Ultimaattisesta selityksestä

Filosofit ovat olleet kiinnostuneita selittämisestä. Ensimmäinen joka vakavasti tutki asiaa oli Aristoteles. "Toinen analytiikka" kertoo melko oleellisen ajatuksen siitä minkälainen lopullinen selitys on ja voi olla. Hän luokitteli selitystyypit muutamiin luokkiin.
1: Argumentti voi olla kehäinen, eli A selittää B:n ja B selittää A:n. Aristoteles ei ollut tyytyväinen tähän selitysmalliin. Hänestä mikään ei voisi selittää itseään. Ja kehäisessä ajattelussa olisi mahdollista ajatella että A koska A.
2:  Toisaalta selitysketju voisi jatkua ikuisesti. Aristoteles ei pitänyt tästä koska se olisi keskeneräisyyteen pakottamista. Perusta tiedolle jäisi väistämättä puuttumaan. Ikuinen regressio ei viehättänyt.
3: Siksi Aristoteles esittikin että selityksen olisi oltava äärellinen mutta ei kehäinen. Hän huomasi että jäljelle jäisi kaksi vaihtoehtoa:
   3.1: Käsille voisi jäädä malli jossa perustalla olisi todistamaton faktana otettu premissi (brute fact). Aristoteles piti tämänlaista perustelemattomuutta vajavaisena ja huonona. Perustelu joka seisoisi tämänlaisilla savijaloilla ei Aristoteleen mielestä voisi tukea muitakaan tosiasioita.
   3.2: Aristoteles vaatikin että hyvä juuri olisi loogisesti väistämätön totuus, sellainen jolla ei olisi mitään vaihtoehtoja.

Piru vie, kun käy mielen
päälle tämmöiset...

Sittemmin Aristoteleen ajatuksiin on tullut ongelmia. Metafysiikattomuutta tavoittelevat suuntaukset ovat epäonnistuneet. Loogisen positivismin kukistuminen vaiensi viimeisetkin unelmat. Moni voisi jopa esittää että Aristoteleen väistämättömät totuudet olisivat jotain jotka olisivat niin epämääräisiä että niissä ei olisi informatiivisuutta. Asia joka on kyseenalaistamattomissa ja joka sopii joka ikiseen mahdolliseen vaihtoehtoon ei ole kovin vakuuttava.

Siksi käsille onkin jäänyt käytännössä Agrippan trilemma. Ja suuri osa tieteenfilosofiasta on näiden ongelmien hallintaa.
1: Foundationalistit luottavat siihen että on sallittua ottaa perustalle maailmankuvallinen perustelematon oletus (brute fact).
2: Koherentistit luottavat että kehäisyys voidaan hyväksyä vaikkapa siten että induktioita ei voi täydellisesti todistaa joten ne voivat joissain olosuhteissa falsifioitua.
3: Ja osa kannattaa sen tyylistä ajatusta että esimerkiksi matematiikassa on hyväksyttävää että se on ikuisesti kesken ; Gödelin epätäydellisyysperiaate ei siis olisi matemaattisen selityksen puute. Ja samaa periaatetta voitaisiin kenties soveltaa myös empiirisiin tieteisiin.

Toki vastaavaa on käynyt muullekin Aristoteleen sanomalle. Hän esimerkiksi esitti että maailma on hylomorfinen, ainetta ja ilmiötä (stuff+structure). Tämä sopii hyvin arkijärjen tapaan nähdä maailma ; Me koemme että näemme pöytiä ja sitten näille tapahtuu asioita. Empirian maailmassa on kuitenkin keskitytty korrelaatioihin. Pöytä havaitaan koska se vaikuttaa fotoneihin ja tämä muutos voidaan havaita jollain apparaatilla kuten kameralla tai silmällä. Toisin sanoen kaikki mitä tiedämme on jossain määrin jotain muuta kuin havaittu fakta. Havaitsemme ilmiöitä.

Ongelmaa voi demonstroida.

Mietitäänpä asiaa hieman
analyyttisesti ja rationaalisesti,
lattiamatolla istuen.

