Moralismin määrittelyn alustamista

Moralismia moititaan. Moraalista pidetään. Toisaalta moralismista valittamista rakastetaan. Ja joskus kysytään että onko moralismista moralisointi sekin moralismia. Tämänlaisien kysymysten taa piiloutuu sellainen kysymys, että mitä moralismi on. Ja se miksi se on vastenmielistä.

Yleisesti ottaen moralismissa nähdään ärsyttävänä muutama seikka.
1: Puuttuminen. Ihminen ikään kuin on ”parempi ihminen” joka sitten tulee puuttumaan toisten ihmisten asioihin. Tämä näkökulma esittää, että moralismin ongelmien ydin ei ole eettinen tai moraalinen vaan sosiaalinen ; Moralisti on elitistisesti parempi ja asettaa itsensä hierarkiassa ylemmäksi. Tämä osuu sitten tilanteeseen riippumatta siitä onko moralistin oma näkemys moraalisesti perusteltu vai ei.
2: Näkemys siitä, että moralismi on sitä että moralisti korostaa eettisen ongelman sijaan omaa erinomaisuuttaan. Joka sanoo, että moralismin ongelma on se, että se siirtää moraalisen kysymyksen sosiaaliseen kysymykseen ja aiheesta keskustelijaan. Joka on tietenkin ongelmallista. Moralisti on keskustelussa tällöin red herring joka vie asian pois asiasta. Ongelmana tässä näkökulmassa on se, että usein (1) tulkinta motiiveista tulee muilta kuin ihmiseltä itseltään ja (2) tämä selitys on itse asiassa ytimeltään ad hominem ja red herring joka kannanottona nimenomaan siirtää keskustelun asiasta yksiloihin, moralistiin. Usein moralisti esittää eettisperustaisia argumentteja ja itsekorostusteema tuodaan keskusteluun. Ja tämä tapautuu riippumatta siitä onko moraalisen argumentoinnin taustamotiiveissa itsekorostusta tai ei. Moraaliargumentit ei sinällään välitä taustamotiiveista. Ne ovat perusteltuja tai eivät. Tämä selitys asettaa moralisteista moralisoijat vaikeaan paikkaan.
3: Ajatus siitä, että moralisti joko keskittää huomionsa ulos tai on peräti kaksinaismoralisti, eli hän keskittyy enemmän muihin kuin itseensä. Moralismi on moraalia jossa ei välttämättä eletä omien normien mukaan tai puututa omiin puutteisiin vaan kiinnitetään huomiota ulkopuolelle ja muihin ihmisiin kuin itseen. Tässä näkökulmassa moraalia koskevat syytökset moralistin suusta voi kuitenkin olla perusteltua ja kysymys on lähinnä sen kohdistamisesta ja siitä kehen se pitää kohdistaa ensin.

Nämä näkökulmat korostavat sitä että moralismi on itse asiassa moraalisuutta joka tuodaan esiin huonolla tavalla, moralisti ei noudata niin sanottuja hyviä tapoja. Joka nostaa esiin sen kysymyksen että onko moraalisuus itse asiassa tärkeämpää kuin hyvät tavat vai toisin päin. ; On selvää, että suurelle osalle ihmisistä on olemassa moraalikysymyksiä ja ne voivat vaatia myös moraalivaateiden kohdistamista oman elämän ulkopuolelle. ; Harva esimerkiksi näkee että olisi ongelmallista jos joku puuttuu vaikka lapsen kohtaamaan pahoinpitelyyn vaikka ei olisikaan mitenkään virheetön ihminen itsekään. Tai tekee tämän voidakseen kehua netissä jälkikäteen olevansa hyvä ihminen. ; Toki ihanteellisinta voisi olla jos ihminen olisi moraalisesti korkealaatuinen eikä rehentelisi teoillaan. Mutta jos vaihtoehtona on tehdä tai jättää tekemättä niin vaaka helposti kallistuu epäkohteliaan moraalin puolelle.

Tällä on tietenkin implikaatioita jos puhutaan vaikka poliittisesta korrektiudesta joka enimmäkseen käsittelee niinsanotusti erilaisia hyviä tapoja koskevia vaatimuksia. Kuten sitä millä nimityksillä ihmisiä tulee kutsua.

Ja tästä herääkin kysymys siitä että ovatko moralistit vain ihmisiä jotka ovat herkkiä moraalisille normeille ja jotka mielellään nostavat esiin toisten puutteita näiden noudattamisesta. Ja jotka ovat rohkeasti valmiita ottamaan kantaa epämoraalisuuksia vastaan vaikka moraalisten impulssien sensurointi olisikin hyvien tapojen odottama, ellei peräti vaatima.

Näkisin, että tätä voidaan täsmentää. Moralismi ei ole pelkkää epäkohteliaisuutta. Siihen voidaan liittää myös ajatus siitä että moralismi itsessään epäonnistuu paitsi etiketin niin myös moraalisuuden kannalta.

Ehkä helpoiten huomattava asia on se, että moralismi on usein sidoksissa siihen että eri ihmisillä on erilaiset moraalikäsitykset. Kun moralisti siirtää omaa moraalimalliaan toisen yli, hän tekee usein – ei aina, mutta usein - asioita jotka ovat ärsyttäviä juuri sen vuoksi, että hänen esittämää moraalia ei itse asiassa edes pidetä moraalisena. ;

Tämä näkyy siinä että jos minulle tulee kristitty sanomaan, että uskonnottomat voivat vain mennä ja tappaa ja pahoinpidellä ihmisiä, se on loukkaavaa koska hyvin ankarasti koen – ja pelottavan usein myös joudun yrittämään aktiiviesesti sitä – että olen väkivallaton. Tämä on loukkaus jossa minua syytetään tai vihjaillaan moraalirikkeistä jotka eivät osu minuun. Se on toisin sanoen perätön loukkaus. Mutta sitten jos kristitty tulee minulle sanomaan miten minun on kohdeltava homoseksuaaleja, niin tyrmistys on sitä että kuvaus homojen oikeuksista osuu mutta sillä ei ole minulle samaa merkitystä kuin kristitylle. Kummassakin tapauksessa peruskokemus on se, että minun moraaliani ei edes viitsitä ottaa harkintaan. Samalla kun tullaan sitten neuvomaan minulle. ; Joka korostaa tietenkin sitä moralismiin aika kiinteästi kuuluvaa sosiaalista puolta. Mutta nostaa esiin sen, mitä asioita eri moraalimalleissa on eri tavalla. Ja tätä kautta voidaan rakentaa jotain nyrkkisääntöjä jotka ovat itse asiassa sellaisia että ne eivät ole yhtä maailmankuvasta toiseen vaihtuvia – ainakaan käytännön tasolla.

