Ympäri käymisestä

Pidän kostamisesta. Toisaalta kultainen sääntö on sellaista pehmohötöä joka jossain määrin miltei viehättää kaltaistani kaameaa suvakkiapinaa. Nämä kaksi on onneksi helppoa yhdistää. Kohtele ihmisiä kuin he olisivat toimineet kuten he tahtovat itseään kohdeltavan. Ja tahtoisit olla heille ystävällinen.

Tätä kautta on helppoa rakentaa minusta ihan reiluja järjestelmiä. Esimerkiksi ihmiset jotka piiskasivat lapsiaan koska katsoivat että vitsa parantaa käytöstapoja joutuisivat sitten vanhana tilanteeseen jossa pahatapaisuus (mukaanlukien potalle menossa epäonnistuminen) palkittaisiin vanhanaikaisella selkäsaunalla. Ja jos nämä ihmiset olisivat joskus tarttuneet vyön solkipäähän niin sitten heitä piiskattaisiin tällä. Koska tietenkin heitä olisi iloa ja hyvyys opettaa ja kasvattaa rakkaudessa. Valittamisesta tehtäisiin tietenkin kurittomuutta. (Itse asiassa tästä pitäisi tehdä lakisääteistä.=)

Samoin jos on arvostanut sähköterapiaa homoseksuaaliuden eheyttämiseksi tulisi hänen aamu aloittaman pallit autonpatterissa. (Sanotaan vaikka puoli tuntia näin alkuun ja jos tehoja ei näy niin lisätään aikaa.) Puhumattakaan näkemyksistä jotka ovat koskeneet mielenterveyshoitoja. ; Mukaan voitaisiin liittää myös ne jotka ovat kannattaneet näitä käytänteitä ja ajaneet niitä poliittisessa keskustelussa. Näin esimerkiksi lasten piiskaamista ajanut lapseton joutuisi silti kohtaamaan koivuniemen herran tanssin pieksämäellään, kenties jopa joka päivä. (Ahh, voin jo kuvitella miten käytöstavat tästä parantuvat!=

Tällä hetkellä maailma näyttäisi todella karmealta. Vanhusten kohtelu olisi yllättävän monesti melkoisen älytöntä. Ihmisoikeuspuolen ihmiset olisivat - minusta ihan syyttä suotta - huolissaan ja valittaisivat asioista. Suomessa 1918 sodan hirmuteot, kasvatuspolitiikka, yhteiskuntaan liittynyt eugeniikkaprojekti ja vastaavat tuottaisivat aika karua jälkeä.

Toisaalta kun nykyajan konservatiivit ja liberaalit olisivat vanhoja, heille vittuiltaisiin internetissä. He eivät ehkä saisi mennä naimisiin. Itse asiassa eläkepäivät näyttäisivät ihan samalta kuin moderni elämänmeno. ; Toki seassa olisi ihmisiä joista ihmisoikeudet eivät kuulu kaikille ja joista kastrointi on näpsäkkä keino hoitaa tiettyjen kansanosien lisääntymisasioita. Mutta he kuolisivat aika nopeasti. Tässä järjestelmässä ei ole oikeastaan mitään muuta vikaa kuin se, että minä en sen toteutuessa olisi ähättämässä vallitsevan tilanteen reiluudelle. Siinä minulle itsellenikin kävisi aika huonosti.

Aryan tappolista ja oikeudenmukaisuus

Arya Stark on "Game of Thronesin" niitä hahmoja jotka ovat eräänlaisia kostajahahmoja. Hän selvästi myös nauttii kostamisesta. Ihmiset ovat myös jokseenkin sympateettisia häntä kohtaan, ellei enemmänkin.

Arya näyttää toimivan murhanhimoisesti, kostamalla pahat teot hyvin vastaavilla teoilla kuin "almost instant karma". Siinä missä moni muu sarjan hahmo "ylikostaa" Aryan teot ovat selvästi alleviivatun samanlaisia kuin teot joita hänen surmaamansa ihmiset ovat tehneet muille. Lisäksi hän selvästi nauttii teoistaan. Aryan kostoissa on myös vahvasti se sävy, että hänen uhriensa on tiedettävä miksi heidät tapetaan. Ei siis riitä että he kohtaavat väkivaltaa ja kuolevat. Ei riitä että he ovat tehneet aiemmin itse samanlaista väkivaltaa. Heidän on tiedettävä että tämä väkivalta liittyy heidän aiempiin tekoihinsa.

Aryan elämäntapa nähdän jollain tavalla oikeudenmukaisena. Toisaalta hän on selvästi asenteessaan ei-kristillinen. Nykyaikana voidaan korostaa anteeksiannon merkitystä. Tai jopa kuvata sitä, miten anteeksianto vähentää anteeksiantajan omia stressitasoja. ; Erilaiset self-help -oppaat usein korostavatkin anteeksiannon merkitystä.

Armottomuuteen on tietenkin monia syitä. Yksi voi olla se, että ei halua päästää väärintekijöitä kuin pälkähästä. Armo ja anteeksianto ei pidä sisällään kompensaatiota. Kompensaatio taas nähdään hyvin usein oleeliseksi osaksi oikeudenmukaisuutta. Tässä mielessä esimerkiksi kristinuskon armokäsitys eroaa hyvinkin paljon esimerkiksi buddhalaisesta karmasta. Kristityillä Helvettiin eivät joudu kaikki jotka tekojensa puolesta ansaitsevat sen. Sen sijaan sinne joutuvat ne jotka eivät saa Jumalan armoa. Anteeksianto onkin jossain määrin mielivaltaa, sitä että ei anneta pahan kärsiä rangaistustaan jonka tämä ansaitsee. Tämä on Aryalle vierasta.

On kuitenkin kenties kiinnostavampaa lähestyä ilmiötä Aristoteleen kautta.

Mielestäni Aristoteleen "Nikomakhoksen etiikka" on tässä kohden mielenkiintoinen. Sillä sitä kautta saadaan kuvattua sitä miten Aryan toiminta on sekä kuvaus Aristoteleen oikeudenmukaisuudesta. Että hän toisaalta demonstroi sitä, miksi hänen etiikkansa on paikoin epätarkkaa siinä mielessä että vaikka periaatteet tiedostaa, on joskus vaikeaa nähdä mikä on käytännössä Aristoteelisesti oikeaoppinen oikeudenmukainen teko.
1: Lisäksi näkökulma on mielestäni relevantimpi kuin kristinuskon. Ja se liittyy vahvasti omiin ... sanotaanki henkilökohtaisiin piirteisiini ... joita kuvaa se, että ei anneta armon käydä oikeudesta oikein ikinä missään. Kristinusko tuomitsee tämän dogmaattisesti ja suoraan. Aristoteles on monisärmäisempi ja tulkinnanvaraisempi ja antaa siksi tilaa erilaisille pohdinnoille ja mielipiteille. Asia joka on noin muotoiltuna kiva. Joskin se tarkoittaa samalla suunnilleen sitä että Aristoteles on asian kohdalla vaikeasti jos ollenkaan sovellettavissa antamaan vastauksia.

Aristoteles käsittelee oikeudenmukaisuutta monimielisesti ;
1: Laajasti oikeudenmukaisuus on lainkuuliaisuutta ja epäoikeudenmukaisuus on ei-lainmukaisuutta. Tässä mielessä oikeudenmukaisuus on koko hyveellisyys ja epäoikeudenmukaisuus koko paheellisuus. Oikeudenmukaisuuteen liittyy hyve, joka on hyvin kokonaisvaltainen. Tässä lainmukaisuus liittyy Aristoteleen teleologiseen ajatteluun. Lainkuuliaisuutta ei lähestytä sitä kautta voiko inhimillinen laki erehtyä. Sen sijaan lakia lähestytään sen ideaalitilasta käsin. Teleologiset lait koskevat Aristoteleen maailmassa kaikkia maailman asioita. Ja ne tuottavat hyveellisyyttä ja tarjoavat onnellisuutta.
2: Suppeasti oikeudenmukaisuus on tasapuolisuutta ja epäoikeudenmukaisuus esimerkiksi sitä että ei jaa asioita reilusti tai ahnehtii yli oman osansa. Oikeudenmukainen ihminen haluaa tällöin jakaa kullekin - ei välttämättä saman verran - vaan jokaisen oman ansion mukaan. Näin ollen esimerkiksi tuloero ei ole epäoikeudenmukaista mutta epäreilu kahmiminen yli oman ansion voi johtaa epäreiluun tuloeroon. Kun tapahtuu epäreiluutta, täytyy Aristoteleen mukaan asiaa kompensoida niin että yli oman osansa saaneelta otetaan pois ja annetaan sille jolta tämä on ollut pois. Prosessiin tarvitaan reilu tuomari jolla on käsitys siitä mikä on tasapuolista. Suppeassa mielessä oikeudenmukaisuus on yksittäinen hyve ja epäoikeudenmukaisuus yksittäinen pahe. Oikeudenmukaisuuteen liittyy tällöin hyveellisyys joka on enemmänkin luonteenpiirre. Oikeudenmukaisuus on kuitenkin jossain määrin "hyveiden hyve".
+: Nämä kaksi osiota ovat tärkeitä siinä mielessä että ne eivät välttämättä ole sama asia. Aristoteleen filosofiassa ne ovat kuitenkin varsin selkeästi yhteennivoutuvia. Oikeudenmukaisuus on hänelle sosiaalinen hyve. Kysymys on siitä että oikeudenmukaista on se mistä hyveellinen ihminen nauttii. Aristoteleen näkemys on tässä mielessä esimerkiksi omaan makuuni melkoisen optimistinen siinä mielessä, että ihmisen halut ja perusolemus nähdään ensisijassa hyveellisenä. Oikeudenmukaisuus on tämän määrittelyn kautta ristiriidattomasti sellaista että yksilön hyve tuottaa etua ja hyötyä sosiaalisesti yhteisölle. Ja yksilö saa iloa prosessista.

Kun tätä kautta lähestytään Arya Starkia voidaan nähdä että hänellä kostot ovat sekä henkilökohtaisia että sosiaalisia. Hänen listalleen päässeet ovat usein tehneet pahaa hänen läheisilleen tai ystävilleen. Eivät Aryalle itselleen. Tämä on itse asiassa kenties selvin, joskin vaikeasti huomattava, näkökulma Aryan kostolistalle. Listalla ei ole ihmisiä jotka ovat loukanneet Aryan kunniaa. Tai jotain vastaavaa mitä usein liitetään klassiseen kostajahahmoon. Arya on tässä mielessä astetta lähempänä ulkopuolista karmaa kuin jotain jonka kosto on suoraan Aryan omaan persoonaan sidottua. Selvästi Aryan kosto on jotain josta hän sekä nauttii että joka on sosiaalinen hyve.

Mutta mikä on Aryan rooli.

Aristoteles puhuu tähän liittyen myös vapaaehtoisesta ja tahdonvastaisesta kanssakäymisestä. Moni voi nähdä että Arya on varsin tavoitteellinen. Hän myös selvästi nauttii kostamisestaan. Monelle voisi tulla julmista surmateoista paha mieli tai tunnontuskia, mutta Arya ei tämänlaisia tunteita koe. Itse prosessi tuntuu selvästi hyvältä ja tätä seuraa ei-katumuksen vaihe.

Tämä on niitä puolia joiden mukaan monesta kostaminen ei ole hyvä asia. Kostaminen voidaan nähdä itsekkäänä hedonistisena aktiona jota kuvaa joko se, että ihminen antautuu vihantunteelleen ja kenties myös paatuneisuus jossa hyvyydentunteet ja katumus kuolettuvat. Arya demonstroi selvästi miksi ja miten näin voidaan nähdä. Väkivalta ja surmaaminen salamurhin ovat kauhea asia ja se että näitä ei ymmärrä pahuutena on jotain jonka äärellä tekee mieli kaivaa esiin psykologian sanakirjoja ja puhua traumatisoitumiseen liittyvistä epäterveist mielistä.

Aristoteleen kohdalla teleologia on siitä jännittävä että hän ei pidä tunteita tai nauttimista sinällään pahana. Itse asiassa kun teleologia on perimmäistä hyvyyttä ja lainkuuliaisuutta, oletuksena on että terve ihminen nauttii hyvien tekojen tekemisestä. Joskin Aristoteleen mukaan hyve on siitä jännittävä että hyveellinen ihminen nauttii hyveellisten tekojen tekemisestä mutta ei tee näitä tekoja näiden tunteiden vuoksi. Aryan kohdalla on tietenkin kaksi ongelmaa. On katsottava että (1) Tekeekö hän tekonsa vain siksi että hän nauttii niistä vai tekisikö hän niitä muutenkin (2) Ja kun hän nauttii niistä niin johtuuko tämä siitä että hän on hyveellinen ihminen vai onko tämä päinvastoin demonstraatio siitä että hän ei ole hyveellinen ihminen.

Tässä kohden perustelut helposti muuttuvat kehäiseksi.
1: Jos näkee koston Aryan tyyliin kompensationarisina aktioina joissa Arya on oikeudenmukainen tuomari, kostaminen on hyvyyttä ja niihin liittyvät tunteet johtuvat siitä että Arya nauttii velvollisuuksistaan. Hänen henkilökohtaiset lahjakkuutensa kohtaavat yhteiskunnan tarpeet ja näin hän on äärimmäisen hyveellinen.
2: Jos näkee Aryan hedonistina jonka näkemys hyveellisyydestä on vääristynyt ja Arya on menettänyt kontaktinsa teleologiseen minäänsä ja hukannut aidon minänsä niin että hän on vain rooli, hän edustaa pahuutta. Jopa äärimmäistä pahuutta.

Entä jos Arya on paha?

Olisi helppoa jättää käsittely tähän. On mahdollista ottaa käyttöön täydentäviä osia "Nikomakhoksen etiikasta". Aristoteles nimittäin lähestyy hyvää ja pahaa, paitsi suhteessa onnellisuuteen ja nautintoon, niin myös heikkoluonteisuuteen ja eläimellisyyteen.

Karkeasti ottaen Aristoteleelle nautinto on kärsimyksen vastakohta. Nautinto liittyy onnellisuuteen. Ja onnellisuus taas on liitoksissa teleologian määräysten tottelemiseen eli hyveellisyyteen. (Aristoteleen maailma on tässä mielessä optimistinen, jopa häiritsevän optimistinen, on kenties omituista lähestyä "Game of Thronesin" maailmaa kuin se olisi paras mahdollinen maailma...)

Nautinto ei kuitenkaan ole identtinen onnellisuuden kanssa. Luonnonmukainen toiminta on teleologista käytöstä joka lisää onnellisuutta ja vahvistaa luonnomukaisen toiminnan jatkamista. Jotkin nautinnot voivat kuitenkin häiritä tätä prosessia. Ja tästä em. epäidenttisyys johtuu.

Aristoteles luokitteleekin nautinnot kolmeen osaan;
1: Hyvät ja jalot itsessään valitsemisen arvoiset nautinnot jotka eivät ole välttämättömyyksiä. Nämä ovat älyllisiä hyveitä. Nämä jalot nautinnot ovat parhaita hyveitä.
2: Välttämättömät ruumiilliset nautinnot. Rikkaus, kunnia, hyöty ja jopa kulinaristiset nautinnot ovat nautinnollisia ja niihin voi liittyä aivan asiallista hyveellisyyttä. Näiden kohdalla on erityisen selvästi muistettava kohtuus. Kultaisen keskitien mukaan kohtuullisuus on erityisen merkittävä. Näissä hyveissä vikoja ovat siis sekä hillittömyys että tarkoitushakuinen liika asketismi.
3: Asiat jotka ovat nautinnollisia koska ihmisellä on joko vääristynyt sairaalloinen poikkeama, huonot tottumukset tai jopa luontaisen huonouden vuoksi.

