Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

---

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.

Kaikki jotka haluavat vapautta...

"Todellisuus on teoria" -blogissa kirjoitettiin siitä miten ihmiset sekoittavat ihmisten yksittäisiä ismejä yleisnimiksi. Teksti on minusta siinä mielessä hieno, että siihen ei oikein kannata lisätä mitään. Se tuo yhden idean esille ja esittelee sen hyvin tiiviisti. Ylimääräinen on joko toistoa tai sitten hämmentää keitosta niin että selkeys katoaa. Ajattelin kuitenkin vähentää selkeyttä ja lisätä redundanssia.

Blogauksen perusidea, joka on enemmän kuin puolitotuus, on se, että identiteettimerkeistä syntyy leimaavia ja virheellisiä yleistyksiä. Niitä syntyy kun "sekoitetaan yleisnimet erisnimiin. Käytetään jotain abstraktia yleisnimeä kuten ateismia pelkkänä jonkin heimon tai jengin tunnuksena. Sitten siihen jengiin voi liittyä tai erota jos haluaa, riippumatta siitä uskooko jumaliin vai ei." Tämäntapainen virhe on kategoriavirhe, joita tehdään usein määritelmien kohdalla ; Usein määritelmässä on erilaisia attribuutteja. Ja joskus nämä attribuutit ikään kuin vahingossa muuttuvat samaksi kuin määritelmän ydin. Asia sekoittuu ominaisuuksiinsa. Blogisti yhdistää tämän kyvyttömyyteen käyttää logiikkaa ja abstraktia ajattelua. "Teenkin ennustuksen, että ihminen jota transvestiitin on helpointa huijata on ihminen, joka uskoo, että esim anarkisti on sellainen musta-asuinen huivipäinen, joka heiluttaa anarkistilippua ja hakkaa ehkä lätkämailalla ikkunoita rikki. Näillä ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää abstrakteja käsitteitä. Ovat heikkoja matematiikassa, logiikassa ja kielissä. Heille ryhmät ovat konkreettisia. Ryhmätunnus on jo heidän käsityskyvyn rajoilla."

Olen itse kirjoittanut samantapaisesta ongelmista esimerkiksi jalkapallon fanittamisen kautta. Ytimessä ei ole kuitenkaan logiikka tai vaikeus. Syynä on se, että ihminen on sosiaalinen eläin ja nämä jengitunnukset ovat sosiaalisia tunnuksia. Dijkstgerhuis on tutkinut tätä aihetta ja klassikon asemassa oleva "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Esimerkiksi jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin naisiin liitettyjä asioita, he pärjäävät matematiikantesteissä hitusen huonommin. Ja jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin itämaisiin liitettyjä kuvia, he pärjäävät matematiikassa hitusen paremmin. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Pienessä mittakaavassa stereotyypeistä tulee totta. Emme ole niin yksilöllisiä kuin luulemme. Ja tämänlaiselle käyttäytymiselle on syynä se, että evoluutio ei ole ohjannut genetiikkaamme Totuuteen, vaan hengissä selviytymiseen. (Se, että ihmiset ovat idiootteja on siis totuus, mutta kuitenkin puolitotuus.)

Siitä huolimatta en malta olla filosofioimatta sillä epätyypillisellä intellektuellilla puolella.

Sillä "Todellisuus on teoria" -blogi valitsee esimerkeiksi kolme ideologiaa ja niihin liittyvää stereotypiaa. "Vitun kommarit haluaa lisätä verotusta, saatanan anarkistit riehuu kaduilla tuhoten muiden omaisuutta ja kapitalistit sen kuin riistää!" Kun näitä ideologioita katsotaan "ulkopuolen sijasta sisältä", ne kaikki ajavat samaa asiaa. Vapautta. ; Tässä mielessä niitä voisi pitää jopa hyvin samanlaisina ideologioina. Toki pinnallinenkin tarkastelu näyttää että syynä on enemmän vapaus -käsitteen monimerkityksellisyys.

Karkeasti sanoen asiaa voi lähestyä jo stereotyyppien kautta ; (1) Kommunistit hakevat vapautta siten, että he vapautuvat riistosta. Tämä on vapautta jostakin. (2) Kapitalismi, etenkin sen uusliberaalissa muodossaan, hakee myös vapautta kontrollista, mutta sen sisällä sävyttyy vahvemmin se, että kontrollin puute tarkoittaa positiivista vapautta tehdä jotain asioita. (3) Anarkistit hakevat vapautta vandalisoimalla ja rikkomalla valtarakenteita jolloin he vapautuvat jostakin. (Usein eivät, koska he rikkovat asiaan liittyvän symbolin eivätkä asiaa. Heillä on tässä mielessä jopa liikaa abstraktia ajattelua.) Samalla he hakevat vapautta jostain. Yhteiskunnassamme tämä on usein jonkinlainen vapaus jostain turhautumisentunteesta.

Tässä mielessä kysymys on siitä että painotetaan positiivista vapautta ja negatiivista vapautta eri tavoin ja eri asioissa. Eroja on myös keinoissa. Tässä mielessä ideologiat eivät ole sama asia. "Vapaus" ei tässä mielessä heitä yhdistä, vaan käsitys vapaudesta heidät toisistaan erottaa. Tässä mielessä kommunismi, kapitalismi ja anarkismi eroavat - ainakin stereotyyppisissä muodoissaan - toisistaan sekä konnotaatioiltaan että jopa denotaatioiltaan. ~ Rationaaliselle mielelle denotaatiot korostuvat, mutta sosiaaliselta kannalta oleellisempaa on aiheeseen liittyvät konnotaatiot. Ja siksi vaikka ideologioilla olisi keskenään identtinen ideologinen jargon, ne voisivat sosiaaliselta kannaltaan olla oleellisesti eri jengejä.

