Abortti ja hyve

Amerikan aborttimuutos on tuonut aborttikysymyksen melko muodikkaaksi. On melko mielenkiintoista huomata, miten keskustelussa nousee esiin heittoja kuten "It is not virtuous to call baby a not-baby and then kill it." ja "Liberals know that the fetus is baby and I am tired to pretend otherwice.".

Asenteesta; Pakotetut määritelmät

Aborttikysymys, noin yleisesti, on sellainen että se on muutoin yksi niistä harvinaisista aiheista joissa arvokonservatiivit ovat vilpittömiä. Usein ei voi olla ajattelematta miten paljon tietoista propagoindia, tahallista omien kantojen piilottelua ja muuta vastaavaa. (Muistatteko ajan kun Jordan Peterson leikki ei-konservatiivia ja ei-kristittyä. Kun hän esimerkiksi Joe Roganin podcastissa luoneensa "kristillisten ateistejen" alakulttuurin. Pepperidge farm muistaa.) Mutta tämä vilpittömyys saattaa olla avaintekijä kun mietitään sitä, miksi näemme tämänlaisia lausumia.

Konservatiivit ovat monesti hyvin yksinkertaisia siinä mielessä, että he elävät hämmentävän vahvasti reifikaatioissa. Kartta ja maasto menevät sekaisin keskenään. Ja siksi heillä sanat eivät ole keksintöjä vaan objektiivinen osa asiaa. Ja he todella, siis todella, uskovat että sikiö on vauva. Ja he eivät pysty käsittämään, että asiasta voi olla erilaisia mielipiteitä. Siksi vastapuoli nähdään vilpillisenä.

Vastaava löytyy tietenkin myös uskonnosta. He näkevät, että ateistit eivät oikeasti ole ateisteja ja tietävät sen. Ja siksi vain vihaavat Jumalaa. On hienoa kun he näin voivat ohittaa argumentaation ja vain määritellä olevansa oikeassa luomalla tämänlaisen nihiloinnin. (Nihilaatiossa kritiikin tai erimielisyyden olemassaolon ennustamalla kiinnitetään huomio argumenttien sijaan siihen että argumenttien olemassaolo on psykologisesti selitetty.) Mikä kertoo siitä miten vaihtoehdoton mutta vilpitön usko Jumalaan heillä on. Uskovainen valehtelee monista asioista mutta vakaumus lienee siis hyvinkin tosi.

Varsinainen ydin; Hyve

Kun kuuntelee aborttia puolustavia argumentteja ja ihmisiä, on melko selvää että tätä kysymystä ei tehdä siitä näkökulmasta että abortti olisi hyve. Siksi virtue -sanan käyttämällä tavallaan implisiittisesti väritetään keskustelukenttä siten että abortin on oltava laillista ja hyväksyttävää jos ja vain jos se on hyveellistä.

Kuitenkin tosimaailmassa me hyväksymme;
1: Neutraaleja ei-hyveellisiä asioita jatkuvasti. Sallimme oman lempivärin valinnan. Sallimme sen että teemme triviaaleja ei-hyveasioita olevia valintoja kaupoissa ja kaduilla. Selvästi asian ei tarvitse olla hyveellistä ollakseen sellaista että sen rajoittaminen on jopa pahuutta.
2: Sallimme pahoja ja haitallisia asioita, kuten tupakointia, jatkuvasti. Koska niissä yleensä vahingoitetaan lähinnä itseä.
3: Ja kun kuuntelee viime vuosien arvokeskustelun sanoja, voi havaita että tosiasiassa moni ihminen on valmis puolustamaan pahoja asioita ja pitävät pahojen asioiden rajoittamista paheellisena. En siis puhu vääristä mielipiteistä enkä edes konservatiiveista ja kristityistä vaikka näiden kutsuminen pahuudeksi ei olisi vastoin syvimpiä mielipiteitäni. Puhun siitä kun kuunnellaan sympaattisesti normaalia arvokonservatiivia joka kertoo että ei ole rasisti vaan joka päinvastoin pitää rasismia pahana, mutta on silti sananvapauden puolesta valmis antamaan natsilippujen liehua kadulla ja jolle natsiaatteen julistaminen on sananvapauden parissa. No. Olenpa itsekin vastustanut natsien lyömisiä vastaavin periaattein. Ja näen että pornografiassa on paljon hyvin ongelmallisia puolia ja näen siksi tarpeen siihen että keskitytään ns. eettiseen pornoon ja työoloihin tässä. Mutta näen silti että Larry Flynt on ollut oikeassa kun on puhunut vapaudesta pornon yhteydessä. Valitsemme usein paheellisen olemassaolon jonkun toisen hyveellisen asian priorisoinnin edestä. Ja selvää on että abortti on myös naisen autonomiaan liittyvä kysymys. Sikiö on naisen kehossa. Enkä ymmärrä miten pitäisi valita edes vain toinen "vauva on ihminen" ja "abortti on naisen kehollista itsemääräämistä". Minulle se liittyy aika selvästi yhteen.

Yhdistäminen;

Olen aborttikysymyksessä hieman ulkopuolinen. Sillä sanotaan näin, en kuulu aborttioikeuden vahvimpiin laventajiin ja puolustajiin. Se on minulle hieman hankala kysymys. Mutta kun olen kuunnellut naisia, abortintehneitä, abortinharkitsijoita ja aborttia kannattavia (joissa on mukana paljon miehiäkin) ja yritän tästä vetää jonkinlaista yhteenvetoa, niin näen että on todella bad faith -argumentaatiota väittää että aborttia tehdään koska se olisi jokin hyve ja että oikeasti abortintekijä tietää olevansa murhaaja jne.

Oikeasti ihmiset eivät kiistä sikiön biologista puolta, vaan eettisen puolen. Kaikki pitävät hedelmöittynyttä munasolua geneettisesti ihmisenä. (Itselleni hedelmöittynyt munasolu ei tosin juurikaan eroa yhden solun kokoisesta syövästä. Molemmissa on samat geenit ja molemmissa on potentiaalia kasvaa hirveäksi tuhoisaksi kudosmöykyksi kuten perussuomalaisten kannattajaksi.) Kaikki pitävät aborttia niinsanotusti vaikeana asiana. En usko että kukaan tekee sitä helposti. Dehumanisointi ja vastustajan psykologian murskaaminen on suhteellisen vahvaa jos uskoo todella tosissaan ne arvokonservatiivien narratiivit jossa abortti on vaan kevyt hauska kondominkäyttöön rinnastuva ehkäisykeino "liberaaleille".

Toisin sanoen; Minulle näyttää että sikiötä ei pidetä kokevana persoonana ja tätä kautta ei "relevantilla kompositiolla ihmisenä" ja silti aborttia pidetään vaikeana. Eipä ole vastaan tullut ihmisiä jotka pitävät aborttia hyveenä. Ja tämä kuvaa tilannetta paljon. Netissä on esimerkiksi pedofiliaa suojelevia järjestöjä, Nambla ja katolinen kirkko. (Anteeksi redundanssini.) Kun elämme todellisuudessa jossa litteän maan kannattajilla on omia alayhteisöjä on oikastaan kummallista miten vähän löytyy ihmisiä joista abortti on hyve. Ja kun tälläiseen viitataan arvokonservatiivien puolella jonain argumenttina niin se kertoo jotain hyvin oleellista heidän todellisuudentajustaan. (He fanittivat Trumpia. Miestä joka pilkkasi naistyöntekijäänsa kahvitytöksi. Mutta kaikki kutsuivat häntä itseään kanapojaksi. Kuudennen päivän Nuggie Massacre muistettakoon aina!)

Jos oikein siristää niin saattaa kenties nähdä ajatuksia joissa abortti on jollain tavalla voimauttavaa. Tämäkään ei ole kovin yleinen kanta, ainakaan ääneenlausuttuna. Voimauttaminen on kuitenkin hyvin eri asia kuin moraalisesti hyväksyttävä. Ja tästä tavallaan saa hyviä esimerkkejä arvokonservatiiveilta. Moni amerikkalainen voimautui Kyle Rittenhousesta. Osalle tässä voimautumisessa sekoittui hyve ja he pitivät Rittenhousea sankarina jonka pitäisi päästä presidentiksi. Mutta suurin osa mielipiteistä, ainakin ääneenlausutuista, korostivat sitä että tapahtuma oli valitettavaa itsepuolustusta. Tekoa pidettiin välttämättömänä pahana ja siitä silti voimauduttiin. Koska hyve ja voimautuminen eivät ole identtinen asia. Samaa voi aistia Floydin kohdalla poliisiväkivallasta. Jopa Donald Trump piti puheessaan poliisien tekoa pahuutena. Mutta silti siitä selvästi myös voimauduttiin. Asian ei selvästi tarvitse olla hyveellinen edes lausujansa itsensä mielestä ilman että se torjuu voimautumista. (Joko näin tai sitten Trumpia pitäisi pitää kauheana valehtelijana. Ja tätähän me emme voi sietää koska Trumpia ei saa mustamaalata koska valkoista miestä ei kuunnella muuten.)

Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin. Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.

Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä. Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.

Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria. On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.

Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin. Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.

Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.

Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.

Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.

Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi

Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.

Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa. Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.

Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.

Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.

Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.

Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan. Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.

Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.

Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.

Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.

Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.

"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.

Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.

Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.

Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.

Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää. Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.

Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.

Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.

---

Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon” 
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"” 
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia” 

Testisen naturalismin popularisoinnin kritiikin ongelmat

Areiopagilla oli de Ridderin kirjoitus jossa hän neuvoo tieteen popularisoinneissa. Hänestä tieteen popularisointi ajaa kohti naturalismia ja on siksi maailmankuvallista. Huoli on tavallaan ymmärrettävissä sitä kautta, että hänestä tieteen popularisoinneissa asioita yliyksinkertaistetaan. Tai kuten hän sanoo ”Yksinkertaistetuissa näkökulmissa filosofisten kysymysten mutkikkuus ja tieteellinen epävarmuus jäävät huomiotta.”

Itse näkisin, että yksinkertaistus on se joka tekee formaatista tieteen popularisointia eikä tiedettä. Ridderillä on hyviä pointteja. Olen hyvinkin samaa mieltä, että jos

Jos skientistinen tietoteoria vaikuttaa vahvasti tieteen popularisointeihin, niin tällöin kansalaiset saavat yksipuolista, harhaanjohtavaa tai täysin virheellistä informaatiota nykytieteestä ja sen maailmankuvallisista seurauksista. Tästä on selvästi suurta vahinkoa tieteelliselle lukutaidolle. Ja että se voi heikentää tieteen arvovaltaa myös tieteen alueelle todella kuuluvien kysymysten kohdalla. Tähän on useita syitä. Skientisissä esityksissä nykyiset vaillinaiset tieteelliset teoriat esitetään ikäänkuin varmoina tosiasioina, ja näin pitkälle menevät väitteet joudutaan usein vetämään takaisin. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, että suurelle yleisölle syntyy harhaanjohtavan vahva vaikutelma tieteellisten teorioiden muuttuvaisuudesta. Vaarana on myös väärinkäsitys, jonka mukaan tiede ei lainkaan edisty ja kyse on ”vain teorioista”.

Toisaalta tiedän, että oikeasti tilanne on kiehtova. Selvästi de Ridder ei käsittele kaikkea tieteen popularisointia samanlaisena. Hän kohdistaa huomiota naturalistisiin teoksiin, eli teoksiin jotka eivät yritä selittää miten luonnontiede niin erinomaisen hyvin sopii yhteen kristillisen maailmankatsomuksen kanssa.