Moralistin voidaan katsoa olevan toiminnassaan epämoraalisia seuraavilla tavoilla;
1: Moralisti vaatii että muut ottavat osaa hyveellisiin toimintoihin jotka ylittävät velvollisuudet. Toisin sanoen moralisti esittää että jokin sinänsä moraalisesti korkeatasoinen teko olisi velvollisuus vaikka se onkin jotain joka olisi vain hyvä tehdä. Tästä erosta klassisin ero näkyy sodankäynnissä. On nähty usein tärkeäksi korostaa, että sotilaalla on velvollisuus puolustaa maataan, mutta sen sijaan sankarillinen uhrautuminen sodassa vaikka tovereiden henkeä pelastaen oman hengen kustannuksella ei voi olla velvollisuus. Vaikka sellaisesta teosta sitten kuitenkin palkitaan mitalein joko ennen tai jälkeen kuoleman. Tätä kautta voidaan esimerkiksi ymmärtää miksi uskonnollinen toiminta edes kulttuurilla glorifioituna ei ole kaikista osallistuttamisen arvoista; Kysymys ei ole välttämättä suorasta uskonnon halveksunnasta vaan siitä että virsilaulut ja muut vastaavat ovat hyvä asia jota voi tehdä mutta sen ei pitäisi olla velvollisuus.
2: Moralisti vaatii muita ottamaan osaa toimintoihin jotka ovat moraalisesti neutraaleja tai merkityksettömiä. Asialla ei ole moraalista arvoa mutta siihen kuitenkin velvoitetaan. Tämä on luultavasti hyvä lähestymistapa katsoa miksi poliittista korrektiutta monesti vastustetaan. Kyse ei ole välttämättä siitä että ei ymmärrettäisi että hyvien tapojen mukaan homoja ei kutsuta hinttareiksi eikä mustia neekereiksi. Mutta sanojien mielessä nämä ovat ”neutraaleja termejä” joita on kouluaikana luettu oppikirjoista. Ja kun tälläinen armoitettu jästipää ei ole pysynyt yleisen kielenkäytön mukana hän kokee, että tässä velvoitetaan pikkuasioihin,
3: Moralisti syyttää muita moraalittomista teoista, vaikka näillä ihmisillä on legitiimi syy olla toimimatta jotenkin. Tälläisen voisi nähdä liittyvän perhejuhliin joihin on luvattu mennä mutta jonne ei voidakaan mennä vaikka lapsen sairastumisen vuoksi. Lupauksen rikkominen, pettymys ja mahdollinen juhlien järjestelyihin liittyvät käytännön työt tuovat riesaa tilanteessa ja tässä voidaan intoutua.
4: Moralisti asettaa tiukkoja syytöksiä ja ylilyöviä rangaistuksia pienistä moraalisista rikkeistä. Toisin sanoen suuttumuksen ja rangaistuksen määrää ei ole mitoitettu aikaansaatuun vahinkoon tai pahaan tekoon. Massiiviset nettiraivokampanjat ovat tästä varmasti hyvä esimerkki. Moralisti toisin sanoen tekee pahaa sen vuoksi että hän antaa itselleen tekosyyn tehdä pahaa. Mutta oikeutus on pienempi kuin paha jonka hän tekee.

Tätä kautta voidaan nähdä, että moralismissa on itse asiassa moraalinen puute. Joka tekee siitä ongelmallisen koska voidakseen moralisoida tulee asettaa moraali tärkeään sijaan. Moralismi, toisin kuin moraali, on jotain joka liiallisena uhkaa moraalisuutta.

Sosiaalinen ja moraalinen kulma yhdistettynä voi johtaa jopa siihen, että on otettava esiin vielä yksi näkökulma. Ajallinen näkökulma. Voidaan nimittäin jopa nähdä että sosiaalisessa ympäristössä ajan mittaan moralismin ongelmat voivat paisua. Kun kritiikkiä voimistetaan syntyy erilaisten moralististen ryhmien polarisoitumista jossa ihmisille tulee yhä äärimmäisempiä näkemyksiä. Kuuntelu, konsensus ja ylipäätään kohtuu unohtuvat helposti. ; Kun vastapuoli moralisoi tätä on entistä vaikeampi ottaa vakavasti edes kuunteluun. Moralisti ampuu siis omia joukkojaan jalkaan.

Selvästi tälläinen äärimmäistyminen voi aikaansaada riskejä; Esimerkiksi takavuosina maahanmuuttokritiikin pääteema oli, että he vastustavat vain haittamaahanmuuttoa. Korostettiin että ei vastusteta kaikkea maahanmuuttoa, etenkään työperäistä. Kuitenkin viime aikoina on entistä vahvemmin esitetty näkökulmia jossa hyötymaahanmuutto on kyseenalaista koska eihän niitä maahanmuuttajia tarvita kuin tulkeiksi joita tarvitaan kun maassa on niin paljon maahanmuuttajia. Ja että Oulun näkökulmassa on vain torjuttava laajasti kaikkea maahanmuuttoa – tuomittujen rikollisten karkotus ei alleviivatusti riitä – ja lisäksi tässä on korostettu että suvakit ja liberaalit ovat hekin syyllisiä. ; Toisin sanoen eletään yhä vahvemmin maassa jossa ”suomalaisten suojelu haittamaahanmuuttoa vastaan” tarkoittaa yhä useammalle ja yhä vahvemmin sitä että puolustetaan ”ei-liberaaleja suomalaisia” ”kaikelta maahanmuutolta ja suvakeiltakin”. Suvakkejen raiskaaminen taas sitten on jotain jota pidetään peräti toivottavana koska sellainen olisi seurauksiltaan käännyttävä aktio.

Tässä ongelmana on tietenkin se, että äärimmäistyminen sisältää helposti ajatuksen siitä että olisi ”objektiivinen normaali”. Minulle se on tietenkin aika luonteva ajatus. Mutta monille ei. Enkä puhu tässä avoimesti moraalirelativisteista. Vaan moraalirelativisteista jotka kamppailevat nimellisesti moraalirelativismia vastaan; Nykyään moraaliasioissakin pitää saada olla erilaista mieltä ja muu torjutaan ”poliittiseksi korrektiudeksi”.

Ja tämä tavallaan avaa ongelmia soveltamiselle.

Voidaan nimittäin sanoa, että tiedämme että jos moralisti jatkuvasti ylireagoi, ylivaatii ja käyttää voimaa legitimoidakseen moraaliset kannanottonsa kaikkien yhteisiksi käytösnormeiksi, on moralisti taistelemassa moraalia vastaan. Ongelmaksi tuleekin se, että käytännössä kaikki ajattelevat että juuri heidän moraalinsa on se kohtuus. Maahanmuuttokriitikot kokevat että on rationaalista ja kohtuullista torpata lapsenraiskarit ja pitää nollatoleranssi lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle ja että tämän motiivin edellä on sitten kohtuullista rangaista ”suvakkeja” joko lailla ja jossain erityistapauksessa jopa lynkkauspartiolla. Heistä tämä on ”tilanteen vaatimaa joskin epämiellyttävä uhraus”. Tai jopa jokin josta voi nauttia sadistisesti koska se on oikeudenmukainen rangaistus.