Stereotyyppien käyttäminen on tietysti hieman huijausta.

Ylläoleva oli alustusta siihen miten Philip Pettit kirjoitti tuoreesti vapaudesta. Filosofisessa tutkielmassa hän ei käytä "klassista" jakoa jossa vapaus on joko positiivista vapautta tai negatiivista vapautta. Hän jakaa vapausmallit kolmeen osaan. Osaan jotka ikään kuin sattumalta alustin jo tuossa stereotyyppien kohdalla. Vapaus määritellään hänellä turhaumanvälttämiseksi (non-frustration) puuttumisen ja kontrollin puutteena (non-interference) ja dominoinnin puutteena (non-domination). Nimeäminen on minusta nerokasta, koska ne on kaikki kuvattu "jonkin puutteena" ja niillä kuitenkin katetaan klassisen negatiivisen ja positiivisen vapauden kautta määritellyt asiat. ; Sillä tosiasiassa klassinen jako on hyvinkin retorinen.

Kaltaiseni ihminen tekee sen minkä useimmat. ELi huomaa helposti malkan toisen silmässä. Siksi otan asian esiin hostiilin esimerkin kautta. Eräs, sanokaamme "oikeistolainen islamkriitikko", korosti että hän vihaa liberaaleja. Ja näki vapauden tässä hyvin tärkeänä erottavana käsitteenä. Hänelle liberalismi on "vapautta jostain" kun taas oikeistolaisuus on "vapautta johonkin". Tämä muuttui hieman erikoiseksi kun huomattiin, että vain aika pieni osa hänen islamkritiikistään kohdistui pyrkimyksiin sensuroida vaihtoehtoja. Toki hän moittii islamilaisten yrityksiä kieltää sianlihavaihtoehtoja hampurilaisista ja sitä miten islamilaista vapautta näyttää usein edustavan segregaationmakuisuus. Kuten se, että miehet eivät saakaan mennä tiettyyn aikaan uimahalliin koska siellä on "islamilaisten naisten vuoro". Mutta useimmiten ongelmana onkin se, että islamisaatio onkin jossain jossa islamilaisten positiivista vapautta lisätään ja tungetaan alueelle jossa niitä nykyään sensuroidaan. ; Samoin kun hän vastustaa kasvisruokavaihtoehtoa, toki tässä hän puhuu "säästöistä" joka vihjaa että vapaus jostain uudelleennimetään aina kun se nostetaan esille omassa agendassa.

Enkä tässä pilkkaa vaikka voisin ja kenties mieleni tekisi. Sillä tosiasiassa tämä on hyvin yleisinhimillistä. Etsiäkseni ortta omasta silmästäni minun tarvitsee vain huomata, että vaikka en pidäkään sekularismista, eli siitä että uskonto sensuroidaan katukuvasta, pidän kuitenkin jonkinlaista omaa rauhaa tärkeänä. Siksi maksimaalinen kristillinen vapaus johonkin muuttuu pahaksi "osallistuttamiseksi". Nähdäkseni jokainen ihminen joutuu käyttämään positiivisen ja negatiivisen vapauden kanssa jonkinlaista keskitietä.

Siksi pidänkin Pettitin lähestymistapaa hyvänä ja kekseliäänä. Se on lähes yhtä oleellinen jaottelutapa, kuin se, että tajuaisi että aina kun ihminen puhuu vapaudesta, hän puhuu myös vallasta. Molemmat ovat toki monisyisiä käsitteitä, mutta näiden monisyisyyksien takana on se, että ne ovat hyvin samanlaisella tavalla monisyisiä. ; Siksi monesti onkin niin, että väärän jengin vapauskäsitys on vallankäyttöä. (Vapaus kun on yleensä konnotaatioiltaan positiivista ja valta yleensä negatiivista.) Tämän huomion soveltaminen Pettitin näkemyksiin tosin palauttaa meidät siihen ikävään tosiseikkaan, että "Todellisuus on teorian" -blogaus oli perimmiltään oikeassa. Etiikka ja moraali, siis myös vapautta käsittelevä etiikka ja moraali, ovat usein enemmän tekosyiden etsintää siihen miksi voidaan tehdä niitä asioita joita halutaan ja välttää niitä asioita joista ei tykätä, kuin mitään objektiivisen hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden hakemista.

Ainut lohto tässä on oikeastaan vain siinä, että tämä iskee sosiaalisuuskeskeisen ja identiteettiin keskittyvän näkökulman ytimeen. Ja tämän ei tarvitse johtaa moraalirelativismiin. Se lähinnä näyttää että tietyt käsitteet ovat diskursseissa käytettynä yllättävän onttoja. Ja tämä taas ei ehkä niinkään aja postmodernismiin kuin osoittaa että postmodernistien lähestymistapa on ontto. Se johtaa postmodernismiin vain jos kaikki muutkin ovat yhtä onttoja. Jos ne eivät osu, tätä voi kutsua jopa postmodernismin kannalta ongelmalliseksi kritiikiksi.