Halmetta koskeva kolumni sai tuomiota julkisen sanan neuvostolta. Siinä missä minä hyväksyin jutun laajat linjat, antoi tuomio nootit sanojen käytöstä. Kieltämättä tekstissä oli varsin rajuja sanoja. Halmeesta käytettiin pilkkanimiä, kuten "mulli".
Toisaalta Hazardin kritiikki on nähtävissä myös toista kautta. Aikaisemminhan korostin alter egoa. Mutta tosiasiassahan Halme on aivan kuten sinä ja minä. Nyt, kun minä olen elossa, on ihan asiallista ja mahdollisesti totuudenmukaistakin mainita erinäköisistä ureakefaaliuksista. Jos joku sanoo että "on siinä vaan kieroutunut tyyppi jonka nyökkäillessä hölskeen oikeen kuulee" on kyseessä mielipiteenilmaisu johon on vaikeaa olla yhtymättä. Mutta kun kuolen, olen hautajaisissa ties mikä "monista asioista kiinnostunut" (enkä "utelias kyylä", joka on sen arkisynonyymi).
Hazardin kolumni käsitteli, ainakin minun käsittääkseni, Halmeen kuvaa ja sitä miten kuolema oli "oikea aikainen" tarinan kannalta. Lautakunta oli tässä kohden kanssani erimielinen. Siitä se rinnastui henkilöön eikä tarinaan.
1: Toisaalta tälle "minusta poikkeavalle tulkinnalle" on annettava tilaa : Hazardin virhe oli se, että hän laittoi hautajaispuheeksi kritiikkiä imagosta. Hän siis unohti ihmisen. Jonkun joka on lakannut elämästä ja hengittämästä. Tämä on melko raavas teko. Eikä tätä itse asiassa voi ihan täysin ohittaa. Etiikan kannalta olennainen kysymys on: Minkälainen ihminen tekee näin - Eli kuolemantapauksen kohdatessa hylkää ihmisen ja tarttuu imagoon? Tätä miettiessä voi muistella niitä asioita joista Halmeen äiti kirjoitti : "Journalistin ohjeessa, kohdassa 28 todetaan, että kuolemantapauksista uutisoitaessa on aina noudatettava hienotunteisuutta. Kohta 26 toteaa, että jokaisen ihmisarvoa on kunnioitettava." Tosin minun oli vaikea sitä huomata, ehkä sen vuoksi koska en ole kovin humaani. Tosin itse hieman ihmettelen ylipäätään "kuolleiden kumartelua". Ihmisiä pitäisi kai muistaa ja arvostaa elävänä, koska kuoltua ei enää ehdi. (Toki tiedän että tässä kohden en ole elämässäni kovin onnistunut.)
Arhi Kuittisen kommentaari avasi minut miettimään asiaa lisää. En ehkä alleviivaa jokaista sanaa, mutta se avasi miettimään asiaa tasa -arvokysymyksen kautta. Ja tasa -arvolla tarkoitan tässä sekä sukupuolten välistä tasa -arvoa, että elitismin puutetta. Kirjoittelen tähän teemaan liittyviä asioita aika usein soveltamaani scrapbook -tyyliin. Teema yhdistäköör irralliset sirpaleet, jos kykenee.
Aloitan siitä elitismin puolelta.
Hazardin käyttämä kova kieli muistuttaa vahvasti omaa käyttämääni sekakieltä. Sellaista jossa on kirosana ja sivistyssana vierekkäin. Ja jossa karut ja julmanmakuiset ilmaisut ovat osana. Ehkä siksi minun oli vaikeaa nähdä Hazardin tekstin sävyjen kovuutta. Kun asiat ovat vaikka verkossa ja joku käyttää samaa kieltä, hän on tomppeli, ja minä olen sanomassa tätä hänelle. Taustalla on seuraava henki : "Aatelihumanistit saavat olla kärjistäviä kun taas nettikeskustelut ovat kansakunnan viemäri." Kärjistys ja sarkasmi ovat paitsi ilmaisun keino, myös vastuunpakenemisen keino. Se on sitä samaa, mitä lapsi tekee hiekkalaatikolla : "vitsi, vitsi" -sanominen muuttaa pilkan leikiksi. Jos pilkasta saa loukkaantua, on vitsistä loukkaantuminen huumorintajuttomuutta. Joskus juttu hiekkalaatikolla on tietysti aidosti leikkiä ja siitä suuttuminen hienohelmaisuutta. Mutta joskus kiusaaminen kätketään ja naamioidaan tällä keinoilla. Tämän kahtiajaon vuoksi on helppoa sallia itseltä sellaista mitä ei muilta sallisi. Olisi hyvä muistaa että "Hazard yritti kirjoittaa parodiaa mutta ei ymmärtänyt, että hyvä parodia vaatii empatiaa." Halpa sarkasmi on tosin paljon helpompaa.
Toisaalta Hazard on itse aggressiivinen ja kärjekäs. Arvomaailma on toki erilainen kuin Halmeen. Hazard saa toki itsekin kovin paljon suosiota, joten en usko että "kateudesta" on kyse. Pikemminkin ymmärrän että Hazard näki Halmeen "väärän ideologian kannattajana". Tälläisessä syntyy helposti vihankin tunteita, ja tavat ja toisen ihmisyyskin voivat unohtua. Hazard kritisoi Halmetta tavallaan omista synneistään.
Yhtenä syynä on tietysti se, että yleinen telaketjufeministinen diskurssi korostaa naisten uhriutta. Miehet ovat rikoksen tekijöitä. Ongelmana tässä on tietysti se, että nainen elää jo vapautetussa maailmassa, jolloin hän ei ole kohdannut itse uhriutta. Hän saa statuksen sukupuolensa kautta. Miehet sen sijaan saavat rikollisen statuksen sukupuolensa takia. Tässä on tasa -arvo kaukana, koska tässä ei enää katsota ihmistä, vaan sukupuolta. (Olen itse kohdannut tämän esimerkiksi siinä, että naiset puolustavat sitä että naisille tulisi antaa aseistusta koska "kaveria on yritetty raiskata". Miehille samaa lupaa ei haluta tarjota, koska hehän ovat rivien välissä "niitä rikollisia". Naisilla aseet ovat uhrilla ja miehillä rikollisilla, ja vain "puolustusaseet" sallitaan. Minulta ei ole näissä jännitteissä kysytty että montako kertaa olen saanut turpaani kadulla vain siksi että kävelen ohi. Ja tämä määrä on aikusten oikeasti iso.)
1: Tässä kohden tarjoan ihanteeksi Martin Luther Kingin "I have a dream" -puheen "I have a dream that my four little children will one day live in a nation where they will not be judged by the color of their skin, but by the content of their character." Rodun lisäksi laittaisin sukupuolen yhdeksi lisäelementiksi.
Hazardin toiminta on siis sallittu koska hän on nainen. Kun nainen on aggressiivinen ja käyttää kärjekästä kieltä, hän on vapautunut. (Koska hän rikkoo sukupuolistereotypiaa.) Jos mies tekee samoin hän on stereotypian edustaja ja siksi hän on "vanhoillinen". Itse vastustan hegemonian vastustamista hegemonian vuoksi aivan samoin kuin hegemonioiden kannattamista hegemonioiden vuoksi. Minulle se on vain irrelevanttia. Se on sitä nimittäin juuri samaan tapaan kuin ihonväri on "irrelevanttia" Kingin unelmassa. Jos mustat pistävät valkoihoiset orjiksi poimimaan pellavaa, tai pakottaa heidät tietyille paikoille busseissa ja rajoittaa heiltä ravintoloita, ei kyseessä ole minusta mikään tasa -arvo. Orjuusasetelmien kääntäminen nurin päin ei vain yksinkertaisesti ole "mitään muutosta parempaan". Asiathan vain muuttuvat mutta pysyvät samoina.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Halme. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Halme. Näytä kaikki tekstit
perjantai 2. huhtikuuta 2010
tiistai 19. tammikuuta 2010
Harmaa Halme ja roolin loppu
Alter egot ovat eräänlaisia toisia persoonia, näyteltyjä valerooleja. Tällä kertaa voisi katsoa hieman vaikka niiden kaupallisuutta, myyvyyttä ja kiinnostavuutta.
Teräsmies -sarjakuvia ostetaan koska teräsmies itse on supersankari. Tämän naamio, Clark Kent, ei kiinnosta ketään. Sen sijaan esimerkiksi Zorroa seurataan sen vuoksi että tämän naamio on kiinnostava. Itse virallinen persoona, Don Diego de la Vega, ei ole syy seurata tai ostaa Zorro -lehtiä. Tietenkin alter ego ei aina liity sankaruuteen. Moni superkonnakin on naamioitunut tai esittää kakkosroolia. Osa on hyvinkin neutraaleja.
Yllä mainituilla sankareilla on rooliasu, joka erottaa roolit toisistaan.
Joskus on vaikeaa sanoa mikä on naamiaisasu, ja mikä ei ole. Esimerkiksi Hulk on Robert Bruce Banner, nerokas tiedemies. Hänen muodonmuutoksensa on hyvin dr. Jekyll ja mr. Hyden kaltainen. Kuitenkin näitäkin seurataan koska Hulk paiskoo ja rikkoo, ja koska tohtori keksii. Molemmat näistä hahmoista ovat tavallaan yhtä oikeita. Toisen niistä jättäminen jättää pois olennaista.
Hulk on mielenkiintoinen ottaa esille tarkemminkin.
Hulkissa tapahtuu sarjakuvatarinan edetessä degeneraatiota. Aluksi Banner muuttuu Hulkiksi vain öisin. Myöhemmin Hulkiksi muututaan suuttuessa päivänvalossakin. Aluksi Hulk oli yhtä älykäs kuin Bannerkin, vain persoonallisuus muuttui. Mutta myöhemmin Hulk alkoi esiintymään älyllisesti vajavaisena. Koska Hulk on gammasäteilypatteri, hänen voimansa kasvavat ajan myötä koko ajan, joten muutokset ovat odotettavissa. Kaiken kaikkiaan Hulkilla onkin neljä persoonaa, jotka vaihtuvat. Yksi näistä on Hulkin persoonien yhteenliittymä, Viisas Hulk, joka edustaa täydellistä Banneria kaikessa potentiaalissaan.
1: Hulkista on tehty myös "spin off", Ultimate Hulk, joka imee voimia Bannerin alitajunnasta. Tämä on riettaita puhuva ja hänellä kasvavat voimien lisäksi myös kaikki tunteet.
2: Tietysti myös Kristinuskon Jumala on hyvin Hulkmainen. Hänessähän on kolme yhdessä. En kuitenkaan vedä tätä teologiaa mainintaa pidemmälle. Sillä tavoitteenani oli sanoa pari sanaa muista aiheista. Sarjakuvamaailmasta löytyykin Hulkin kohdalta eräänlainen ratkaisu kolminaisuuden mysteeriin.
Kiinnostavuuden kannalta Hulk tarjoaa maksimaalisen määrän viihdettä ja sporttia. Kun yty loppuu, Banner saa mennä.
Kaikki tämä höpinä sarjakuvasankareista voidaan sovittaa eräässä mielessä tuoreesti oman käden kautta kuolleeseen Tony Halmeeseen. Halmeella oli julkinen rooli, ja hänen arkiminästään ei voida välttämättä sanoa paljoakaan hänen julkisen roolinsa kautta. Tämä koskee tietysti aivan kaikkia julkisuuden hahmoja. Voi olla että heillä ei ole alter egoa, mutta tätä voi olla hyvin vaikeaa tietää. Halme ei julkisena hahmona ollut Teräsmies, vaan enemmänkin Zorro. Tai Hulk, koska hänen persoonansa ja hahmonsa ovat arkiminän ja julkisen minän kanssa sekoittuneita. On vaikeaa sanoa mikä on "näyteltyä Halmetta" ja mikä ei.
Kaarina Hazardhan kirjoitti hänestä kolumnin, joka synnytti paljon raivoa. Kolumnin voidaan kuitenkin nähdä kritisoivan muuta kuin Halmetta itseään. Sillä mielestäni kolumni kritisoi muita ihmisiä. Sen pitäisi olla selvää jo sen jälkeen kun lukee lauseen "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä."
Sisältö oli mielestäni se, että Halmeelle annettiin pellen rooli. Hän täytti sitä miten kuten. Ihmiset eivät arvostaneet Halmetta tämän eläessä yhtä laajasti, ja kuolema marttyrisoi sen. (Vaikka seppuku ei ole Suomen perinnettä, jollakin tavalla kuolema pesee ihmisestä puhtoisen, antaa kritiikkisuojan.) Ja kun roolia ei täytetty, sitä saa mennä. Jos Zorro -sarjakuvassa Diego riisuisi maskinsa ja polttaisi sen, ja sanoisi "en mie jaksa aina olla mikään sorro", ja olisi sen jälkeen vain kotielämää viettävä aatelismies, ei sarjakuvaa enää ostettaisi. Tulkitsin tekstin niin, että Hazardista samoin kävi Halmeelle.
"Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen. Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään. Arkeen kesyyntyminen ei ollut sinnikkään taistelun uuras, hieno lopputulos, vaan kuohittu mahtisonni."
En näe tässä vihaa vaan sääliä. Ärjyt sanavalinnat vain voivat peittää tämän. Pilkan pääkohde on "yleinen reagointi", joka tulee siitä kun kansa äänestää jaloillaan ja tästä syntyy yleinen tilastollinen toimintatapa. Sääli on tietysti sekin aina toista alentava, mutta lauseessa on jopa tästä eroavan myötätunnon sävyjä. Toki muussa osassa kolumnia on selvää että Halmeen menneisyys nähdään säälittävänä. Kuitenkin hän olisi ikään kuin saanut arvostusaseman yrittämällä parantua. Jos jokin saa pilkkaa, on rooli -Halme joka sai ihmisiltä suosiota, vaikka juuri tämä oli sitä säälittävää Halmetta. Ihmiset eivät välittäneet ihmis -Halmeesta, joka käy ostoksilla, vaikka sillä oli ansioita.
Halmeelta haluttiin Roolia. Ja kun sitä ei täytetty, ei asia ollut kiinnostava. Kuolema sen sijaan kiinnostaa, koska siinä on tarina, käänne ja loppu. Ei mitään hiipumista ja pois haipumista.
Eli tilanne oli aivan kuten "Beach" -elokuvassa. Siinähän ikilomalle turisteiksi siirtyneet elättävät itsensä rantalentopallolla ja vaihtamalla kannabista riisiin - ja länsimaisiin hyödykkeisiin kuten tamponeihin ja pattereihin. Paikallisuuden sijasta ollaan eristyneenä ja turismia yritetään tehdä elämäntavaksi. Tässä se, että joku selviää hain hyökkäyksestä on sankaritarina, ja siitä saa hyvän tarinan ja roolin. Hain hyökkäykseen kuollut taas haudataan ja tässäkin rooli on selvä. Mutta juuri kituva, sairas ja vammainen joka on paikalla koko ajan häiritsee hedonistis-lyhytjännitteis-individualistista turismirauhaa.
Tarinoissa lopettaminen on tärkeää. Esimerkiksi minä iloitsin kun yksi suosikkisarjoistani "Life" lopetettiin, koska juuri siinä muodossa sarja rakentuu täydelliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokaisella jaksolla on paikka. Iloitsin että lopettivat huipulle. Ja kirosin sitä että Dan Simmons jatkoi "Hyperionista" usean kirjan sarjan, vaikka kirja oli juuri ensimmäisen osan jälkeen täydellinen, ja myöhemmät osat olivat kuin jatko -osia, jotka eivät sisältäneet samanlaista tilaa, vaan lähinnä purkivat ensimmäisen kirjan hienouden auki. Siksi omitan vain ensimmäisen osan ja pyrin parhaani mukaan unohtamaan loput kirjasarjasta, jotka vahingokseni luin.
Mutta jätän tämän kirjoihin ja televisiosarjoihin.
Halmeen kohdalla ihmiset vaativat tältä roolisuoritusta, päällä olevaa alter egoa, tai "hän ei ole kiinnostava". Zorro ei saa katkaista miekkaansa, Batman ei saa saada burn outia ja jäädä lomalle. Hulk ei saa mennä munkkiluostariin ja parantua vihastaan täysin oppimalla vaikka joltain munkki -supersankarilta mystisen mielenhallintakyvyn.
Siksi Hazardin kannanotot olivat enemmän "massan kannan kritiikkiä".
Häntä inhotti se, että kuolema oli ikään kuin hyvä, jännä, käänne. Tylsän elämäntarinan sijasta elämästä tehtiin tarina dramaattisella lopetuksella. "Tahdomme loppuun dramaattisen käänteen, emme kiusallista hiipumista, joka on kaikkien osa. Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty."
Etymologisesti katsoen englannin kielen sana "sacred" (pyhä, uskonnollinen ei vapaapäivä) on yhdistettävissä sanan "sacrifice" (uhri, uskonnollinen ei rikoksen) kanssa, kun otetaan latinan sana "sacrum" (pyhä esine). Kun tältä kohden sanotaan että "ihmiselämä on pyhä", on syytä erottaa uhraaminen aiheesta. Massat eivät näytä näkevän tätä eroa. Ehkä syynä on se, että jos joku nähdään vain roolina tai vain roolinsa kautta, tämä objektisoidaan ja esineellistetään jollakin tasolla.
Teräsmies -sarjakuvia ostetaan koska teräsmies itse on supersankari. Tämän naamio, Clark Kent, ei kiinnosta ketään. Sen sijaan esimerkiksi Zorroa seurataan sen vuoksi että tämän naamio on kiinnostava. Itse virallinen persoona, Don Diego de la Vega, ei ole syy seurata tai ostaa Zorro -lehtiä. Tietenkin alter ego ei aina liity sankaruuteen. Moni superkonnakin on naamioitunut tai esittää kakkosroolia. Osa on hyvinkin neutraaleja.
Yllä mainituilla sankareilla on rooliasu, joka erottaa roolit toisistaan.
Joskus on vaikeaa sanoa mikä on naamiaisasu, ja mikä ei ole. Esimerkiksi Hulk on Robert Bruce Banner, nerokas tiedemies. Hänen muodonmuutoksensa on hyvin dr. Jekyll ja mr. Hyden kaltainen. Kuitenkin näitäkin seurataan koska Hulk paiskoo ja rikkoo, ja koska tohtori keksii. Molemmat näistä hahmoista ovat tavallaan yhtä oikeita. Toisen niistä jättäminen jättää pois olennaista.
Hulk on mielenkiintoinen ottaa esille tarkemminkin.
Hulkissa tapahtuu sarjakuvatarinan edetessä degeneraatiota. Aluksi Banner muuttuu Hulkiksi vain öisin. Myöhemmin Hulkiksi muututaan suuttuessa päivänvalossakin. Aluksi Hulk oli yhtä älykäs kuin Bannerkin, vain persoonallisuus muuttui. Mutta myöhemmin Hulk alkoi esiintymään älyllisesti vajavaisena. Koska Hulk on gammasäteilypatteri, hänen voimansa kasvavat ajan myötä koko ajan, joten muutokset ovat odotettavissa. Kaiken kaikkiaan Hulkilla onkin neljä persoonaa, jotka vaihtuvat. Yksi näistä on Hulkin persoonien yhteenliittymä, Viisas Hulk, joka edustaa täydellistä Banneria kaikessa potentiaalissaan.
1: Hulkista on tehty myös "spin off", Ultimate Hulk, joka imee voimia Bannerin alitajunnasta. Tämä on riettaita puhuva ja hänellä kasvavat voimien lisäksi myös kaikki tunteet.
2: Tietysti myös Kristinuskon Jumala on hyvin Hulkmainen. Hänessähän on kolme yhdessä. En kuitenkaan vedä tätä teologiaa mainintaa pidemmälle. Sillä tavoitteenani oli sanoa pari sanaa muista aiheista. Sarjakuvamaailmasta löytyykin Hulkin kohdalta eräänlainen ratkaisu kolminaisuuden mysteeriin.
Kiinnostavuuden kannalta Hulk tarjoaa maksimaalisen määrän viihdettä ja sporttia. Kun yty loppuu, Banner saa mennä.
Kaikki tämä höpinä sarjakuvasankareista voidaan sovittaa eräässä mielessä tuoreesti oman käden kautta kuolleeseen Tony Halmeeseen. Halmeella oli julkinen rooli, ja hänen arkiminästään ei voida välttämättä sanoa paljoakaan hänen julkisen roolinsa kautta. Tämä koskee tietysti aivan kaikkia julkisuuden hahmoja. Voi olla että heillä ei ole alter egoa, mutta tätä voi olla hyvin vaikeaa tietää. Halme ei julkisena hahmona ollut Teräsmies, vaan enemmänkin Zorro. Tai Hulk, koska hänen persoonansa ja hahmonsa ovat arkiminän ja julkisen minän kanssa sekoittuneita. On vaikeaa sanoa mikä on "näyteltyä Halmetta" ja mikä ei.
Kaarina Hazardhan kirjoitti hänestä kolumnin, joka synnytti paljon raivoa. Kolumnin voidaan kuitenkin nähdä kritisoivan muuta kuin Halmetta itseään. Sillä mielestäni kolumni kritisoi muita ihmisiä. Sen pitäisi olla selvää jo sen jälkeen kun lukee lauseen "Muistokirjoitukset pullistelivat oksettavaa sankaruutta, kummaa paatosta, jossa mies sai väistyä tarinan tieltä."
Sisältö oli mielestäni se, että Halmeelle annettiin pellen rooli. Hän täytti sitä miten kuten. Ihmiset eivät arvostaneet Halmetta tämän eläessä yhtä laajasti, ja kuolema marttyrisoi sen. (Vaikka seppuku ei ole Suomen perinnettä, jollakin tavalla kuolema pesee ihmisestä puhtoisen, antaa kritiikkisuojan.) Ja kun roolia ei täytetty, sitä saa mennä. Jos Zorro -sarjakuvassa Diego riisuisi maskinsa ja polttaisi sen, ja sanoisi "en mie jaksa aina olla mikään sorro", ja olisi sen jälkeen vain kotielämää viettävä aatelismies, ei sarjakuvaa enää ostettaisi. Tulkitsin tekstin niin, että Hazardista samoin kävi Halmeelle.
"Ei Halme meitä silloin kiinnostanut, kun hän kärvisteli raitistumisen veret seisauttavassa tylsyydessä. Ei häntä kaivettu esiin esimerkiksi siitä, miten elämän pahastikin köykkimä voi kammeta itsensä toisten ihmisten raittiiseen yhteyteen. Kun Halme näytettiin punnitsemassa mandariineja lähikaupassa, ei kuvalla ollut tarkoitus esittää sitä, miten mainio mies hänestä onkaan lutviutunut, vaan alleviivata katastrofia, joksi tämän mullin ja elukan elämä onkaan päässyt menemään. Arkeen kesyyntyminen ei ollut sinnikkään taistelun uuras, hieno lopputulos, vaan kuohittu mahtisonni."
En näe tässä vihaa vaan sääliä. Ärjyt sanavalinnat vain voivat peittää tämän. Pilkan pääkohde on "yleinen reagointi", joka tulee siitä kun kansa äänestää jaloillaan ja tästä syntyy yleinen tilastollinen toimintatapa. Sääli on tietysti sekin aina toista alentava, mutta lauseessa on jopa tästä eroavan myötätunnon sävyjä. Toki muussa osassa kolumnia on selvää että Halmeen menneisyys nähdään säälittävänä. Kuitenkin hän olisi ikään kuin saanut arvostusaseman yrittämällä parantua. Jos jokin saa pilkkaa, on rooli -Halme joka sai ihmisiltä suosiota, vaikka juuri tämä oli sitä säälittävää Halmetta. Ihmiset eivät välittäneet ihmis -Halmeesta, joka käy ostoksilla, vaikka sillä oli ansioita.
Halmeelta haluttiin Roolia. Ja kun sitä ei täytetty, ei asia ollut kiinnostava. Kuolema sen sijaan kiinnostaa, koska siinä on tarina, käänne ja loppu. Ei mitään hiipumista ja pois haipumista.
Eli tilanne oli aivan kuten "Beach" -elokuvassa. Siinähän ikilomalle turisteiksi siirtyneet elättävät itsensä rantalentopallolla ja vaihtamalla kannabista riisiin - ja länsimaisiin hyödykkeisiin kuten tamponeihin ja pattereihin. Paikallisuuden sijasta ollaan eristyneenä ja turismia yritetään tehdä elämäntavaksi. Tässä se, että joku selviää hain hyökkäyksestä on sankaritarina, ja siitä saa hyvän tarinan ja roolin. Hain hyökkäykseen kuollut taas haudataan ja tässäkin rooli on selvä. Mutta juuri kituva, sairas ja vammainen joka on paikalla koko ajan häiritsee hedonistis-lyhytjännitteis-individualistista turismirauhaa.
Tarinoissa lopettaminen on tärkeää. Esimerkiksi minä iloitsin kun yksi suosikkisarjoistani "Life" lopetettiin, koska juuri siinä muodossa sarja rakentuu täydelliseksi kokonaisuudeksi, jossa jokaisella jaksolla on paikka. Iloitsin että lopettivat huipulle. Ja kirosin sitä että Dan Simmons jatkoi "Hyperionista" usean kirjan sarjan, vaikka kirja oli juuri ensimmäisen osan jälkeen täydellinen, ja myöhemmät osat olivat kuin jatko -osia, jotka eivät sisältäneet samanlaista tilaa, vaan lähinnä purkivat ensimmäisen kirjan hienouden auki. Siksi omitan vain ensimmäisen osan ja pyrin parhaani mukaan unohtamaan loput kirjasarjasta, jotka vahingokseni luin.
Mutta jätän tämän kirjoihin ja televisiosarjoihin.
Halmeen kohdalla ihmiset vaativat tältä roolisuoritusta, päällä olevaa alter egoa, tai "hän ei ole kiinnostava". Zorro ei saa katkaista miekkaansa, Batman ei saa saada burn outia ja jäädä lomalle. Hulk ei saa mennä munkkiluostariin ja parantua vihastaan täysin oppimalla vaikka joltain munkki -supersankarilta mystisen mielenhallintakyvyn.
Siksi Hazardin kannanotot olivat enemmän "massan kannan kritiikkiä".
Häntä inhotti se, että kuolema oli ikään kuin hyvä, jännä, käänne. Tylsän elämäntarinan sijasta elämästä tehtiin tarina dramaattisella lopetuksella. "Tahdomme loppuun dramaattisen käänteen, emme kiusallista hiipumista, joka on kaikkien osa. Ja tämän testosteronilla, anabolisilla steroideilla, eläintaljoilla ja leijonariipuksilla itsensä mieheksi rakentaneen olennon kylmenevän kalmon ääressä salaa ihmettelemme, miksi tämä Matti Nykänenkin täällä vielä heiluu, sehän on jo nähty."
Etymologisesti katsoen englannin kielen sana "sacred" (pyhä, uskonnollinen ei vapaapäivä) on yhdistettävissä sanan "sacrifice" (uhri, uskonnollinen ei rikoksen) kanssa, kun otetaan latinan sana "sacrum" (pyhä esine). Kun tältä kohden sanotaan että "ihmiselämä on pyhä", on syytä erottaa uhraaminen aiheesta. Massat eivät näytä näkevän tätä eroa. Ehkä syynä on se, että jos joku nähdään vain roolina tai vain roolinsa kautta, tämä objektisoidaan ja esineellistetään jollakin tasolla.
keskiviikko 13. tammikuuta 2010
"Unnecessarily" "quotation marks".
Heittomerkit ovat kätevä kirjoittamisen työkalu. Niiden yksi käyttötapa on se, että niiden sisään laitetaan lainaus joltakulta toiselta. Esimerkiksi voitaisiin lainata juuri itsemurhan kautta edesmennyttä Tony Halmetta ja kirjoittaa että "Jumala armahtaa, minä en." Tällöin tiedetään minkä osan tuosta tekstistä on sanonut Tony Halme ja mitä ei.
Ainakin itse käytän heittomerkkejä myös silloin tapa on käyttää heittomerkkejä, kun niiden alla on esimerkki tai kuvaus. Silloin ne viittaavat siihen suuntaan että sanoja ei pidä ymmärtää aivan kirjaimellisesti, vaan että ne ovat karkea kuvaus enemmän kuin tarkka asiantila. Joskus heittomerkit ovat sarkasmin merkkinä, jolloin "hyvä" onkin itse asiasa vihje siitä että juttu olisikin huono.
Jälkimmäiseen tapaan liittyy Imre Lakatos. Hän on tullut tunnetuksi huolimattomana heittomerkkien käyttäjänä, joka oli korostettua hänen 1970 -luvun tuotannossaan. Hän on taatusti nerokas, mutta tässä kohden hänellä on lähes yhtä isoja vaikeuksia, kuin minulla on ns. "ymmärrettävän itseilmaisun" kanssa. (Oliko tuo sarkasmia vai ei?)
Joskus Lakatos nimittäin käyttää heittomerkkejä osoittaakseen että takana on termi tai vakiintunut termisanapari -joka ikään kuin lainataan joltakulta toiselta ("experimental mistake") ja joskus kuin se olisi sarkasmia ("show"/"prove"). Lakatos käytti heittomerkkejä myös hyvin paljon. Esimerkiksi hän esittää "Falsification and the Methodology of Science Research Programmes":issa hän esittää kohdan jossa "His 1887 experiment "showed" that there was no ether wind on the earth's surface. But aberration "shows" there was. Moreover his own 1925 experiment also "proved" that there was one." Keskenään vastakkaiset koetulokset ovat kaikki "osoittaneet" jotain. Ongelmana on tietysti se, että vastakkainen tulos ei todista että jotain on "osoitettu", jos se vain "todistaa" sen. Lakatoksella on tässä ollut takana ajatus siitä että koko todistaminen on vähemmän varmaa, kuin mitä yleisesti ajatellaan. Hänhän korostaa juuri tutkimusohjelmien merkitystä. Hänestä ne eivät koskaan todista asioita, merkitys on siinä että hyvä tiede tuottaa paljon tutkittavaa, and that's all. Heittomerkit eivät kuitenkaan tee tässä muodossa asiaa kovin ymmärrettäväksi. On ensin tiedettävä Lakatoksen yleinen kanta, ennen kuin heittomerkkien taakse pääsee. Sitä ennen heittomerkki viittaa vain siihen että Lakatos ei ehkä ihan täysin myönny todistamiseen. Ja samalla se, mitä hän niillä sanoilla tarkoittaa jää pimentoon.
Jos heittomerkit ovat vakioisen termin ympärillä, se voi tarkoittaa että termi on vakioinen ja hyvä. Mutta jos se on "sarkasmihipsutin", se tarkoittaa sitä että se ei olekaan hyvä termi, vaan itse asiassa huono. (Tämän vuoksi hyvät termit usein kirjoitetaan kursiivilla heittomerkkien sijasta. Mutta se ei silti poista tätä käytäntöä jossa termejä ympäröidään heittomerkeillä. Se vain muistuttaa että pakotie olisi, jos kaikki sitä seuraisivat. Mutta kun eivät.)
1: Sekavuuden vuoksi epävarmuustilanteessa lopulta päädytään sellaiseen tilanteeseen, joka muistuttaa "Rillit Huurussa" -komediasarjan eräässä jaksossa olleeseen "Oliko tuo sarkasmia?" -kommenttisarjaan. Alussa on lausunto X. Ja nörtti kysyy "oliko tuo sarkasmia?", hän saa vastauksen. Jonka jälkeen nörtti kysyy "oliko vastaus hänen aiempaan kysymykseensä sarkasmia?" Ja saa tähän vastauksen, jonka sarkasmitaso täytyy tietysti myös tarkistaa. Lopulta ei ole selvää mitä pitäisi sanoa jotta antaisi rehellisen vastauksen.
Tietenkin heittomerkkejä käytetään usein pelkästään ilkeilynäkin. Silloin niiden merkitys on usein hyvinkin selvä. Jos kirjoitat vaikka että "siinähän taas "perustelet" asioitasi", vihjaat että perustelu ei olisi kovinkaan hyvälaatuista, itse asiassa vihjataan että perustelua ei itse aiassa ole tehty. Sellaisenaan heittomerkki ei tarkoita että tämän väittäjä olisi oikeassa. Tällöin hipsutin(') pari on vain mielenilmauksen rajaus. Se kertoo kirjoittajan asenteesta.
Osa ihmisistä osaa tietysti ottaa huvin irti tästäkin. Netistä löytyy hupaisa ""blog" of "Unnecessary" quotation marks". Sain tästä blogista otsikon idean, ja huvin miettiä koko asiaa.
Ainakin itse käytän heittomerkkejä myös silloin tapa on käyttää heittomerkkejä, kun niiden alla on esimerkki tai kuvaus. Silloin ne viittaavat siihen suuntaan että sanoja ei pidä ymmärtää aivan kirjaimellisesti, vaan että ne ovat karkea kuvaus enemmän kuin tarkka asiantila. Joskus heittomerkit ovat sarkasmin merkkinä, jolloin "hyvä" onkin itse asiasa vihje siitä että juttu olisikin huono.
Jälkimmäiseen tapaan liittyy Imre Lakatos. Hän on tullut tunnetuksi huolimattomana heittomerkkien käyttäjänä, joka oli korostettua hänen 1970 -luvun tuotannossaan. Hän on taatusti nerokas, mutta tässä kohden hänellä on lähes yhtä isoja vaikeuksia, kuin minulla on ns. "ymmärrettävän itseilmaisun" kanssa. (Oliko tuo sarkasmia vai ei?)
Joskus Lakatos nimittäin käyttää heittomerkkejä osoittaakseen että takana on termi tai vakiintunut termisanapari -joka ikään kuin lainataan joltakulta toiselta ("experimental mistake") ja joskus kuin se olisi sarkasmia ("show"/"prove"). Lakatos käytti heittomerkkejä myös hyvin paljon. Esimerkiksi hän esittää "Falsification and the Methodology of Science Research Programmes":issa hän esittää kohdan jossa "His 1887 experiment "showed" that there was no ether wind on the earth's surface. But aberration "shows" there was. Moreover his own 1925 experiment also "proved" that there was one." Keskenään vastakkaiset koetulokset ovat kaikki "osoittaneet" jotain. Ongelmana on tietysti se, että vastakkainen tulos ei todista että jotain on "osoitettu", jos se vain "todistaa" sen. Lakatoksella on tässä ollut takana ajatus siitä että koko todistaminen on vähemmän varmaa, kuin mitä yleisesti ajatellaan. Hänhän korostaa juuri tutkimusohjelmien merkitystä. Hänestä ne eivät koskaan todista asioita, merkitys on siinä että hyvä tiede tuottaa paljon tutkittavaa, and that's all. Heittomerkit eivät kuitenkaan tee tässä muodossa asiaa kovin ymmärrettäväksi. On ensin tiedettävä Lakatoksen yleinen kanta, ennen kuin heittomerkkien taakse pääsee. Sitä ennen heittomerkki viittaa vain siihen että Lakatos ei ehkä ihan täysin myönny todistamiseen. Ja samalla se, mitä hän niillä sanoilla tarkoittaa jää pimentoon.
Jos heittomerkit ovat vakioisen termin ympärillä, se voi tarkoittaa että termi on vakioinen ja hyvä. Mutta jos se on "sarkasmihipsutin", se tarkoittaa sitä että se ei olekaan hyvä termi, vaan itse asiassa huono. (Tämän vuoksi hyvät termit usein kirjoitetaan kursiivilla heittomerkkien sijasta. Mutta se ei silti poista tätä käytäntöä jossa termejä ympäröidään heittomerkeillä. Se vain muistuttaa että pakotie olisi, jos kaikki sitä seuraisivat. Mutta kun eivät.)
1: Sekavuuden vuoksi epävarmuustilanteessa lopulta päädytään sellaiseen tilanteeseen, joka muistuttaa "Rillit Huurussa" -komediasarjan eräässä jaksossa olleeseen "Oliko tuo sarkasmia?" -kommenttisarjaan. Alussa on lausunto X. Ja nörtti kysyy "oliko tuo sarkasmia?", hän saa vastauksen. Jonka jälkeen nörtti kysyy "oliko vastaus hänen aiempaan kysymykseensä sarkasmia?" Ja saa tähän vastauksen, jonka sarkasmitaso täytyy tietysti myös tarkistaa. Lopulta ei ole selvää mitä pitäisi sanoa jotta antaisi rehellisen vastauksen.
Tietenkin heittomerkkejä käytetään usein pelkästään ilkeilynäkin. Silloin niiden merkitys on usein hyvinkin selvä. Jos kirjoitat vaikka että "siinähän taas "perustelet" asioitasi", vihjaat että perustelu ei olisi kovinkaan hyvälaatuista, itse asiassa vihjataan että perustelua ei itse aiassa ole tehty. Sellaisenaan heittomerkki ei tarkoita että tämän väittäjä olisi oikeassa. Tällöin hipsutin(') pari on vain mielenilmauksen rajaus. Se kertoo kirjoittajan asenteesta.
Osa ihmisistä osaa tietysti ottaa huvin irti tästäkin. Netistä löytyy hupaisa ""blog" of "Unnecessary" quotation marks". Sain tästä blogista otsikon idean, ja huvin miettiä koko asiaa.
tiistai 3. maaliskuuta 2009
Bändi.
"Ei yksinään voi kukaan kantaa koko valon maailmaa / Ei yksinään voi antaa rakkautta jakaa unelmaa / Ei yksinään voi nähdä kuinka toinen liekkiin leimahtaa / Ei yksinään voi sylityksin päättää tähtiin vaeltaa."
(CMX, "Rautalankaa")
Ostin tänään CMX:än kokoelmalevyn. "Kaikki hedelmät" , jonka kansikuvassa on hedelmiä ja ötököitä ja takakansi noudattaakin perinteisempää vanitas -taidetta pääkalloineen. CMX on siitä erikoinen yhtye, että se on urallaan tehnyt jos jonkinlaisia kappaleita. On poppia ja kokeilua, "Silloin kun me tehdään taidetta, niin kyllähän se on taidetta suhteellisen isolla teellä." on A.W. Yrjänä itse kommentoinut levyjensä kokeiluja.
Tätä kautta on hyvä miettiä, mitä bändi itse asiassa on. Asiaa voi lähestyä monelta kantilta:
1: Taloudelliselta kannalta bändi ei kovin suureellisesti pysy pystyssä, jos sen levyjä ei osteta ja sen keikoilla ei käydä. Tätä kautta bändin olemassaolo riippuu kuulijasta. Bändin jäsenet kenties tekevät kappaleet ja työn, ovat taiteen "ilmestymisen syy", kun taas yleisö on sen "säilymisen syy". Tosin varmasti kuunteleminen lisää soittointoa, kun taas vastustaminen voi jopa painaa soittamisilon ja luomisinnon pois koko yhtyeeltä.
2: Toisaalta bändin voidaan ajatella olevan vain ja ainoastaan jäsentensä kokoonpano. Tällöin yleisö ei ole niinkään "säilymisen syy" vaan ainoastaan "kuunnelluuden syy". Kellaribändi voi pysyä kasassa vain koska sen jäsenet haluavat soittaa yhdessä. Toki se ei suureellisia kiertueita tee eikä välttämättä levytä mitään - ja niin musiikkihistorian tuntemattomuuteen vaipuu jokin kellaribändi, vaikka bändin itsensä sydämessä tämä yhtye tietysti elääkin forever! Bändin into tekee musiikista "soitettavuuden syyn", "soitettavuuden syyn" taas tarjoaa esimerkiksi bändin ympäröivä sosiaalinen kudelma, vastentahtoisista isin sukulaisista levy -yhtiöiden pomoihin ja takahuoneen fanityttöihin.
___2.1: Tämä näkemys voi vaikuttaa aika paljon. Esimerkiksi Nightwish:in ympärillä kohistiin koska sen laulaja vaihtui Tarja Turusesta Anette Olzoniin. Osa lakkasi kuuntelemasta, toisaalta yhtye ilmeisesti sai uutta kuulijakuntaa. Osa jäsenistä vaikuttaa aikaansaavan enemmän muutosta kuin toiset: Osa on keskeisemmässä asemassa kuin toiset. Esimerkiksi CMX:ästä on lähtenyt sellaisia soittajia kuin Kimmo Suomalainen ja Pekka Kanniainen, jotka olivat bändissä alunperin mukana. CMX ei kohuuntunut kovin paljoa tästä. Sen sijaan A.W. Yrjänän, eli säveltäjä-lauluntekijän lähtö vaikuttaisi luultavasti paljon enemmän.
3: Historiallisesti ajatellen bändi on olemassa musiikkinsa kautta senkin jälkeen kun sen jäsenet ovat kuolleet. Esimerkiksi beatlesin musiikki on yhä olemassa levytystensä kautta. Tällöin bändi kaventuu "soittamisen syyksi" samaan tapaan kuin säveltäjä kaventuu "syntymisen syyksi".
4: Sitten onkin se, onko bändi olemassa kuunnelluutensa kautta. Tällöin on otettava huomioon paitsi se, mitä bändi on soittanut ja levyttänyt. Lisäksi on mietittävä sitä, mitä sen kappaleita soitetaan ja kuunnellaan. Tällöin voidaan ajatella että bändi on:
___4.1: Levytyshistoriansa, jolloin se mikä on tallenteilla ratkaisee sen, mitä yhtyeen musiikki on. Silloin bändin luonne on kokoonpano siitä, mikä on mennyt bändin levytyssensuurin läpi: Yhtye ei välttämättä soita jokaista säveltämäänsä eikä välttämättä levytä jokaista keikoilla soittamaansa kappaletta. Tätä kautta asiaan vaikuttaa tietysti bändin näkemys, levy -yhtiön näkemys ja kuuntelijoiden käsitys.
___4.2: Soittolista, jolloin se, mitä kuunnellaan ratkaisee sen, mitä bändi on. "...kappaleiden valinnan ohjenuoraksi otettiin radiokanavien soittolistat. Siksi tämä kooste ei tarjoa kovinkaan osuvaa kuvaa CMX -yhtyeen levytyshistorian todellisuudesta. Se näyttää kuvan, jonka radio on ihmisille yrittänyt väkipakolla tyrkyttää. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että juuri tämä on loppupeleissä se oikea kuva, siis historiallista totuuden ja todellisuuden kannalta" kuten Markku Halme asian kuvasi levyn sisällä olleessa läpyskässä, joka ilmeisesti kartoitti levyn kappalevalintoihin ohjanneita syitä. Erityisen jännittävä asia on se, onko bändi missä määrin pelkkä mielikuva. Tällöin korostuu nimen omaan se, mitä radiokanavat soittavat. Tällöin innokkailla faneilla voi olla aivan erilainen käsitys jopa koko yhtyeen musiikkityylistä ja luonteesta kuin taas mikä on radionkuuntelijoilla ja muilla. Hyvä kysymys onkin, kumman näkemys vaa -assa tässä tapauksessa painaa enemmän. Radiota kuunnellaan kuitenkin melko paljon, ja moni ihminen kuulee esimerkiksi CMX:ää radiosta. Sen sijaan harvalla on koko tuotantoa. (Minultakin puuttuu "Talvikuningas" ja joitain yksittäisiä kappaleita varhaistuotannosta, kuten legendaarinen "Neekerit on mustia".) Toisaalta bändiä innokkaasti seuraavat ovat enemmän vakavalla innollaan mukana kuvioissa, joten heillä voisi luulla olevan jonkinlainen "parempi näkemys" asiasta. Mutta on vaikeaa sanoa voiko tälläisistä asioista olla "parempi näkemys": Bändistä eipitävät voivat jopa argumentoida vastaan että jonkun yhtyeen kuuntelu on jo osoitus patologiasta, koska yhtye vaan on "niin huono".
Kuitenkin oma kannanottoni siitä, mitä bändi on, on itse asiassa kuvattuna tuohon alkusitaattiin. Bänditoiminta edustaa minulle siis jonkinlaista sosiaalista tai esisosiaalista toimintaa, samaan tapaan kuin lukeminen edustaa minulle jonkinlaista sosiaalista toimintaa. Minusta bändisysteemi vaatii
1: "luojan" joka on säveltäjä.
2: "lähettäjän", eli yhtyeen muusikot, bändin rahoittajat ja jopa bänditilojen vuokraaja ja heidän tukevat omaisensa. Tästä voidaan tinkiä aika paljon, mutta minimissään bändissä on yksi yksinäinen mies, joka soittaa tai säveltää itselleen.
3: "välittäjän", joka voi olla CD -levyn kaltaista teknologiaa tai sitten vain ääniaallot soittajista liveyleisöön
4: "vastaanottajan" eli kuuntelijan, joka voi tietysti ääritapauksessa olla vaikka säveltäjä tai soittajat itse. Musiikki on minulle tätä kautta näkemyksellisesti kokonaislaatuisempi toiminta kuin tuo erittelemäni, mutta ei tietenkään näiden tulkintatapojen kanssa suoranaisesti ristiriitainen.
Tämä juttu syntyi lähes tulkoon pelkästään bändilapun lukemisesta syntyneestä vapaasta assosiaatiosta. Vaikka tämä ei varmasti jää mihinkään taide -analyysien historiaan, on tämä on minusta viite siihen että filosofiaa on kaikessa, täytyy vain hieman osata katsoa. Ei ole mitään niin arkista ja yleistä tahoa, josta "mietinnän juurta" ei voisi saada.
(CMX, "Rautalankaa")
Ostin tänään CMX:än kokoelmalevyn. "Kaikki hedelmät" , jonka kansikuvassa on hedelmiä ja ötököitä ja takakansi noudattaakin perinteisempää vanitas -taidetta pääkalloineen. CMX on siitä erikoinen yhtye, että se on urallaan tehnyt jos jonkinlaisia kappaleita. On poppia ja kokeilua, "Silloin kun me tehdään taidetta, niin kyllähän se on taidetta suhteellisen isolla teellä." on A.W. Yrjänä itse kommentoinut levyjensä kokeiluja.
Tätä kautta on hyvä miettiä, mitä bändi itse asiassa on. Asiaa voi lähestyä monelta kantilta:
1: Taloudelliselta kannalta bändi ei kovin suureellisesti pysy pystyssä, jos sen levyjä ei osteta ja sen keikoilla ei käydä. Tätä kautta bändin olemassaolo riippuu kuulijasta. Bändin jäsenet kenties tekevät kappaleet ja työn, ovat taiteen "ilmestymisen syy", kun taas yleisö on sen "säilymisen syy". Tosin varmasti kuunteleminen lisää soittointoa, kun taas vastustaminen voi jopa painaa soittamisilon ja luomisinnon pois koko yhtyeeltä.
2: Toisaalta bändin voidaan ajatella olevan vain ja ainoastaan jäsentensä kokoonpano. Tällöin yleisö ei ole niinkään "säilymisen syy" vaan ainoastaan "kuunnelluuden syy". Kellaribändi voi pysyä kasassa vain koska sen jäsenet haluavat soittaa yhdessä. Toki se ei suureellisia kiertueita tee eikä välttämättä levytä mitään - ja niin musiikkihistorian tuntemattomuuteen vaipuu jokin kellaribändi, vaikka bändin itsensä sydämessä tämä yhtye tietysti elääkin forever! Bändin into tekee musiikista "soitettavuuden syyn", "soitettavuuden syyn" taas tarjoaa esimerkiksi bändin ympäröivä sosiaalinen kudelma, vastentahtoisista isin sukulaisista levy -yhtiöiden pomoihin ja takahuoneen fanityttöihin.
___2.1: Tämä näkemys voi vaikuttaa aika paljon. Esimerkiksi Nightwish:in ympärillä kohistiin koska sen laulaja vaihtui Tarja Turusesta Anette Olzoniin. Osa lakkasi kuuntelemasta, toisaalta yhtye ilmeisesti sai uutta kuulijakuntaa. Osa jäsenistä vaikuttaa aikaansaavan enemmän muutosta kuin toiset: Osa on keskeisemmässä asemassa kuin toiset. Esimerkiksi CMX:ästä on lähtenyt sellaisia soittajia kuin Kimmo Suomalainen ja Pekka Kanniainen, jotka olivat bändissä alunperin mukana. CMX ei kohuuntunut kovin paljoa tästä. Sen sijaan A.W. Yrjänän, eli säveltäjä-lauluntekijän lähtö vaikuttaisi luultavasti paljon enemmän.
3: Historiallisesti ajatellen bändi on olemassa musiikkinsa kautta senkin jälkeen kun sen jäsenet ovat kuolleet. Esimerkiksi beatlesin musiikki on yhä olemassa levytystensä kautta. Tällöin bändi kaventuu "soittamisen syyksi" samaan tapaan kuin säveltäjä kaventuu "syntymisen syyksi".
4: Sitten onkin se, onko bändi olemassa kuunnelluutensa kautta. Tällöin on otettava huomioon paitsi se, mitä bändi on soittanut ja levyttänyt. Lisäksi on mietittävä sitä, mitä sen kappaleita soitetaan ja kuunnellaan. Tällöin voidaan ajatella että bändi on:
___4.1: Levytyshistoriansa, jolloin se mikä on tallenteilla ratkaisee sen, mitä yhtyeen musiikki on. Silloin bändin luonne on kokoonpano siitä, mikä on mennyt bändin levytyssensuurin läpi: Yhtye ei välttämättä soita jokaista säveltämäänsä eikä välttämättä levytä jokaista keikoilla soittamaansa kappaletta. Tätä kautta asiaan vaikuttaa tietysti bändin näkemys, levy -yhtiön näkemys ja kuuntelijoiden käsitys.
___4.2: Soittolista, jolloin se, mitä kuunnellaan ratkaisee sen, mitä bändi on. "...kappaleiden valinnan ohjenuoraksi otettiin radiokanavien soittolistat. Siksi tämä kooste ei tarjoa kovinkaan osuvaa kuvaa CMX -yhtyeen levytyshistorian todellisuudesta. Se näyttää kuvan, jonka radio on ihmisille yrittänyt väkipakolla tyrkyttää. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että juuri tämä on loppupeleissä se oikea kuva, siis historiallista totuuden ja todellisuuden kannalta" kuten Markku Halme asian kuvasi levyn sisällä olleessa läpyskässä, joka ilmeisesti kartoitti levyn kappalevalintoihin ohjanneita syitä. Erityisen jännittävä asia on se, onko bändi missä määrin pelkkä mielikuva. Tällöin korostuu nimen omaan se, mitä radiokanavat soittavat. Tällöin innokkailla faneilla voi olla aivan erilainen käsitys jopa koko yhtyeen musiikkityylistä ja luonteesta kuin taas mikä on radionkuuntelijoilla ja muilla. Hyvä kysymys onkin, kumman näkemys vaa -assa tässä tapauksessa painaa enemmän. Radiota kuunnellaan kuitenkin melko paljon, ja moni ihminen kuulee esimerkiksi CMX:ää radiosta. Sen sijaan harvalla on koko tuotantoa. (Minultakin puuttuu "Talvikuningas" ja joitain yksittäisiä kappaleita varhaistuotannosta, kuten legendaarinen "Neekerit on mustia".) Toisaalta bändiä innokkaasti seuraavat ovat enemmän vakavalla innollaan mukana kuvioissa, joten heillä voisi luulla olevan jonkinlainen "parempi näkemys" asiasta. Mutta on vaikeaa sanoa voiko tälläisistä asioista olla "parempi näkemys": Bändistä eipitävät voivat jopa argumentoida vastaan että jonkun yhtyeen kuuntelu on jo osoitus patologiasta, koska yhtye vaan on "niin huono".
Kuitenkin oma kannanottoni siitä, mitä bändi on, on itse asiassa kuvattuna tuohon alkusitaattiin. Bänditoiminta edustaa minulle siis jonkinlaista sosiaalista tai esisosiaalista toimintaa, samaan tapaan kuin lukeminen edustaa minulle jonkinlaista sosiaalista toimintaa. Minusta bändisysteemi vaatii
1: "luojan" joka on säveltäjä.
2: "lähettäjän", eli yhtyeen muusikot, bändin rahoittajat ja jopa bänditilojen vuokraaja ja heidän tukevat omaisensa. Tästä voidaan tinkiä aika paljon, mutta minimissään bändissä on yksi yksinäinen mies, joka soittaa tai säveltää itselleen.
3: "välittäjän", joka voi olla CD -levyn kaltaista teknologiaa tai sitten vain ääniaallot soittajista liveyleisöön
4: "vastaanottajan" eli kuuntelijan, joka voi tietysti ääritapauksessa olla vaikka säveltäjä tai soittajat itse. Musiikki on minulle tätä kautta näkemyksellisesti kokonaislaatuisempi toiminta kuin tuo erittelemäni, mutta ei tietenkään näiden tulkintatapojen kanssa suoranaisesti ristiriitainen.
Tämä juttu syntyi lähes tulkoon pelkästään bändilapun lukemisesta syntyneestä vapaasta assosiaatiosta. Vaikka tämä ei varmasti jää mihinkään taide -analyysien historiaan, on tämä on minusta viite siihen että filosofiaa on kaikessa, täytyy vain hieman osata katsoa. Ei ole mitään niin arkista ja yleistä tahoa, josta "mietinnän juurta" ei voisi saada.
torstai 14. helmikuuta 2008
Emansipoituneet anarkistit ja yli-ihmiset.
Itsepuolustuslajeissa haetaan usein henkistä kasvua. Harjoittelussa haetaan paitsi kykyä päihittää vihollinen, myös kykyä keskittyä ja kasvaa ihmisenä. Tämä kasvu on tietysti aikaa vievää, se vaatii vuosia jatkuvaa harjoittelua. Vaikka tässä kasvaa nimenomaan yksilö, tämä kasvu tehdään usein ryhmänä. Yksityisopetusta itsepuolustukseen ei ole "niin paljoa tarjolla".
Aivan samankaltaista yksilönkasvun tavoittelua ryhmän kautta on havaittavissa muuallakin. Anarkistit korostavat yksilöä, mutta kokoontuvat mielellään ryhminä. Feministit korostavat emansipaatiota, mutta tekevät tämän luokittamalla itseään "feministeiksi", ajamalla yhteistä asiaa.("WE CAN DO IT" mainostaa Wikipediankin feminismiä esittelevän sivun kuva.) Yksilöllisyys ja ryhmäajattelu vaikuttavat olevan keskenään ristiriidassa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla:
Anarkistit korostavat individualismia. Ulkoisesti heidän toimintansa kuitenkin käytännössä tiivistyy siihen, että on lauma ihmisiä jotka toimivat ja ajattelevat ryhmänä. Anarkismin sanoma on se, että ihminen on riittävän hyväluontoinen, jotta hän voisi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Siksi anarkismi vastustaa esimerkinsi nationalismia ja muita vastaavia muotoja, joissa yksilön vapaus alistetaan. Anarkistit vastustavat joskus aggressiivisestikin ryhmissä ajaen erilaisia asioita, jotka ovat selkeästi merkinneet erilaisiin pampfletteihin tai manifesteihin. Toki yksilöstä ei voida yleistää - anarkistimellakoijat tarkoittavat anarkismin mellakkaluonnetta yhtä vähän kuin se että Tony Halmeen huumeidenkäyttö tarkoittaa että kaikki oikeistolaiset vetäisivät aineita.
Mutta mielenkiintoista on se, että anarkistiryhmän tarvitse olla ristiriitainen, vaikka se toimiikin ryhmänä, jolla on selvät tavoitteet. Syynä tähän on se, että anarkismi korostaa sisäistä. Ja muut tietenkin voivat käsitellä vain ulkoista.
