Ultimaattisesta selityksestä

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita selittämisestä. Ensimmäinen joka vakavasti tutki asiaa oli Aristoteles. "Toinen analytiikka" kertoo melko oleellisen ajatuksen siitä minkälainen lopullinen selitys on ja voi olla. Hän luokitteli selitystyypit muutamiin luokkiin.
1: Argumentti voi olla kehäinen, eli A selittää B:n ja B selittää A:n. Aristoteles ei ollut tyytyväinen tähän selitysmalliin. Hänestä mikään ei voisi selittää itseään. Ja kehäisessä ajattelussa olisi mahdollista ajatella että A koska A.
2:  Toisaalta selitysketju voisi jatkua ikuisesti. Aristoteles ei pitänyt tästä koska se olisi keskeneräisyyteen pakottamista. Perusta tiedolle jäisi väistämättä puuttumaan. Ikuinen regressio ei viehättänyt.
3: Siksi Aristoteles esittikin että selityksen olisi oltava äärellinen mutta ei kehäinen. Hän huomasi että jäljelle jäisi kaksi vaihtoehtoa:
   3.1: Käsille voisi jäädä malli jossa perustalla olisi todistamaton faktana otettu premissi (brute fact). Aristoteles piti tämänlaista perustelemattomuutta vajavaisena ja huonona. Perustelu joka seisoisi tämänlaisilla savijaloilla ei Aristoteleen mielestä voisi tukea muitakaan tosiasioita.
   3.2: Aristoteles vaatikin että hyvä juuri olisi loogisesti väistämätön totuus, sellainen jolla ei olisi mitään vaihtoehtoja.

Piru vie, kun käy mielen
päälle tämmöiset...

Sittemmin Aristoteleen ajatuksiin on tullut ongelmia. Metafysiikattomuutta tavoittelevat suuntaukset ovat epäonnistuneet. Loogisen positivismin kukistuminen vaiensi viimeisetkin unelmat. Moni voisi jopa esittää että Aristoteleen väistämättömät totuudet olisivat jotain jotka olisivat niin epämääräisiä että niissä ei olisi informatiivisuutta. Asia joka on kyseenalaistamattomissa ja joka sopii joka ikiseen mahdolliseen vaihtoehtoon ei ole kovin vakuuttava.

Siksi käsille onkin jäänyt käytännössä Agrippan trilemma. Ja suuri osa tieteenfilosofiasta on näiden ongelmien hallintaa.
1: Foundationalistit luottavat siihen että on sallittua ottaa perustalle maailmankuvallinen perustelematon oletus (brute fact).
2: Koherentistit luottavat että kehäisyys voidaan hyväksyä vaikkapa siten että induktioita ei voi täydellisesti todistaa joten ne voivat joissain olosuhteissa falsifioitua.
3: Ja osa kannattaa sen tyylistä ajatusta että esimerkiksi matematiikassa on hyväksyttävää että se on ikuisesti kesken ; Gödelin epätäydellisyysperiaate ei siis olisi matemaattisen selityksen puute. Ja samaa periaatetta voitaisiin kenties soveltaa myös empiirisiin tieteisiin.

Toki vastaavaa on käynyt muullekin Aristoteleen sanomalle. Hän esimerkiksi esitti että maailma on hylomorfinen, ainetta ja ilmiötä (stuff+structure). Tämä sopii hyvin arkijärjen tapaan nähdä maailma ; Me koemme että näemme pöytiä ja sitten näille tapahtuu asioita. Empirian maailmassa on kuitenkin keskitytty korrelaatioihin. Pöytä havaitaan koska se vaikuttaa fotoneihin ja tämä muutos voidaan havaita jollain apparaatilla kuten kameralla tai silmällä. Toisin sanoen kaikki mitä tiedämme on jossain määrin jotain muuta kuin havaittu fakta. Havaitsemme ilmiöitä.

Ongelmaa voi demonstroida.

Mietitäänpä asiaa hieman
analyyttisesti ja rationaalisesti,
lattiamatolla istuen.

Jos lähestymme ultimaattista olemassaoloa ja lopullista selitystä, on kenties luontevin tapa etsiä tätä kysymyksestä jota pidän pseudo-ongelmana. Siinä epistemologia ja ontologia törmäävät juuri sellaisella ärsyttävän lopullisella tavalla jota ultimaattinen selitys kaipaa. Eli kysymys universumin synnystä ja siitä miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään. On kenties hauskaa ottaa lähtökohdaksi jokin joka kieltää maailmankuvallisuuden. Foundationalistiset mallit rajoittava selitys voisi lähteä liikenteeseen vaikkapa seuraavalla tavalla

P1: Leibnizin riittävän syyn periaate (Principle of Sufficient Reason). Jokaiselle ilmiölle on syy, joka selittää sen ja jonka seuraus se on.
P2: Perusta-aksiooma (Axiom of Foundation) Yksikään syy ei selitä itseään.

Jos universumin alkua mietitään, voidaan huomata että voidaan sanoa että aivan ytimessä on kysymys siitä millä tavalla universumin on mahdollista olla. Tässä on kausaalisia rajoitteita ja osassa maailmankuvista vaihtoehtoja on enemmän kuin toisissa. Mikä herättää kysymyksen meta-vaihtoehdoista. Sille miksi jokin näistä vaihtoehtoisista tavoista miten universumi voi olla pätee eikä toinen on itsessään kysymys. Eli universumin alun selittäminen johtaa helposti kysymykseen siitä miksi universumin selitykseen sopiva mallisto on pätenyt eikä jokin muu.
* Emmekä voi vain sanoa että "no kun on", tai "mysteeri", koska se rikkoisi Premissiä 2 vastaan.
* Voimme yrittää jatkaa eteenpäin. Jos ajattelemme että on jokin perustava selitys joka selittää itsensä, se ei ole enää brute fact eikä riko P2:ta vastaan.
* Mutta tällöin selitys kohtaa ongemia koska se on ristiriidassa P1 kanssa.
* Mutta ehkä tälle löytyykin selitys. Silloin on madollista että tämä metaselitys on sama kuin sitä edeltävä selitys, se rikkoo perusta-aksioomaa vastaan.
* Ja jos se on eri, niin se törmää siihen että uusi kierros pyörähtää ja samat edeltäneet kysymykset ja ongelmat alkavat pätemään.
* On pakko kierähtää ikuiseen regressioon. ; Näillä kahdella premissillä päädytään umpikujaan tai on pakko hyväksyä se, että päättelyketju jatkuu ikuisesti. Koska sisäisesti ristiriitaiset päättelyt kielletään yleensä kategorisesti on selvää että tuo sinänsä uskottava premissipari johtaa hyvin syvään ongelmaan.

