Punaisen kokemisen monet (empiiriset) muodot

"In theory there is no difference between theory and practice. In practice there is."
(Lawrence Peter "Yogi" Berra)

Ylläolevassa sitaatissa "Yogi" Berra kuvaa sitä, miten teorian ja käytännön toimien välissä on kuilu. Moni ihminen voi osata teoriassa asioita. Joku toinen tekee asioita välttämättä ymmärtämättä taustaperiaatteita. Ainakin miekkailun opettelemisessa mukana on pakosti sekä teoreettinen osaaminen että käytännön hallinta. Näistä syntyy hyvin mutkikas kokonaisuus. Joskus käy niin että taidosta tulee tacit knowledgea, jolloin teoria joka on ollut pakko opetella ja osata jotta taitoa on voitu harjoitella, on sisäistetty toiminaan mutta sen kuvaaminen on unohtunut. Parhaat kykenevät molempiin, sekä teoriassa että käytännössä. Moni penkkiurheilija osaa arvostella ja kritisoida kärkkäästikin jalkapallopeliä, mutta ei pelata sitä. Tämä ei tarkoita että kotona istuvalla ei olisi pelisilmää (tosin pelisilmä ei ole välttämättömyys. Moni moittii ihan moittimisen riemusta).

Tämä johtaa miettimään sitä, miten osaaminen ja tietäminen voidaan jaotella moneen osaan. Berra erotti praxiksen ja teorian toisistaan. Tämänlainen ajattelu sopii hyvin arkiajatteluun. Mutta kun siirrytään tekemisestä aivojen käsittelyyn tämänlainen ajattelutapa unohtuu varsin helposti.."Philosophical Disquisitionsissa" on analyysi kuuluisasta tietoisuutta käsittelevästä ajatuskokeesta. Sen taustalla on ajatus, jolla yritetään normaalisti kritisoida sitä, että fysikaalinen tietoisuus olisi mahdottomuus. Selitys menee seuraavalla tavalla : Mary on kuuluisa värien tutkija ja tiedemies. Hän tietää punaisen värin aallonpituuksista ja muista vastaavista asioista paljon. Aivot ja silmän toiminta ovat nekin hänelle tuttuja. Mutta hän ei ole koskaan nähnyt punaista väriä. Hän on elänyt mustavalkoisessa ympäristössä. Kun Marylle nyt näytetään punaista, hän sisäistää subjektiivisesti jotain, ja oppii tästä jotakin. Tämän ajatellaan tarkoittavan että tietoisuus olisi muutakin kuin aivokemiaa.

Perinteinen vasta -argumentti on se, että argumentissa oppiminen ja ymmärtäminen on nähty liian kapeassa muodossa. Argumentti vetoaa siksi vääriin asioihin. Yleisesti on ajateltu että tietoisuus ja ymmärtäminen voi olla muodossa "know-that" ja "know-how". Siksi teoreettinen tieto väreistä on tietoa. Samoin kuin punaisesta väristä saatu kokemus. Voidaan sanoa että punaisen värin kokemus voi täyttää monien ihmisten elämyksen. Ja että kun tälläisen punaista kokeneen eteen läntätään aivotieteitä ja fysiikkaa aallonpituuksista hän oppii uusia asioita. Mutta harva selittää että kun värejen fysiikkaa tutkimalla saadaan uusia kulmia, niin havaitseminen silmillä ei olisi lainkaan kokemuksenvaraista tai empiiristä havainnointia, eli se ei olisi jollain tavalla objektiivista.

Eri mittauslaitteillakin saadaan hieman erilaisia tuloksia. Ne siis opettavat maailmasta eri asioita eri tavalla. Ne ovat silti mittauslaitteita, eikä niiden avuksi tarvita yliluonnollista extraa. Voidaankin sanoa että värin kokemus ja värin ymmärtäminen eivät ole sama asia. Tämä rakentaa mielenkiintoisen kulman esimerkiksi anekdootteihin joissa omiin havaintoihin vedoten kerrotaan erilaisia ihmekertomuksia. Kokemukset ovat kokemuksia, mutta yleistettäviksi kokemuksiksi ne voidaan hyväksyä vain tietyissä ehdoin ja tietyissä määrin.

