Metro" -lehden tekstiviestipalstaa. Siellä toistuu usein selkeästi protestanttien näkökulmasta toistuva kommentointi. Vuosien ajan, säännöllisen epäsäännöllisesti, palstalla kommentoidaan hyvin samanlaisella sisällöllä. Aiheet vaihtelevat ristiretkistä noitavainoihin. Ja niiden perussävynä on se, että uskonto on niissä ollut tekosyy. Joka johtuu siitä että katoliset ovat valehdelleet siitä mitä "Raamattu" sanoo. Viestin loppuosassa korostetaan sitä miten protestanttien väkivaltaisuus taas liittyy siihen miten he suuttuivat kun huomasivat että heille oli valehdeltu vuosia.

On toki sinänsä hyvä että protestanttien ja katolisten väliset väkivaltaisuudet tunnistetaan ja tunnustetaan. Ja että protestantteja ei pidetä siinä pelkästään uhreina. Tämä toki olisikin hieman erikoista, sillä se kattoi aika pitkän ajan historiaa, sellaista joka oli valtapelien ja vallanvaihdosten ja jopa sotien keskiössä. Katolisuus, kalvinismi ja luterilaisuus olivat kovia pelinappuloita korkean tason poliittisessa pelissä.

On toki vaikeaa ymmärtää miten ihmiset suuttuivat heille valehtelusta jatkuvasti sadan kahdenkymmenen vuoden ajan. (Suunnilleen 1520 luvun keskiväliltä 1640 -luvun loppuun.) Ja myös alueilla jossa protestanttiutta opetettiin myös lapsille. Mutta ilmeisesti pahastumista tehtiin kovastikin postuumisti, suututtiin valehtelusta jonka kohde ei ollut edes protestantti itse.

Näkemys on erikoinen. Sillä ensinnä se korostaa että uskontokritiikki on hyvin tarpeellista. Selvästi. Koska uskonto toimii. On sama onko motivoinnin takana vallanpitäjillä raha tai muu. Selvää on, että uskonnollisella propagandalla on ollut tärkeä rooli ihmisten villitsemisessä. Ilman uskontoa tämä on voinut olla paljon vaikeampaa ; Tämä toki toimii myös positiivisiin suuntiin ; Karkeasti sanoen Raamatun ja käytännön politiikan välinen suhde näyttää olevan se, että kun löytyy poliittinen tahto johonkin, mihin tahansa, niin sen jälkeen sille kyllä löydetään uskonnollisia perusteita.

Mutta tärkein asia ei ole tämä. Tärkein asia on siinä että tässäkin on takana "hyvän kansanmurhan henki". Tosin ilman mitään Craigin God Command Theorya tai vastaavia. Viestin sisältö on se, että protestanttien väkivaltaisuus katolisia kohtaan oli jotenkin hyväksyttävää, ymmärrettävää ja jollain tavalla ei-relevantilla-tavalla-ongelmallista väkivaltaa. Ja siinä vaiheessa kun sinun ideologiasi antaa vakaumukseesi tälläisiä asioita, niin on syytä kyllä vakavasti - ja suoraan sanoen lopullisesti - kyseenalaistaa sen ideologian moitteettomuus.

Tuhmageenien eliminointia Herran lailla

Hyvin usein kreationistit korostavat että eugeniikka on darwinistinen projekti. Evolutionismia liitetään tähän hyvin vahvasti. Evoluutiota näytetään kuoleman oppina. Ja siksi korostetaan että hyvä kristitty on elämän puolella. Kun taas evoluutiossa heikot voidaan tappaa vahvojen tieltä. Ja tämä liitetään aborttiin, eutanasiaan ja jo mainittuun eugeniikkaan.

Kuitenkin kun asioita hieman kaivelee, ei voi olla huomaamatta että melkoisen usein eugeenisia ajatuksia ja niiden kannattamista nykypäivänä löytyy vaikeasti evoluution kannattajien mutta sitäkin useammin oikeistolaisten konservatiivien puolelta. Ja tässä kulmassa kytkökset uskontoon ja kreationismiin ovat olemassa.

Tästä hyvänä esimerkkinä on fundamentalistikristitty ja kreationismin levittäjä Kent Hovind, joka vankilasta käsin tekemässään haastattelussa kertoo kuolemanrangaistuksesta. Hän puolustaa "Vanhassa Testamentissa" määrättyjä kuolemanrangaistuksia. Ja puolustus nojaa vahvaan mikroevolutiiviseen periaatteeseen. Periaatteeseen siitä että käyttäytyminen on vahvasti geneettistä. "I think it's something in their genetic code that deals with dispositions towards gentleness or meanness." ja siksi rikollisten, murhaajien ja vastaavien teloittaminen on hyvä koska sitä kautta ihmiskuntaan jää vähemmän ilkeitä geenejä ("mean genes.") Kuolemanrangaistuksista Hovind sanoi että "It's just, it's right".
1: Toki tässä on erikoista huomata se linkissä mainittu homoseksuaalisuuspuoli että vanhassa testamentissa homoseksuaalejakin halutaan teloittaa, ja se taas ei ole fundamentalistikristittyjen mielestä geneettistä vaan valinta. Ja sen yhteys siihen miten pastori kehuu sitä että Raamattu käskee tappamaan homoseksuaalisesti toimivat koska se on "cure for AIDS" sen sijaan että tuhlattaisiin miljoonia dollareita.