Minusta näin aggressiiviseen ja käsittämättömän ylimieliseen materiaaliin ei voi suhtautua muutoin kuin kertomalla, että totean, että jos kansallismielisyys ja Suomen puolustaminen on todella tätä niin en näe mitään syytä kenellekään henkensä kaupalla puolustaa näin ajattelevia ihmisiä ja heidän perheensä jäseniä matkalta pakolaisleirinomaisiin asumusoloihin Siperiaan. Mutta tämä on vain minun näkemykseni kohtuudesta. ; Kaiken voi relativistisoida kun mietitään sitä miten jokainen aidosti ja rehellisesti sanoo mielipiteensä välittämättä poliittisesta korrektiudesta.

Jos on selvää että moralisti ylireagoi, pitäisi tietää mikä on kohtuus. Jotta voidaan puhua velvollisuuksien ylilaajentamisesta olisi tiedettävä asialliset velvollisuudet ja erotettava ne asioista jotka ovat vain moraalisesti toivottavia. Jos rangaistukset ovat liiallisia olisi tiedettävä mikä on sopiva rangaistus. Ilman kriteereitä käy helposti niin että jos voimme pitää mitä tahansa kohtuutena ja asiallisena ja järjenmukaisena niin sitten mikään ei tavallaan ytimeltään ole perustellusti sellaista. Jolloin kaikesta tulee vain moraalista hälinää jossa kritiikki hukkuu hälinään sen vuoksi että emme osaa enää sanoa mitkä moraalivaateet ovat asiallisia ja mitkä eivät.

Joten ei ihme, että käteen jää vain sosiaalinen. Kuka edustaa mitäkin valtapeliä ja intressiä. Sillä jos otetaan kaikista lujinta moraalia edustava klassinen objektiiivinen moraali, niin sellainen moraali on ehdottomasti olemassa ilman ihmisiä. Mutta se ei välttämättä ilmene ilman ihmistä. Vahvinkaan ja ehdottominkaan moraali ei välttämättä toteudu. Muilla moraaleilla tämä on tietenkin vielä vaikeampaa. Ihmisten valtapeli ja poliittinen metelöinti sen sijaan toteutuu joka tapauksessa. Se on olemassa niin kauan kuin on ihmisiä toimimassa. (Koska kaikessa ihmisten valintojen ja päätösten toteutusavaruuksissa on valtaa olipa se sitten metafyysiesti olemassa tai ei.)

Ja tämä voidaan tavallaan nähdä moraalin ja moralismin väliseksi kaikista oleellisimmaksi eroksi. Miksi ne ovat kaksi eri asiaa. Ja pelottavinta on, että moralismi useimmiten naamioituu ja valehtelee olevansa moraalia. Tai mikä pahempaa: Emme edes valehtele.

Jonkin oppimisesta; Eli miten kulttuurikristillisyys ei viehätä kristittyjä

Ateisteista, uskonnottomista ja muista ei tykätä. Usein aika kategorisesti. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä aika monet ovat kuin minä: I am well past debate. Tämä näkyy siitä, että jos uskonnottomuudenpuolustaja on vilpitön ja uskoo ihmisten järkeen, hän usein lähtee perustelemaan miten esimerkiksi moraalinen kompassi ei vaadi teismiä. Mutta jos minulle joku tulee kertomaan että ilman Jumalaa sitä voisi vain mennä ja murhata, olen enemmän heittämässä onelinereitä siitä miten en taida uskaltaa debatoida heidän kanssaan koska jos teismi todella on ainut asia joka estää heidät murhaamasta, toivotan heille vain että valehtelevat jatkossakin itselleen, ja kovaa.

Tästä on joskus sanottu, että se on ilkeää eikä rakentavaa. Ja että jos on teisteille ystävällinen niin saattaa oppiakin jotain. Tämä on tarina siitä mitä ystävällisyydestä voi oppia. Konkretian kautta. Mitä tapahtuu jos joku onkin kulttuurikristitty tai muu sellainen joka suhtautuu suopeasti kristinuskoon. Miten häneen suhtaudutaan.

Puolisoni keskusteli netissä kristityn kanssa. Hän halusi olla sopuisa. Kun toinen kertoi kristillisestä vakaumuksestaan, puolisoni selitti että jos opetukset ovat hyviä niin miksipä ei. Kristitylle tämänlainen asetelma oli kuitenkin sellainen, että sitä ei voinut hyväksyä kristittynä. Sillä se asettaa kristillisyyden kontekstiin jossa kristinusko on vain filosofia muiden joukossa.

Hän selitti, että tilanne oli se, että;
*: Aidon merkityksen on oltava absoluuttista, riippumatta muodista tai ihmisten kulttuurisista innovaatioista. Aitoa merkitystä ei rakenneta tai keksitä. Aito Merkitys on olemassa ihmisten uskosta riippumatta.
*: Jos Jeesus oli vain ihminen, niin hän keksii kulttuurisen innovaation.
*: Josta pääteltiin eteenpäin, että: Kun niin moni ihminen uskoo Jeesukseen on Jeesus heille Aidosti Merkityksellinen. Ajatus on tietenkin siitä erikoinen, että ”merkityksen tekeminen” on tavallaan määritelty erikoisella tavalla. Ensin sanotaan että aitoa merkitystä ei voi saada vaikka suosion kautta. Mutta toisaalta aito merkitys kuitenkin tunnistetaan nimenomaan tämänlaisella käsiäänestyksellä. ; Toki tässä voi aina sanoa, että suosio signaloi merkityksestä, mutta samoilla kiemurteluilla mistä tahansa muoti-ilmiöstä joka on kulttuurinen innovaatio saadaan selitettyä Aidon Merkityksellinen.

Tämän huomioinnin jälkeen keskustelu siirtyi Lewisin trilemmaan jota kristitty piti vedenpitävänä. Puolisoni kehui että vaikka hänestä argumentti on huono, mutta hän näki että se oli kirjoitettu kauniisti ja hyvin, niin että siihen uskoi enemmän sen kauneuden kuin sen logiikan kautta. Itse en kyennyt näkemään edes sitä kauneutta ja selitin miten tähän trilemmaan uskova on paitsi väärässä, niin klassisesti tunnetuin syin väärässä, jolloin ainut kunniallinen tie asioista on kokemattomuus, esimerkiksi teini-ikäisyys tai muu kakaramaisuus. Kristitty paljastui lukion vastinetta käyväksi teiniksi. Tietenkin. Olin olettanut että keskustelukumppani olisi jotain 15 vuotta vanhempi. Minun ilmaisullani kun tapaa olemaan ikärajat ja kaikkea.

Käytän tätä nyt sitten oppiakseni tästä jotain. Ja tässä tartun ehkä hieman epätavanomaiseen asiaan Lewisin trilemmasta. Lähestyn tätä merkityksellisyyden ja viisauden kautta. Lähestyn tätä analogian kautta. En siis kumoa Lewisin trilemmaa tai osoita sen heikkouksia. Sen sijaan otan sen vahvimman osion. Ja käytän sitä hieman erikoisesti. Tästä seurannee ainakin se, että kristilliset katsojani todennäköisesti helpommin huomaavat miksi Lewisin trilemma on heikko. Ja jos eivät niin he oppinevat jotain siitä mitä skientismi voi määritelmällisesti tarkoittaa.