Tiedemaailma ; Inhimillistä tietoa

Eino Kaila tuli tunnetuksi tiedeoptimismistaan. Hän esitti että vilpitön tiedon ja totuuden etsintä johtaa tuloksiin. Hän näki uuden tiedon jalostavan ihmistä ; Hänestä tiede johtaa päättäväisessä tutkimusprosessissa yhä kasvavaan puhtauteen, selkeyteen ja kauneuteen. Näin häntä voidaan pitää eräänlaisena "arkkiskientistinä."

Kailan jälkeen ajat ovat muuttuneet ; Kaila kirjoitti talvi- ja jatkosodan aikaan tieteestä ja sen eettisyydestä. Sittemmin näkemykset ovat jyrkentyneet. Voidaan jopa sanoa että alkuhuuman naivius on karissut ja tieteeseen luotetaan kyynisen optimismin hengessä.

Etenkin tieteen vaikutus sotateknologiaan ja maailman saastumiseen ovat ajaneet ihmiset miettimään asioita. Näin tutkimusetiikka onkin tullut olennaiseksi osaksi tieteentekoa. Esimerkiksi markkinatutkimuksessa, jonka parissa on tullut puuhailtua, on tutkittavien anonyymiyttä suojelevia piirteitä ja tulosten laaduntarkistamista, jossa estetään huijaamista ja vääristämistä tai "kynätutkimusta" jossa tulokset nykäistään omasta hatusta. Näillä suojellaan "sekä tutkittavia että toimeksiantajaa".
1: Tietyssä mielessä intressit ovat ristikkäiset. Tulosten varmistaminen vaatii aina tietynlaista läpinäkyvyyttä. Kyse on kuitenkin usein lähinnä siitä, paljastetaanko tutkittavan identiteetti eli voidaanko mielipide liittää tiettyyn ihmiseen. Usein riittää että voidaan yhdistää aineistoon ja aineisto siihen että sen takana on joku oikea ihminen.

Lisäksi tieteessä ollaan käytännön tasolla etäännytty "uteliaisuusdiskurssista" kohti "hyötydiskurssia". Tieteen tutkimusrahahakemuksissa ei yleensä esiinny totuuden tavoittelua, maailman parempaa ymmärtämistä, vaan painotukset ovat yleensä ottaen hyödyssä. Rahoittajat odottavat soveltavuutta, taloudellista etua, teknisiä ratkaisuja maailmassa oleviin ongelmiin, ja kansallista etua. Ja vaikka kysymys olisi pelkästä "tieteestä tieteen vuoksi", tiedon etsinnästä tiedon vuoksi, on helpompaa painottaa tutkimusten määrää, ulkomaisten referenssien saamista ja muuta vastaavaa sen sijaan, että tulos olisi vaikkapa vain tieteenalan sisäisesti kiinnostava, tai lähtökohdiltaan "niin outo ja luova" että se vain pitäisi kokeilla vaikka takkiin tulisikin. Ja lisäksi voidaan keskittyä joko helposti keksittävään & hedelmälliseen joskin varmaan ja mullistavuustasoltaan pieneen perustutkimukseen tai riskityyppiseen & vaikeasti keksittävään uuden seulomiseen jossa voi tulla mullistavia tuloksia tai sitten "jäädä tyhjä käteen".
1: Eikä asia jää pelkästään tiedemaailman sisäiseksi. Yhteiskunnassa voidaan olla huolestuneita siitä että tietyille aloille ei saada riittävästi riittävän hyviä tekijöitä. Ja kun ihmiset ovat muutoin kiinnostuneempia jostain muusta aiheesta, on helppoa tarjota erilaisia porkkanoita. Kuten hyvää palkkaa tai vakaita työolosuhteita.