Selvää on että kun johonkin asiaan sidotaan uskonto, syntyy kaikkea mielenkiintoista. Ja hyvin harvoin asioita puolustetaan kokonaisuutena. Hovindkaan tuskin suostuisi muuttamaan pro life -näkemystään abortista koska siitä on hänen uskonnossaan tehty Jumalan käsky. Ei vaikka se tehtäisiin geenitestillä jossa on ilkeitä geenejä. Sillä kyseessä ei ole koherenttius tai se että luotaisiin järkevä kokonaisuus jossa noudatetaan tiettyjä periaatteita. Kyseessä on uskonnon puolustaminen tiettyjä argumentteja vastaan. Ratkaisua haetaan vain tässä yhdessä kontekstissa ja siitä miltä kokonaisuus näyttää ei välitetä.
1: Hovindin tilanne kuolemanrangaistuksen kanssa tuokin jossain määrin mieleen William Lane Craigin ongelmat ns. hyvien kansanmurhien kohdalla. Hän kun toisaalta puolustaa objektiivista moraalia, mutta toisaalta hänen täytyy puolustaa Jumalaa joka on vanhasta testamentissa käskenyt surmaamaan kaikki, miehet, naiset ja lapset ja halkaisemaan raskaana olevat naisetkin.

Kun "kuoleva kulttuuri" pelottelee "Kuoleman kulttuurista"

Leif Nummela kirjoitti "Uuteen Tiehen" jutun kuoleman kulttuurista. Otsikko kertoo pääteeman. "Kuoleman kulttuuri leviää kristinuskon väistyessä" Tätä tukee toki teemoituskin "Kesän aikana on julkaistu useita uutisia, jotka osoittavat, miten kuoleman kulttuuri ja ihmisarvon alennusmyynti leviää sitä myöten, kun Raamatun opetus hyvästä ja pahasta ajetaan taka-alalle länsimaissa." Nummela näkee että kristinusko on uhattuna ja marginalisoitumassa. Eli sitä voidaan pitää "kuolevana kulttuurina" jolla on syvä arvo joka estää siinä että emme rapistu tuhoon ja "kuoleman kulttuuriin".

Puolivillaista

Argumentistossa on myös varsin omituisia väitteitä:
1: "Ensin kerrottiin kristillisen järjestön salaa kuvaamista keskusteluvideoista, jotka paljastivat, että Yhdysvalloissa suuri aborttijärjestö Planned Parenthood näyttää olevan sekaantunut abortoitujen vauvojen osien myyntiin. Videoita on tähän mennessä julkaistu kuusi, ja viisi osavaltiota on jo lopettanut Planned Parenthoodin rahoittamisen." Tämä on hyvin kiinnostava tilanne. Snopes esimerkiksi on tarttunut siihen. Ja tosiasiasa Planned Parenthood ei ole syyllistynyt mihinkään laittomuuksiin. Tehdyt videot olivat tarkoitushakuisia, editoituja ja tarkoitettu herättämään nimenomaan uskonnollisissa ihmisissä moraalista närkästystä. Samoin nuo mainitut viisi osavaltiota ovat yrittäneet lopettaa Planned Parenthoodin rahoituksen mutta eivät käytännössä voineet tehdä sitä, koska mitään juridista syytä asiaan ei ole. Vauvojen ruumiinosilla ei edes tehdä kauppaa. Tämä konteksti nkin varmasti hyvä syy käyttää "näyttää" sanaa. Sen sijaan että käyttäisi kovempia ilmaisuja. Toki videolla näkyvissä asioissa on puolensa, ja tosiasiassa jos niistä haluaa aitoa merkitystä hakea niin sitten sitä että tietyt alan tällä hetkellä lailliset käytänteet näkyvät ja ne varmasti vaikuttavat siihen että moni haluaa tehdä niistä laittomia. Joten videoilla on jonkinlaista journalistista arvoa. Nummela ei kuitenkaan selvästi rakenna esiin näitä asiallisia puolia vaan ottaa sen kaikista asiattomimman ja huonoiten perustellun ja vähiten faktojen mukaisen asennoitumisen. Koska miksipäs ei?
2: "Toinen uutinen oli, että Amnesty International hyväksyi kesällä kansainvälisessä kokouk­sessaan uuden, seksityön rangaistavuuden poistamista koskevan kannanoton. Ihmiskaupan vastaista työtä Kansanlähetyksen kautta tekevän Pia Rendicin mukaan ”tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että Amnesty kutsuu hallituksia ajamaan alas seksin myyntiä ja ostoa koskevat lait, eli alkaa julkisesti puolustamaan paritusta, bordellitoimintaa ja seksinostoa; 99 miljardin arvoista globaalia seksiteollisuutta”." Tämä argumentti on jotain jonka ongelmallisuus paljastuu kieltolain kohdalla. Amnesty Internationalin päätöstä haukutaan parituksen ja ihmiskaupan tukemiseksi aivan samaan tapaan kuin kieltolain aikana viinan myynnin tukemista nähtiin alkoholismiin ajamisena ja mafian ja järjestäytyneen rikollisuuden tukemiseksi. Amnestyn valinnan syynä ei ole ihmiskaupan tukeminen vaan sen vastustaminen. Seksityön rankaiseminen on tutkitusti aiheuttanut enemmän vaaraa ja kärsimystä juuri seksityötä tekeville. Nummelan kohdalla on syytä huomata että hänen kannattamansa järjestelmä on jo koeteltu ja tämä vastustettu bisnes jatkaa olemassaoloaan, kovana ja raakana koska seksityön tekijät eivät voi hakea apua koska ovat lähtökohtaisesti itsekin rikollisia. Nummela on siis niitä ihmisiä jotka haluavat tehdä koko ajan samaa ja odottavat silti joka kerran päinvastaisia tuloksia. Tämänlaisille ihmisille on ihan oma nimikin.