Kostaminen voisi olla
1: Jalo aktio. Arya selvästi on monesti melkoisen pitkäjänteinen. Nimilistaa toistetaan pitkiä ajanjaksoja ilman että kukaan kuolee. Toisaalta hän tuntuu toimivan melko spontaanisti ja pikaisesti, jopa epä-älyllisesti. On selvää että murhaaminen ei ole hänelle välttämättömyys vaan valinta. Näin ollen on teoriassa mahdollista että kostaminen olisi hyve. Hän vain joutuu odottamaan tilaisuutta ja hän käyttää ne hyväkseen. Arya valitsee tekonsa ja selvästi harjoittelee pitkäjänteisesti eikä pitkien harkinta-aikojensa välissä armahda uherjaan. Näin ollen järkähtämättömyys viittaa siihen että tekoa voi teoriassa pitää hyvänä. Katumattomuus ei olisikaan pahe vaan jokin joka demonstroi että Arya on onnellinen toteuttaessaan telostaan. Hän ei myös selvästi ylikompensoi rangaistuksiaan, eli hänet voidaan nähdä tasapuolisena. Ihminen surmataan hyvin samanlaisella tavalla jolla hän itse on surmannut toisia. Tämä viittaa siihen että takana on oikeudenmukaisuuden ja tasapuolisuuden ideoita joita Arya punnitsee ja joiden kohdalla hän on ikään kuin tuomari. Vaikka tilanteet ovat usein pikaisia ja niiden takana on yllättävä ja pikainen kohtaaminen rangaistun kanssa, se ei muuta sitä että Arya on voinut miettiä rangaistuksia ja niiden toteuttamisia etukäteen pitkästikin. Aryan tuomariutta korostaa sekin että Aryan tappamat ihmiset tietävät tekonsa ja niiden kontekstin sille mitä heille itselleen tapahtuu.
2: Jos kostaminen on välttämätön ruumiillinen nautinto, olisi syytä miettiä onko Arya vahvaluonteinen, kohtuullinen ja kestävä. Vai onko hän paheellinen, heikkoluonteinen tai eläimellinen.
     2.1: Koska Aryan toiminta on varsin brutaalia voidaan hänen toimintansa nähdä eläimellisenä. Kaikki eläimellisyys ei ole suoraa pahuutta vaan lähinnä outoa tai eriskummallista. Eläimellisyyden vastakohta ei ole pahuus vaan jumalallisuus. Raaka Arya ei siis olisi jumalinen, ei vaikka opiskelisi assassiinitemppelissä. Näin ollen Arya ei kenties olisi paha ja häntä voitaisiin moittia lähinnä siitä että hän ei käyttäydy erinomaisesti. Erinomainen käytös kun vaatisi eläimellisen luonnon yläpuolelle nousemista. Arya ei olisi paha ja häntä voisi moittia siitä että hän ei ole sankari tai jumala.
    2.2: Toisaalta kosto voidaan nähdä heikkoluonteisuutena. Tällöin korostuisi tilanteen spontaanius. Aryaa motivoisi enemmän välitön tyydytyksen halu. Lujaluonteinen voisi pidättäytyä pahasta. Aristoteleen mielestä heikkoluonteiset teot ovat pahoja. Siinä annetaan periksi heikkoudelle ja välitön tyydytys korvaa pitkäjänteisemmän oikeudenmukaisen onnellisuuden. Heikkoluonteinen ihminen ei näe miksi hänen pitäisi välttää paheellista käytöstä tai välttää spontaanin nautinnon tavoittelua. Tässä kohden Aristoteles olisi kuitenkin hitusen armollinen. Heikkoluonteisista teoista puuttuu ennakkoharkinta ja tahallisuus. Siksi tästä asenteesta voidaan myös parantua, käytöstä voidaan ohjata.
3: Kunnollinen pahuus on kohtuuttomuutta ja paheellisuutta joka on sekä kroonista että parantumatonta. Arya vaikuttaa sekä paatuneelta että pitkävihaiselta. Teot voidaan nähdä edustamaan äärimmäistä pahuutta.

Loppuyhteenveto

Aristoteleen hyveellisyys on siitä haasteellinen, että se pakottaa palaamaan persoonaan. Esimerkiksi Aryan hyveellisyys on arvioitava nimenomaan Aryan persoonan ja oikeudenmukaisuuden kanssa. Tässä vaiheessa on hyvin vaikeaa olla päätymättä jonkinlaiseen ad hominem -argumentointiin jossa perustelut ovat varsin kehäisiä tai presuppositionistisia ; Ensin on näkemys mikä on oikein ja sitten perustelut sovitetaan tähän.

Tämä viittaa siihen että käytännön tasolla filosofiaa sovellettaessa Aristoteleen oikeudenmukaisuus vilisee hienoja ja ymmärrettäviä periaatteita jotka vaikuttavat hienostuneilta ja hyveellisiltä ja kauniilta. Mutta joiden kautta on hyvin vaikeaa sanoa mikä teko on todella hyvä ja mikä ei. Termejen takana on jotain sisältöä. Osa yhteyksistä ovat varsin määritelmällisiä. Mutta vaikka tämän ohittaisikin, tuntuu että määritelmistä puuttuu soveltamiseen tarvittavaa sisältöä. Tulkinnanvaraisuutta on niin paljon että on hyvin vaikeaa sanoa onko joku ihminen Aristoteleen mallissa oikeudenmukainen vai ei..

Ateismi ja kiitollisuusongelma

Hyvin usein kun ateismia käsitellään, nostetaan esiin teema jossa ateisteilla olisi jotain oleellisia metafyysisiä ongelmia hyvän kanssa. Ajatellaan että tämä johtaisi moraalittomuuteen tai katkeruuteen. Nämä metaeettiset ajatukset ovat yleisesti ottaen sellaisia että niiden taustaoletukset ovat melko maailmankuvallisia. En puutu tähän tässä blogauksessa.

Sen sijaan voidaan kysyä toisenlainen kysymys. Kysymys kiitollisuudesta. Tai toisaalta katkeruudesta. C. S. Lewis esimerkiksi esitti että luonnossa kulkeminen voi vain lähentää Jumalaa koska tässä yhteydessä ihminen kokee kiitollisuutta. Ja toisaalta Raamatussa esimerkiksi Jeremia kiroaa syntymänsä. (Jeremia 20:14-18). Voi olla vaikeaa syyttää muita syntymästään jos ei ole ketään jolle olla vihainen. Voi olla vaikeaa kiittää kokemuksista jos kiitokselle ei ole kohdetta.

Tässä kohden on hyvä miettiä mitä kiitollisuus tarkoittaa. Kiitollisuus on usein määritelty sitä kautta että siinä on monta ehtoa joiden täytyy toteutua samanaikaisesti. Kiitollisuus on (1) eksistentiaalinen reagointi joka on (2) reaktio johonkin itseen kohdistuvaan hyvään (3) joka koetaan ansaitsemattomaksi ja saajan kontrollin ulkopuoliseksi ja (4) joka on kohdistettu jotain henkilöä kohtaan.

Kenties tämä on hieman tiukasti määritelty

On toki totta että ihminen voi kokea toisenlaista kiitollisuutta vaikkapa luonnossa. Esimerkiksi Richard Dawkins on "Unweaving the Rainbow" -kirjassa kertonut siitä miten olemme onnekkaita siinä mielessä että toisinkin olisi voinut käydä. Evoluutioon liittyvä satunnaisuus johtaa suoraan siihen että on tuuria että olemme ylipäätään elossa. Tämä johtaa tunteeseen jossa on ensimmäiset kolme ehtoa mutta ei neljättä. ; Dawkinsin kanta onkin tavallaan se että hän kokee luonnossa hyviä tunteita. Ja että teisti lähinnä tulkitsee nämä tunteet kiitollisuutena jotakuta tiettyä tahoa kohtaan. Dawkins toisin sanoen viittaa siihen että kiitollisuudella ei eksistentiaalisella tasolla tarvitse olla kiitoksen kohdetta. Tai jos on niin intentioton sattuma kelpaa ilmiönä. Ihminen voi olla kiitollinen lottovoitosta ilman että tämän lottovoiton takana olisi joku Jumala joka sanotaan nyt vaikka vastasi lottovoittoa pyytävään rukoukseen.

Voidaan nähdä että kun kiitollisuus määritellään moniehtoisesti, siitä tulee jotain joka kenties määrittelee ulos jotain oleellista. Ja kenties ne koetut tunteet eivät muutu oleellisesti jos niistä hylätäänkin joitain taustaoletuksia. Näin ollen määritelmän taustaoletukset eivät ole eksistentiaalisesti kovin vakuuttavia. Ellei sitten sitoudu valmiiksi teistiseen viitekehykseen.

Tätä rajoittuneisuutta alleviivaa kenties sekin että karmaan luottavat uskonnot eivät oikeastaan voi olla aidosti kiitollisia koska heidän maailmankuvansa on läpitunkevan kompensatorinen. Harva lähtisi argumentoimaan että buddhalainen ei voisi olla kiitollinen. Ja jos lähtisi, olisi ensimmäisenä reaktiona se että jos annettu kiitollisuuden määritelmä johtaa tämänlaisiin tuloksiin niin kenties kiitollisuus on jotenkin oleellisesti väärin määritelty. Ateismin kohdalla tilanne on toki toinen. Argumentaation selventäminen kun usein lähinnä paljastaa asenteellisuuksia ja koherentisoi asenteisiin sidottuja maailmankuvia sen sijaan että johtaisi johonkin absoluuttisesti oikeaan määritelmään ja opettaisi meille jotain oleellista maailmasta ja siitä miten asiat siinä ovat tai eivät ole.

Itse näen tässä vielä jotain lisää.

Joku voi nähdä että ateisti voi olla täysin kiitollinen vain toisilta ihmisiltä (tai tietoisilta eläimiltä) saamaansa hyvään. Ja että ateistin suru on olla Sartrelaisittain maailmaan heitettynä niin että hän ei voi olla kiitollinen omasta olemassaolostaan. (Ja jos on katkerampi tyyppi niin syyttää ketään olemassaolostaan.) Tässä on kuitenkin ongelma ; Lisä on itse asiassa löydettävissä jo em. Jeremialta. Hänhän sanoo ; "Kirottu olkoon päivä, jona synnyin, vailla siunausta päivä, jona äitini minut synnytti! Kirottu se mies, joka toi isälleni ilosanoman ja onnitteli häntä: "Sinulle on syntynyt poika!"" Syntymään liittyy moniakin ihmisiä. Itse asiassa kun mietitään niin ihmisiä syntyy panemalla. Ja panemisessa on yleensä vähintään kaksi tietoista intentionaalista olentoa joiden panokseen voi olla kiitollinen tai katkera. Ja jos syntymä tapahtuu epäluonnollisesti hedelmöityksellä, mukana on vielä useampia älyllisiä toimintoja joihin tätä asennetta voi sitten kohdentaa.

Ideologisessa rakkaudessaan pettyneille

Ylläoleva laulu on "Midsomerin murhat" - televisiosarjaa varten tehty folkmusiikkia edustava tai sellaista imitoiva kappale. Kappale on romanttinen. Äärimmäisen romanttinen. Mutta ei sellaisella tavalla josta tehdään "romanttisia komedioita". Kappale kuvaa pettymystä. Pettymystä jonka jälkeen voi tehdä kauheita tekoja. Pettymystä joka imee merkityksen ja hyvyyden kokemuksen elämästä. John Henryn kohtalo on täynnä merkitystä ja tunnetta. Pettymys ja julmuus eivät estä näiden läpiromanttisten teemojen läsnäoloa. Kappale edustaakin melodraamaa. Siinä on kenties merkitystä siirappisuuteen ja pömpöösiyteen asti. Joidenkin makuun liikaa.

Se on jotain jonka liitän tässä merkityksettömyyden tunteeseen ja nihilismiin. Tai siis oikeastaan vihjaan että ylläoleva laulu ei ole nihilistinen. Ja se ei ole nihilistinen sellaisin syin joiden ymmärtäminen on tärkeää. Koska sen jälkeen voi tiedostaa miten ylikäytetty ja ennen kaikkea väärinkäytetty sana koko "nihilismi" on. Käsittelen tässä nihilismiä nimenomaan siinä kontekstissa missä se tuntuu olevan ihmisille tärkeä. Eli etiikassa.

Nihilismi ja ei-siihen-johtavat-seuraukset

Tässä kohden on syytä aloittaa L. J. Mackien teoksesta "Ethics". Hän tavallaan tuo esiin jotain hyvin oleellista "The denial of objective values can carry with it an extreme emotional reaction, a feeling that nothing matters at all... Of course this does not follow; the lack of objective values is not a good reason for abandoning subjective concern.." Sillä kun katsoo nihilismikokemuksien kuvauksia, voidaan huomata että niissä on kyseessä yleensä syvä tunteilu.

Kuvauksissa lainataan helposti Nietzscheä koska hänellä on sanonta jota voidaan käyttää vertauksena. Ja kuten useita vertauksia, sitä voidaan käyttää harhaanjohtavalla ja puutteellisella tavalla. Vertaukset, toisin kuin kalkyyli, ovat monitulkintaisia. Kyseessä on tietenkin "kun katsoo kuiluun, kuilu katsoo takaisin" -vertaus. Tässä kohden henkenä on se, että on koettu jotain joka sitten on hyvin raskasta ja vaikeaa. Ja tämä sitten koetaan todistuksena tyhjyyden takaisin katsomisesta. Eikä esimerkiksi siitä, että jos katsoo maailmaa rationaalisesti niin sitten maailma näyttäytyy rationaalisena. ; Nietzschehän toisaalta esitti että jos on epävarma teon (laadullisesta) hyvyydestä tai huonoudesta, se on syytä jättää kokonaan tekemättä. Ja että kaikki mikä tehdään rakkaudesta tehdään hyvän ja pahan tuolla puolen.

Tämä johtuu siitä että nihilismiä ei ymmärretä erottaa pettymisestä. Tässä voisi auttaa vanha aforismi siitä, miten kyynikot eivät ole menettäneet ihanteitaan vaan sen sijaan he ovat pettyneitä optimisteja. ; Jos ei ole mitään minkäänlaista toivottavuutta, niin miten sitten voimme ylipäätään pettyä? Tämä on se oleellinen kysymys aiheesta. Se, joka jätetään kysymättä. Se on helppoa jättää kysymättä koska annetaan periksi tunteilulle.

Ongelmana onkin se, että kyyninen ei ole nihilisti. Esimerkiksi minä olen hyvin kyyninen hahmo. Sellaisella tavalla jossa asioilla on liikaakin merkitystä. Jonkin asian puolesta tai jotain vastaan vihastuva nihilisti olisi hyvin erikoinen. Sillä tälläisissä tilanteissa on yleensä kyse moraalisesta arvottamisesta. Itse asiassa usein suuttumustani kuvaa myös pettymys siihen että ihmiset eivät ole täyttäneet ihanteita. Ja kun tätä tapahtuu jatkuvasti, on tietenkin luontevaa että kirjoitan paljon siitä miten ihmiset ovat epäonnistuvia. (Tai paskiaisia, kusipäitä ja idiootteja joiden pitäisi ihmiskunnan parhaaksi rakentaa kehäpäätelmän sijasta sellainen kehä joka lähtee heidän autonsa pakoputkesta ja menee sitten auton sisään auton etuluukusta. Tämä on kuitenkin se miten asian ilmaisen.) Kun odottaa liikoja, huonous on se joka hieroo naamaa itseensä.

Miten niin ei johda?

Ylläolevat ovat tietenkin väitelauseita. Mutta niiden hyvyyttä voidaan arvioida ottamalla nihilismin määritelmät esille. Tärkein asia on huomata, että määritelmiä on useita.Tähän liittyen Philosophical Disquisitions -blogissa vinkattiin mainioon Guy Kahanen tutkielmaan nihilismistä. Kahane on siitä hyvä lähde, että hän ei oikeastaan varsinaisesti mitenkään tue tai puolusta nihilismiä, hän enemmänkin lähestyy ja määrittelee sitä. (Minä taas tässä käytän tätä tekstiä raaka-aineena jonka avulla nostan esiin tiettyjä asioita. En jaksa tehdä referaatteja. Itse teksti on mainio ja se kannattaa lukea itse. Kokonaan. Sitä kautta voi saada sitten raaka-ainetta sille omalle agendalle. Joka on lukijalle varmasti rakkaampi kuin minun agendani.)

