Menneinä vuosina Tolstoin ja Nietzschen yhdistäminen keskenään samanmielisiksi olisi monista kauhistuttava näkökulma. Lähinnä siksi, että on ollut ikään kuin oleellista alleviivata merkityksettömyyttä joka Nietzscheläinen nihilistiateisti joutuu ja torpata tätä annoksella Tolstoita. Ja niin pahat uusateistit saisivat jotenkin rikokseensa rangaistuksen. Ei se kohtaaminen ainakaan palkinto ollut. Ja kristiaanit monet näkevät että erimielisyys heidän kanssaan on rikos, jos ei muuten niin Jumalan silmissä.
Nyt näitä kahta ajattelijaa on sitten tupattu yhdistelemään. Mieleni tekisi puhua Jordan Petersonista, mutta intenretkään ei näytä enää olevan kiinnostunut hänestä. Yhdistelmää on tuotu esiin myös kultturemmissa piireissä. Niin&Näinin julkaisema Lev Šestovin ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä” on näyttänyt kiinnostaneen niin että se on näkynyt minunkin sosiaalisen median feedeissä.
On tietenkin hauskaa muistaa miten Tolstoi kirjojensa jälkeen koki hieman huonoa omaatuntoa koska kirjoissa oleva filosofinen anti-nihilismi ei pitänyt sellaisenaan toiminnallista aspektia. Eli rikas joutilaistoi saattoi lukea teoksia ja ihailla merkityksen filosofiaa ilman että siihen kuuluisi omantunnon mukaista toimintaa. Ja tämä on tavallaan se teema jolla yhdistän sympatiatta Nietzscheä vastaan hyökkäävän kristityn, Tolstoin katumuksen ja tämän blogauksen.
Tässä on takana tavallaan se, että nihilismi on filosofinen käsite joka on hyvin erilainen kuin se, miten sitä usein käsitellään. Nihilismiä käytetään terminä myös monessa eri kontekstissa ja jopa filosofinen nihilismi on monenkirjoinen idea.
Mutta kun se uusateistille kiukustunut kristitty lähtee liikkeelle, hän ei viitsi ollenkaan välttämättä tutustua uusateistin ajatuksiin ja sen sijaan voi kirjoittaa kirjan joka käsittelee ei-uusateistisia ajatuksia ja moittii esimerkiksi Nietzscheä. Kuten kävi kun Timo Eskola kertoi kirjan oman määrittelyn mukaan uusateismia käsittelevässä kirjassa joka otsikossa kertoi miten ateismi oli sietämättömän kevyttä.
Tässä oli toki hieno viittaus Milan Kunderan ”olemisen sietämättömään keveyteen” joka sinänsä osuvasti kuvasi sitä, miten taiteilijoiden asema on muuttunut yhteiskunnan arvomaailman mukana. Olemisesta tulee sietämättömän kevyttä koska modernissa maailmassa on kysymys grindaamisesta ; Kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään, ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä siis on merkityksettömyydessään ”kevyttä”, ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä.
Tätä on tavattu nähdä esimerkiksi sitä kautta että esimodernissa maailmassa oli paljon ulkoisia kahleita jotka tekivät elämästä sellaista että ihminen oli ratas itseään suuremmassa rattaassa. Tämä elämä oli raskasta. Kunderan vitsi oli tavallaan se, että kun kahleet irtosivat niin sama kävi perinteisille merkityksille. Ja näin elämästä voi tulla sietämättömän kevyttä.
Osa sitten vain laajentaa että näiden ihmisen ulkopuolisten kahleiden mukana katoava merkitys voisi olla kaikki merkitys. Ja näin luodaan itse asiassa kritiikiksi naamioitu huomautus siitä miten rakentaa vahva argumentti sille miten nihilismi voisi olla totta ja pitää paikkaansa.
Ja tätä metafyysistä nihilismiä on sitten ajettu vastustettavana filosofiana. Ja kritiikki usein teeskentelee olevansa nimenomaan metafyysistä, syvää ja syvällistä. Mutta hyvin usein ei tarvitse olla kovinkaan taitava filosofi nähdäkseen että metafyysinen nihilismi ei ole mikään käsittelemätön ongelma. Ja vaikka olisikin niin tosiasiassa ihmiset kritisoivat jotain aivan muuta kuin metafyysistä nihilismiä.
Kun esimerkiksi joku tulee minulle kertomaan miten merkityskato minulla on jos olisin sisäisesti koherentti, ei he ole kiinnostuneita argumenteista. Heille on tärkeämpää että he voivat viitata johonkin Tolstoin auktoriteettiin joka sitten on se heidän argumenttinsa korvike. Mutta tosimaailmassa tämä nihilismi taitaa olla sitä mallia miten Gertz on kuvannut. Hänestä ihmiset eivät vastusta oikeastaan sitä mitä ihmiset vastustavat puhuessaan filosofisesta nihilismistä.