Tämän asian ymmärtämiseksi tarvitaan Friedrich Nietzscheä:
Nietzsche on tullut kuuluisaksi siitä että jaotteli moraalin kahtia. Oli herramoraalia ja orjamoraalia. Herramoraali ja orjamoraali eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia, niillä oli vain eri arvotusmenetelmät. Herramoraali arvotti teot akselilla hyvä - huono, ja orjamoraali arvotti ne akselilla hyvä - paha. Herramoraalin ja orjamoraalin vastakkainasettelu on siis sama kun väittäisi että huono ei voi olla pahaa.
Nietzsche ei myöskään korostanut nihilismiä. (Vaikka nihilismin käsittely olikin keskeinen osa hänen ajatteluaan.) Hänelle yli-ihmisyys merkitsi nimenomaan ihannetta moraalisesti korkeatasoisesta ihmisestä, joka pystyy ylittämään nihilismin. Nihilismin ylittämiseen kun oli kaksi tietä:
Orjamoraalia seuraava ali-ihminen tarkoitti sitä että henkilö alistui jonkun uskonnon tai aatesuunnan alle. Nietzche esitti kristinuskoa malliesimerkkinä tälläisestä ulkopuolelta tulevasta moraalista. Natsit yhdistivät myöhemmin Nietzschen ajatuksia nationalismiin, joka hänelle itselleen oli vierasta. Tämä yhdistäminen on itse asiassa hieman täysin virheellistä, koska natsismi on juuri tuollainen orjamoraalinen aatesuunta, joka alisti ihmiset omaan tiettyyn ideologiaan. (En näe Nietzscheä kannanottona Jumalan olemassaoloon. Minusta hänen sanomansa tulee ymmärtää sitä kautta miten valtava asema kristillisillä arvoilla oli hänen aikansa Euroopassa. Nietzsche vastusti käsittääkseni nimenomaan instituutiota ja sen normistoa. Tätä voidaan katsoa tukevan esimerkiksi se, että hänen kuuluisa "Jumala on kuollut" -huutoa huutava hahmo on kirjassa hullu.)
Herramoraalia seuraava Yli -ihminen taas määritteli itse moraalinormistonsa, vieläpä tavalle joka nojautui jatkuvalle kasvulle. Siihen että yli-ihminen ei jäänyt roikkumaan johonkin tasoon dogmaattisesti. (Mikä selittääkin Nietzschen kirjoitusten kannanottojen moninaisuutta. Hän yritti elää kuten opetti.) Yli-ihminen ponnistelee koko ajan ja pyrkii nousemaan uusille tasoille. Tämä tapahtuu oppimisen ja itsenäisen ajattelun kautta sekä fyysisen harjoituksen myötä. Yli-ihmisyyden tavoittelu voikin koskea joka ikistä piirrettä. Seurauksena tästä on usein se, että ihminen kokee tuskaa ja kärsimystä sekä vaikeuksia. Mutta yli-ihminen ei anna tämän lannistaa itseään. (Nietzschen kirjoitusten lukeminen tosin lannistaa melko helposti. Jos hän kirjoittaisi nykyään keskustelupalstoille, kukaan ei lukisi niitä koska asia on peitetty värikkäin ja jopa alatyylisin kielikuvin ja suoranaisin herjauksin. Tämä tekee minusta Nietzsche ymmärtämisestä paljon vaikeampaa kuin mitä se voisi olla. Nietzsche tuntuu ainakin minulle sanovan että tälläinen lukemisen tuska sitten kasvattaa asiaan syventyvää ihmistä kohti yli-ihmisyyttä..)
Tästä pääsemmekin heti takaisin asiaan, eli anarkismiin. Anarkismi on omanlainen individualistinen yli-ihmisoppi. Se lähtee sekin oletuksesta, että ihminen on kyllin kypsä luomaan itse oman arvomaailmansa, ja tämä tarkoittaa sitä että yhteiskunta jota ei hallita olisi parempi paikka elää. Se olisi helpompi tapa lähestyä yli-ihmisyyttä. (Tosin tämä on hieman ristiriidassa sen kanssa että Nietzsche teki kirjojensa ymmärtämisestä vaikeaa - luultavasti tahallisesti. Rinnastukseni ei siis ole aivan täydellinen.) Anarkokommunismin unelma on sosialistinen valtio, jossa kaikki jaetaan, eikä kukaan tahdo hallita toista. (Tämä unelma ei toteudu edes anarkistien mellakoissa. He selvästi haluavat kontrolloida muita.)
Anarkisti voi kuitenkin olla aivan koherentisti osa ryhmää. Anarkismi ei ole erakko -oppi. Individualistin ei tarvitse olla yksinäinen. Yli-ihmisen ei tarvitse lentää pilvissä. Hän voi kävellä ruuhkaisessa keskustassa. Anarkistisuus ei selviä pukeutumisesta, ei siitä onko henkilöllä hassu hattu ja asuuko tämä kommuunissa. Anarkistisuuden ratkaisee pohjimmiltaan se, millä asenteella hän tekee mitä tekee. Samaan tekoon voi olla eri vaikuttimet. Anarkisti saattaa siksi toimia yhtenä ryhmänä jos on individuaalisesti samaa mieltä asiasta. Periaatteessa on mahdollista, että hän taistelee kivin ja kepein ja tiiliskivin yhden ryhmän kanssa jonkin asian puolesta ja toisena päivänä toisen. Toisena päivänä vaan voikin olla niin että hänen ryhmässään ei ole yhtään ensimmäisen päivän tyyppejä, kun ne ovatkin siellä toisella puolella katua.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, käännytetäänkö tyyppi vai vakuuttuuko hän. Aidosti anarkistinen systeemi tekeekin siksi kerhon, joka kertoo tavoitteensa ja toteutussuunnitelmansa, "laatukäsikirjansa", avoimesti. Ja ne jotka haluavat ottaa osaa, voivat tulla jos haluavat. Anarkimi on aatteena sitoutunut ainoastaan vapauteensa. (Tämä on sen strukturalistinen taakka; Se kertoo siitä että kyseinen oppi ei ole aivan tyhjä. Se sisältää jotakin.)
Aito anarkismi ei myöskään väistämättä tarkoita itsekkyyttä. Nietzschen yli-ihmisajatusta soveltaen voitaisiin sanoa että anarkismi on suorastaan aidon altruismin edellytys. Jos ihminen tekee orjamoraalia seuraten uhrautumisen, hän tekee sen siksi että joku komentaa. Joku on käskenyt hänet uskomaan että niin tulee tehdä, joku on määrännyt että "niin on oikein". Yli-ihmisellä tälläistä komentavaa syytä ei ole, joten hänen uhrauksensa tulee vain hänestä itsestään; Kiitollisuutta hyvästä teosta ei siis voida delegoida kristinuskon tapaan Jumalalle ja vastaavasti syyttää Saatanaa pahoista tekemisistään.
Sama sopii tietysti emansipaatioon. Sehän on feministien tavoitetila. Sekin korostaa vapautumista ympäristön kahleista. Siksi moni naistutkimuksen kritisoija haukkuu mielestäni väärää puuta kuvatessaan miten emansipaatio on ristiriitainen. He kun perustelevat sitä usein ulkoisella valinnoilla, ulkoisella toiminnalla. Tosiasiassan sekä housujen pukeminen että hameen pukeminen voi olla emansipationaarinen valinta. Jos henkilö pitää housuista tai jos hän haluaa osoittaa että nainen voi pukeutua aivan samoin kuin mies, housujen pukeminen on emansipoitunutta. Samoin jos henkilö haluaa korostaa sukupuoltaan ja näkee että housupakko viittaa jollain lailla esimerkiksi siihen että naisjohtaja voi olla naisjohtaja vain jos minimoi feminiiniset ominaisuutensa, hameen pukeminen voi olla hyvinkin emansipoitunutta.
Toki olen sitä mieltä että Arno Kotro oli oikeassa tuoreessa kolumnissaan, jossa hän vetosi siihen että argumentaatiota ei saisi esim. naistutkimuksessa korvata asenteella. Hän korosti sitä että argumentit voidaan korvata paremmilla argumenteilla, ei asenteellisilla väistöliikkeillä. Toki olen toisaalta myös sitä mieltä että asenne ratkaisee paljon argumenttien laadusta, koska asenne oikein suunnattuna johtaa keskittyneisiin ja huolella tehtyihin argumentteihin. Hutaisten tehdyt argumentit ovat keskimäärin huonompia kuin sellaiset joiden tekemiseen on nähty vaivaa.
Aivan samankaltaista yksilönkasvun tavoittelua ryhmän kautta on havaittavissa muuallakin. Anarkistit korostavat yksilöä, mutta kokoontuvat mielellään ryhminä. Feministit korostavat emansipaatiota, mutta tekevät tämän luokittamalla itseään "feministeiksi", ajamalla yhteistä asiaa.("WE CAN DO IT" mainostaa Wikipediankin feminismiä esittelevän sivun kuva.) Yksilöllisyys ja ryhmäajattelu vaikuttavat olevan keskenään ristiriidassa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla:
Anarkistit korostavat individualismia. Ulkoisesti heidän toimintansa kuitenkin käytännössä tiivistyy siihen, että on lauma ihmisiä jotka toimivat ja ajattelevat ryhmänä. Anarkismin sanoma on se, että ihminen on riittävän hyväluontoinen, jotta hän voisi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Siksi anarkismi vastustaa esimerkinsi nationalismia ja muita vastaavia muotoja, joissa yksilön vapaus alistetaan. Anarkistit vastustavat joskus aggressiivisestikin ryhmissä ajaen erilaisia asioita, jotka ovat selkeästi merkinneet erilaisiin pampfletteihin tai manifesteihin. Toki yksilöstä ei voida yleistää - anarkistimellakoijat tarkoittavat anarkismin mellakkaluonnetta yhtä vähän kuin se että Tony Halmeen huumeidenkäyttö tarkoittaa että kaikki oikeistolaiset vetäisivät aineita.