Meillä on kaksi tavallaan samantyylistä herraa. On Jeesus. Ja on Sokrates. Molemmat olivat eräänlaisia ajattelijoita. Molempia pidettiin eräänlaisina kansankiihottajina. Kumpikaan ei tavallaan kirjoittanut mitään sanomaansa ylös. Molemmilla oli tavallaan pari aika aggressiivista ja pömpöösiä seuraajaa, jotka kirjoittivat ylös asioita tavalla jotka haiskahtavat vähän siltä että näitä ajattelijoita käytettiin vähän niin kuin painottamaan auktoriteetillaan jotain asioita jotka olivat vähän niin kuin näiden kannattajien omia mielipiteitä. Olivatpa nämä sitten suuhunpistettyjä tai kaiken sanotun keskeltä valittuja. Molemmat tavallaan teloitettiin. Kumpaakin on tavallaan pidetty - sekä omana aikanaan että myöhemmin - hulluna, valehtelijana tai auktoriteettina.

Josta tietenkin päästään Lewisin trilemman ytimeen. Lewishän sanoi että kristuksen opetuksissa on sellainen piirre että Jeesus oli joko Hullu, Valehtelija tai Herra. Jeesus joko petti ihmiskuntaa tietoisella huijauksella jolloin hän ei ole seuraamisen arvonen, oli itsepetoksessa oleva hullu eikä arvostettava tai sitten hän oli taivaallinen ja Jumala. Lewisin argumentti oli kulttuurikristittyjä vastaan. Yksi Lewisin trilemman ydinteeseistä oli että hurskaasta joskin asenteellisesta kristitystä Lewisistä Jeesuksen dissaaminen oli luontevampaa kuin puolisoni harrastama hövelimpi suhtautuminen. Argumenttinahan Lewisin trilemma ei ole primaaristi edes jumalatodistus vaan nimenomaan tämä ”kulttuurikristillisyyden” torjuminen.

”I am trying here to prevent anyone saying the really foolish thing that people often say about Him: I'm ready to accept Jesus as a great moral teacher, but I don't accept his claim to be God. That is the one thing we must not say. A man who was merely a man and said the sort of things Jesus said would not be a great moral teacher. He would either be a lunatic — on the level with the man who says he is a poached egg — or else he would be the Devil of Hell. You must make your choice. Either this man was, and is, the Son of God, or else a madman or something worse. You can shut him up for a fool, you can spit at him and kill him as a demon or you can fall at his feet and call him Lord and God, but let us not come with any patronizing nonsense about his being a great human teacher. He has not left that open to us. He did not intend to. ... Now it seems to me obvious that He was neither a lunatic nor a fiend: and consequently, however strange or terrifying or unlikely it may seem, I have to accept the view that He was and is God.”

Tämä on hyvin kiinnostava asia koska Lewisin trilemmahan on periaatteessa mitä syvin ad hominem -tilanne. Asiat ovat tosia tai epätosia riippuen siitä kuka ne sanoo. Tämä periaatteessa tunnustaa asioita pidemmälle kuin puolisoni havaitsemat periaatteessa melko yksinkertaiset ja varsin tunnetut loogiset puutteet trilemmassa. Se nimittäin kertoo että argumentissa on kysymys auktoriteetista ja autoritaarisuudesta. Uskottavuus ei synny todistamisesta vaan Jeesuksen autorisoinnista.

Tähän yhtenä syynä on se, että Jeesus teki totuusväitteitä omasta itsestään. Lewis tuokin tämän esiin. Jeesus väitti voivansa anteeksiantaa syntejä, väitti olleensa aina olemassa ja palaavansa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Vaihtoehtona sitten on Sokrates joka sanoi avoimesti omakuvauksia. Hän korosti sitä, että hän ei mitään tiedä. Sokrates on siksi jotenkin oleellisesti mahdollisempi ottaa vakavasti juuri siksi että hän ei väittänyt itsestään mitään kovin mahtipontista.

Tämä tavallaan palauttaa mieleeni sen, miten Christopher Hitchens onkin sanonut jotain siitä miten ateismia määritellään uskoksi. Hitchensin keskustelukumppani esitti että Hitchensin pitäisi tunnustaa että hänellä on uskoa loogisiin prosesseihin. Ja piti voittona sitä miten Hitchens sanoi että logiikka on inhimillinen kontrukti ja ihmiskunnan luomus. Ja että sen vuoksi ateistit ja teistit olivat ottamassa asetelmia uskossa. Hitchensin pointti oli kuitenkin nimenomaan siinä että myös koraani ja Raamattu olivat ihmisten luomuksia. Ne vain väittivät olevansa vielä jotain enemmän.

Lewisin trilemmaan nojaavat ovat tässä tilanteessa tavallaan heikoilla koska tämä tavallaan sulkee heiltä teitä. ; Ja kun asiaa tarkemmin miettii niin ne ihmiset jotka puhuvat uskonnosta ja maailmankuvallisuudesta korostavat usein ja mielellään sitä miten kaikessa on vakaumusta ja kaikilla on erilaisia aksioomia. Ja miten tämä on itse asiassa tasa-arvoistava kulma eikä mikään sellainen jonka avulla uskonto muuttuu perustelluksi. Itse käyttäisin tämänlaisia vain viimeisenä oljenkortena koska tämä ei perustele miksi oma kanta on hyvä ja järkevä vaan miksi siihen voi siitä huolimatta uskoa että se ei ole.

Itse olen aika kauan aikaa sitten vetänyt keskustelun siihen että jos Jumala on foundaatti niin se ei ole johtopäätös. Ja itse keskustelen johtopäätöksistä. Ne ovat kiinnostavia. Siksi mielestäni esimerkiksi ne jotka kutsuvat kreationismi-evoluutioteoriaväittelyä joksikin jossa vastapuoli ”uskoo evoluutioon” niin tosiasiassa he ovat ymmärtäneet asioita vähän. Kreationisteilla Jumala toki todellakin vaikuttaa olevan perususkomus, premissi josta johdetaan muita uskomuksia samaan tapaan kuin jollain Alvin Plantingalla. Mutta evoluutioteoria on vähemmän perususkomus ja enemmän johtopäätös joka seuraa toisista uskomuksista. Sellaisista kuin ajatus siitä että on järkevää ajatella että luonnonlait ovat olleet eilen samoja kuin mitä tänään ja että huomenna on samoin. Ja näin on järkevää katsoa menneisyyden tapahtumia sen sääntöjoukon kautta mitä nykyajassa havaitaan. Ja on järkevää rakentaa kone koska sen toimintaperiaate ei muutu huomenna joksikin ihan muuksi jotenkin spontaanisti kun luonnonlait muuttuvat tyystin.