Nihilismin määritelmät ovat keskenään erilaisia. Mutta niissä on yhteisiäkin teemoja. Jos otetaan väitelause jonka mukaan "Mikään ei ole hyvää eikä pahaa" ("Nothing is good or bad.") ja "kaikki arvottavat väitelauseet ovat vääriä" ("All evaluative propositions are false.") , ollaan hyvin vahvassa metaeettisen nihilismin virrassa. Tässä kysymyksessä on se, että arvottavuutta ei ole, millään ei ole merkitystä ("Nothing matters").

Tämä on paljon vahvempi väite kuin relativismi. Relativismissa kun esitetään että on olemassa jotain arvioita. Relativismi on moniarvoisuutta. Sitä että jos otetaan eri moraalilähtökohdat niin sitten tulee erilaisia lopputuloksia. Moraali voi riippua kulttuurista tai subjektin henkilökohtaisista tunteista. Joka ei tarkoita että niitä ei ole olemassa tai ne eivät viittaisi johinkin. Periaatteessa tämä kannanotto on vähän sama kuin jos väittäisi, että (a) matematiikkaa ei ole olemassa sen jälkeen kun matematiikka tajuttiin aksiomaattiseksi järjestelmäksi jossa itse asiassa on useita keskenään erilaisia matematiikkoja ja (b) väitettäisiin että jos jostain ei ole tietoa sitä ei voi olla olemassa.

Isoin väärinkäsitys on helpohkoa esittää

Karkeasti ottaen tilanne tiivistyy siihen että Kahane kuvaa loogista päättelyketjua. (Muotoilen sen seurattavuuden helpottamiseksi, ja sen takia kohdat on esitetty tavalla jolla olen sen esittänyt. Mielestäni tämä on selkeämpi mutta sisällöltään sama kuin esitetyssä tekstissä.) Se on yhdenlainen argumentti nihilismille. Se on loogisesti validi ja se nojaa kahdelle premissille.

"Some metaethicists hold that"...
"(1) Nothing matters objectively."...
"(2) For something to matter just is for it to matter objectively.
And from (1) and (2), it simply follows that
(3) Nothing matters."
...
"It’s not particularly surprising that few metaethicists explicitly endorse both (1) and (2)."


Jos väittää että nihilismi on relativismia unohtaa täysin premissin (2) olemassaolon. Ja logiikassa kyse on siitä että tälläiset asiat otetaan huomioon. Siksi ilman tälläisten ehtojen tiedostamista kokonaisuus muodostaa "synynymisaatiota" jossa vain väitetään että asiat ovat samoja. Ja tämä johtaa siihen että lopputulos koostuu argumenttejen ja logiikan sijaan väitelauseista jotka ovat rakenteeltaan ja suhteiltaan kehäpäätelmäisessä suhteessa. Tätä kehää ylläpitää logiikan ja järjen sijaan tunteilu ja se että sama statement voidaan kritiikin koittaessa toistaa sellaisenaan vähän kovemmalla volyymilla.

Toisin sanoen hyvin usein nihilismin ja relativismin sekoittamisen probleemana onkin se, että ihmisen tulisi olla sitoutunut hyvin määrätynlaiseen moraalikäsitykseen. Objektiiviseen moraaliin. Usein metaeetikot käyttävät moraalin määritelminä useita eri malleja joista jotkut ovat suosikkeja. Mutta on omituista rajata kaikkea moraalia ja moraalittomuutta koskeva hyvin tiettyyn ja rajattuun ehtoon.

Tämä sopii mielestäni hyvin yhteen tuon alun kappaleen kanssa. Joku joka uskoo oikein tiukkaan "True Loveen" voi todella ajatella että hänen rakkautensa on objektiivista ja jos joku ei anna vastarakkautta, kyseessä on petos. Ja jonka ulkopuolella on vain tyhjyys ja rakkaudettomuus. Itse sulho voi olla sitoutunut morsiameen toisaalla. Eli heti jos näet että objektiivisen moraalin lisäksi on olemassa muitakin moraalisia tapoja - kuten yksilöllisiä moraalisia kokemuksia jotka ovat tunteilua mutta sidottavissa moraaliseen käyttäytymiseen, tai sitä että kulttuuri määrittää jonkun teon hyväksi ja pahaksi - niin koko päättelyketju loppuu siihen eikä moraalin epämääräisyydestä seuraa moraalittomuutta. Aika harva uskoo että jos ei rakasta jotain tiettyä ihmistä, niin sitten tämä ihminen ei voisi kokea rakkautta lainkaan. Rakkaudessa pettyneelle tilanne voi kuitenkin näyttäytyä näin, subjektiivisesti ja yksikkönä. Ei minään kaikenkattavana pääsääntönä joka kuvaa kaikkia ihmisiä ja tilanteita. Ja niin nihilismisyytöksiä ja siihen liittyviä asioita usein kohdellaan. Kuin ne olisivat määritelmällisiä seurauksia ja yleistyksiä joista poikkeaminen ei ole mahdollista.

Mutta entä jos annetaan tunteilulle tilaa?

Toki tässä on syytä havaita että nihilismille on olemassa toinenkin liitos. Ja se on siitä hankala että olen tavallaan kirjoittanut sen ylle. "Nothing matters". Se voi olla paitsi metaeettinen lausunto, niin myös tunnereaktiota koskeva lausuma. Koska "merkitys" saa sanana eri sisältöjä tapahtuu helposti siirtymä ajatuksesta aivan toisenlaiseen ja sitten näitä pitää samana. Tällöin lopputulos on enemmänkin muotoa "We have no reasons to do, want or feel anything".

Tämä on monta kyynärää lähempänä tunteilua. Siinä mielessä että se ottaa kantaa tunteisiin. Mutta se on silti on hyvin kaukana siitä että "jos katsoo kuiluun niin ahdistaa ja tuntuu pahalta" -tulkinta kuiluvertauksesta on tässä mielessä aika alleviivatun omituinen. Noin muotoiltuna mielikuvat menevät enemmän kohti stoalaisuutta kuin itkeskelyä. ("If nothing matters, there couldn’t be reasons to respond to this fact with any emotion or act.") Asiat eivät yksinkertaisesti ole huonommin ja epäeettisemmin jos nihilismi on totta. ("If nothing matters, this couldn’t make things bad, or worse.") Tämä ei toki poista sitä tosiasiaa että nihilistillä ei ole mitään syytä myöskään luopua negatiivisista tunteistaan. Eihän muutostila ole sen kummempi. (Stoalaiset tunnistivat jollain tasolla tämän ongelman ; He kuvasivat koiraa joka on kytketty härkävankkuriin. Koira voi kävellä pystypäin vapaaehtoisesti tai raahautua vastaan taistellen. On mielenkiintoista miettiä että jos koiran kohtalo on ennalta fortunan eli kohtalon määräämää, niin mitä hiton väliä sillä on raahautuuko koira vai käveleekö se.)

Kuitenkin puheena on usein että on luonnollista pettyä ja kokea kauheita kokemuksia "kuiluun tuijottamisesta". Ja että tämä on väistämätöntä. Ja että asiat ovat näin ja että tähän tapahtumiseen on hyvä syy. Tässä tavallaan sekoitetaan masennus ja nihilismi. Tavallaan. Kahanea lainaten "In considering this question, we should distinguish feeling that nothing matters because one is depressed and feeling depressed because one believes that nothing matters. It is only the latter that concerns us here." Kenties tässä sekoitetaankin tunteita liiallisella analogisuudella. Eli jos masentunut tai pettynyt kuvaa elämäänsä merkityksettömäksi, niin tästä seuraa se että ajatellaan että merkityksettömyys on tätä depressiota ja vain sitä.

Tässä löydetäänkin erikoisista paikoista.

Mutta omituisuus ei lopu tähän. Kahane nimittäin tuo esiin asian joka tavallaan hätkähdytti itseäni. En nimittäin ollut lainkaan tullut ajatelleeksi sitä, että tosiasiassa valtava määrä modernista konservatiiviudesta on määritelmällisesti metaeettistä nihilismiä. Vaikeus huomata tätä voi johtua siitä että usein juuri konservatiivit pelkäävät arvotyhjiötä ja taistelevat nihilistisiksi näkemiään asioita vastaan. Toisaalta kun tietää miten epämääräistä ellei peräti virheellistä tämä argumentointi on, ei pitäisi yllättyä. Mutta kenties muiden syyttäminen nihilismistä todella vie huomiota syrjään siitä että he itse edustavatkin sitä nihilismiä. (Nietzschen kuiluvertausta jatkoraiskaten voisi kysyä kysymyksen ; Ovatko he taistelleet liikaa kuilua vastaan? Ja leikkiä sen jälkeen, että se oli retorinen kysymys.)

Näkemys on siitä kiinnostava että se vihdoin sitoo asioita siihen tunteiluun. Ei toki sellaisella tavalla joka viehättää konservatiiveja joiden asenne on tuota tunteilun harjoittamista.

Konservativismissa on Kahanen huomion mukaan usein flirttailua metaeettiselle nihilismille. Sen sijaan he korostavatkin sitä että miten kätevää ja hyödyllistä on tehdä jotain asioita. "We have sufficient non-moral reasons to hold on to moral discourse and practice." Näistä mieleenpainuvia ovat esimerkiksi viittaukset siihen että Weberin mukaan uskonto ja moraali ovat yhteiskunnan liimaa. Myös viittaukset kulttuurievoluutioon ja yhteiskunnan säilyvyyteen ovat tavallisia. Kysymyksessä onkin se, että moraali ei ole moraalista vaan moraalin ei-moraalisesta arvosta ("morality’s non-moral value".) "Now to claim that morality is a useful fiction to which it might be justified to hold on is to invoke evaluative and normative notions." ... "Since these philosophers reject objective values and reasons, these phrases cannot refer to objective values or prescriptions."

Tässä toki voidaan esittää kysymyksiä siitä että miten ihmeessä yhteiskunnan säilyminen on arvokasta jos moraalia ei ole. Tämä muistuttaa aivan syystä siitä että hyöty itse asiassa pitää helposti sisällään moraalisia arvostuksia. Mutta periaatteessa voidaan määritellä että hyötyä on monenlaista ja vaikka ne pitävät sisällään arvostuksia, niin kaikki arvostukset eivät ole eettisiä tai moraalisia sellaisia. Joten tilaa ei-moraaliselle hyödylliselle yhteiskunnan pitkäikäisyydelle voi olla silti tilaa.

Onkin tavallaan ilmiselvää miten nykyajan konservatiivit edustavat käytännön nihilismiä hyvinkin usein. Vaikka he ovat nimellisesti kovimpia objektiivisen moraalin puolustajia joista relativismi on liian kaaoottista. Sama on hyvin vahvasti mukana myös uskonnossa. Uskomiseen uskominen on hyvinkin suosittu strategia. Eli korostetaan että Jumalan olemassaololla ei ole merkitystä koska se on turha kysymys. Koska pitää hakea ei-jumalan-olemassaoloon liittyviä teemoja kuten onnellisuus jonka saa uskomisella. Eli jos uskominen pidentää elämää ja tuo yhteisöllisyyttä niin uskonto on sitten perusteltu "ikään kuin Jumalan olemassaolemattomuudesta riippumatta ellei peräti huolimatta". Toki ilmiö ei ole uusi. Onhan jo Pascalin vaa'assa kyse periaatteesta jonka mukaan Jumalan olemassaolon todennäköisyydellä ei ole mitään merkitystä koska pitää pitää silmät kiinni mahdollisessa palkinnossa. Nykyaikana tämä teema on kuitenkin hyvin vahva. (Jumalatodistuksien läpikäyntejä pidetään irrelevantteina. Osa pitää tätä jopa lähtökohtaisesti paheksuttavana.)

Toki konservatiivikin voi halata nihilismin sijaan moraalin tuolle puolelle menemistä.

Jopa "Takkirauta" -blogissa jossa arvotyhjiötä ja nihilismiä yleensä pidetään pahana, on arvioita joiden mukaan tiedostetaan vahvastikin se teema mikä tämän blogin ytimessä on ollut. (Sen johtopäätöksiä ei ole vaan uskallettu vetää niihin kohteisiin joiden paheksunnasta blogisti pitää.) "Ruukinmatruuna on raskasmielinen otus, ja buddhalaisuudessa ruukinmatruunaan vetoaa sen pessimismi maailman suhteen, optimismi täältä poispääsyn suhteen, armottomuus ja ehdoton oikeudenmukaisuus. Karman laki on sekä täysin armoton että ehdottoman oikeudenmukainen, ja oikeus pääsääntöisesti ei toteudu maan päällä tai toteutuu irvikuvanaan." Karman laki voi tuntua julmalta, mutta se ei ole sama kuin moraalin puute. (Ja toisaalta jos karma tasaa menneet tilit niin mitä muutakaan tämä kärsimys on kuin sitä etä oikeus toteutuu maan päällä? Muotoilu ei siis kenties ollut ihan hirveän buddhalainen, vaikka taustaeetos tietenkin on.)

Toisaalta sama teos kehuu Jim Goadia. Ja kehuu tätä tavalla joka on hyvin tuttu niille jotka tiedostavat mitä Nietzscheläinen yli-ihminen hänen filosofiassaan (eikä sen irvikuvassa) on. "Jim Goad ei ole ilkeä eikä hän ole tyhmä. Hän on itse asiassa mennyt rehellisyydellään ilkeyden tuolla puolen: brutaali rehellisyys ja ankara loogisuus ja johdonmukaisuus vievät ihmisen ilkeyden tuolle puolen, sanomaan sanoja, jotka ovat ilkeitä ja loukkaavia, mutta silti totta ja sine mala fide sanottuja. Jim Goadin tyyli on julma, repivä ja armoton. Hän ei säästele sanojaan eikä usko ihmisyyteen. Mutta silti niiden takana on jotain samaa kuin ruukinmatruunalla itselläänkin: syvä sääli - siis sääli ihmisyyttä kohtaan, sääli tätä maailmaa kohtaan ja sääli elämää yleensäkin kohtaan. Sanotaan, että elämä on tragedia idealistille ja farssi kyynikolle, ja ensimmäisen se itketyttää ja jälkimmäisen vaivaannuttaa." Hekään eivät kenties ole niin nihilistejä kuin voisi luulla.

Kenties kaikki puheet uskonnosta Weberin teorian mukaisten yhteiskuntien rakennusmateriaalina ja puheet kulttuurievoluutiosta ja vastaavista eivät olekaan nihilismiä. Vaan sitä että nykyään ei ole kätevää viitata uskontoon politiikassa. Koska ihmiset jotka ovat erimielisiä uskonnosta eivät vakuutu. Politiikassa yritetään usein vakuuttaa muita menemällä neutraalille tasolle. Kun yleisö kuuntelee yhteiskunnan säilyvyyttä olivatpa kristittyjä tai pesunkestäviä ateisteja, on tämä tietenkin kätevä asia "heittää esiin". Taustalle voidaan sitten uskoa että oikeasti asia tietenkin johtuu vaikka siitä että Jumala suojelee niitä jotka häneen uskovat. (Mukaanlukien yhteiskuntiaan.) Ja tässä taustallaolemisessa voikin olla jotain sellaista joka ei tartu sinänsä oikein tehtyyn argumenttianalyysiin. ("Kaksinaamaisuutta", "omien motiivien salailua", "omista agendoista valehtelua" sanoo idealisti. Tai ateisti. Tai minä. Mutta kukapa ei joskus tämänlaista politiikassa tekisi. Ja omassa elämässä. Tosin tällä ei ole väliä koska tu quoque ei ole argumentti ja kaksinaamaisuus on kaksinaamaisuutta vaikka kaikki sitä tekevätkin.)

Kenties useimmiten kun näemme jossain nihilismiä, vastassa onkin vain pettyneitä romantikkoja jotka eivät osaa päästää irti romanttisista ideaaleistaan. (Koska ovat pettyneitä ja kuvaavat asennettaan pessimistiseksi. Eivätkä vaan mene ja ole. Tällaisistä ihmisten maailmasta luomista malleista vapautuneina.) Jos näkee nihilismin ja arvotyhjiön jossain ihmisryhmässä, niin tosiasiassa syynä voi olla se että nämä ihmiset eivät vain rakasta sinua, tai useammin ideologiaasi. Pitäkää tällaisissa tilanteissa veitset käyttämättä.

Todellinen karma

Kuulin buddhalaisessa kulttuurissa elävistä kuuroista. Heihin suhtaudutaan vältellen, koska kuurous nähdään usein karman rangaistuksena edellisistä elämistä. Tiettävästi tämä asenne on hindulaisuudessa vielä vahvempi kuin buddhalaisuudessa. (Sen sijaan kristinuskossa tähän on nähty vain vähän yhteyksiä. Ja juutalaisuudessa hieman kristinuskoa enemmän. Mutta vähemmän kuin buddhalaisuudessa.) Itse asiassa karman julmuus onkin siinä että kuurous voidaan nähdä reiluksi.

Toisaalta jos minä olisin säätämässä karmaa, tekisin hyvin tietynlaisen karman. Kuuroiksi ihmisiksi rangaistaisiin esimerkiksi sellaiset ihmiset jotka ovat edellisessä elämässään olleet pahoja sillä tavalla että ovat hyljeksineet kuuroja sen vuoksi että nämä ovat kuitenkin ansainneet rangaistuksensa. Siinähän saisivat, kaikki!

---

Mutta minkäs tekisi, ihmisten kanssa. Kuuroille korvillehan se menisi kaikki oppi.

Viekö Karma merkityksen ihmisen moraalista?

On hyvin tavallista että elämän tarkoitus liitetään juuri Jumalaan. On ajateltu että ateismi tarkoittaisi merkityksettömyyttä. Ajatus on siinä mielessä perusteltu että klassisessa teleologiassa korkeampi tavoittellisuus ja merkitys liittyvät yhteen. Ja jos ihminen on naturalistinen ja evoluution tulos, tämänlainen tietynlainen teleologinen merkitys puuttuu ihmisen olemassaolosta.

Kuitenkin asiassa on sitten tästä eteenpäin hieman erikoinen. Olen itse korostanut tässä usein sitä että tämä teleologinen merkitys on kovin kapea ja olisi epäreilua selittää että jos tämän yhden tietyn spesifin merkityksen vie niin samalla eliminoituisi kaikki mahdolliset merkitykset. Olen kuvannut tätä siten että monesti näyttää että uskovaisilla on syvä ajatus universumin reiluudesta. Merkitys näyttää samalta kuin elämän ikuinen jatkuminen ja se, että paha saa palkkansa. Itse näkisin että jos he pysyisivät siinä mitä tämä tarkasti tarkoittaa eivätkä laajentaisi sitä sfääreihin johon ei voida mennä olisi lopputulos sellainen että siitä voisi ollakin yhtä mieltä. Maailma ei ole reilu. Ja ateismi todellakin poistaa maailmasta ajatuksen ultimaattisesta reiluudesta. Tämä tuskin on samaa kuin elämän mielekkyys ja merkityksellisyys. Minä näen että maailma on hyvinkin epäreilu, eikä ole mitään sellaista joka antaisi perusteltuja syitä uskoa että väärintekijöille kostetaan. Ei se silti tee elämästä merkityksetöntä. Jopa tämä katkeruus on täynnä pettymyksen tunteita jotka värittävät tämän kaiken syvällä merkityksellisyydellä. Se ei kenties ole kaunista ja kivaa, mutta kuka on sanonut että merkityksen olisi pakko olla jotain optimistihöpöä?

Mutta asiassa on kenties vielä syvempi ongelma.

"Philosophical Disquisitions" -blogissa on esitelty aivan tuoreesti ilmestynyt Toby Betensonin argumentti. Se on melko erikoinen ja länsimaisen uskonnollisen maailmankatsomuksen kannalta melkoisen ikävä. Sillä siinä otetaan monien uskontojen hyvin vahvasti suosimia teemoja ja niiden yhteenlaittaminsesta johtaa yllättävä lopputulos. Niiden ehdoilla ihmisen elämässä ei olisi merkitystä. Betensonin huomio keskittyy William Lane Craigin ihmisen elämän merkitystä koskeviin argumentteihin. Niissä korostuu esimerkiksi se, että Craig vaatii seuraavia asioita;
1: Ihmisen toimilla on oltava vaikutus. Valinnan on tehtävä muutos universumiin. Ja tämän muutoksen on oltava aidosti merkittävä. Craig erottaa elämän joka on täynnä toimintoja merkityksestä. Craigin mukaan ihmisen teoilla on oltava seurauksia. Ja jos jollakin teolla on vain suhtetellinen ero (relative difference) jossa jokin ihminen synnyttää jonkin lyhytaikaisen eron omassa perspektiivissään hän ei tuota merkitystä. Ateistilla olisi pääsy vain tähän. Sen sijaan ihmisen teoilla pitäisi olla perimmäinen ero (ultimate difference) joka taas on universumin näkökulma, Jumalan näkökulma ja ikuisuuden näkökulma. Ja vain tämä on oikeaa merkitystä. Muu on Craigin mahtipontisiin vaatimuksiin liian pientä.
2: Craig korostaa myös sitä että Jumala lopulta tasaa kaiken omaan tahtoonsa. Väärintekijät saavat rangaistukset ja pahanteko pyyhkiytyy. Ilman tätä universumi olisi paha ja huono eikä merkityksellinen.

Bentensonin huomio tässä on se, että nämä näkökulmat ovat keskenään ristiriidassa. Jos Jumalan rankaisusysteemi toimii ihminen ei voi tehdä mitään pysyviä ja ikuisia muutoksia mihinkään. Ihmisen merkitys on vain alistumista Jumalan suvereeniuden alle. Eli universumissa on merkitystä mutta se kuuluu Jumalalle eikä ihmisen tekoihin. Itse asiassa kun Craig keskittyy moittimaan ateismia sarjatulella kaikilta mahdollisilta rintamilta, hän näyttää luoneen sellaisen kentän jossa teistinkään on vaikeaa säilyttää uskoa merkitykselliseen ihmiselämään. Osittain syynä on juuri se, että merkitykseltä on vaadittu niin paljon. Tällä karsitaan toki ateismi mutta samalla leikataan niin paljon muutoin mahdollisia merkityksellisyyden sisältöjä että teismikin leikkautuu samalla.

Mieleeni tuli kuitenkin ennen kaikkea karma.

Craigin merkityksellisyyden vaatimus näyttää olevan jotain joka itse asiassa on melko vierasta monillekin kristityille. Hänen moraalimallinsa on toki apologeetikkojen suosiossa. Mutta tähän näyttää enemmänkin olevan syynä se että heidän on tärkeämpää olla ateisteja vastaan kuin heijastaa jotain tyypillistä kristillistä sisältöä. Sen sijaan Craigin tapainen ajatusmalli siitä että teoilla on merkitystä perimmäiselle totuudelle ja jossa teot rangaistaan on tyypillinen nimenomaan itämaisemmissa uskonnoissa.

Craigin moraalimalli on siksi itse asiassa minun silmääni lähempänä buddhalaista karman ajatusta kuin normaalia kristillistä ajatusmallia. Tätä voi toki olla vaikeaa huomata kaiken sen helvetti-taivas-pelastus-rangaistus -retoriikan alta. Mutta jos ottaa karman lain opin ja korvaa rangaistusteemat helvetillä ja paratiisilla mielessään huomio on melkoisenkin helppo tehdä.

Nähdäkseni tämä vihjaa siihen että Betensonin ajatus on itse asiassa laajemminkin merkityksellinen. Ja sen pääsuunta iskee apologeettisiin kristittyihin. Mutta myös itämaisiin uskontoihin. Niissä näyttääkin olevan vahva henki jossa ihmisen merkitys nihiloituu. Tämänlaisessa maailmassa on luonnollisesti hyvä ajatella että elämän tarkoitus olisi yhtyminen maailmansieluun ja oman erityisluonteen haipuminen. Betensonin ajatus vihjaa miksi tämä on järkevää. Tämänlaisessa maailmassa ihmisyksilön elämän merkitys on perimmiltään nihilistinen. Sillä universumi on täynnä merkitystä ja se on ristiriidassa sillä että meidän elämämme olisi oikeasti jotain muuta kuin mitätöntä pientä puuhastelua.

Craig näyttää että kristinuskon oppi onkin tässä kohden heikoimmalla. Se kun ei ole ratkaissut sitä ikävää epämiellyttävää totuutta joka näyttää olevan buddhalaisille ja hindulaisille jotenkin ilmiselvä. Kristityt tuntuvat haluavan molemmat merkitykset. Sekä sen ateistisen merkityksen jossa ihminen on moraalin lähde ja moraalin Jumala ja siksi hänen elämänsä on täynnä merkitystä. (Kaikki ateistit eivät ajattele näin mutta esimerkiksi Sam Harrisin "moraalinen maisema" on tämänlaisen ajattelun läpitunkema.) Ja sen lisäksi se haluaa sen buddhalaisen koko universumia koskevan merkityksellisyyden. Ja nämä merkitykset näyttävät olevan vahvasti jännitteisiä. Niiden yhteensopiminen ei ole helppoa tai ilmsielvää. Kenties se ei ole edes mahdollista.

---

Valokuvassa on ns. Brockenin kummitus. Se on valoilmiö joka tapahtuu jos aurinko on matalalla selän takana ja edessä on sumua ja riittävästi tilaa. Siinä on 3D -efektejä joita on vaikeaa vangita valokuvaan. Se on kuitenkin periaatteessa vain oma varjo.

Avoin kirje huolimattomalle kuskille

Te huolimaton kuski.
(En valitettavasti voi kutsua Teitä etuliitteellä "hyvä" - saati "rakas" tai "arvoisa".)

Lähestyn teitä, valitettavan anonyymiä kuskia. Kuskia, joka on niin mysteerinen että hänen tuntomerkeistään, asuinpaikastaan ja henkilöllisyydestään poliisikin on kiinnostunut. (Älkää käsittäkö väärin, ette ole missään nimessä tärkeä tai merkityksellinen ihminen. Luultavasti lattea persoonanne ei kiinnosta ketään - identiteettinne sitten sitäkin enemmän.) Kuski jonka kohtaamisesta ei ole jäänyt tietoa nimestä tai rekisterinumerosta. Kutsun sinua epäkohteliaasti nimellä "tummansininen henkilöauto". (Nimitys on kieltämättä loukkaava. Jokaiselle nelirenkaiselle.) Keskustelisin asiasta mielelläni kanssasi kasvokkain, mutta oman toimintanne vuoksi se on ollut hyvin vaikeaa. Haen kuitenkin tässä kontaktia jotta voisin viestittää asiani Juuri Teille.

Asia koskee sitä, miten ajoitte suojatiellä sisareni päälle Järvenpäässä, Jampassa, FOX centerin kulmilla, kello 16.30 tienoilla, perjantaina 23 toukokuuta herran vuonna 2014. Impaktin jälkeen olitte raottaneet ikkunaa ja kysyneet "ootko ookoo" ja ajoit pikaisesti lipettiin saatuasi jonkinlaisen äännähdyksen takaisin. Teko on mielenkiintoinen, koska tunnetusti esimerkiksi sisäiset verenvuodot eivät tapa heti. Ja muutenkin onnettomuuden jälkeen uhri on oletettavasti jonkinlaisessa shokkitilassa. Lisäksi tämänlaisissa tilanteissa olisi vähintään kohteliasta jättää yhteystiedot jatkoselvittelyjä varten. Tämän jätitte välistä. (Olen Teille hyvin vihainen. Teoista jota ette ole edes tehneet. Voit toki kokea olosi väärinkohdelluksi tämän pohjalta, mutta jos näin teette niin olette kaiken lisäksi Tyhmäkin.)

Kysymyksesi oli toki erikoisesti muotoiltu. Mutta vastatakseni kysymykseen rehellisesti, niin mikäli tarkoitatte "ookoolla" revähtänyttä rannetta, kyynärpäätä, sekä erinäisiä ruhjeita jotka vaativat terveyskeskuskeikkaa niin siinä tapauksessa hän oli "ookoo".

Kysymyksestäsi heräsi ällistys, joka pakottaa minut filosofioimaan.

Ensimmäinen asia jonka kohtaamisemme herätti oli kysymys. Älä hämmästy, filosofia alkaa usein kysymyksellä. Ja usein myös jää siihen. Luontevin ja intuitiivisin kysymykseni oli "miten tuollaisille annetaan ajokortti?" Ensin pidin kysymystäni validina, kunnes tiedostin että se oli harhautus. Harhautus joka ajoi huomiota syrjään aidommista, tärkeämmistä ja relevanteimmista kysymyksistä. Sellaisista kysymyksistä kuin "miten tuolla tilannetajulla on eletty aikuisikään - eikö noin tyhmä jossain välissä vain spontaanisti unohda hengittää?" Se on paljon oleellisempi kysymys, ja tieto siitä että poliisin kannattaisi painottaa hakuprosessinsa siihen että he etsivät kenties "tummansinistä henkilöautoa jonka kuski on sidottu elämään koko säälittävän epäeettisen idiootin elämänsä jättimäisessä rautakeuhkossa" voi olla rikosteknisesti ratkaiseva tieto joka lopullisesti ratkaisee rikoksen ja saattaa teidät juridiseen vastuuseen teoistanne.

Äläkä ymmärrä tätä väärin. Sillä kommunikaatiosi lähti kysymyksellä. Ja toki, näin jonkinlaisena filosofinplanttuna, osaan ehdottomasti kunnioittaa kysymyksiä. "Meidän alallamme" saatetaan jopa selittää että ei ole tyhmiä kysymyksiä. Tosin olemme myös sen verran kriittisiä kaikille dogmeille että tiedostamme että esittämäsi kysymys "ootko ookoo" on nimenomaan tyhmä kysymys. Aivan järkyttävän tyhmä.

Asiaa voi demonstroida yksinkertaisella fysiikalla. Fysiikka on siitä mukavaa, että impaktissa liikkuvat voimat riippuvat massasta ja nopeudesta. Tässä kohden kohtaisin mielelläni kanssasi kasvokkain ja demonstroisin asiaa empiiris-kokeellisesti. Kenties saisimme jopa rakennettua yhdessä jonkinlaisen konkreettisen fenomenologis-empiirisen tutkimuksen jossa arvioitaisiin eri painoisten ja eri nopeuksilla liikkuvien esineiden nopeuksia. Ja saisimme taulukon joka kertoisi tarkan numeerisen arvon sille kuinka relevantti tahi absurdi kysymys "ootko ookoo" tuon kyseisenlaisen impaktin jälkeen on. Tämä tutkimus olisi kanssasi antoisaa tehdä, sillä oppisimme taatusti molemmat prosessissa paljon. Etenkin jos voisimme huolellisesti ja riittävillä otoksilla käydä läpi koko taulukon.

Mutta koska asennoitumistapasi on se, tämä kohtaamismahdollisuus on kovin estynyt. Ja siksi suosittelenkin että demonstroit asiaa itsellesi. Jos sinulla on mielenkiintoa aiheeseen, suostutan muistamaan että auto toki liikkuu teillä  vaakasuuntaan, esimerkiksi kimmahtaessaan pahki ihmislihaan, mutta toisaalta pudotessakin esineillä on nopeus. Ja tämä nopeus on vakioitu Galileo Galilein toimesta. Tiedämme että maan kohdalla putoamiskiihtyvyys on 9.80665 m/s²
Tätä tietoa on näppärä käyttää.

