Alizad, Harri ja uskonto

Arman Alizadin tweetissä on keskusteltu uskonnosta. Tosiasiassa tweettaus formaattina käytännössä estää tämän. (Ja siksi esimerkiksi oma tweetkanavani on mitä on. Turmelen siis länsimaista kulttuuria myös onelinermuodossa.) Olen laittanut kommentit ohessa olevaan kuvaan aikajärjestykseen. Eli vanhin on ensin. (Päinvastoin kuin twitterin kanavissa). Tätä kautta kommentoinnin etenemistä pystyy seuraamaan.

Keskustelu on tavallinen. Kun joku ihminen koetaan jotenkin tärkeäksi ja näkyväksi, on olemassa sellainen tietty kristittyjen joukko joka ajattelee että sen sijaan että kommentoisi asiasta vaikka omissa blogeissaan, on tämä oma mielipiteily ja kommentointi kohdistettava juuri tälle ihmiselle. Mikä kertoo aika paljon siitä miten merkittävinä ja kiinnostavina nämä ihmiset pitävät itseään. (Esimerkiksi itselleni blogaaminen on pääasiassa terapeuttista. En välitä lukeeko kukaan minua. Eikä minua kyllä juuri kukaan luekaan. Paitsi joskus putkahtaa jostain joku satunnainen tuhat lukijaa. Useimmiten ei. Puhutaan kymmenistä, ehkä sadoista lukioista.) Kenties kyseessä on myös näkyvyydenhakeminen omille asioille. (Tässä unohtuu vain se, että jos asia olisi tärkeä ja kiinnostava monille niin sitten Arman Alizad leechaisi niissä sivustoilla kommentteja floodaten eikä toisinpäin.)

Merkittävää on se, että kysyjä Harri kysyy uskontoa ja siihen on vastattava hänen ehdoillaan. Ilman tätä tulee nimitys "uskonnottomaksi". Toisaalta Harri itse on valmis tuomitsemaan ja nimittelemään ja pitämään pahana. Mutta heti kun hänen omaa näkemystään pidetään tuomitsevana, nousee esiin se miten sananvapaus tarkoittaa tuomitsemisen kieltämistä. Kysymykseen vastaamista pidetään velvollisuutena ja vastauksen nähdään kuvaavan jotain joka kuvaa ihmistä aina ja erityisen oleellisesti. (Olen kyllä itsekin sitä mieltä että jos ihminen identifioi itsensä ääneen uudestisyntyneeksi kristityksi niin se todellakin kertoo hänestä jotain. Aika paljonkin.)

Kysymyksessä on se erikoinen asia, että siihen vastaamista vaaditaan. Vaikka uskonnonvapauslaki nimenomaan määrittelee että uskonnollisesta vakaumuksesta ja sen kertomisesta on myös lupa kieltäytyä. Vakaumusta ei ole pakko paljastaa. Sen saa halutessaan ilmaista. Tosin uskonnonvapauteen ja mielipiteenvapauteen nojaava kristitty on usein sellainen että he eivät oikeasti arvosta näitä arvoja. Sillä minimikriteeri arvostukseen on ymmärrys. Olen itse asiassa huvitellut uskovaisten kustannuksella. Kun he kadulla ottavat uskonnonvapauden esiin, kysyn että tarkoittavatko he positiivista uskonnonvapautta vai negatiivista uskonnonvapautta vai molempia. Vastaukset paljastavat että he eivät edes tiedä mitä nämä käsitteet tarkoittavat. He eivät tiedä vapauden määritelmiä ja asiasisältöjä. Samoin juridinen uskonnonvapaus, se mitä uskonnonvapaus tarkoittaa ja eitarkoita lain edessä on hyvin vierasta. Esimerkiksi ajatus vakaumuksen kertomattomuudesta on jotain joka ei tunnu tutulta. Tästä voi päätellä että he eivät arvosta uskonnonvapautta. Ainakaan missään sellaisessa muodossa jossa se on älyllinen ja relevantti. Näyttää siltä että uskonnonvapaus sen sijaan mieletään päsmäröintilupana jossa uskonnonvapaus tarkoittaa sitä että kristitty saa huudella asioitaan loukkaavat nämä ketä tahansa koska se on heidän mielipiteensä. Ja kritiikin ääressä leikitään sorrettua toisinajattelijaa koska muut eivät saa sanoa heitä millään lailla loukkaavia asioita ilman että kyseessä on sananvapauden vastustaminen ja vaino. Harri demonstroikin tätä. Alizadin vastaushan on hänestä sananvapautta vastaan.

Erikoista tässä on se, että aika usein näitä innokkaita kristittyjä kuunnellessa korostuu se, miten he itse uskaltavat kertoa vakaumuksensa. Se vaatii siis rohkeutta. Usein henkenä on jopa sankarillisuustarina. He eivät kuitenkaan kestä minkäänlaisia vastoinkäymisiä. Poikkipuolinen sana saa heidät pakenemaan. Keskustelu lopetetaan heti kun argumentointi lähtee alkuun. Konfrontaatiota ei kestetä. Siitä saadaan uhritarina. Ja tästä seuraa helposti pakeneminen, pahastuminen ja se että toisen näkemät pahat asiat ovat syrjintää. Toisin kuin omat toisen pahaksi tuomitsemiset ovat "mahdollisuuksia parantua ihmisenä".

Itse ymmärrän miksi uskonnoton ei haluaisi kertoa vakaumustaan. Harrin tapaiset ihmsiet aloittavat tässä vaiheessa aivan norminmukaisesti mielipiteenmuokkausken, savustamisen ja asenteellisen omien mielipiteidensä vuodatuksen johon kaikki kritiikki ja vastaanpaneminen on suvaitsemattomuutta, sananvapauden vastustamista ja kristittyjen sortamista. Toisin sanoen tässä tilanteessa ei kannatakaan lähteä peliin jossa vastaus on määritelty tärkeäksi, vastaaminen on myös nähty velvollisuudeksi, vastaamisesta tehdään hyvin pitkälle vietyjä päätelmiä, ja vastaaminen on tehtävä kysyjän antamilla ehdoilla sopii se vastaajan omiin näkökulmiin tai ei. Tuossa on niin monta väärää lähtökohtaa että niiden kanssa liikkeelle lähtevä ihminen ei ansaitse aikaa, keskustelua tai vastaamista. (Kaiken heille tärkeän mutaan tallaamisen voi sitten nähdä suureksi huvitukseksi hänelle itselleen. Tämä on nähtävissä ymmärrettäväksi pikkupaheeksi.)

Ymmärrän että tälläisessä "päsmäröintiuskonnonvapauden" kontekstissa on helppoa olla kristitty. Sellainen rohkea tyyppi joka jakaa facebookissa ja normaalielämässä tarinoita siitä miten vakaumus on johtanut siihen että kaikki ovat hylänneet. Ja jotka saavat kristityiltä kavereilta ja perheeltä 500 likeä tähän. Se tuntuukin olevan hyvin tavallinen tapa olla vainottu uudelleensyntynyt kristitty. Samalla heidän kaikille heitä kohdanneille ilmiselvä ärsyttävyys, asennevammaisuus ja kuvottavuus tuottavat heille vastauksia jotka sitten tulkitaan siten että vika ei ole heissä vaan siinä että kristinusko on tärkeä asia jonka vainoaminen ja vihaaminen on reagointien takana. Tosiasiassa syynä on usein vain se että Harri ja hänen aatetoverinsa ovat älyttömän usein ärsyttäviä kusipäitä. (Siis kuten minä, mutta ilman itsetiedostusta ja asiantilan tunnustamista.) He ovat pellejä. Ei tuollaisia tarvitse kunnioittaa. Itse asiassa kykenen luomaan melko vakiintuneista etiikan aksioomista sisäisesti ehyitä etiikanjärjestemiä joissa tuollaisten mielipiteiden tallaaminen ja poliittisten pyrkimysten vastustaminen on jopa hyvän ihmisen velvollisuus. (Ja jos nämä eivät vakuutaisi niin siltikin se olisi jokaisen vähän karkeammanpuoleisen mutta vapaan miehen ilo ja henkilökohtainen nautinto.)

Sääli vaan että kaiken tämän jälkeenkin Alizad tuskin on mikään uskonnoton. Hän on tietääkseni korostanut sarjoissaan hengellisen puolen merkitystä tavalla joka ei miltään vapaa-ajattelijalta tai edes minulta irtoaisi. (Esimerkiksi kannattaa katsoa hänen Ristiretkensä toisen kauden Romania -jakso, joka käsittelee kristinuskoa varsin ystävällisesti juuri sellaisella tavalla jota ei vankkumattomalta ateistilta valitettavasti käytännössä koskaan kuulla.) Olisi toki mukavaa jos uskonnoton kuittalisi tuolla tavalla. Eikä jokin hengellinen ex-bahai.

Kuinka karatekoja hakkaajiksi kutsujilla on argumenttiensa kanssa tyhjä käsi - tai pää...

"Tapanilan Erä" on joutunut erityisen kritiikin kohteeksi. Yleensä mielenosoitusten kohteena ovat ilmiöt tai suuryritykset. Se on ensimmäinen tietämäni periaatteessa pieni yritys joka on saanut vastaansa mielenosoituksen. "Rajat kiinni!" -kansanliike on moittinut sitä muutoinkin hyvin ankaralla kritiikillä.

Pahastumisen syy on siinä, että turvapaikanhakijoille opetetaan karatea peräti kahden kurssin voimin ; Yhden miesten kurssin ja yhden naisten kurssin voimalla. Ja tästä asiasta on uutisoitu. (Uutisissa näkyy hauskasti miten miehiä opettaa karateka-nainen.) MV -lehtikin tarttui aiheeseen ja asenteena oli että näin "matut" opetetaan hakkaamaan.

Arman Alizad aukaisi päänsä asiasta tavalla joka on mielestäni oleellinen. Hän muistuttaa verevällä kielellä siitä että puoli vuotta/peruskurssi jostain itsepuolustuslajista ei tee mitään tappokonetta. Samoin virheenä on luulla että itsepuolustuslajit opettaisivat väkivaltaiseen käyttäytymiseen. Muistutuksena on sekin että uskonto jää Dojon ulkopuolelle, ja treeneissä on pakko kunnioittaa. Itsepuolustuslajeissa kuri ja nöyryys kuuluvat asiaan.

En voisi olla enempää samaa mieltä. Jos itse olisin karateka olisin pahastunut "Rajat kiinni!" -liikkeen heitoista. En siksi että olisin maahanmuuttaja vaan sen vuoksi että olen karateka. Jos näkemys siitä mitä itsepuolustuslajin harrastaminen tekee ihmiselle on tuo mikä se näyttää olevan, on sisältö niin loukkaava että sitä ei voisi muuta kuin pahastua. Se, että "Rajat kiinni!" -tyypit voivat pitää mielenosoituksiaan ilman että "tappokoneet" tulevat ja hakkaavat heidät voittamattomilla taidoillaan viittaa jo itsessään siihen että itsepuolustuslajit eivät ole mitään machotappokoneaggressiivistelua.

Hanskat tiskiin isän kädestä

Arman Alizad kuvasi "Seurakuntalainen" -lehdessä miten uskonnollisuus on hyödyllistä. "Sen näki, miten onnellisia ihmiset olivat. Sen aistii, että onko tarmoa ja elämän voimaa, vai oletko masentunut. Tuolla kaikki, jotka olivat uskossa, loistivat ja heillä oli mielettömästi palavaa voimaa ja energiaa."

Esitysten ytimessä on toki ei-objektiivisia ja maailmankuvan varmasti leimaamia arvioita, jotka ovat tuttuja länsimaissakin. Mallia "Siellä oli monia, jotka sanoivat, että jos en olisi löytänyt Kristusta, tekisin varkauksia." Mutta jotain tässä kuitenkin kenties on. On ainakin havaittu, että luonnonkatastrofit lisäävät ihmisten uskonnollisuutta. Lisäksi kun tutkimuksissa on havaittu yhteys väkivaltatilastojen ja uskonnollisuuden kanssa, syyksi on arveltu juuri sitä että kenties uskonnot eivät aikaansaa rikoksia, vaan tämä ympäristö ikään kuin pakottaa tai ajaa kohti uskonnosta lohdun hakemista.

Minulle tämä "uskomiseen uskominen" on toki hieman lillukanvarteilua koska se ei yleensä ole ontologiaa. Olen toki tieteenfilosofisesti pragmatistien joukkoon laskettavissa siinä mielessä että Peircellä on suuri vaikutus ajatteluuni. Mutta tämä eroaa siitä opportunistis-hyötymis-hedonistisesta pragmaattisuudesta jota arjessa käytetään.

Mutta toki tuossa ensin linkkaamassani Alizadin haastattelussa on kommenttiosio. Jossa tästä tehdään tosiasiaväitteitä. Vastakkain asettuvat eskapismiteoria "Kovasti asia näyttää dokumentinkin mukaan olevan päinvastoin. Eli todellisuuden iskiessä kovaa päälle, yritetään sitä paeta Jeesuksen avulla." ja toisaalta teoria siitä että hyöty johtuu nimenomaan siitä että uskon kohde on todellinen "Toiset pakenee katkeruuteen ja masennukseen ja voi kurjasti. Toiset pakenee Jeesuksen TODELLISUUTEEN ja nauttii hyvinvoinnista vaikeuksien keskellä." Moni korostaakin että Jumala toisaalta on testimestari joka on kuin opettaja eli hiljaa kokeissa. Mutta toisaalta se tyyppi joka antaa konkreettisesti voimaa. Eli sotkee niitä koejärjestelmiä melko mielivaltaisesti. Uskomiseen uskominen näillä ihmisillä nojaa juuri "yliluonnollinen mutta todellinen voima" -teorialle.

Mielestäni tässä tärkeintä on kuitenkin tiedostaa että kenties ainut mikä on varmaa on uskonnollisuuden muutos. On tavallaan virhe yleistää erilaisista oloista toisenlaisiin oloihin ja uskoa että muuttujat ovat automaattisesti turhia. (Länsimainen yläluokkainen hyvinvoiva ihminen tuskin hyötyy kaikista asenteista, kommunikaatiotavoista ja muista jota tarvitaan slummeissa arjessa selviämisessä.) Kenties masennus ja uskonnollisuus ovat vaihtoehto jossain mutta eivät kaikkialla. Kenties eivät.

Tästä näkökulmasta minulla nimittäin on jotain kohtuu konkreettista. Markkinatutkimuksessa on nimittäin mietitty sitä miten viestintää pitää muuttaa jos puhutaan taantumakaudesta. Tästä saa varmasti jotain vihjeitä. ; Otan tässä Joseph Sassoonin huomioita. Taantumassa mainosten tehokkuudessa korostuvat hänen mukaansa seuraavat teemat;
1: Hinta (price). Se, että tuotteen saa edullisesti on merkityksellinen. Hyötysuhde ja sen merkitys kasvaa.
2: Optimismi (optimism), tämä johtuu siitä että kampanjat lupaavat parempaa elämää.
3: Vakaus ja pysyvyys (solidity), epävarmuuden aikana vältellään riskejä, luotettavuus on tärkeää kun ei ole mitään puskuria jonka varassa voisi epäonnistua.
4: Brändi auttajana ja tukijana (brand as ally), joka tukee ajatusta selviytymisestä ja sen varmistamisesta.
5: Yhteisö (community), Ihmiset hakevat kuulumista. Ja jos esimerkiksi työpaikka ei tarjoa vakaata identiteettiä, tilalle voi tulla tuote tai palvelu.
6: Kriisistä puhuminen (discussing the crisis), jolla pitää tosin hakea hyvin tiettyä teemaa, jaetuista tai pysyvistä arvoista puhuminen (eternal values).
7: Eskapismi (escapism), jos mainonta tarjoaa irrottautumisen mahdollisuuden, jonkin toisen maailman (other worlds), ihmiset tarttuvat kriisiaikoina sellaiseen mieluummin.

Ylläoleva lista on luonnollisesti siitä kätevä että uskonto selvästi mainostaa itseään tehokkaasti. Kaikki suuntaukset eivät painota kaikkia kohtia ja valikoivat jopa keskenään eri kohtia.  ; Voidaan vaikka nähdä että maallikkojen parissa erityisen suosittu ja toistettu Pascalin vaaka on argumentti jossa isketään panos-hyötysuhteeseen, luvataan epävarmuustilanteessa riskienvälttelyä. Ja se lupaa optimismia. Sen sijaan se ei oikein nojaa yhteisöllisyyteen, pysyviin arvoihin tai eskapismiin.

Ylläoleva lista vihjaa vahvasti siihen suuntaan että uskonto joka tarjoaa eskapismia pärjää joka tapauksessa paremmin kuin sellainen uskonto joka ei tarjoa eskapismia. Paratiisimaa ja helvetti jossa kostetaan väärintekijöille ovat siitä mainioita että ne voivat vähentää halua käyttää omankädenoikeutta (johon tarttuminen voi muuten olla hengenvaarallista kostajalle itselleenkin.)

Uskaltaisin sanoa että eskapismilla on osuus. Ja vihjaankin että Jeesustodellisuuden olemassaolo ei sen sijaan tekisi uskonnosta yhtään suositumpaa. Se ei lisäisi uskonnon mainosarvoa. Tämä voi vihjata siihenkin suuntaan että kenties katastrofit oikeasti ovatkin enemmän haaste Pahan ongelmalle ja tätä kautta tiettyjen ystävällismielisten jumalaversioiden uskottavuudelle kuin todiste siitä että katastrofien jälkeen ihmiset löytävät Jumalan sillä että Jumala jotenkin erityisesti pelastaisi ja antaisi voimaa noissa katastrofeissa.

mea cupla

Kieleen on ilmiselvästi pesiytynyt uusi sana, "kupla". Se sai alkunsa kun Krista Kosonen selitti että vaalitulos ei edustanut hänen Suomeaan. Hän korosti tässä sitä miten hän ei tunne ketään perussuomalaista äänestänyttä. (Mikä on epistemologisessa mielessä erikoinen väite maassa jossa on vaalisalaisuus.) Tästä seurasi sitten se, että
1: Tahot ja alakulttuurit jotka käyttävät toistuvasti patriotismia lyömäaseenaan suuttuivat. Kristityt konservatiivit ovat toistuvasti selittämässä että "Suomi on kristillinen maa". Hyvänä kansalaisena olemista kyseenalaistetaan mitä ihmeellisemmillä asioilla. (Perussuomalaiseen denialismiklikkiin liittyen on kiinnostavaa että "oletko edes Suomalainen" on heitto jota on sanottu siihen liittyen että ei pidä fluorihammastahnan käyttämistä vaarallisena lasten myrkyttämisenä joka kohtaa idiotismiin. Ei vaikka nämä "fluoriskeptikot" olisivatkin sitten käyttäneet hammastahnaa.) Nyt he tiedostivat että maassa pitää olla maan tavalla silloinkin kun tulee väärä vaalitulos. Ja että demokratia, keskustelu, kaikki kuuluu maahan nössössöö. Jonkun muun sanomana tässä olisikin jotain uskottavuutta.
2: Kosonen muuttui koko etelässä olevan kulttuurin analogiksi. Kosonen ei ollutkaan yksittäistapaus vaan exemplar joka ikään kuin edusti ja kuvasi koko "punaviherstalinistimamuhyysäriskeneä".

En ole hirveästi puuttunut tähän keskusteluun.

Syyni vaikenemiseen on helppo. Olen pitänyt sitä retorisena käsitteenä. Sellaisella tavalla josta olen yleensä melkoisen epäkiinnostunut. "Raivon ensyklopediassa" kuplan perusolemus on kuvattu loistavan raivotautisesti. "Tässä vähä-älyisessä loiskuplimisessa ei ole muuta ideaa kuin keksiä epäanalyyttinen nimi sille huimalle ilmiölle, että eri puolilla maata äänestetään eri tavoin ja että kaupungeissa eletään eri tavalla kuin haja-ajutusalueella ym. Ukko Ylijumalan selän takana. Jumpe, että on rapsakkaa analyysiä; kyllä tästä kannattaa lässyttää radiossa puoli tuntia putkeen." ... "Perin jännää on, että kommentaarin perusteella vaikuttaa siltä, että kupla on vain yhtäällä, nimittäin kaupungeissa ja eritoten inhotussa Helsingissä. Kaikkein estottomimmin keskustelussa on lyöty juuri kaupunkilaisia, jotka elävät väärin ja joiden koko maailmankuva ja eettinen järjestelmä voidaan redusoida siihen, etteivät he tiedä mitään "oikeasta" todellisuudesta. Kuulemma kaikki muut kuin kepulaiset ja perussuomalaiset ovat ylimielisiä. Tätä viestiä ovat somessa toitottaneet erityisesti persuaktiivit. En puhuisi ylimielisyydestä kovin syvällä rintaäänellä, jos kannattamani puolue pitäsi kansainvälisenä nimenään sellaista konstruktiota kuin "The Finns". Kuka ei edusta kenenkään Suomea?"

Lainaukset heijastavat sitä miten näen asian itsekin. Ensimmäinen lainauspätkä on deskriptiivinen. Se kuvaa sitä että on jokin ilmiö joka tapahtuu maailmassa. Se on tässä tapauksessa induktiivinen ja tilastollinen tapa. Se ei ole uusi, vaikea, kovin kontroversiaalinen yllättävä tai oikeastaan kiinnostava. Toinen osa on sitten arvottava ja alentava. Kupla on pejoratiivinen luokitelma jossa tietyt ihmiset ovat kuplassa ja toiset sitten eivät. On selvästi luokiteltu "Oikea Järkevä Tapa" ja sitten se "Surkea Vajaa Tapa".

"Kupla" on siis terminä joka arvottaa asioita ja ottaa kantaa siihen mitä asia on ikään kuin "ontologisesti". Tämänlainen kinastelu vaikuttaa olevan nykyään äärimmäisen muodikasta. Esimerkiksi:
* Skeptikkopiireissä pitäisi ilmeisesti olla sitä mieltä että vaihtoehtohoito -sanan sijasta kannattaisi käyttää uskomushoito -sanaa. Vaihtoehtohoitojen kannattajat taas selittävät että tosiasiassa pitää puhua "perinnehoidoista" jotka ovat paikallisia ja sitten "vaihtoehtohoidoista" jotka ovat peräisin muualta. Eli "kiinalainen poppaparannus" on kiinassa perinnehoito ja suomessa vaihtoehtohoito. Minä käytän vittuuksissanikin sanaa vaihtoehtohoito sellaisessa muodossa että kyseessä on vaihtoehto hoidolle. Se ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.
* Jos mietitään sukupuoltaan muuttavaa ihmistä on selvästi nähty että osalle prosessi on sukupuolenvaihdosleikkaus ja toisille sukupuolenkorjausleikkaus. Toisen sanan käyttämistä pidetään loukkaavana tai tolvanana. Molemmissa otetaan kantaa siihen onko käsite perimmiltään mitäkin. Jos joku näkee että sukupuolta vaihdetaan keskittyy siihen että sukupuoli on perimmiltään "kikkeli ja kromosomit" -näkökulmainen kun taas sukupuolenkorjaus -termin käyttäjät korostavat että anatomia korjataan muuttumattomaan sisäiseen kokemukseen omasta sukupuolesta. Minä käytän näitä sanoja aina keskustelukumppaneiden mukaan niin että käytän "väärää termiä". Se todellakin ärsyttää kaikkia maksimaalisesti.

Näen että nykyajan keskustelusta turhankin suuri osa käytetään tämänlaiseen retoriseen kikkailuun. Kyseessä on valtataistelusta jota ei käydä argumentein vaan sitä kautta että saadaan oma käsite ja sen nimitys yleisesti käyttöön. Se jonka sanaa käytetään aina, voittaa. En mene tälläiseen pelleilyyn. ; Esimerkiksi osa Teuvo Hakkaraisen "uliuliuli, sitä on hauskaa kuunnella" -kohusta johtui siitä että hän käytti vääriä sanoja. Nähdäkseni tuo lausunto ei heijastanut mitään ikävää eetosta. Hakkaraisen eetosta voi kalibroida vaikka sitä kautta mitä hän on Hondurasissa tehnyt. Nykyaikana suuri osa internetkeskustelusta menee siihen mitä voisi odottaa vain "postmoderneilta ylikoulutetuilta saivartelevilta mielisairastuneilta käsiteanalyytikoilta jotka ovat aloittaneet LSD -kuurin". Mutta valitettavasti tätä termirunkkausta tapahtuu maalaiskonservatiivienkin parissa. Itse asiassa jos jokin nykyaikaa näyttää yhdistävän yli puoluerajojen on se että tarraudutaan retoriikkaan tavalla jossa ylikeskitytään yksittäisiin sanoihin ja katsotaan vain vähän yleiseetosta ja kokonaisuutta. (Olen muuten huomannut että aika moni näyttää kokevan "argumenttiketjun" "listana". Joka tarkoittaa sitä että "statementin" ja "päätelmän" ero on hyvin hyvin hämärissä valtaosalta ihmisistä.)

Asiaa ei tietenkään ole haitannut sekään että suuri osa "kuplakeskustelusta" näyttää muuttuneen joksikin jota on vaikeaa erottaa vitsistä. Esimerkiksi feissarimokien "espoolaisesta kuplasta tehty bussimatka" on hilarious. Uusavuttomuusvitsit ovat saaneet uuden ilmiasun. Olin luullut että tämä oli jäänyt historiaan. 1980 -luvulla Suomessa vielä pilkattiin vähemmistöjä sketsiviihteessä. Nyt hienostuneena nähdään amerikkalaisen kriittisen Stand Upin suosimaa tapaa pilkata nimenomaan enemmistöä ja valtaapitäviä. Ainakin sellaisen mukaan joka on kuluttanut aikaansa "kuollut vauva -vitsien kokoelmaan" (jotka olivat meemiytyneet aikaa ennen kuin niitä kokoilin) ja luonut tyhjästä "alempitasoinen mies" -vitsit (joiden toivoisin meemiytyvän). Tässä ilmapiirissä minulla ei ole roolia. Ihmiset trollaavat toisiaan ja itseään ja nolaavat viiteryhmiään aivan itse joten väliintuloani ei tarvita. (Minulla on roolini tässä elämässä selvänä.) Lopputuloksena on jotain josta on mahdotonta tietää onko se yhteiskunta-analyysiä, mielipidekirjoittelua vai puujalkavitsien generoimista. Minun kannaltani tämä on mahtavuutta. (Mikä kertoo ainakin siitä että olen vastenmielinen kieroutunut likainen paskiainen. Mutta jokaisella on oltava jokin rooli maailmassa.)

Olenko minä Krista Kososen analogi?

Valitettavasti "kupla" ei kuitenkaan tehnyt sitä mitä sen odotin tekevän. (Odotin sen menevän pois.) Siitä on päin vastoin tullut "uusi standardi". Jos edustat mitä tahansa liberaaliksi miellettyäkään mielipidettä, on reaktiona se että "olet kuplassa". ; Tämä on ollut jokseenkin ällistyttävää.

Esimerkiksi se, että en halaa "suvivirttä" oli luontevaa koska en "kestä erilaisuutta" koska olen kuplassa. Jos olen erimielinen Sipilän linjausten kanssa "en kestä toiseutta" koska elän "kuplassa". Jotenkin asia on mennyt niin että jos sinulla on väärä mielipide, tämä mielipide ignoroidaan sillä että kerrotaan että mielipiteen kertoja on kuplassa. Ja tätä pidetään sananvapauden ja mielipiteenvapauden puolella olevana. Väärä mielipide sammutetaan ja ohitetaan ja tämä on sananvapaustemppu jolla asetutaan sensuristista asennetta vastaan. Kokonaisuus on enemmän kuin ironinen.

Tässä kohden minua tietenkin alkoi kiinnostamaan se, että miksi se että asun kaupungissa ja minulla on monia liberaaleihin usein liitettyjä mielipiteitä tekisi minusta "kuplassa elävän". Tästä heräsi ihmettely että miksi analogiksi on valittu juuri Krista Kosonen, eikä esimerkiksi liberaaleja mielipiteitä ajava Etelä-Suomessa vaikuttava Arman Alizad. Miksi minua rinnastetaan konetulitasolla Krista Kososen mutta ei Arman Alizadin analogiksi?

Kysymys on kiinnostava koska näen että minua yhdistää Krista Kososen tyyliseen ihmiseen lähinnä se että molemmista on vaikeaa nähdä olemmeko mitään muuta kuin jonkinlaisia sketsihahmoja itsekin, paitsi työltämme niin myös ihmisinä. Muutoin taas koen olevani enemmänkin Arman Alizadin asenneilmapiirillä liikkeellä. Toki tätä yhteyttä Alizadiin voi olla vaikeaa sanoa tyypistä joka tuskin poistuu 30 kilometrin ympyrästä ja jolla tuntuu olevan krooninen raivotauti.

Kuitenkin mielestäni työhistoriani ja muu vihjaa että en ole "kovin turvallisuushakuinen". Olen entinen aktiivikristitty joka hangaroundaa uskonnottomien aktivismipiireissä. Puolisoni on sitä uskonnollis-hengellisempää sorttia joten en elä samaa ideologiaa kannattavan kanssa. Olen kaupungissa syntynyt ja kaupungissa kasvanut, mutta olen kuitenkin käynyt agrologikoultuksen jonka yhteydessä olen mm. teurastanut ja lihaaleikannut eläimiä. Samaan aikaan kävin kognitiotieteen kursseja avoimessa yliopistossa joka edustanee aikalailla täydellisesti toista rintamaa filosofis-teknisenä kompleksina. Välillä olin vartijana, maskuliinisessa työssä keskellä kohtuullisen raakaa itä-helsinkiä sen pahamaineisimmissa paikoissa. Ja kun en ollut vartijana olin bingoemäntänä joka ei ole kovin maskuliinis-pieksennällinen työ. (En kuvaa asioita aikajärjestyksessä vaan luodakseni tosiasioilla jännitteitä.)

Tämän jälkeen joku paskahousu tulee minulle kertomaan että minä meistä kahdesta elän kuplassa. Ja esimerkiksi kertoo vielä kovasti miten hän "ei voi ymmärtää" miten joku voi ottaa vaikka "suvivirrestä" nokkiinsa. Ylpeileekö hän siellä kuplassaan kovasti useinkin siitä että ei kykene samastumaan muuhun kuin omaan viiteryhmäänsä? (On eri asia ymmärtää ja olla erimielinen ja pitää epäloogisena paskana. Mutta analyysiin tietysti vaadittaisiin jotain analyyttisiä kykyjä. Ja sehän ei sovi sellaisille jotka tarvitsevat iskusanoja ja kliseitä, eli jotka ylipäätään viehättyvät "kuplan" tapaisista konsepteista. Tämän ymmärtäminen on tietenkin ylivoimaista.)

Lisähuvittavuutta asiaan olen saanut itselleni uhitteluvittuilulla. Koska Krista Kosonen on yksilö joka on "kuplassa" siksi että hän ei tunne yhden tietyn ajattelutavan (perussuomalaiset) henkilöä, niin eikö se tarkoita sitä että maaseudulla ollaan aivan täysin samanlaisessa kuplassa heti jos siellä on tyyppi joka ei tunne jonkun yhden vähemmistön edustajaa. Siksi minä voin esimerkiksi tentata kristityiltä että montako ateistia heillä on puolisoissaan kun elävät asiassa minua vähemmän kuplassa kerran. Samoin voin kysyä että montako homoseksuaalia, feministiä, "neekeriä" tai vihervasuria hänellä on ystäväpiirissään. Jos jokaista alakulttuuria ei löydy, niin sittenhän hänkin elää kuplassa. Eihän Krista Kososenkaan kohdalla kysytty että mitä muita ihmisiä hän tuntee.

Se, että oli yksi ihmisryhmä jonka kohdalla hän oli ignorantti teki hänestä kuplassaeläjän. Sama kriteeri koskee siis kaikkia jotka tätä kupla -sanaa Kososeen on liittänyt. Ja sitä voidaan läimiä induktiiviesti kaikille niille joille "Kupla" -sanan liittäminen vaivattomasti liittyy eteläsuomalaisiin tyyppeihin joilla on liberaali mielipide. Kun lähtee käyttäytymään noin antaa luvan sille että itselle tehdään täsmälleen sama. Jos ei ole väliä sillä että keskustellaan perustellen ja järkeviä konsepteja käyttäen niin sitten on ihan asiallista ja vastavuoroista muuttaa argumentointi ja keskustelu tuollaiselle asennevammailijalle kostamiseksi.

Maalta sinä et ole tuleva?

Syynä on ihan yksinkertaisesti se, että suuri osa Perussuomalaisista ei itse asiassa edes vastaa sitä "Raivon ensyklopedian" kuvausta. (Ja edes on tässä se että mainittu blogi antaa turhan mairittelevan kuvan ilmiöstä.) Jos kupla olisi keskustapuolueen asia, niin asia voisi mennä niin. Mutta PerusSuomalaiset ovat kuitenkin hieman toisenlainen asia. PerusSuomalaiset eivät ole maalaisten ja syrjäkylien ilmiö. Sillä on vankka kannattajakunta kaupunkilaisten parissa.

Ja tähän liittyy Panu Höglundin mainio "servaus". Menneisyysnostalgioiva perussuomalainen on helposti ideaaleissa eikä käytännössä. Monen perussuomalaisen suhde maatalouteen ja siellä olevaan konkreettiseen elämään on "Maalla nimittäin haisee lehmänpaska, eivätkä persunuoret tykkää sen hajusta sen enempää kuin muutkaan kaupunkilaiset. Siellä on vihaisia sonneja sarvet päässä ja muita vaarallisia, pelottavia tai ällöttäviä eläimiä. On hiiriä ja rottia – siksi siellä kissojakin pidetään. Siellä on vihaisia vahti- ja jahtikoiria. Siellä on sääskiä ja paarmoja ja muita purevia hyönteisiä. Jos mennään kauas itään, saattaa olla karhujakin. Karhut ovat oikeasti vaarallisia ihmisille. Eivät persunuoretkaan halua sellaisiin oloihin, kaupungissa kasvaneita kun kuitenkin ovat. Ei muuten halua suuri osa maaseudun asukkaistakaan. Siihen on syynsä, miksi nuori väki haluaa maalta isoihin kaupunkeihin." Perussuomalaisista moni on kaupunkilaisia jotka eivät kuulu "eliittiin". (Kososenkin vastustus voidaan nähdä siten että hyväosainen liberaali kaupunkilaisjuppi on "eliittiä". Joko edustaa tai tukee "vasemmistointellektuellismia" jota vihataan yleisesti.) Eli ovat suomeksi sanoen köyhälistöä ja mahdollisesti työtöntäkin. On itse asiassa ymmärrettävää että tälläisessä elintilanteessa turhautuu vallanpitäjiin. (Olenhan countrymiehiä itsekin.) Tosiasiassa suuri osa tämänlaisista PerusSuomalaisista elää erilaisissa echo chambereissa internetissä. Heille "neekeri" on todellakin kilpailija joka kilpailee samoista matalapalkkatöistä. Ja joka vie samoja sosiaalihuoltoresursseja kuin itsekin viedään.

Olen trollaillut lukuisilla sukkanukeilla ympäri internettiä ja olen huomannut asioita. Järkytän ensi sijassa kahdenlaisia ihmisiä. (Esitän omia kokemuksiani enkä ole toki läpiobjektiivinen. Kai tästä jonkin vihjeen kuitenkin saa.)
1: Jotain joka itse asiassa kuvastaa Krista Kososen stereotyypin kuvaa. He edustavat hyvin täsmällisellä tavalla kultturelleja ihmisiä. He seuraavat etikettiä ja he elävät yllättävän säädeltyä elämää ja toimintamallia. Tässä piirissä ollaan ystävällisiä ja liberaaleja. Elämäntapaan kuuluu kiinnostus joka koskee musiikkia, pukeutumista ja yhdessäoloa. Ideologiset konfliktit sen sijaan lakaistaan maton alle. Olen liittänyt tämänlaisen asenteen aikanani Frasier Crane -metaforalla elämäntapaan jossa ollaan hyvin kiinnostuneita kulttuurin pintarakenteesta ja tämä onnistuu jos ja vain jos kaikki ennakkosensuroivat syvärakenteita koskevat haasteet. Osa voisi nähdä tämän pinnallisena elämäntapana. Mutta minä näen sen vain preferenssikysymyksenä. Ei haluta muuttaa maailmaa, ja ollaan siksi enemmän kivoja ja sosiaalisia. Tämä ei ole oma elämäntapani mutta se ei ole välttämättä huono ratkaisu. Kulttuurissa on pintarakenteissa paljon kaikkea kiinnostavaa (kenties jopa HEMA menee siihen) joten tähän saa kyllä jonkinlaista syvällisyyttä ja intellektuellismia.
2: Konservatiiviset ryhmät. Etenkin uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Erityisesti oikeistolaiset uskonnolliset konservatiiviset ryhmät. Ja ironisen twistin mukaan konservatiiviset itseään räväkkänä pitävät uskonnollisesti sävyttyneet ryhmät jotka jo rakenteellisesti haluavat luoda koko Suomesta kuplan jossa ei ole esimerkiksi islamisteja ja "tietynlaisia maahanmuuttajia". (Ei sillä että itsekään innolla ottaisin kaikkia mukaan. Mutta toisaalta : Minä en kulje ympäri internettiä vittuilemassa siitä miten vähän elämää nähneitä "kuplassa olevia" he ovat verrattuna minun monikulttuuriseen maailmanmies-seikkailijaani verrattuna. Vaikka rehellisesti sanoen minulla olisi varaa tähän.) ; Konservatiiviset ryhmät hakevat yleisesti ottaen koheesiota. Uskonto luo yhtenäisyyttä. Tapakulttuuri ja perinteet ovat "kokeiltuja" ja ne luovat turvallisuutta. Siksi ne opetetaan ihmisille jotta heistä tulisi sopivalla tavalla monokulttuurisia. Tätä voi olla vaikeaa huomata koska etenkin perussuomalaisten ryhmissä ihmiset vaikuttavat rääväsuisilta ja kirosanoja käyttäviltä mutta keskenään samanmielisiltä. Eroa on retoriikassa, siinä saako sanoa perkele. Etiketti on hylätty ja keskustelu käydään juuri kulttuurin syvätasosta ja syvätasolla. Erimieliset vain bannitaan jotta yhteisen vihollisen haukkuminen voi jatkua. Tämä retorinen ratkaisu on sitten "poliittisen korrektiuden vastustamista". Koska "kupla" voi ilmeisesti olla vain "harhautuneiden liberaalien puolella".

Erimieliset poistetaan kommentoinnista. Bannivasara heiluu etenkin konservatiivis-uskonnollisella puolella. Tämä ei ole pelkästään "vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa" -ryhmän tapaisten klassikoiden temppu. Samaa asennetta löytyy kaikkialta. "Kotimaa" on itse asiassa tunnettu siitä että se on estänyt-lakaissut skismoja pois. Eli kommentointia ja liittymistä ja blogaamista ja artikkeleiden lukemista on vaikeutettu.
1: Tämä on "tavallaan sekularistinen" asenne. Siis siinä mielessä että sekularismissa uskonnollisen puheen halutaan siirtyvän pois "yhteisistä tiloista" koska se nähdään repivänä. Ja sellaisena se on ymmärrettävää. On kuitenkin hurskastelua ja valehtelua väittää että kyseessä ei olisi sensuuri jota tehdään sovun edestä. Tätä myydään kuitenkin yleensä juuri sananvapauden puolustamisena. Erimielinen nähdään "militanttina", ei siis keskustelukumppanina. Tämä on erityisen leimallinen kaikessa ateismissa. PerusSuomalainen joka voi dissata poliittista korrektiutta ja korostaa että räväkkä kielenkäyttökin on rempseää ja kansanomaista (vastaan norsunluutornin sensuristit) mutta heti kun ateisti esittää inhottavia mielipiteitä käyttäen häntä itseään loukkaavaa kieltä nousee esiin se että keskustelukumppani on "militantti". "Suojaamisargumentti" häivyttää sensurismin. Tämä on esimerkiksi "ateistit ovat militantteja" -lausunnon yleisin puoli.

Valitettavasti echo chamber on käsitteenä suljettu yhteisö. Se on määritelmällisesti likimain sama kuin kupla, kenties ilman negatiivisia konnotaatioita. (Mutta vain "kenties". Ja vaivoin tätäkään.) Tämän tiedostamattomuus näyttää häiritsevän
1: Niin "Pintaelitistiä" joka järkyttyy syvätason keskustelusta - tai kirosanoista. He hyväksyvät alakulttuureita niiden pintarakenteiden kautta. On toki helppoa ihailla islamin kulttuurin parhaita saavutuksia (tähtitieteestä ja matematiikasta musiikkiin) jos samalla saa ohittaa "irrelevanttina" islaminuskon lieveilmiöt jotka eivät tietenkään edusta "oikeaa islamia" yhtään enempää kuin tappouhkauksia tehtaileva nuoren maan kreationisti edustaa "oikeaa kristinuskoa".
2: Omasta mielestään radikaalit "perussuomalaishenkiset" kokevat taas asiaa muutoin. He puhuvat syvätasolla, mutta järkyttyvät debatin edessä. Tällöin käy hieman samalla tavalla kuin "ateismi on misogyniaa ja äärifeminismiä samanaikaisesti" -keskustelussa. Miesasia-ateistit (fedora soikoon!) kokevat että jos joku debatoi heitä vastaan ja kritisoi heidän mielipiteitään, että tämä tarkoittaisi sitä että ateistit ovat kritiikkiä kestämättömiä feministejä jotka sensuroivat. Ja samanaikaisesti moni feministi pahastuu uusateisteihin sen vuoksi että kun he kirjoittavat feminismiään niin joku on erimielinen joka taas tarkoittaa sitä että uusateismissa muhii kauhea naisviha! Onkin hämmentävää miten moni perussuomalainen näyttää samalta kuin kreationismin starat  siinä mielessä että molemmat korostavat sitä miten heitä sensuroidaan ja vainotaan. Kun kuitenkin samat tyypit saavat näkyvyyttä mediassa ja uutisoinnissa ja jokainen on kuullut heidän perusväitteensä. Kritiikin olemassaolo ei ole sananvapauden poissaoloa vaan sananvapauden edustamista. Tiettyjen kritiikkejen kieltäminen taas on by definition kuplan rakentamista poliittisen korrektiuden metodein.

Erilaisuudesta huolimatta molempia ryhmiä tuntuu yhdistävän tietty paskahousuisuus. (Josta toivon tulevan virallinen termi jolla näitä ihmisiä kutsutaan. Se on pejoratiivinen mutta sehän on vain muodikasta nykyretoriikkaa goddamit!) (1) Liberaali voi ihmetellä että miten minun kielellisillä taipumuksilla ja asenteilla voi elää minun elämäntavallani. Jos he joskus kokeilisivat syvärakenneseikkailua he tietäisivät että ystävällisyydellä ja antiaggressiivisuudella siinä tilanteessa joutuu lähinnä uhriksi. (2) Toisaalta se räväkämpi echo chamber -klikki sitten voi ihmetellä että miten monikulttuurista voi ahdistaa erimielisyys niin paljon. Ja sen takana on se että asenne-eroista huolimatta heitäkin yhdistää hyvin valtava vihjeettömyys.

Kumpikaan ihmisryhmistä esimerkiksi tuskin kovin usein tietää paniikkireagointitapaansa. Ja tämän tiedostamisen kautta heiltä puuttuu kaikki. (Suurin osa ihmisistä reagoi normaaleissa psykologisissa säikyttelytesteissä pakene -kaavalla. Taistele-pakene -reaktioissa noin 10% ovat sankareita. Suuri osa uskoo toimivansa sankarimaisesti. Ehkä koska niin televisio näyttää sankareiden toimivan.) Kun minä esimerkiksi Lontoossa seikkailin alueilla jonne taksi ei edes vie, en voinut mennä sinne provokatiivisesti vittuilemaan tai näyttämään varallisuutta tai omaa kulttuurisuuttani. Koska siinä tulee vain ryöstetyksi tai pahempaa. Kuitenkin jos vain nösväilee niin voi käydä huonosti. On mentävä reaktiivisella asenteella jossa ollaan valmiita monenlaiseen. Pitää olla diskreetti ja perusystävällinen mutta tarvittaessa julma. Ja rinkirunkkauspiireissä yleensä puuttuu vähintään toinen puoli kokonaisuudesta. (Ja tätä kautta kaikki.) Kun omissa alakulttuureissaan ja piireissään pyörivä ihmettelee että "miten" tuollaisella asenteella muka voi, hän kiinnittää huomiota piirteisiin jotka juuri oleellisesti mahdollistavat sen "miten".

Loppustatement.

Jokainen joka rinnastaa kupla-argumenttia sellaisella automaattituliaseella että kohdistaa sen minuun on ääliö joka ei joko tunne minua - tai mikä todennäköisempää - ei kykene ajattelemaan mitään itse. Joka kuplasta toista (tai ainakin minua) haukkuu, on itse! Ja tämän lisäksi ääliö! Virheen tehtyään (kohdalleni) armoa ei tietenkään saa, koska armo on, you know, kristillinen konsepti. Kompensaatioksi voisi toki olla vapaaehtoisen omalakisella proaktiivisella asenteella reilu ja vaikka hypätä järveen betonikengissä. Zarkusto on Hangon satama.

Duudsonit vs. Arman Alizad

"Se on jo huonoa tuuria. Melkein yhtä huonoa kun entisellä miehellä, joka juoksi kymmenen kertaa puukkoon, vaikka kolme miestä yritti pitää kiinni ja hillitä."

Olen lyönyt symbolisesti vetoa ihmisten kanssa siitä kumpi tapahtuu ensin tai todennäköisemmin ; Se, että Arman Alizad vai joku (1kpl) Duudsoneista kuolee (vain työperäiset lasketaan, ei sitä että kuolee auton alle matkalla maitokauppaan).

Olen nähnyt juuri tässä muodossa esitettynä ihmisille haasteelliseksi. He tiedostavat että molempiin liittyy riskejä. Toisaalta he tietävät että Duudsonien riskit ovat jotenkin hallitumpia ja spektaakkelit eivät ole niin turvattomia kuin ne näyttävät. Alizadilla kontrolli on sen sijaan mahdotonta. Toisaalta Duudsoneita on monta.

Tämä veto nostaa esiin tiettyjä asioita riskistä. Duudsonien kohdalla on usein nostettu esiin ajatus siitä että he eivät ikään kuin ansaitsisi lääkärinhoitoa. Ainakaan moraalin vahvimmassa mielessä. Tässä asenteena on se, että vahinkojen voidaan nähdä olevan tahallisia. Kun tekee sellaisia temppuja niin tietää tai pitäisi tietää miten voi käydä. Käytännössä kukaan ei sano samaa Alizadin kohdalla, vaikka hänkin riskeeraa. Itse asiassa Alizad riskeeraa pahemmin ja hallitsemattomammin.

Tästä syntyy hyvin kiinnostava jännite.

Kysymys on oleellinen lähinnä Suomen kaltaisissa maissa joissa on mahdollista saada ilmaista lääkärinhoitoa ja tukea rahallisesti sairauden parantamiseen. Jos eletään kulttuurissa jossa jokainen maksaa omat lääkärinsä, ei oikeastaan ole mitään dilemmaa. (Tai on, mutta se koskee köyhyyttä ja reiluutta. Ei sitä dilemmaa josta tässä blogaan.)

Heti kun on lääketieteellinen budjetti, se on rajallinen. Kaikki sairaalassa kävijät ovat pelaamassa nollasummapeliä. Sitä ei esitetä näin eikä sitä koeta näin. Mutta budjettitasolla - ja ohjaamassa kaikkia päätäntöjä - se on silti vahvasti mukana. Kyseessä on jossain määrin suuri voima josta ei puhuta. Ja kuten Hämähäkkimies on opettanut ; Suuri voima tuo mukanaan karseat trikoot.

Elinluovutusten kohdalla asia on kenties vahviten läsnä. Siinä elimiä ei yksinkertaisesti ole tarpeeksi, joten lääketieteellisten kudostyyppikysymysten lisäksi on priorisoitava muutenkin. Tämä tarkoittaa käytännössä nollasummapeliä jossa päätetään siitä kuka elää ja kuka kuolee. Tämä sama rajallisen resurssin ongelma kattaa kuitenkin periaatteessa kaiken. Jokainen julkisessa terveydenhuollossa nuhaansa antibioottikuuria jonottava ottaa siihen osaa, halusi tai tajusipa sitä tai ei.

Ilman rajallisia resursseja ei olisi mitään eettistä ongelmaa. Minustakin tuntuu reilulta että Duudsoneita paikataan lääkärissä, eikä heillä olisi jotain moraalista velvollisuutta mennä yksityiseen sairaanhoitoon siksi että heidän työnsä on riskaabelia. (Toisaalta kaivosmiesten riskaabeli työ on usein käytetty argumentti sen puolesta että heitä nimenomaan pitäisi hoitaa työnantajan tai yhteiskunnan piikkkiin. Kysymys tässä tiivistynee siihen mitä itse kukin pitää humpuukityönä ja mitä ei.)

Mutta heti kun nollasummapelikysymys nousee esille, syntyy hyvin omituisia tilanteita. Esimerkiksi Jeff McMahan on esittänyt että nollasummapeli tarkoittaa sitä että riskinottaja tavallaan vaarantaa muiden terveyttä. Sillä nollasummapelissä käy helposti niin että joku jää hoitamatta, hänen kohdallaan riskit toteutuvat. Hänen argumenttinsa on noin muotoiltuna hyvin epäuskottava. Mutta hän on perustellut sitä hyvinkin ovelasti ja tavalla joka tekee siitä hyvinkin paljon vakuuttavamman.

Hän ottaa perustaksi kompensaation ajatuksen. Jos me vahingoitamme toisen omaisuutta tai terveyttä, on usein ajateltu että meillä olisi velvollisuus korvata tämä vahinko. Etenkin (tai kenties vain) jos tekomme on tahallinen tai johtuu törkeästä asioiden miettimättä jättämisestä. Eli jos me tiedämme tai meidän pitäisi tietää tekojemme vahingollisuus, ja vahingoitamme, niin olemme korvausvelvollisia. Lakikin ajaa näissä tilanteissa usein sakkoja. Ja yleisesti koetut reiluusajatukset johtavat vaatimuksiin korjausmaksujen tai lääkärilaskujen maksamista.

Jos kompensaatioajatus otetaan mukaan nollasummapeliin on vastakkain vaikka se, että jaossa on vain yksi sydän ja kaksi ihmistä tarvitsee sitä. Toinen on syönyt rasvaista ruokaa ja hän on näin itse turmellut sydämensä. (Tai jokin muu syy jolla sydämen voi tuhota itse, jos et pidä tuosta teoriasta.) Ja toisella on synnynnäinen sydänvika jonka vuoksi hän tarvitsee siirteen. Tässä on selvästi kisatilanne, sydäntä ei voi vain laittaa puoliksi ja toivoa parasta. Tässä tilanteessa rasvaista ruokaa syönyt on itse asiassa asettanut sen toisen ihmisen vaaraan. Rasvaista ruokaa syöneellä on ollut vaihtoehtoja, toisella ei. Näin ollen pitääkin verrata niitä tilanteita joissa vaihtoehdot otetaan huomioon. Jos rasvaista ruokaa syönyt ei olisi toiminut miten on toiminut, ei mitään kilpailua olisi. Kyse ei siis ole vain siitä että rasvaista ruokaa syönyt olisi riskeerannut itsensä. Hän on omilla valinnoillaan luonut tilanteen jossa synnynnäisestä sydänviasta kärsivän elämästä ja kuolemasta joudutaan arpomaan. Jonka vuoksi olisi syytä priorisoida synnynnäisen sydänvikainen.

Ajatus on yllättävän erikoinen, koska se johtaa oikeasti sellaisiin kysymyksiin kuin "montako nuhanhoitoa on elinsiirto". Budjetissa on rajallinen määräraha joten näin oikeasti jossain mielessä on. Tämä lisää varmasti länsimaisen hyvinvoivan ihmisen ahdistusta. Sitä joka on vakiotila jos nyt on vähääkään perillä siitä miten reilusti maailma toimii. (Minä olen päättänyt olla ajattelematta lenkkareitani, koska siitä tulee vähemmän paha mieli minulle itselleni.)

Toisaalta McMahanin teoria on myös siitä inhottava, että sen seuraaminen johtaisi joidenkin kansanterveydellisesti tärkeiden ja yleisien vaivojen hoitamisen hylkäämiseen. Sillä länsimaissa on paljon ns. elintasosairauksia. Nämä pitäisi ohjata viattomille ihmisille, jotka kuitenkin edustavat jotain hyvin marginaalista ihmisryhmää. Utilitaristisessa ihmisten henkiä laskevassa mallissa McMahanin ajatusta on hyvin vaikea ottaa vakavasti siinä mielessä että McMahanin periaatetta loppuun asti vieden yhden synnynnäisen, harvinaisen ja kalliisti hoidettavan sairaan parantamiseen pitäisi panostaa täysillä vaikka tämä johtaisi budjettiloveen jonka vuoksi tuhat ihmistä kuolisi elintasovaivoihinsa.

