Ideologisessa rakkaudessaan pettyneille

Ylläoleva laulu on "Midsomerin murhat" - televisiosarjaa varten tehty folkmusiikkia edustava tai sellaista imitoiva kappale. Kappale on romanttinen. Äärimmäisen romanttinen. Mutta ei sellaisella tavalla josta tehdään "romanttisia komedioita". Kappale kuvaa pettymystä. Pettymystä jonka jälkeen voi tehdä kauheita tekoja. Pettymystä joka imee merkityksen ja hyvyyden kokemuksen elämästä. John Henryn kohtalo on täynnä merkitystä ja tunnetta. Pettymys ja julmuus eivät estä näiden läpiromanttisten teemojen läsnäoloa. Kappale edustaakin melodraamaa. Siinä on kenties merkitystä siirappisuuteen ja pömpöösiyteen asti. Joidenkin makuun liikaa.

Se on jotain jonka liitän tässä merkityksettömyyden tunteeseen ja nihilismiin. Tai siis oikeastaan vihjaan että ylläoleva laulu ei ole nihilistinen. Ja se ei ole nihilistinen sellaisin syin joiden ymmärtäminen on tärkeää. Koska sen jälkeen voi tiedostaa miten ylikäytetty ja ennen kaikkea väärinkäytetty sana koko "nihilismi" on. Käsittelen tässä nihilismiä nimenomaan siinä kontekstissa missä se tuntuu olevan ihmisille tärkeä. Eli etiikassa.

Nihilismi ja ei-siihen-johtavat-seuraukset

Tässä kohden on syytä aloittaa L. J. Mackien teoksesta "Ethics". Hän tavallaan tuo esiin jotain hyvin oleellista "The denial of objective values can carry with it an extreme emotional reaction, a feeling that nothing matters at all... Of course this does not follow; the lack of objective values is not a good reason for abandoning subjective concern.." Sillä kun katsoo nihilismikokemuksien kuvauksia, voidaan huomata että niissä on kyseessä yleensä syvä tunteilu.

Kuvauksissa lainataan helposti Nietzscheä koska hänellä on sanonta jota voidaan käyttää vertauksena. Ja kuten useita vertauksia, sitä voidaan käyttää harhaanjohtavalla ja puutteellisella tavalla. Vertaukset, toisin kuin kalkyyli, ovat monitulkintaisia. Kyseessä on tietenkin "kun katsoo kuiluun, kuilu katsoo takaisin" -vertaus. Tässä kohden henkenä on se, että on koettu jotain joka sitten on hyvin raskasta ja vaikeaa. Ja tämä sitten koetaan todistuksena tyhjyyden takaisin katsomisesta. Eikä esimerkiksi siitä, että jos katsoo maailmaa rationaalisesti niin sitten maailma näyttäytyy rationaalisena. ; Nietzschehän toisaalta esitti että jos on epävarma teon (laadullisesta) hyvyydestä tai huonoudesta, se on syytä jättää kokonaan tekemättä. Ja että kaikki mikä tehdään rakkaudesta tehdään hyvän ja pahan tuolla puolen.

Tämä johtuu siitä että nihilismiä ei ymmärretä erottaa pettymisestä. Tässä voisi auttaa vanha aforismi siitä, miten kyynikot eivät ole menettäneet ihanteitaan vaan sen sijaan he ovat pettyneitä optimisteja. ; Jos ei ole mitään minkäänlaista toivottavuutta, niin miten sitten voimme ylipäätään pettyä? Tämä on se oleellinen kysymys aiheesta. Se, joka jätetään kysymättä. Se on helppoa jättää kysymättä koska annetaan periksi tunteilulle.

Ongelmana onkin se, että kyyninen ei ole nihilisti. Esimerkiksi minä olen hyvin kyyninen hahmo. Sellaisella tavalla jossa asioilla on liikaakin merkitystä. Jonkin asian puolesta tai jotain vastaan vihastuva nihilisti olisi hyvin erikoinen. Sillä tälläisissä tilanteissa on yleensä kyse moraalisesta arvottamisesta. Itse asiassa usein suuttumustani kuvaa myös pettymys siihen että ihmiset eivät ole täyttäneet ihanteita. Ja kun tätä tapahtuu jatkuvasti, on tietenkin luontevaa että kirjoitan paljon siitä miten ihmiset ovat epäonnistuvia. (Tai paskiaisia, kusipäitä ja idiootteja joiden pitäisi ihmiskunnan parhaaksi rakentaa kehäpäätelmän sijasta sellainen kehä joka lähtee heidän autonsa pakoputkesta ja menee sitten auton sisään auton etuluukusta. Tämä on kuitenkin se miten asian ilmaisen.) Kun odottaa liikoja, huonous on se joka hieroo naamaa itseensä.