Sitä tahtoo jäädä
tyhjin tassuin tämänlaisissa.

Toisin sanoen jos tätä sovelletaan vaikka ajatukseen jossa antrooppinen periaate perustana selitetään universumia Jumalalla syntyy meta-antrooppinen periaate. Jos vaikka sallisimme selityksen jossa Jumala tuottaisi halutun universumin siksi että Hän haluaa että ihmiset ovat elossa, olisi mietittävä miksi tarjolla olisi juuri tämänlainen Jumala eikä jotain muuta. Ja miksi on olemassa Jumala sen sijaan että tätä ei olisi olemassa. Kun loogisesti mahdollinen vaihtoehto on ateistinen malli, miksi tämä ei ole toteutunut. Kun Jumalaa ei ole -väitelause ei ole sisäisesti ristiriitainen, miksi tämä tila ei ole toteutunut vaan sen sijaan onkin vallinnut luomista edeltävä tai muuten siihen seuraussuhteessa oleva tila jossa on Luoja sen sijaan että ei olisi mitään.

Loppukommentti.

Kerälläkin voi olla mukava
olla, itseriittoisesti, laiskotellen.

Tosiasiassa voimme lähestyä Agrippan trilemmaa muunlaisillakin premissipareilla. Tällöin on kiellettävä kaksi kolmesta ; kehäisyys, ikuinen regressio tai brute fact. Lopputulos on aina väistämättä samantapainen. On pakko hyväksyä se kolmas, se jota ei ole valittu. Tämä tarjoaa tiettyjä rajoitteita sille miten käsittelemme ultimaattisia selityksiä ja ihania täysiä maailmankuvia. "Selitä X" -tyyliset kannanotot voidaan jossain määrin suhteuttaa tähän huomioon.

Pikkumies sisältä

Daniel Dennettin "Intuition Pumps and Other Tools for Thinking" tuo esille klassisen homunculus -ongelman ; Homunculus -ajatus on mielenfilosofiassa erityisen relevantti preformationismin kohdalla. Tässä on kyseessä ajatus siitä että siittiösolussa oli sisällä kokonainen persoona.

Vähän kuin tämä,
mutta kiveksissä.

Tämän ongelmana on selityksen ajautuminen ikuiseen regressioon. Jos meidän pitää selittää miksi ihmisellä on tietoisuus, selitys pitääkin sisällään viittauksen tähän pikkumieheen jossa on sisällä tietoisuuden vaatimat ominaisuudet. Oikea kysymys onkin siinä että miten tämän pikkumiehen tietoisuus selitetään? Päästään äkkiä malliin jossa on sisäkkäin homunculuksia kuin maatuskanukkeja. Miehen kiveksissä on homunculuksia joiden kiveksissä on pienempiä homunculuksia. Ja näitä on sitten ihan pohjalle asti.

Dennettin esiintuoma asia on tietysti varsin kliseistä ja turtumukseen asti tuttua mielenfilosofian raainta ydintä. Mutta se jostain syystä kuitenkin herätti minussa mielleyhtymiä aivan muihin asioihin. Sellaisiin joita Dennett ei korostanut kirjassaan. Päällimmäinen tunteeni oli se, että itse asiassa tietoisuus ja mielen olemassaolo tuntuvat olevan sellainen piirre että sitä ei yleensä selitetä vaan jotenkin siirretään syrjään. Esimerkiksi kartesiolaisessa dualismissa on monien modernien nykyuskovaisten suosima ajatus siitä että ihmisellä on ruumis jolla ei ole tietoisuutta. Ja sitten on sielu jolla on. Ja tietoisuus on tässä sielussa. Tämä ei tosiasiassa selitä tietoisuutta vaan sanoo että meillä on tietoisuus koska meillä on sielu joka on tietoisuus. Ja tässä ei selitetä että miten sielun tietoisuus toimii tai sitä että miksi sielulla on tietoisuus. Sielun tietoisuutta ei selitetä, joten sielu siirtyy askeleen taaksepäin. (Toki sielun tietoisuuutta voidaan selittää Jumalalla joka on ... tietoinen.)

Oma teini-iän suosikkini, panpsykismi, on tässä kuitenkin kenties kamalin. Sehän siirtää tietoisuuden syrjään hokemalla kvantti-sanaa. (Kvantti -sanan hokemisella pääsee pitkälle.) Koko ajatus nojautuu vahvasti siihen että atomitason ilmiöillä nähdään piirteitä jotka ovat vahvasti analogisia tietoisuuden kanssa. Meillä siis on tietoisuus koska näillä atomitason ilmiöillä on tietoisuus. Kysymys on jälleen siitä että tietoisuuden selittäminen siirretään syrjään ja selitetään että ihminen on tietoinen koska hänessä on jotain joka on tietoista. On selvää että tämä on melko epätyydyttävää. Panpsykismi on toki sisäisesti koherentti ja sinänsä jännittävä ajatus. (Ja rehellisesti sanoen se on niitä malleja joiden toivoisin olevevan tosia, mutta joiden kohdalla en voi silti pitää uskottavuustasoa kovin korkeana.) Mutta siltä puuttuvat ne piirteet joita itse pidän relevantteina. (Minun "Pyhä Kolminaisuuteni" on konsilienssi, parsimonia ja tutkimusohjelman hedelmällisyys. Joista tärkeimmäksi valitsen konsilienssin koska jos se on kunnossa, ollaan väkisinkin otettu askel parsimonian suuntaan ja yhteys eri tieteenalojen kanssa helpottaa myös tutkimusohjelman hedelmällisyyttä.)

Dennettin ajatus on kuitenkin kiehtova. Koska hän itse asiassa modifioi homunculusongelmaa siten että regressio muuttaa luonnettaan. Hän nimittäin lähestyy asiaa siten että yhden "pikkumiehen" sijaan käytetään suurempaa delegaatiota, ongelma voidaan ratkaista. (Joku voisi tässä vaiheessa huutaa parsimoniaa. Ja se olisikin vakava ja tärkeä huomautus. Mutta tämä taso tulee korjattua tarkemmalla perehtymisellä. Dennettillä homunculuksia ei nimittäin vain monisteta, niille tehdään jotain muutakin.) Jos meillä on ajatus tietoisuuden hommia hoitavasta sisäisestä olennosta, voidaan ajatella että sen tehtävät voidaan jaotella muutamalle vähemmän fiksulle, yksinkertaisemmille ja tomppelimmalle, homunculuksille. Näiden tehtävät voidaan jakaa pienemmille alihomunculuksille joiden toimenpiteet ovat yksinkertaisempia ja toisteisempia. Kun tätä jaottelua jatketaan tarpeeksi, jäljellä on niin tylsää työtä ja yksinkertaisia toimintamalleja että ne voidaan korvata algoritmilla. Tai hermosolulla. Näiden ei tarvitse olla tietoisia.