Mutta on kenties syytä katsoa filosofiaakin.

On kenties syytä panostaa hieman siihen filosofiapuoleen.  Minulla sattuu olemaan kotonani kulttuuria valottava opettavainen teos. Outi Hakolan, Sari Kivistön ja Virpi Mäkisen "Kuoleman kulttuurit Suomessa". Siinä kuoleman kulttuureita käsitellään monikkomuodossa. Tuota kautta tulee melko vahvasti esille se, että käytännössä kaikessa on jonkinlainen kuoleman kulttuuri. Ihmisen suhde kuolevaisuuteen ja ruumiiden käsittelyyn voi olla erilaista. Kysymys onkin siitä että mitä merkityksiä ladataan mihinkin. Ei siitä että olisi jokin "Kuoleman kulttuuri" joka mylläisi "elämän kulttuurin".

Näkisinkin että Nummelan ongelmana on se, että hän ei ymmärrä välttämättömien ja riittävien syiden välistä eroa. Hän lähestyy uskontoa ja teismiä ja jumaluskoa ja merkitystä sitä kautta että jos hänen uskontonsa Jumala on olemassa, niin ihmisillä olisi hyvin tietyllä tavalla määritelty merkitys. Hän ei kuitenkaan mieti sitä että onko ilman Jumalan olemassaoloa malleja joissa merkitystä on. Tätä kautta hänen argumenttinsa valitettavasti lässähtää sellaiseksi että "koska kissat ovat eläimiä ei koira voi olla eläin". Ja tämä ei ole laadukkaan tai kunnioitettavan ajattelun mukaista. (Ainut syy miksi tuollainen roska menee läpi kehenkään on luultavasti se että Jumalan olemassaolo ja merkitys on miellyttävä ja haluttava asia monille.)

Kysymys on siitä mielenkiintoinen että se voidaan itse asiassa muotoilla ajatuskokeeksi. Jos Jumalan olemassaolo on merkityksen, ihmisarvon ja kunnioituksen vaatimus, niin voitaisiin kuvitella kaksi maailmaa. Sellainen jossa kaikki on samalla tavalla kuin toisessakin. Mutta toisessa Jumalaa ei ole olemassa ja toisessa Jumala on olemassa. (Teismin paikkaansapitäminen olisi ainut ero.) Jos Jumala on merkityksen ja ihmisarvon määrääjä eikä mikään muu niin ensimmäisessä maailmassa olisi ystävällisyyttä, kavereita sekä kirkkoinstituutiokin ja niihin liittyviä emootioita. Mutta ei merkitystä tai arvoa. Tätä on vaikeaa uskoa.