Jos lähestymme ultimaattista olemassaoloa ja lopullista selitystä, on kenties luontevin tapa etsiä tätä kysymyksestä jota pidän pseudo-ongelmana. Siinä epistemologia ja ontologia törmäävät juuri sellaisella ärsyttävän lopullisella tavalla jota ultimaattinen selitys kaipaa. Eli kysymys universumin synnystä ja siitä miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään. On kenties hauskaa ottaa lähtökohdaksi jokin joka kieltää maailmankuvallisuuden. Foundationalistiset mallit rajoittava selitys voisi lähteä liikenteeseen vaikkapa seuraavalla tavalla

P1: Leibnizin riittävän syyn periaate (Principle of Sufficient Reason). Jokaiselle ilmiölle on syy, joka selittää sen ja jonka seuraus se on.
P2: Perusta-aksiooma (Axiom of Foundation) Yksikään syy ei selitä itseään.

Jos universumin alkua mietitään, voidaan huomata että voidaan sanoa että aivan ytimessä on kysymys siitä millä tavalla universumin on mahdollista olla. Tässä on kausaalisia rajoitteita ja osassa maailmankuvista vaihtoehtoja on enemmän kuin toisissa. Mikä herättää kysymyksen meta-vaihtoehdoista. Sille miksi jokin näistä vaihtoehtoisista tavoista miten universumi voi olla pätee eikä toinen on itsessään kysymys. Eli universumin alun selittäminen johtaa helposti kysymykseen siitä miksi universumin selitykseen sopiva mallisto on pätenyt eikä jokin muu.
* Emmekä voi vain sanoa että "no kun on", tai "mysteeri", koska se rikkoisi Premissiä 2 vastaan.
* Voimme yrittää jatkaa eteenpäin. Jos ajattelemme että on jokin perustava selitys joka selittää itsensä, se ei ole enää brute fact eikä riko P2:ta vastaan.
* Mutta tällöin selitys kohtaa ongemia koska se on ristiriidassa P1 kanssa.
* Mutta ehkä tälle löytyykin selitys. Silloin on madollista että tämä metaselitys on sama kuin sitä edeltävä selitys, se rikkoo perusta-aksioomaa vastaan.
* Ja jos se on eri, niin se törmää siihen että uusi kierros pyörähtää ja samat edeltäneet kysymykset ja ongelmat alkavat pätemään.
* On pakko kierähtää ikuiseen regressioon. ; Näillä kahdella premissillä päädytään umpikujaan tai on pakko hyväksyä se, että päättelyketju jatkuu ikuisesti. Koska sisäisesti ristiriitaiset päättelyt kielletään yleensä kategorisesti on selvää että tuo sinänsä uskottava premissipari johtaa hyvin syvään ongelmaan.

Sitä tahtoo jäädä
tyhjin tassuin tämänlaisissa.

Toisin sanoen jos tätä sovelletaan vaikka ajatukseen jossa antrooppinen periaate perustana selitetään universumia Jumalalla syntyy meta-antrooppinen periaate. Jos vaikka sallisimme selityksen jossa Jumala tuottaisi halutun universumin siksi että Hän haluaa että ihmiset ovat elossa, olisi mietittävä miksi tarjolla olisi juuri tämänlainen Jumala eikä jotain muuta. Ja miksi on olemassa Jumala sen sijaan että tätä ei olisi olemassa. Kun loogisesti mahdollinen vaihtoehto on ateistinen malli, miksi tämä ei ole toteutunut. Kun Jumalaa ei ole -väitelause ei ole sisäisesti ristiriitainen, miksi tämä tila ei ole toteutunut vaan sen sijaan onkin vallinnut luomista edeltävä tai muuten siihen seuraussuhteessa oleva tila jossa on Luoja sen sijaan että ei olisi mitään.

Loppukommentti.

Kerälläkin voi olla mukava
olla, itseriittoisesti, laiskotellen.

Tosiasiassa voimme lähestyä Agrippan trilemmaa muunlaisillakin premissipareilla. Tällöin on kiellettävä kaksi kolmesta ; kehäisyys, ikuinen regressio tai brute fact. Lopputulos on aina väistämättä samantapainen. On pakko hyväksyä se kolmas, se jota ei ole valittu. Tämä tarjoaa tiettyjä rajoitteita sille miten käsittelemme ultimaattisia selityksiä ja ihania täysiä maailmankuvia. "Selitä X" -tyyliset kannanotot voidaan jossain määrin suhteuttaa tähän huomioon.