Siksi kysymykseni tapaavatkin mennä esimerkiksi parsimoniakeskeisiksi. Sellaisiksi kuin että luottaako toinen logiikkaan. Koska jos luottaa niin tosiasiassa hän usein ottaa tämän lisäksi jotain lisäuskomuksia. Ja uskonnon yksi perusongelma on juuri siinä että se on tavallaan aika pömpöösi. Se väittää aina olevansa enemmän kuin tietoa. Se vaatii ehdottomuutta. Se nojaa syvään ontologiseen väitelauseseen, ideaan ideoista. Tätä kautta uskonto on aika heikoilla. Se väittää että kaikki vaatii uskoa ja kaikki nojaa uskomuksiin. Mutta se jotenkin kuitenkin sisältää itseään koskevia väitteitä jotka tavallaan sulkevat erehtyväisyysvaihtoehtoja pois. Samalla tavalla kuin Lewis tekee trilemmassaan. Tässä korostan että puhtaasti ontologisesti ajatellen ideaalina on tällöin Totuus joka on ikuinen ja muuttumaton ja vähempi ei kelpaa Ja jos uskonnosta pitäisi luopua niin tieteen pitäisi tulla tilalle ja tarjota juuri tälläinen Totuus mitään pois leikkaamatta. Vähän kuin Absoluuttinen merkitys. Kuitenkin tiallle saattaa oikeasti tulla vain paras mahdollinen inhimillinen tieto jossa on aina erehtymisen mahdollisuus. Uskovaisen päähän mahtuu aika heikosti sellainen ajatus että Skientisti ei väitä olevansa uusi Herra vaan nimenomaan väittää tulevansa Sokrateeksi Sokrateen paikalle. Sillä jos tavoitteena on tieto niin episteemisellä tasolla oleva paras mahdollinen tieto voi muuttua vaikka joka ikinen päivä. Itse asiassa se ideaalitilanteissa usein tekeekin juuri tätä. Koska se tarkoittaa että opimme koko ajan.

Ja että niin kauan kuin Sokrates on Sokrates, se ei ole Jeesus. Ja sitä ei tarvitse torpata naurettavaksi kuunneltavana. Ainakin itse näen että tämän eron vuoksi tiedettä tulee kuunnella avoimella mielellä. Mutta uskonnon ottaminen kulttuurikristillisesti on vähintään haasteellista. Tiede voi olla olemassa ilman että se olettaa olevansa absoluuttisesti tosi. Tiede voi olla myös ainut tai paras tietämisen tapa ilman että se väittää olevansa lopullinen ja erehtymätön. Aivan kuten Sokrateskin voi olla viisain kaikista vaikka väittää että ei oikein mitään tiedäkään.

---

Viitteet:
C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952) [suom. ”Tätä on kristinusko”]
”10 Times Non-Believers Arguments Blew Our Minds” [https://youtu.be/RpG9WgpKE80]

Naturalistien outo maailmankuvallinen matematiikka..

Olen seurannut useamman vuoden Mark Chu-Carrollin blogia. Hän kirjoittaa aika usein ns. "Cantor Crankeistä". Eli ihmisiä jotka kyseenalaistavat Cantorin näkemykset äärettömästä. Tämä on kiehtovaa koska Cantor antoi äärettömän käsittelle täsmällisen, matemaattisen merkityksen, mikä on suuresti vaikuttanut nykyaikaisen matematiikan kehitykseen. Cantorin määritelmä ja siihen liittyvä matematiikka osoitti, että äärettömyydellä on eri asteita. Tämä kaikki fasinoi matemaatikkoja ja matematiikkafaneja. Ääretön ei ole numero. Ja ääretön ei ole myöskään yksi asia. On useita erilaisia äärettömiä.

Olen ajatellut että Cantor-Crankeryssä on usein takana nimenomaan crankeillä usein oleva suuri ego ja se että Cantorin tulokset ovat paikoitellen varsin epäintuitiivisia. Tätä kautta Cantor-Crankit ovat muostostaneet mielessäni lähinnä "suuret toisinajattelijat" jotka ajattelevat arkijärjellä. En ollut ajatellut että tällä olisi mitään ideologisia kytköksiä juuri mihinkään. Vieläpä sellaiseen piiristöön joka on minulle jokseenkun tuttu. Vaikka en tätä ryhmää pidä hirveän fiksuna, en odottanut edes heiltä Cantor Crankeyden tapaisia juttuja. Tämä muistuttaa siitä nyrkkisäännöstä että vaikka yleensä ihmisiä ei kannata aliarvioida on joitain ihmisryhmiä joissa on merkittävä määrä yksilöitä joita ei yksinkertaisesti mitenkään voi aliarvioida.

Mark Chu-Carroll on kuitenkin kohdannut sen minkä olisi kenties voinut arvata muutoinkin. Cantor ärsyttää jos on tietynlainen näkemys äärettömästä. Ja ääretön taas sidotaan usein eri asioihin ideologisella taustalla. Tällöin sitä ei niinkään määritellä matemaattisesti. Chu-Carroll onkin ollut tilanteessa jossa hänen kommenttilaatikkoonsa ollaan tultu sillä aenteella että Cantorin matematiikan on oltava uskonnonvastaista ja Jumalaa vastaan. Ja tässä ei tehdä niin kuin he yleensä tekevät; Jos jokin matemaattinen todistus osoittaa Jumalan olemassaolon on matematiikka ehdotonta ja täysin läpivarmaa. Tässä he näkevät että Cantorin todistus salakuljettaa pahaa materiaalista maailmankuvaa. "There is only one infinity, and that is God." Eli perspektiivi oli se että Cantor yritti korvata taivaallisen maallisilla numeroilla ja filosofialla.

Suurimmalle osalle kristityistä Cantorin näkemys on yhtä suuri ongelma kuin evoluutioteorian hyväksyminen. Kahdella tavalla; Suurille massoille kumpikaan ei ole mikään ongelma. Esimerkiksi Chu-Carroll on itse uskonnollinen juutalainen joka puolustaa Cantorin näkemystä ja evoluutiota fundamentalisticrankejen kritiikkejä availlen. Ja sitten ovat ne fundamentalisticrankit joilla on kova tarve vastustaa molempia koska ilmeisesti heidän näkemyksensä on niin virheellinen että se on kaikkialla suojattava kritiikiltä. Ja kritiikki tuppaa olemaan suosittua tiedettä, logiikkaa ja matematiikkaa.

Tämä on osana sitä että kristityillä muodostuu USA:n kristillisissä yksityiskouluissa varsin sisäänpäinlämpiäviä kuplia. Koulutus on siellä paikoitellen hyvin hämmentävää. Tähän liittyen aiheesta on kirjoitettu melko kuvaavasti. Itse kristillisen koulun käynyt reagoi kristilliseen Cantorin matemaattisen todistuksen dissaamiseen siten, että se taipuisi varsin helposti yleisesti käytettyyn sabluunaan. "If you're raised in Christian fundamentalist culture, all of that—every last bit—absolutely reeks of modernism. It's easy to see how somebody at A Beka would look at set theory and conclude that it's really just modernist propaganda. To them, set theory is just a step on the road to godless atheism. Add in the historical fact that Georg Cantor's ideas weren't terribly popular at first, and they can easily create a narrative where true math is being suppressed so that false, modernist math can corrupt the minds of children." Tämä muistuttaakin että aina kun puhutaan "maailmankuvallisuudesta" ja "intresseistä" ollaan postmodernin ytimessä. Ja tässä ytimessä ei yleisesti ottaen sanota että vastapuolen argumentit olisivat vääriä tai virheellisiä. Niissä kun puhutaan asian sijaan asiasta uskovista. Tätä kautta ne pitäisi aina kohdata pelkällä naurulla ja ad hominemilla. Sillä tämä henkilöön käyminen tuntuu todellakin olevan se yleinen sabluuna jossa "ismeistä ja sen seuraajista puhuminen" korvaa näkemysten kritiikin hyvin usein. Ja näitä esitetään jonkinlaisina älyllisinä argumentteina. Itsekin tykkään pilkata ihmisiä. Mutta en leiki että tämä on jotain älyllistä analyysiä. Se on sellaista vittuilevaa terävyyttä joka vaatii juoksevaa mieltä. Mutta ei tieteellistä mieltä. Kreationisteilla nämä kaksi tuntuvat menevän yhteen.