Tämä vihjaa siihen, että hänen huolensa ei kohdistu vain tieteen popularisointiin vaan tietynlaiseen tieteen popularisointiin. Ja tässä on kiinnostavia yksityiskohtia.

Taustalla on nimittäin hyvin vahva asenne jonka mukaan mikä tahansa uskomus, naturalistienkin maailmankatsomus, on tieteenfilosofisessa näkökulmasta periaatteessa sellaista, että se vaatisi taustaoletuksia joita ei ole todistettu. Ja tästä vedetään sellainen asetelma että se olisi aivan täsmälleen samanarvoista ja samanlaista tieteen keinoin todistamatonta luulottelua kuin taikauskoiksi luokittellut ajatukset. Tätä myydään usen nöyryytenä jossa seliteään että ateisti , kuten kukaan mukaan, vain uskoon liittyvien käsitteiden ulkopuolella. Ja tästä johdetaan että uskonto olisi yhtä hyvin perusteltu näkemys. Mutta rehellinen kun tuntee rajoituksensa.

Itselleni kiehtovaa on se, että näissä neutralisointinäkemyksissä on itsessään oikomisia. Usein tässä korostuu foundationalistinen näkemys jossa selitetään että ainut tapa rakentaa maailmankatsomus on tehdä niistä perusoletuksia joita ei todisteta. Tämä ajatus vaatii tiukan erottelun analyyttisiin ja synteettisiin totuuksiin. Joka on asia joka on vahvasti kyseenalaistettu yhden viime vuosisadan merkittävimmän tieteenfilosofin Quinen näkemyksissä.

Toisaalta klassisen filosofian ystävä saattaa muistaa agrippan trilemman, jossa itse asiassa perusteeton oletus ei olekaan ainut tapa kohdata ketjumaisen perustelun haasteet. Muita vaihtoehtoja on ikuinen regressio jossa joka ikistä premissiä voidaan tutkia ja saada aina eteen uusi ongelma. Tai sitten määrittelyt ovat kehäisiä. Siksi on erikoinen oikominen että näkökulma keksittyy aina perusteettomiin oletuksiin kuin se olisi todella ainut tapa käsitellä tietyt episteemiset epävarmuudet.

Lisäksi tähän liitetään usein, jopa matemaattisena totuutena, että asiat olisivat logiikan ja tieteen puolella heikoilla. Tähän liittyy jopa eräänlainen filosofinen asiavirhe, faktavääristymä. Joka kiertää ympäri maailman. Panu Raatikainen kuvaa, miten esimerkiksi Jordan Peterson vetoaa ainakin pariin otteeseen kuuluisaan Gödelin epätäydellisyyslauseeseen. Väittäen, että ”Todistus itsessään, millainen tahansa, on mahdoton, ilman aksioomaa (kuten Gödel todisti). Siispä usko Jumalaan on ennakkoehto kaikille todistuksille.”

Raatikainen on itse tutkinut Gödelin löydön vaikutusta todistamiseen ja Ensiksi, Gödelin epätäydellisyyslause koskee vain ja ainoastaan täsmällisesti formalisoituja matemaattis-loogisia teorioita, joissa voidaan kehittää tietty määrä luonnollisten lukujen lukuteoriaa. Toisin kuin Peterson esittää, se ei liity millään tavalla moraalisiin tai kulttuurisiin järjestelmiin. Toiseksi, toisin kuin Peterson esittää,  Gödelin tulos ei sano mitään ulkopuolisista oletuksista, joihin järjestelmän pitäisi perustua. Se toteaan vain, että jokaisessa ehdot täyttävässä matemaattis-loogisessa järjestelmässä on kaavoja, joita ei voi todistaa eikä kumota.

Raatikaisen tärkein muistutus on se, että Peterson menee metsään jo heti alussa: on olemassa todistusjärjestelmiä, jotka perustuvat pelkkiin päättelysääntöihin ja joissa ei ole lainkaan aksioomia. Mutta sivuuttakaamme tämä ja hyväksykäämme karkeasti oikeana kuva, että todistukset perustuvat aina joihinkin aksioomiin (yleensä kuitenkin useampaan kuin yhteen). Nyt on kuitenkin niin, että tämä yksinkertainen asia ei liity mitenkään Gödelin epätäydellisyyslauseeseen, ja sen mainitseminen on tässä yhteydessä täysin järjetöntä.

En kuitenkaan aivan hirveästi moiti Petersonia sillä Gödelargumentointi juuri Petersonin tavalla on hyvin toistuva juttu johon törmää runsaasti, etenkin jos tutustuu uskonnon ja tieteenfilosofian suhdetta kartoittaviin uskonnollisiin teoksiin. Raatikaisen mainitsemaksi tullut Jordan Petersonin ”Maps of Meaning” on tässä vain hyvä esimerkki tämän väitteen toistuvuudesta. Itse asiassa sitä toistetaan niin paljon, että itsekin nelisen vuotta sitten uskoin sen olevan tosiasia koska olin lukenut sen ties mistä lähteistä. Toistolla epätotuus oli muuttunut mielessäni totuudeksi. Tämä kertoo miten tieteenfilosofian popularisoinnissa voidaan todellakin tehdä vakavaa haittaa tieteelliselle lukutaidolle jopa aika valistuneiden – jos nyt näin saan itseäni vähän kehua – kansalaisten parissa. Eli juuri sen kohdeyleisön jolle tieteen popularisointi on kohdistettu.

Itsekin olen naureskellut tietämisen vaatimuksille. Koska näissä oiotaan todella paljon. Moni vaatii että tiedon tulisi olla ehdotonta ja absoluuttista jotta se saisi olla tietoa. Itse olen heittänyt nimenomaan tämän vaatimuksen ikkunasta. Ja korostan että on aivan eri asia sanoa esimerkiksi siihen ei-gödelin tyyliseen aksiomaattiseen deduktiivisuuteen vaan induktioihin liittyen että ”yhtään systeemisiinduktioita ei ole 100% todistettu”. Joka on absoluuttisen totta. Mutta samalla tämä mahdottomuus todistaa lopullisesti induktioita ei tarkoita että ”joka ikistä yksittäistä systeemissä olevaa induktiota ei olisi voitu testata vähintään yhden kerran korroboraatiota kasaavassa tutkimuksessa”. Jolloin joka ikinen induktio on voinut olla tutkimuskohde. Ja tämä vie kysymyksen siihen että vaikka gravitaatiota on testattu hirveän paljon ja se on induktiviinen niin tarkoittaako että se on jotenkin samanarvoinen enkelipölyteorioiden kanssa vain sen perusteella että koska gravitaatioteoria on induktio, on absoluuttisesti tiedettyä että se ei ole täysin varmuudella lopullisesti todistetttu.

Tieteen tekemisen ja tieteellisen tiedon perusteisiin liittyvien olettamuksien ymmärtäminen on välttämtöntä, jotta tieteellinen tieto ja ymmärrys saa oikean sijan maailmankaikkeuden hahmottamisessa. Jolloin tämänlaisia oikomisia ei voida oikeuttaa jos ei naturalistitkaan saa yhtään oikoa tai virheillä. Aika harva oikeasti on sitä mieltä että "kaikki käy". (=samanarvoista). Itse asiassa jopa postmodernilla puolella ei mennä niin pitkälle. Oikeastaan ainoat tahot jotka tykkäävät korostaa että naturalistien kyvyttömyys tuotta 100& lopullista tietoa on sen tyylin ongelma joka tekee kaikesta samanarvoista. Tai siis samanarvoista aina kun naturalismin vastapooliksi laitetaan uskonto. Ja sitten tämä mukamas ohittamattomana fakatna pidetty asia kätevästi unohdetaan kaikissa muissa asiayhteyksissä. Esimerkiksi maailmankuvien samanarvoisuus-oletuksista naturalistille sneppaava saattaa seuraavassa kommentissaan rientämään naureskelemaan postmodernille feministille kun hänen feministiset väitteensä eivät ole tieteen todistamia ja ovat siksi epätotta huttua ja biologianvastaisia. Erityisen hauskaa tämä tietenkin on jos feministikriitikko on kreationisti joka vastustaa evoluutioteoriaa koska se on naturalistinen.

Itse näen että on tosiasia että on olemassa tiettyjä todistamisongelmia jotka ovat ylitsepääsemättömiä ja kaikissa järjestelmissä on oletuksia. SILTI harva sanoisi, että asiat olisi kaikki täsmälleen yhtä haihattelua. Jokainen tietää että jos meillä on lopullisen varmaa tietoa siitä että lopullisen varmaa tietoa ei ole, niin meillä olisi sitten jokin lopullisen varma tieto. Ja sitten meillä on käsissään jotain jossa jos kaikki väitteet ovat maailmankuvallisia, niin sitten voisin sanoa, että ”näkemyksesi totuuden relativistisuudesta on itsessään relativistinen” ja kävelisin sitten vaan pois naturalistisine näkemyksineni.

Tärkeää on siis aloittaa sillä että tiedon ongelmat johtaisivat siihen että kaikki olisi "täsmälleen yhtä todistamatonta luulottelua". Mikä ei seuraa. Vaikka Gödelin lausumat pitäisivät paikkaansa jossain JordanPetersonmaisessa laajuudessa niin siitä huolimatta mikä tahansa aksiomaattinen järjestelmä ei olisi yhtä hyvä. Kaikissa aksiomaattisissa järjestelmissä olisi vähintään yksi ongelmakohta. Mutta tämä ei olisi mitään sinne päinkään kuin väittäisi että kaikki on yhtä hyvää.

Mutta hauskinta on se, että jos tämä maailmankuvallisuusväite oikeasti pitäisi paikkaansa niin siinä vaiheessa de Ridderin juttu olisi todella äärimmäisen omituinen ja huono. Jos siis kuviteltaisiin epätosi asia todeksi for the sake of the argument. Oikein muuten järkevä ihminen ei tälläisiä suustaan heittelisikään, tietysti. Oletetaan että kaikki maailmankuvat olisivat todella yhtä hyvin todistettuja.

Mutta jos olisi todella totta että kaikessa tieteessä olisi väistämättä maailmankuvallisuutta ja tätä ei pääsisi eroon, ei olisi mitään maailmankuvista siivottua tiedettä jota esitellä ilman että mukana on jokin maailmankuva. Tällöin neutraalisuasetelma muuttuu erikoiseksi. Jos de Ridder siis huomaa että jossain tiedettä popularisoivissa teoksissa on jotain maailmankuvallisuutta, niin se on odotettavissa. Se olisi väistämätöntä. Ja jos tästä ei voi päästä eroon niin sitten naturalismi on täsmälleen yhtä ei-vääristävä ja reilu kuin mikä muu tahansa. Jolloin sitä ei voitaisi moittia, rajoittaa ja ei olisi mitään ongelmaa joka edes voitaisiin torjua. Jolloin Ridderin argumenteissa ei olisi mitään järkevää vaan ne olisivat vain maailmankuvallista torumista, ideologista vainosensuuria.

Kiehtovaa onkin myös se että de Ridder ei keskitä moitettaan tieteentekoon. Hän ei puhu tieteestä. Ei edes tieteen opettamisesta koulussa. Vaan tieteen popularisoinnista. Erikoinen tiedepoliisinäkökulma. Se on aika vahvasit yritys juurruttaa tähän tiettyjä näkökulmia. Ja tämä on kiehtova etenkin jos asiaa lähestytään noion vahvasti maailmankuvallisuudet edellä. Odotankin de Ridderin yhtä innolla puuttuvan jokaikiseen tiedettä popularisoivaan teokseen jotka korostavat sellaisia näkökulmia joissa luonnontieteenteko on yhteensopiva kristinuskon kanssa. Tai oikeastaan. En odota. Enkä tasan tarkkaan pidätä hengitystäni. Sillä tajuan että Ridderin tuotos on laimennettua inkvisiitiota. Sitä, että uskovainen katsoo että hänellä ja hänen vakaumuksellaan olisi jokin lupa kontrolloida muiden näkökulmia. Siksi hänen tieteen popularisointinsa on huolissaan tieteenfilosofiasta jossa oiotaan niin että se ohjaa naturalismiin ristiriidattomasti mutta ei sitten välitä suorista asiavirheistä joilla esimerkiksi Gödelillä yritetään asiavirheillä että uskonto olisi samanarvoista kuin naturalismi.

Itse näen että valtaosa luottaa tieteeseen koska vaikka siinä on oletuksia se on parempaa kuin muut.

Suurin osa ymmärtää täydellisyydestä eroavan hyvyyden ja paremmuuden sillä että hellä on kova tarve yrittää rakentaa väkisin narraatiota jossa heidän maailnkuvansa olisi jotenkin yhtä hyvä, laadukkaasti todistettu ja hyödyllinen kuin tiede. Ja kuvaavaa on miten nämä eivät esittele omia vahvuuksiaan vaan tieteen ja tieteen popularisoijien heikkouksia. On kuin tieteen huonoin osa olisi jotenkin se jonka kautta analogia heidän omaan maailmankuvaansa saadaan rakennettua. Mikä on minusta aika kuvaava ja ymmärrystä lisäävä huomio asiaan.

Samalla itse korostan, että uskonto on luvannut asioita ja vaikutuksia. Kuitenkin vasta naturalistinen lääketiede on parantanut sairaita ja tehnyt ihmeitä joita Jeesus tekee vain kansansaduissa joiden ihmeluonne on todistettu paljon heikommin kuin luonnontiede.

---

Viitteet:

Jeroen de Ridder, ”Neljä periaatetta tiedeuskovaisuuden välttämiseksi tieteenpopularisoinnissa” 

Panu Raatikainen, ”Jordan Peterson ja logiikka” 

Panu Raatikainen, “On the Philosophical Relevance of Gödel's Incompleteness Theorems” (2005)

Willard Van Orman Quine, “The Two Dogmas of Empiricism.” (1951)

Rukoile ja menetä merkityksesi

Menneinä vuosina Tolstoin ja Nietzschen yhdistäminen keskenään samanmielisiksi olisi monista kauhistuttava näkökulma. Lähinnä siksi, että on ollut ikään kuin oleellista alleviivata merkityksettömyyttä joka Nietzscheläinen nihilistiateisti joutuu ja torpata tätä annoksella Tolstoita. Ja niin pahat uusateistit saisivat jotenkin rikokseensa rangaistuksen. Ei se kohtaaminen ainakaan palkinto ollut. Ja kristiaanit monet näkevät että erimielisyys heidän kanssaan on rikos, jos ei muuten niin Jumalan silmissä.

Nyt näitä kahta ajattelijaa on sitten tupattu yhdistelemään. Mieleni tekisi puhua Jordan Petersonista, mutta intenretkään ei näytä enää olevan kiinnostunut hänestä. Yhdistelmää on tuotu esiin myös kultturemmissa piireissä. Niin&Näinin julkaisema Lev Šestovin ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä” on näyttänyt kiinnostaneen niin että se on näkynyt minunkin sosiaalisen median feedeissä.

On tietenkin hauskaa muistaa miten Tolstoi kirjojensa jälkeen koki hieman huonoa omaatuntoa koska kirjoissa oleva filosofinen anti-nihilismi ei pitänyt sellaisenaan toiminnallista aspektia. Eli rikas joutilaistoi saattoi lukea teoksia ja ihailla merkityksen filosofiaa ilman että siihen kuuluisi omantunnon mukaista toimintaa. Ja tämä on tavallaan se teema jolla yhdistän sympatiatta Nietzscheä vastaan hyökkäävän kristityn, Tolstoin katumuksen ja tämän blogauksen.

Tässä on takana tavallaan se, että nihilismi on filosofinen käsite joka on hyvin erilainen kuin se, miten sitä usein käsitellään. Nihilismiä käytetään terminä myös monessa eri kontekstissa ja jopa filosofinen nihilismi on monenkirjoinen idea.

Mutta kun se uusateistille kiukustunut kristitty lähtee liikkeelle, hän ei viitsi ollenkaan välttämättä tutustua uusateistin ajatuksiin ja sen sijaan voi kirjoittaa kirjan joka käsittelee ei-uusateistisia ajatuksia ja moittii esimerkiksi Nietzscheä. Kuten kävi kun Timo Eskola kertoi kirjan oman määrittelyn mukaan uusateismia käsittelevässä kirjassa joka otsikossa kertoi miten ateismi oli sietämättömän kevyttä. Tässä oli toki hieno viittaus Milan Kunderan ”olemisen sietämättömään keveyteen” joka sinänsä osuvasti kuvasi sitä, miten taiteilijoiden asema on muuttunut yhteiskunnan arvomaailman mukana. Olemisesta tulee sietämättömän kevyttä koska modernissa maailmassa on kysymys grindaamisesta ; Kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään, ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä siis on merkityksettömyydessään ”kevyttä”, ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä.

Tätä on tavattu nähdä esimerkiksi sitä kautta että esimodernissa maailmassa oli paljon ulkoisia kahleita jotka tekivät elämästä sellaista että ihminen oli ratas itseään suuremmassa rattaassa. Tämä elämä oli raskasta. Kunderan vitsi oli tavallaan se, että kun kahleet irtosivat niin sama kävi perinteisille merkityksille. Ja näin elämästä voi tulla sietämättömän kevyttä.

Osa sitten vain laajentaa että näiden ihmisen ulkopuolisten kahleiden mukana katoava merkitys voisi olla kaikki merkitys. Ja näin luodaan itse asiassa kritiikiksi naamioitu huomautus siitä miten rakentaa vahva argumentti sille miten nihilismi voisi olla totta ja pitää paikkaansa.

Ja tätä metafyysistä nihilismiä on sitten ajettu vastustettavana filosofiana. Ja kritiikki usein teeskentelee olevansa nimenomaan metafyysistä, syvää ja syvällistä. Mutta hyvin usein ei tarvitse olla kovinkaan taitava filosofi nähdäkseen että metafyysinen nihilismi ei ole mikään käsittelemätön ongelma. Ja vaikka olisikin niin tosiasiassa ihmiset kritisoivat jotain aivan muuta kuin metafyysistä nihilismiä. Kun esimerkiksi joku tulee minulle kertomaan miten merkityskato minulla on jos olisin sisäisesti koherentti, ei he ole kiinnostuneita argumenteista. Heille on tärkeämpää että he voivat viitata johonkin Tolstoin auktoriteettiin joka sitten on se heidän argumenttinsa korvike. Mutta tosimaailmassa tämä nihilismi taitaa olla sitä mallia miten Gertz on kuvannut. Hänestä ihmiset eivät vastusta oikeastaan sitä mitä ihmiset vastustavat puhuessaan filosofisesta nihilismistä.

Sen sijaan arkipäivässä nihilismi on jotain joka on lähempänä sitä että joku on epäkiinnostunut, tylsistynyt maailmaa kohden, tunteeton, välinpitämätön. Tämä tunneilmapiiri on toki tunne sinänsä ja esimerkiksi itse olen nähnyt että tunne kuin tunne. ; Selvästi itsellänikin on aika paljon sellaisia asenteita joita Gertz kuvaa arkijärjen nihilisminä. Se tiivistyy ajatukseen ”ketä kiinnostaa”. Ihminen joka ei välitä eikä ajattele että muutkaan välittävät.

Voitaisiinkin sanoa että monesti ihmiset ajattelevat että metafyysinen ja käytännön nihilismi olisivat yksi ja sama asia ja että metafyysiikkaa koskeva ideologia on sitten se joka määrää käytöstä. Tämä menee monesti jopa niin pitkälle että on ymmärrettävä miten Jordan Petersonkin käyttää strategisista syistään oletuksia joissa selitetään että jos ihminen toimii jollain tavalla niin se on hänen filosofiansa. Eli jos et act out nihilismiä niin sitten et ole nihilisti.

Tätä tavallaan tarvitaan koska suuri osa filosofeista on nimenomaan tarttunut nihilismiin ja merkityksettömyyteen omilla tavoillaan ja tässä on usein välineenä se että käytännön ja metafyysinen nihilismi erotetaan hieman eri asioiksi. Harva näkee että jos kristitty ei act out kristillisyyttä että hän ei olisikaan oikea kristitty vaan selitetään että hän on syntinen.

Metafyysinen nihilisti voi sitten ajatella että todellisuudessa ei ole mitään normatiivisia faktoja jotka koskisivat moraalia. Jossa sitten voi olla erilaisia sävyeroja. Esimerkiksi evaluatiivinen nihilisti voisi uskoa että mikään ei ole hyvää tai pahaa ja normatiivinen nihilisti voi taas sanoa että mikään ei ole kiellettyä tai velvollisuus. Osa voi jopa ajatella että missään ei ole mitään merkitystä. Joka on hieman eri asia kuin moraalia koskevat lausumat vaikka niitä aika usein rinnastetaankin tavoilla jotka muuttuvat erikoisiksi. Pian sitä huomaa että nihilismi ja arvotyhjiöargumentit päätyvät viittaamaan aggressiivisiin, vihaisiin ja väkivaltaisiin pahuutta tekeviin nihilisteihin joista vahvimman oikeus pätee ja on todellinen normatiivinen voima, ja tätä kaikkea kutsutaan vielä asenteellisesti hedonistisuudeksi.

On selvää että tässä konseptissa ei enää ole minkäänlaista sisäistä koherenssia ja nauraisin itseni tärviölle tämänlaisten yleisten kristillisten ajatushupsuttelujen äärellä jos minulla siis vielä olisi tunteet.

Mutta käytännön nihilismi on vain sitä miten ihmiset käyttäytyvät. Ja tässä voi tavallaan käydä niin, että voidaan nähdä että Tolstoi tekee kirjan joka vastustaa metafyysistä nihilismiä mutta sen lukeekin joku venäläinen joutilas aatelinen joka sitten ei nosta sormeakaan auttaakseen hädänalaisia koska who cares. Sama koskee monia ateismista huolestuneita kristittyjä joista on tärkeää viitata Tolstoin teoksiin ja hymistä merkityksestä. Mutta sitten jos pitää katsoa että olisikin objektiivisen moraalin ja ihmselämän absoluuttisen arvon edessä käärittävä hihat ja vastustettava jotain pahaa tekevää kristitty aatetoveria niin hiiteen uskonnollinen väkivalta, se on niin marginaalista että who cares.

Tärkeää on että konseptit ovat hieman eri asia. Tämä on filosofille aika helppoakin tajuta koska hän voi huomata että moni metafyysistä nihilismiä puolustanut on itse asiassa ajanut ajatuksia joissa on tärkeää rakentaa oma henkilökohtainen merkityksensä. Nietzsche on näistä varmasti helpoin malliesimerkki. Mutta toisaalta Albert Camus ”Sisyfoksen myytissään” korosti nimenomaan sitä että ihmisen merkitys syntyy siitä että hän hyväksyy universumin absurdiuden ja elää elämäänsä tavalla jonka näkee parhaaksi. On aika helppoa nähdä miten Camus ratkaisee psykologisen nihilismin kieltämisen samalla kun on torjumatta yhdenlaista metafyysistä nihilismiä.