Tämä on ns. periaatteellinen malli joka tarjoaa filosofisen kulman siihen miten tietoisuus voidaan selittää jollain eitietoisella ilman että takana olisi välttämättä mitään ristiriitaa tai argumenttirakenteeseen liittyvää ongelmaa. Siinä ei ole ikuista regressiota koska homunculukset eivät ole "vain sisäkkäin" vaan niiden perusluonteessa tapahtuu myös syvä muutos.

Argumenttia arvioidessa on toki syytä muistaa että filosofit jakavat "mahdottomia" sellaisiin ajatuksiin kuin "fyysisesti mahdoton" ja "loogisesti mahdoton". Dennett osoittaa että konsepti ei ole "loogisesti mahdoton", mutta ei tämän enempää. Hänen etunaan on vain se, että fysikalistista tietoisuutta moittivat ovat jostain syystä keskittyneet pääasiassa osoittamaan että miten tietoisuuskysymyksen ratkaisu olisi "loogisesti mahdoton", ja "fysikaalisesti mahdottoman" kohtaa on tarkasteltu hämmästyttävän vähän tässä mielessä. Jostain syystä heti kun aivotoiminta hyppää selitystapaan mukaan, ei naturalismia ollakaan kumoamassa.

Kiehtovinta tässä on se, että tämä lähestymistapa vaatii katsomaan kokonaisuutta. Tietoisuutta ei voida palautta pelkkään neuroniin, vaan tietoisuus syntyy vasta kun koko "delegaatio" on kasassa. Aivot eivät siis tee tietoisuutta osasissa eikä mielessä ole yhtä paikkaa jossa olisi tietoisuus. Tietoisuus on ikään kuin sivutuotteena, jonain joka syntyy ja toimii kun jotain muuta kuin tietoisuutta perimmiltään tekevät osaset toimivat samanaikaisesti, ikään kuin "yhteistyössä" (joskin itse ilman tietoisuutta).

---

Itselleni tuli tästä jopa hieman mieleen työ nykyaikana. Luddiitit pelkäsivät että teknologia korvaa työntekijät. Työnjako on jo tätä ennen pilkkonut siten että yhden alan ammattilainen oli korvautunut sillä että yksi ihminen teki vain yhtä pientä osaa koko toiminnasta. Ammattilainen teki kengän alusta loppuun, liukuhihnalla oleva työläinen saattoi koputtaa samanlaisia korkoja samalla tapaa samaan kohtaan samanlaisia kenkiä. Ja tämä nopeutti kengän tekemistä. Tämä oli kuitenkin niin yksinkertaista että ajatus siitä että työ voidaan korvata robotilla oli paljon mahdollisempi kuin jos pitäisi vain lennosta koneistaa koko suutarin työnkuva.

Ajasta ja liikkeestä

Ajasta käytetään usein liikkumista käyttäviä metaforia. Sellaisia kuin "aika kulkee", "aika juoksee", "aika seisoo" ja "aika lentää". Syynä on varmasti se, että kokemaamme aikaa ja liikettä yhdistää muutos.

Filosofien kohdalla juuri tämä asia on se, josta on erimielisyyksiä. Ajasta on nimittäin kaksi suurta päälinjaa jotka sitten ovat fraktioituneet pienemmiksi osiksi. (Esittelen nämä todella karkeasti, en esitä tekeväni hyvää kuvausta tämän hetken ajan filosofiasta vaan sen sijaan tuon esille aivan oleellisen perustason aiheesta.) Nämä teoriat on nimetty harvinaislaatuisen ikävystyttävästi.
1: A -teorian (A-theory) mukaan aika on jakautunut menneeseen, nykyhetkeen ja tulevaisuuteen. Yleisesti tämä tarkoittaa sitä että kohteilla on eri aikaan erilaisia attribuutteja, ja näiden kohdalla voidaan ajatella että kohteilla on ominaisuus_{menneisyyttä} ja ominaisuus_{tulevaisuutta}.
2: B-teorian (B-theory) mukaan kaikki aika on samaa. Ainoastaan kokemusmaailmamme luo tästä illuusion. Tässä käytetään erikoista ajatusta jossa kaikki mitä koskaan on ollut ja tulee olemaan itse asiassa lähinnä on olemassa. Nykyhetki on hieman kuin tila johon laitamme sanan "tässä" ja asiat olisivat tästä vaikka "pohjoiseen" tai "etelään". Siinä että mikä kohta on "tässä" ei ole mikään erityinen olemassaolon tai ominaisuuden seuraus. Kaikki ajanhetket ovat yhtä suuresti esillä koko ajan.