Miten niin ei johda?

Ylläolevat ovat tietenkin väitelauseita. Mutta niiden hyvyyttä voidaan arvioida ottamalla nihilismin määritelmät esille. Tärkein asia on huomata, että määritelmiä on useita.Tähän liittyen Philosophical Disquisitions -blogissa vinkattiin mainioon Guy Kahanen tutkielmaan nihilismistä. Kahane on siitä hyvä lähde, että hän ei oikeastaan varsinaisesti mitenkään tue tai puolusta nihilismiä, hän enemmänkin lähestyy ja määrittelee sitä. (Minä taas tässä käytän tätä tekstiä raaka-aineena jonka avulla nostan esiin tiettyjä asioita. En jaksa tehdä referaatteja. Itse teksti on mainio ja se kannattaa lukea itse. Kokonaan. Sitä kautta voi saada sitten raaka-ainetta sille omalle agendalle. Joka on lukijalle varmasti rakkaampi kuin minun agendani.)

Nihilismin määritelmät ovat keskenään erilaisia. Mutta niissä on yhteisiäkin teemoja. Jos otetaan väitelause jonka mukaan "Mikään ei ole hyvää eikä pahaa" ("Nothing is good or bad.") ja "kaikki arvottavat väitelauseet ovat vääriä" ("All evaluative propositions are false.") , ollaan hyvin vahvassa metaeettisen nihilismin virrassa. Tässä kysymyksessä on se, että arvottavuutta ei ole, millään ei ole merkitystä ("Nothing matters").

Tämä on paljon vahvempi väite kuin relativismi. Relativismissa kun esitetään että on olemassa jotain arvioita. Relativismi on moniarvoisuutta. Sitä että jos otetaan eri moraalilähtökohdat niin sitten tulee erilaisia lopputuloksia. Moraali voi riippua kulttuurista tai subjektin henkilökohtaisista tunteista. Joka ei tarkoita että niitä ei ole olemassa tai ne eivät viittaisi johinkin. Periaatteessa tämä kannanotto on vähän sama kuin jos väittäisi, että (a) matematiikkaa ei ole olemassa sen jälkeen kun matematiikka tajuttiin aksiomaattiseksi järjestelmäksi jossa itse asiassa on useita keskenään erilaisia matematiikkoja ja (b) väitettäisiin että jos jostain ei ole tietoa sitä ei voi olla olemassa.

Isoin väärinkäsitys on helpohkoa esittää

Karkeasti ottaen tilanne tiivistyy siihen että Kahane kuvaa loogista päättelyketjua. (Muotoilen sen seurattavuuden helpottamiseksi, ja sen takia kohdat on esitetty tavalla jolla olen sen esittänyt. Mielestäni tämä on selkeämpi mutta sisällöltään sama kuin esitetyssä tekstissä.) Se on yhdenlainen argumentti nihilismille. Se on loogisesti validi ja se nojaa kahdelle premissille.

"Some metaethicists hold that"...
"(1) Nothing matters objectively."...
"(2) For something to matter just is for it to matter objectively.
And from (1) and (2), it simply follows that
(3) Nothing matters."
...
"It’s not particularly surprising that few metaethicists explicitly endorse both (1) and (2)."


Jos väittää että nihilismi on relativismia unohtaa täysin premissin (2) olemassaolon. Ja logiikassa kyse on siitä että tälläiset asiat otetaan huomioon. Siksi ilman tälläisten ehtojen tiedostamista kokonaisuus muodostaa "synynymisaatiota" jossa vain väitetään että asiat ovat samoja. Ja tämä johtaa siihen että lopputulos koostuu argumenttejen ja logiikan sijaan väitelauseista jotka ovat rakenteeltaan ja suhteiltaan kehäpäätelmäisessä suhteessa. Tätä kehää ylläpitää logiikan ja järjen sijaan tunteilu ja se että sama statement voidaan kritiikin koittaessa toistaa sellaisenaan vähän kovemmalla volyymilla.

Toisin sanoen hyvin usein nihilismin ja relativismin sekoittamisen probleemana onkin se, että ihmisen tulisi olla sitoutunut hyvin määrätynlaiseen moraalikäsitykseen. Objektiiviseen moraaliin. Usein metaeetikot käyttävät moraalin määritelminä useita eri malleja joista jotkut ovat suosikkeja. Mutta on omituista rajata kaikkea moraalia ja moraalittomuutta koskeva hyvin tiettyyn ja rajattuun ehtoon.