Moni pitää tätä ongelmallisena mutta tavallaan mitään ristiriitaa ei ole ihan sen takia että miksi sillä että ei-millään on väliä pitäisi olla jotain väliä ihmisen aktiivisuuden kannalta. Mikä muka muuttuu? Ja ennen kaikkea miksi tällä olisi väliä jos millään ei ole väliä? Miksi ei voisi olla aktiivinen ja tehdä itse juttuja kun ei se passiivisuuskaan ratkaisuna merkitse yhtään mitään? Jos millään ei ole väliä miksi on väliä että reagoimme siihen passiivisuudella emmekä Camu'n tyylisellä asenteella? Ja jos tällä on väliä niin miten tämä muka on nihilismin kanssa yhteensopiva vaade?

Osa tarttuu tähän eroon vahvastikin, hyväksyen sen. Ja silloin Camu'n ja kumppaneiden asenne metafyysiseen nihilismiin ja tapa ratkaist siihen liittyvä psykologinen ongelma on hyväksyttävä. Mutta siitä huolimatta löytyy tilaa nostaa esiin psykologista nihilismiä ja sen ongelmia. Esimerkiksi Gertzin kirjaa teknologiasta ja nihilismistä leimaa se, että hän korostaa että hän ei argumentoi siitä miten teknologinen kehitys argumentoi ja paljastaa että normatiivisia tosiasioita ei ole olemassa. Vaan sen sijaan hän korostaa että teknologia vaikuttaa meidän käytökseemme niin että olemme käytännön elämässä psykologisesti nihilistisiä.

Tässä vastustuksen kohde ei myöskään ole aktiivinen nihilismi jota esimerkiksi Nietzsche tai Sartre tai Camus edustavat. Vaan vastustuksen kohde on sama kuin Nietzschelläkin ; Passiivinen nihilismi. Passiivisessa nihilismissä ihminen ei yksilönä ota vastuuta ja päätä omaa arvojärjestelmäänsä ja lopettaa systeemiä vastaan taistelun. Ei ehkä samaa mieltä olemisen vuoksi vaan siksi että ei viitsi. Tätä kuvannee hyvin sana Apatia. Ja tämä onkin luultavasti se parempi ja osuvampi termi joka pätee tähän psykologiseen tai arkielämälliseen ”nihilismiin” tavalla joka välittää oikeat ideat sen sijaan että toisi mukaan omituisia virhekäsityksiä metafyysisestä nihilismistä.

Olen itse tietysti siinä mielessä tarkka että jos allaoleva metafyysinen asenne ei ole nihilistinen niin sitten ei ehkä kannata kylvää sitä sanaa. Gertzkin on siksi enemmänkin perustelemassa miten teknologia aikaansaa apatiaa. Mutta toisaalta voi olla hauskaa ottaa tämänlainen itselle vähän vieras positio.

Koska sitä kautta voi löytää omituisia asioita.

Jos nimittäin katsotaan Nietzscheä, hän on puhunut askeettisesta pappeudesta. Ja tätä konseptia Gertz käyttää teoksessaan tärkeässä osassa argumentaatiotaan. Siinä on kysymys siitä että vaikka tosiasiassa maailma on täsmälleen yhtä nihilistinen riippumatta siitä onko siinä teknologiaa tai ei, niin silti tietyt olosuhteet tuottavat nihilistejä. Ja tässä korostuu helpollaolo jossa passiivista nihilismiä, tai siis minun omissa silmissäni apatiaa, tuetaan luomalla ympäristö jossa on meditatiivista itsehypnoosia, mekaanisia rutiineja ja muuta vastaaaa toimintaa jossa nautinnot ovat pieniä ja kevyitä ja jossa korostuu laumahenkisyys. Gertz näkee miten teknologia tuottaa kulttuureja jotka tekevät tästä helppoa. Missä normaali työssäkäyvä ihminen pikkuisine helppoine huvituksineen elää eräänlaisessa askeesissa. Mutta toisaalta itse en voi olla näkemättä sitä että samalla korostuu sitä miten metafyysinen nihilismin vastustaminen voi tuottaa munkkiluostarin tapaisia konteksteja joissa samat reunaehdot toteutuvat. Ja näin saadaankin kieltämättä askeettista apatiaa lähentelevä tylsyyskulttuuri. Vaikka uskonnossa puhutaankin merkityksestä, niin luostari on eräänlainen tehdas joka tuottaa passiivisia nihilistejä.

---

Lähteet:
Lev Šestov, ”Dobro v utšenii gr. Tolstogo i F. Nietzsche” (1900) [suom. ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä”]
Timo Eskola, ”Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista” (2009)
Milan Kundera, ”Nesnesitelná lehkost byt” (1984) [suom. ”Olemisen sietämätön keveys”]
Nolen Gertz, ”Nihilism and Technology” (2018)
Albert Camus, ”Le Mythe de Sisyphe” (1942) [suom. ”Sisyfoksen myytti”]
Kalle Haatanen, ”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä” (2008)

Arvomaailmanloppu; eli Kauneuden katoamisesta

"Pyhyyden ytimessä, tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemisesta" julkaistiin mukavasti näin joulun alla. Siitä myös keskusteltiin aika paljon. Tutkimus kiinnosti myös uskonnollisia tahoja Esimerkiksi "Kotimaa" kuvasi, että "Kirkko ja uskonto edustavat pyhää joka kuudennelle suomalaiselle".

Tämä on hyvin mielenkiintoinen tulos, sillä olemme tottuneet kuulemaan puheita siitä miten Suomi on kristillinen maa. Samoin olemme tottuneet kuulemaan että joulujuhlien ja kevätjuhlien uskonnollinen sisältö kuuluu asiaan ja että vähemmistöjen ei pidä tuputtaa omia arvojaan enemmistön arvoiksi.

Tässä mielessä tutkimus tuotti minulle mitä aidointa iloa, vahingoniloa.

Olen puhunut vuosia krisitinuskon jäsenmäärän romahduksesta. Näkemykset ovat saaneet lähinnä väheksyntää. On kerrottu, että ateismin suosio ei yleisty vakaasti. On kerrottu lisäksi että uskonto ei ole uhattuna koska ihmiset uskovat aina johonkin. Tässä kontekstissa ei ole yleensä haluttu alleviivata sitä että ateismin uhka voisi olla relevantti sitä kautta että toteutuisi se kristittyjen vakioveikkaus siitä että ateismi on uskonto.

Muutos on ollut nopea. Vielä 2012 Kari Enqvist näki relevantiksi kirjoittaa "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -kirjaansa siitä miten kirkko vetoaa jäsenmääriinsä ja kannatukseensa oikeuttaessaan erikoisasemaansa ja privileegoioitaan. ; Itse sanoisin näin että vähänkö se ei kristittyä varmasti ilahduta että uskonnolla menee hyvin jos se on jokin muu uskonto kuin kristinusko. Joten olisi kenties kannata kuunnella. Muutos arvoissa on ollut tosin siitä yllättävä, että se on ollut nopeampi kuin olen ennustanut. Omissa ennusteluissani perustana on ollut vain ajatus siitä että jo poistuneet ihmiset pysyvät poissa. (En siis ole olettanut että ideologiat yleistyvät pysyvästi ja ikuisesti, joten en ymmärrä miksi kriitikkoni ovat tämänlaisia asioita käyttäneet argumentteina..) Ja että he ovat nuoria jotka jättävät lapsensa liittämättä kirkkoon myöskin. Ja toisaalta kristityt myös kuolevat useammin vanhasta päästä. Joten ei ihne että hyvin maltillinen arvioni on ylittynyt.

Tappion tuulet ovat tuoneet myös asennemuutoksia. Kun 2012 Jolkkosen suulla kerrottiin, että uusateismi on päihitettävä vihollinen joka osuu hutiin, nyt saadaan kuulla piispa Keskitalon kertomana että uusateismi haastaa kirkon älyllisesti. Toki tässä on ymmärrettävä että Jolkkosen lausunnot uusateismista eivät ole perustuneet ainakaan kovin syvään osaamiseen. Jolkkosen analyysit Dawkinsin ajattelusta ovat olleet sekä olkiukottavia että asenteellisia. Kirkossa on huomattu että vastineet saavat vastineita ja näin ollen olkiukot näyttävät uusateistien silmään siltä että kriitikko ei edes ymmärrä uusateismia saati että olisi päihittänyt sen. Ei ole vastauksia ja valehdellaan päälle että vastaukset on annettu. Tämä ei herätä luottamusta. Kirkkolaiset ovat tajunneet että väheksyntä ja pilkka ei saa ihmisiä puolelle. Ateistin älyn halveksunta ja snobbailu ei palauta heitä kirkon pariin. Eikä vakuuta sellaisia nuoria ihmisiä jotka saavat uskovaisten "vastauksiin" vastaukset ateisteilta hyvinkin nopeasti internetissä. (Olenpa itsekin taatusti antanut oman panokseni tähän asiaan.)

Kirkon vähentyneet verorahat - ja vielä tätä huomattavasti heikompi merkityksellisyys ihmisten elämässä - ovat pakottaneet heidät olemaan kohteliaampia. Tämä on jotain johon olen tyytyväinen. Lisäksi oikeassaoleminen hivelee. Lisäksi tämä joulunaika on herättänyt myös ironisen huvittuneita hetkiä kristillisyyden parissa.

Joulun ironiatwistejäkin on ollut tarjolla.

Tässä yhteydessä voitaisiin puhua siitä miten uskonnosta oltiin tavallaan erkaantumassa jo minun lapsuudessani. Meidän ala-asteenopettajamme Heli Alaja oli hyvinkin uskonnollinen. Minua tämä ei haitannut koska olin tuolloin itsekin kristiaani. Opettajani ilahtui kun joulunaikaan piirsin Jeesus ja seimiasetelmia. Hän antoi valita jouluisia aiheita vapaasti ja suurin osa jo tuollin, 1990 -luvulla, piirtelivät joulupukkeja ja muita vastaavia asioita.

Minua ei vieläkään harmita se, että ilahdutin opettajaani. Alleviivaan tässä vain sitä että tuohon aikaan "kaupallinen joulu" oli jotain jota tavallaan tuli vähän väheksyä. Kaupallinen joulu joulupukkeineen edusti tietenkin pinnallista ja maallista kilpailevaa asiaa tuolloin. Kristityt silloin - kuten nykyäänkin - saattavat esimerkiksi muistaa sarjakuvapiirtäjä Karin klassikkoteoksen. Jossa Helsingin joulukadulle oli piirretty Jeesus "kuokkavieraana omilla syntymäpäivillään".

Näiden viesti oli että kaupallisuudessa olisi vähintään vivahde jostain syntysyydestä ja epäkristillisyydestä. Ja sitten kristityt jotenkin ilmeisesti uskoivat että ihmiset silti valitsisivat Jeesuksen. Kuitenkin lapset odottivat pukkijoulua. Arvatkaa voittaako sarjakuvapiirtäjä vai omien lasten ja perheen ilo?