Kuten viittaamani kirjoittaja alleviivasikin, kysymys on yleensä nimenomaan siitä että fundamentalisti ei ole tyhmä vaan hänellä on koherentti ja toistuva ajatusrakenne. Joka nojautuu viholliskuvan varaan. Kristityn on oltava tietynlainen koska muuten hän on "postmoderni", "moderni", "kommunisti" tai muu vastaava paha vihollinen joka voi mennä ja tappaa kaikkia koska moraali on suhteellista. Jumalan kyseenalaistaminen millä tahansa asialla on siksi kytköksessä uhkaan ja vaaraan jossa tuhoutuu yhteiskunta ja murhatuiksi tulevat kanssaihmiset. Heillä on sisäisesti koherentti asenne, jossa koko ajan on uhkaa. Ja tätä mielentilaa voi järkyttää mikä tahansa. Myös ajatus siitä että matemaattisen määrittelyn mukaan äärettömiä on useita erilaisia.

Tässä tietenkin korostuu että "uskonto aikaansaa uskontovainoa". Että "homot saa tulla avoimesti kaapista mutta uskovaisia pilkataan ja heille nauretaan". Näen että tässä kohden esimerkiksi Cantor Crankit eroavat homoseksuaaleista sitä kautta että homoseksuaalisuus koskee moraalia ja sitä mitä saa tehdä. Cantor Crank taas väittää virheasioita siitä miten matematiikka toimii. Jos joku hölmöilee faktojen tai numeroiden kanssa, hän on epä-älyllinen. Ja virheitä on turhaa oikeuttaa "mielipiteinä" tai "makukysymyksinä". Nauran homoille heti kun he väittävät että 1+1=2 on virheellinen koska siinä on heteronormatiivisia dogmia.

No, kumpaan luotat?

Katusaarnaaja tuli kotiin pitkän jeesuslappujen jakamisen jälkeen. Hän tuli kotiinsa hieman tavanomaista aikaisemmin. Ja yllättikin vaimonsa sängyssä hengellistä liikettään johtavan karismaattisen kreationistipastorin kanssa. Yllätetty kreationistipastori ei säikähtänyt; Hän kysyi sen sijaan yksinkertaisen kysymyksen; "Kumpaan luotat varmemmin tiedon lähteenä, naturalistisia ja erehtyväisiä aistielimiäsi vai minua, hyvämaineista uskonmiestä ja kreationistipastoria?"

Ylläoleva vitsi on itse asiassa myös vakava filosofinen kysymys. Tämä ei ole kovin ainutlaatuista ; Sekä vitsit että filosofia rakentuvat usein siihen että odotettujen ilmiselvyyksien takaa löytyy jokin käännös joka yllättää. Tässä vitsissä kysymys on siitä mikä tieto on luotettavaa. ;

Itse asiassa ei vaadi kovinkaan kummoista uskon hyppyä, jonka kautta skenaario muuntuu siihen muotoon että katujulistaja on pian saamassa potkuja järjestöstä koska yhteisön silmissä on luotettavaa uskoa että hän mustamaalaa johtajan mainetta. ; Ja uskonmiehen maine on hyvä koska hänellä on henkilökohtainen käyminen tuonpuoleisessa jossa hän on omin silmin nähnyt kristinuskon osoittamat asiat tosiksi. Saatana tuskin valehtelisi tavalla joka saisi ihmiset kristityiksi, kulkisi uskovaisen ajatus. Ja jos näyt ovat oikeita niiden kritisoiminen nähdään riskinä Pyhän Hengen pilkkaamiseen Ja tätä kautta uskonnollisen ideologian mukainen tarinointi vahvistaa luottamusta uskonnolliseen johtajaan ja häntä vastaan nouseminen on Pyhän Hengen kritisoimista.

Tilanne on yleinen uskonasioissa.

Esimerkiksi Richard Bauckhamin näkemyksen mukaan Uusi testamentti ei ole vain kirjallinen lähde vaan kirjallinen lähde joka perustuu silminnäkijähavaintoihin. Tässä usein keskitytään siihen että silminnäkijät olisivat luotettavia ja rehellisiä ihmisiä ja tätä kautta erimielisyys on ad hominem näitä ihmisiä kohtaan. Tätä alleviivataan vielä sillä että kristityt käyttävät mielellään retoriikkaa joka lähentää Jeesuksesta olevien dokumenttien luonnetta. Muotoilu esitetään siten että tekstit ovat silminnäkijöiden tekstejä.

Kuitenkin tosiasiassa tekstit eivät ole silminnäkijöiden tekstejä. Jeesuksesta oleva kirjallinen materiaali on vuosikymmeniä Jeesuksen kuolemasta. Tarinoita on kirjannut joku joka on kuullut niitä silminnäkijöiltä. Kristityille tämä on yksi ja sama asia. Mutta jokainen rikkinäistä puhelinta leikkinyt tietää että tämänlainen ketju on heikompi kuin sen heikoin sidos. Jokaisessa vaiheessa mukaan voi tulla häiriötä. Esimerkiksi olemassaolevista dokumenteista emme voi sitoa lausuntoja siihen että näkijät ovat olleet todella silminnäkijöitä tai edes sanoneet itse olleensa silminnäkijöitä. Ajallinen yhteys tekee tästä vain mahdollista, ja siksi silminnäkijäkertomustarinat ovat enemmän toiveajattelua näiden mahdollisuuksien puolesta kuin jotain josta olisi todellista evidenssiä.

Kuitenkin kysymys on toki siitä relevantti että silminnäkijäkertomus on vain yhtä luotettava kuin mitä itse lausunto on. Ja tämä vaatisi ei-tekstiin perustuvia selvittelyjä siitä mitä on todella tapahtunut. Jota ei ole jonka vuoksi Raamattuun ja sen kirjalliseen sisältöön luotetaan. Tässä kohden kysymys muotoutuu helposti itseäänruokkivaksi ; Se, että ensin luottaa Raamattuun johtaa sisäisesti koherentin tulkintamaailman syntymiseen. Tämä on kuitenkin sisällöltään lähinnä vetoava mutta ei perusteleva. Se sovittaa tulkittavat asiat viitekehykseen mutta ei auta selvittämään miksi asia olisi juuri niin eikä toisella tavalla. ; Tässä mielessä ongelmana on kysymys reliabiliteetista ja siitä mitä ylipäätään tarkoittaa että jokin tieto on luotettavaa.