Sovelletaan.

Duudsoneiden ja Alizadin kohdalla on selvästi riskitoimintaa. Ja budjetti on rajallinen joten nollasummapelikin on totta. Kompensaatiota pidetään yleensä vahvana eettisenä prinsiippinä joten siitä tuskin luovutaan kovin helposti.

Ja tässä on mielestäni tärkein, mutta kenties vähiten esiin nostettu, ongelma McMahanin priorisointimenettelyssä. Nimittäin se, että moni kokee että Alizadin olisi jotenkin reilumpaa saada hoitoa kuin Duudsonien. Sillä riskien luonne on hyvin erilainen. Riski on muutakin kuin vaaralle altistumista.
* Duudsonit mesoavat ja tuottavat kulttuurisesti ja taiteellisesti matala-arvoista viihdettä viimeisten aikojen ihmisille. (Kyseessä on sama humpuukidilemma kuin kaivosmiesten kohdalla ja se on kieltämättä vähintään jossain määrin asenteellista.)
* Alizad sen sijaan on lähempänä journalistia joka asettuu heikompien ihmisten asemaan saadakseen tietoisuutta heidän ongelmilleen. Alizad ei itse asiassa ota mitä tahansa riskiä. Hän ottaa sellaisia kontrolloimattomia riskejä jotka ovat vaarallisia ja karseita. Mutta jotka ovat joillekin sellaista että siinä ei vain vierailla. Alizad tiedottaa niistä ihmisistä jotka elävät näin joka päivä.

Alizad oikeuttaa lääkärikulujaan.

Alizad kohdistaa ensi sijassa itseensä kohdistuvia suoria riskejä. (Ja epäsuorasti länsimaisille lääkärinhoitoa tarvitseville hyvinvointivaltiossa eläville ihmisille.) Ja nämä riskit ovat sellaisia joita toiset ihmiset joutuvat ottamaan. Tiedottamalla asia saattaa muuttua. Näin ollen ei voida ajatella pelkästään sitä ovatko riskit tietoisia ja oman valinnan seurauksia.

Itse kuitenkin ajattelen tämän lisäksi, että Duudsonit vielä jossain määrin ansaitsevat lääkärinhoitonsa. He tuottavat iloa, joten jossain määrin heidän mekastuksensa ei ole merkityksetöntä ja arvotonta. Ja ennen kaikkea, he kohdistavat riskit itseensä. Jos he sen sijaan tekisivät sellaista viihdettä jossa viattomat voisivat helpostikin vaarantua prosessissa, se toimisi jotenkin vahvempana argumenttina sen puolesta että he eivät ansaitsisi lääkärinhoitoa. He eivät kuitenkaan tee näin. Omat munansa he asettavat tulilinjalle.

Pieni ajatus ; Kaiken valtakunnan ongelmat

Jos ensimmäisen maailman ongelmina pidetään pikkumaisia ja turhia riesoja joiden kuvailusta Markus Kajon "Kettunen" ammensi valtaosan aineistostaan, jossain vaiheessa ongelmat muuttuvat huumorista selviytymistaisteluksi. Usein tämän muutoksen on vaihdettava maata. Tai laiskempi hengen ritari voi tietysti vaihtaa Arman Alizadin "Viimeinen ristiretki" -sarjaan.

Samoin esimerkiksi joku voi olla ärsyyntynyt siitä että hänen bloginsa ei saa tarpeeksi lukijoita tai tykkääjiä. Ja osa ei laillani pidä siitä että aina silloin tällöin saa vihaisia - tai ainakin moittivia - viestejä facebookiin ja sähköpostiin. Samanaikaisesti Saudi-Arabiassa "liberaalisivustoa pyörittänyttä bloggaajaa Raif Badawia uhkaa kuolemantuomio" sillä "Islamin uskosta luopumisesta rangaistaan Saudi-Arabiassa kuolemantuomiolla". Tuomiota on edeltänyt muitakin rangaistuksia "Badawi on Free Saudi Liberals nettisivuston perustaja. Hän on ollut vangittuna vuoden 2012 kesästä alkaen ja hänet on tuomittu jo seitsemän vuoden vankeuteen ja 600 raipaniskuun muun muassa islamin uskon loukkaamisesta."

Painotukset uutisoinneissa ovat siitä erikoisia, että tämänlaisista uutisoidaan, mutta näkyvyys ja levityslaajuus on yllättävän pieni. Tätä epäsynkkaa voisi kutsua neljännen valtakunnan ongelmaksi. Ja se taas on (a) sekä ensimmäisen maailman ongelma josta on hyvä nillittää netissä pikkumaisuuttaan kun ei ole riittävän viitseliäs etsiäkseen harvinaisempia uutisia netistä muutamalla ylimääräisellä googlehaulla (b) että se on ongelma joka vaikuttaa siihen mitkä ongelmat otetaan ratkaistavaksi ja mihin saadaan mahdollisesti korjaus vaikka poliittisella kansainvälisellä vaikuttamisella.

Vaikeampaa kuin raa -an kalan syöminen.

Arman Alizad on räätäli, jonka matkailusarja "Kill Arman" pyörii televisiossa. Siinä on ideana likimain "nörtistä ninja", eli hän kokemattomana kohtaa eri lajien mestareita vain neljän kuukauden treenillä. Kendoa käsittelevässä jaksossa - jossa käytiin myös samuraiperheessä, puhuttiin Japanin mafiasta ja syötiin elävä kala - hän teki tärkeän huomion: Hän oli luullut että kendo voisi olla nopeammin ja helpommin opittavissa "kohtuu tasolle" kuin muut lajit. Hän kuitenkin huomasi pian, että se on vaikeaa. Ihmiset käy tekemässä "tuota samaa" monta kymmentä vuotta ja ne on yhä sitä mieltä että "ne ei vieläkään osaa".

Syy tähän on ylipäätään "miekkailun rakenteessa". Miekkailu syntyy ajoituksesta, koordinaatiosta ja tekniikoista. Toki kaikki muutkin lajit ovat vastaavia, mutta miekkailun kohdalla mukana on vipuvarsi joka etäännyttää toimintakenttää. Tämä tuo mukaan lisäelementin, jossa eri etäisyyksillä on paljon väliä.

Syynä ei ole se, että miekkailu olisi tehottomampaa, vaan siinä että esimerkiksi kendossa kaksi miekkamiestä on vastakkain. Miekka antaa valtavan edun suhteessa aseistautumattomaan, mutta tällä ei ole väliä koska näissä lajeissa se vastakumppani ei ole aseistautumaton. Ja siinä vaiheessa taas kun kaksi miekkamiestä on vastakkain, taito ratkaisee todella paljon lopputuloksesta. Ja paremmuus syntyy millimetreistä ja sekunnin osista. Se vaatii valtavaa tarkkuutta; Harjoittelussa millimetrilläkin on väliä. Kun tarkkuutta voidaan saavuttaa "treenillä", ei miekkailu osaamattoman ja osaavan välillä ole "tasaisempaa", vaan päin vastoin. Tätä kautta myös käy niin että koko ajan voi oppia paremmaksi. Ja juuri tämän vuoksi myös asenne ja keskittymiskyky ovat ratkaisevassa asemassa paremmuuden määrittymisessä. Siksi Armaninkin olo kendojaksossa oli "en tajua".

Siksi odotukset eivät olleet sama kuin todellisuus. Näissä lajeissa tekniikoiden kohdalla korostuu "laatu määrän kustannuksella". Toki nämä ovat useissa muissakin itsepuolustuslajeissa keskeisempiä kuin luullaan. This is why they are called Martial Arts.