Jännittävin seuraus on se, mitä John McTaggard esitti.
1: A-teorian puolestapuhujana hän esitti argumentin jonka avulla hän hylkäsi B -teorian. McTaggard esitti että karuimmilaan B-teorian maailmassa ei ole mitään muutosta. Universumi on siinä itse asiassa täysin aktuaalinen, ei ole mitään potentiaalisuutta eikä muutosta. Muutos on vain illuusio, ei ole mitään joka tuhoutuisi tai syntyisi tai vääntyisi tai muuntuisi. Hieman kuten tilakaan ei muutu olemassaolemattomaksi siitä että valitsemmekin "tässä" -kohdaksi jonkin toisen kohdan. ; On selvää että jos joku laittaa premissiksi "on olemassa muutosta", se on jotain johon suuri osa uskoo. Ja tämän lisäksi se ei ole muutenkaan epäuskottava. Joten jos on vahvat syyt kannattaa muutoksen olemassaoloa, on vahvat syyt olla erimielinen B -teorian kanssa, siitä huolimatta että B-teoria on koherentti eikä ristiriitainen. (Se, että sanoo että "olen tässä" ja "en ole tuolla" ei ole ristiriita. Joten ei ole ristiriitaista sanoa että asia on ajanhetkellä tavalla A ja toisella ajanhetkellä jossain eiA:n muodossa.)
2: McTaggard tosin puolusti B-teoriaa keksimällä argumentin jonka avulla on luvallista hylätä A-teoria. A-teoria piti sisällään loogisen virheen. Hän esitti asian ikuiseen regressioon johtavana paradoksina. McTaggard esitti että A-teorian mukaan meillä on kohde jolla on attribuutti "menneisyyttä" (pastness), "nykyhetkeä" (presentness) ja "tulevaisuutta" (futurity). Jokaisella kohteella ja tapahtumalla on jokin näistä ominaisuuksista. Ja ne ovat toisensa poissulkevia (koska oletetaan A -teoria). McTaggardin mukaan millään kohteella ei muuttuvassa maailmassa ole kaikkea kolmea samanaikaisesti. Mutta jokainen tapahtuma vaatisikin sitten tilanteen jossa kohteella joko on "menneisyys" ja "nykyisyys" samanaikaisesti, joka ei ole mahdollista koska nämä ovat toisensa poissulkevia käsitteitä. Mutta toisaalta A-teorian kannalta olisi omituista jos kohteella olisi jokin hetki jona sillä ei ole "nykyhetkeä" eikä "menneisyyttä". (B-teoriassa tätä ongelmaa ei ole koska siinä ei ole muutosta.) Ongelma voidaan ratkaista siten että oletetaan lisää jonkinlaista toisen asteen aikaa tai "meta-aikaa" (second order temporal properties). Mutta tämä ei ratkaise ongelmaa, koska tällä toisen asteen ajalla tulee vastaan täsmälleen sama ongelma. Toisen asteen ajan ominaisuudetkin ajautuvat samaan ongelmaan. Jolloin tarvitaan kolmannen ja neljännen ja viidennen asteen aikaa. Tämä vaatimus jatkuu ikuisesti. Ikuinen regressio kertoo että argumentissa on ongelma. Siksi ajan kulku olisi illuusio.

Toki nykyään näitä koulukuntia on hiottu tarkemmaksi mutta tämä onkin oleellisin perustaso ajan filosofiassa. Näistä peruspalikoista voidaan huomata sen verran että A-teoria on näistä kahdesta eksistentialistisempi. Se vastaa sitä miten koemme maailman. (Tosin emme koe että se olisi jossain ikuisessa regressiossa.) Se vastaa sitä miten koemme maailman. Toisaalta B-teoria tuntuu viehättävän sairaita mieliä. (Itse olin siitä vähintään jokseenkin kiinnostunut lukiossa.) Arkitodellisuudessa voimme olla helpottuneita siitä että jokin kokemus on ohi. B-teoriassa tämä kokemus on sitten tietenkin illuusio. (Olisi oikein sanoa että "onpa miellyttävää kun kokemani ikävä asia sijaitsee nyt ajanhetkellä A joka sijoittuu ajassa eri paikkaan kuin mihin liitän "olen tässä" -merkin.)

Ja esimerkiksi Arthur Prior on peräti pitänyt kokemuksesta oppimista sen verran empiirisenä, että hän on kannattanut A -teoriaa juuri sen vuoksi. (Itse taas en luota aisteihin niin paljoa että tämä vakuuttaisi. Warrantin tai muulla tavoin uudelleennimetyn loogisen positivismin henki ei minuun iske.) Tosin Arthur Prior ei uskonut tulevaisuuteen eikä menneisyyteen. Hänelle oli vain nykyhetki. Ja koska nykyhetkessä tapahtuu muutoksia, kutsumme tätä muuttumista ajaksi. Ei siis ole mitään mistä tulevaisuus tulisi tai mihin menneisyys tallettuisi.( nformaatio menneestäkin on tavallaan vain nykyhetken aineessa olevaa järjestystä.) Tätä pitäisi kenties kutsua mielikuvituksellisesti C-teoriaksi. Mutta sitä ei kutsuta sillä nimellä. (Filosofit osaavat siis paitsi olla pitkästyttäviä niin epäjohdonmukaisia teorioiden nimeämisissään.) Tätä pelkästään nykyhetken reaalisuutta korostavaa aikakäsitystä vaivaa lähinnä se, että jos kaikki mitä on on nykyhetki, niin miten kukaan voi olla viisitoista minuuttia myöhässä. Minusta tämä myöhässäolo on luonteeltaan hyvin ZEN joten se ei voi olla aito ongelma, se viittaa asenteisiin ja siihen miten koemme ajan, ei siihen mitä aika on. Siksi sen on oltava paradoksi, siis jotain jossa totuus seisoo päällään herättääkseen huomiota.

---

Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä. Jotkut ovat sitä mieltä että aika on syklistä.

Ensimmäinen kilpikonna

"Lentämisen taidon tai oikeastaan niksin voi oppia. Kikka on siinä, että oppii paiskautumaan maata kohti osumatta siihen."
(Douglas Adams, "Linnunradan käsikirja liftareille")

Kaikki tietämämme asiat putoavat alaspäin, jos niiden alla ei ole tukea. Siksi maanpiirikin putoaisi alaspäin jos sitä ei olisi tuettu. Maanpiiri ei kuitenkaan putoa, joten se on tuettu. Maailmassa ei ole reaalisia äärettömyyksiä, joten jossain täytyy olla ensimmäinen tuki. Kutsumme tätä kilpikonna Suureksi A'Tuin:iksi, tuettomaksi tukijaksi. Näin ollen voimme olla rationaalisia Terry Pratchett -faneja.

Arkikokemuksessa gravitaatio vetää asioita alaspäin. Siksi taivaankappaleiden ylhäälläpysymisen taakse on nähty pysyviä rakenteita kuten Seppo Ilmarisen taivaankansia tai väliainetta jossa taivaankappaleet kelluvat. Newtonin suuri oivallus ei siis ollutkaan se, että omenat putoavat alaspäin, vaan se että sama voima joka vetää omenan maahan, on se voima joka pitää kuun leijumassa ilmassa.

Kiertoradan ajatus voidaan kuvitella siten, että ammutaan omena tykillä. Jos voimaa on vähän, omena lentää kaaren ja putoaa maahan. Jos voimaa on hirveästi, se sinkoaa ulkoavaruuteen. Mutta jos voimaa on juuri sopivasti, omena jää kiertoradalle. Radalle jossa maan vetovoima kaareuttaa sen kulkua niin että omena jää ikuisiksi ajoiksi paiskautumaan maata kohti osumatta siihen.