Syy onkin varmasti ymmärrettävä. Merkitys ei ole niin yksiselitteinen kuin voisi luulla. Merkitys kun voidaan ymmärtää neljän hyvin erilaisen ajattelutavan läpi. Ja usonnollinen puolustuspuhe usein sotkee ja sumentaa niin että "merkitys" -sanalla voidaan vaintaa termistä toiseen niin että ekvivokaatio peittää päättelyn huonoutta niin että on vaikeaa huomata että kissan eläimeksi todistaminen ei johda koiran ei-eläimeksi todistumiseen. Merkitys voi olla:
1: Merkitystä (significance) jonka me liitämme omaan elämäämme ja jolla tunnemme itsemme tärkeäksi. Tämä on sairaimmillaan jonkinlaista egoismia ja narsismia. Ja harva kiistää että ateismi kumoaisi tämän olemassaolon.
2: Merkitystä (purpose) jolle omistamme elämämme ja jonka tekeminen tekee meille hyvän mielen. Harva kiistää että ateisteilla ei olisi tätäkään.
3: Merkitys (significance) jonka JUmala antaa elämäämme. Tätä ateistilla ei tietenkään voi olla. Mutta toisaalta ei ole mahdotonta että olisi teistisiä malleja joissa tämä annettaisiin. Teismiin sopii sellainenkin jumaluusj ossa Jumala on yhtä kiinnostunut ihmisistä kuin ihminen on kiinnostunut olkikoirista. Kristinusko toki ei ole näitä uskontoja. Mutta on kiinnostavaa huomata että tämä merkitys koskee tiettyjä teismin malleja ja kaikkia ateismin malleja. Pahan ongelma on itse asiassa haaste juuri siksi että se yrittää iskeä juuri tähän merkitykseen. Se on eksistentiaalisesti kova haaste kristinuskolle.
4: Merkitys (purpose) johon Jumala loi meidät. Tämä on kaikissa teismin malleissa. Mutta by definition ei yhdessäkään ateistisessa mallissa. Voidaan sanoa että syy miksi uskonnon ystävät sekoittavat kaikkia merkitysmalleja toisiinsa on se, että tämä merkitys nähdään kaikkien muiden merkityslähteiden taustalle. Ja tämä määrittely ja sen ehdottomana pitäminen on juuri se taustavoima jonka kautta "koirat eivät voi olla eläimiä" -argumenttirakenne saa mahtinsa.

Tämä kaikki auttanee ymmärtämään sitä miten William Lane Craig on korostanut että tuonpuoleinen ja sen olemassaolo on hyvin tärkeä jotta ihmisten elämällä on arvoa ja merkitystä. Se kun liittyy siihen miksi ihmiset on tehty ja että Jumala kokee ihmiset arvokkaina. Toisaalta kristityt  jättää tässä huomioimatta sen, että tämä kumoaa ehdottoman ihmisarvon. Se latistaa ihmisen tämänpuoleisen elämän välinearvoksi. Ihmisarvo liittyy siihen että toteuttaa Jumalan tahtoa kuin kone älykkään suunnittelijan insinöörintyötä. Ja on aika erikoista absoluuttista ihmisarvoa sekin jolla on kriteeriattribuutti jonka mukaan se katoaa. Jos ihmisarvolla on ehtokriteeri "Jumala on olemassa" se ei ole mikään absoluuttinen ihmisarvo vaan ehdollinen ihmisarvo. (Määritelmällisesti.)

Tosiasiassa ateistit tuskin kiistävät että ateismi ei anna ihmisille yliluonnollista merkitystä. He itse asiassa ovat enemmän sitä mieltä että tuo merkitys nyt vain on turha. Se ei ole välttämätöntä merkitykselle. Kysymys ei siis ole siitä että antaako teismi tietynlaisia merkityksiä vai ei. Vaan siitä että molemmilla puolilla on käytössä hyvin erilaiset tavat lähestyä merkitystä. Ohipuhuminen johtuu merkityksen määrittelemisen eroista. Toki tässä on samalla selvää että ehdoton väite "Ilman Jumalaa ei voi olla merkitystä" vaatii vahvaa asenteellisuutta, sillä siinä kumotaan kategorisesti ja universaalisti kaikki merkitykset asenteiden mukaan vaikka argumentit kumoavat vain hyvin tietyn, rajatun, partikulaarin merkityksen käsitteistössä jossa muunlaisia merkityksiä olisi tarjolla huru mycket.

Kristitty itse asiassa korostaa rajallisuuden merkitystä

Toisaalta ei tarvitse mennä kovin hirveästi eteenpäin kun huomataan, että kuolemankulttuuri ja rajallisuus ovat itse asiassa tärkeämpiä kuin tuonpuoleinen. Tämän sanomiseen ei tarvita ateistia. Kristitty riittää. Tämä kertoo siitä että tuo vetoava merkitysargumentti ei olekaan kovin vetoava ja tehokas.

Psykologiakin vihjaa tähän suuntaan ; On havaittu että jos ihmisille muistutetaan omasta kuolevaisuudesta ja kuolema koetaan ahdistavana niin ihmiset kokevat myötämielisyyttä Intelligent Designiä kohtaan. Eli argumentin ja evidenssin käsittelyyn vaikuttaa se miten kokee kuolemisen.