Tämä sopii mielestäni hyvin yhteen tuon alun kappaleen kanssa. Joku joka uskoo oikein tiukkaan "True Loveen" voi todella ajatella että hänen rakkautensa on objektiivista ja jos joku ei anna vastarakkautta, kyseessä on petos. Ja jonka ulkopuolella on vain tyhjyys ja rakkaudettomuus. Itse sulho voi olla sitoutunut morsiameen toisaalla. Eli heti jos näet että objektiivisen moraalin lisäksi on olemassa muitakin moraalisia tapoja - kuten yksilöllisiä moraalisia kokemuksia jotka ovat tunteilua mutta sidottavissa moraaliseen käyttäytymiseen, tai sitä että kulttuuri määrittää jonkun teon hyväksi ja pahaksi - niin koko päättelyketju loppuu siihen eikä moraalin epämääräisyydestä seuraa moraalittomuutta. Aika harva uskoo että jos ei rakasta jotain tiettyä ihmistä, niin sitten tämä ihminen ei voisi kokea rakkautta lainkaan. Rakkaudessa pettyneelle tilanne voi kuitenkin näyttäytyä näin, subjektiivisesti ja yksikkönä. Ei minään kaikenkattavana pääsääntönä joka kuvaa kaikkia ihmisiä ja tilanteita. Ja niin nihilismisyytöksiä ja siihen liittyviä asioita usein kohdellaan. Kuin ne olisivat määritelmällisiä seurauksia ja yleistyksiä joista poikkeaminen ei ole mahdollista.

Mutta entä jos annetaan tunteilulle tilaa?

Toki tässä on syytä havaita että nihilismille on olemassa toinenkin liitos. Ja se on siitä hankala että olen tavallaan kirjoittanut sen ylle. "Nothing matters". Se voi olla paitsi metaeettinen lausunto, niin myös tunnereaktiota koskeva lausuma. Koska "merkitys" saa sanana eri sisältöjä tapahtuu helposti siirtymä ajatuksesta aivan toisenlaiseen ja sitten näitä pitää samana. Tällöin lopputulos on enemmänkin muotoa "We have no reasons to do, want or feel anything".

Tämä on monta kyynärää lähempänä tunteilua. Siinä mielessä että se ottaa kantaa tunteisiin. Mutta se on silti on hyvin kaukana siitä että "jos katsoo kuiluun niin ahdistaa ja tuntuu pahalta" -tulkinta kuiluvertauksesta on tässä mielessä aika alleviivatun omituinen. Noin muotoiltuna mielikuvat menevät enemmän kohti stoalaisuutta kuin itkeskelyä. ("If nothing matters, there couldn’t be reasons to respond to this fact with any emotion or act.") Asiat eivät yksinkertaisesti ole huonommin ja epäeettisemmin jos nihilismi on totta. ("If nothing matters, this couldn’t make things bad, or worse.") Tämä ei toki poista sitä tosiasiaa että nihilistillä ei ole mitään syytä myöskään luopua negatiivisista tunteistaan. Eihän muutostila ole sen kummempi. (Stoalaiset tunnistivat jollain tasolla tämän ongelman ; He kuvasivat koiraa joka on kytketty härkävankkuriin. Koira voi kävellä pystypäin vapaaehtoisesti tai raahautua vastaan taistellen. On mielenkiintoista miettiä että jos koiran kohtalo on ennalta fortunan eli kohtalon määräämää, niin mitä hiton väliä sillä on raahautuuko koira vai käveleekö se.)

Kuitenkin puheena on usein että on luonnollista pettyä ja kokea kauheita kokemuksia "kuiluun tuijottamisesta". Ja että tämä on väistämätöntä. Ja että asiat ovat näin ja että tähän tapahtumiseen on hyvä syy. Tässä tavallaan sekoitetaan masennus ja nihilismi. Tavallaan. Kahanea lainaten "In considering this question, we should distinguish feeling that nothing matters because one is depressed and feeling depressed because one believes that nothing matters. It is only the latter that concerns us here." Kenties tässä sekoitetaankin tunteita liiallisella analogisuudella. Eli jos masentunut tai pettynyt kuvaa elämäänsä merkityksettömäksi, niin tästä seuraa se että ajatellaan että merkityksettömyys on tätä depressiota ja vain sitä.