Nyt tällä hetkellä tämä tilanne on sitten sen verran hankala että esimerkiksi Hannu Kiuru "kotimaassa" blogaa jo otsikossa kysyen että "Kauanko vielä kestää, ennen kuin Jeesus-lapsi on täysin vieroitettu irti tavastamme viettää joulua?" Sen parissa hän tekee minusta hyvin ironisen tilanteen. Hän kertoo vieneensä edellämainitsemaani Karin piirrosta kouluihin. "Kuva tunnetaan nimellä Kuokkavieras omissa juhlissaan. Tämän kuvan raahautin useina jouluina Vanhaan kirkkoon koululaisten hämmästeltäväksi." Hän korostaakin moittineensa ja kritisoineensa kaupallista joulua. Nyt hän sitten on pahoillaan siitä, että kaupoissa ei ole kristillisiä asetelmia. "Totta kai minun piti mennä esittelemään ideaani parille kassakoneen takana piileskelevälle myyjälle. Kysyin, olisiko mahdollista lähempänä joulua muuttaa yksi noista kojuista seimeksi, kun tuossa vieressä olevassa jouluikkunassakaan ei ole mitään Jeesukseen viittaavaa. Sain vastauksen, että somistajalla on omat suunnitelmansa jo useammaksikin jouluksi eteenpäin. Ja ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi kaiuttimista alkoi samaan aikaan kuulua R.E.M-yhtyeen biisi Losing my Religion. Minä siihen hiljaa mielessäni, että aha, näin ovat siis päreet." Eli ensin on sanottu että kaupallisuus ei kuulu kirkkoon, kauppamiehet on ikään kuin haluttu ajaa kauppamiehet paitsi pois temppelistä niin myös laajemmin yhteiskunnasta. Ja nyt sitten kaupallisuus olisi niin ei-ristiriidassa kristillisyyden kanssa että kirkko pitäisi saada kauppohin.

Mutta olen myös pettynyt.

Itse olen aina tavoitellut lähinnä arvostusta (dignity). En välttämättä kunnioitusta (honor). Kun olen moittinut on ideana ollut se, että jos jokin on pilalla niin kerron mikä siinä ärsyttää. Jotta voivat sitten halutessaan korjata. Tämä on toki mennyt siihen mitä uusateismillekin aluksi tapahtui. Uhkaa ei pidetty relevanttina. Samoin kuin yksityisihmisen pahaa mieltä ja oloa ei ole nähty muuksi kuin debatin kohteeksi, voitettavaksi ja päihitettäväksi. Tässä yhteydessä on tullut selvästi esiin se, miten he haluavat että enemmistö kohtelee vähemmistöjä. Kristittyinä heidän voisi olettaa noudattavan kultaista sääntöä elämässään. Tai vaikka eivät niin minä oletan heidän noudattaneen joten älkää ihmetelkö jos tulevaisuuden retoriikkani näyttää tietynlaiselta.

Ja tähän liittyy se pettymyksen syvin ydin. Sillä tajusin jotain. Tajusin hyvin erikoisessa kontekstissa. Kuuntelin nimittäin youtubesta jotain Jordan Petersonin esittämiä puheita luovista ihmisistä. (En osaa linkittää kyseiseen videoon koska ajatukset sen tiimoilla kasvoivat vasta myöhemmin.) En yleisesti pidä Petersonista ja kuuntelin toisella korvalla jos sieltä löytyisi vaikka jotain vastustettavaa. Mutta sieltä löytyikin jotain puolustettavaa.

Peterson nimittäin puhui kauneuden merkityksestä ihmisille. Hän aloitti sen puhumalla siitä miten luovien ihmisten on pakko luoda koska muuten he tavallaan kuolevat henkisesti. Ja miten tästä ei usein tule hirveästi rahaa koska luovuutta ja tuloja on vaikeaa yhdistää. Sen jälkeen hän puhui siitä, miten kristityt ennen ovat panostaneet kauneuteen. Ja pitkäjänteisesti. Jättimäisen kauniita katedraaleja on rakennettu jopa kolmesataa vuotta. Ja miten näissä rakennuksissa on tavallaan rakennettu kivestä metsiä. Joiden oksistosta lasimaalaukset tuovat valoa. Ja miten lopputulos on niin kaunis, että leuat loksahtavat. Ja miten tämänlaisten taloudellinen arvo esimerkiksi turismin kautta on valtava. Ja miten kauneutta tuottaneet asiat itse asiassa kasvattavat arvoaan koko ajan. Ja miten nykyään ajatellaan kvartaaleittain eikä kauneutta enää tuoteta.

Tästä heräsi aika paljon. Itse muistan kirkosta erään seikan joka lienee ilmiselvä. Se oli tylsä paikka. Kirkolliset usein korostavat perinteitä. Mutta tässä he lähinnä tavoittelevat nostalgiaa menneistä kokemuksista. Kirkko on minun koko elämäni ajan ollut syvässä epäluovuuden tilassa. Laulamme "Enkeli taivaan" virttä kouluissa. Se on kirjoitettu Lutherin kynästä 1535. Silloin kristillisyys kelpasi uusien asioiden luomiseen. "Suvivirren" yhteyteen on virsikirjassa merkitty vuosiluku 1697. Tuolloin voitiin vielä luoda klassikkoja osaksi kulttuuria.

Olin itse aika ahkera kirkkokuorolainen vuosia. Ja tässä yhteydessä pääsimme laulamaan monia klassikoita jotka olivat kristittyjen tekemiä ja nerokkaita. Pidin Bachista sen verran, että musiikkiopistossa halusin läpikäydä hänen tuotantoaan vaikka olinkin opiskelemassa sähkökitaransoittoa. Hän eli 1600 -luvun lopulta 1700 -luvun puoliväliin. Musiikkiopistossa opin myös että Bach oli uusintanut musiikinteoriaan uusia innovaatioita jotka olivat "tosi jazzmaisia". Kuorot kykenevät tuottamaan näistä mestariteoksista toisintoja. Niissä on usein paljon iloa. Kuorolaiset tekevät musiikkia suurella sydämellä ja rakkaudella musiikkiin ja lopputulos on parhaimmillaan eräänlainen ilmaan heitetty katedraali.

Mutta samalla on selvää että kristinusko ei edusta taiteen ja luomisen huippua. Konservatiivit näkevät että he ovat kristillisempiä. Taidetta arvostetaan usein aika matalalle - kuten näkyy tuosta tuoreesta pyhien asioiden kartotuksestakin. Ja sen kyllä huomaa.

On melko varmaa että minun olisi helpompaa pysyä kristittynä Firenzessä. "Duomo" on mahtava paikka jota on rakennettu kauan. Ja sen näkee. Jos ymmärtää yhtään mitään arkkitehtuurin historiasta - tai jos ei osaa niin jos osaa salakuunnella turistioppaita - oppii pian että kirkon alaosa on keskiaikaisempaa mallia mutta kupoli on kuitenkin ehtaa renessanssia. Suhtautuminen rakentamiseen ja koristeluun muuttui kirkon ralentamisen aikana. Ja tämä huomioitiin niin että rakennusta muutettiin pitkin matkaa. Lopputulos on kauneinta ikinä.

Nykyään eletään kvartaaliaikaa eikä kirkko ilmeisesti itsekään luota tai luotaa tulevaisuuteen vaan eropiikkikriiseistä selviämiseen. Kirkko ei aloita prosesseja jotka päättyvät sadan vuoden päästä. Ja tämän huomaa. Suurin osa kirkkorakennuksista joissa olen käynyt Suomessa ovat enemmänkin mallia "ihan kiva". Selvästi tässä ei olla luovuuden eturintamassa. Tästä ei voi syyttää uusateisteja koska tämä on ollut "maamme tapa" jo hyvin kauan. Ei aina. Esimerkiksi Turun tuomiokirkko on erinomaisen hieno. (Etenkin sisältä jota kautta sitä kai toivotaankin koettavan.) Itse asiassa pidän monista vanhemmista kirkoista. Ja tyypillistä onkin, että nautin niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Eli silloin kuin niissä ei ole mitään seurakuntatoimintaa.

Sillä vaikka periaatteessa jumalanpalveluksiin pistetään uusia saarnoja, niin ne ovat yleensä varsin kitchisiä. Niiden viestit ovat "klassikoita". Ja tyylilajina on matalimmalle tasolle pyrkivä kitch. Tämä jotenkin alleviivautuu kun puhumme edellämainitsemistani kahdesta Suomalaisille symbolisesta virrestä jotka lauletaan koulussa. Luther ei tietenkään ollut primaaristi säveltäjä. Eikä se Suvivirsikään oikeasti mitään musiikillista neroutta ole. Itse asiassa tyylillisesti virsiä vaivaa tietty äärimmäinen tylsyys. Ja sen tylsyyden syy on tavallaan hyvin helppoa ymmärtää. Kun musiikinteoriassa musiikkiopistossa opetetaan klassisia sointukiertoja, niitä sellaisenaan mallintaen syntyy musiikkia joka kuulostaa äärimmäisen virsiltä. Kristillinen kulttuuri on tietenkin oivallisesti löytänyt nämä sointukierrot. Ja tätä kautta voinut "omia ne" ansioikseen. Valitettavasti tästä on kuitenkin tullut "perinnettä" ja ne ovat muuttuneet tylsiksi ihan toisteisuuttaan.

Vika ei ole vain kirkossa. En minä jaksa aina sitä "Lumiukkoakaan" katsoa jouluna. Kaipaan uusia asioita koettavaksi ja tehtäväksi. Kirjoitan ja teen paljon asioita. En ehkä hyvin. Mutta ainakin niitä haukutaan vaikeatajuisiksi ja omituisiksi ja sekaviksi. Joka kertoo siitä että ne eivät ole klassisessa helpostitajuttavan kitchin sisällä tuottamassa tuttuja konventioita. Kirkko kuoli esteettisesti ja henkisesti jo kauan aikaa sitten.

Ja mitä tämä tekee elämälle?

Karkeasti ottaen kirkko ja uskonto näyttäytyvät elämälle hyvin samanlaisena kuin minä se minun nuoruuden ajan jouluun tuntui vaikuttavan. Eli jonkinlaisena ilonpilaajana ja tylsimyksenä joka tarttuu kivoihin asioihin ja tuo tilalle tylsyyttä. Kirkon suurin ongelma ei ehkä olekaan se, että se pitää sisällään pahoja ihmisiä. Vaan nimenomaan se, että uskonto tarkoittaa tylsyyttä. Kristinuskonto ei anna mitään mutta joku tulee ja kieltää kaiken.

Pahinta on että ei vain keskenään ja itseltään. Vaan ennen kaikkea muilta. Vaikuttaa vahvasti että esimerkiksi kouluissa virsilaulun yksi tärkein funktio on näyttää että kuka omistaa kulttuurin jolle kaikkien on alistuttava. Signaali on "Suomi on kristillinen maa ja jos et ole kristitty niin et oikeasti kuulu täysin joukkoon". Epäsuomalaista ja pikkumaista olisi valittaa virrestä. Olisikin jos näitä tälläisiä symbolisointeja ei koskaan tapahtuisi. Mutta niitä tapahtuu. Ne ovat jopa yleisiä.

Tällä on syvä humaani vaikutuskin. Ja tämän olen kokenut aika omakohtaisesti.

Olen depressiivinen ihminen. Minulla on myös aika usein itsetuhoisia ajatuksia. Tämä ei ole minulle heikkoudeksi. Itsetuhoisuus on rehellisintä itsekritiikkiä. Ihminen joka ei koskaan ole halunnut tehdä itsemurhaa eikä ole ikinä edes miettinyt sitä ei ole joko kokenut elämässään oikein mitään tai sitten vaihtoehtoisesti on sen verran tunnetasolla kuollut että ei ihastuta minua myöskään. (Ihmisen aito hienous tuntuukin olevan suoraan verrannollinen sen kanssa kuinka usein ja vahvasti hän on paininut nimenomaan tämän itsemurhan kysymyksen parissa. Ehkä siksi, että vähemmät ovat valinneet kuoleman jo aikaisemmassa vaiheessa. Ehkä siksi että ihminen joka sulkee oman itsemurhansa totaalisti pois on aika itseriittoinen. En ota kantaa tähän tässä nyt.)

Tähän liittyen sitä saa kuulla "kliseitä". Kristityillä on katsos viisautta joka opettaa kohtaamaan ja käsittelemään kuolemaa. (Näin ateisteille kerrotaan mielellään. Ja usein.) Viestit ovat hyvin erikoisia. Sellaisia että näkee että ihmisen samastumiskyky itsetuhoiseen on nollassa tai sen alle. Uskonto jonka keskiössä on Jeesuksen kärsimys ei kykene ymmärtämään vähäisempien ihmisten kärsimyksiä. Mutta tämä ei estä mestaroimasta ja teeskentelemästä. Juuri samalla tavalla kuin uusateisminkin kohdalla; Kristitty itse on vaikuttunut omasta viisaudestaan koska ei ole kokenut tilannetta jota kuvaa. Mutta se joka on kokenut tilanteen tajuaa miten pihalla tämä kristitty on.
1: Esimerkiksi he voivat korostaa että elämä on lahja. Johon suisidaalinen on varmasti erimielinen. Tätä kautta vastineeksi  ei voi sanoakaan oikein muuta kuin että "ai, minne voin palauttaa"? Itsemurhatilastot näyttävät että sinne voi joutua jonottamaan.
2: Toinen suosittu on viitata tarinaan jonka kertojia olen alkanut kutsumaan jälkikristillisyydeksi. Siinä kerrotaan yksistä ja kaksista jalanjäljistä. Ja miten oikeasti Jeesus on kantanut. Tämä on hyvin omituinen kertomus kertoa ihmiselle joka tasan tarkkaan tietää kävelleensä itse.
3: Itsemurhaa hautovalle ei ole välttämättä uskottavaa mennä kertomaan että Jumala ei koettele ketään yli voimiensa. Ei vaikuta tältä. Joten onko uskontosi nyt sitten falsifioitu evidenssin edessä vai onko tuo oikea tosiasiaväite joka uskontoonne kuuluu?
4: Lisäksi tuskalle annetaan merkityksiä. Että kärsimys opettaa erilaisia asioita ja vastaavaa. Aika sadistinen opettaja. Ei taida ansaita palvontaamme. Lisäksi opettavaisuus voi johtaa siihen että vastaavia "opetuksia" voi olla vielä lisääkin tulossa. Mikä ei ole kovin toiveikas tila. Merkitys tuskassa ei poista ongelmaa vaan pahentaa sitä. Merkityksetön tuska vain tapahtuisi. Mutta tarkoitus ja merkitys johtaisi siihen että joku operoi ja mestaroi tälläisiä tahallaan ja häntä pitäisi kutsua Kaikkihyväksi ja Rakastavaksi? Harvoin on teodikea ollut yhtä vahvoilla kuin tälläisten selitysten äärellä.
5: Kristinuskon optimistinen sisältö ja merkityksellisin lahja tuntuu olevan ikuinen elämä ja pelastus. Se ei ole kovin ihana juttu jos painit sellaisten kysymysten kanssa että onko elämä ensi viikon jälkeen liian pitkään. Että äärettömästi pitäisi mennä. Ja kristitty on juuri sitä ennen kertonut että miten hyvyyttä kärsimys ajaa. Ja miten se ei ole mitenkään ylitsepääsemätöntä. Tämä ei kontekstoi kristittyjen ihanuutta kovin uskottavalle tasolle.
6: Kristityt voivat kertoa että julmat kristityt ovat luonteva osa kirkkoa koska sairaalassakin nähdään pahoja ihmisiä. Siksi "Mahdollisuus Muutokseen" tyypeiksi eivät kelpaa kiltit seurakuntanuoret mutta sen sijaan moninkertaisia murhaajia kuunnellaan ja korotetaan sankareiksi. Muutenkin maailmaa kuvataan sellaiseksi, että sen ei pidäkään olla mikään helppo ja mukava reissu. Ihan kuin haluaisitte kertoa että itse asiassa itsemurhalle olisikin ekstrasyitä..
7: Helvetti se vasta kauhea paikka onkin. Eli se teidän Rakastava Jumala joka kuulemma ei koettele yli voimien jatkaa tätä piinaamista ikuisesti. Mikä opetus siinä sinne Helvettiin on annettavissa sitten enää?
8: Kaikki kääntyy vielä hyvin. Ai, että tämä on vain jokin vaihe? Todista että tiedät että näin ei ole? Minulla on nyt jo alkanut menemään kymmeniä vuosia tämän "vaiheen" kanssa: Koskas tämä "vaihe" viimeistään loppuu? Todista että tämä on tietoa.

Käytännössä jos sinulla on masennus ja suisidaalisuutta sinun käsketään jatkaa kärsimistä. Itsemurha on itsekkyytä ja synti. Pro life -kristitty ei kuitenkaan osaa poistaa tuskaa tai tehdä elämästä elämisen arvoista. Itse asiassa juuri siinä olevan tämänhetkisen kauneuden puutteen takia. Itse asiassa huomattavaa olikin, että koin aikanani "Taru Sormusten Herrasta" teoksen kuvausta valtasormuksesta osuvana tunteena omaan uskonelämääni sinä aikana kun vielä olin kristitty mutta olin pian kääntymässä pois siitä. Kirjassa kuvataan miten valtasormus pidensi elinikää niin, että sormuksenkantaja koki että hän oli ikään kuin liian pieni voipala liian suuren leivän päällä.

Kun minulle annettiin järkevä tapa käsitellä masennusta se oli se, että hankin jotain mielekästä joka viikolle. Juuri pidemmälle ihminen ei masennuspäissä jaksa tähdätä. Seurakuntaelämä ja jumalanpalvelukset eivät tätä tilannetta täyttäneet. Koska ne olivat niin epäluovia. Kristinusko on lakannut tekemästä kauneutta jo aikaa sitten. Se on myymässä itseään yhteiskunnan tukipilarina jossa Luterilainen työmoraali kannustaa ahkerasti menemään neljännesvuosityöpaikkaan kvartaalitasolla toimimaan ja kiittämään tästä. Se haluaa ottaa joulusta "kaupallisen ja pinnallisen" ja muun nautittavan pois. Kvartaalitaloudessa on kuitenkin lakannut kyky visioimaan asioita lapsille ja kauemmas tulevaisuuteen. Ensimmäisenä kärsivät kauneusprojektit jotka vaativat pitkäjänteisyyttä. Musiikkikappaleet ja muut lyhytaikaisemmat ilmaan tehdyt katedraalit seurasivat pian perässä. Nyt taiteet ja kauneus ovat "humpuukia" koska "rahaa ei tule seinästä". (Ei muuten tule ihmisoikeuksiakaan. Niihinkin uskottiin yllättävän vähän tietyissä piireissä. Kuten pyhyystutkimus paljastikin. Ihmisarvo ei ole enää mikään suuri jaettu asia. Paitsi ehkä liberaaleilla. Tältä pohjalta kristitty voi helposti tehdä "kovia ratkaisuja" joiden perusydin on se, että "rahaa ei tule seinästä".) Kristinusko tarjoaa jonkin verran pikakriisiapua. Mutta pysyvä ja luova kauneus siitä on kaikonnut jo kauan aikaa sitten.

Lopuksi voisin kertoa Joulun Ruman Tarinan.

Laitan tähän loppuun asian joka olisi tärkeä muistaa. Meille usein kerrotaan että "Joulun tarina on niin kaunis, että ateistikin voi siitä nauttia". Tämä vaatinee omituista mieltä. Sillä tarkemmin katsellen joulun tarinassa kaunista on vain seimiasetelma. Lampaat ovat kivoja. (Ja olihan niillä paimenilla jotain eläimiäkin.) Toisaalta juuri tästä voisi minusta saada jotain sellaista jolla on humaanimpi, mutta silti kristinuskon kanssa jollain tavalla yhteensopiva, ydin. Joka olisi voinut auttaa minua pysymään kristittynä kriisini hetkellä enemmän kuin "et sä oikeesti kärsi niin paljoa, teologisessa ylemmyydessäni tiedän että Herra ei oikeasti koettele sinua yli voimiesi".

Joulun tarinassa Jumala harjoittaa lajienvälistä seksiä teini-ikäisen kanssa. Tämä joutuu synnyttämään aisankannattajamiehensä kanssa eläinsuojan saastaisissa oloissa. Liljan ja ruusujen sijaan tallissa on mitä ilmeisemmin ollut sontaa ja virtsaa.

Vauvaa tulevat töllistelemään paimenet jotka eivät hyödytä tai haittaa syntynyttä lasta mitenkään. Viisaat tuovat ironisesti lahjoja jotka pelastavat Jeesuksen katastrofilta jonka nämä samat viisaat itse aiheuttavat. Herodes tietää etsiä kilpailijaa viisaiden ansiosta ja näiden lahjat parahultaisesti avaavat keinon selvitä hengissä. Valtava lastensurma tapahtuu ja Jumala ei estä sitä. Myöhemmin tämä sonnan keskelle syntynyt tyyppi hurrataan koska Kansan Tahto fanittaa symboleja. Ennen kaikkea kulkuneuvoratkaisuja. Parin päivän päästä sama Kansan Tahto tahtoo vapauttaa mieluummin Barabbaan.

Jeesus tuli maan päälle koska oli yksi asia jota hän ei kaikkivoipaisuudessaan voinut tehdä. Juuri sen takia että kaikkivoipaisuus estää sellaiset. Jeesus tuli elämään maan päälle. Ei siksi, että elämä on kaunis ja ihana ja kallisarvoinen lahja jossa ketään ei koetella yli voimiensa. Vaan pikemminkin juuri päinvastoin. Jeesus tuli maan päälle koska vain maan päällä hän voi kärsiä. Ei niinkään puolesta, vaan kanssa. Ja sitä Jeesuksen imitoijienkin pitäisi. Ei "pelastaa" vaan kärsiä yhdessä. Sillä let's face. Jos elämä on lahja, niin se ei ole sellainen kiva joululahja joka olisikin kauhean materialistinen. Se on sellainen lahja, jossa on ironinen twisti. Ovathan matkalaukkusi varmasti pakatut?

Uskonnon haitoista; Miten kristinusko syvällisesti uhkaa tulevaisuuttamme

Uskontoa puolustetaan usein. Sitä pidetään arvostettavana. Näitä pidetään ei-tieteellisinä ja henkisinä väitteinä joita ei voi todentaa. Tässä uskonnon pahuus on kiinnostava. Esimerkiksi kristinuskon aikanaan tekemiä noitavainoja ei pidetä relevantteina koska siihen aikaan ei oltu oikeita kristittyjä. Paitsi kun ne samat kristityt pitää sitten saada kiitetyksi siitä miten luostarilaitos on alkuna ja perustana lääkäreille ja kouluille ja kirjastolaitoksille. Joista ei voida kiittää pakanakulttuureita vaikka pakana Hippokrateen vala on yltänyt Päivi Räsäsenkin pro-life -huulille.

Usein uskontoa tuomitaan ja pidetään haitallisena lähinnä jos ne suoraan käskevät tappamaan pikkulapsia ja vastaavaa. Ja tässä kontekstissa usein korostuukin että uskonnot tekevät aina ja kaikkialla käytännössä pahaa. Ja tällä ei ole mitään merkitystä koska vikana on ihmiset ja instituutiot. Vika ei ole uskonnossa vaan siinä että uskontoa ei ole instituutioiden sisällä. Tämä on kiehtovaa koska se ohittaa suurimman osan minun harrastamastani kritiikistä. Joka on nimenomaan sitä että ihmisen arvot ovat ne joita hän toteuttaa elämässään. Mistä on tullut muodikasa viime aikoina kun Jordan Peterson on selittänyt miten arvot ovat what you act out. Tässä ideaali ja PR -puhe on bullshittiä jos se ei yllä toimiin asti.

Mutta kenties onkin järkevämpää katsoa myös oppikysymyksiä. Ja katsoa miten ja millä ehdoin uskonnot ovat haitallisia myös ollessaan oikeaoppisia. Koska olen jo maininnut suoran ihmisten surmaamisen, otan tämän kriteerin otettuna ja katson muita piirteitä.

Mutta käytännössä ne ovat samanlaisia omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä kuin mitä oma äitini kertoo. Hän arvostaa kristillistä vakaumustaan ja on esimerkiksi huolipuhunut minusta pastorilleen. Tästä on esitetty erilaisia erämaakausiteoriota ja vastaaviakin. Mikä on tietenkin uskonnon antamaa turhaa toivoa äidilleni. Että se etsikkoaika kolkuttaa pahamaineisen ja kaunaisen antiteistin sydämeen joskus ; Äitini kertoo, miten hän on saanut voimaa uskonnosta. Ja tämä jaksaminen näkyy esimerkiksi siinä, miten hän oli kerran juuttunut järven pohjaan jalastaan ja oli temponut. Rukoiltuaan hän oli päässyt irti. Tästä on jäänyt sitten tarina mallia post hoc ergo propter hoc. Hänelle kokemus on tietenkin vakuuttava.

Itselleni tulee taas mieleen Marcus Tullius Ciceron kertoma tarina Diagoraasta. Siinä oli temppeli, jossa rukoiltiin suojelusta hukkumista vastaan. Sinne kerättiin tietoja niistä jotka olivat rukoilleet ja pelastuneet laivojen onnettomuuksista. Tämän piti vakuuttaa. Kuitenkin Diagoras (Meloslainen aka "Jumalaton".) kysyi yksinkertaisen kysymyksen; "Missä on niiden henkilöiden laatat, jotka ovat rukoilleet ja silti hukkuneet?" Kuolleet eivät mainostaneet kokemuksiaan haudasta, mutta pelastuneet olivat keskuudessamme. Se, mikä erotti nämä kaksi toisistaan oli silkka onni. Luultavasti uimataito olisi ratkaisevampaa ja rukoilulla ei ole väliä.

Näillä syntyy helposti kulttuuri jossa rukoilu muuttuu samaksi kuin jonkin tekeminen. Tämä on passivoivaa. Luotan veden alla ponnistelun nostavan selviytymistodennäköisyyksiä verrattuna ponnistelemattomiin. Mutta rukoilleet ja hukkuneet eivät ole parantaneet selviytymistodennäköisyyksiään rukoilemalla vaan ponnistelemalla.

Passivoivalla vaikutuksella on tietenkin sellainen jännittävä piirre, että uskontohan on perinteisesti tunkenut rukousta ja vaikutustaan esimerkiksi ihmeparannuksiin. Lääketiede on tavallaan tunkenut uskonnon alueelle ja antanut meille jotain jota mikään kristinusko ei ole ikinä tehnyt. Jos otetaan verrokiksi kaksi pistoolilla ammuttua, joista toinen kohtaa kirurgin ja toisen puolesta pelkästään rukoillaan on rukouksella parantunut yhtä todennäköinen kuin se joka on saanut avukseen homeopaattisia peräruiskeita. Joskin homeopaattiset peräruiskeet olisivat vähemmän nöyryyttäviä katseltavaa ulkopuolisille.

Jos rukous on käytännössä sitä mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että pahan voittamiseksi riittää, että hyvät ihmiset eivät tee mitään, ei uskontojen oppien haittavaikutukset jää tälle tasolle. Todellakaan. Itse asiassa voidaan nähdä että uskonnoissa on mahdollista nähdä piirteitä jotka haittaavat meitä kaikkia. Mahdollisesti uhaten koko olemassaoloamme.

Tässä ongelmana on nimenomaan se, että uskonto on huolissaan siitä että sen alueelle tungetaan. Ja tämä tarkoittaa sitä että tiede tekee kannanottoja jotka on nähty uskonnon määräysvallan alle. Rukousparannus ja lääketiede ovat kuitenkin jotain jotka nykymaailmassa ei ole kovin usein keskenään kilpailevia. Toki on eräitä rukousparantajia jotka näkevät Jumalaan luottamisen niin vahvaksi että pitävät maallisen lääketieteen pariin menoa epäluottamuksena Jumalaa kohtaan. Mutta nämä ovat harvinaisempia.

Uskonnossahan on monesti tieteellisiä väitelauseita, sellaisia kuin post hor egro propter hoc voimananto joka löytyy hengelllisen kielen takaa heti kun pyytää esimerkkejä siitä mitä tämä oikeasti tarkoittaa. Näissä on tavallaan kaksitahoinen ongelma; Ensinnäkin jos uskonto on sellainen että se näkee että esimerkiksi evoluutioteoria on sen oppia vastaan, se helposti haittaa tieteentekoa ihan sinällään. Toisaalta vaikeammin huomattaaa olisi se jos uskonto todella ennustaisi että evoluutioteoria on totta. Silloin se tekee tehdystä löydöksestä kyseenalaistamattoman ehdottomuuden joka ei itse asiassa sovi tieteelliseen toimintaan lainkaan. Vaikka tässä tapauksessa uskonto usein ottaakin kunniaa siitä miten se on fiksu kun on tämänkin nykytieteen hyväksymän ennustanut. ; Uskonto tällöin helpottaa keksimistä mutta vaikeuttaa koettelua.

Eli jos uskonto tekee minkään kannanoton mistää joka on nyt tai tulevaisuudessa tieteen kysymys tai ottaa kantaa mitkä kysymykset ovat ja eivät ole tieteen kysymyksiä se on suoraan tai epäsuoraan haitallista tieteen kehityksen kannalta.

Mutta tämäkin on abstraktia. Kenties suorin vaikutus on kuitekin suoraan opeissa ja niiden suorissa ja epäsuorissa vaikutuksissa. Tästä hauska esimerkki on Susanna Kosken tuore kolumni. Siinä hän oli huolissaan siitä että uskonto astuu alueelle jossa sille ei ole osaamisaluetta. Koski ei ole huolissana kirkon ja sen sisällä olevien virtausten suhteesta vaikka homoseksuaalisuutene, vaan ilmastonmuutokseen. Jossa kirkko on inostunut IPCC:n, eli alan tutkijoiden kannasta. Koski oli sitä mieltä että hän kykenee metsästyksen harrastajana sanomaan relevantisti kantaa ilmastonmuutokseen. Toisin kuin pastorit. Ja tässä hän voi siis asettua IPCC:n yli. Koskella on toisin sanoen mielenkiintoinen suhde siihen kenellä ja millä ehdoin on kykyä päättää tiedekysymyksistä.

Kannanotto on siitä kiinnostava, että uskonnon kanta ilmastonmuutokseen on hyvinkin relevantti. Ja tässä ongelmana on nimenomaan kristinuskon eskatologia. Kristinuskon ytimessä, jopa lujemmassa ytimessä kuin ajatus homoseksuaalisuuden syntisyydestä, on nimenomaan lopun ajan teologia. Jeesuksen paluun odotus on hyvin keskeinen osa tätä uskontoa. Tässä on kaksi piirrettä jotka haittaavat ilmastonmuutokseen reagoimista;
1: Nooan tulvaan liittyvässä teologiassa Jumala lupaa olla pyyhkimättä maailmaa enää. Tämä johtaa erikoiseen tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Syntyy erityinen antrooppisen periaatteen alamuoto jossa universumi yleisesti ja maapallo spesifisti ovat olemassa ihmisten olemassaoloa varten. Ja tämä on uhkaamaton tila. Tällöin ilmastonmuutokseen tarttuminen on epäluottamusta Jumalaa kohtaan.
2: Toisaalta eskatologiassa on kuvattu lyhytjänteinen maailma jossa ilmastonmuutoksella ei ole väliä. Koska se korkeintaan kertoo että Harmageddon on tulossa. Jos ilmastonmuutos on tosi se on lopunajan merkki eikä sillä ole väliä koska paratiisiin tempaudutaan joka tapauksessa.

Tässä mielessä kirkko on tavallaan nimenomaan sellainen että jos se tekee ilmastonmuutoksen kannalta hyvää se voidaan ohittaa juuri samasta syystä miksi moni ohittaa noitavainot. Eli sen kautta mikä on osa oppia ja mikä on suoraan sitä vastaan. Ilmastonmuutoksessa on liian pitkä aikajänne jotta se sopisi uskontoon jonka perusongelmana on se, että pelastus on sidottu oikeaan mielipiteeseen eli uskoon ja armoon. Se on yksilöllinen eikä yhteisöllinen. Ja sen aikajänne on lyhyt lopunajan odotus eikä idea jossa ihmiskunnan tulisi selvitä miljoonia vuosia.

Onkin mielenkiintoista katsoa miten uskonnolla on konkreettista vaikutusta ilmastonmuutosta koskeviin mielipiteisiin. Kartoituksissa näkyy että ilmastonmuutoksen vastustaminen on itse asiassa jotain joka on aika vahvasti ideologisesti sitoutunutta. ; Ilmastonmuutoksen kannattamiseenkin liittyy tietenkin ideologisointia. Mutta oleellista onkin se, että tiede on ensin. Ja tietty kanta on sitä vastaan. Ja siksi ilmastonmuutoksen kannatus on sellainen että se kantaa monenlaista ideologiakirjoa ja ideologia ei selitä juurikaan sitä miksi tämä mielipide ylipäätään valitaan. Ilmastonmuutoksen vastustaminen taas on nimenomaan ideologisesti painottunutta. Politiikka ja uskonto ovat merkittäviä.

Ja tätä kaikkea voidaan itse asiassa pahentaa.

Suomessa on ihmisiä joiden mielestä kristinuskon vaikutus on erityisesti rakenteissa. Tässä nojataan hyvin usein Max Weberin sosiologiaan. Ja tässä korostuu esimerkiksi se, miten länsimaiden työnteon kulttuuri, erityisesti kapitalismi, on yleisesti ottaen liitoksissa protestanttien työetiikkaan. Erityisesti kalvinismiin. Suomessa Weberin näkemyksistä on tehty olkiukkoargumentti jossa sen ytimen väitetään liittyvän myös luterilaisuuteen. Merkki tästä on se, että käsite luterilainen työetiikka on aika laajassa käytössä. Weber puhui kuitenkin kalvinismista. Oletetaan kuitenkin että soveltaminen olisi edes jotenkin vähän asiallista koska lutherkin oli protestantti.