Sen sijaan arkipäivässä nihilismi on jotain joka on lähempänä sitä että joku on epäkiinnostunut, tylsistynyt maailmaa kohden, tunteeton, välinpitämätön. Tämä tunneilmapiiri on toki tunne sinänsä ja esimerkiksi itse olen nähnyt että tunne kuin tunne. ; Selvästi itsellänikin on aika paljon sellaisia asenteita joita Gertz kuvaa arkijärjen nihilisminä. Se tiivistyy ajatukseen ”ketä kiinnostaa”. Ihminen joka ei välitä eikä ajattele että muutkaan välittävät.
Voitaisiinkin sanoa että monesti ihmiset ajattelevat että metafyysinen ja käytännön nihilismi olisivat yksi ja sama asia ja että metafyysiikkaa koskeva ideologia on sitten se joka määrää käytöstä. Tämä menee monesti jopa niin pitkälle että on ymmärrettävä miten Jordan Petersonkin käyttää strategisista syistään oletuksia joissa selitetään että jos ihminen toimii jollain tavalla niin se on hänen filosofiansa. Eli jos et act out nihilismiä niin sitten et ole nihilisti.
Tätä tavallaan tarvitaan koska suuri osa filosofeista on nimenomaan tarttunut nihilismiin ja merkityksettömyyteen omilla tavoillaan ja tässä on usein välineenä se että käytännön ja metafyysinen nihilismi erotetaan hieman eri asioiksi. Harva näkee että jos kristitty ei act out kristillisyyttä että hän ei olisikaan oikea kristitty vaan selitetään että hän on syntinen.
Metafyysinen nihilisti voi sitten ajatella että todellisuudessa ei ole mitään normatiivisia faktoja jotka koskisivat moraalia. Jossa sitten voi olla erilaisia sävyeroja. Esimerkiksi evaluatiivinen nihilisti voisi uskoa että mikään ei ole hyvää tai pahaa ja normatiivinen nihilisti voi taas sanoa että mikään ei ole kiellettyä tai velvollisuus. Osa voi jopa ajatella että missään ei ole mitään merkitystä. Joka on hieman eri asia kuin moraalia koskevat lausumat vaikka niitä aika usein rinnastetaankin tavoilla jotka muuttuvat erikoisiksi. Pian sitä huomaa että nihilismi ja arvotyhjiöargumentit päätyvät viittaamaan aggressiivisiin, vihaisiin ja väkivaltaisiin pahuutta tekeviin nihilisteihin joista vahvimman oikeus pätee ja on todellinen normatiivinen voima, ja tätä kaikkea kutsutaan vielä asenteellisesti hedonistisuudeksi.
On selvää että tässä konseptissa ei enää ole minkäänlaista sisäistä koherenssia ja nauraisin itseni tärviölle tämänlaisten yleisten kristillisten ajatushupsuttelujen äärellä jos minulla siis vielä olisi tunteet.
Mutta käytännön nihilismi on vain sitä miten ihmiset käyttäytyvät. Ja tässä voi tavallaan käydä niin, että voidaan nähdä että Tolstoi tekee kirjan joka vastustaa metafyysistä nihilismiä mutta sen lukeekin joku venäläinen joutilas aatelinen joka sitten ei nosta sormeakaan auttaakseen hädänalaisia koska who cares. Sama koskee monia ateismista huolestuneita kristittyjä joista on tärkeää viitata Tolstoin teoksiin ja hymistä merkityksestä. Mutta sitten jos pitää katsoa että olisikin objektiivisen moraalin ja ihmselämän absoluuttisen arvon edessä käärittävä hihat ja vastustettava jotain pahaa tekevää kristitty aatetoveria niin hiiteen uskonnollinen väkivalta, se on niin marginaalista että who cares.
Tärkeää on että konseptit ovat hieman eri asia. Tämä on filosofille aika helppoakin tajuta koska hän voi huomata että moni metafyysistä nihilismiä puolustanut on itse asiassa ajanut ajatuksia joissa on tärkeää rakentaa oma henkilökohtainen merkityksensä. Nietzsche on näistä varmasti helpoin malliesimerkki. Mutta toisaalta Albert Camus ”Sisyfoksen myytissään” korosti nimenomaan sitä että ihmisen merkitys syntyy siitä että hän hyväksyy universumin absurdiuden ja elää elämäänsä tavalla jonka näkee parhaaksi. On aika helppoa nähdä miten Camus ratkaisee psykologisen nihilismin kieltämisen samalla kun on torjumatta yhdenlaista metafyysistä nihilismiä.