Tätä asennetta on toki heijastettu filosofiaan vahvasti. Eksistenssiteologiassa on otettu lähtökohdaksi Martin Heideggerin näkemykset. "Being and Time" (="Oleminen ja aika") -teoksessaan Heidegger yhdisti merkityksellisen elämän autenttisuuteen. Ja tässä ensimmäinen asia joka pitäisi tehdä olisi unohtaa sellaiset kysymykset kuin "Onko Jumalaa olemassa", "onko tuonpuoleinen olemassa" ja "onko olemassa puulankkua". Hänestä merkitys oli ensimmäinen kysymys. Me olemme olemassa ja tämä on se minkä pohjalta olisi lähdettävä eteenpäin.

Toiseksi rajaavaksi asiaksi tulikin sitten se kuolema. Ihminen on immersiivisenä maailmassa. (Heidegger ei puhunut verotuksen varmuudellisuudesta ja sen merkityksellisyydestä elämässä. Tämänlaiset kysymykset erottavat hänet minusta.) Ihmisen tulee tiedostaa itsensä jonain joka on olemassa mutta joka voisi olla olematta olemassa. Tämä on tärkeä myös muiden maailmassa olevien asioiden kanssa. Sillä usein ihmisillä on rutiineja. Teemme tiettyjä asioita jatkuvasti. Emmekä mieti niitä juurikaan. Ennen kuin tämä asia menee rikki. Rutiinilta tuntuva asia on kuitenkin valinta ja teko ja sen merkityksen voi tiedostaa huomaamalla että sitä voisi tehdä asiat toisella tavalla tai ne voisivat olla toisella tavalla. On hyvä tiedostaa että kenties ihminen itsekään ei olisi. Esimerkiksi kuolema tekee ihmisille jotain samanlaista kuin sähköhäiriö hisseille. Heidegger korosti että kukaan muu ei voi kuolla sinun kuolemaasi. Tai kohdata omaa olemassaolemattomuuttasi.

Onkin selvää että merkitys ja rajallisuus voidaan liittää yhteen varsin näppärästi. Ja tätä kautta ei olekaan vaikeaa huomata että tosiasiassa teismi ja sen merkitys on itse asiassa helposti autenttisuuden välttelemistä. Sitä nimenomaan vältetään ajatusta omasta ei-olemisesta. Joka on epäautenttista eli Heideggerin silmissä huonoa, elämää. Tuonpuoleinen voi siis itse asiasa riistää meiltä eksistentiaalista merkitystä. Heidegger itse oli kristitty ja eksistenssiteologit ovat nimenomaan kristittyjen puolella. Mutta ei ole vaikeaa huomata että tätä ajatusta on helppo modifioida niin että se sopii varsin hyvin ateistiseen maailmankatsomukseen. Toki on hyvä huomata että Heideggerin asenne on fiksoitumista kuolemaan. Ja se voi olla jopa sitä ultimaattista kuolemakulttuuria.

Tälle vastapainoksi voidaankin ottaa tuosta poikkeavaa ateismia. Sillä ateismi on vähän kuten teismi. Sateenvarjokirjo jonka alle mahtuu kaikenlaista. Teismin parissa on kaikki Molokista Allahin kautta ties mihin nimeltä mainitsemattomiin jumaluuksiin. Ateismissa on hyvin suuri ero siinä ollaanko sartrelaisia angstin kanssa painivia eksistentialisteja, marxistisia kommunistisia materialisteja, niezscheläisiä taiteilija -yli-ihmisiä vai evidentialistinörtti uusateisteja. On turhaa lähestyä ilmiötä ja käsitettä liian tiukasti lokeroiden ; "teismin ja ateismin sisäiset erot" kun ovat valtavia. Tämä toki unohtyy kaiken typisteleville ajattelemattomuuksissaan meuhkaaville joiden mielestä "koirat eivät ole eläimiä" on argumentti heti kun vaan muistaa kehua kissojen eläimellisyyttä riittävän pätevästi.

Uusateismi jossa on hyvin voimakkaita epikurolaisia teemoja. Tässä korostetaan sitä että maanpäällinen elämä ei ole välinearvoistettu testi tuonpuoleiselle. Ja sen suhde kuolemaan on se, että elävä tietää kuolevansa mutta kuolleet ne eivät tiedä mitään. Tässä mallissa ei ole nimenomaan kyse kuoleman kulttuurista vaan kuoleman merkityksen liudentamisesta. Antikuolemakulttuurissa. Ja tässä kulmassa on kieltämättä sellainen huono puoli että ruumiita voi siinä käsitellä biojätteenä, materiaalina taideinstallaatioille. Eikä siinä ole mitään lähtökohtaisesti väärää käyttää abortoituja sikiöitä kantasolututkimukseen jos sitä kautta voi keksiä lääketieteellisen apukeinon jolla pelastetaan aivotoiminnaltaan tietoisen asteelle kehittyneitä ihmisiä.