Tämän ongelma paistaa hyvin vahvasti esiin tuoreessa kohukirjoituksessa. Ronja Salmen kirjoituksessa korostui ”kaksoisstandardissa elävä” vihreä jonka kohdalla nähtiin paheeksi että tavat eivät noudattaneet ihanteita. Ja tämä liitettiin monien mielessä vihreiden nuorten yleiseksi ongelmaksi vaikka joku voisi sanoa että eihän tämänlaiset ongelmat ole uskonnossakaan mitenkään relevantteja kun ne ei ole oikeita seuraajia jos ei noudata ihanteita ja oppeja pilkulleen…

Tekstissä vastustettiin liberalismia ja elitismiä jossa ei saakaan enää lentää neljästi vuodessa ulkomaille. Mikä on tärkeä asia koska hyväosaiset tuhlaavat moninkertaisesti luonnonvaroja; Väkiluvun sijaan on kiinnitettävä huomiota ensimmäisen maailman ongelmiin koska ne ovat ilmastonmuutoksen keskiössä ensinnä henkilöä kohden tulevien kulutusten vuoksi. Että sen vuoksi että heillä on teknologiaa ja kykyä muuttaa käytöstä enemmän kuin jossain alueilla joissa tekniikka on alkeellista ja kehityspotentiaalia vähän ja henkilöä kohden tuleva kulutus on jo leikkaantunut murto-osaan ihmistä kohden.

Mutta jos luovutaan lentämisestä, luovutaan tarinasta, jolla luodaan oma identiteetti. Tässä on tiiviisti sanoen se, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on länsimaissa yksilötasolla niin hidasta, vastentahtoista ja usein jopa välttelevää. Oikeistolaiset eivät halua että isketään autoiluun. Koska auto edustaa vapautta. Koska itse asiassa auto on vapautta. Ja tämä on todella tärkeä ja iso asia. Meille on lapsesta asti opetettu, että pitää kouluttautua hyvin, että saa hyvän työpaikan. Ja kun saa sen hyvän työpaikan, niin sitten voi sillä rahalla ostella itselleen kaikkea mukavaa, kuten autoja. Ja jos duuni väsyttää liikaa, niin aina voi lentää etelään lomalle ja jo vain jaksaa taas.

Tarvitsemme insentiivejä työntekoon. Ja nämä ylläpitävät Weberiläistä kalvinistista työilmapiiriä joka kattaa tiettävästi Suomenkin luterilaisen työmoraalin nimellä. Tämä ajattelu on kristiaanien mukaan yhteiskuntamme keskeisiä kantavia rakenteita. Tämä on hyvän elämän tarina, jota meille kerrotaan lapsesta asti ja jota pääosa meistä pyrkii toisintamaan elämässämme joka päivä. Tänä syksynä, kun IPCC-raportti lopulta tuntui nykäisseen monia hereille ilmastonmuutoksen suhteen, ja tätä kautta tarina on mennyt rikki. Omakotitalot, citymaasturit ja lennot Aasiaan eivät enää olekaan hyviä juttuja ja tavoiteltavia palkintoja, vaan elinympäristöämme kuormittavia ongelmia. Tarinan päämäärä, eli omalla työnteolla saavutettava hyvä, onkin yhtäkkiä muuttunut pahaksi.

Kyse ei ole siitä, että pääseekö joku lentämään ulkomaille. Kyse on siitä, että jos meiltä viedään työntekomme motivaatiotekijät, auton tuoma vapaus ja ulkomaanmatkustelun tuomat ilot ja se, että voi muna pystyssä paneskella Firenzen yössä niin mitä järkeä työnteossa on? Mikä enää motivoi työntekoon, jos sen myötä ei voi toteuttaa vapauttaan ostamalla asioita? Tämä korostuu etenkin itselläni koska suhtautumiseni työntekoon on hyvin stoalaista. En minä silmät kirkkaana mene suorittamaan. Itse asiassa olen hyvin aikaansaava ja ahkera nimenomaan siksi että olen kompartmentalisoinut elämäni. Työstä tulee raha muuta varten. Työssä ei kannata kannustaa puhumaan uskonnosta, seksistä tai politiikasta koska työ on irrallinen magisteria.

Kun tajuamme, että palkinnoissamme ei ole mitään järkeä vaan ne ovat vahingollisia ja vaarallisia, alamme pohtia koko työmme mielekkyyttä. Ja sen myötä meille saattaa pikkuhiljaa valjeta, että itse asiassa koko työkin on täysin järjetöntä ja se on olemassa vain siksi, että saamme pidettyä talouskasvun yllä. Mutta talouskasvussakaan ei ole tässä mittakaavassa mitään järkeä, sillä se on vastuussa siitä, että planeetta on muuttumassa meille mahdottomaksi paikaksi asua ja voida hyvin. Tämä taas osoittaa että kalvinistinen työetiikka joka on työelämän takana on sekin varsin heikoilla. Uskonto menee tässä hyvin syvällisellä tavalla uhatuksi. Kaikki kalvinistisen työetiikan ongelmat kun ovat uskonnon noudattamisen ja sen asenteiden noudattamisen seurausta. Kun act out kristinuskon periaatteet, syntyy tälläinen ongelma. Josta moni ei välitä koska eskatologia sanoo että Jeesus kuitenkin palaa ennen kuin tuhoudumme koska Jumala on luvannut niin Raamatussa. Ja pahinta on että vääräoppistuneet kristitytkin saattavat altistua rukoilulle käytöstapamuutosten sijaan. Ja haluaa kantaa oman vastuunsa vetoamalla johonkin armoon, joka tulee etenkin katuville ja vilpittömille.

Lopputuloksena on hyvin syvällinen ongelma. Joka demonstroi että uskonto voi olla hyvin haitallinen ja vastustettava asia jos se täyttää tietyt ehdot.

Tiiviisti;
- Koska yhteiskuntamme kerran on kristinuskon ansiota ja työelämämme ja koko yhteiskuntamme toiminta rakentuu sen ansiosta Weberiläiselle luterilaiselle työmoraalille, on se luonut meille yhteiskunnan jossa ilmastonmuutos on relevantti ongelma. ; Järjestelmä on kokonaisuutena kristinuskon syytä ja ansiota koska ei voida kuoria kirsikoita. Jos kerran kristinuskoa voidaan kiittää, on ongelmatkin aivan samalla tavalla sen syytä.
- On helppoa olla denialisti koska ilmastotuho rikkoo Nooalle annettua lupausta vastaan. Tämä avaa samanlaisen teologisen portin ilmastonmuutosdenialismille kuin evoluutiodenialismin kohdalla on käynyt kreationismin kohdalla. Jolloin ongelmaa ei myönnetä eikä muuteta sitä systeemiä jonka olemassaolo on "oman ideologian vika".
- Jos tästä tasosta selvitään, on vastassa ajatus siitä että se on lopun ajan merkki. Joka kannustaa käännyttämiseen mutta ei tapojenmuutokseen. Lyhytjänteistä ja yksilökeskeistä.
- Lopuksi sitten selitetään vilpittömästi armeliaisuutta ja odotetaan että kulttuurin pohja vain antaa anteeksi niin että koko tästä tuhon portaikosta, aina ongelman luomisesta sen kiistämisen kautta muuhun kikkailuun, tulisi vain ohittaa.

---

Viittaukset:
Marcus Tullius Cicero, ”De Natura Deorum” (45–44 eaa.) [suom. ”Jumalten luonteesta”] 
Susanna Koski, ”Kirkon ei tule toimia ympäristöjärjestöjen keppihevosena” 
Sonya Sachdeva, ”Religious Identity, Beliefs, and Views about Climate Change” (2016)
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ronja Salmi, ”Suomessa ei pysy järjissään marraskuussa ilman lentämistä – ja se on meidän parikymppisten luonnonystävien tragedia” 
Horisontti, ”Piispa Seppo Häkkinen: Kohukirja edustaa kirkon perinteistä, turvallista opetusta”
Wisecrack, ”Why South Park Apologized”

Ihmisen mielenkiintoisuudesta

Arthur Schopenhauerin "Pessimistin elämänviisaus" kuvaa elämää sanomalla "Tunnittaisine, viikottaisine ja vuosittaisine, pienine, suurempine ja suurine vastuksineen, pettyneine toiveineen ja kaikki odotukset ylittävine onnettomuuksineen elämällä on niin selvästi leima, jonka pitäisi olla meille vastenmielinen, jotta on vaikea käsittää, miten siitä on erehdytty ja vakuuttauduttu elämän olevan olemassa kiitollista nauttimista varten ja ihminen siksi, että hän olisi onnellinen."

En ole Schopenhauerlainen, mutta näen että hän kuitenkin demonstroi sitä että elämällä ei ole mitään sisäsyntyistä itseisarvoista kunniallisuutta (dignity). En näe, että asia täytyisi jättää tähän, sillä siinä voi olla ehdollista kunniallisuutta (honour). Tämä ei kuitenkaan ole välttämättä kovin kannustavaa.

Schopenhauer käsitteli tylsyyttä jonain joka demonstroi sitä että pelkkä oleminen ei riitä. Ja tässä hän varmasti onkin jollain tavalla oikeassa. Se, että ihminen hakee asioita kertoo uteliaisuudesta. Ja tämä taas siitä että maailmassa on vähintään potentiaalisesti haettavissa jotain joka on ei-tylsää. Tässä mielessä hakisin Schopenhauerin sijaan vaikutteita Sartrelta, jolle yksinäisyys oli merkityksellistä koska mukana oli ajatus vaihtoehdosta joka oli sitten sosiaalisempaa. Uskoisin että se, että haemme parannusta tylsyyteen ja että emme aina ole tylsistyneitä vihjaa siihen että kenties on helppoa nähdä vain toteutunut paha.

Ihminen on hieman kuten Heidegger esitti. Jos katsotaan ihmistä potentiaalien eikä vain toteutuneen kautta, voidaan sanoa että "Every man is born as many men and dies as a single one." Monesti se mitä on käsillä on varsin tylsistyttävää. Ja tämä on jossain määrin oma vikamme.

Olen esimerkiksi itse saanut, nyt muutaman viikon työttömänä oltuani, huomata että minulla on paljon aikaa introspektioon. Olen esimerkiksi joutunut opettelemaan optimistista kielenkäyttöä ja positiivista itsekuvaamista työhakemuksiin. Tämänlainen optimismi on itselleni vierasta ja vastenmielistä. Olen kuitenkin tätä kautta tutustunut esimerkiksi Seligmanin ja Petersonin hyvelistaukseen. He kävivät läpi eri kulttuurejen arvostamia piirteitä ja tekivät niistä hierarkian. (Tämä ei vielä ole taipunut testatuksi psykologiseksi mittariksi, sen reliabiliteetti ja validiteetti on ns. "vielä testaamisvaiheessa". Joten en ota sitä hirveän vakavasti ; Se on enemmän kulttuurien arvojen kuvausta ja tätä kautta se kuvaa jotain yleisinhimillisiä arvostuksia. Mutta sanat ja mittarius ovat hieman eri asia.) Siinä on ytimessä se, mitä Schopenhauer kutsui erehdykseksi. (Mikä tosin voi johtua siitä että Schopenhauer erehtyi.)

Olen oppinut prosessissa että heikkouteni ei ole "transsendenteissa hyveissä" koska jos minulla ei ole toivoa tai kiitollisuutta tai henkisyyttä, niin olen sentään huumorin kautta asioita pumppaava. Toisaalta olen hieman yllättynyt siitä että syvin heikkouteni ei ole "humanity"- vaan "temperance" -haarassa. Erikoista on että en ole kovin tyytyväinen itseeni, sillä olen yleisesti ottaen hyvä niissä puolissa joita arvostan erityisesti - esim. wisdom and knowledge - ja huono niissä joita arvostan vähemmän. Kenties tämä johtuu siitä että arvostan "courage" -haaran hyveitä ja yritän kehittää niitä itsessäni mutta tässä en ole kovin hyvä.

Tämä kaikki olisi toki kovin kiinnostavaa. Mutta introspektioon vajoaminen vaatisi sen että vajoaja olisi kiinnostava ihminen. Mutta ei ole. Joten tämäkin on tavallaan aika tylsää.