Jos kuvitellaan että autosi ajoi törmäyshetkellä varsin hiljaa, sellaisella tasolla että sitä hitaampi liike olisi niin hidasta että sen väistäminen olisi varsin helppoa, voisimme olettaa että törmäsit hyvin hitaassa kaupunkiajossa, 35.2 kilometriä tunnissa. Tämä luku ei ole sattumalta 9.8 m/s² Olen valinnut sen jotta sinun demonstroidusti rajoittunut kognitiosi kykenee seuraamaan avustajan avulla päättelyketjuani. Voit nimittäin saada aavistuksen törmäyksen voimasta ottamalla tummansinisen autosi, nostamalla sen vaikka lainaamallasi nosturilla 9.8 metrin korkeuteen ilmaan. Sitten voit mennä seisomaan sen alle. Ja kun tuuli heiluttaa vaijerin varassa riippuvaa autoasi (joka killuu pääsi yllä vajaan 10 metrin korkeudella) voit kysyä että jos vetäisit narusta joka tipauttaa tämän auton päähäsi, niin onko tarpeellista tai informatiivista kysyä kysymystä "ootko ookoo"? Luultavasti molemmat meistä ymmärtävät tämän jälkeen että autoilla on niin paljon massaa, että törmäys sellaisen kanssa on aina otettava vakavasti.

Analyysi ylläolevasta

Olen pakotettu tekemään ylläolevan filosofisen demonstrointikeinojen vuoksi tiettyjä johtopäätöksiä. Filosofit voisivat sanoa että naturalismin läpitunkema analyysini tiivistyisi kahteen pääkohtaan. Pääkohdat olen sitten tiivistänyt lausunnoiksi (statement). Koska kyseessä on kova luonnontiede johon on liitetty eiempiirinen elementti, lajityyppinä on niin sanottu "soveltava etiikka". Analyysini ytimessä on kaksi lausuntoa. Näistä ensimmäinen on yleinen lausunto (general statement) ja toinen on erityinen lausunto (particular statement). Yleinen lausunto toiminnastasi on se, että noin ei saisi tehdä kenellekään. Erityinen lausunto on se, että noin ei kannata tehdä minun sisarelleni.

Varmistaakseni viestini läpimenon (tämä lienee Teidän kognitiiviset kykynne huomioiden kohdallanne enemmän kuin tarpeen) korostan että tämä kannanottoni ei ole uhkaus (threat). En kutsuisi sitä myöskään lupaukseksi (promise). Sillä oikeastaan kysymys on lähinnä tosiasian mainitsemisesta (matter of fact). En siis esitä statementeja utopistisena toiveena tulevaisuudesta tai jonain jolla ilmituon normatiivisia tasoja jotka väittäisivät että esittämäni asiat olisivat jotain perimmäistä hyvyyttä. Lausunnot ovat sen sijaan aivan neutraalisti deskriptiivisiä, ne kuvaavat tulevaisuutta sellaisena kuin se todennäköisesti tulee olemaan.

Tuon tämän tosiasian esiin lähinnä jotta voisitte ottaa itseänne niskasta kiinni. (Ja mahdollisesti autoanne nosturilla.) Ja että asiaa sen eettisistä ja tieteellisistä kulmista reflektoituanne voisitte korjata tekonne ja vaikkapa ilmoittautua poliisille. (En tosin tiedä miten Te reflektoitte yhtään mitään, mutta kenties teillä on jotkin erityiset avustajat tätä varten, tai jokin robotti.) Tämä tomertumisprosessi voisi, rehellisesti sanoen, helpottaa myös omaistenne ja rakkaidenne tuskaa. Sillä heille on varmasti vaikeaa elää kaltaisenne ihmisen kanssa. Esimerkiksi joskus ihmiselle saattaa paljastua, että hän on ollut niin todellisuudentajuton että on esimerkiksi avioitunut kanssanne. Ja että jollakulla saattaa olla jättimäinen halu tehdä noloja itsemurhia siitä myötähäpeästä että hän jakaa kanssasi 50% genetiikastaan.

Toivon että miettimisenne jälkeen ymmärrätte, että teillä ei voinut olla tärkeämpää tekemistä jossain muualla. Toki jos kiirehtimällä vaikkapa saitte pitää työpaikkanne jonka olisitte muutoin menettäneet, olette kenties saavuttaneet jotain poistumisellanne. Mutta ette missään tapauksessa enää ansaitse tätä saavuttamistanne, joten saavutuksestanne on otettu tyystin sen arvo pois.

PS. Kohtaamisesta ja ihmisyysfilosofiasta.

Toki ymmärrän että toivoni nojaa siihen että tomerasti oikaisisitte ajatteluanne ja tekojanne eettisen mietinnän avulla ja toimisitte lisäksi näiden tuottamien tulosten mukaan. Ja kaiken Teistä saamanne tiedon mukaan todennäköisyys tälle lienee äärimmäisen pieni. Lienee vaikeaa saada järkeä ja hyvyyttä läpi ihmiseen joka on niin vihjeetön että ei ymmärrä autolla ajamisesta edes kahta melko pientä asiaa: (a) Sitä että normativiisesti, eettis-juridisella tasolla hit-and-run -tyyliset ajamiset ovat rikollisia. (b) Sitä että operationalis-strategisella tasolla hit-and-run -strategia ei toimi jos uhri jätetään henkiin ja silminnäkijäksi.

Koska selkeästi epäonnistuitte näissä päättelyn muodoissa, tiedämme että jos kykenee yhdellä lyhyellä aktiolla epäonnistumaan lain, etiikan, hyvyyden, järjen, strategian, ja yleisen todellisuudentajun kohdalla, tiedämme että toivoa jostain niinkin syvällisestä kuin katumus ja parannuksenteko ovat varsin kaukaa haettuja. (Mikä palauttaa meidät siihen oleelliseen rautakeuhkokysymykseen ja vahvistaa aiempia argumenttejani.)

Tämä toiveikkuus-toivottomuus on itse asiassa paljastanut minussa uusia puolia. Tämä muistuttaa siitä että kaikissa ihmiskohtaamisissa on mahdollisuus oppia jotain. Teidän kohtaaminen on siis ollut jossain määrin kasvattavaa. Minusta on tämän vuoksi tullut rippusen kasvaneempi ihminen. Kiitos tästä ihanasta mahdollisuudesta. Toivottavasti voin joskus palauttaa teille tämän antamanne palveluksen. Palveluksen josta tekisi mieli sanoa jotain sen suuntaista kuin että "tämä nyt oli aivan liikaa teiltä". (Ja vaikka tämä latteus yleensä sanotaan kohteliaisuudesta, niin Teidän kohdallanne todella, siis todella tarkoitan tätä ; Tekonne oli todella aivan liikaa, vaikka paradoksaalisesti samalla toimintaanne kuvaakin pääasiassa se mitä ette tehneet.)

Hengellisiä puolia. Olen esimerkiksi tullut siihen tulokseen, että jos maailmassa on hyvä ja rakastava Jumala, hän tekee teidän kohdallanne juuri samanlaisen rukousihmeen mitä niille fundamentalisteille tapahtuu niissä "karismaattisissa" ihmeparannustilaisuuksissa. Teidän kohdallanne hän tekisi erityisen luonnonlain joka puhkoo-viiltelee tummansinisen autonne kaikki renkaat riekaleiksi joka ikinen päivä. ; Ja koska minussa on kreikkalaista ja Aesopoksen henkeä, olen kannustunut. Olen hakenut voimaa ja toivoa rukoiluun. Voisin toki faabeloida vaikkapa Sofokleen "Philoctetes" -teosta, josta rukousasenteeni kumpuaa. Mutta tämä referenssi luultavasti menisi ohi, joten viittaan samaa teemaa banaalimmin mutta populaarimmin esittäneisiin ; George Herbert ja Benjamin Franklin ovat esittäneet samantyylisiä hengellisiä lausumia Jumalasta - ja ennen kaikkea siitä minkälaisia ihmisiä Hän näyttää auttavan.

Siksipäs jos joku päivä huomaat, että autosi renkaat on viillelty jo kahtenasadantena päivänä peräkkäin, toivon että et syytä minua tai kostonhimoasi, vaan otat tämän hengellisen kasvun paikkana ja katsot maailmaa jonkinlaisena karmisen vakaana Jumalatodistuksena.

Jos sen sijaan joku päivä huomaat, että autosi on kadonnut pihasta, ja mennessäsi ulos huomaat että autosi killuu 9.8 metrin korkeudella pääsi päällä nosturista killuen ja joku psykopaattisesti hymyilevä kaheli jahtaa sinua tuon em. nosturin kanssa. Niin silloin voit aivan turvallisesti olettaa että se olen minä. Ja että minulla on sinulle hyvin pian kysyttävänä yksi (1kpl) kysymyksiä. - Ja jos ajatuskokeemme vuoksi kuvittelemme em. skenaarion tapahtuvaksi, voinet tässä hetkessä - kenties em. avustajarobittisi tukemana - reflektoida tämän kysymyksen mielessäsi niin että minun ei koskaan tarvitse edes sanoa tätä kysymystä ääneen. Koska luotan siihen että kykenet päättelmään kysymyksen, jonka olet itsekin esittänyt, niin tiedän että tämä pieni implisiittinen kysymys on itse asiassa kohtaaminen, syvä kahden ihmisen välinen vastavuoroinen tapahtuma. Tätä seuraavaa rysähdystäkään ei voi silloin pitää esimerkiksi "pahuutena". Sillä siinä eräässä mielessä olen vain minä sanomassa sinulle "hei!"

Toivoo: Tuomoh

"Miksi" -kysymys ja teologia

Hyvin yleisen NoMa -ajattelutavan mukaan uskonto ja tiede ovat komplementteja koska ne vastaavat erilaisiin kysymyksiin. Ja malliesimerkiksi annetaan, että tiede vastaa "miten" -kysymyksiin, mutta ei "miksi" -kysymyksiin.

Kuitenkin esimerkiksi tuoreessa Jämijärven lento-onnettomuudesta läpipaistaa se, että teologia ja uskonto olisi jotenkin erityisen heikko vastaamaan "miksi" -kysymyksiin. "Satakunnan kansa" antaa piispatasoisen teologian suurmestarin vastata. Piispa Repo myöntää tarpeen "Juuri nyt on inhimillistä yrittää etsiä selitystä tapahtuneelle. Kysymme, miksi kone putosi, miksi kaikki eivät päässeet ulos tai olisiko jotain voitu tehdä toisin." ... "Mieleen tulee kysymys, että miksi Jumala sallii tällaisen? Eikö hän voi estää lentokoneita putoamasta ja laivoja uppoamasta." Ja jatkaa sitten erikoisella kristilliselle uskonnolle tyypillisellä tavalla "Jumala ei voi ottaa tavakseen toimia asettamiaan luonnonlakeja vastaan. Lentokoneet pysyvät taivaalla luonnonlakien voimalla, eikä Jumalakaan voi muuttaa näitä lakeja ilman, että maailma joutuu kaaokseen." Kysymys ei selvästi saa tyydyttävää vastausta. Ja muutoinkin vastaus kuulostaa hyvinkin sellaiselta jota Richard Dawkins voisi jossain autistikohtauksessa valistaa. Eli kun kysymys on lento-onnettomuudesta, hän luettelisi luonnontieteellisiä detaljeja joiden vuoksi lentokone on tipahtanut. (Tosin tämäkin olisi laadukkaampi ja surussa auttavampi kuin Revon lähestymistapa, koska siinä olisi edes nuo detaljit.)

En tee tätä pilkatakseni. Hannu Kiuru kirjoitti "kotimaan" blogiinsa, otsikolla "Miksi Miksi-kysymys kannattaa unohtaa kärsimysten keskellä, tohtori Martti Luther?" esille nousee "Koettelemukselle ja kärsimykselle ei tule etsiä mitään inhimillistä tarkoitusta. Onnettomuutta ei tule tehdä välineeksi millekään ihmisen omalle tarpeelle, vaikka se olisi kuinka hyvä tahansa. Me kristityt saamme ottaa Jumalan kädestä vastaan niin hyvän kuin pahankin. Hyvä Jumala ei ole pahan takana, mutta hän voi antaa kärsimyksillemme toisen merkityksen kuin sielunvihollinen oli alun perin tarkoittanut." ... "Pidättyvyys selityksen etsimiselle johtuu siitä, ettei Jumalan ja ihmisen kohtaamista tule yrittää vangita merkityksen avulla. On hylättävä ihmisen oma pyrkimys hallita kärsimystä ja päästä voittamaan se, sillä tällöin ihminen elää omassa varassaan ilman Jumalan lohdutusta."

Tämänlainen onkin tarpeen, sillä jos mietimme muita uskontoja, voimme törmätä esimerkiksi konseptiin nimeltä "karma". Se on nimenomaan "miksi" -vastaus kärsimykseen. Ja tämän ympärille on rakennettu hyvin paljon turmelevaa ja epäinhimillistä asennoitumista. Hindulaisuudessa kovimmat ihmisoikeusrikkeet liittyvät kasteihin (ja, jos oikein paha tuuri käy niin kastittomuuteen). Ja kun nykyisen elämän ongelmat nähdään kostoksi edellisen elämän rikkeistä, on helppoa "antaa oikeuden toteutua" (tai oikeastaan minun silmissä "luonnon koston", minkään sortin kunnioitettavaa oikeudenmukaisuutta minun on vaikeaa nähdä hindujen menoissa). Joten kenties onkin hyvä että uskonto ei vastaa "miksi" -kysymykseen lainkaan. Jättää sen auki ikään kuin Job "Raamatussa".

Vaihtoehtoina näyttääkin olevan se, että jos uskonto vastaa eksistentiaalisiin "miksi" -kysymyksiin, ne voivat tarjota lohtua ja vastauksia silloin kun niitä elämässään tarvitsee. Mutta vastaukset ovat epäeettisiä. Muulloin kysymyksiin ei vastata ja vetoamalla mysteeriin piilotetaan syvällisyysmielikuviin se pinnallisestikin tiedostettava seikka, että mysteeri on sama kuin vastaamatta jättäminen. Uskonto ei siis osaa vastata eksistentiaalisiin kysymyksiin kovin merkityksellisellä tai arvokkaalla tavalla. Sitä toivoisi että olisi sellainen mahdollisuus jossa hengellinen todellisuus vastaa kysymyksiin eettisesti kestävällä tavalla.

Samalla tuntuu paljastuvan se, miten ontto NoMa -periaate on. Tosiasiassa uskonnon kaikki merkitykselliset kysymykset näyttävät olevan nimenomaan "miten" -kysymyksiä. "Miten pelastun" liittyy vahvasti "miten tuonpuoleisen lait toimivat" -mekaniikkaan. Ja minun on hyvin vaikeaa nähdä mitään syytä sille miksi mikään "miten" -kysymys voisi jotenkin a priorisesti olla jotain joka ei olisi luonnontieteellisesti ratkaistava kysymys. Itse asiassa olen valmis menemään niin pitkälle että "miksi" -kysymyksiä on vain irrelevantteja kysymyksiä ja luonnontieteellisesti vastattuja kysymyksiä. Näin ollen uskonnolle jäisi joko kreationismin rooli (tosin siinä olisi myös velvollisuus onnistua, sen sijaan että olisi sitä epäonnistunuta kyhäelmäilyä mitä nykyään) tai "miksi" -kysymysten vastaaminen.

Antiteistisin tietämäni peli?