Mutta tässäkin on huomattava että jos kulttuuri muuttuu se ei välttämättä ole paha asia. Se on vain erilainen. Demokratiassa on itse asiassa nojattu ajatukseen jossa kulttuuri voi muuttua ja kaikista asioista keskustellaan. Se mikä on tällä vuosisadalla pahuutta voi olla seuraavalla hyvyyttä. Mainitsemani kantasolututkimus voi olla tässä jopa mainio esimerkki. Siinä missä kuoleman kulttuurissa oleville Jumala määrää ihmisen elämästä ja kuolemasta joten on tärkeämpää olla puuttumatta sikiöihin kuin keksiä syöpähoitoja. Elämän kulttuurissa voidaan ajatella että kuollut ei kärsi ja että tämän jäännökset voivat olla väline jolla pelastetaan ihmisen elämä.

Tätä on toki täysin turhaa selittää Nummelalle joka on niin jumittunut omaan ja vain omaan maailmankuvaansa, että hänestä hänen kanssaan erimielinen on vain väärässä eikä muuta voi ollakaan. Koska Jumala on hänen puolellaan. Kuten se on kaikkien tuhansien uskontojen miljardien kannattajien kanssa aina ollut. Olivatpa nämä uskovaiset itse sitten olleet mitä tahansa mieltä toisten uskovaisten kesken ristiriitaisilla tavoilla. (Ja aina tähän ristiriitaisuuteen ei ole tarvittu edes toisia uskovaisia. Yksilökin riittää monesti.) Nummelalle on tällaisistä aivan turhaa edes keskustella, sillä se menisi yhtä paljon perille kuin se että hänet saisi tiedotamaan sen että se että kymmenen käskyä kieltävät valehtelun niin se ei tee hänen kristittyjen ystäviensä ja aatetoveriensa tekemästä Planned Parenthood -videoista asiallisia ja hänen aiheita liittyvistä väitteistään tosia. Itse asiassa Nummela demonstroi sitä että kulttuurin ideaaleilla ei tosiasiassa ole useinkaan rajoittavaa voimaa. Sikiöille tehdään mitä tehdään. Sillä eivät kristityt itse viitsi välttää "väärän todistuksen antamista lähimmäisistä" tai muista arvoistaan. Heistä kun vaan on kätevää heittää väitteitä vaikka siitä miten Planned Parenthood olisi jotenkin tuomittu viidessä osavaltiossa.

Ja tämä tarkoittaa sitä että kristinusko ei myöskään suojele yhtään miltään. Ideologiarakenne ei ole sama kuin miten käytännössä toimitaan. Joten abstraktionvääntelyllä ei tässä mielessä olisi niin paljoa merkitystäkään. Kun henkilö on kuitenkin myös filosofisella tasolla väärässä voidaan tiedostaa miten kokonaisvaltaisesti rikkinäinen ihminen Nummela on. Ei ihme että hän uskoo johonkin sellaiseen tahoon joka antaa anteeksi mitä tahansa. Sillä hänen kaltaisensa väärää todistusta ja valehtelua harrastavat pahuusihmiset tulevat todella kokeilemaan kaikin voimin elämässään sen heidän uskomansa Jumalan armollisuutta. Nummela todella tarvitsee armoa sen sanan täydessä mielessä. En tosin ymmärrä minkälainen ihminen haluaisi liittyä mihinkään järjestelmään jossa on hänenlaisiaan ihmisiä näkyvissä kirjoituksia tuottavassa roolissa. (Jos auktoriteetit ja viisaansa ovat tuollaisia ihmisiä, niin minkälaisia ovatkaan ne tyhmyrit? Paras pysyä kaukana heistä!)

---

Otsikko on liioittelu. Se on tehty kielellisen tyylirakenteen vuoksi. Sori.

Isän, Pojan ja Sarjamurhaajan nimeen

Olen lomallani katsonut "Dexter" -sarjan. Sarja on aiemmin ahdistanut minua, joten olen katsonut sitä sieltä täältä. Nyt kykenin katsomaan sen melko vaivattomasti. Se on tehty harvinaisen vahvasti tuotantokausi kerrallaan. Jonka seurauksena sarjan jaksojen välinen laatu on hyvin vaihteleva. Alussa tuotantokauden keskeiset teemat ja henkilöt esitetään, ja tämä on usein paikoitellen tylsää. Loppukautta myöten asioita ei tarvitse esitellä ja sarja etenee mukavasti. Tämän rakenteen vuoksi sarja ei toimi yksi jakso sieltä täältä katsottavaksi. Kokonaisuus menee rikki.

Sarja kertoo poliisissa työskentelevästä veriroisketutkijasta joka on sarjamurhaaja joka murhaa sarjamurhaajia. Tapahtumapaikkana on Miami, osavaltio jossa tarjotaan kuolemantuomiota sarjamurhaajille. Mikä on kaiken kaikkiaan varsin viehättävä kokonaisuus.