Tämän vuoksi Suurta A'Tuinia ei tarvita. Syyseuraussuhteessa ikuista regressiota vältetään alkusyyargumentaatiolla. Kvanttifysiikan maailma, tapahtumien reduktiotasolla aivan perustalla olevat ilmiöt, eroavat syyseuraussuhteiltaan arkikokemuksen mukaisesta syyseuraussuhteesta melko paljon. Suunnilleen yhtä paljon kuin ajatus siitä että kuu leijuu ilmassa maan vetovoman vuoksi. Eikä sitä liikkumatonta liikuttajaakaan tarvitse kovin vakavasti ottaa.

Intuitioiden maisema ~ eli miksi en kannata Martti Lutheria tai Sam Harrisia

Kun yksi tuulimylly kaatuu, oliko se taistelun arvoista?

Jos puheenaiheena on metaetiikka, nousee usein esiin ajatus objektiivisen moraalin vaatimuksesta. Tässä ajatellaan että moraalin olisi oltava universaali. Usein tästä päätellään eteenpäin, että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia. Kuitenkin ammattilaistasoistenkin teistien jumalapohjaiset metaeettiset puolustukset alkavat varsin pian näyttämään varsin omituisilta, surkeasti perustelluilta. Syy tähän on selvä. Jumalan moraalin tarjoama voima on itsessään pelkkää auktoriteettiin vetoamista. Jumalan puolustukseksi onkin annettava perusteluja.

Ja nämä perustelut kohtaavat käytännössä Euthyfronin dilemman tai jonkin sen muunnelman. Tässä yksinkertaisesti kysytään, että miksi Jumalalla on valtaa määritellä moraali. Ja tässä päädytään siihen, että joko
1: Jumala heijastelee jotain korkeampaa moraalilakia, jolloin voisimme viitata tähän moraalilakiin ilman Jumalaa ja tätä kautta ateistinen etiikkakin olisi mahdollista riippumatta siitä onko Jumala olemassa vai ei.
2: Onko hyvä vain siksi että Jumalalla on tietyt ominaisuudet. Tällöin moraali muuttuu ihmisen kannalta mielivaltaiseksi. Esimerkiksi jos uskot että Baal olisi Jumala, niin objektiivisen moraalin mukaan on hyvä uhrata ihmislapsia.
+ : Ongelmaa on yritettuy ratkaista. Ja niissä on erikoisia seuraamuksia. Esimerkiksi William Lane Craigin ratkaisu sai jo aikaisemmin tilaa blogissani. Siinä nimittäin oli erikoinen seuraamus. Ongelma ratkesi, mutta se ikään kuin lakaistiin metatasolle. Samat kysymykset nousivat esille korkeamman kertaluokan kysymyksinä jotka olivat oleellisesti samat.

Tämä nähdäkseni kuvaakin hyvin Jumalan ja etiikan selittämisen luonnetta. Jumala ei ratkaise yhtään etiikan alkuperään, vakuuttavuuteen ja muuttumattomuuteen liittyvää ongelmaa. Se vain siirtää ne yhtä pykälää ylemmäksi. Tämä tarkoittaa sitä että teistillä on täsmälleen yhtä hyvät perusteet moraalilleen kuin ateistillakin. Karkeasti sanoen ateistit kuitenkin leikkaavat metautumisketjun - jota filosofisesti kutsutaan ikuiseksi regressioksi, jota pidetään aika laajasti päättelyvirheenä - ja päättää leikata sen vain yhtä pykälää aiemmin. Tässä mielessä ateistit suhtautuvat ongelmaan filosofisesti elegantimmin, leikaten ylimääräiset ja ratkaisun kannalta irrelevantit osat pois. Mutta toisaalta sekään ei oikeasti ratkaise ongelmia. Voidaankin sanoa että metaetiikan syvimmän ongelman kohdalla onkin kaksi suhtautumistapaa.
1: Teistit sanovat että ratkaisu Euthyfronin ongelmaan on, mutta että se on jotenkin mysteerinen. Jumala on siis tiedonantaja transsendentista ja järjen ylittävästä. Tämä ei ole ongelman ratkaisemista, vaan ongelman kutsumista ratkaissuksi siksi että oletetaan että sille on vastaus. Tämä on väite, toivo ja luottamus, ei perustelu. 
2: Ateistit taas määrittelevät moraalin uusiksi, esimerkiksi lajinmukaiseksi käytökseksi. Tätä kautta objektiivisen moraalin määritelmä muuttaa luonnettaan sen verran että teistit eivät kenties hyväksy sitä. Mutta tässä uudessa määritteessä moraalin kannalta koko Jumalakysymys muuttuu turhaksi ja irrelevantiksi. Jos moraali on ihmisistä, ateisti voi sanoa, että kysymys ihmistä suuremmasta moraalin oikeutuksesta on turha ja typerä.

Oma ratkaisuni on se, että minulle etiikka on mysteeri. En väitä selittäneeni sitä. Ja tässä kulmassa objektiivisen moraalin ympärillä käyty keskustelu näyttää varsin erikoiselta. Se näyttää siltä, että jos jollakulla on punaiset hiukset, ja teisti selittää että väri on tukkaväristä, niin jos vastapuoli kertoo sen olevan synnynnäistä, teistit sanovat että toisen maailmankuvassa hiuksilla ei voi olla mitään väriä koska hiusväriä ei voi olla jos Jumala ei ole antanut taivaallista tukkaväriä. (Ja ateistit vastaavat tähän, että kalju ei ole hiusväri.) Kristityt sekoittavat usein oman moraalimäärittelynsä ja siihen liittyvän selitysksensä samaksi kuin ainut mahdollinen moraalin määritelmä ja sen selittäminen. Tässä keskustelussa ei ole voittajia. Ja se on vaarallista hermoille ja se voi aiheuttaa aivosolujen kuolemaa ja lukijan sokeutumista.

Karkeasti ottaen Euthyfronin dilemma on rakentava näkökulma, koska myös ateistit antavat sitä mukailevia vastauksia. Itse asiassa voidaan huomata, että:
1: Teisti joka selittää että Jumala on moraalin metrinmitta ja lähtökohta, ajautuvat oleelliseen kysymykseen siitä miten sitä metriä mitataan. Tässä nojataan tiettyyn kulttuuriin. Tästä seuraa kulttuurirelativismi. Otetaan oma uskonto ja sitä käytetään mittatikkuna myös kaikkiin muihin uskontoihin. Ratkaisu redusoituu siihen, että mikä uskonto valitaan ensiksi lähtökohdaksi, se uskonto voittaa. Ateisti kutsuu vastaavaa suoraan kulttuurirelativismiksi ja hän voi hyvinkin harjoittaa kulttuuri-imperialismia jossa hänen oma näkemyskulttuurinsa on mittatikkuna muille kulttuureille. Tämänlaisessa kisassa "voitto" on tietysti mielivaltaista, pohjimmiltaan sattumaa, koska se on kulttuurirelativismia.
2: Teisti joka viittaa moraaliarvoihin, rakentaa yleensä jonkinlaisen intuitioihin pohjaavan moraalimallin. Näin esimerkiksi Lutherin mallissa moraali on Jumalan moraalilaki joka on jokaisen sydämessä. Näin "Raamattu" ei modernin luterilaisen mielessä ole lakikirja yhtään enempää kuin luonnontieteen kirjakaan. Moraalidogmiston sijaan korostetaan omaatuntoa. Aivan vastaavalla asetelmalla on liikkeellä Sam Harris "Moraalisessa maisemassa". Harris korostaa että etiikka ei ole kulttuurirelativismia, eikä siihen tarvita kulttuuria tai uskontoja koska moraali on intuitionistista. Tässä ero on vain selityksessä. Siinä missä avuliaisuus nähdään hyveenä, Luther selittää tämän johtuvan siitä että jokaisessa ihmisessä on Jumalista hyvyyttä omantunnon kautta. Ja Harrisin kohden selitys haetaan tietysti evoluutiosta. Matt Ridleyn tapaan evoluution kautta selittäminen onkin ollut melko suosittua, ajattelu luonnontilasta vain anarkian, "hampain kynsin verisin" -mallisen olemassaolon taistelun metaforana ja aggression selittäjänä onkin yllättävän suuresti "mennyttä maailmaa".

En pidä kulttuurirelativismia oikein minään vastauksena. Presuppositionismi on alkeellisinta pseudotiede-salaliitto-hörhö-lepakonkakkalinjaman harrastamaa ajattelun nollapistettä. Jotain joka on halveksuttavampaa kuin pelkkä tyhmyys, koska siinä henkenä on se, että koulutettu hölmö pätee ja hakee mainetta ja saa sitä lähinnä siksi että maailmassa on paljon kouluttamattomia hölmöjä. Ja intuitionismiin sanon "trollimiehenä"  hämmentämällä. Sanomalla jotain sellaista, että jos avuliaisuus ja sosiaalisuus ovat sinusta moraalisia, niin sitten evoluutio selittää sen. Ihan riippumatta siitä onko se ateistista evoluutiota vai teististä evoluutiota. Mutta en jää tähän. Menen pidemmälle.

Olen epistemologian kannattaja. Ja tieto-opillisesti intuitionismi ei yksinkertaisesti vakuuta. Mielestäni Erik Ahlman on tästä mielenkiintoinen mukaanotettava, koska hän nosti intuitivismissa esiin niitä puoliakin, joita Sam Harris jättää vähemmälle. Ahlman nojasi omaan intuitioonsa oikeuttaessaan intuitionistista etiikkaa. Hän oli fenomenologinen. Mielestäni yhteys fenomenologian ja intuitiivisen etiikkaan asennoitumistavan välillä on niin vahva, että käytännössä jos olet yhtä, sinun olisi syytä olla myös toista. Nämä ovat yhteensovitettavia, joten mitään ristiriitaa tässä ei tietysti ole, päinvastoin. Yhteyttä vain harvoin korostetaan riittävästi.

Evidenssiin liittyvät ongelmat voidaan liittää (a) arvostuslauselman antavaan henkilöön (b) arvostuksen kohteeseen ja (c) arvostuksen sisältöön. Euthyfronin dilemman soveltaminen on oleellista;
a -kohta on nimittäin aivan sama kuin tarkasteltaisiin Jumalaa. En toista aiemmin kirjoittamaani. Ihminen on intuitivistisessa moraalissa tässä kohden todellakin Jumala. Ratkaisu kenties saadaan, mutta se saadaan metauttamalla ongelma. Kun intuitionismi on jo itsessään metatason ratkaisu näihin ongelmiin, on ratkaisussa paha ikuisen regression maku.
b -kohdan ongelmana on Humen giljotiini. Sam Harris vastustaa Humen giljotiinia ja argumentoi tämän ympärillä. En ole vakuuttunut, mutta perustelut kuitenkin heikentävät tämän ongelmia sen verran että en moiti jos tämä kohta ohitetaan. Siksi minäkin ohitan sen. Se voi olla moraalisessa puolessa samanlainen muodikas "finnifilosofiongelma" kuin induktion ongelma pseudotiteilijöillä. Kenties oletuksenvaraista, mutta filosofinen ongelma ei ole niin suuri (useita vaikeasti uskottavia oletuksia sisältävä), että sitä ei olisi mahdollista ignoroida ongelmaa. - Kun hommat toimivat kaikesta huolimatta. Vaikka ei ole täydellinen, voi olla silti todella todella hyvä.
c -kohdassa on sitten erikoinen tilanne. Arvostuksen sisältöjen kohdalla ongelmana on se, että kun katsotaan intuitionistisia etiikkamalleja, niin niitä on tarjottu lukuisia erilaisia. Niiden analyysi paljastaa melko pian sen, että tosiasiassa intuitionistien mielestä ilmiselvät mallit ovat keskenään erilaisia. Ja siinä määrin missä jotkut "pienet alakokonaisuudet" intuitionistejen sisällä saavat keskenään valittua samanlaisia arvoja, he kuitenkin käytännössä priorisoivat niitä eri tasoilla. Intuitionisti ajautuu siis helposti siihen, että hän ensin valitsee yhden intuitionistisen mallin ja oikeuttaa sen vertailemalla sen mittareilla kaikki muut intuitionistiset mallit huonommiksi. Tämä on mielivaltainen, kun saman prosessin voi toistaa minkä tahansa mallin kohdalla. Tämä palauttaa intuitionistisen mallin siihen, kun vain valittaisiin jokin tietty uskonto. Pohjimmiltaan kulttuurirelativismia ja oman kulttuurin näkökulmaan jämähtämistä. Kysymyksessä on dogman valinta, eikä mikään universaali perustelu.