Moni pitää tätä ongelmallisena mutta tavallaan mitään ristiriitaa ei ole ihan sen takia että miksi sillä että ei-millään on väliä pitäisi olla jotain väliä ihmisen aktiivisuuden kannalta. Mikä muka muuttuu? Ja ennen kaikkea miksi tällä olisi väliä jos millään ei ole väliä? Miksi ei voisi olla aktiivinen ja tehdä itse juttuja kun ei se passiivisuuskaan ratkaisuna merkitse yhtään mitään? Jos millään ei ole väliä miksi on väliä että reagoimme siihen passiivisuudella emmekä Camu'n tyylisellä asenteella? Ja jos tällä on väliä niin miten tämä muka on nihilismin kanssa yhteensopiva vaade?
Osa tarttuu tähän eroon vahvastikin, hyväksyen sen. Ja silloin Camu'n ja kumppaneiden asenne metafyysiseen nihilismiin ja tapa ratkaist siihen liittyvä psykologinen ongelma on hyväksyttävä. Mutta siitä huolimatta löytyy tilaa nostaa esiin psykologista nihilismiä ja sen ongelmia. Esimerkiksi Gertzin kirjaa teknologiasta ja nihilismistä leimaa se, että hän korostaa että hän ei argumentoi siitä miten teknologinen kehitys argumentoi ja paljastaa että normatiivisia tosiasioita ei ole olemassa. Vaan sen sijaan hän korostaa että teknologia vaikuttaa meidän käytökseemme niin että olemme käytännön elämässä psykologisesti nihilistisiä.
Tässä vastustuksen kohde ei myöskään ole aktiivinen nihilismi jota esimerkiksi Nietzsche tai Sartre tai Camus edustavat. Vaan vastustuksen kohde on sama kuin Nietzschelläkin ; Passiivinen nihilismi. Passiivisessa nihilismissä ihminen ei yksilönä ota vastuuta ja päätä omaa arvojärjestelmäänsä ja lopettaa systeemiä vastaan taistelun. Ei ehkä samaa mieltä olemisen vuoksi vaan siksi että ei viitsi. Tätä kuvannee hyvin sana Apatia. Ja tämä onkin luultavasti se parempi ja osuvampi termi joka pätee tähän psykologiseen tai arkielämälliseen ”nihilismiin” tavalla joka välittää oikeat ideat sen sijaan että toisi mukaan omituisia virhekäsityksiä metafyysisestä nihilismistä.
Olen itse tietysti siinä mielessä tarkka että jos allaoleva metafyysinen asenne ei ole nihilistinen niin sitten ei ehkä kannata kylvää sitä sanaa. Gertzkin on siksi enemmänkin perustelemassa miten teknologia aikaansaa apatiaa. Mutta toisaalta voi olla hauskaa ottaa tämänlainen itselle vähän vieras positio.
Koska sitä kautta voi löytää omituisia asioita.
Jos nimittäin katsotaan Nietzscheä, hän on puhunut askeettisesta pappeudesta. Ja tätä konseptia Gertz käyttää teoksessaan tärkeässä osassa argumentaatiotaan. Siinä on kysymys siitä että vaikka tosiasiassa maailma on täsmälleen yhtä nihilistinen riippumatta siitä onko siinä teknologiaa tai ei, niin silti tietyt olosuhteet tuottavat nihilistejä. Ja tässä korostuu helpollaolo jossa passiivista nihilismiä, tai siis minun omissa silmissäni apatiaa, tuetaan luomalla ympäristö jossa on meditatiivista itsehypnoosia, mekaanisia rutiineja ja muuta vastaaaa toimintaa jossa nautinnot ovat pieniä ja kevyitä ja jossa korostuu laumahenkisyys. Gertz näkee miten teknologia tuottaa kulttuureja jotka tekevät tästä helppoa. Missä normaali työssäkäyvä ihminen pikkuisine helppoine huvituksineen elää eräänlaisessa askeesissa. Mutta toisaalta itse en voi olla näkemättä sitä että samalla korostuu sitä miten metafyysinen nihilismin vastustaminen voi tuottaa munkkiluostarin tapaisia konteksteja joissa samat reunaehdot toteutuvat. Ja näin saadaankin kieltämättä askeettista apatiaa lähentelevä tylsyyskulttuuri. Vaikka uskonnossa puhutaankin merkityksestä, niin luostari on eräänlainen tehdas joka tuottaa passiivisia nihilistejä.
Lähteet:
Lev Šestov, ”Dobro v utšenii gr. Tolstogo i F. Nietzsche” (1900) [suom. ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä”]
Timo Eskola, ”Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista” (2009)
Milan Kundera, ”Nesnesitelná lehkost byt” (1984) [suom. ”Olemisen sietämätön keveys”]
Nolen Gertz, ”Nihilism and Technology” (2018)
Albert Camus, ”Le Mythe de Sisyphe” (1942) [suom. ”Sisyfoksen myytti”]
Kalle Haatanen, ”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä” (2008)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti