Tunteeko William Craig tuskaa? Entä empatiaa?

The "good genocides" were
nothing compared to this shit.

Moitin taannoin Craigin eläinten hyvinvointia koskevaa argumenttia. Hänen mukaansa eläimet eivät koe tietoista tuskaa, ja että siksi ne lähinnä reagoivat ärsykkeisiin. Ja että kipu ilman tietoisuutta ei ole oikeaa kipua. Craig on sanonut suoraan että "Even though animals feel pain, they’re not aware of it.. . Even though your dog and cat may be in pain, it really isn’t aware that of being in pain, and therefore it doesn’t suffer as you would when you are in pain." Tämän tyyppinen argumentti muistuttaa Descartesin ajatusta jossa eläimet ja niiden tuskaiset reaktiot rinnastuvat enemmänkin koneisiin jotka rikki mennessään pitävät ääniä.

Arveluttavuudestaan huolimatta Craigille löytyy kuitenkin paljon kannattajia. Tämä johtuu luultavasti siitä, että valtaosa kristityistä tekee sitä mitä allekirjoittanutkin tekee. Eli syö lihaa. Ja karkeasti ottaen jos eläin kokee aitoa tuskaa, se on eettinen ongelma. Jos eläin ei koe aitoa tuskaa, lihan syömisessä ei ole eettistä ongelmaa. Ne, jotka laillani tunnustavat eläinten tietoisen tuskan joutuvat selittelemään "kasvata hyvin, teurasta nopeasti" -tyylisiä ratkaisuja. (Kannatanhan eutanasiaakin.)

Kuitenkin vain hyvin harva kristitty on menemässä yhtä pitkälle kuin Craig. Tämä on nähdäkseni heille eduksi eettisesti. Toki se tekee Craigin arvostamisen tässä kohden domeenispesifiksi ; Argumenttia käytetään yhdessä kohdassa ja sen johdonmukaisuutta kokonaisuuden kannalta ei punnita. Ja siksi näkemyksestä tulee helposti sisäisesti ristiriitainen. Mutta edes hyvyyteen pyrkivä. Se on sentään jotain. Jos tehdään kuten Craig, eli tiedevirheitä käytetään epäeettisyyden oikeuttamiseen, ollaan jossain jossa ei tehdä asioita ei hyvin eikä fiksusti. (Mutta mitä muuta voi odottaa Craigin kaltaiselta ihmiseltä jonka etiikkamallissa pyörii kummutiksena "hyvät kansanmurhat"?)

Esimerkiksi Intelligent Designin parissa ahkerasti toimiva Salvador Cordova on toistanut hyvinkin ahkerasti tarinaa jossa Darwin hakkasi koiranpentuja. Toki Ed Brayton näyttää tässä on ollut kontekstista irrottamisen makua, mutta koiran hakkaaminen on ollut tosi. ; Kun Cordova lainaa Darwinia "I beat a puppy, I believe, simply from enjoying the sense of power" on koko kohta  "Once as a very little boy whilst at the day school, or before that time, I acted cruelly, for I beat a puppy, I believe, simply from enjoying the sense of power; but the beating could not have been severe, for the puppy did not howl, of which I feel sure, as the spot was near the house. This act lay heavily on my conscience, as is shown by my remembering the exact spot where the crime was committed. It probably lay all the heavier from my love of dogs being then, and for a long time afterwards, a passion."

Darwin hakkasi koiranpentua "pienenä" ja vain katui sitä "vanhana" ja kristinuskosta pois kääntyneenä. Näin ollen tarina toki muuttuu hieman eri muotoon mitä Cordova on tarkoittanut, lopputuloksessahan kristityksi kasvatettu Darwin hakkaa koiria ja uskosta etääntynyt Darwin pitää ajatusta koiranhakkaamisesta vastenmielisenä. (Mahdollisuus Muutokseen!) Ja jos William Craigin argumentti olisi tosi, voitaisiinkin sanoa että juuri näin kävisikin. Että ensin on naurettavaa idän harhaoppia ja hinduintiaanien vegetarismia ja kerettiläistä kannabiksenpolttelua jossa eläimet ovat ihmisiä, mutta sitten tulee käsitys syvästä totuudesta, josta seuraa sen tiedostaminen että eläimillä ei ole sielua ja ihmisillä on. Ja silloin voidaan ottaa lihaveitset kaapista ja ryhtyä nauttimaan ihanasta lihasta jonka Jumala tarkoitti ihmisten syötäväksi. (Miksi eläimet muuten olisi tehty ruoasta?)

Mutta silti on hyvä huomata, että Cordovan argumentti on siis itse asiassa Craigin argumentin antiteesi. Hänestä evoluutio tekee eläimistä, kuten ihmisistäkin, vain koneita ja siksi niitä saa hakata. Jos William Craig sen sijaan olisi oikeassa, ei koirien hakkaamisessa pitäisi olla mitään ongelmaa. "Raamattu" - ja ennen kaikkea tosiasiat - näyttävät tässä olevan Salvador Cordovan puolella. (Tuota lausetta että uskonut tästä blogista löytävänne.) "Genesis 49:5-7" kun kertoo Jumalan vihastuneen "Simeon ja Leevi ovat veljekset, väkivaltaisia ovat heidän hankkeensa. Minä en suostu heidän juoniinsa, minun sydämeni ei liity heidän seuraansa. He ovat vihassaan tappaneet miehiä, omin luvin katkoneet sonnien kinnerjänteet. Kirottu olkoon heidän vihansa, sillä se on kiivas, heidän raivonsa, sillä se on julma. Minä sirotan heidät Jaakobin heimojen sekaan, hajotan heidät Israelin joukkoon." Selvästi lihaa saa syödä ja härkiä uhrata mutta eläimiin kohdistuva sadismi on Jumalalle erittäin epämieluisaa. ; Tämä muistuttaa siitä että jos kristinuskon Jumala ei vaikuta kovin hyvältä tai eettiseltä hahmota, ei Se sentään läpeensä pahakaan ole. (Toisin kuin kenties jotkut hänen seuraajansa joilla ei näytä menevän järin eettisesti oikein milloinkaan.)

Koira käskee ; Kynsien välliin tyhmää,
kyllä se siitä tykkää. Tai ainakaan
se ei kärsi, kunhan reagoi ärsykkeisiin.

William Craigin kohdalla onkin hyvin vaikeaa nähdä miten oikein kukaan ihminen voisi uskoa että eläimillä ei olisi aitoa kykyä tuskaan. Sen pystyn ymmärtämään jos uskova uskoo että eläimillä ei ole sielua. Sielu ja aito tuskan tunteminen ovat eri asia. Minäkin esimerkiksi en usko että ihmisilläkään on sielua mutta uskon heidän kokevan tietoista tuskaa. (Vaikka kieltämättä se on vaikeaa William Craigin kohdalla.) Jos on vaikkapa lemmikkejä ja katsoo vaikka koiria, on vaikeaa olla samastumatta jos niillä on tullut jotain vammoja. (Kuten vaikka jos koira on tunkenut kirsunsa nokkospöheikköön tai siiliin.) Tässä tunteettomana pysyminen vaatisi suunnilleen samanlaista kognitiivista torjuntaa mikä tapahtuisi jos tunkisi William Craigin kynsien väliin tikkuja ja selittäisi että Craig siinä vaan vääntelehtii ja reagoi stimulaatioihin eikä tunne mitään oikeaa kipua. Olisi hyvin vaikeaa ottaa tätä vakavasti. On vaikeaa kuvitella että Craig ei kokisi tuskaa. (On tosin sitten hyvin helppoa kuvitella että hän ei tunne empatiaa.)

Toki olisi virhe laittaa eläinten tietoisuus täysin yhteen ihmisten kanssa. On kuitenkin syvä riski tehdä epäanalogioita. Jos etsii eroja ihmisten ja eläinten välillä, on varmasti olemassa joitain eroja. Ja jos argumentin sitoisi näihin eroihin voisi saada argumentin. Mutta olisi helppoa kuvitella tietoinen avaruusolentojen joukko joka ei pitäisi ihmistä tietoisena vain siksi että ihmisten hermostojärjestelmä ei olisi samanlainen kuin se elimistö joka tuottaa avaruusolentojen tietoisuuden. Tämä muistuttaa siitä, että Thomas Nagelin tietoisuusongelma on relevantti ottaa huomioon, kunhan sitä ei vedä liian pitkälle. Avaruusolennot eivät tietäisi miltä tuntuu olla ihminen, kuten ei ihminenkään tiedä millaista on olla lepakko. Tämä kokemuksen jakamattomuus ei tarkoita aivan samaa kuin täysi kyvyttömyys tiedostaa esimerkiksi sitä että rotta kärsii eri tavalla kuin torakka, torakka eri tavalla kuin ohra ja ohrakin eri tavalla kuin kivi. Ja tästä voi tehdä päätelmiä tietoisuudesta.

COWABUNGA!

Eläinten reagointi spontaaneihin ärsykkeisiin voisi tietysti olla vain reagointia. Mutta jos vaikak eläinten lääkinnässä eläin aluksi arastelee hoitoa mutta oppii pian että vaiva helpottaa vihjaa muistiin. Ja jos katsoo vaikka häkkiketuissa esiintyviä väärään hoitoon liittyviä käytösmuutoksia, stereotyyppistä käyttäytymistä jne, ne vihjaavat että tuska muuttaa järjestelmiä hyvinkin pysyvästi. On selvää että kysymys on jonkinlaisesta traumatisoitumisesta. Siitä että ihminen ei voi suoraan tietää miltä tuntuu olla piinattu häkkikettu on triviaalilla tavalla totta. Mutta jos todella uskot tähän ja rakennat tämän varaan argumentteja joissa eläimien tuska voidaan ohittaa "irrelevanttina", olet hyvin triviaalilla tavalla eettinen.

Toki voi olla teologisesti mielenkiintoista miettiä sitä, että eroja hakevassa lähestymistavassa Jumala on varmasti kognitiivisesti korkeammalla tasolla kuin ihminen. Ja tässä mielessä Helvetissä olevat ihmisetkään eivät kärsisi Jumalasta relevantilla tavalla. Kunhan reagoisivat ikuisesti kokemiinsa ärsykkeisiin, joita sitten riittääkin.. Jos tämä teologinen skenaario pitää paikkaansa, ei ole mitään epäeettistä siinä että minä joutuisin sinne, eikä siinäkään että kaiken tietämäni mukaan myös William Craigin voidaan melko varmasti olettaa pitävän siellä ... habitaattiaan tai reviiriään.

Pieni huomautus : Saastuneet valot

Ylläoleva kuva on isäni nappaama otos eiliseltä illalta. Hän vaikuttaa pohjanmaalla. Revontuliaktiivisuus on ollut suurta. (Sopivasti vasta vuoden 2012 joulukuun 21. päivän maailmanlopun jälkeen.) Eilen revontuliaktiivisuus oli sen verran suurta että revontulia nähtiin läpi suomen.

Tosin siinä missä pohjoisessa ja maaseudun pimeässä olevat saivat näyttäviä kuvia, itse jouduin tyytymään Keravan valosaasteeseen. Revontulien valokuvaaminen vaatii jotain muutakin kuin kameran. Alla on paras eilisen revontulista saamani kuva.

Matala taivas (koira haudattuna)

Sain tänään töissä ollessani viestin koiran kuolemasta. Venäjänvinttikoira "Bella" - viralliselta "Merry Speed's Natch Noblesse" - oli saanut jonkinlaisen kohtauksen odotellessaan eläinlääkärin piikkiä. Luonnollinen kuolema koitti siis hieman ennen eutanasiaratkaisua. Koira oli kuulemman mukaan yrittänyt olla valpas ja itsensä loppuun asti. Koiran ikä oli venäjänvinttikoiranelämäksi pitkä, eikä kuolemaa voi parhaalla tahdollakaan kutsua yllättäväksi. Vanhuus vaivasi koiraa jo pidemmän aikaa.

Lemmikin kuolema on useille lapsille ensimmäinen kokemus kuolemasta ja sen olemassaolosta. Muistutuksena tästä se toimii aikuisillekin. Eläimen kuolemakin on lisäksi käsiteltävä jotenkin. - Hautajaisissa kuopataankin aina jotain muutakin kuin vainaja, mutta tietysti samalla myös tämä. Luopumista on monessa kohden.

Ja jostain syystä inhimilliseen kuolemaan on panostettu enemmän. ; Eläinten sielun ja eläinten kärsimyksen relevanttiuden kyseenalaistaminen on leppoisan maineessa olevan uskonnonkin kohdalla jonkinlainen vedenjakaja josta ollaan jyrkästi kahta mieltä. Osasta vain ihmisillä on sielu, toisista se kuuluu lemmikeillekin. Teologia ei siis sellaisenaan tarjoa kovin paljoa apua kysymykseen. - Ja humanistisempienkin filosofien kuolemamietinnät ovat yleensä ottaen kovasti ihmiskeskeisiä. Esimerkiksi Heideggerin eksistentialismi taipuu lemmikkieläimiin yllättävänkin heikosti. Hänen mukaansahan kuolema oli tärkeä muistutin ja rajanveto. Ihminen taas sai hänen mukaansa suhteutettua elämänsä ja merkityksensä vain tämänlaiseen kontekstiin. Koirat, joiden oman kuoleman tiedostaminen on vähintään kyseenalainen ei tietysti oikein saavuta mitään tämänlaista kuoleman olemassaolosta. Koiran kuolemassa ei Heideggerin lukemisenkaan jälkeen tunnu olevan mitään mieltä.

Kun sekä hengellinen että maallinen viisaus ei ole selvästi oikein panostanut eläinkuoleman miettimiseen, ei ole ihme, että lemmikkien kuolemaa on läpikäyty aikuisten kanssa samaan tapaan kuin sitä käydään lasten kanssa. Lapsillekin kerrotaan että koira on mennyt "koirien taivaaseen".⁰ Koiran kuoleman estetisointi on parhaimmillaan hienovaraista symboliikkaa. Kun kristillinen perinne on tehnyt kuolemiseta abjektin, huomasin että nimenomaan kuolema oli tarinoissa eri tavoin symbolisoitu. Esimerkiksi kertomukset koiran sielusta olivat puhdasta estetisoitua, jopa antropomorfistettua kuolemaa. Ja tämän hakeneista kenties lohduttavat ihan oikeasti niitä joille "niin kaunis on maa, niin korkea taivas".

Minulle taas, jolle tämänlaiset tarinat edustavat jotain jota minun on hyvin vaikea uskoa. Tai itse asiassa ongelmana on enemmänkin se, että en kykene oikein ymmärtämään näiden tarinoiden estetiikkaa. Eli en kykene ainakaan jakamaan asiaa.¹ Siksipä minun on ollut hieman vaikeaa osallistua. Ei sillä että sosiaalinen osallistuminen olisi minulle muutoinkaan helppoa, mutta tässä tilanteessa jopa minä tiedän että oikea proseduuri ei ole heilauttaa pseudotiedekorttia. Ja toisaalta, kuten jo mainittua, en kykene osallistumaan tämänlaiseen toimintaan. Lopputulos on se että "olen agnostikko jouluna ja kun koira kuolee - muulloin sillä ei ole väliä."²

Siksipä minunlaiselle, jolle taivas on matala, on koiran kuolema muistutuksena siitä, että koko elämä yksi ˈbɔrzɔɪ.³ Kun asiat menevät nopeasti, on hetkiin osattava tarttua. Tässä mielessä ei ihmetytä että celeritas on yksi Fiore dei Liberin hyve. Nopeus jossa asioihin tartutaan rivakasti on tarpeen kun muistaa, että asioilla ja hetkillä on tapana mennä ohi ja sitten niitä ei enää ole. Eikä minusta tässä yhteydessä ole ihme että Fioren hyveen tunnukseksi valitsema "tiikeri" näyttää vinttikoiramaiselta. Niiden nopeus on hyvä symboli tämänlaiselle asenteelle.

John Maynard Keynesin - talousteoriassa destruktiivinen mutta ei kenties tässä yhteydessä ollenkaan huono - slogan "In the long run we are all dead" saa tässä uuden sävyn. Kuolemalla ei ole estetiikkaa, mutta elämällä on ; Koirat elävät lyhyemmän elämän kuin ihmiset. Mutta toisaalta koirat osaavat elää hetkessä paremmin kuin ihmiset. Koirat eivät mieti ideologioita tai sielukysymyksiä. Ne voivat ikävöidä, mutta ne ikävöivät henkilöä eivätkä välitä ideologiakysymyksistä. Me jälkeenjääneet tarvitsemme tässä asiassa jonkinlaista harjoitusta. Tai ainakin minä tarvitsen.

---

0 Koirien taivaan taas on, kannaltani valitettavasti, kerrottu olevan "oravien helvetti". Tosin kuulemani mukaan olen juuri Helvettiin joutumassa - mikä kyllä rehellisesti sanoen tuottaa tässä yhteydessä mieleeni varsin optimistisia ajatuksia. Se muistuttaa sen toistuvan teeman että Helvetissä sentään pääsee aina hyvään seuraan.
1 Minulla on, ihan oikeasti, vastaava ongelma joulukirkon/koulukirkon kanssa. Kun - vaikkapa Päivi Räsänen -kehottaa koulussa kaikki kirkkoon kun uskonnotonkin voi panostaa kauniiseen Joulukertomukseen, en oikein ymmärrä tämänkään tarinan estetiikkaa. En tajua mikä siinä kertomuksessa on niin kaunis asia. Tapahtumat ovat joko tylsiä tai kauheita. Ja jos enkelijoukkojen ja korkea -arvoisten kuninkaiden kumarruksia ja lahjoja pitäisi pitää jonain sykähdyttävänä, ei mieleen voi olla nousematta se, että Batman was awesome for Gotham City's sins.
2 Koiran kuolema on tässä suhteessa hieman kuten uskonnolliset joulukortit joihin suhtautuminen tuottaa yleisemminkin päänvaivaa esimerkiksi sekulaariateistien päissä. On vaikea jännite kun joutuu valitsemaan perheen ja ideologian välistä. Perheen tulisi tietysti voittaa.
3 Venäjänvinttikoiran venäjänkielinen nimi borzoi tarkoittaa yksinkertaisesti nopeaa.

Bella

Kennel.fi;n koirarotujen esittelyssä venäjänvinttioiran malliesimerkiksi on valikoitunut "Merry Speed's Natch Noblesse". Se seisoo tiukasti asennossa harjattuna. Vieressä selostetaan rotuominaisuuksia. Listassa on kuvattu kora rakenteesta "Suuri, aristokraattisen vaikutelman antava koira, jolla on kuiva, samalla voimakas ja vain aavistuksen pitkänomainen rakenne. Nartut ovat yleensä pitkärunkoisempia kuin urokset. Luusto on vahva, mutta ei massiivinen. Luut ovat melko litteät. Lihakset ovat etenkin reisissä kuivat ja hyvin kehittyneet, eivät silti korostuneet. Rakenteen ja liikkeiden tasapaino on kaikkein tärkeintä." käytökseen "Tavallisesti rauhallinen ja tasapainoinen, mutta kiihottuu hetkessä riistaeläimen nähdessään. Venäjänvinttikoiralla on terävä huomiokyky ja se pystyy näkemään kauas. Reaktiot ovat kiihkeitä."

Kyseinen koira sattuu myös olemaan vanhempieni koira. Äitini omistama, isäni luona asuva. Oikeasti tuo virallinen nimi on hieman jotain samaa mitä "Batman" nimi on "Bruce Waynelle". Virallinen nimi on vähemmän aito kuin se kutsumanimi "Bella", joka taas ei ole edes johdettu tuosta virallisesta rekisterinimestä. Oikeasti sen pitäisi näyttää kuvissakin tältä Tämä huomautus on tärkeää, koska jostain syystä maailmassa on koiranomistajia ja koiranomistajia. Edellisille kyseessä on lemmikki ja jälkimmäiset puunaavat ja puleeraavat koiransa tietynlaiseksi, ja eläimen rotuominaisuudet ovat tärkeitä, eivät koiran ominaisuudet.

Toki tässä on järkeä sen verran että rakenteen suhteen perimään ymmärtää jokainen. Ja luonnekin periytyy enemmän kuin moni haluaa myöntää. Kuitenkin tässä sotketaan helposti korrelaatio ja kausaatio. Sen sijaan että koira edustaa rotupiirteitä, sen rotupiirteiden mukaisuudesta tehdään tärkein asia. Sitä korostetaan, sitä tavoitellaan ja sen varaan koiran omistaminen sidotaan.

Näin tehdään koska vain rotuominaisuudet täyttävän koiran kautta omistaja saa kunniaa omistamastaan koirasta. Tällöin koiran ominaisuudet ikään kuin kertovat jotain omistajastaan. Ja valitettavasti ne kertovatkin.

---

Kirjoittajasta puudeli ei ole puudeli ilman raketinheitintä.

Superfood ~ Superfool?

Luontaistuotebisneksessä on ollut lähiaikoina trendikkyyttä. On ollut muodikasta käyttää luontaistuotteita ; On puhuttu erityisestä superfoodista. Tällä hetkellä trendi on ilmeisesti laskemassa.

Koska tuttavani vanhemmat omistavat erään suurehkon luontaistuoteyritysketjun, jolla on liikkeitä muutamassa kaupungissa, pääsin tietysti mukavasti pienten alennusten piiriin. Päätin kokeilla (Aasialaista) Ginsengiä, koska halvalla sain. Ostin sitä kunnolla, jotta saisin pitkähkön kokeiluvälin. Tämänlainen kokemus ei toki ole anekdoottia kummempi, mutta tulipahan edes kokeiltua - ja toisaalta luontaistuotteiden kannattajille anekdootit ja kokeilu on tärkeää, joten heidän perustelukentässään tällä pitäisi olla merkitystä koska he kannattavat sitä muuallakin.

Yhtenä syynä osallistumiseeni oli ihan se, että jos sitä syö marjoja ja vitamiineja, ei siitä hirveää haittaakaan ole. Ginsengin valinta ei ollut sattumaa ; Tutustuin siihen miekkailunkoululla tarjolla olevan teen kautta. Lyhytjänteisesti kokeiluissa pidin siitä, minkälainen olo siitä tulee. Se vaikutti potentiaalisesti hyvältä. Otin aineen kotonakin tapahtuvaan, jokapäiväiseen, käyttöön.

Käyttökokemukset olivat sekä hyviä että huonoja.

Hyvinä asioina on "yleinen voimaantumisen tunne". Ginseng tehostaa verenkiertoa, joten esimerkiksi jalkani palelivat vähemmän. Olo on tietyllä tavalla reippaampi, ja ruumiinlämpö tuntuu olevan yleisesti ottaen tavanomaista korkeampi. Tämä on kaltaiselleni vilukissalle Suomen talvessa tietysti hyvä asia. Samoin koin että se tehosti hieman seksielämäänikin kyvyn ja keston osalta.

Mutta vaikka luontaistuotteita usein myydäänkin siten että oireet tupataan unohtamaan ja niitä pidetään ikään kuin "riskittöminä" tuli kohdallani vastaan se, mitä ginsengistä tiedetäänkin ; "Ginseng may worsen insomnia. Side effects of ginseng may include nervousness, agitation, insomnia, diarrhea, headaches, high blood pressure, and heart palpitations." Omalla kohdallani en törmännyt kaikkiin riskeihin. (Ja osa oireista, kuten hermostuneisuus ja ärtyneisyys, ovat minussa vakiona jo ilmankin.)

Negatiiviset vaikutukset liittyivät päänsärkyyn ja valoherkkyyteen. Saan muutenkin ongelmia valosta, joka tarjoaa liikaa ärsykkeitä, mutta ginsengin kanssa tämä piirre paheni ; On koomista käyttää aurinkolaseja kun ulkona on monien mielestä pimeää.

Toinen mielenkiintoinen piirre on sormien turpoaminen, joka aikaansaa tiettyä sormien jäykkyyttä - eikä turpoaminen sovi yhteen tapani käyttää ylenmääräisesti sormuksia kanssa.

Toisaalta, ilmeisesti siksi että syön kohtuullisesti sipulia, sain helpommin haavoja. Ginsengin tiedetään lisäävän etenkin valkosipulin kanssa verenvuotoa. Tällä on merkitystä sitä kautta, että harjoittelussa tulee usein pieniä kolhuja ja nirhamia. Näin pisaroin ja sotkin paikkoja hieman tavallista enemmän. Toki tämä ei ole mitään kuolettavaa verenvuotoa, mutta omalla tavallaan se on ärsyttävää.

Omalta kohdaltani pidin ginsengistä saamiani ongelmia isompina kuin saamiani hyötyjä. Kokonaisuutena näyttää siltä että on hyvä muistuttaa että luontaistuote ja superfood eivät ole mitään täydellisiä asioita. Tämä ei tietysti tarkoita samaa kuin niiden kieltäminen. Mutta se on kuitenkin hyvä muistutus, esimerkiksi niille jotka tämänlaisia tuotteita toisille kehuvat. Ginseng ei ole läpeensä paha tai läpeensä hyvä.

Sama kuvaa koko luontaistuotteiden piiriä. Esimerkiksi osa luontaistuotteista toimii ja niiden teho on lääketieteellisesti todistettu. Osa taas on taikauskoa. Ja usein on kombinaatio hyötyjä ja haittoja. Taikausko ei välttämättä alenna elämänlaatua vaikka perustelu niiden tehoista onkin naurettavaa. Ja toisaalta hyötyjen mukana voi tulla riskejä.

Siksi en osaa sanoa onko superfoodin syöjä itsestään huolehtiva fiksu ihminen vai trendipelle joka hypähtää liiallista hypeä saaneeseen juttuun.

---

valokuva : Erkki Hämäläinen

Enkelit ilman siipiä.

Kävin päivänä muutamana töissä mielenkiintoista "faktapohjaista" keskustelua enkeleiden siivellisyydestä. Jotkut esittivät että ne voivat olla siivettömiäkin.

Normaalissa uskontokuvastossa enkeleillä on siivet. Postikortitkin kuvaavat ne aina sellaisina.

Kuitenkin etenkin "Vanhassa Testamentissa" Enkelien vierailuissa enkeliä ei aina erota tavallisista ihmisistä. Näin käy kun enkelin kanssa painitaan. Enkelit myös kertoivat uutisia niin että heitä pidetään tavallisina ihmisinä. Paavali taas kertoo miten jotkut ovat saattaneet pitää enkeleitä vierainaan, ilman että ovat siitä tietäneet. Yleensä ottaen enkelien sekoittaminen ihmisiin ei onnistu jos niillä on siivet.

Raamattu kuitenkin myös tarjoaa siivellisistä enkeleistä. Erikseen mainitaan esimerkiksi kerubit. "1. Kuninkaiden kirjassa" kerrotaan parissakin kohdassa miten liitonarkun kannessa on kerubeja, joiden siivet suojaavat arkkua ylhäältä. "Hes. 10:19-20" kertoo taaas Kerab -joen varrella nähdyistä kerubeista jotka nousivat siivilleen.

Lisäksi "Johanneksen ilmestyksessä (4:6-8)" kerrotaan serafeista, joilla on peräti kolme paria siipiä. Johanneksen ilmestys ei suoraan kerro olentojen nimiä, vaan kuvailee sen. Mutta vastaavuus saadaan "Jesajan kirja (6:2)" jossa serafista kerrotaan.

Raamatussa ei suoraan mainita enkelien ja siipien yhdistämistä. Tuomas Akvinolainen oli kuitenkin vahvasti yleistämässä näkemystä, jonka mukaan kerubit ja serafit ovat molemmat yhden tyyppisiä enkeleitä. Hän sai idean 500 -luvulla eläneen anonyymiksi jääneen "Pseudo-Dionysioksen" "Taivaallisista hierarkioista". Ennen tätä enkelit, kerubit ja serafit tulkittiin erilaisiksi ja erillisiksi olennoiksi. Vanhimmissa enkeleitä kuvaavissa maalauksissa enkelit ovat nuoria ja parrattomia miehiä.

Sittemmin enkelit ovat siivellisiä ja peräti naispuoleisia. Tietysti siivellisyys erottaa enkelit pyhimyksistä ja tavallisista ihmisistä. Näin taideteoksen sanomaa on katsojan helpompi ymmärtää.

---

Kirjoittaja pitää kammottavana kerettiläisyytenä, että enkeleille kuvataan vain siivet, eikä pyrstöä. Enkelitaiteessa melko usein kuvattu hame vie vääristynyttä kuvaa ja siksi enkelikuvat pitäisi muuttaa niin että se olisi kunnollinen pyrstö. Kuvan on maalannut Erkki Hämäläinen.

Moraalin kartoitus ; Hyvyyden tarkoitus on murheen karkoitus.

Sipura arvioi Sam Harriksen "The Moral Landscape" -kirjaa. En ole itse lukenut kyseistä teosta, mutta jo arvioinnista saa jotain irti. On selvää että Harris tavoittelee naturalistista etiikkaa. Tässä keskitytään moraalirelativistien kritisoimiseen ja Humen giljotiinin aseman alennukseen.
1: Harriksen lähestymistapa ei ole mitenkään erikoinen, Humehan itse teki argumenttinsa vertailuun induktion ongelman kanssa, jotta saisi etiikasta ja luonnontieteistä tasa -arvoisen uskottavia, varmoja ja lähestyttäviä. Hume ei ollut moraalirelativisti tai tietorelativisti vaikka kiistikin "absoluutit" ja hänetä induktioihin ja moraaliin voi luottaa vaikka ne eivät aivan totaalisen varmoja olekaan.

Tämä aihe tuo jostain syystä mieleeni Rescherin. Hän kannatti objektiivista moraalia. Moraali oli esitettävissä moraalilakeina, kuten "Valehtelu on väärin". Hän oli tässä jopa niin tiukka, että jopa varkaalle valehtelu oli väärin, mutta se oli anteeksiannettavampaa kuin jokin vakavampi valehtelun muoto ; Jos varkaalle valehtelu olisi hyväksyttävää ja valehtelu itsessään oli paha asia, tulisi moraaliin mukaan subjektiivinen elementti, jota Rescher ei hyväksynyt. Moraaliperiaatteet olivat siis hänelle objektiviisia ja muuttumattomia.

Rescher tarjosi moraalille kaksi roolia. Ensimmäinen oli se, että erilaiset teot palvelivat ihmisten yhteisiä intressejä. Ja toinen oli se, että se palveli oman muiden intressejä. Lähestymistavoissa on pieni ero ; Ensimmäisessä vallitsee symmetria. Teoilla on yhteinen hyvä. Toisessa korostoo epäsymmetria, jossa mukana on pyyteettömyys ja oman edun puute.Recher tosin myös jätti "loisimisen" eitoivottavaksi tilaksi. Eli itseäkin piti puolustaa. Toisin sanoen ihmisen on mahdollista ajaa omia perustarpeitaan ilman että se hyödyttää muita, jos se estää häntä hyväksikäyttämästä muita ihmisiä.

Rescherin objektiivinen moraali ei rakennu Jumalalliseen tiedottamiseen - joka objektiivisesta moraalista yleensä tulee mieleen, koska uskonnot kannattavat objektiivista moraalia ja väittävät uskonnosta luopumisen johtavan objektiivisen moraalin katoamiseen. Rescherin näkemys on konsekventialistinen. Ytimessä oli ihmisen tarpeet. Recherin mukaan niitä voidaan kartoittaa.

Arvot muuttuvat tämän määritelmän kautta tosiasiallisiksi. Ihminen on luonnonobjekti, jolla on luonnolliset tarpeet. Faktoilla on selvä suhde kaikkiin asioihin. Suoraa olemisesta ei vedetä pitämistä. Eli maailmassa on inhottaviakin asioita. Mutta se, miten asiat pitäisi olla on vedettävissä tarpeista joita voidaan kartoittaa. Epäonnistunut tarpeen tyydytys on sekin havainto, jota voidaan lähestyä. Tuntemalla ihmisen luonnon, kuten ravinnontarpeen, saadaan aikaan moraalilauseita, kuten sen että nälkäiset pitää ruokkia. Se, että maailmassa on nälkäisiä ei tietysti tee nälkäisyyttä eettiseksi, mutta ravinnontarpeen olemassaolo on fakta ja sen tyydyttäminen ja tyydyttymättömyys ovat se, joka tekee moraalisesta lauseesta tarpeellisen ; Maailmassa on hyviä ja pahoja asioita ja näiden välistä olisi vain jotenkin punnittava.

Esimerkiksi Maslown tarvehierarkiasta saataisiin tätä kautta moraalitutkimuksen ydinmateriaalia.

Ongelmana tässä on se, että kaikissa asioissa on poikkeuksia. Esimerkiksi yleensä ihminen haluaa elää. Mutta joskus ihminen aivan oikeasti haluaa tehdä itsemurhan. Tällöin kuolemanhalu on hänen perustarpeensa. Keskiarvon kautta lähestyvä etiikka toimii useimmille, mutta näiden oudokkien kanssa syntyy helposti vaikeuksia. Niihin reagoidaan usein muutamalla tavalla:
1: Asian kiistäminen on kenties yleisin tapa. Itsemurha nähdään sen kautta että moni asia on mennyt pieleen. Syntyy ajatus siitä, että hoitamalla jotkut tarpeet kuntoon elämänhalu saadaan palautumaan. Tällöin itsemurha ei olekaan eettistä, vaan reagointi epäeettisyyteen. Itsemurhaaja on tekemässä moraalisen rikkeen, joka on kenties sitä mallia jota Recher pitää anteeksiannettavana. Tämä ei ota huomioon sitä, että joskus itsemurhahalu ei ole tarkkaan sidottavissa mihinkään tiettyyn aiheeseen. Idea vaan pompahtaa päähän toistumaan ikuisella repeatilla. Halu voi tätä kautta olla muutakin kuin poikkeama.
2: Toinen tapa on medikalisoida se. Poikkeus on sama kuin mielenterveyden häiriö. Tälläiset hullut pitää pelastaa itseltään. Tällöin itsemurhanhalu voidaan myöntää oikeaksi tarpeeksi. Mutta sen poikkeavuus tekee siitä epäeettisen.

Itsemurhahalun ja muiden vastaavien poikkeamien kautta moraalilakimainen lähestymistapa kuitenkin nyrjähtää. Jos elämänhalu on perustarve, toisen elämän suojeleminen on eettistä. Mutta elämänsuojelu on hyvää vain jos ihminen haluaa elää. Poikkeamat johtavat helposti kehäpäätelmän rakentavaan tilanteeseen, jossa itsemurhaa hautovalle sanotaan että "sinun pitäisi moraalisessa mielessä haluta elää". Syy ja seuraus menevät ristiin ja syntyy kehäpäätelmäinen tilanne jossa perustelun pohja murenee. Moraali tiivistyy siihen että joku sanoo "because I say so!"

Itse uskon että moraalia voi lähestyä luonnontieteillä. Tietyin ehdoin. Esimerkiksi jos pitää altruismia eettisenä, kuten Recher, on selvää että evoluutiotutkimus selvittää moraalista käyttäytymistä koska peliteoria selittää missä tilanteissa yhteistyö parantaa kelpoisuutta. Evoluutio selittää siksi miksi tunnemme että yhteistyö on eettistä että sen miksi toimimme yhteistyössä. Se, että tunteista ja näkemyksestä hypähdetään moraaliin on eräänlainen loikka. Loikka siitä että ihminen joko (1) rakentaa moraalin lajityypillisen systeemin kautta (2) luo etiikan kulttuurin, opettamisen ja opettelun kautta tai (3) ihmisellä on moraaliaisti/moraalinpunnitsemiskyky jolla hän arvioi vaikkapa Jumalan luomaa etiikkaa. (4) Tai sitten näiden jo mainittujen kombinaatioita.

Loikka ei ole iso. Pidän silti itsemurhaa eettisesti hyväksyttävänä vaihtoehtona. En minään "anteeksiannettavana rikoksena". Itsemurhan tehneen omaisia tietysti vituttaa. Mutta tämä on hieman eri asia kuin teon epäeettisyys. Tässä mielessä uskoisin olevani isoissa linjoissa Harriksenkin kanssa samaa mieltä, mutta olevani erimielinen yksityiskohdissa.

---

Kuvassa on kirjoittaja pienenä, viihtymisen ja pettymisen ja tarpeiden maailmassa. Kuvaaja Erkki Hämäläinen. Kirjoittajaa huvittaa, miten (1) Humen giljotiinia pidetään porvarillisena vaikka se on relativistinen (2) miten naturalismin katsotaan kieltävän objektiivisen moraalin ja johtavan nihilismiin. Hänen sielussaan lieneekin vakava arvotyhjiö jonka vuoksi hän itkisi itsensä iltaisin uneen, siis jos hänellä olisi tunteet sen kylmän ja jäisen ontelon paikalla rintaontelossa jossa tavallisilla ihmisillä on sydän.

Tauko paikalla(an).

"Sometimes there are no words, no clever quotes to neatly sum up what's happened that day. Sometimes you do everything right, everything exactly right, and still you feel like you failed. Did it need to end that way? Could something have been done to prevent the tragedy in the first place?"
(Criminal Minds, "To Hell...And Back - Part 2")

Tämä on 1700 blogaus tässä paikassa. Perinteen mukaan olen kuluttanut täydet sataset siihen että kertoilen jostain näkökulmasta suhteessa bloggaamiseen. Tämä ei ole poikkeus.

Bloggaaminen on kirjoittamista. Ja sen tekeminen vaatii lukemista. Näiden kautta syntyy monenlaisia asioita. On sosiaalisuutta, ja sitä onko viittaaminen kopiointia vai lähteistämistä vai lukeneisuudella pätemistä.

Bloggailu lukemisena ja kirjoittamisena.

"Unkurin" muistutuksen mukaan kirjoittajana toimiminen voidaan jakaa Aristoteelisesti kahteen päätyyppiin: Euplastoi -tyylin kirjoittajat hiovat tekstiä vaivalla ja työllä. Ekstatikoi -tyyliset kirjoittajat luottavat spontaanisuuteen ja inspiraatioon. Bloginkirjoittajana olen turvautunut molempiin. Useimmiten tulos syntyy jonkinlaisessa symbioosissa. Asiat törmäävät yhteen ja tästä syntyy jokin idea, jota sitten hiotaan pidemmälle. Ensimmäinen osa voi vaatia lukemista, esimerkiksi päivän lehtien selailuun tai keskusteluun ihmisten kanssa. Näin syntyy ajatuksia jotka törmäävät. Vähissä on se, että olen passiivisesti makoillut ja törmäys on tapahtunut. Toki syynä on se, että en vietä tyhjää meditatiivista aikaa. Valveessa luen vähintään "Aku Ankkaa". Törmäyksen tajuaminen on kuitenkin inspirationaalinen kokemus eikä niitä voi pumpata tyhjästä. Joskus on päiviä jolloin kirjoittaminen ei suju.

Ratkaisunani on ollut tasata juttuja. Joitain kirjoitelmia olen tehnyt nopeasti ja pienellä vaivalla. Joskus kehittely on kauheaa: Eräs kävelylenkki Hyvinkäällä johti 10 mainioon ideanraakileeseen, joiden työstämiseen meni sitten päiväkaupalla vaivaa. Osa on ollut työläämpiä. Joinain päivinä kirjoitan monen monta juttua ja toisinaan voi tulla päiviä että pitää muotoilla kovalevylle kertynyttä materiaalia. Olen saanut tietyn tahdin, johon kykenen varsin helposti keskimäärin. Mutta joskus on kiireitä, töitä ja muita. Touhottamiselta ei aina kerkeä ajattelemaan. Silloin voi vain syntyä törmäyksiä, joita sitten voidaan hioa niinä päivinä kun on aikaa.

Karkeasti voisi sanoa että hiominen on mekaanista, se vaatii aikaa mutta sen voi vain tehdä. Törmäytys taas on jotain joka ei ole mekaanista. Sitä ei voi käskyttää. Sille ajan ottaminen ei itse asiassa auta. Tuntuu että parhaat ideat tulevat juuri touhottaessa.

Linkittelylukutapa ; viittaus, kirjanmerkki ja valtapeliä.

Tätä kautta saadaan mukaan kaverilinkittäminen. "Unkurin" mielestä tässä on tiettyjä ongelmia. Linkittely on kaveeraamista. Ja ajatusten kopiointia. Hän viittaa Carriin, joka on huolestunut siitä, miten ihminen unohtaa paneutuneen lukutavan ja ulkoistaa asiat internetlinkittelyjen avulla.

Omasta mielestäni tilanne ei ole aivan näin ikävä. Minusta erilaisia paikkoja lukemalla saa törmäytyksiä. Lähdekritiikkiin yhdistettynä niistä saa mainioita asioita. Tästä syntyy kenties turhan helposti "metatason" keskustelua, jota moni ei pidä mielenkiintoisena. Mutta minä pidän sitä hyvinkin tärkeänä. Internetlinkittely on samanlainen asia kuin kirjat. En pidä että muuttaisin lukutapani jotenkin pinnalliseksi sitä kautta että luen kaikenlaista ja laitan niihin kirjanmerkkejä. Samoin linkki on tapa palata nopeasti asiaan. Se helpottaa kertaamista. Ja ennen kaikkea tämä muuttaa lukutavan.

Ulkoluku katoaa kun yksityiskohdat ja knopit voi ulkoistaa. Olen toki sitä mieltä että vaikkapa Koraanin ulkoa opettelu vaatii paneutumista ja työtä, mutta mielestäni tälläinen on myös vähän hukkaan heitettyä. Näin päästään miettimään helpommin yhteyksiä ja muita vastaavia asioita.

Linkittämisessä on huonona puolena vain valtapelilliset kysymykset. Jos kritisoit jotakuta ja linkität, vahvistat tätä koska tietoisuus tästä asiasta nousee, ja joku voi päätyä puolustamaan sitä jota olet itse vastustanut. Minusta näin kuuluukin olla. Linkitänkin siksi mieluusti. Toki olen harjoittanut sen verran sensuuria että jos joku on ollut "noloon tasoon huono" olen jättänyt nimen ja viittauksen laittamatta ihan sen vuoksi että se ei olisi "kilttiä". Referoin tällöin vian pinnallisesti. Siksi linkittäminen onkin pieni kunnioituksenosoituskin.

Linkittämällä muistutetaan inspiraation lähteestä. Tai sitten sieltä on tullut riittävät tiedot idean hiomiseen. Näin linkittely tarjoaa sekä ideoita joita törmäyttää, että näkemyksiä siitä, mitä tämä törmääminen tarkoittaa. Linkittely, kuten itse asiassa kaikki kirjoitettu teksti kirjallisuuteen asti, tarjoaa tähän välineitä. Ajattelu ei tapahdu tyhjiössä.

Kirjoittaminen on kuitenkin myös raskasta.

Nyt minulla on kuitenkin kovasti menoja ja kiireitä muuton ja muiden vastaavien asioiden vuoksi. Ajatusvarastot ovat itse asiassa tyhjenemään päin. Pitkässä juoksussa on tullut "blogiväsymys". Tai oikeammin se on yleisempää, tiettyjä burn outin merkkejä on ilmassa. Syynä on siis yleinen väsymys, joka rajoittaa juttuja aika pahasti. Tarvitsen lomaa. Lomaa, jonka aikana saan rauhassa törmäyttää ja hioa mutta jos ja vain jos siltä tuntuu.Olenkin siksi kiirehtinyt : Olen laittanut joinain päivinä pitkän aikaa paljon juttuja. Jotta saan vuoden sopivasti tälläisestä sataluvusta täyteen (mikä helpottaa blogausten lukumäärän seuraamista.) Näin olen "ostanut itselleni lomaa". Nyt ajattelin ottaa sitä. Isoon kasaan viestejä ei siis olekaan ollut syynä pakkomielteisyys, vaan pikemminkin jokin päinvastainen, pakosta johtuva mielle olla blogaamatta.

Tällä hetkellä en ole varma siitä, palaanko blogaamaan vuodenvaihteen jälkeen. Se on todennäköistä, mutta ei väistämätöntä. Siihen asti, hyviä, rauhallisia keinotekoisia kulttuurillisesti sopimuksenvaraisia päivämäärämääritelmiä. Tai missä muodossa te nyt sitten niistä tykkäättekään.

"Like I said, sometimes there are no words, no clever quotes to neatly sum up what's happened that day." ... "Sometimes, the day just" ... "Ends."
(Criminal Minds, "To Hell...And Back - Part 2")

---

Oravakuvassa näyttää olevan joku piuha joka ei ole kiinni oravassa. Sen valokuvaaja Erkki Hämäläinen. Alimmassa kuvassa on tehty ison autonrenkaan (tärkeä lyömisharjoittelun apuväline) avulla pöytä laittamalla siihen iso kilpi päälle. Kynttilöillä koristelemalla siitä saa jopa jouluisen.

Nallennaurattajat.

"Ei makeaa mahan täydeltä."

Lauri Järvilehto kirjoittaa usein menestymisestä ja onnellisuudesta. Nyt hän on kirjoittanut aiheeseen liittyvän kirjoituksen "Tehdään Nallesta onnellinen". Aihe koskee tuloeroja ; Kansa on huolissaan rikkaista, ja asioita katsotaan lähinnä talouden kautta. Mutta onnellisuus ei ole suoraa seurausta rahasta. Talouskasvu perustarpeiden tyydyttämisen jälkeen ei enää tuota samanlaista iloa. Kuvaukseen sopii tavallaan Epikuroon ruokaa koskeva varoitus ; Nälässä ei ole hyvä, mutta ahminnasta ja mässäilystä tulee vain mahanpurut.

Siksi Järvilehdon mukaan tuloerot johtavat tuhlailukyvyn lisäksi valtaan ; Rikkailla on rahansa vuoksi vaikutusvaltaa. Hän näkee ongelmana sen, että rikkaat ovat onnettomia "Roopeankka-polot istuvat rahakirstuillaan peläten, että voro tulee ja vie." Rikkaat eivät olekaan mesenaatteja vaan tiedostavat olevansa potentiaalisesti köyhiä. Järvilehdon mukaan tilanne muuttuu jos rikkaista tehdään onnellisia. Onnellinen rikas kun auttaisi muita.

"Onnellisuus on velvollisuutemme."

Järvilehdon puhe liittyy vahvasti filantrokapitalismiin. Siihen voi tutustua esimerkiksi Matthew Bishopin ja Michael Greenin "Philantrocapitalism" -kirjassa. Siinä korostetaan sitä miten ratkaisua haetaan Bill Gatesin tapaisista superrikkaista, joiden hyväntekeväisyyteen vuosittain laittamat rahat ylittävät WHO:n vuosibudjetin.

Ajattelutapa on amerikkalaisperäinen ja kirjoitinkin siihen liittyen vastikään. Sen sävyt ovat paikoin sellaisia, että huvittuneena voi jopa tulla mieleen markkinamiesten sanojen "visio" ja "missio" uskonnollisperäinen alkuperä.

Sen varhaisempien näkemysten piiriin kuuluu esimerkiksi tihkumisteoria, jonka mukaan rikkaat kuluttavat esimerkiksi kultaseppiin ja tuhlailevat, joten he parantavat yhteiskunnan hyvinvointia laittamalla rahaa kiertoon. Tämän ongelmaksi jäi se, että rikkaat myös säästivät. He eivät eläneet "kuin huomista ei olisi", vaan keräsivät pesämunia. Eikä tuhlailukaan jaksa useita innostaa. Rikkaat eivät välttämättä alakaan elämään ylettömästi. Jos rahan kierto on hyväksi, niin rahan laittaminen köyhille johtaisi rahan kierron maksimoitumiseen, koska kaikki rahat menisivät tarpeellisiin laskuihin.

Perinteinen talousteoria, jossa tekninen raha ja bruttokansantuote ovat keskiössä, on painopisteet siirretty sellaisiin sanoihin kuin flow, innostus ja onnellisuus. Sen keskeiseksi vastustuksen kohteeksi on nostettu tehoton työntekijä, jonka kahvitauot on minuuttiaikataulutettu ja työtä tehdään mahdollisimman tehottomasti. Tällä taatusti murennetaankin tietynlaista virkamiesten vallankäyttöä ; Jokainen on taatusti kohdannut tälläisen "leipääntyneen" työntekijän. Mika Sipura löysi sellaisia käydessään poikansa kanssa terveyskeskuksessa. Tälläinen sopii itse kunkin kokemusmaailmaan.

Tämän ratkaisuun haetaankin inspiroitumista. Esimerkiksi ratkaisuksi on ehdotettu jopa osa -aikatyötä. Lyhytaikaiseen sopimukseen liittyvä työpaikka ei ole "turvasatama" jonne tullaan laiskottelemaan kun ei pidetä itse tekemisestä. Ja toisaalta osa -aikatyöntekijä saa vaihtelua. Toiset, kuten Handy, taas korostavat joustavuutta ; Työajan ja arkielämän raja muutetaan häilyväksi. Työn ja muun elämän välistä kuilua kavennetaan.

Handyn kirjassa "The New Philantropist" katsotaan yritysjohtajia. Ideana on se, että anteliaisuutta korostetaan ja että köyhien tulisi vain antaa rikkaiden tehdä hyvänsä ja olla puuttumatta asiaan.

"Parempi olla rikas ja terve kuin köyhä ja kipeä."

Ongelmana tässä on se, että laiskuuden syykin voi olla onnettomuus. Jos työstä ei tule onnelliseksi, tulee helposti leipääntyneeksi. Osa -aikatyö taas tekee juuri sen, minkä mahdollinen köytyminen tekee "Järvilehdon rikkaille" ; Epävarmuus tulevaisuudesta tekee hermostuneeksi. Ja tämä ei paranna työtehoa tai onnellisuutta.

Rikkaudenkin kohdalla on hyvä huomata, että se kenties lisää vaikutusvaltaa. Mutta samalla se antaa valtaa määritellä hyvä. WHO:lla on koulutettuja ihmisiä tekemässä ja miettimässä päätöksiä budjetoinnista. Bill Gates taas voi syytää rahaa juuri siten kuin hänestä hyvältä tuntuu. Tämä lahjoitus ei väistämättä maksimoi selviämistä. Asia on olennainen. Sillä suuria tuloeroja on koeteltu historiassa.

Ennen muinoin aateli oli hyvin rikasta, oli isot tuloerot. He eivät kuitenkaan vuotaneet hyvinvointia. Itse asiassa melko tuore "Historia" -lehti kertoikin eräästä rikkaasta ylimyksestä, joka rakasti kaunotaiteita. Hän rakennutti linnoja, ja maalautti valtavan hienoja ja kalliita kirjoja. Ympärillä riehui rutto ja hänen alaisensa kapinoivat. Taidekirjoissaan ja projekteissaan ylimys esitti itsensä ihanteellisena ja kirjassa näkyy muun muassa ulkomailta tuoduilla väreillä tehdyssä kuvituksessa hänen maitaan joissa ahkerat ja onnelliset työläiset puuhastelivat. Keisari Nero on toinen esimerkki tapauksesta, joka kohdisti innostumisensa kohteeseen, taiteisiin, valtavan paljon rahaa. Yhteiskunta kärsi.

Toisaalta voidaan kysyä sitäkin, että jos verot olisivat kovemmat, Bill Gates ikään kuin pakotettaisiin lahjoittamaan. Tämähän ei aiheuttaisi onnetonta mieltä, paitsi jos onnellisuutta alkaa mittaamaan rahassa. Mutta kun puhuttiin rahasta köyhien kohdalla, tämän piti olla irrelevanttia. Tosiasiassa köyhä on useammin sellainen jolla ei ole varaa edes perustarpeisiinsa. Megarikkaan todennäköisyys pudota köyhyysrajan alapuolelle on varsin pieni - verrattuna esimerkiksi minuun.

Filantrokapitalistien kohdalla näyttääkin olevan erikoista se, että tuloerot ovat merkittäviä ja eivät ole merkittäviä samanaikaisesti. Ja raha liittyy onnellisuuteen mutta ei liity onnellisuuteen. Ja tätä liittyy-eiliity -hippaa käydään aina sen mukaan onko kohteena köyhä vai rikas. Jos raha on vaikutusvaltaa, niin miksi köyhille ei haluta antaa enempää vaikutusvaltaa, jolloin talous muuttuisi demokraattisemmaksi? Jos liika raha tuottaa vain krapulaa, eikä vaikuta onnellisuuteen, niin miksi ei kupata "niin maan perkeleesti" rikkailta kun se vaikuttaa heihin vain marginaalisesti? Jos onnellisuudessa ei ole kysymys rahasta, niin miksi ihmeessä rikkaiden verottamisen vähentäminen olisi olennaista?
1: Eli "rikkausonnellisuuspuheessa" on tässä kohden selvästi ekvivokaatio.

On toki selvää, että onnellisuuspuheessa on paljon perää. Onnellisuus on eri asia kuin rikkaus. Onnellisuus kuitenkin liittyy rahaan. Ja siinä missä keskimääräinen bruttokansantuote ei välttämättä johda onnellisuuteen tai kerro, tuloerot vaikuttavat kovemmin. Filantrokapitalisti tietysti ajattelee että jos ihmiset ovat onnellisia, on maan taloudellinen menestyskin hyvä.

Otan kuitenkin simppelin esimerkin. USA:ssa malli on lähempänä filantrokapitalistien ajamaa tilaa. ; Siellä tuetaan kilpailua. Suomessa progressiivinen verotus on kovempaa ja köyhiä hemmotellaan rikkaiden verorahoilla. USA:ssa on kuitenkin slummeja. Niissä taas on ihmisiä, joilla ei ole isosti mahdollisuuksia. Siellä lentelevät sellaiset asiat kuin luodit. Uskallan väittää että he ovat onnettomia. USA:ssa ongelmana ei ole se, että rikkailta viedään verorahat. Siellä on liikaa onnettomia köyhiä jotta onnelliset megarikkaat painaisivat. Edes Bill Gates ei ole ratkaissut slummiongelmaa.

Erikoisinta onnellisuuspuheessa on kuitenkin se, että keskeisenä keinona on syyllistäminen. Kun nähdään vaikkapa tehoton sairaanhoitaja, vaaditaan tältä onnellista työntekoa. Onnellisuus on ikään kuin valinta. Jos rikas masentuu progressiivisesta verotuksesta, syy on köyhien. Eipä ihme, keskustelua johtavatkin varsin varakkaat herrat. He luultavasti ovat tehneet työtä jossa on sen verran valinnanvapautta, vastuuta ja kiinnostavuutta että he kokevat onnellisuuden valintana. Tosiasia on kuitenkin se, että monet palveluammatit ovat junnaavia ja toistavia. Tehtaassa liukuhihnalla on tylsää koska se toistaa samaa ilman mitään vapautta muuttaa tilannetta.
1: Filantrokapitalistit harvoin kokeilevat. Tai voivat kenties kokeilla vähän aikaa hommaa ja uutuudeninnolla jopa pärjätä vakiintuneille työntekijöille. Mutta haluaisin nähdä samat filantrokapitalistit pakotettuna osaansa vuosiksi. Rahat vaikka jäädytettäisiin ja sanottaisiin että et välttämättä saa takaisin. Sillä aivan kuten asiaan liittyvä tarina kertoo : Slummeissa voi elää parin kuukauden koeajan, jos taskussa on rahat jotka takaavat pääsyn pois. Slummeissa elävillä tätä vapautumislippua ei ole, joten he eivät voi ajatella tilaa yhtä kauaskantoisesti väliaikaisena.

Minun vastaus filantrokapitalisteille on se, että annan heidän olla onnellisia siinä vaiheessa kun he tekevät massasta onnellista. Siihen asti "laitoinpa tässä näin monta miljardia hyväntekeväisyyteen" on vain kehuskelun makuista. Jos rikkaat ovat niin hyväntekijöitä, luulisi että koko puhetta filantrokapitalismista ei tarvittaisi. Hommathan olisivat ratkenneet ylimysten voimin jo keskiajalla - tai viimeistään valistusajalla jolloin ihmiskuva vapautui.

---

Kuvassa bloggaaja tavaravuorensa keskellä. Näyttävät tuovan jotain lohtua. Tai sitten tuo pupu on sukua sille kuuluisalle "Monty Pythoneiden" jänikselle. Niin tai näin, raha tekisi bloggaajan nykyään taatusti ... onnellisemmaksi. Kuva Erkki Hämäläinen.

Lakien pysyvyys,

Luonnonlakien pysyvyydellä ja energian säilymisellä on havaittu olevan mielenkiintoinen yhteys. Asiaa voi selittää symmetrian kautta. Kaksiulotteisista kappaleista ympyrällä on maksimaalinen symmetria, koska sitä voi kääntää, heijastaa ja pyörittää vapaasti keskikohtansa kautta ja se pysyy muuttumattomana. Neliömäisilläkin on vahva symmetria, koska niitä voi heijastaa ja peilata ja pyörittää monella tavalla. Mutta huomattavasti vähemmillä kuin ympyrää.

Fysiikan laeilla on takanaan eräänlainen symmetrian ajatus. Esimerkiksi biljardipallot kimpoavat tietyssä kulmassa. Kulmat ovat riippuvaisia pallosta, eikä vaikuta onko kulmaa katsottu pohjoisesta vai idästä. Laeilla on myös symmetriaa ajassa : Jos koetta tehdään monta kertaa, on tulos samankaltainen. Tämä ominaisuus johtaa siihen että luonnonlait eivät muutu, eivät olit missä paikassa tai ajassa tahansa.
1: Lokaatio ja aika vaikuttaa vain sitä kautta että elementit ympäristössä muuttuvat. Kuun pinnalla kappaleen putoamisnopeus on eri kuin maassa, mutta massan takana oleva sääntö kuussa ja maassa on sama.

Noether tekikin tärkeän huomion symmetrisyyteen liittyen. Hän huomasi, että jos lakejen pysyvyys oletetaan, aineen ja energian säilymislait tulevat väistämättömänä lopputuloksena. Tietyistä symmetrioista seurasi tietyt säilymislait ; Esimerkiksi aikasymmetriasta on seurauksena se, että energia säilyy. Tätä kautta väittämällä että enegia säilyy, esittää myös että fysikan lait ovat samat nyt kuin menneisyydessä. Ja että ne ovat sitä myös tulevaisuudessa.

Toisaalta tästä seuraa myös se, että jos energian säilymislaki osoittautuu vääräksi, myös fysiikan lakien pysyvyys kumoutuu. Induktiivinen päättely nykyfysiikassa taas vaatii lähestymistapansa vuoksi oletuksen pysyvistä luonnonlaiesta jotka pysyvät nyt ja eilen ja huomenna. Väitteelle luonnonlakien pysyvyydestä saadaan siis empiirinen testi.

Tämä on hyvin tärkeä asia silloin kun puhutaan yliluonnollisesta. Useinhan ihmeitä lähestytään siten että ne olisivat anomalioita luonnonlaeista. Eli jos luonnonlaki selittää jonkin ilmiön, sen takana ei ole ihmettä. Taikuuden ydin on siksi siinä että luonnonlait rikkoutuvat joskus. Tätä kautta sen pitäisi jättää jälkiä ; Energian säilymislain rikkoutuminen on "välttämätön mutta ei riittävä ehto" jotta tälläinen yliluonnollinen ihme voisi tapahtua. Jos maailmaan manifestoituu jotain ulkopuolelta, se tarkoittaa sitä että joko (1) olemassaolevaa ainetta järjestöityy joka vaatii energiaa tai (2) syntyy uutta ainetta joka on Einsteinin oivalluksen mukaan energiaa. (Tämän vuoksi aineen ja energian säilymislain pitäisi olla jokaisen yliluonnollisen ystävän vihamies.)

Samoin vaikka mitään ei ilmenisikään, vaatisi esimerkiksi levitoiminen nostetta, joka vaikuttaa sekin energialta ; Jokin voimahan estää gravitaatiota vetämästä levitoijaa maahan. Tätä kautta aineen ja energian säilymiseen vaikuttaisivat hyvinkin monenlaiset paranormaalit ilmiöt, kuten kappaleiden leijunta, kummitusten ja räyhähenkien äänet (ääniaallotkin ovat paineaaltoja) ja niin edespäin.

Aineen ja energian säilymislain kannalta väite Jumalallisesta väliintulosta vaikuttaa siksi tieteenvastaiselta. Lakien rikkoutumista ei ole havaittu, ja laki on vahvasti koeteltu, joten se asettaa monet uskonnäkemykset kyseenalaisiksi. Deismi kuitenkin selviää tälläisestäkin haasteesta, koska Jumala on voinut vain laittaa lait päälle ja on sitten pysynyt hiljaa. Erimieliset selittävät harvinaisuutta, mutta ilmiön harvinaisuus tarkoittaa todistamisen vaikeutta, eikä niillekään anneta luonnontieteissä mitään erikoislupaa olettaa ne vain oikeaksi ilman todisteita. Se kun vähintään rikkoo koko empiiristä lähestymistapaa vastaan. Toinen vaihtoehto on selittää kaikkivoipaisuutta. Jumala kykenee pitämään aineen ja energian säilymislain manifestaatiossaan. Tämä on selitys miksi siitä ei ole saatu todistetta. Joka on tietysti aivan eri asia kuin väittää että asiasta olisi todisteita.

Kenties tätä kautta on helppoa ymmärtää miksi aineen ja energian säilymislain rikkoutumista on pidetty "klassisena vaatimuksena" jota odotetaan dualisteilta joiden mielestä erillinen henki toimii aivojen ohjaajana. Esimerkiksi Daniel Dennett on vaatinut dualismiin uskovilta tämänlaisia näyttöjä. Tämä vaatimus ei siis ole mielivaltainen, vaan sille on syy.

Mielenkiintoista kyllä, aineen ja energian säilymislaki on hyvin pitävä laki. Siksi esimerkiksi ikiliikkujen keksijöihin on pitkään suhtauduttu melkoisella kyynisyydellä. Inflaatioteorian mukainen universumin kiihtyvä laajeneminen tosin tekee punasiirtymää, jonka aikaansaama dopplerin efekti saa maailman näyttämään hieman siltä kuin universumista vuotaisi energiaa pois. Punasiirtymä kun viittaisi energian katoamiseen. Mutta sekin johtuu siitä että itse avaruutta tulee lisää, jolloin energiahävikkiä ei itse asiassa tapahdukaan.

---

Yläkuva on kuva bloggaajasta. Kuvaajana Erkki Hämäläinen.

Epäonnistuneet

Usein filosofit puhuvat suuria. Totuus ja osaaminen ovat keskiössä. Niiden vastaparit, epäonnistuminen ja huonous toki ovat mukana tulkinnoilla. Mutta niihin ei yleensä keskitytä.

Tosin esimerkiksi stoalaiset pitivät häviämiseen suhtautumista tärkeänä ; Heistä fortuna heitti ihmisen tielle epäonnea, jolle tämä ei mitään mahtanut. Heistä oli vaan paljon asenteellisesti coolimpaa kestää ongelmat ; He vertasivat tätä vankkureihin sidottuun koiraan. Koira voi aivan vapaasti valita käveleekö liikkuvien vankkureiden mukana tai raahautuuko niiden mukana.

Toiset, kuten Montaigne, olivat leppeämpiä. Hänestä epäonnistuminen oli osa ihmisyyyttä, ja siksi ylevää kuvaa esittävät itse asiassa tuovatkin pinnallisen valekuvan ihmisyydestä. Niissä tehdään hienostuneen ihmisen kulissi, jonka taakse aito ihminen kätkeytyy. Ihminen on siksi sekä onnistumisensa että epäonnistumisensa.

Toisten epäonnistumiseen suhtautuminen on tietysti astetta erilaista kuin omien virheiden tunnustaminen ja esilletuominen. Tässä olennaisessa roolissa on vahingonilo ja huumori. Hobbes korostikin epäonnistumista niin suuresti että hänestä huumori oli ikään kuin valtapeliä. Siinä nauraja korottautuu naurettavan yläpuolelle. Huumorin kautta joko ylennetään itsensä tai alennetaan toinen. Huumori salli tämän jopa niin että alhaiso voi nauraa ylhäisölle. Tälläinen huumorintajun määritelmä tuntuu toki ilkeältä, mutta toisaalta esimerkiksi IltaLehden "Ovatko tässä maailman surkeimmat kotisivut" -tyyliset otsikot ovat melko suosittuja. Ja itse asiassa Haminalaisen matkailusivut huvittavat ainakin minua, tosin kenties enemmän absurdiudessaan kuin häijyyttäni - mutta voihan tietysti olla että teeskentelen teille ja itsellenikin.

---

Kuvassa bloggaaja näyttää varhaiskypsyytensä. Jo aivan pienenä hänen tapansa lähestyä kouriintuntuvalla tavalla erilaisiin älykkyystehtäviin ovat selvästi esillä. Kuvassa selvästi nautitaan palapelin ratkomisesta vaihtoehtoisella tavalla, tehtävää ajatellaan selvästi "out of box". Kuva Erkki Hämäläinen, pelottavalta 1980 -luvun alulta, kuvauspaikkana Kerava.

What Would God Do?

Kristillisyyteen liitetään hyvyys erittäin vahvasti. Uskonnon perusasiat ja teemat ovat hyvyys ja rakkaus. Kun nämä sanoo kristitylle, tämä vastaa jotain siihen suuntaan että "Näitä tavoitellaan ja tässä mennään." Kuitenkin kristinuskon suhde moraaliin on hyvin kummallinen, suorastaan kaksijakoinen.

Otetaan esiin moraalinen kompassi koskien ihmisten toimia. Kristityt tuomitsevat esimerkiksi Hitlerin kauhuteot vahvasti. Näillä kauhistellaan. Natsit tekivät epäkristillisiä ja pahoja asioita. Julma murhaaminen teke moraalittomiksi. Fundamentalistit ovat jopa sitä mieltä että jos kristillisyydestä luovutaan on moraalittomuus ja murhaaminen oletettavia seurauksia.

Vastaavaa kauhistelua ei kuitenkaan tehdä kun puheenaiheeksi tulee se, miksi Jumala sallii teot vaikka voisi estää ne. Pahan ongelman kohdalla asioissa aletaan näkemään hyviäkin piirteitä. Esimerkiksi kuuluisa teologi Swinburne kannattaa ajatusta että Hitlerin järjestämä juutalaisten holokausti ei ollut läpeensä paha koska se mahdollisti urheuden. Uskovaiset voivat näyttää haasteiden edessä hyvyytensä. Koettelu on todiste ja vahvistaa uskoa.

Yleiskaavana on se, että ikävissä asioissa nähdään tuomittavuus kun ihmiset tekevät ne, mutta kun Jumala liittyy ikäviin asioihin, takana onkin jotain hyvää. Näin ollen kristinuskon etiikka muuttuu helposti oudoksi. Teko ei olekaan hyvä tai paha, vaan riippuu siitä kuka tekee mitäkin. : Kristillinen moraali ei näin esittäydy sellaisena että jos jollaiun teolla on moraalinen oikeutus, se on oikeutettu ja jos ei se on väärin.

Esimerkiksi jos urheus on niin tärkeä asia, minäkin voisin alkaa tuottamaan maailmaan enemmän hyvää kuin pahaa jahtaamalla ja kidutusmurhaamalla uskovaisia jotka saisivat kidutuksen alla mahdollisuuden vapautumiseen pilkkaamalla Pyhää Henkeä. Näin he saisivat tilaisuuden näyttää olevansa urheita. En usko tälläiseen etiikkaan. Jos joku yrittää kristillisen teologisen saivartelun kautta näyttää miten Jumala voi olla hyvä ja sallia keskistysleirit, hän itse asiassa puolustaa keskitysleirejä, antaa niille pakosti jonkun eettisen oikeutuksen. Ja jos tässä onnistutaan kristillisen vakaumuksen avulla - sen pahempi kristinuskolle.

Jumalalle on annettu kahtiajaettu vaaka, joka tarjoaa keinoja tehdä tehdystä pahasta oikeutettua. Tämä tarkoittaa likimain sitä että Jumala saa tehdä mitä tahansa. Häntä eivät koske ihmisten lait. Esimerkiksi perusteluksi tälle voidaan antaa se, että jos ihminen murhaa, hän ei voi palauttaa tappamaansa elämään. Jumalalle tämä ei ole temppu eikä mikään. Henkiin herättäminen, ikuiseen elämään, is actually His trademark and specialty. Lopputuloksena on tietysti se, että Jumalan hyvyys muuttuu transsendentimmaksi. Itse asiassa sillä erikoisella tavalla joka on mieletön ja väärä samanaikaisesti, mutta jota kristitty voi silti hyvillä mielin kannattaa. (Ja joka kaikista muista tuntuu viisauden vastakohdalta, saivartelulta jossa pahasta väritetään hyvä.)

Tämä taas antaa minun teologisissa saivarteluissani tilaa nimen omaan Jeesuksen hahmolle. Perinteinen kristillinen etiikanratkaisemistapa on "What Would Jesus Do" -ajatusleikki. Tässä mietitään "mitä Jeesus tekisi" juuri tietyssä tilanteessa. Jeesushan oli maan päällä ihmisenä ja hänen hyvyytensä oli siksi inhimillisempää, "vähemmän mieletöntä ja enemmän totta" ihmisen arkielämän kannalta. Syy on se, että Jeesus ei toiminut "transsendentilla mysteerisellä tasolla", vaan ihmisenä arjessa ja elämässä. Jeesus tarjoaa samastumisen kohteen, kun taas Jumala on ihmiselle äärimmäisen Toinen.

Jos ihminen siksi miettisi kristinuskon Jumalan tekemisiä ja alkaisi matkimaan niitä, ei tästä helposti hyvä heiluisi. Ajatusleikki voisi muuntua jopa muotoon "Who Would God Kill".(Kenet Jumala tappaisi.) Jeesus tarjoaa siksi tärkeän ja olennaisen lisän uskon etiikkarepertuaariin.

---

Ylempi kuva Erkki Hämäläinen, alempi kuva bloggaajan oma ottama. Käärmekuvat on valittu symboliikan vuoksi. Käärmeet kun liittyvät ikäviin asioihin syntiinlankeemuskertomuksen kautta. Ja toisaalta se liitetään elämään, uudelleensyntymään ja pahan vastustamiseen sen nahanluonnon vuoksi. Tarkkaavainen huomaa sirkeän kyyn yläkuvasta ja alakuvassa näkee käärmeessä nahanluontiin liittyvän riekalekohdan. Tällä jännittein mennään.

Kuinka kissasta saa joko hyvät rukkaset tai sille saa hartaan hautajaisrituaalin.

"Keski~Uusimaa" 18.6.2010 sisälsi nimimerkillä "Maajussin jälkeläinen" kirjatun mielipidekirjoituksen joka käsitteli kestävää kehitystä, ekologisuutta ja koti- sekä tuotantoeläimiä. Jutun henki oli se, että realiteettientajun katoaminen johtaisi idealistiseen luontosuhteeseen. Luontoa "puolustavat" (lainausmerkeillä!) ne joiden luontosuhde on sitä että säästetään luotoa ottamalla raitiovaunu. Kirjoittaja muistutti myös siitä miten tuotantoeläimet ja heitä hoitavat ihmiset elävät samassa tilassa, ja ihmisten hyvinvoinnista ei välitetä samalla tavoin kuin eläinten. Ja luonnossa eläimen osa on inhottavampi kuin hoidossa koska "Luonnossa esimerkiksi hirvet, ketut, jänikset ja muut elävät vuodet ympäriinsä ulkona räntäsateessa ja tuulessa ja nukkuvat märässä maassa. Ruoka on mitä sattuu ja sitä pitää etsiä koko ajan."

Yllä oleva on melko tavallista tämän aiheen käsittelyä. Mielenkiintoiseksi sen teki lemmikkieläimet. Kirjoittaja korostaa lemmikeiden ekologista taakkaa. Kaupunkilaisilla vihreillä on usein kissa, koira, hevonen tai jokin muu eläin. Luontoa rakastavilla on usein eläin, ja eläinystäväksi itseään kutsuvilla on usein lemmikki.

Nämä kaikki yhteen pantuna sontivat paljon ja nämä jätteet menevät jonnekin. Niiden ruokien pakkaus nielee muovia ja metallia, niiden hoitoon käytetyt lääkkeet sisältää kemikaaleja ja vaativat työvoimaa jota voitaisiin kohdentaa ihmisiin. Koirat otetaan matkoille, ja tätä varten tarvitaan usein isompi auto. Ja kuoleman jälkeen koiria, kissoja eikä edes hevosia ja muita eläimiä ei syödä, vaan ne poltetaan bensalla rasittamaan ilmakehää.

Tämä osuu sinänsä luontoasian ytimeen. Esimerkiksi eläinten oikeuksia mietiskelevä suomalainen filosofi Leena Vilkka on kirjoittanut paljon ihmisen ja eläimen kommunikoivasta suhteesta. Hän korostaa sitä miten ihminen kohtaa eläimessä jotain parempaa, sellaista johon ihminen ei pysty. Ihmiset valehtelevat, eläimet eivät. Vilkan mielestä eläimen kanssa saa kaiken kaikkiaan aidon ja syvemmän kontaktin kuin ihmisen kanssa. Itse uskon että ihminen näissä kontakteissa inhimillistää eläimen. Kyseessä ei siksi näkemyksissäni ole niinkään eläimen aito vuorovaikutteinen ja vastavuoroinen kohtaaminen, vaan ihminen saa eläimestä ihmisen varaan rakennetun illuusion, ja tästä saatu mielikuva yhdistyy uskonpohjaiseen vakaumukseen siitä että kohtaaminen on "peruskokemus", aito ja vääristymätön. Eläimen puolella sosiaalinen ymmärrys on luultavasti vielä vähäisempää. Tätä kautta "ekoaktivistien" mielestä kysymys on eläinten oikeuksista, ei eläinten hyvinvoinnista tai ekologisuudesta tai luonnonmukaisuudesta. Näin kysymys on pohjimmiltaan luonnon mystifioimisesta ja romantisoimisesta, jota puolustetaan kuten kaikkea muutakin uskonnollissävyistä: Keksitään että oma tunnetila on peruskokemus, ja sitten käytetään jotain joko mystiikasta tai vähintään fenomenologiasta lainattua kielenkäyttöä. Ja kun eläin muutetaan ihmisenkaltaiseksi, voidaan siihen soveltaa ihmiskeskeisiä arvoja. Jolloin eläinten oikeuspuoli tulee helposti "analogian kylkiäisenä". Eläinystävä rinnastuu ihmisystävään ja molempia katsotaan rakkauden lasien kautta.

Tuotantopuolella taas keskitytään eläinten hyvinvointiin, luonnonmukaiseen käytökseen ja ekologisuuteen. Kaupallisuus ei haittaa, jos se pakottaa pitämään eläimet terveinä. Tämä kaikki on luontoaktivistin mielestä skientistisen kylmää ja monin paikoin välineellistävää. Ja välineellistäminen taas on heille sama kuin pahuus.

Tämän vuoksi keskustelu ei johda mihinkään. Perusarvo -oletukset eri piireillä ovat olennaisesti erilaiset. Ja muu rakentuu loogisesti niiden päälle. Keskustelun sijasta riidellään näistä arvo -oletuksista.

Itse en uskalla sanoa asiasta juuta enkä jaata, koska suhtaudun naivin romanttisesti lemmikkieläimiin, etenkin koiriin, ja olen maatalousalalla eli ajattelen asioita myös välineellisesti. Tämä ei minusta ole ristiriidassa, koska tapani olla naivin romanttinen rakentuu aivan eri pohjalle: Voin suhtautua naivin romanttisesti myös tuotantoeläimiin. En sekoita eläintä ihmiseen, analogisuudesta huolimatta niillä on epäanalogisuuksia - peräti olennaisia sellaisia.

Kohtaamisessa kaunista ei minulle ole samastuminen, analogisuus, vaan enemmänkin juuri kohtaamisen outous ja vieraus. Oma kokemukseni syntyykin ensi sijassa erilaisuuden arvostamisesta, ei jostain syvästä identtisyydestä ja samanlaisuudesta. Sillä evolutiivisesta yhteisestä alkuperästä huolimatta "informaatiokanavissa", viestintätavoissa, on hyvin isoja eroja lajien välillä. Tekisi mieli jopa lainata (ja lainaankin!) Thomas Nagelia, joka muistutti että ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko : Jos ja kun jollain olennolla on tietoisia kokemuksia, vain silloin tuntuu joltain olla kyseinen organismi. Tällainen olemassaolo on aina subjektiivinen; Hänestä kokemukset kokee aina yksilö, omasta näkökannastaan.

---

Kuva:Erkki Hämäläinen

Viiraa.

"So amazed how bright are the flames / we are burning in. / Ever smiled at the tragedies / we hold inside. / My darling won't you cherish / the fear of life that keeps / you and me so alive. / Oh at least you could try."
(HIM, "One Last Time")

Monesti blogaan asioista vasta kun ne on käsitelty, ikään kun lopputulokseksi talouslaskelmaan. Sen jälkeen on viivan laitto, kannet kiinni ja tilintarkastajat saavat rauhassa tulla. Osa on akuutimpaa, ja silloin tuntuu jälkikäteen siltä että kirjoitus on ollut typerä paniikkiratkaisu. Olen kuitenkin periaatteen vuoksi antanut niiden olla. Tällä sitoudun tekemääni valintaan ja olen valmis kantamaan vastuun siitä. Teoriassa kaikki minkä nettiin laittaa, voi säilyä jossakin, joten kun sen päästää ilmoille se on jo "poissa omista käsistä".

Tämä juttu on vahvasti sitä ensimmäistä. Ne aina tietääkin. Kakkostyypissä sitä enemmäkin vain "lipsahtaa".Yllä oleva kuva sopii hyvin tämän aamuiseen fiilikseeni. Tai oikeastaan se on ollut jo jonkin aikaa, tuosta lähtien, melko paha.

Mieli on ollut siinä terässä että oireet ovat olleet fyysisiä. Päänsärky on ollut vieraana. Ensimmäinen päivä ja vähän päälle tuntui ihan kirjaimellisesti siltä että pää räjähtäisi sisäänpäin (imploosio). Sitten oli vain pään luhistumisoloa. Sitten päätä kiristi se vanne - ja korostan ja varmistan, että tämä ei ole vain kuvaava vertaus jollekin mielelliselle. Pääkipu on juuri sellainen kuin jos siinä olisi vanne. Tämä pehmeni ja sen jälkeen on ollut samanlainen päänsärky kuin krapulassa, keskittynyt vasemman silmän yläpuolelle.

Olen tietysti tapani mukaan tehnyt asialle sen minkä olen voinut. Eli olen ohjannut toimeni kaikkeen muuhun. Keksin että kuuden päivän työviikot ja kaikenlainen muuhun sitominen ovat hyvä ratkaisu. Ratkaisu on tietysti monella tavalla mainio. Lompakko tykkää ja ajatukset todella pysyvät muualla, kun pitää keskittyä työhön.

Nukkuminenkin jäi vähille. Ei töiden ja niihin ehtimisten takia, vaan ihan muuten.

Syöminen taas oli pakotettua ja rutiininomaista - ja tätä kautta riittävää. Mitään intoa siinä ei varsinaisesti ollut. Puoliso ehdotti vakavasti (ehdotus oli vakavuudeltaan miltei käsky mutta ei ihan) että ottaisin pari viikkoa lomaa jotta saisin pääni kasaan. Ja kun omat laskelmani - ja kokemukseni valvomisensiedosta - näyttivät siltä että "hallusinaatioraja" alkoi olemaan lähellä, päätinkin tehdä ehdotetusti. Yhden päivän.

Tein juuri sen, mikä minun olisi pitänyt tehdä alusta lähtien.

Tässä vaiheessa joku voisi ehdottaa vaikkapa:
1: Vaihtoehtohoitajaa, joka hoitaisi koko ihmistä oireen lisäksi. Pahoittelen, juttelin kaverinani olevan ammatti homeopaatin kanssa. (Tosin ongelman ydintä täsmentämättä.) Hän tarjoili minulle erikoisalennuksia ja sain sympatiaa. En kuitenkaan ostanut. Sympatia toki tuntui kivalta. Tilanteeni syvyydestä kertonee se, että vaikka olen skeptikko ja dissaan homeopatian epätieteelisyyttä, tunsin kokeiluun vetoa jonka vain epätoivoinen ihminen voi.
2: Uskoonmenoa. Itse asiassa vierailinkin kirkoissa. Ja juttelin nuoruudenystäväni kanssa, josta on kovaa vauhtia ja intoa tulossa pappi. Kohtaaminen oli ihan mukava mutta ei vaikuttanut tähän tilanteeseen. Kohentunut fiilis kesti juuri sen verran että ehti kävellä kasikymmentä metriä kulman taakse. Eli vähän kuin ehtoollisleipä, jonka kalorimäärä ei riitä koko päiväiseksi leiväksi, ja viinistä joka ei riitä kunnon juopumiseen. Ja joiden maku on haihtunut suusta ja unohtunut suunnilleen siinä vaiheessa kun rituaalipenkistä nousee ylös. Kokoaikainen valvonta olisi turhan sitovaa, eikä siksi tule kysymykseen.
3: Terapiaa. Mutta tappaisin ennemmin itseni kuin menisin sellaiseen toista kertaa. Ja tämä ei ole vitsi tai kielikuva Itsemurha ja terapia ovat todella tuossa järjestyksessä toivomuslistallani. Terapeuttiani kohtaan koin epäluuloa, joka kasvoi ihmisen inhoksi. Ja ainut teho jonka sain tuli kemiasta.
4: Nukkumista ja lepoa. Mutta tässä on muistettava vanha sanonta kukoista ja niiden laulamisesta käskien. Itsen sivuun harhauttamista muuhun on ikään kuin pakko tehdä, koska muutoin sitä joutuisi miettimään niitä muita asioita ...

Tein sen, joka olisi oikeasti pitänyt tehdä. Vihjeen antakoon George Silver vuodelta 1599: "The exercising of weapons putteth away aches, griefs, and diseases, it increaseth strength and sharpeneth the wits, it giveth a perfect judgment, it expelleth melancholy, choleric, and evil conceits, it keepeth a man in breath, in perfect healthe, and long life."

Eli treenata enemmän ja käydä töissä vähemmän. Yritin välttää viime viikolla freetrainingpäivää, koska siinä ei ole ohjattua opetusta, vaan harjoitteet tehdään oman mielen mukaan ja niitä vain korjataan jos siihen on tarvetta. Nämä voivat johtaa toistoihin joissa voisi tulla ikävää.

Mutta tietysti tulin salilta paremmassa fiiliksessä kuin sinne mennessä. En ole täysin käsittänyt sitä, miten ennen muutaman tunnin rääkkiä voi olla nuutuneempi olo kuin sen jälkeen, mutta se vain jostain syystä tuntuu menevän niin.

Freetraining kuitenkin näytti mitä oli tapahtunut parissa viikossa. Esimerkiksi lyöntisäkki tuntui toiselta. Sillä nyt iskut tuntuivat eri nivelissä kuin ennen. Syy oli siinä että tekniikkani että lihaskuntoni oli parantunut niin paljon että impaktissa on sellaisia voimia että ne vaikuttavat jo eri paikoissa.
1: Muutenkin muutamassa kuukaudessa olen muun muassa parantanut ryhtiäni selkälihasten ja tasapainon kautta: Tämän vuoksi olen "kasvanut useita senttejä pituutta". Pituus ei ole aitoa pituutta, joka näkyisi terveydenhoitajalla, vaan sellaista joka näkyy asennossa jossa kannan itseni.
2: Jaksan tietysti enemmän muutenkin, ja tässä kyseessä on sekä kyky nostaa esineitä, kantaa esineitä kauan ja kestää erilaisia kolhuja joita tulee vastaan.
3: Kolhuja taas tulee vähemmän, koska tasapainoni - vaikka onkin varsin huono - on kuitenkin petraantunut yllättävän paljon. Ja tietysti mukana on tullut tarkkaavaisuutta, joka myös estää kolhuja. Sekä ennaltaehkäisy että väistäminen ovat tehostuneet.
4: Minulla on paljon parempi itsetunto. (Mutta samalla pienempi ego, tässä ei ole ristiriitaa kun asian ytimen tajuaa. Sitä ennen on.) - tämä on tietysti johtanut itse ahdistavaan konfliktiinkin, kun en vain vanhan tapani mukaan ottanut asiaa itseeni ja väistänyt. Koululla kenties isoin asia onkin itseensä suhtautuminen, yleinen itseironinen ja itsepilkkaa viljelevä olemustapani saa lähinnä nenän pitki katsomista. Sanoilla on voimaa ja tälläisten vähentäminen jostain syystä vaikuttaa suoraan minäkuvaan. Ja tämä taas vaikuttaa siihen miten toimii. (Se siitä loogisesti toimivasta ihmisyydestä.)
5: Olen vähemmän säikky ja säpsy - vaikka perusluonteeni onkin sellainen olennaisesti sellainen yhä. Sekin on kuitenkin muuttanut luonnettaan. Ulkoisesti ei kovin paljon, mutta sisäinen tunnemaailma on erilainen. Reaktioista puuttuu pelko. Tämä tulee tietysti siitä että kohti lyödään jatkuvasti isolla nopeudella metallia ja tämä ei ole vaarallista.
6: Salin ilmapiiri on sellainen, että koen olevani sisällä porukassa. Kysymys ei ole mikään taitoasia, koska en kuitenkaan loppujen lopuksi tai alkujen aluksi ole mainittavan hyvä. Se on hieman kuin vuokra -asuntooni tuleminen Korsoon vuonna 2002. Kun seuraavana aamuna muutosta heräsi, tiesi että kämppä ei ehkä ole puitteiltaan kovin kummoinen mutta se ehdottomasti ajaa asiansa ja on kuitenkin koti. Ei, minä en koe juuri tälläistä koskaan. Koen keskimäärin enemmän kiintymystä yksittäisiin esineisiin kuin yhteenkuuluvuutta ihmisryhmiin. Yleisesti ottaen olen "se ulkopuolinen" tai parhaimmillaan ja jos oikein yritteliääksi ryhdyn niin Hangaround-Wannabe.