Tässä löydetäänkin erikoisista paikoista.

Mutta omituisuus ei lopu tähän. Kahane nimittäin tuo esiin asian joka tavallaan hätkähdytti itseäni. En nimittäin ollut lainkaan tullut ajatelleeksi sitä, että tosiasiassa valtava määrä modernista konservatiiviudesta on määritelmällisesti metaeettistä nihilismiä. Vaikeus huomata tätä voi johtua siitä että usein juuri konservatiivit pelkäävät arvotyhjiötä ja taistelevat nihilistisiksi näkemiään asioita vastaan. Toisaalta kun tietää miten epämääräistä ellei peräti virheellistä tämä argumentointi on, ei pitäisi yllättyä. Mutta kenties muiden syyttäminen nihilismistä todella vie huomiota syrjään siitä että he itse edustavatkin sitä nihilismiä. (Nietzschen kuiluvertausta jatkoraiskaten voisi kysyä kysymyksen ; Ovatko he taistelleet liikaa kuilua vastaan? Ja leikkiä sen jälkeen, että se oli retorinen kysymys.)

Näkemys on siitä kiinnostava että se vihdoin sitoo asioita siihen tunteiluun. Ei toki sellaisella tavalla joka viehättää konservatiiveja joiden asenne on tuota tunteilun harjoittamista.

Konservativismissa on Kahanen huomion mukaan usein flirttailua metaeettiselle nihilismille. Sen sijaan he korostavatkin sitä että miten kätevää ja hyödyllistä on tehdä jotain asioita. "We have sufficient non-moral reasons to hold on to moral discourse and practice." Näistä mieleenpainuvia ovat esimerkiksi viittaukset siihen että Weberin mukaan uskonto ja moraali ovat yhteiskunnan liimaa. Myös viittaukset kulttuurievoluutioon ja yhteiskunnan säilyvyyteen ovat tavallisia. Kysymyksessä onkin se, että moraali ei ole moraalista vaan moraalin ei-moraalisesta arvosta ("morality’s non-moral value".) "Now to claim that morality is a useful fiction to which it might be justified to hold on is to invoke evaluative and normative notions." ... "Since these philosophers reject objective values and reasons, these phrases cannot refer to objective values or prescriptions."

Tässä toki voidaan esittää kysymyksiä siitä että miten ihmeessä yhteiskunnan säilyminen on arvokasta jos moraalia ei ole. Tämä muistuttaa aivan syystä siitä että hyöty itse asiassa pitää helposti sisällään moraalisia arvostuksia. Mutta periaatteessa voidaan määritellä että hyötyä on monenlaista ja vaikka ne pitävät sisällään arvostuksia, niin kaikki arvostukset eivät ole eettisiä tai moraalisia sellaisia. Joten tilaa ei-moraaliselle hyödylliselle yhteiskunnan pitkäikäisyydelle voi olla silti tilaa.

Onkin tavallaan ilmiselvää miten nykyajan konservatiivit edustavat käytännön nihilismiä hyvinkin usein. Vaikka he ovat nimellisesti kovimpia objektiivisen moraalin puolustajia joista relativismi on liian kaaoottista. Sama on hyvin vahvasti mukana myös uskonnossa. Uskomiseen uskominen on hyvinkin suosittu strategia. Eli korostetaan että Jumalan olemassaololla ei ole merkitystä koska se on turha kysymys. Koska pitää hakea ei-jumalan-olemassaoloon liittyviä teemoja kuten onnellisuus jonka saa uskomisella. Eli jos uskominen pidentää elämää ja tuo yhteisöllisyyttä niin uskonto on sitten perusteltu "ikään kuin Jumalan olemassaolemattomuudesta riippumatta ellei peräti huolimatta". Toki ilmiö ei ole uusi. Onhan jo Pascalin vaa'assa kyse periaatteesta jonka mukaan Jumalan olemassaolon todennäköisyydellä ei ole mitään merkitystä koska pitää pitää silmät kiinni mahdollisessa palkinnossa. Nykyaikana tämä teema on kuitenkin hyvin vahva. (Jumalatodistuksien läpikäyntejä pidetään irrelevantteina. Osa pitää tätä jopa lähtökohtaisesti paheksuttavana.)

Toki konservatiivikin voi halata nihilismin sijaan moraalin tuolle puolelle menemistä.

Jopa "Takkirauta" -blogissa jossa arvotyhjiötä ja nihilismiä yleensä pidetään pahana, on arvioita joiden mukaan tiedostetaan vahvastikin se teema mikä tämän blogin ytimessä on ollut. (Sen johtopäätöksiä ei ole vaan uskallettu vetää niihin kohteisiin joiden paheksunnasta blogisti pitää.) "Ruukinmatruuna on raskasmielinen otus, ja buddhalaisuudessa ruukinmatruunaan vetoaa sen pessimismi maailman suhteen, optimismi täältä poispääsyn suhteen, armottomuus ja ehdoton oikeudenmukaisuus. Karman laki on sekä täysin armoton että ehdottoman oikeudenmukainen, ja oikeus pääsääntöisesti ei toteudu maan päällä tai toteutuu irvikuvanaan." Karman laki voi tuntua julmalta, mutta se ei ole sama kuin moraalin puute. (Ja toisaalta jos karma tasaa menneet tilit niin mitä muutakaan tämä kärsimys on kuin sitä etä oikeus toteutuu maan päällä? Muotoilu ei siis kenties ollut ihan hirveän buddhalainen, vaikka taustaeetos tietenkin on.)

Toisaalta sama teos kehuu Jim Goadia. Ja kehuu tätä tavalla joka on hyvin tuttu niille jotka tiedostavat mitä Nietzscheläinen yli-ihminen hänen filosofiassaan (eikä sen irvikuvassa) on. "Jim Goad ei ole ilkeä eikä hän ole tyhmä. Hän on itse asiassa mennyt rehellisyydellään ilkeyden tuolla puolen: brutaali rehellisyys ja ankara loogisuus ja johdonmukaisuus vievät ihmisen ilkeyden tuolle puolen, sanomaan sanoja, jotka ovat ilkeitä ja loukkaavia, mutta silti totta ja sine mala fide sanottuja. Jim Goadin tyyli on julma, repivä ja armoton. Hän ei säästele sanojaan eikä usko ihmisyyteen. Mutta silti niiden takana on jotain samaa kuin ruukinmatruunalla itselläänkin: syvä sääli - siis sääli ihmisyyttä kohtaan, sääli tätä maailmaa kohtaan ja sääli elämää yleensäkin kohtaan. Sanotaan, että elämä on tragedia idealistille ja farssi kyynikolle, ja ensimmäisen se itketyttää ja jälkimmäisen vaivaannuttaa." Hekään eivät kenties ole niin nihilistejä kuin voisi luulla.

Kenties kaikki puheet uskonnosta Weberin teorian mukaisten yhteiskuntien rakennusmateriaalina ja puheet kulttuurievoluutiosta ja vastaavista eivät olekaan nihilismiä. Vaan sitä että nykyään ei ole kätevää viitata uskontoon politiikassa. Koska ihmiset jotka ovat erimielisiä uskonnosta eivät vakuutu. Politiikassa yritetään usein vakuuttaa muita menemällä neutraalille tasolle. Kun yleisö kuuntelee yhteiskunnan säilyvyyttä olivatpa kristittyjä tai pesunkestäviä ateisteja, on tämä tietenkin kätevä asia "heittää esiin". Taustalle voidaan sitten uskoa että oikeasti asia tietenkin johtuu vaikka siitä että Jumala suojelee niitä jotka häneen uskovat. (Mukaanlukien yhteiskuntiaan.) Ja tässä taustallaolemisessa voikin olla jotain sellaista joka ei tartu sinänsä oikein tehtyyn argumenttianalyysiin. ("Kaksinaamaisuutta", "omien motiivien salailua", "omista agendoista valehtelua" sanoo idealisti. Tai ateisti. Tai minä. Mutta kukapa ei joskus tämänlaista politiikassa tekisi. Ja omassa elämässä. Tosin tällä ei ole väliä koska tu quoque ei ole argumentti ja kaksinaamaisuus on kaksinaamaisuutta vaikka kaikki sitä tekevätkin.)

Kenties useimmiten kun näemme jossain nihilismiä, vastassa onkin vain pettyneitä romantikkoja jotka eivät osaa päästää irti romanttisista ideaaleistaan. (Koska ovat pettyneitä ja kuvaavat asennettaan pessimistiseksi. Eivätkä vaan mene ja ole. Tällaisistä ihmisten maailmasta luomista malleista vapautuneina.) Jos näkee nihilismin ja arvotyhjiön jossain ihmisryhmässä, niin tosiasiassa syynä voi olla se että nämä ihmiset eivät vain rakasta sinua, tai useammin ideologiaasi. Pitäkää tällaisissa tilanteissa veitset käyttämättä.