Monet kristityt ovat tarkkoja siitä minkälaisia tietokonepelejä he pelaavat. Oikea ideologia on heille oleellinen osa esimerkiksi tietokonepelien valinnassa. Ja heille onkin suunnattu pelejä. Tätä pidetään arvostettavana ja tätä pitää kunnioittaa. Kuitenkin ikonoklastille voi olla tärkeää, että peli ei edustaisi kristillisyyttä. Jos kristittyä ärsyttää se, että hän näkee peleissä saatananpalvontaa, ateismia ja darwinismia, voi uskonnoton tarvita eikristillistä viihdettä.

Pelien uskonnollista maailmaa koskeva tutkimus antaa uskontokriittiseen projektiin toivoa, sillä useissa pelisarjoissa organisoidun uskonnon väärinkäyttö toimii pelin väkivaltakoneiston selittämisessä - sen lisäksi tietysti, että jokaisen fantasiaroolipelin papit ovat parantajahahmoja joita ilman tiimi ei tule toimeen. Mutta jos pitäisi hakea pelejä jotka ovat mahdollisimman uskontokriittisiä, pitää tietysti pudotella osuvia nimiä.

Vastaan kysymykseen osissa. Sillä se on kenties viisasta.

Jos ihminen haluaa harrastaa ikonoklasmia ilman jumalanpilkkaa, on varmasti viisasta pelata "Disgaea" -pelisarjaa. Pelit ovat "helvetin hauskoja" käsitteen monessa mielessä. Siinä pelataan demonien lähtökohdasta. Peli ei kuitenkaan ole hirveän epäeettinen eikä se loukkaa fundamentalistienkaan näkemyksiä. Peli mukailee niitä kohtuullisen pitkälle. Toki vapauksiakin otetaan ; Esimerkiksi Helvetin taisteluissa tykinruokaa edustavat pinviinin näköiset Prinnyt ovat itsemurhan tehneitä. Ja he ovat helvetissä määräaikaisina. Tätä ei mikään teologia selitä.

Itse asiassa Disgaean näkökulma ei eroa aivan hirvittävästi kristillisenä apologeetikkona vaivaannuttavissa määrin mainetta saanut C. S. Lewis, jonka "Paholaisen kirjeopisto" ottaa kristillisen teologian ja näyttää sen demonien näkökulmasta. "Disgaealla" helvettinäkökulma siis "oikeuttaa" muutoin syntisenä nähtävät taistelut erilaisilla eläimillä, eläimiltä näyttävillä olennoilla, hirviöillä, demoneilla ja ihmishahmoilla. (Osa voi nähdä tämänlaisen ahdistavana ja toisille se on piristävää. Peli voinee ärsyttää fundamentalisteja että miellyttää heitä. Ja sama koskee uskonnottomia.)

Toisaalta jos ei pidä institutionalisoidusta uskonnosta, tarjolla on huippusuosittua huippuviihdettä.
"Final Fantasy" -pelisarjaa nimittäin kuvaa varsin negatiivinen suhtautuminen uskontoihin. Tämä koskee etenkin FFX:ää, jossa uskonnolliset vallanpitäjät estävät teknologisen edistymisen hyökkäämällä sotaisalla "sin" -hirviöllä tahojen kimppuun jotka voisivat teknologiallaan haastaa kirkon sotilaallisen voiman. ; Monissa peleissä on paljon uskonnollista symboliikkaa jota ei kerrota suoraan tarinoina. Vasta tuntemus ja tarkempi mietintä ja niiden asettaminen kontekstiin johtaa uskontokriittisiin kulmiin. Antiteismi näkyy vasta kun katsotaan miten symboleita käytetään. Esimerkiksi FFVII kuvaa perimmiltään jumalansurmaa. "FF Tactics" taas pitää juonenaan sitä, että uskonto ja sen papisto (nimeltään hienovaraisesti pharist preasts) on lietsonut eri maita sotimaan keskenään, jotta he voisivat kiinnittää kaikkien huomion siihen, että saavat sivussa herätettyä henkiin profeettansa.

Final Fantasy -pelit eivät toki huuda tai pilkkaa Jumalaa. Niissä on hyvin vähän pilkkaa tai ikonoklasmia. Itse asiassa pelien symboliikka on kohtuullisen hienovaraista ja sen uskontoa loukkaavat ominaisuudet tulevat esille vasta kun pelejä pelataan melko pitkälle. ; Ja hyvin tarkasti miettimällä "Final Fantasyt" eivät juuri koskaan ole antiteistisiä. Ne moittivat (a) uskontoinstituutioita ja ihmisiä jotka toimivat niiden sisällä ja (b) ne moittivat länsimaista ihmiskuvaa ja tukevat itämaista ihmiskuvaa, ja uskonto on tässä enemmänkin kuriositeetti. ; Tässä mielessä Final Fantasyt voivat innostaa niitä jotka eivät pidä organisoidusta uskonnosta, länsimaisesta ihmiskuvasta tai kristinuskosta. Tämä miellyttää varmasti monia ateisteja, mutta puhtaan antiteismin puute voi silti tehdä FF:n sanomasta epämiellyttävän.

Siksi joskus tarvitaan todella kovaa tavaraa.
Silloin on mentävä lasten pelien puolelle. "Tales of Symphonia" on lastenpeli, joka vilisee puhtaan kristillistä symboliikkaa. Siinä ei pelata demonilla, vaan päinvastoin tuetaan enkelimäistä marttyyriä kohti hengellistä maailman pelastusta. Ja juuri tämä tekee pelistä sanomaltaan äärimmäisen antiuskonnollisen. Ja mikä mielenkiintoisinta, se ei tee sitä pelkästään jumalansurman kautta. Vaan myös sitä kautta, että se iskee uskontojen - ensin kristinuskon ja sitten itämaisten tasapainoa korostavien uskontojen - pelastustarinaa ja maailmanselitystä vastaan.

Pelin ytimessä on Lloyd Irvingin matka kun hän puolustaa Colette Brunelia pelastamaan maailman. Aluksi esitellään viholliset, joita kohdellaan kuten peleissä yleensä tehdään. Muutaman linnoituksen verran peli näyttää jopa ekstrakristilliseltä. Colette saa jokaisen linnoituksen jälkeen enkelimäisiä taikavoimia. Ja selvästi maailman tasapainokin muuttuu paremmaksi. Prosessin edetessä kuitenkin selviää että Colette joutuu todellakin olemaan itseuhrautuva muutenkin kuin asettumalla vaaralle alttiiksi. Hänen minuutensa särkyy pala palalta. Hänestä tulee ikään kuin "ikävän uskovan stereotyyppi" ja ihminen jolla ei oikeastaan ole kognitiota tai sydäntä.

Eikä tämä ollut vielä kaikki. Pian paljastuu, että ulottuvuudet jakavat maailmat ikään kuin kahtia. Marttyyri muuttaa maiden välisiä elinvoiman virtauksia. Näin ollen Colette ei oikeasti pelasta maailmaa, vaan vaihtaa sen suuntaa kumpi maailma on "loisiva" ja kumpi "loisittu". Siksi vastapuolellakin on oma marttyyrien polkunsa, jotka astuvat toimeen kun heidän maailmansa näyttää olevan vaikeuksissa. Empiirisesti kaikki näyttävät pelastavan maailmansa, mutta suurempi mittakaava näyttää että hyvyysarviot on pakko dekonstruoida vahvastikin.

Lopussa tämä "karminen tasapainon hakeminen" puretaan. Tämä tehdään taistelemalla ylöspäin kohti taivaita. Vastassa on esimerkiksi laumoittain sellaisia hirviöitä kuin "Samael". Joka on juutalaisen perinteen kuoleman enkeli, joka on enkeli mutta neutraali - ei hyvä eikä paha. Ja joka on joissain kristillisissä perinteissä liitetty myös itsensä sielunvihollisen alamaiseksi.

Hyvyys, toimiva universumi ja pelastettu maailma, saavutetaan vasta taistelemalla enkeleitä vastaan ja purkamalla tämä tasapainonhakua korostava maailmanrakenne alkutekijöihinsä. Sen jälkeen ei tarvita marttyyriuhrauksia eikä oma onni ole nollasummaisesti pakotetusti jonkun toisen elämän riistoa tai heikompiosaisen aseman hyväksymistä, kun heikkoa asemaa ei voida nähdä oikeutuksena sille, että valtakunta on aikaisemmin riistänyt ja nyt on sitten tasapuolisuuden vuoksi sen vuoro tulla riistetyksi.

Prosessissa hahmojen hyvyyttä korostetaan. Usein uusi tieto todellisuudesta pakottaa uudelleenarvioida tilanteet uusiksi. Siksi esimerkiksi alun stereotypiamuotoinen "hyvä-paha" paljastuukin suuremmassa mittakaavassa rasismiksi. Omiksi tukijoukoiksi aluksi nähdyt enkelit muuntuivat vihollisiksi. ; Tämä on oleellisempaa kuin se, että pelissä on uskonnollinen johtohahmo (Pope) joka haluaa valtaa ja väärinkäyttää systeemiä. Se kun voitaisiin nähdä siten, että yksilö käyttää uskontoa väärin. Mutta tässä vastukseksi laitetaan itse todellisuusnäkemykseen liittyvät ajatukset pelastuksesta. Ja ilman tätä uskonto muuttuu ontoksi aivan eri tasolla kuin Final Fantasy -pelisarjojen symbolisten "(epä)jumalanmurhan" kautta.

Ja koska "Tales of Symphonies" itse asiassa käyttää alleviivattua uskonnollista symboliikkaa läpi tarinansa, se on ikonoklastinen ja jumalaa pilkkaava niin monella tavalla ja monella tasolla, että vain harva peli yltää siihen. Pelin asenne on sekä antiteistinen, ikonoklastinen että jumalaa pilkkaava. Ja maailma, sen symbolit ja aihe käsittelevät uskontoa aivan suoraan. (Ja kaikki tämä lasten pelissä!)

Miten suvaitsevaisuus on helpointa silloin kun se on ignoraatiota

Keskustelin tänään sattumalta ihmisen kanssa joka oli tehnyt oopperaa. Tätä tehdessään hän oli ottanut selvää miekkailusta. Tätä kautta hän oli käynyt miekkailukoulullamme. Hänen mieleensä ei ollut jäänyt se, että Windsor on karismaattinen. Hänen mieleensä oli jäänyt punnertaminen. Hänestä "pedagogeilla olisi sanottavaa" siihen, että myöhästymisestä rangaistaan 30 punnerruksella ja kaikesta muustakin tipahtelee punnerruksia. Rangaistuskoulutus oli hänestä kahlitsevaa ihmiselle joka taiteilijana tarvitsee vapautta.

1820 -luvulta oleva lautanen esittää
taiteellisen ja miellyttävän,
mutta ehdottomasti väärän
tavan harjoitella miekkailua.

En järkyttynyt tästä aivan hirveän kovasti. En vaikka näen punnertamisen tärkeänä osana kurinalaistamista ihan sen takia että miekkailu on vastuullista toimintaa jossa "luova härvääminen" on negatiivinen asia joka synnyttää ruumiita pahimmalla mahdollisella tavalla eli tahattomasti. Sillä vaikka miekkailu on itselleni niitä harvoja asioita joiden kohdalla on kysymys lähes puhtaasta positiivisuudesta. Tai kuten asian itse ilmaisin "Maailma ei ole reilu, karman laki on taikauskoista toiveajattelua, mutta joskus maailma lähestyy sitä asymptoottisesti." Toisen pettymys ja poisjäänti ei ollut minulta pois. Siksi minun oli helppoa olla mielevä.

Hyvin monesti suvaitsevaisuus onkin juuri sitä että ei välitetä. Se on ainakin helpoin tapa synnyttää näitä ajatuksia. Tämä voi selittää sitä miksi kristittyjen on vaikeampaa reagoida kirkkokritiikkiin kuin minun suhtautua miekkailun moittijoihin.

Asia vs. se mitä se edustaa

"Huomasin juuri, että Valion tölkeissä lukee "GMO-vapaa valinta - maidon tuotantoketjussa ei käytetä muuntogeenisiä rehukasveja" No, siihen loppui Valion maidon kulutus." Näin mainitsi facebooktuttuni päivityksessään. Ajatus voi tuntua erikoiselta, koska vaikka ihminen suhtautuisi geenimanipulointiin myönteisesti, hän harvemmin kuitenkaan "vihaa luonnollista ruokaa". Tässäkään tapauksessa syynä ei ollut tämä. Syynä on se mitä tämänlainen lausunto edustaa. "Se, että ne ratsastaa sillä. Se, että Anti-GMO-liike on enemmän uskonto kun ympäristöstatementti. Se, että lehmät sais varmasti ravitsevampaa rehua halvemmalla ja me saatais maitoa paremmalla kustannussuhteella, jos Valiolla ei oltais idiootteja GMO:n suhteen. Luulo tietenki, mutta se punanen lanka tässä on, että GMO-rehussa ei oo mitään pahaa ja on uskomattoman surullista, että Valio näkee tarpeelliseksi mainostaa sitä tölkissään." Kysymyksessä ei siis ole eiGM:än vihaaminen, vaan se, että ei pidetä siitä mitä eiGM edustaa ja mitä asioita sen nimissä vedetään ja harjoitetaan.

Tämänkaltainen asenne on hyvä muistaa kun suhtaudutaan vaikkapa C.S.Lewisiin jonka mielestä ateisteja ei ole, vaan että se mitä ateismiksi kutsutaan onkin pohjimmiltaan Jumalan vihaamista. Ajatus on uskovaisten päässä vahva, mutta siihen on hyvin vaikeaa nähdä puolustajia ateistejen maailmassa. Tässä ei voi kuin ihmetellä Augustinuksen tapaan sitä, että jos minä sanon että "minulla on sisäinen vaikutelma X" että miten joku toinen ihminen voisi kumota tämän. Jotenkin ateistejen viha kuitenkin osataan kristittyjen puolella heitä itseään paremmin. Heillä on kenties vaikutelma siitä että ateistit valehtelevat, mutta tämä ei iske ateistejen sisäiseen maailmaan vaan lähinnä kuvaa ja heijastelee kristittyjen omaa asennevammaista ilmapiiriä, jota he valitettavan usein levittävät yllättävänkin suurella innolla esimerkiksi kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Uskoisin, että tässä onkin taustalla se, että valtaosa uskontokriitikoista ei vihaa Jumalaa, vaan sitä mitä se edustaa. Tällöin argumentteja kumotaan siksi että nähdään että argumenteilla on liikaa vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä maailmassa. Kun uskova ensin tulee selittämään että uskonnollisuus on ihmislajin, homo religiosus -ihmisen, perimmäisin teema ja että jokaisella olisi velvollisuus ottaa sen teemoihin jonkinlainen kanta, he kuitenkin pahastuvat jos tähän vastaa jotain sen tapaista, kuin että Jumala sopii ihmiseen samalla tavalla kuin peukalo sopii silmäkuoppaan. Sitten vaaditaan pahastuneesti argumentteja ja kun ne antaa, niin niiden antamista pidetään röyhkeytenä ja epäkohteliaisuutena. ("Jumalaa ei ole" loukkaa hyvin monia uskovaisia, mutta "Jumala on" ei jostain syystä saa loukata ateisteja.)

Minä en jaksa mennä edes tähän. Jumalasta en mitään tiedä. Instituutiot ovat kuten muutkin ihmisjärjestöt, niissä on aina jotain epäilyttävää, ja ne ovat parhaimmillaan byrokraattisia ja tylsiä ja pahimmillaan kuppaisia väkivaltakoneistoja. Edellinen ei juurikaan kiinnosta, ja jälkimmäinen on kiusa josta on lähinnä hyvä pysyä erillään. Byrokratiaa vastaan käyminen on modernin ajan versio tuulimyllyjen pieksennästä.