Tavallaan sarjassa ällistyttävää onkin se, että Dexter Morgan os. Moser on varsin kammottava hahmo. Kuitenkin hän on ollut myös pidetty hahmo. Hänen puolestaan jännitetään. Tämä ei toki ihmetytä niitä jotka tiedostavat että Dexter itse asiassa on monin paikoin "täydellinen uuskonservatiivi". Hän ei luota hallituksen kykenevän hoitavan ongelmia ja toimii oman käden oikeudella jakaen ajatusta siitä kuka ansaitsee elää ja kuka kuolla.

Mutta vakavammin.

Sarjan perusviesti ei kuitenkaan oikeasti ole se, että murhaaminen on perhearvo. Sen sijaan se käsittelee ennen kaikkea vieraantumista, autenttisuutta ja rooleja. Jotka taas ovat tuttuja kaikille niille meistä jotka eivät satu olemaan sarjamurhaajia.

Ensimmäisissä kausissa Dexter on korostetusti irrallinen. Hänelle asiat ovat rooleja. Hän on hankkiutunut seksittömään suhteeseen koska se on kätevää. Perhe luo illuusion normaaliudesta. Näin hän voi ikään kuin toteuttaa omaa itseään. Suhde Ritaan luonnollisesti syvenee sarjan edetessä. Häntä alkaa korostetummin huolettamaan se voiko kulisseja pitää yllä. Etenkin avioliiton, lapsen syntymän ja Ritan kuoleman kautta Dexter muuttaa suhtautumista ihmisiin. Samoin kuin suhteet muihin ihmisiin. Kaudella 7 hän jo aivan suoraan tunnustaakin että häntä huolestuttaa se, että hän oli näytellyt rooleja niin kauan että kyseessä ei enää ollut rooli vaan aito asia.

Karkeasti sanoen alkuvaiheessa Dexter on hedonistis-utilitaristinen hahmo. Ja pikku hiljaa hän muuttuu hyvin Kantilaiseksi hahmoksi.
1: Merkittävää on, että Dexter puhuu sarjassa varsin pitkälle omasta murhanhimostaan nimellä "Dark Passenger", joka ottaa hänet valtaansa. Tämä on tarve ("need") joka on pakottava ja ylitsepääsemätön. Sarja alleviivaa tämän taustafilosofian erään Dexterin murhaamaksi tulevan hahmon, self-help -kultin perustaneen Jordan Chasen kautta. Tämä kun kertoo lukeneensa Platonin ajatuksen särkyneestä minuudesta ("notion of the fractured self") ja painaneensa tämän kirjoihin ja tienanneensa miljoonia. Puhe on "alkukantaisesta minästä" jonka tahtoa ja intuitioita on kuunneltava ja sitten otettava se. ("Take it!") Tätä sirpaloitujen roolien keskeisyyttä on korostettu myös kaudella jossa Dexter painii vastasyntyneen vauvan, työn, vaimon, adoptiolasten, sisarensa ja sarjamurhaamisen paineissa. Hänellä on useita eri rooleja. Ja jos kysytään mikä niistä hän oikeasti on, hän on ne kaikki. Tämän tarpeen tyydyttäminen pakonomaisesti tekee Dexteristä hedonistin. Nimeomaan ja tarkemmin utilitaristin hänestä taas tekee vahva ajatus siitä että tappamalla murhaajia tuotetaan suurempi hyöty yhteiskunnalle. Suuri osa utilitarismin suuntauksista kieltää murhaamisen. Mutta jos pitää löytää jostain ajatusmalli jossa yksilöitä voidaan uhrata suuremman hyvän edestä, ratkaisu tämänlaiseen löytyy utilitarismista. Utilitarismin hyötylaskelmaa sarjassa edustaa Dexterin isän hänelle opettama periaatteista. ("The Code of Harry")
2: Myöhemmin, tarkalleen ottaen kaudella 7, Dexter on jo niin pitkällä että hän ymmärtää että "Dark Passenger" ei ole jokin hänestä erillinen osa joka ottaa hänet valtaansa. Hän taistelee sen kanssa että tämä tarkoittaa sitä että hän itse on vastuussa kaikesta siitä mitä hän on tehnyt. Tämä tiedostaminen tekee hänestä Kantilaisen. Kant on siitä sopiva että Dexterin ei tarvitse muuttaa suhdettaan murhaamiseen vaan ainoastaan suhdetta vapauteen ja autenttisuuteen. Kant nimittäin kannatti retributiivista rankaisumallia. Eli hänestä rangaistuksen tehtävänä on nimenomaan kostaa tehty. Tämä oli peräti moraalilaki. Näin ollen Dexter antaa sarjamurhaajille mitä nämä ansaitsevat. Kantilaisuudessa ei tietenkään voida olla "Dark Passengerin" possessoimia koska Kantin mukaan eettisyys implikoi mahdollisuutta. Eli jotta jokin teko olisi eettinen tai ei-eettinen sen olisi oltava valinta. Himo ei tässä maailmassa ole valinta, vaan pakote jota vastaan voidaan tarvittaessa taistella. Dexter osoittaa vapautensa jättämällä henkiin naisen jonka pitäisi kuolla Harryn koodin mukaan. Ja surmaa toisen sen vuoksi että tämä paremmin ansaitsee kuolla. Lopulta Dexter vapautuukin puunhakkaajaksi. Hän sarjamurhaa enää puita.