Ja näin ollen en ole vakuuttunut Harriksesta enkä Lutherista. En tosin osaa itsekään ratkaista moraalin ongelmaa. Kunhan heittelen etiikkaa ikään kuin se olisi olemassa. Tietämättömyys moraalin oikeutuksesta ja perimmäisestä taustasta kun ei tarkoita sitä että moraalia ei olisi. Sillä jos väittäisin että moraalia ei ole, esittäisin aika kovan väitteen jossa hyvinkin esittäisin tietäväni jotain. ; Olisi ristiriitaista sanoa että tiedän jotain siksi että en tiedä siitä. Tämä näyttää jostain syystä vaikeasti käsitettävältä asialta ihmisille. Että miten niin ristiriita tekee väiteketjusta huonoa perustelua, kun se tuntuu järkeenkäyvältä vaikka onkin ristiriitainen ja huono argumentti. (Minusta ongelma on heidän ymmärryksessään eikä siltä että logiikka pitäisi heittää mäkeen. Jos olet erimielinen, niin siinähän olet. Et saa viestiäsi minulle läpi minun hyväksymilläni keinoin koska minulle asiat pitää perustella.)

Esimerkiksi Ahlman päätyi eksistentialistiseen tematiikkaan jossa ihmisen on vain heittäydyttävä. Tämä johtaa käytännössä kulttuurirelativismiin. Tai siihen että vain päätetään että "Tuo on hyvä", eikä selitetä sitä mitenkään kun tuo asia vain on määritelty a priorisesti hyväksi. Kun moraali vain oletetaan, sitä ei tietysti edes tarvitse käsitellä johtopäätöksenä. Tällöin koko todistaminen ja syntytavan ilmituonti ja jopa ilmiön tieteellinen selittäminen. voidaan tietysti heittää harakoille. Sen ainut ongelma on vain siinä, että se on puhdasta olettelua, eikä etiikka eroa siitä että väittää kovaan ääneen eri asioita. Tosin, ei se mallintaminen näytä tältä osin muuttavan mitään. Arvokeskustelu näyttää aika pahasti siltä että ihmiset väittävät erilaisia asioita ja kutsuvat niitä perusteluiksi. Ja ilmeisesti uskovat että (a) toistaminen ja/tai (b) kovaa huutaminen ovat niitä prosesseja joilla väite muuttuu perustelluksi johtopäätökseksi.

Minkä virheen valitset?

Skeptikko Agrippa (Ἀγρίππας) eli ensimmäisellä vuosisadalla. Hänen skeptisminsä ytimessä oli kaiken tiedon kiisto. Tässä mielessä hänen oppinsa oli melko lähellä monia buddhalaisia näkemyksiä. Siihen aikaan skeptismi ei vielä ollut pääasiassa "skientistien hommaa". Agrippakin oli tavallaan "anti-skientisti".

Hän esitti arvoituksen. Se oli arvoitus joka koski tietämistä. Jos peruskysymykseksi asetetaan episteeminen taso ja kysytään "mistä tiedän, että tämä on totta?" päädymme argumentaation tasolle. Esille vaaditaan jokin logiikka, perustelu, evidensssi, todiste tai jokin joka vihjaa että ratkaisu on parempi kuin sen vaihtoehto. Itse asiassa valtaosa filosofiasta ja perusteluista on annettu juuri sen vuoksi, että asioille vaaditaan perustelua. Agrippa esitti että silloin kun meillä on olemassa perustelu, se itse asiassa ajautuu väistämättä johonkin seuraavista kategorioista;
1: Kehäpäätelmä ; Tässä mallissa teoria ja todiste tukevat toisiaan. Ne päätyvät toistamaan toistaan, ja tästä syntyy tautologisuus, joka on ristiriidatonta, mutta sen ongelmana on yleisesti ottaen se, että jos kehäpäätelmät sallitaan, lopulta ihan mitä tahansa voidaan perustella. Kehäpäätelmä onkin yleisesti ottaen nähty logiikassa eräänä vahvimmista ja perustavimmista argumenttivirheenä.
2: Päädytään regressiveen argumenttiin jossa kehäpäätelmä vältetään. Jokainen asia kuitenkin tällöin vaatii todisteekseen jotain. Eli loppujen lopuksi joko jokin näkemys otetaan ilman todisteita - ja voimme kysyä miksi vaadimme todisteita ensinkään - tai sitten päädytään ikuiseen regressioon jossa ei ikinä päästä lopputulokseen, eli tieto kenties täsmentyy uuden perustelun myötä, mutta ei kuitenkaan edes lähesty valmiina olemista.
3: Rakennetaan aksiomaattinen rakenne, jossa johtopäätös nojaa esioletuksille, jotka taas ovat itsessään ilman perusteita eikä ole oikein mitään velvollisuuksia hyväksyä niitä.

Agrippan ideana oli osoittaa että kaikki mahdolliset tiet olivat tukossa. Vaihtoehtona olikin tiedon hylkääminen. Modernina aikana tämänlaiset asiat otetaan kuitenkin hieman toisin. Niitä pidetään todisteena siitä että tieto ei ole täydellistä. Se ei tarkoita että sitä ei olisi ollenkaan tai sitä ei voitaisi hankkia. Näin ollen on olemassa kolme päästrategiaa, jotka nojaavat juuri Agripan oivaltamaan aivan fiksuun rakenteeseen. Tässä yhteydessä puhutaan puolileikillisesti Münchausenin trilemmasta, koska tässä ikään kuin nostetaan argumentti suosta sen itsen avulla samaan tapaan kuin Münchausen nosti itsensä ja hevosensa suosta vetämällä itseään hiuksista ylös. Epistemologiasssa asia on huomioitu seuraavalla tavalla:
1: Koherenssia puolustavat näkemykset hyväksyvät kehäpäätelmät. Tässä on olemassa niitä joista kehäpäätelmiä tulee mukaan. Ja on olemassa niitä, jotka korostavat sitä että empiirisissä teorioissa koherenssi ei itse asiassa ole ongelma, jos kaikki mukana olevat teoriat läpikäyvät fallibilistista testiä. Kun jokaista toisiinsa nivoutuvaa osa-aluetta testataan erikseen, ne ikään kuin varmistavat "kaavanmukaisuutensa". Teoriat ikään kuin tukevat toisiaan. Siksi, että vaikka koherenssi nivoo loogiset konseptit yhteen, luonnon ei tarvitse niin tehdä.
2: Infinitivismissä hyväksytään että perusteluketju voi olla äärettömän mittainen. Peter Klein korostaa että tässä vain kierretään kehäpäätelmäisyyttä ja toisaalta mitään premissiä ei oteta vain otettuna. Kaikki on kyseenalaistamisen ja tutkimisen alla. Näin syntyy erittäin epädogmaattista filosofiaa, jonka ainut ongelma on oikeastaan keskeneräisyys jota ei voida koskaan korjata.
3: Foundationalistit taas nojaavat aksiomaattiseen todistamiseen ja hyväksyvät että jotkut premissit ovat "ilmasta otettuja" ja täysin metafyysisiä. Premissejä pyritään lähinnä minimoimaan ja asettamaan ne sellaisiksi että mahdollisimman moni hyväksyy ne. Premisseistä tehdään eräässä mielessä käsiäänestyskysymyksiä ja luotetaan että intersubjektiivisuus on parempi kuin mielivaltainen dogma.