Sen sijaan minä vihaan. Esimerkiksi ärsyttäviä kusipääihmisiä ja heidän typeriä huonolaatuisia argumenttejaan ja egoismin sävyttämiä ihmetarinoitaan joihin uskottuaan voi uskoa ihan mihin vain. (Ilmeisesti myös Jumala vaatii tämäntason heittäytymistä.) Kohdistan vihani näihin, koska se on minun kieroutunut käsitykseni oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta ja muista vastaavista hyveistä. Se, että kun en usko että universumissa on karman tapaisia voimia, voin itse olla karman kostava välikappale. Ja jostain syystä he näkevät että moitin sitä puolta jota nämä moittimani asiat näille ihmisille edustavat. Valitan. Useimmiten kysymys on ihmisistä, jotka eivät ole uskonto vaan joilla on hyvin vahva usko. (Ja siksi "usko" ei ole mikään puolustus, vaikka juuri nämä ihmiset usein viittaavatkin että ei pidä pahastua uskolle vain siksi että uskonnot ovat moraalittomia.) Useimmiten voisin jopa tiputella nimiä, mutta jokin epämääräinen säädyllisyyden kaapu estää minua toteuttamasta totaalista Nemesiksen olemustani. Ja siksi asiat jäävät ikään kuin anonyymisti leijumaan. Sellaisessa hengessä, että jos yleisö ei laajasti ottaen osaakaan yhdistää, niin yksilö kyllä tunnistaa sen silti omalle kohdalle osuessaan.

Once upon a time in Nazi-occupied France

Televisio tarjosi Tarantinon "Inglorious Basterds" -elokuvan. Elokuvan, jossa juutalaisista koostettu joukkio tuhoaa natseja. Tarantinon muun tuotannon pohjalta voisi olettaa että kyseessä olisi elokuva kostosta. Tämä juutalaisteema suorastaan huutaa jotain sellaista tilien tasaamista joka annettiin "Kill Bill" -sarjassa buddhalaisuuden ja karman tematiikalle.

Tarantino on kenties ymmärtänyt, että juutalaiset eivät ole buddhalaisia. Tai sen, että juutalaiset kostamassa natseille on liian alleviivaavaa. Tai sen, että yhden ja saman tematiikan toistaminen ei ole tehokasta. Siksi kyseinen elokuva käsitteleekin identiteettiä. Ja sen lopputulemassa on jopa antikostamisen sävyjä. Kosto on tarinapohjalla pinnalla, mutta se ei oikeastaan tee tätä elokuvaa ymmärrettäväksi.

Identiteetti on näytös

Tämä näkyy vahvana stereotypioiden purkamisena. Basterdsejä kuvaa vain julma ja raaka väkivalta. Väkivalta joka ei ole pelkästään tehokasta vaan myös ennen kaikkea sadistista. Hahmojen ympärille kehitetään tarpeetonta piinaamista. Esimerkiksi ajatus Karhujuutalaisesta rakennetaan pelottelulla - ja tietysti sillä, että hän hakkaa sotavangiksi saatuja antautuneita miehiä muusiksi pesäpallomailalla.

Perinteisessä elokuvassa natseista on tehty tietynlaisia hyvin stereotyyppisiä hahmoja. Näiden sijaan elokuva tekee Hitleristä ja Göbbelsistä vakiosymboliensä ympäröimiä pellejä. Perinteisin natsistereotyyppi on laitettu Basterdseihin.

Ja natsihahmoja pääseekin edustamaan miltei romanttinen tarkka-ampuja josta on tehty elokuvatähti. Hahmo, josta on tehty yllättävän kompleksi. Hän on samalla monia ihmisiä tappanut, elokuvatähti joka näyttelee itse itseään, sinisilmäinen kohtelias rakastaja, traumatisoitunut sotilas joka ei kykene katsomaan omasta elämästään tehtyä elokuvaa, rehti mies, joka kuitenkin on valmis tappamaan vaikka naisen jos tämä estää häntä.

Landa on tosin ilmiselvä kammotus.
Tämä on selvää jo alkukohtauksessa,
jossa hän puhuu paskaa oravista.

Ja ennen kaikkea SS -upseeri Hans Landa, jossa stereotyyppistä natsia on pelkästään hänen etunimensä ja keskitasoa oleva sotilasarvonsa.; Landa toki vertaa juutalaisia rottaan, mutta samalla hän itse identifioituu juutalaiseksi. Hän päinvastoin korostaa, että rotta on tehokas olosuhteissa joissa rotta joutuu elämään. Ja hän menee tätä pidemmälle. Hän näkee että kaikki hyöty mitä hänestä on natseille johtuu siitä että hän ajattelee kuin juutalainen. ; Hän ei ole dogmaattinen saksan haukka, vaan mukautuva juutalaisrotta.

Hahmojen valintojen tarkoituksena on luoda mahdollisimman voimakasta moraalista dissonanssia. Basterdsit ovat toimintaidentiteetiltään sitä mitä natsien julmuuteen usein liitetään. Elokuvan natsit taas ovat natseja pelkästään koska heihin on liitetty natsiestetiikkaa. Basterdsien toimintaa ei kuvaakaan "oikeutettu kosto". Elokuvan katsoja ei välttämättä huomaa tätä, jos hän häikäistyy paketista sisällön sijaan.

Nähdäkseni Tarantino tekee tietoisen ratkaisun tehdessään Basterdsien johtaja Aldo Rainesta sadistisen paskiaisen, joka on lisäksi aivan ignorantti saksalaisia kohtaan. Saksan armeijanan ei tarkoittanut samaa kuin natsi -statusta, että natsismi ei ollut koko saksan väestön kannattamaa ja että sotilaatkaan eivät olleet dogmaattisia ideologisteja ja vapaaehtoisia, vaan sotaan velvoitettuja. Stereotypiointi on tässä elokuvassa keinona johonkin johon sitä ei tavallisesti käytetä. Se on jotain, jolla katsojaa ravistellaan.

Tämä oikein ylikorostuu elokuvan loppukohtauksessa, jossa Landa merkitään otsaan piirretyllä hakaristillä. Sillä elokuva tuo muutamaan otteeseen esiin sen, että Basterdsit pitävät siitä että natseilla on uniformu. Siitä heidät tunnistaa. Siksi vaikka moni voisi ajatella että toiveena olisi että sotilas luopuisi sotilasidentiteetistään ja polttaisi sotilaan uniformunsa, Basterdsien logiikka ei perustu natsien identiteetin muuttumiseen vaan sen kätkemiseen. Siksi otsaan kaiverretaan puukolla syvä hakaristi, jotta natsin tunnistaa natsiksi vaikka tämä pukeutuisi ja puhuisi kuin tavallinen hyvä ihminen ja käyttäytyisi sen mukaisesti. Basterdseille natsi on se jolla on hakaristi otsassa. ; Nähdäkseni Tarantino näin tehdessään vittuilee -mikään vähemmän alatyylinen sana ei sovi kuvaukseksi - melko suurelle osalle yleisöään jotka nauttien katsovat juuri tätä elokuvaa.

Pieniä huomioita kielestä.

Elokuvassa on paljon "kielen kääntämistä". Elokuva peräti alkaa kohtauksella jossa Landa saapuu ranskalaiseen kylään ja lausuu hyvällä ranskalla että hänen ranskankielensä on ruosteessa. Hän pyytää kohteliaasti, että talon omistaja olisi avulias, ja säästäisi Landan tankerokielen tuottamasta häpeästä ja vaihtaisi englannin kieleen. Ajatus siitä miksi saksaa puhuva kielitaitoinen natsi puhuisi ranskalaisen torpparin kanssa englantia, kieltä jota kumpikaan ei jaa, on omituinen ja se tiettävästi vinoilee elokuvakulttuurille.

Mutta se on myös enemmän. Se kuvaa natsin kohteliaana. Ja se ottaa esille kieleen liittyvät identiteettikysymykset. Elokuva, jossa natsit puhuvat yllättävän vähän saksaa on tietysti ideana riemastuttava, jos aiheena on identiteetillä sotkeminen. Toki kohtaus paljastaa Landan kielitaidon. Joka taas on tärkeää kun loppupuolella elokuvaa Aldo naamioituu italialaiseksi. Hänellä on ilmeisesti elossaolleista Basterdseista laajin sanavarasto, mutta hänen ääntämisensä oli eeppisen huonoa, huonompaa kuin sillä Basterdsilla joka ei osannut sanaakaan italiaa. Elokuvan katsoja tietää jo siinä vaiheessa kun Aldo sanoo valeidentiteettinsä nimen ääneen, että Landa tietää tämän olevan soluttautuja.

Italia oli valittu sen takia, että Basterdsit olivat joutuneet kellarissa vaikeuksiin sen takia, että heidän saksankielessään oli puutteita. "Omituinen murre" muuttui tiedustelutilanteeksi jossa vaarantui paljon. Basterdsit eivät osannet edes tilata shampanjaa narahtamatta, koska heidän viittomakielensä ei ollut saksalaista. Siksi oltiin valittu italialaisuusidentiteetti - luotettiin että natsit eivät osaisi kumpaakaan.

Pieniä huomioita identiteettipelistä.

Elokuvassa yllättävintä on se, että vaikka Basterdsien julmuus alleviivataan ja alustetaan, elokuva kiemurtelee kuitenkin enemmän tiedustelutasolla. Ihmiset selvittävät toisistaan sitä mitä nämä ovat. Tätä tehdään hyvin metatasoisestikin.

Esimerkiksi kellarissa Basterdsit pelaavat peliä jossa he yrittävät arvata mikä kuuluisa elokuvahahmo he ovat. Tämän selvittämisessä on sitten erilaisia strategioita jotka paljastavat itse pelaajasta hyvinkin paljon. Samalla Basterdsit ovat naamioituneet natsisymboleilla, ja he leikkivät natsi-identiteetillä, ilmeisesti kuitenkaan muuttumatta natseiksi vaikka heillä onkin yllä natsisymboliikkaa. Soluttautumisessa on tietysti jo itsessään kysymys identiteetin varastamisesta.

Kaksoisagentti Bridget Von Hammersmark on sinänsä erikoisessa tilanteessa, että hän on samalla hahmo ja kulttuurinen idoli natseille. Samalla hän haluaa kuitenkin tuhota natsit. Toinen hahmo, itse omaa sotilassuoritustaan itse itseään elokuvaan näyttelevä Fredrick Zoller, on tietysti identiteettinsä kanssa "äärimmäisen metainen". Tositapahtumiin perustuva elokuva ei välttämättä ole tosi, ei vaikka henkilö näyttelisi "itseään".

Natsien ensi-illan teatteriinsa puoliväkisin saava elokuvateatterin omistaja on nimensä vaihtanut "entinen juutalainen" (jos näin voidaan sanoa). Talon alta selviävä juutalaistyttö Shosanna Dreyfusin on muuttunut nopeasti ranskalaiseksi Maximillianiksi joka kykenee vakavalla naamalla juttelutilanteessa sanomaan, että hän on ranskalainen ja että hänen maassaan ohjaajia kunnioitetaan.

Juoni ja tiedustelu.

Itse elokuvan pääjuoni, vapaalla olevien natsien joukkomurhaaminen/salamurhaaminen/joukkotuhonta elokuvateatteriin, koostuu kahdesta toisistaan tietämättä tapahtuvista suunnitelmista. Basterdsit haluavat räjäyttää sen, kun taas elokuvateatterin omistaja haluaa polttaa natsit elokuvateatterista löytyvällä nitraattifilmillä. (Samalla kun valkokankaalta tulee maanista kostonhimoista mielipuolisuutta jossa hän lupaa natseille kuolemaa.)

Henkilöiden identiteetit ovat monella mutkalla ja totuus paljastuu vasta lopuksi - jos sittenkään.

Identiteettien tunnistaminen toisissa ja itsessä, tähän liittyvä "tiedonetsintä" ja kaikki muu korostuu etenkin Landan toimissa. Basterdsit eivät osoita samanlaista nerokkuutta.

Hän selvittää kuka valehtelee ja tekee ristiviittauksia todisteiden kautta selvittääkseen totuuden ; Esimerkiksi kuuluisa saksalainen naisnäyttelijä havaitaan kaksoisagentiksi vain siksi että tämä selittää jalkansa kipsille syyksi vuorikiipeilyn. Jonkin joka on mielikuvissa saksalaista, mutta jota kukaan saksalainen ei oikeasti tee ; Selitys murtumalle onkin Basterdsien antama. (Ja oli ilmeisesti löytänyt tähän puuhaan vuoren jostain Pariisin tienoilta.)

Juonen kannalta kiinnostavaa onkin, että Landa nähdään alusta asti vastavoimana joka voisi paljastaa kaikkien juonet. Tosiasiassa hän paljastaakin ne. Hän paljastaa Dreyfusin jo hänen kanssaan pikkuhentusia syödessään. Basterdsin paperinohut italialaisrooli avautuu italiaa sujuvasti puhuvalle sosiaaliselle miehelle välittömästi. Hän kuitenkin ryhtyy tekemään peliä jossa panoksena on koko sodan loppuminen.

Suunnitelma menee siis syvemmälle kuin pelkkään identiteettien tunnistamiseen. Myös niiden vaikutus tunnustetaan ja niitä osataan hallita. ; SS -natsi tunnistaa yksilöiden arvon ja tiedostaa että kourallinen korkea-arvoisia symbolisia natseja lopettaa sodan - toisin kuin ties kuinka monien ihmisten kuoleminen rintamalla, ties kuinka monen sadan vihollisen ampuminen kirkontornista, ja ties kuinka monen juutalaisperheen teloittaminen ranskalaisten talojen lattioiden alle.

Siksi tarinaa seuratessa onkin ennakkotunto että pommi-isku ei onnistuisi. ; Hitlerin käyttäminen elokuvassa vihjaisi että tuhoa ei olisi tulossa. Sillä Hitler ei ollut mikään Abraham Lincoln, joka kuoli elokuvateatterissa. Historiallisuus on kuitenkin red herring, sillä elokuvan natseilla on vain natsi-identiteetti. Muut piirteet, kuten ä historiallinen osuvuus, eivät yksinkertaisesti ole tärkeitä. Siksi Hitlerin murha saattoi tapahtua. "Elokuva ei perustu tositapahtumiin" vaikka siinä on kuinka historiallisia henkilöitä, natsismin ja toisen maailmansodan tematiikan kautta kautta tietty aika. Ja Pariisin kautta tietty paikkakin. Identiteetti tarvitsee näitä vain koristukseksi.

Ja jos kenties isku onnistuu, niin tuplasuunnitelma tuntui tarpeettomalta joten ajatuksena oli, että toinen suunnitelmista veisi Landan huomion ja se toinen onnistuisi tämän red herringin avulla. Lopputulos on karumpi. Molemmat suunnitelmat onnistuvat. (Ja Hitler kuolemalla kuolee.) Josta seuraa omituista elokuvan klassiselle uhrautumistematiikalle. Useinhan itsemurhaiskua perustellaan välttämättömyydellä. Ne Basterdsit jotka olivat jääneet pommiensa kanssa elokuvateatteriin räjähtivät turhan kuoleman redundanttien suunnitelmien risteämisen vuoksi.

Reines paljastaakin lopussa ignoranttiutensa koristellessaan Landan hakaristillä ; Hänelle natsi on natsi on natsi. Muut eivät kykene tunnistamaan identiteettejä ja olennaisia symboleita. Reines on sodan loppumisen jälkeen sotarikoksen tekevä sadisti, joka tekee tekonsa vaikka se ei ole käskyjen mukaista vaan niitä vastaan. Joka tietää että saa satikutia mutta että on saanut sitä ennenkin, eikä välitä. Se, että tekee makaaberin ja julman teon, ja kehuu sitä mestariteoksekseen tekee tästä apassi-juutalaisista natsintappajista todellakin "kunniattoman paskiaisen". Ja kyllä. Se sanotaan jo otsikossa. Vähän samaan tapaan kuin niissä italoweterneissä jonka kuvastoa Tarantino lainaa elokuvassaan ; Tässä leimana vain ei ole hyvä, paha tai ruma..

Lohdun sanoista riidanhaastuuseen.