On mielenkiintoista miten sarjassa käsitellään monia muitakin teemoja. Eräs silmiinpistävä ajatus on siitä että Periaate kuvastuu Dexterillä melko lailla samaan muotoon millä William Lane Craigin "God Command Theorya" voisi kuvata. Dexter kuvaa miten hän on oppinut tiettyjä periaatteita joita noudattamalla hän ei joudu vaikeuksiin. Dexterin sisar tuomitseekin tämän joksikin jonka voisi opettaa vaikka koiralle. Tämä demonstroi sitä että Dexterin koodisto on epäkypsä ja lapsellinen laajemmassakin mielessä. (Dexteristä on tehty myös avoimesti ateisti, mikä on tietenkin monista kätevää ja ymmärrettävää.) Se, että Dexter noudattaa pakkomielteistä murharituaaliaan ja tottelee itsensä ulkopuolista koodistoa eli käskyjä onkin jotain jota törmäytetäänkin uskontoon kokonaisen kauden verran. (Kausi 6, ns. Doomsday Killer.) Sävynä on se, että tottelu voi olla sitä että ollaan osana itseä suurempaa. Mutta se voi olla myös vastuun väistämistä, syyllisyyden siirtämistä jonkun muun käsiin.

Harry keskustelee sarjassa Dexterin mielikuvituksessa erikoisella tavalla joka ei ole hallusinaatio tai kaksoispersoona. Hän on ikään kuin Dexterin omatunto. Joka ei ole aina oikeassa. Onkin vaikeaa nähdä onko Dexter vapaa ja Harry on vain hänen omatuntonsa, vai onko Harry itse asiassa osoittamassa siitä miten joku nalkuttava superego kahlitsee. Ja tämä onkin sarjan eräs tärkeistä ideoista. Jos sarjaa seuraa vähän tarkemmin voi huomata että Dexter on ns. epäluotettava kertoja.

Sarja on itse asiassa hyvin täynnä asioita missä Dexter on kauhea hyvin omituisella tavalla. Esimerkiksi kun hän saa kuulla Ritan naapurin suudelleen Ritaa, hän käy dramaattisesti lyömässä naapuria turpaan. Hän ravistelee kättään kuin olisi tottumaton tappelija (jota hän ei ole) ja on Ritalle ihmettelevinään ja pahoillaan siitä että tämä on huomannut tapahtuman. Temppu on sosiopaatin laskelmoivaa peliä. Mutta jos tätä ei huomaa Dexter vaikuttaa itseään monta kertaa karismaattisempana. Tämä näkyy myös siinä miten Dexter itse asiassa puhuu asioita itselleen parhain päin. Syy löytyy aina muista. Vaikka tarkempi katsominen vihjaa että tosiasiassa syy löytyy hänestä itsestään. Tätä vähennetään hienosti sarjan mittaan asteittain ja tämä kuvastaa Dexterin kasvua ihmisenä. Valitettavasti moni Dexterin hahmosta pitänyt ei todennäköisesti ole huomannut tätä muutosta. Vaikka se on sarjan "ison tarinan" kannalta hyvin tärkeä.

"Dexterin" keskeisin paradoksi on siinä että sarjassa punnitaan kahta varsin suosittua näkemystä. Ensimmäinen on se, että ihminen luo itsensä valinnoillaan. Toinen on se, että valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on. Probleemana onkin se että jos valinnat heijastavat sitä kuka ihminen on, onko mahdollista pettää itseään ja teeskennellä. Ja jos ihminen luo itsensä valinnoillaan niin mikä on se minuus joka valitsee. Jos on periaatteet, nämä voivat olla minuutta. Ja jos muuttaa näitä voi pettää itsensä. Toisaalta identiteetti voi olla vankila joka estää olemasta oma itsensä. (Ja tämä kaikki voi muuttua vaikka ulkoisesti kietookin ihmisiä muoviin, tuikkaa heitä sydämeen, paloittelee heidän ruumiinsa ja heittää jäänteet mereen veneestä jonka nimi on osuvasti "Slice of Life".)

Tämä kysymys onkin niin vaikeaa että se vaatii paljon asioiden pilkkomista pieniksi palasiksi. Prosessin lopputulokseen on helposti niin pettynyt että ei voi muuta kuin heittää syntyneet jäänteet mereen. Ja toivoa että rikospaikalle ei jää yhtään todistusaineistoa siitä että mitään olisi tapahtunutkaan.