Tällä kertaa Windsorin tekemä rasitustoipumiseen liittyvä käsien hieronta ei tehnyt kipeää kuten tavallisesti, vaan se tuntui hyvältä. Ja tietysti ja ennen kaikkea se päänsärkykin katosi. Tänään ajattelin kokeilla nukkumista.

---

Ylempi kuva bloggaajan oma ottama. Alempi kuva Erkki Hämäläinen.

Sanctuary.

Katolisen kirkon päämanaajan kommentit pedofiliaskandaalia ovat ylittäneet uutiskynnyksen jopa Suomessa. Amorthin mielestä syynä on se, että Saatana on soluttautunut kirkkoon. Ajatus on tietyllä tavalla ymmärrettävä: Papit ovat rikkoneet katolisen kirkon määräyksiä vastaan, eli heidän nimellisen roolinsa ja käytännön toteutuksensa välillä on tässä kohden selvä ero.

Toisaalta tämänlainen reaktio on käytännössä vastuun siirtämistä. Oman ryhmän pahanteko ulkoistetaan. Tämä on täydellinen suoja samanmielisille. Yksilö voidaan määrätä kerettiläiseksi, mutta koko ryhmää ei määritä sen jäsenten toiminta tai mikään mitä maailmassa tapahtuu. Sen status on pysyvä. Ja jopa oman ryhmän pahanteot ulkoistetaan ulkopuolelle. Katolisen kirkon kohdalla oikeaoppisuus tuntuu toki vakuuttavalta, mutta samanlaista argumentaatiota olisi vaikeaa hyväksyä muualla. Jos kansanmurhaa johtanut taho vetoaisi siihen että sen nimissä toimijat ovat olleet pahan vallassa, tätä olisi vaikeaa ottaa vakavasti.

Tässähän on takana melko ovela strategia. Jos uskonnon normia rikkoo ja teko katsotaan yleisesti pahaksi muutoin, on tekijä "vääräuskoinen". Ja jos uskonnon normi on yleisesti katsoen ikävä - esimerkiksi homoseksuaalisuuden vastustaminen - ovat erimieliset vääristyneenä. Ja jos jostain hyvästä on sama normi, on normi tietysti "oikeaoppisuutta" eikä siitä tule pahaa mieltä. Näin jokaisesta tilanteesta pääsee ns. "kuivin jaloin".

Toisaalta ateistitkin käsittelevät uskontoa jännitteisesti.

Kuitenkin uskonnon puoli on tätä hieman mutkikkaampi. Sillä myös ateistien käsittelyssä uskonnossa on samantapaisia jännitteitä. Tästä ensimmäinen puoli onkin jo nostettu esiin: Nimittäin se, että uskonto on toiseuttava taho, joka tarjoaa suojan sisäpiirille ja ylenkatseen ulkopuolelle. Toinen taho taas on se, joka mainostaa miten uskonto lisää murhetta, huolta, Helvetinpelkoa ja muita vastaavia asioita. Uskonto siis samanaikaisesti tarjoaa itseriittoisuutta että itseinhoa. Tämä tuntuu siltä että se olisi samanaikaisesti kahta täysin vastakkaista asiaa : Ateistien puheissa uskonto siis tarjoaa samanaikaisesti elämään kärsimystä ja vaivaa ja itseinhoa, mutta samanaikaisesti se olisi ideologisen itsekriittisyyden tuhoava ilmiö.

Toki tätä voidaan lieventää hieman. Jos oikeaoppisuus tarkoittaakin vain koko instituutiota, jolloin instituutiota ei voi loata, mutta esimerkiksi yksittäisiä pappeja voidaankin tuomita ja syyllistää pedofiliastaan hyvinkin ankarasti samanaikaisesti. Tässä ei näytä olevan mitään ristiriitaa.

Mahdollisuus tähän saadaan kristillisestä teologiasta itsestään.

Sillä perisynnin käsite oikein käsitettynä tarkoittaa sitä että ihmisellä ei ole mitään ansioita. Hän on paha, turmeltunut ja muutenkin läpeensä paska. Kun tämä yhdistetään siihen että "me olemme sentään armosta pelastettuja", saadaan samanaikaisesti mukaan myös ylpeys.

Ja vaikka pelastuksella ei ole mitään ansioita, kuitenkin tärkeänä osana kristinuskoon kuuluu myös erilaisten sääntöjen noudattaminen. Tämä jännite saadaan toki purettua sillä että synti estää meitä onnistumasta, mutta ei tavoittelemasta. Ja tämän vuoksi koko armo muuttuu tärkeäksi. Jotkut tarvitsevat siis vähemmän armoa kuin toiset. Tässä on ihmisten välinen hierarkia, joten toiseuttavat elementit ovat vahvasti mukana.

Tämän vuoksi uskonto voikin samanaikaisesti tarjota lohtua jollekulle, tarjota lupauksia ja mahdollisuuksia. Ja samanaikaisesti joku voi rimpuilla kyvyttömyytensä kanssa ja kokea itsensä säälittäväksi syntiseksi. Kyse on molemmilla nimellisesti samasta uskonnosta, ja normitkin ovat sama. Ero tulee ihmisen itsensä kokemasta suhteesta tilanteeseen.
1: Jopa itse Jeesus kertoi tässä kohden tarinaa fariseuksesta joka oli ylpeänä kirkossa. Hän ihaili oikeaoppisuuttaan ja käskyjen noudattamista. Samanaikaisesti publikaani iski rintaansa koska oli niin syntinen. Jeesuksen puheista saa vahvasti sellaisen käsityksen, että publikaani oli Jumalan silmissä miellyttävämpi. Jännite oli siis ajankohtainen jo "Uuden Testamentin" kirjoittamisen aikoihin.

---

Kuva: Erkki Hämäläinen, 2010. Kuvassa pienen sisareni rotta, Salmari. Kuvan rotan ilmeen voi käsittää sekä "silmien peittämiseksi", eli asioiden kiistämiseksi. Että häpeäksi. Että naamanpesuksi, jonka jälkeen on hyvä jatkaa puhtaalla nassulla.

Errore humanoidus est.

Jonathan Haidtin mukaan valtaosa moraalisista arvioista toteutetaan jotenkin aivan muutoin, kuin järkeilyllä. Moraaliset päätökset tehdäänkin sen sijaan tunteella ja päättely tehdään "after the fact". Näin järkeily on tavallaan harjoitelma jossa rationalisoidaan se päätös, joka on jo tehty. "Haluan toimia näin, jos tämä on totta, millä keinoin voin tukeä näkemystäni niin että se kuulostaa eettiseltä?"

Tämä on tietysti vain tosiasiatila. Se kertoo miten ihmiset toimivat. Tämä ei ole yllätys. Edes me nörtit kaikkine Star -Trek -kielten opetteluinemme emme usko muuta.

Moraalia filosofisesti lähestyttäessä on kuitenkin ongelma, ei voida sanoa että jos monet päätökset joita ihmiset käytännässä tekevät, johtuvat emootioista, että moraali on tunteista. Että tämän myös pitää olla näin. Ehkä ihmiset vain ovat luonnostaan moraalittomia, ja oikea etiikka on kuiten hyvä järkeily: Kaikki tekevät sitä luonnostaan jonkin verran, mutta sen tekeminen hyvin on haastavaa.

Se, että käytännössä lähes kaikki moraaliset päätökset rakentuvat tunteille ja tätä kautta myös toiveajattelulle, inholle ja ennakkoluuloille, on fakta. Mutta se, mitä tästä sanotaan, on vaikeampi kysymys. Etiikassa kysymys on kuitenkin tavallaan "parhaasta mahdollisesta ja toimivasta tavasta toimia hyvin", samaan tapaan kuin tieteessäkään ei haeta totuusabsoluuttia vaan niitä "hyvin perusteltuja uskomuksia".

Tavallisuus ja normaali toiminta, etenkin jos sitä kutsutaan aivotoiminnaksi, voi tuntua vakuuttavalta, etenkin jos tulos on tieteellisesti varma ja hyvä. Tällä tavalla saadaan kuitenkin ensisijassa tietoa siitä miten aivot toimivat. Tästä saadaan normaali, lajinmukainen, toimintatapa.

Michel de Montaigne taas esitti tähän liittyen, mielestäni hyvin osuvasti, että tavallisuus ja normaalius usein mielletään hyväksi, joskus jopa "luonnolliseksi eli hyväksi". Normaalista tulee normi. Kuitenkaan mitään syytä tähän ei ole. Ne voivat olla vain hassuja mieltymyksiä ja tapoja.
1: Tätä kautta voidaan kysyä että onko etiikka hieman kuten hyvät tavat. Kankaista nenäliinaa on pidetty etiketin mukaan hyvänä tapana. Joku voisi kuitenkin sanoa että on irvokasta kutoa hieno kangas, pyyhkiä siihen limaa ja tallettaa ja kantaa tätä limaa tämän jälkeen taskussa.

Tämä on oikeastaan aika mielenkiintoinen pointti. Sillä tällä on myös eräänlainen jatkoseuraus. Jos joku sanoo vaikkapa että evoluutioteoria on sitä miten "luonto kynsin verisin" tuhoaa, ja esittää että evoluutikosta ihmisten tulisi käyttäytyä tällä tavalla. Tässä tehdään sama virhe. Se on itse asiassa hyvin helppo tehdä.

Ehkä kulttuurin päin vastoin tulisi ottaa evoluutio huomioon suojellessaan sen jäseniä. Sillä luonto on hieman kuten luonnonvoimat. Jos tuulee hyvin, kannattaa tehdä tuulimylly. Mutta jos tuuli onkin tuhoisaa, kannattaa sitä vastaan suojautua rakentamalla myrskynkestäviä taloja. Myrskyn vääräksi tuomitseminen ei sen sijaan toimi.

Jos tämän jälkeen palataan järki vastaan tunteet -asetteluun, voidaan jopa kysyä että jos tunteet ovat hallinnassa, pitääkö niitä erikseen pyrkiä kontrolloida tätä ikään kuin se olisi virhe tai ratkaistava ongelma?

Tieteenfilosofisesti tämänkaltainen toiminta toimii siinä kohden, että kenties paras tapa ei olekaan olettaa olevansa virheetön ajattelija ja luottaa että jokin mystinen absoluuttisen luotettava toiminta takaa tuloksemme. Ehkä sen sijaan kannattaakin pyrkiä parhaaseen mahdolliseen tapaan, ja yrittää ottaa selvää ja kontrolloida ajattelumme rajoituksia. Itse asiassa tämä mielen virheellisyyden tunnustaminen on ollut tärkeää. Esimerkiksi Descartes oli puhtaasti rationaalikko. Hän ajatteli että järki riittää. Tätä kautta hänellä oli monia luonnonilmiöitä koskevia teorioita. Hän ei kuitenkaan testannut niitä, ja tiede on sittemmin osoittanut ne vääriksi. Siksi Descartes muistetaan logiikastaan ei luonnontieteellisestä näkemyksestä. Empiriassa taas ajatellaan että ihmismieli on väärässä ja se helposti kääntyilee ties mihin. Tämän vuoksi havaintoja käytetään luonnontieteissä.
1: Sillä koe antaa vaatimuksia joita rationalistilla ei ole. Toki voi olla että havaintommekin ovat virheellisiä ja vääristyneitä, ja tätä kautta virheen tarkistaminen toisella virheellä ei ole välttämättä absoluuttisen hyvä. Mutta tässä sentään tulee vastaan se, että havaintojen ja ajattelun tulee olla yhteensopivasti vääristyneitä. Jos molemmat näyttävät eri tavalla väärin, voi käydä niin että vertailu ei natsaa yhteen. Tämä ei ole ehkä täydellinen varmistus. Mutta se on jotain. Kun tätä verrataan siihen että luotetaan että osaamme, ja annamme tunteiden päättää, tälläistä kontrollia ei ole. Itse asiassa koko ajatus ajatusten luotettavuudesta rakentaa tilanteen jossa mitään tälläistä kontrollia ei tarvita.

Tätä kautta päästään siihenkin että itse asiassa luonnontieteet eivät kiellä transsendenttejä tunteita itsessään. Niissä ei kiistetä tunteiden olemassaoloa. Ihminen kokee kauneutta. Ne vain eivät sellaisenaan ole todisteita siitä miten maailma toimii. Voi tietysti olla että käytän tämän kirjoittamiseen tunneaivojani, joiden emotionaaliset ennakkoluulot sumentavat järkeni ja tietoni.

---

Kuva on Erkki Hämäläisen ottama. Olen selvästi erehtynyt ennenkin.