Ja tämä vitsi palauttaa kaiken takaisin siihen alussa oleeseen vitsiin. Ja siihen liittyvät ongelmat eivät koske vain vitsien maailmoja.

Tämä asenne on tullut tutuksi esimeriksi kun Alex Malarkey tunnusti että hänen hyvin ahkerasti myyty taivaassakäymisvierailukirjansa ”The Boy Who Came Back from Heaven” perustui huijaukseen. Tätä tunnustusta ennen kertomuksen kritisoijat saivat syytteitä siitä että herjaavat hyvää kristittyä maailmankuvallisesti. ; Silminnäkijäkertomuksena myydyt tarinat elävät ja kuolevat kertojansa karisman ja luotettavuuden kautta joten kysymys on aina tavallaan pakotettu ad hominem -ympäristöön jossa asiat ovat totta tai ei-totta sen mukaan miten kertojaan suhtaudutaan. Tämä ei ole kovin rakentava tai vakaa perusta millekään. Usein esitetään että argumentin totuus ei riipu esittäjästä vaan hänen käyttämistään perusteluista. Usein tämä korvataan sillä että oletetaan jo valmiiksi mitä totuus todella on.

Tässä mielessä mieleen voi tulla Ravi Zacharias joka on julistanut että kristinusko on maailman paras uskonto koska hän arvioi uskonnon sitä kautta miten se vastaa seuraavaan neljään kysymykseen; ”Mikä on ihmisen Alkuperä? – Mistä olemme tulleet.”, ”Mikä on ihmisen Merkitys? – Miksi olemme täällä.”, ”Mikä on moraalin pohja? – Mikä on objektiivisten moraalisten arvojen olemassaolo ja perustus.” ja ”Mikä on päämäärämme – kuoleman jälkeen tapahtuva” Ja että kristinusko vastaa näihin parhaiten.

Tässä ensimmäinen huomio on siinä että miksi nämä kysymykset ovat edes oleellisia, eli miksi hyvä uskonto ei sisältäisi tietoa joihinkin aivan eri kysymyksiin tai tunnustaisi tietämättömyyttä niiden edessä; Esimerkiksi juutalainen perinne on pitänyt kunnioitettavana sitä että tietyt kysymykset jätetään Jumalalle. Samoin kristillisessä Amish -perinteessä moniin tämänlaisiin kysymyksiin vastaamista pidetään jumalan paikalle menemisenä ja tätä kautta pahana syntinä. Toisaalta ateisti voisi ihmetellä että mikä on tuonpuoleisen arvo.

Jatkokysymys tähän on tietenkin selvä, miuksi rajausten täytyy olla juuri tämänlaisia. Esimerkiksi miksi moraalin tulisi olla tietynlaista eikä vain jotain moraalia. Oikea vastaus on se, että kristinusko pitää näitä kysymyksiä ja niiden vastauksia tärkeinä ja vastaa niihin tietyllä tavalla. Karkeasti ottaen kysymys on heuristisesta valinnasta joka tosiasiassa ei vastaa siihen että miksi paras uskonto todella olisi sellainen että se vastaisi juuri näihin kysymyksiin juuri tällä tavalla. Ja sellaisella asenteella jossa nöyryyden on korvannut kannanottaminen ties mihin ja muut tähän liittyvät väitelauseet, joka on tavallista lähinnä kristityille - ja pahojen puheiden mukaan militanteille uusateisteille.

Ja vasta kolmantena tulee se, että onko analyysi todella tehty ja kaikki uskonnot kaikkine dogmakysymyksineen ja oppisuuntineen olisi tarkasti analysoitu niin että tiedettäisiin todella että vain kristinusko selviää näistä. (Mitä ei ole tapahtunut.)

Tätä kautta voidaankin nähdä se mikä tulee vastaan skeptisessä kirjassa ”Voiko se olla totta?” Siinä kerrotaan usein miten paranormaaleja ilmiöitä lähestytään usein siten että skeptikkoa tulee tömäyttämään ihminen joka kertoo esimerkiksi öisestä kohtaamisesta Saatanan kanssa. Vaihtoehdot ovat että kokemus on joko tosi tai sitten vaihtoehtoisesti kokija on hullu. Kysyjä ei tietenkään kokemuksen omakohtaisuuden vuoksi käsittele vaihtoehtoa jossa hän itse on valehtelija, vaikka tämä vaihtoehto esiintyy tietenkin skeptikon puolella tarinaa. Mutta jos skeptikko antaa vaihtoehtoisen selityksen vaikka unihalvauksista, on vastaus yksiselitteinen ”ei ollut mitään unta”. Jolloin luottamus palaa siihen että kokija on paitsi kokenut asian niin on myös objektiivinen arvioimaan mitä tämä kokemus voi ja ei voi olla. Tältä pohjalta on tietenkin aika vaikea keskustella mitään koska kysymys on siitä että tiettyjen asioiden reliabiliteetti on päätetty jo valmiiksi ja niitä pidetään vaihtoehdottomina dogmeina. ; Kysymys palautuu näkijän ja kokijan luotettavuuteen paitsi siinä että hän todella on kokenut jotain niin myös siinä että hän osaa arvioida omat kokemuksensa ja sen mitkä viitekehykset keskustelussa ylipäätään sallitaan.

Uskonnon konseptitkin ovat inhimillisiä ja koskevat tietämistä. Jos ihminen kokee havainneensa Jumalan ja saaneensa tältä viestin ja että Jumala on erehtymätön ja kertoo totuuden, ovat nämä kaikki inhimillisiä arvioita kohtaamisesta. Näin ollen arvio näyn ja kokemuksen luonteesta ei ole Jumalan vaan näkijän luotettavuutta.

Tässä mielessä uskovaisen ei pidä pahastua jos keskustelu siirtyy aiheesta yksilöön. Koko taustalla oleva logiikka nimittäin perustuu siihen että tosiasiaväitteitä ei varmisteta sitä kautta että sanojan totuus varmistetaan siitä miten sen väitelauseet ovat tosia. Vaan sitä kautta miten luotettavia nämä sanojat ovat.

---

Lähteet:
Richard Bauckham, ”Jesus and the Eyewitnesses - The Gospels as Eyewitness Testimony” (2006)
Alex Malarkey, ”The Boy Who Came Back From Heaven: A True Story” (2004)
Ravi Zacharias, ”How do you know that Christianity is the one true worldview?” (2.4.2012)
Tiina Raevaara (toim.) ”Voiko se olla totta? – Skeptisiä näkökulmia nykymenoon” (2017)

Katsotaan, sanoi filosofi

Manu Ryösö on päätynyt tilaan jossa hän tietää että olen luultavasti niitä harvoja ihmisiä jotka lukevat häntä. Siksi hän alleviivaakin - tietenkin kritiikkiini linkittämättä - tätä yhteyttä uusimmassa blogissaan jossa hän puhuu miekkalähetyksestä. Hän viljelee teräasevihjeitä sen verran alleviivatusti että yhteys on selvä.