Kotimaassa ollut "Kaikella on tarkoituksensa" -kirjoitus kuvastaa teleologisuuden ja pahan ongelman ja lohdullisuuden vaikeaa suhdetta. Onnettomuuden kohdalla selitykset pahan ongelmiin ja kärsimyksiin eivät ole useinkaan kovin lohdullisia ; "Ystäväni ei hyväksynyt sitä, että papin mielestä, onnettumuuteen johtaneella kuolemalla ja kesken jääneellä elämällä olisi joku tarkoitus. Hän erosi tuon papin sanoman vuoksi kirkosta, ja ei ole liittynyt siihen takaisin. Hänen usko Jumalaan kuitenkin säilyi, mutta side instituutiooon ja sen edustamaan opetukseen katkesi." Ei ole vaikeaa keksiä tilanteita, joissa ei uskonnonfilosofinen/teologian historiallinen knoppitieto teodikean ongelmasta paljoa lohduta. Tämä ongelma on ollutkin kirkon yleisessä reagoinnissa esimerkiksi luonnonkatastrofeihin ; Joko on tuotettu surua tämänlaisella tarkoituspuheella tai sitten on oltu ympäripyöreitä humanistihöpöttäjiä jotka jättävät onnettomuuden irrationaaliseksi arvoitukseksi. On selvää että kumpikaan tapa ei miellytä kaikkia. ; Itse asiassa molemmat edellämainitut strategiat suututtavat useimpia ihmisistä jossain määrin. On Jumalanpilkkaa väittää että onnettomuus on tarkoitukseton, mutta on onnettomuutta herjaavalta tai psykopaattiselta väittää sitä soveliaaksi teoksi Kaikkirakastavalta. (Että lisää tälläistä, kiitos Herra!)

Itse asiassa valtaosa pahan ongelmien ratkaisemisesta tuntuu itselleni juutalaisuudelta jossa etäännytään Jeesuksen sanomisista. Kristillinen kannantto siihen onko onnettomuuteen joutuminen merkki Jumalalta, tai johtuiko ihmisen syntymästä asti vammaisuus hänen vanhempiensa synneistä johtuvaa on nimittäin lempeämpi. Niiden kohdalla kysymys ei ole syyllisyydestä. Jeesus opetti meille että "Shit happens - kakkaa tapahtuu" , kun taas juutalaiset korostivat tässä enemmän sitä kantaa että "everything happens for a reason." Tästä erottelusta on vain jostain syystä etäännytty hyvin usein nimenomaan pahan ongelman ratkaisujen kohdalla. Onneksi se sentään ainakin toistaiseksi muistetaan aina kun nähdään vammainen ihminen. (Tosin menestysteologian levinneisyys on kyseenalaistamassa tätäkin.)

Itämainen uskontomaailma tuntee täsmälleen saman jaottelun. "Takkirauta" kuvasi buddhalaisuuden karmanäkemystä ja kritisoi samalla hindulaisuutta kovin sanoin. Hindulaisuudessa karma on "juutalaista" ja buddhalaisuudessa "kristillistä". Hindulaisuudessa entiset elämät kostautuvat ja karma onkin hyvää karmaa ja pahaa karmaa. Buddhalaisuudessa taas on enemmänkin seurauksia. Buddhalaisuudessa on vain karmaa, jota ei voi jaotella hyvään tai huonoon. Ja lisäksi niiden seuraukset ovat monenlaisia, monet niistä eivät ole teleologisia. Toisin sanoen buddhalaisuuden karmassa ei ole koston ja palkitsemisen intentiota eikä edes sitä että kaikki olisi oikeudenmukaista "Jos vaikkapa joudut onnettomuuteen, ei se välttämättä tarkoita että olisit tehnyt jotakin pahaa aikaisemmin. Se tarkoittaa vain yksinkertaisesti sitä, että olit väärässä paikassa väärään aikaan, ja gravitaatio peri voiton tällä kertaa." Hindulainen taas näkisi samassa tilanteessa sen, että takana on moraalinen tai jopa kostonhimoinen voima joka tasaa tilejä menneen elämän pahoista teoista.

On selvää että jos lähtökohdaksi otetaan lohdullisuus, on hindulainen ja juutalainen (ja modernin kristillinen?) asennoitumistapa itse asiassa aika julma ja kova. Kristinusko on näitä lempeämpi ja lohdullisempi, sillä vaikka se ei poista intentiota tai moraalia, se tuo mukaan armeliaisuuden intention. (Mistä seuraa ongelmia pahan ongelman kohdalla koska pitää selittää miksi Jumala kuitenkin hyväksyy onnettomuuden.) Buddhalaisuus taas on lempeä koska se poistaa teleologiaa ja moraalisuutta tapahtumista. (Ja sitten sanotaan että eiteleologiseen maailmaan uskovat ateistit olisivat lähtökohtaisesti julmia ja kovia.)

Todellisuus tietysti voi olla kumpi vain. Teologioissa on jäsentyneisyyttä ja tapahtumiin sitoutumista mutta liitoksien kohdassa kyseessä ovat tulkinnat, eivät tosiasiat. Kun mietitään sitä miten tälläisistä sitten valitaan tai erimielisyyksistä keskustellaan ollaankin usein vaikeuksissa. Esimerkiksi "Takkirauta" on selkeän kiukkuinen hindulaisuudelle eikä hänen kulmaansa voi pitää intressittömänä. Hindulainen olisi erimielinen ja voisi syyttää buddhalaisuuden karmakäsitystä vaikka "idän nihilismiksi" jonka rinnastaisi "ateismin julmaan ja lohduttomaan maailmankuvaan jossa ei ole järkeä koska ilman intentiota katastrofissa ei ole enää mitään hyvyyttä eikä järkeä."  (Keskeinen idea tähän syytökseen ei ole omani, muotoilu sen sijaan on.)

Jungner kirjoitti tähän liittyen "keskustelua keskustelusta" -blogauksen jonka kommentisto oli erittäin valaisevaa. Junger otti lähtökohdakseen Wittgensteinin kielipelin josta seuraa yhteismitattomuutta. Siinä kysymys on vain eri lähtökohdista ja niistä seuraavasta määritelmien eroamisesta ja johtopäätösten eroista "Maailmanparantaja-maahanmuuttaja ja kyynisempi journalisti elävät niin erilaisissa maailmoissa, ettei yhteisymmärrystä edes filosofisemman aiheen termistön käytöstä hevin synny. Tämä johtaa väistämättä toistensa ohi puhumiseen. Sama kielipeliongelma löytyy palkanalennuspuheiden takaa. Toisille palkka on teoreettinen kansantalouden suure tai välineellinen arvostuksen mitta, toisille taas ehdoton edellytys jokapäiväiseen pärjäämiseen. Toisen jalo ele on toiselle pelottava henkilökohtaisen talouden romuttava uhka." Tätä hän jatkaa postmodernismilla jossa mausteeksi laitetaan intressit. "Postmodernismi romuttaa niin yleiset totuudet kuin suuret kertomukset. Maailmasta on tullut sekava paikka, jossa ihmiset nappaavat omiin reppuihinsa ajatuksia sieltä ja täältä. Kirkko on helisemässä, kun kansalaisten hengellisyys on sekoitus kristinuskoa, horoskooppeja ja populaaripsykologiaa." ja ideologiat nousevat esille "Vahva tunnelataus ihmisiin ja asioihin vääristää todellisuuden. Miellyttävän henkilön mielipiteet ja teot tulkitaan miellyttävästi ja toisinpäin. Väärä ihminen ei voi olla oikeassa eikä oikea ihminen väärässä. Saksan jalkapallomaajoukkueen hyljeksitty päävalmentaja puki tämän aikoinaan oivasti sanoiksi: "jos kävelisin vetten päällä kirjoitettaisiin lehdissä etten osaa uida". Motivoituneella ihmisellä on huima kyky vääntää musta valkoiseksi ja toisinpäin."

Ei ole sattumaa että liitän tämän juuri karmapuheeseen. Sillä nähdäkseni postmodernismissa onkin mukana juuri tätä lohduttomuutta. Eri intressien vastakkain laittaminen ei rakenna koskaan mitään rakentavaa kunnioittavaa keskustelua, vaan se on aina julistamista tai riitelyä. (Jos kohtaaminen on hierarkinen se muuttuu julistus-alistamiseksi. Jos tasa-arvoinen siitä tulee riitelyä jossa huudetaan poteroista.)

Tätä kritisoimaan asettui varsin postmoderni tapa. Siinä luokiteltiin ihmistä ja tämän ideologioita ja nähtiin keskustelu strategiana jossa ytimessä on intressi. "Aloitus ja kirjoittaja viestii olevansa sivistynyt ja oppinut henkilö. Tarkkailee tilannetta ulkopuolelta, kuin opettaja" ... "Tekee mikki-hiiri tai aku-ankka- tason analyysin, viittaa filosofiaan, jolla viittaa itseensä, että onpa tässä opiskeltu filosofiaakin. Korostaa jälleen itseään, viittaa kielellä omaan erinomaisuuteensa. Lisäksi sanaleikki palkasta. Pyytää yleisöä huomaamaan näppäryytensä." ... "Haluaa kohottaa tekstiään yleväksi, viittaus ilmaan, tunnelatauksiin, vääristynyt todellisuus. Tekosyvällistä kökköä, vertaus. Jeesus-syndrooma. Olin kaiken huipulla, yleisradio." ... "Kotipsykologiaa, motivointia. Kävi pitämässä metropolia amk:ssa mikkihiiri-tason motivointipuheen, vaikka pääsi omiin asemiinsa puolueen jäsenkirjan avulla. Esiintyy järjellisenä viittaamalla miten muut jättävät järjen ja tolkun narikkaan. Laittoi itse outoja viestejä youtubeen ja lauloi halinalleista. On tunnelatautunut ja mielestään jalo - tilillä miljoona euroa. Vastustaa pahaa ja epä-älyllisyyttä." ... "Palaa kirjoituksen alkuun ja viestii omaa sivistyneisyyttään. Puhuu ilmiöistä menneiltä vuosikymmeniltä. Kertoo olevansa sekavassa maailmassa. Jälleen Jeesus-syndroomaa. Kertoo, että tietää hengellisyyden, psykologian ja uskontojen salat. Hänellä on tieto." ... "Vaihtaa minän korostuksen meihin, mutta viittaa että hänellä on ratkaisu. Puhuu luottamuksesta. Miljoona euroa tilillä edelleen. Ja paljon enemmän. Pelkää menettävänsä rahansa. Ei kestä konflikteja, heikko luonne. Tarvitsee hyväksyntää, heikko johtaja." ... "Loppulauselma, vetoaminen menneisyyteen, rinnastaa itsensä historian henkilöihin. On mielestään valistaja. Loppuun viittaus youtube-videoihinsa ja outo vertaus, jolla haetaan lukijan jäämistä pohtimaan kirjoitusta. Eli pelkkää p***aa demarin vaatteissa."

Ylläoleva teksti on tietysti kauttaaltaan täynnä ad hominemia, jossa syytetään mutta ei perustella. Se on sellaisenaan epäargumentti. Mutta siinä on kuitenkin tulkinta jossa kohde analysoidaan tämän intressien ja viiteryhmien kautta. Ja sellaisena se tekee siitä erittäin postmodernin normireaktion. Ongelmana on tietysti se, että tälläinen syyttely on helppoa. Se voidaan tehdä aina. Jos ei heittele filosofeja, ei ole reflektoinut näkemystään, on kyvytön ajatteluun, ei ole tutustunut. Jos heittelee on snobi dorka. (Tämä on itse asiassa strategia joka on uskonnottomalle tuttu strategia uskontokeskustelusta. Ensin vaaditaan kannanottoja ties miltä ihmealoilta ja sen jälkeen kun on hävitty syytetään että toinen on elämätön ja ylpeä paskiainen ja kaikkien alojen mestaroija, joka tekee tätä ihan vaan ylpeyttään.)

Jukka Hankamäki tuo tähän kuitenkin mukaan nähdäkseni viestiketjun arvokkaimman panoksen. Hän nimittäin huomauttaa että Jungnerin lähtökohta suorastaan kerjää tämänlaista ylläolevaa retostelua. Syy on se, että se ei pohjimmiltaan kykene nousemaan tätä parempaan. Siinä on vain enemmän filosofista snobbailua ilman sitä laatua.

"Ei ole ihme, että keskustelu jauhaa hakoteillä, kun tunnetaan vain Wittgenstein ja postmodernismi!Kummallakaan ei ole ollut oikeastaan mitään annettavaa poliittisen keskustelun järkevöittämiseen.
   Wittgenstein uskoi ensin maailman ja sanan vastaavuuteen, kunnes joutui tunnustamaan persoonalliset merkitykset ja päätyi myöhäiskauden näkemyksiinsä useasta yhtäaikaisesta kielipelistä. Tätä puolestaan postmodernistit ja jälkistrukturalistit jatkoivat ajatuksella useista diskursseista, jotka ovat vertailukelvottomia ja yhteismitattomia. Siis vallitkoon relativismi, he ajattelivat.
   Sen sijaan poliittista yhteisymmärrystä voisi hakea filosofian dialogisuudesta, jonka Paavaleita ovat olleet Emmanuel Lévinas ja Martin Buber. Sekä tietysti Sokrates ja Platon (mainitsen heidät vain, koska eihän klisee pysy elinvoimaisena, jos sitä ei käytetä). Dialogin sijasta vallitsee nyt yhtäaikaisten ja päällekkäisten monologien sirkus.
   Myöskään dialogisuuden ei pitäisi olla "häiriöttömän kommunikaation" tavoittelua, kuten muiden muassa Habermas ajatteli, sillä objektiivisuuden ihanteen sisällä kytee totalitarismi. Sen sijaan moniäänisyyden tunnustaminen on hyväksi. Mutta sinänsä hyvä, että poliitikot panevat merkille keskinäisen keskustelunsa populistisuuden."
Tämä korostaa sitä että maailmankuvat eivät ole tasa-arvoisia, mutta että yhden maailmankuvan suojelu poliittisen korrektiuden ja kohteliaisuuden kautta eivät ole järkeviä vaihtoehtoja poliittisessa keskustelussa.

Itse olen sitä mieltä että poliittinen keskustelu ja maailmankuvahöpötys ei ole koskaan samaa kuin tieteenfilosofinen keskustelu - se vain ihanteessaan lähestyy tätä. Koska olen Quinelainen, näen vahvasti että rationaalinen keskustelu tiivistyy lopulta käsiteverkkoon jossa kaikki on tieteellisesti testattavissa ja testattua. Mutta olen samalla realisti ja tiedän että emme ole saavuttaneet kovin täydellistä tiedon tasoa joten joustamista on pakko sallia jos puhutaan maailmankuvista ja vastaavista.

Nähdäkseni on hylättävä objektiivinen totuus ja sen mukana tuleva dogmaattisuus että relativismi. Postmoderni keskustelu jossa keskiössä on yhteismitattomuuden tunnustaminen johtaa vain siihen että ohipuhuminen hyväksytään koska uskotaan että muuta ei voida. ; Maailmankuvien rapsuttelu on vaihdettava kriittisyyteen. Riitely on muutettava ohipuhumisesta väittelyyn. Harhaoppisuus ja virheiden teko on otettava hyväksyttävämmäksi, oleellisemmaksi osaksi ihmisyyttä ja maailmankuvallisuutta. ; Tämä ei tietysti muuta sitä että karma ja pahan ongelma jäävät ainakin toistaiseksi mielipidekysymyksiksi. Mutta nämä ehdot muuttaisivat oleellisesti sitä nykytilaa joka perustuu vain kyykyttämiseen ja poteronkaivuuseen. (Nykyihmiset tosin tuskin ovat valmiita tai halukkaita luopumaan tästä. Koska poteronkaivuun loputtua he eivät olisi suojassa. Ja kyykyttämisen loputtua he eivät voisi tuntea olevansa "kunnolla oikeassakaan".)