Jos minulta kysytään - ja miksi en kysyisi omassa blogissani itseltäni kun en muultakaan voi - kannatan sekakäyttöä. ; Jokaisessa vaihtoehdossa on heikkoutensa ja vahvuutensa. Ne myös sotivat osittain toisiaan vastaan, joten niiden heikkoudet ja vahvuudet eivät osu yhteen, kasvattamaan yhä suurempaa virhettä yhteisvaikutuksen kautta. ; Psykologiassa on huomattu, että ihmiset luottavat mieluusti yhteen tai muutamaan argumenttiin. Jos sepustus on pidempi, mukaan tulee epäilystä siitä että miksi on täytynyt korostaa asiaa ja tehdä siihen lisää mittaa ; Yksittäisen argumentin taso laskee siitä että puolustuksia on monia. Näin ei tietysti ajatella tietoisesti, mutta näin tapahtuu. ; Oma tieni on tälle päinvastainen, arkijärki on nähdäkseni tässä(kin) enemmän väärässä kuin haluamme tunnustaa. En siis juurikaan luota yksittäisiin argumentteihin.

Koko ajatus siitä että olisi yksi idea jota toistettaisiin sopii kenties uskonkäännyttäjille, mutta minulle se ei sovi. Nähdäkseni kokonaisuutta arvioidaan "hedelmällisyyden" perustella. Käytännössä pirunmoisella kasalla argumentteja joita on tehty erilaisin metodein. Usein tässä näkee, miten jotkut näkemykset ovat argumentteineen melko hedelmättömiä. Ne eivät tarjoa lähtökohtaa jatkamiselle, ne tarjoavat usein hyvin keinotekoiset ehdot ja muutaman puolustuslähtökohdan. En luota tämänlaisiin. Tämänlaista lähestymistapaa sanotaan holismiksi.

Hyvin Kaunista

Platon korosti kolmea hyvettä : Hyvyyttä, Totuutta ja Kauneutta. Niiden kohdalla jännittävää on se, että niillä oli edustus ideamaailmassa. Hyvyys ja Totuus ja Kauneus olivat siis universumissa sen perusolemistasolla olemassaolevia voimia. Olemassaolo liittyikin hänellä eettisyyteen. ; Tämä sopi hyvin yhteen hänen ihmiskuvansakin kanssa ; Hän ajatteli että mielenterveydessä oli kysymys asioiden luontaisesta tilasta. Eli vasta kun ihminen typerihti tai oli muuten viallinen tuli epäeettisyyttä. Sairaus, epäonnistuminen, hamartia ja vastaavat käsitteet liittyivät hänen epäeettisyyden ajatuksiinsa.

Kuitenkin Platon itse huomasi erikoisen filosofisen ongelman ajattelussaan - tämä tunnustavan nöyryyden taito unohtuu nykyään monelta ammattifilosofiltakin. Hän ei edes osannut ratkaista sitä. Tämä ei estänyt häntä laittamasta sitä "Parmenides" -dialogiinsa. Siinä kysymyksessä on se, miten jokin kohde on kaunis. Esimerkiksi jos kukka, siipisimppu ja Jewel State ("Firefly" -sarjan Kaylee) ovat kauniita, niin niitä kaikkia yhdistää toisiinsa se, että ne heijastavat kauneuden ideaa. Tästä seuraa se erikoinen asia että kauneuden idean on itsensäkin oltava kaunis, koska muuten tälläistä analogisuutta ei syntyisi.

Tästä huomiosta seuraa kuitenkin se, että kauneuden käsite jää perimmiltään mysteeriksi. Jos yritämme selittää miksi kauneuden idea on kaunis, tarvittaisiin tätä korkeampi kauneuden ideaali, kauneus₂ jota tämän kauneuden ideaali noudattaisi. Ja sama analogisuus seuraisi pakosti ; Jotta kauneuden idea voisi olla kaunis, sen olisi oltava samanlainen tämän kauneuden kanssa, ja pitäisi selittää miksi tämä kauneus₂. Tämä johtaa ikuiseen regressioon joka nähdään yleensä merkiksi päättelyn epäonnistumisesta.

Tähän ei oikeastaan ole vastausta ja tavallaan ongelma on siirtynyt suoraan kristinuskon teologian ytimeen. Tämä ei yllätä koska teologit ovat perustaneet ajatuksensa Platonin ja Aristoteleen esitysten pohjalta. Nämä olivat pitkään ne ajattelun mestarit joiden sanat otettiin todesta - erimielisyys kun olisi ylpeyttä jossa itsekorostettaisiin itsensä viisaammaksi kuin historian viisaimmat ajattelijaihmiset. Tämä iskee kysymykseen Jumalan hyvyydestä. Onkin epäselvää onko hyvyys hyvyyttä vain siksi että se on Jumalankaltaisuutta vai onko Jumala hyvä koska hän seuraa Hyvyyden ideaalia josta olisi sitten mahdollista saada tietoa myös ilman Jumalaa.

Eikä ole sattumaa, että nostin ensin esiin kolmikon Hyvyys, Totuus ja Kauneus. Ja että sen jälkeen käsittelen Kauneutta ja huomautan että vastaava argumentaatio koskee samasta syystä kaikkia ideamaailman jäseniä ja nostan esiin Hyvyyden. Nähdäkseni asia on vain sellainen että emotionaalisista syistä se on helpointa huomata Kauneuden kohdalla. Uskontokriittisenä on helpompaa huomata se Hyvyyden kohdalla. Mutta tosiasiassa Totuus lienee samassa herrakerhossa. Tämä asettaa suuria ongelmia ideamaailmaan keskittyville maailmanselityksille. Ehkäpä Hyvyys, Totuus ja Kauneus pitääkin selittää muuten kuin ideamaailman keksimisellä. Ehkäpä onkin aivan viisasta tehdä kuten antiikin kyynikot - kuten viiniruukussa asunut Diogenes - tekivät ; Sanoa että on nähnyt usein hevosia, mutta ei koskaan hevosuutta.