Mutta mielenkiintoista on se, että anarkistiryhmän tarvitse olla ristiriitainen, vaikka se toimiikin ryhmänä, jolla on selvät tavoitteet. Syynä tähän on se, että anarkismi korostaa sisäistä. Ja muut tietenkin voivat käsitellä vain ulkoista.
Tämän asian ymmärtämiseksi tarvitaan Friedrich Nietzscheä:
Nietzsche on tullut kuuluisaksi siitä että jaotteli moraalin kahtia. Oli herramoraalia ja orjamoraalia. Herramoraali ja orjamoraali eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia, niillä oli vain eri arvotusmenetelmät. Herramoraali arvotti teot akselilla hyvä - huono, ja orjamoraali arvotti ne akselilla hyvä - paha. Herramoraalin ja orjamoraalin vastakkainasettelu on siis sama kun väittäisi että huono ei voi olla pahaa.
Nietzsche ei myöskään korostanut nihilismiä. (Vaikka nihilismin käsittely olikin keskeinen osa hänen ajatteluaan.) Hänelle yli-ihmisyys merkitsi nimenomaan ihannetta moraalisesti korkeatasoisesta ihmisestä, joka pystyy ylittämään nihilismin. Nihilismin ylittämiseen kun oli kaksi tietä:
Orjamoraalia seuraava ali-ihminen tarkoitti sitä että henkilö alistui jonkun uskonnon tai aatesuunnan alle. Nietzche esitti kristinuskoa malliesimerkkinä tälläisestä ulkopuolelta tulevasta moraalista. Natsit yhdistivät myöhemmin Nietzschen ajatuksia nationalismiin, joka hänelle itselleen oli vierasta. Tämä yhdistäminen on itse asiassa hieman täysin virheellistä, koska natsismi on juuri tuollainen orjamoraalinen aatesuunta, joka alisti ihmiset omaan tiettyyn ideologiaan. (En näe Nietzscheä kannanottona Jumalan olemassaoloon. Minusta hänen sanomansa tulee ymmärtää sitä kautta miten valtava asema kristillisillä arvoilla oli hänen aikansa Euroopassa. Nietzsche vastusti käsittääkseni nimenomaan instituutiota ja sen normistoa. Tätä voidaan katsoa tukevan esimerkiksi se, että hänen kuuluisa "Jumala on kuollut" -huutoa huutava hahmo on kirjassa hullu.)
Herramoraalia seuraava Yli -ihminen taas määritteli itse moraalinormistonsa, vieläpä tavalle joka nojautui jatkuvalle kasvulle. Siihen että yli-ihminen ei jäänyt roikkumaan johonkin tasoon dogmaattisesti. (Mikä selittääkin Nietzschen kirjoitusten kannanottojen moninaisuutta. Hän yritti elää kuten opetti.) Yli-ihminen ponnistelee koko ajan ja pyrkii nousemaan uusille tasoille. Tämä tapahtuu oppimisen ja itsenäisen ajattelun kautta sekä fyysisen harjoituksen myötä. Yli-ihmisyyden tavoittelu voikin koskea joka ikistä piirrettä. Seurauksena tästä on usein se, että ihminen kokee tuskaa ja kärsimystä sekä vaikeuksia. Mutta yli-ihminen ei anna tämän lannistaa itseään. (Nietzschen kirjoitusten lukeminen tosin lannistaa melko helposti. Jos hän kirjoittaisi nykyään keskustelupalstoille, kukaan ei lukisi niitä koska asia on peitetty värikkäin ja jopa alatyylisin kielikuvin ja suoranaisin herjauksin. Tämä tekee minusta Nietzsche ymmärtämisestä paljon vaikeampaa kuin mitä se voisi olla. Nietzsche tuntuu ainakin minulle sanovan että tälläinen lukemisen tuska sitten kasvattaa asiaan syventyvää ihmistä kohti yli-ihmisyyttä..)
Tästä pääsemmekin heti takaisin asiaan, eli anarkismiin. Anarkismi on omanlainen individualistinen yli-ihmisoppi. Se lähtee sekin oletuksesta, että ihminen on kyllin kypsä luomaan itse oman arvomaailmansa, ja tämä tarkoittaa sitä että yhteiskunta jota ei hallita olisi parempi paikka elää. Se olisi helpompi tapa lähestyä yli-ihmisyyttä. (Tosin tämä on hieman ristiriidassa sen kanssa että Nietzsche teki kirjojensa ymmärtämisestä vaikeaa - luultavasti tahallisesti. Rinnastukseni ei siis ole aivan täydellinen.) Anarkokommunismin unelma on sosialistinen valtio, jossa kaikki jaetaan, eikä kukaan tahdo hallita toista. (Tämä unelma ei toteudu edes anarkistien mellakoissa. He selvästi haluavat kontrolloida muita.)
Anarkisti voi kuitenkin olla aivan koherentisti osa ryhmää. Anarkismi ei ole erakko -oppi. Individualistin ei tarvitse olla yksinäinen. Yli-ihmisen ei tarvitse lentää pilvissä. Hän voi kävellä ruuhkaisessa keskustassa. Anarkistisuus ei selviä pukeutumisesta, ei siitä onko henkilöllä hassu hattu ja asuuko tämä kommuunissa. Anarkistisuuden ratkaisee pohjimmiltaan se, millä asenteella hän tekee mitä tekee. Samaan tekoon voi olla eri vaikuttimet. Anarkisti saattaa siksi toimia yhtenä ryhmänä jos on individuaalisesti samaa mieltä asiasta. Periaatteessa on mahdollista, että hän taistelee kivin ja kepein ja tiiliskivin yhden ryhmän kanssa jonkin asian puolesta ja toisena päivänä toisen. Toisena päivänä vaan voikin olla niin että hänen ryhmässään ei ole yhtään ensimmäisen päivän tyyppejä, kun ne ovatkin siellä toisella puolella katua.
Pohjimmiltaan kyse on siitä, käännytetäänkö tyyppi vai vakuuttuuko hän. Aidosti anarkistinen systeemi tekeekin siksi kerhon, joka kertoo tavoitteensa ja toteutussuunnitelmansa, "laatukäsikirjansa", avoimesti. Ja ne jotka haluavat ottaa osaa, voivat tulla jos haluavat. Anarkimi on aatteena sitoutunut ainoastaan vapauteensa. (Tämä on sen strukturalistinen taakka; Se kertoo siitä että kyseinen oppi ei ole aivan tyhjä. Se sisältää jotakin.)
Aito anarkismi ei myöskään väistämättä tarkoita itsekkyyttä. Nietzschen yli-ihmisajatusta soveltaen voitaisiin sanoa että anarkismi on suorastaan aidon altruismin edellytys. Jos ihminen tekee orjamoraalia seuraten uhrautumisen, hän tekee sen siksi että joku komentaa. Joku on käskenyt hänet uskomaan että niin tulee tehdä, joku on määrännyt että "niin on oikein". Yli-ihmisellä tälläistä komentavaa syytä ei ole, joten hänen uhrauksensa tulee vain hänestä itsestään; Kiitollisuutta hyvästä teosta ei siis voida delegoida kristinuskon tapaan Jumalalle ja vastaavasti syyttää Saatanaa pahoista tekemisistään.
Sama sopii tietysti emansipaatioon. Sehän on feministien tavoitetila. Sekin korostaa vapautumista ympäristön kahleista. Siksi moni naistutkimuksen kritisoija haukkuu mielestäni väärää puuta kuvatessaan miten emansipaatio on ristiriitainen. He kun perustelevat sitä usein ulkoisella valinnoilla, ulkoisella toiminnalla. Tosiasiassan sekä housujen pukeminen että hameen pukeminen voi olla emansipationaarinen valinta. Jos henkilö pitää housuista tai jos hän haluaa osoittaa että nainen voi pukeutua aivan samoin kuin mies, housujen pukeminen on emansipoitunutta. Samoin jos henkilö haluaa korostaa sukupuoltaan ja näkee että housupakko viittaa jollain lailla esimerkiksi siihen että naisjohtaja voi olla naisjohtaja vain jos minimoi feminiiniset ominaisuutensa, hameen pukeminen voi olla hyvinkin emansipoitunutta.
Toki olen sitä mieltä että Arno Kotro oli oikeassa tuoreessa kolumnissaan, jossa hän vetosi siihen että argumentaatiota ei saisi esim. naistutkimuksessa korvata asenteella. Hän korosti sitä että argumentit voidaan korvata paremmilla argumenteilla, ei asenteellisilla väistöliikkeillä. Toki olen toisaalta myös sitä mieltä että asenne ratkaisee paljon argumenttien laadusta, koska asenne oikein suunnattuna johtaa keskittyneisiin ja huolella tehtyihin argumentteihin. Hutaisten tehdyt argumentit ovat keskimäärin huonompia kuin sellaiset joiden tekemiseen on nähty vaivaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)