Kaikki yllä olevat - jopa se tiede maailman toiminnan tuntemisen vuoksi - ovat kuitenkin pohjimmiltaan arvostusvalintoja, arvoja siitä mitä pidetään tärkeänä. Olipa tiede välineellisesti perusteltua tai perusteltua itsessään, kysymys on siitä että asiaa "pidetään jollain tavalla tärkeänä". Näin ollen onkin suorastaan ilmiselvää että tiede on inhimillistä ymmärrystä. Tiedemaailma on vahvasti liitoksissa erilaisiin inhimillisiin toimintoihin, jotka eivät ole intressittömiä. Usein inhimillinen ohjaus ei koske niinkään tutkimustuloksia itsessään. Sen sijaan se ohjaa sitä, mitä aihepiiriä pidetään kiinnostavana, mitkä tulokset ovat kannattavia, mitä tutkimuksia on helppo tehdä - ja jopa siihen miten tulokset tulkitaan silloin kun ne eivät ole kovin yksiselitteisiä.

Voidaan sanoa jopa että eräässä mielessä tieteessä käytössä oleva metodologia (kuten logiikka, mittauksen ja korrelaation käsitteet...) ovat eräänlainen totuusdiskurssi. Ja vallitseva paradigma - joka on eri asia kuin yksiselitteinen tai lopullinen totuus - ohjaa tutkimusta. Etenkin paradigma vaikuttaa sihen, mitä asioita odotetaan ja mikä on "nollatutkimusta" ja mikä "kiinnostavaa".
1: Voidaan sanoa, että tiede on yksi hyvin tietynlainen inhimillisen tiedon laji. Tässä se eroaa yllättävänkin voimakkaasti esimerkiksi uskonnollisesta tiedosta tai kulttuurissa vallalla olevasta arkijärkeilypohjaisista totuusnäkemyksistä.
___1.1: Moni haluaisi käyttää relativistista tulkintaa siihen että eri inhimillisen praksiksen muotoja yhdistetään ja sekoitetaan. Tämä ei kuitenkaan ole mikään välttämätön seuraus. - Se on hieman kuin vaatisi buddhalaisia ottamaan Jeesuksen osaksi omaa uskontoaan, kun sekä buddhalaisuus että kristinusko ovat molemmat uskontoja.

Toki tieteessä on kulttuurista riippumattomiakin puolia. Se tulee siinä, että jos tietty tutkimusasetelma pykätään, saadaan tietynlaisia muutoksia. Se, että tämä tutkimus halutaan tehdä ja tuloksia pidetään kiinnostavana/tärkeänä sen sijaan on hyvn kulttuurisidonnaista ja jopa subjektiivista.
1: Näin voidaan ymmärtää myös monia sovelluksia ja keksintöjä. Ei ole maailmankuvariippuvaista, että konekivääri ampuu suurella nopeudella luoteja jotka tappavat ihmisiä ampujan ja ammuttavan kulttuurista riippumatta. Sen sijaan on maailmankuvakysymys, että annetaan määrärahoja kyseisten värkkien rakentamiseen ja kehittelemiseen.

Ilmestys, Kirja. Nyt.

"Once upon a time we had a lot to fight for. / We had a dream, we had a plan. / Sparks in the air, we spread a lot of envy. / Didn't have to care once upon a time. / Remember when I swore / my love is never ending / and you and I will never die. / Remember when I swore. / We had it all. / We had it all. / I'll sail away, it's time to leave. / Rainy days, are yours to keep. / Fade away, the night is calling my name. / You will stay, I'll sail away."
(Rasmus, "Sail away")

Ilmestykset, eli uskovaisten henkilökohtaiset kokemukset, ja henkeyttämiset eli esimerkiksi Jumalan inspiraation alla tehdyt kirjat ja lausunnot ovat aina olleet tärkeitä kristinuskossa. Samoin tarinat. Raamatussa on käytetty paljon kertomusmuotoa, esimerkiksi silloin kun on puhuttu Jeesus nimisen herran edesottamuksista. Näihin tarinoihin on ollut useita suhtautumistapoja.

Skeptikko ja apologeetikko : Totuusarvon kautta.

Apologeettojen tavoitteena on ollut todistaa Jumalan olemassaolo. Ennen on käytetty logiikkaa ja sitten on siirrytty kohti tieteellistä todistamista. On itse asiassa mielenkiintoista huomata, miten esimerkiksi Platonin ideamaailmasta ja demiurgeista on vaikutteita kristinuskossa : Georges Minoisin mukaan Platon on vaikuttanut merkittävästi nimen omaan käsityksiin Helvetistä.

Yksi syy tässä on tietysti se, että käyttämällä paikallista todistamiskulttuuria, saa uskonto vaikutusvaltaa. Sillä kun se käyttää niitä tapoja joita siinä kulttuurissa arvostetaan, sen ei tarvitse perustella miksi perustelumenetelmä on hyvä. Nyt riittää että käyttää. Siksi kun kreikassa oli filosofialla vaikutusvaltaa, kokivat kristityt tarvetta käyttää hyväkseen vallitsevaa perustelutapaa.

Tässä on laajemmin katsoen kaksi tapaa:

Ensimmäisessä ikään kuin a priori tiedettäisiin ilmiöiden todennäköisyydet valmiiksi. Jos sitä pitää erittäin todennäköisenä, mikä tahansa "voi olla" vakuuttaa. Koska todennäköinen ei vaadi paljoa todistamista. Jos asiaa taas pitää epätodennäköisenä se vaatii vahvempia todistuksia. Laadukkaimmissa versioissa keskitytään toistettavuutta arvioiviin kokeisiin. Eli yritetään saada ilmiötä aikaan ja arvioidaan kuinka usein se tapahtuu, ja tällöin aineisto painottaa sitä kuinka todennäköinen asia on. Tämä ei tietysti onnistu asioissa joita ei saada jotenkin konkretisoiduksi.

Toinen tapa suhtautua asiaan on heittää ilmiön todennäköisyysarviot pois. Silloin keskitytään siihen miten tieto asiasta on saatu. Eli mietitään että mikä on ilmiöstä saadun tiedon uskottavuus : Ilmestyksissähän meillä itse asiassa on henkilö joka väittää saaneensa ilmestyksen tai henkeytyksen. Toisin sanoen jos minä väitän saaneeni Jumalalta viestin ja tämän henkeyttäneenä kirjoittaneeni Pyhän Kirjan jota on seurattava, on kirja yhtä luotettava kuin mitä minä olen. Tätä ilmestyksen aitoutta tulisi jollain tavalla testata. Koska muuten palattaisiin jälleen siihen alkuperäiseen todennäköisyyskysymykseen. Pitää kysyä : "Mikä tekee tästä tiedosta luotettavan?" Tämä metodologinen tapa keskittyykin siihen miten tieto on hankittu.

Kun ilmestyksiä ja ihmeitä tarkastellaan historiallisella tasolla, niistä on helppo koota kertomuksia. Jumalaa on nähty ja kuultu ja ihmeitä on tapahtunut. Niistä löytyy kuvauksia. Tästä päästäänkin siihen, että kuinka luotettava tämä lähde on? Avuksi voidaan ottaa nykyaika. Jos ihmetarinoita on paljon se tarkoittaa sitä että ihmeitä pitäisi olla helppo tehdä. Törmäisimme siihen toistuvasti ja jatkuvasti. Tämä tietysti korostuu jos puhutaan nykyajasta, koska dokumentointivälineemme ovat nykyisin yleisiä.

Ilmiöissä on tarkasteltava "kuinka helppoa sellainen olisi väärentää" "kuinka usein sitä esitetään tapahtuvaksi" ja "kuinka usein se on dokumentoitu". Tästä saadaan arvioitua luotettavuutta tavalla joka ei vaadi nerojen aivoja tai tietoa tuonpuoleisen luonteesta. Sillä tässähän testataan sananvälittäjäihmisen luotettavuutta. Tästä saadaan kaksi kohtaa.
1: Jos jokin asia on helppo väärentää, se vaatii vahvemmat todisteet. Tästä hyvänä esimerkkinä on puolisoni esitys, jossa jos hän kuulisi spiritistisessä istunnossa ääniä, hän epäilisi ensin nauhuria koska sillä se on helppo tehdä.
2: Jos jokin asia esiintyy tarinoissa usein ja toistuvasti, se tarkoittaa sitä että joko ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu koko ajan. Tai sitten ilmiö on harvinainen tai olematon ja siitä huijataan. Ero näiden välille on helppo tehdä: Jos ilmiö on yleinen sen toistettavuuden pitäisi olla helppoa. Sen kun ottaa ja menee ja tekee.

Mystikon tapa : Harjoite (rituaali) ja tunne.

Mystiikassa ei tämänkaltaiseen perusteluun ja todistamiseen painotuta. Tässä on korostunut platonismin sijasta uusplatonismi. Yksi suosituista versioista on se, että varsinaisen Jumalan alijumala on luonut maan. Ja tämä on virheellinen. Tämä maailma on siis vain epätäydellinen heijastuma, suorastaan vähän saastainen. Tässäkin Platonistinen ideamaailma on keskiössä mutta toisella tavalla kuin "siinä toisessa perinteessä".

Mystikkoja on tietysti nykypäivänäkin. Esimerkiksi Karen Armstron on kirjoittanut "Case for God" -kirjan. Hänen perusargumenttinsa on se, että "desert dogmien" (Juutalaisuus, Kristinusko ja Islam) apologeetat "eivät osaa". Armstrongista heille homma on yllä olevaa "tieteellistä todistamista", joka on lähtökohtaisesti väärä tapa. Armstrong luottaa silti Jumalaan kuin sarviinsa, sillä hänestä 1600 –luvulta eteenpäin uskonto on muuttanut perusluonteensa ja muuttunut stressireaktioiksi joissa rationalisoidaan asioita liikaa. Apologeetat ovat siis hänestä ikään kuin uskonnon "sairaustila". Siinä olemassaolon perustelu vie liikaa aikaa. Tässä prosessissa keskeisin saia, eli uskonnollinen tarinaperinne, myytti ja narratiivi latistuu historialliseksi faktuaaliseksi perustaksi.

Armstrongista sellaiset kysymykset kuin "Kävelikö Jeesus oikeasti vetten päällä" eivät ole merkityksellinen asia. Edes se, oliko hän puuseppä vai kivenhakkaaja on turha mietinnän kohde. Neitsyt Marian sukupuolellinen kokemattomuus on asiaa väärille uomille ohjaava miettimisen kohde. Edes sillä onko yksi, kaksi vai kaikki vai ei yhtään Raamatun henkilöistä elänyt koskaan ei ole ratkaisevaa.

Tämä tietysti kertoo vain siitä mitä uskonto ei hänen mukaansa ole.

Tästä saadaan kuitenkin avainymmärrys siihen miten uskonto hänestä on ; Tulkinta on mystistä ja moniselitteistä ja fundamentalismi on kirjaimellisuutta ja tulkintojen kieltämistä.Tämä jako pitää sinällään paikkaansa. Ei ole ihme että kreationistit ovat fundamentalisteja ja apologeetteja eivätkä mystikoita.

Armstrongin mielestä uskonto on harjoittamista (praxis). Kun ihminen ei mieti lainomaisuuksia vaan harjoittaa uskontoa, tästä seuraa se että ihminen tuntee ja kokee asioita. Ja tätä kautta hän esimerkiksi tuntee "pienuutta hyvällä tavalla". Tästä saadaan henkilökohtainen asian ymmärtäminen. Pelkkä analyysi on hänestä kylmää ja tämä kokemus jää puuttumaan. Siksi apologeettojen tapa onkin taitamatonta harjoittamista "unskillful practise".

Armstrongista Jeesuksen esimerkit ja opetukset tähtäävät käytännön uskonnon harjoittamiseen eikä siihen että tehtäisiin mitään todellisuutta koskevia väitteitä. Hänestä metafyysiset väitteet uskonnoista pitää tulkita etiikan kautta. Tämä tarkoittaa juurikin sitä että yhdistää uskonnon ja etiikan yhdeksi ja samaksi asiaksi.
1: Tämä on tietysti tuttua myös protestanteille; Heistähän uskonnon ulkopuolella ei ole etiikkaa joten ne ovat yksi ja sama asia. Josta seuraa se, että erimieliset ovat samanaikaisesti pahoja että väärässä. Tästä taas seuraa luonnollisesti ylemmyysasema muihin verrattuna. Ihmisellä on arvoa vain uskonnon kautta, joko kääntyneenä tai mahdollisena käännynnäisenä. Tätä korostetaan Helvettikertomuksilla joissa rangaistus on todellista. Kaikkihyvä Jumala voi hajoittaa tätä ihmisillä jos ja vain jos heillä ei tässä vaiheessa enää ole mitään arvoa.
Armstrongin kohdalla jako ei ole yhtä tiukka. Uskonnollinen metafysiikka voi olla vain yksi vaihtoehtoisista etiikan harjoittamisen muodoista. Armstrongin näkemys on siitä erikoinen että hän voi määritellä että "Jumala on rakkaus" ja sitten kun ihminen tuntee rakkautta, tämä on rakkauden aktualisaation muoto. Armstrongista tämä tulee vain olemassaolosta joka itsessään on rakkaus.

Minusta uskonto taas on ilmiö joka ei voi latistua pelkkään harjoittamiseen tai perususkomuksiin. Se on instituutio jolla on sääntöjä ja periteitä ja sen kannattajilla on tunteita. Koko tämä soppa yhtenä on uskonto. Yhden osan tarkastelu on sama kuin leikkaisi ihmiseltä jalan irti ja tarkastelisi tätä "ihmisenä".

Armstrong on tavallaan hyvin perinteinen mystikko. ; Hän ei mieti sitä että mysteerin kokemus voikin johtua siitä että ihmisen aivot, tarkkailuvälineet ja muut eivät olisikaan erehtyväisiä. Tämä on melko vahva alkuoletus. Se on juurikin samantapainen oletus, kuin että väittää että Raamatun kirjoittajalla on varma tieto tuonpuoleisesta. Itse olen suorastaan huvittunut siitä että nykyään on yllättävän paljon sellaisia ihmisiä, joiden mielestä uskovainen on yhdessä kokemuksessa erehtymättömänä mukana.

Tästä saadaan aihe kokonaiseen loppukaneettiin ja lukuun. Sillä monista eroistaan huolimatta takana on yhteinen asennoituminen. Ja tämän kautta niihin pitää rakentaa suhtautumisensa.

Arroganssia.

Mystikko ja apologeetta ovat tässä hyvinkin samanlaisia: Ensimmäinen olettaa varmaksi sen että hänen lävitseen virtaa totuus, jonka hän kykenee täysin erehtymättömästi tulkitsemaan, eikä suinkaan että hän on filtteri, jonka läpi kulkee kaikenlasta. Toinen olettaa että hän voi lukea Raamatun tarinat "Totuutena" ilman kirjan ja tarinantulkinnan tulkinnanvaraisuuksia. Kun maailmassa on erilaisia uskomuksia joissa kaikissa uskotaan eri kohdilla samalla tavalla, käy niin että molemmat esittävät olevansa pieniä erehtyväisiä ihmisiä. Mutta käytännössä he olettavat että juuri heidän oma tapansa on oikea ja muiden väärä. Ja he kuluttavat aika paljon voimavaroja siihenkin että he näyttävät miten erilaiset uskomukset eivät heidän omista lähtökohdistaan ole uskottavia. "Sinun uskosi on väärä ... tässä on minun, joka on oikein" on itsensä idolisointia (self-idolatry), jossa Jumala on vain oman itsen ja oman egon projektio. Se tietysti hivelee itsetuntoa, kun Jumalalla onkin samat mielipiteet kuin itsellä.

Jopa Descartes teki tämän virheen, jota kutsutaan nimellä kartesiolainen kehä : Hän oletti Jumalan ja saaneensa tältä täydellisen järjen. Ja hän kuvitteli itselleen täydellisen järjen josta hän oletti seuraukseksi Jumalan.

Tätä kautta on selvää että self-idolatry on sitä että esioletuksilla rakennetaan uskomuksella itselle erehtymättömyyden oikeus ja tällä erehtymättömyydellä rakennetaan uskottavuutta tälle uskomukselle. Se on pohjimmiltaan vetoamista eikä perustelua.

Erojakin saadaan, ja tätä kautta pääsen pistämään"rant"taliksi.

Olen sitä mieltä että apologeetikkojen yritys redusoida uskonnollisia kertomuksia totuusarvoihin on vain viittaus siihen sosiaaliseen tapaan joka kulttuurissa on. Se on vaatinut ja odottanut todistamista auktoriteettejen ja tunteiden sijaan. Tämä on työlästä ja vaatii ajattelua ja prosessointia. Tässä todistamistarvetta ja perustelua ja työtä ollaan valmiita tekemään. (Olipa sen laatu sitten vaikka miten huonoa, se onkin oma asiansa se.)

Armstrongin tapa tuntuu vielä ikävämmältä, koska se sisältää ignoraatiota. Kriittiset mielipiteet ja perusteleminen nähdään "turhana" : Arroganssia mystiikkaan tulee siitä että henkilö olettaa tietävänsä mitkä uskonnolliset tulkintatavat ovat oikeita ja mitkä vääriä. Tunteet ovat oikein ja todistustamiset ja perustelut ovat vääriä. Toisin päin ei saa olla. Ja ignorantteja siinä että pitävät tämän alkuoletustilanteen perustelemista turhana.
1: Yhtenä vallitsevina syinä ignoraatioon voi olla "pettymys". Eli kun apologeetoille esitetyt todisteluodotukset eivät ole vuosisatojen mittaisesta työmääristä huolimatta ole saaneet rakennettua mitään vakuuttavaa, on reagointina "Happamia sanoi kettu". Eli kun ei onnistuta, niin on kuin ei olisi haluttukaan.
2: Toisena, vielä vakavampana asiana, ignoraatioon taas liittyy koko ajattelun ja miettimisen arvon hylkääminen, se on "liian työlästä" ja "tylsää". Siksi sille ei nähdä mitään arvoa. Mielestäni juuri tämä on erityisen vakava asia.

Hauskinta tässä kaikessa on tietysti se että Armstrongin lähestymistapa ei ole modernia, vaikka sitä sellaisena myydään. Se on hyvinkin vanhoillista, kuin mystiikkan perinteeseen upotettua, eikä "uutta". Se on myös viite laajemmasta sosiaalisesta dekadenssista. Kaiken pitää olla niin helvetin helppoa ja asiatkin ovat vain "itsestäänselvyyksiä". Tälläisiin perusteluihin tutustuttua sitä alkaa ihmeesti kunnioittamaan perinteisiä flame-trolli-fundamentalistejakin.

Osaus

"Et vaan osaa!"

Ihmiset ovat yleensä arvostaneet tietoa ja taitoa. Tosin on hyvä huomata, kuinka esimerkiksi se tieto ja taito, jota shamaaneilla suomenniemellä oli on sisällöltään sellaista jota nykysuomalainen ei yleensä pidä lainkaan tietona. Se on osittain kulttuurisidonnaista. Tosin uskon että taito tehdä kivikirveitä tai taito sytyttää nuotio ilman tulitikkuja on kaikista nykyihmisistäkin taito, ja suomenniemen shamaani arvostaisi taitoa säilöä tusinan sortin sillejä lasipurkkeihin.

Kreikkalaisten tietoa tarkoittava epistëmë -sana on tässä kohdassa hyvä, koska se tarkoittaa sekä tietoa että taitoa yhdistyneenä. Esimerkiksi Platon oli sitä mieltä että taidon perustana on se, että ihmisellä on eidos, joka on "idea"/"malli" jonka hän pyrkii tuomaan esiin. Taitoa ei siis ollut hänestä ilman tietoa. Tämä tarkoittaa sitä että Platonin mukaan tieto terveyden olemuksesta johtaa hyväksi lääkäriksi. Tämä tapa kohdata osaaminen johtaa siihen että erottelu jossa teoreettinen tieto ja ammattitaito ovat kuin erilaisia asioita, on hieman keinotekoinen.

Tietenkin tätä voitiin jakaa muutamalla tavalla. Tällöin taitotieto ikään kuin jaetaan osiin jotka kaikki ovat samaa epistemeä, mutta niillä on kaikilla on hieman oma roolinsa. Tässä jaottelussa Aristoteles on tärkeää, koska hän otti lähtökohdaksi tavoitteen. Koska hänestä teleologinen selittäminen, päämääräsyihin viittaaminen, oli erityisen hyvä asia, on luonnollista että hän keskittyi siihen ihmisten toiminnan kohdalla. Siihen, jos johonkin, se sopiikin lähes täydellisesti. Platon korosti siis taitoa, ja Aristoteles eritteli mitä erilaisia tavoitteita taidoilla on. Aristoteleellä tavoitteellisesti toimivan ulkopuolella oli ihminen, joka toimi sattumanvaraisesti. Sellainen ei voinut osata. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että tieto ja taito on määritelty siksi että osaa keinot päämäärän tavoittamiseksi. Ne ovat tätä kautta aina välineitä, jotka saavat arvonsa vain sitä kautta että ne antavat tehoa tavoitteen saavuttamiseen.

Tästä saadaankin tärkein, tai ainakin käytetyin perusjaottelu asioille.
1: Theoria (theöretike) teoreettinen osaaminen. Aristoteleen mukaan tämä oli sitä että tavoite suuntautuu asioitten ymmärtämiseen pelkän luonteen tajuamisen. Teoreetikon viisaus on sofiaa; Siinä katsotaan mikä on tarkastelijasta riippumatta. Tämän keskittymiskenttä onkin siis oleminen ja sen luonne sinällään.
2: Praxis (praktike) , käytännöllinen osaaminen. Aristoteles jakoi tämän sellaiseksi jolla on toiminta päämääränään. Aristoteleen mukaan praksis -osaamisen viisaus on fronesis, joka koostuu siitä tiedosta ja ymmärryksestä mitkä asiat ovat hyviä. Georg Henrik von Wright tähdensi tätä tilannetta sillä, että se on tekemistä (doing). Praxis liitetään myös sosiaalisuuteen: Ihmisen sosiaaliset toimintatavat joiden kautta hän elää, on ja toimii sosiaalisessa ympäristössään.
3: Poiesis (poiëtike), valmistava osaaminen. Aristoteleen mukaan tämä oli sellaista jonka lopputuloksena oli erillinen konkreettinen tuotos. Poiesis -viisaus on nimeltään techne, joka muodostuu siitä että se on ihmisen teknologisen ymmärtämisen aluetta, jonka tehtävä on aikaansaada hyödykkeitä tehokkaasti. von Wrightin mukaan tämä taas oli valmistamista (making). Tässä syntyy tai tuotetaan innovaatioita, joissa kiinnostaa kaksi asiaa (1) funktio, niiden toimiminen ja rooli, joka voi olla vaikka niinkin abstrakti kuin taideteoksen kauneus, tai niin konkreettinen kuin moottorisahan kyky katkaista puu. Toinen asia, mikä näissä kiinnostaa on (2) omistaminen. Ne kuuluvat jollekulle.
+: Parousia, tieto tulevaisuudesta. Tämä ei ollut mukana Aristoteleen klassisessa jaottelussa, mutta se on kuitenkin mielestäni tärkeä osa -alue. Kristinuskossa tietoa laajennettiin tulevaisuuteen ja tuntemattomaan sekä tiedostamattomaan. Tämä tieto on näkemystietoa, joka tavoitellaan henkisiksi ja mystisiksi mielletyillä keinoilla : askeesilla ja meditaatiolla. Tämä on tuttu shamanismista ja monesta muusta uskonnollisesta ja mystisestä toiminnasta, mutta modernina aikana tähän voidaan sovittaa intuitiomainen tacit knowledge, hiljainen tieto. Parousia -viisaus voitaisiin tiivistää sanaan intuitio. Tähän voidaan liittää myös tunteet.