Hän esittää, että "Olen rikkonut viimeisissä blogeissani useita tabuja. Olen muun muassa sotkeutunut teologina politiikkaan ja tieteelliseen keskusteluun." Tämä lienee itseriittoinen kuvaus sille että hän on kirjoittanut asenteellisia ja kunnolla lähteistämättömiä tuotoksia joissa on useita perusteluvirheitä. Eli niiden premisseistä ei seuraa johtopäätöksiä. (Joka on erikoista ottaen huomioon että ne premissit ovat varsin heikkoja, sellaisia joiden kanssa on helppo olla erimielinen.) Ryösö puhuu tieto-opista joka on filosofiaa jonka virheitä olen seulonut aiemmissa blogauksissani. Ryösö ei näitä korjaa vaikka kertookin löytöjensä olevan tieto-opillisia ja kiinnostavia. (Ne eivät ole ensinnäkään olleet mitenkään uusia, ne ovat kliseisiä. Ne eivät ole tieto-opillisesti vahvoja vaan niiden oikeutusperinne on jossain aivan muualla kuin epistemologiassa johon Ryösö ei ole edes viitannut. Ja kiinnstavia ne eivät ole sillä niiden vasta-argumentit on tunnettu jo kymmeniä ja osa jopa satoja vuosia.)

Tämänkertaisen vuodatuksen ymmärtäminen on helppoa.

Hän selittää että "Ateististen filosofioiden tarjoama ihmiskuva on myös aina jollakin tavalla epärealistinen (joko utopistinen tai nihilistinen)." Joka jää todistamatta. Ateismin ja nihilismin yhteyttä kritisoinkin aiemmissa teksteissä. Ne ovat myös sitä filosofiaa ja käsitepilkontaa jonka Ryösö nimeää filosofian hyödyksi. Ja tässä mielessä on erikoista että hän ei korjaa omia argumenttejaan niin että ne kestäisivät kritiikin. Tämä muodostuma on kiinnostava koska periaatteessa mikä tahansa eettinen kannanotto voidaan tulkita joko utopistiseksi tai nihilistiseksi siinä mielessä, että utopia kuvaa ihannetta joka ei välttämättä aina toteudu. Ja nihilismi taas tarkoittaa joko arvojen ja ihanteiden puutetta tai sitä että mennään kyynisesti arjessa hyväksyen että ihanteet eivät toteudu. Ryösö on kehittänyt retorisen keinon sanoa että hänen vastustajansa eivät kykene tuottamaan sellaista vastausta joka miellyttäisi Ryösöä. (Saaattaisin myös muistuttaa siitä pikkuasiasta että teknisesti ottaen esimerkiksi Jeesuksen vuorisaarna on utopistinen sanan syvässä merkityksessä.)

Ryösön ongelmana on se, mikä on itse asiassa ollut ongelmana nimenomaan joillain tietyillä ateistisilla ja materialistisilla teorioiolla ; Niissähän esimerkiksi utilitarismia on pidetty objektiiviesna ja käytännöllisenä ja tätä kautta filosofisena. Tämä asenne on vaivannut etenkin konservatiivisia ateisteja. Omaa eettistä teoriaa on asetettu valtaan siksi että sen kautta voidaan tulkita muita eettisiä teorioita ja kritisoida niitä. Oman teorian kantaaottavuuskyky sekoitetaan samaksi kuin se että muut eettiset teoriat olisivat jotenkin heikompia.

Tosiasiassa metaetiikka sanoo suunnilleen niin että koherentti eettinen teoria on koherentti eettinen teoria. Ja niiden kritiikki yleensä sanoo että toinen eettinen teoria on ristiriidassa joidenkin niiden tuotosten kanssa. Ja niiden kisatessa valinta riippuu siitä mitä oletellaan eikä siitä että jokin olisi absoluuttisesti oikeassa. Tässä mielessä kristinuskon etiikka on enemmänkin yksi teoria. Kun Ryösö toteaa, että "Kristillinen teologia kykenee keskustelemaan oikeastaan kaikkien filosofisten maailmanselitysmallien kanssa. Raamattu-teologinen lähestymistapa esimerkiksi utiltarismiin on yhtäältä ymmärtävä toisaalta kriittinen. Voimme toki myöntää, että toimintamme seurausten pohtiminen on usein hyödyllistä. Utilitarismiin kätkeytyy kuitenkin myös vakava valheellisen laskelmoimisen vaara. On nimittäin mahdollista, että yleisen hyödyn nimissä tehdään myös karmeita oikeusmurhia. Joskus ihminen luulee lyhyellä perspektiivillä hyödylliseksi jotakin sellaista, mikä on suorastaan traagista."

(Kristillinen teologia kenties kykenee mutta Ryösö ei. Ainakaan hän ei kumoa hänelle esitettyjä argumentteja vaan toistaa niitä. Joka on tietenkin rationaalisen keskustelun peruslähtökohta.) Ryösö ei ymmärrä että tässä analyysissä hän tosiasiassa tarvitsee filosofiaa mutta ei teologiaa. Tuon utilitarismin kritiikin kun voi tuottaa ei-teistisestikin. Utilitarismin ymmärtämisen saavuttaa ymmärtämällä utilitarismin määritelmät ja katsomalla niiden seurauksia eri tilanteissa. Teoria ja skenaariot johtavat siihen mitä tämä teoria sanoo. Eri moraalikäsitysten kritiikki perustuu aina siihen että otetaan teoria ja sen skenaariot. Ja sitten laitetaan nämä tulkinnat yhteen jonkin muun moraaliteorian kanssa.

Tässä mielessä kaikki moraaliteoriat voivat keskustella toistensa kanssa. Ja Ryösö todistaa enemmänkin sen että kristityt ovat tarjoamassa yhtä moraaliteoriaa muiden joukkoon. Ja että heillä on harvinaisen kova asenne tämän ylivertaisuudesta vaikka hän ei todistakaan miten tämä on ehdotomasti tosi ilman että mitään muuta voisi olla. Voidaan jopa sanoa niin että kun Ryösön mielestä maailma menee kohti turmelusta vaikka ateismin ja homoavioliittojen kohdalla, niin syynä on se että muilla ihmisillä on erilainen moraalifilosofia. Esimerkiksi individualismia ja sopimusetiikkaa koskevia näkökulmia joissa kansalainen on autonominen ja vapaa maailmaan heitetty kansalainen joka Rawlsin hengessä saa tehdä mitä haluaa niin kauan kuin ei puutu muiden ihmisten vastaaviin vapauksiin. (Joka on mahdollisuus torjua utilitarismi.) Kristitty, kuten Ryösö, tulkitsee nämä skismat virheiksi koska kristinusko on oletettu vahvemmaksi kuin nämä teoriat a priori. Kuitenkin voidaan sanoa että erimielisyys tarkoittaa vain sitä että nämä keskustelevat kristillisten periaatteiden kanssa. Ja tätä kautta voidaan oppia ja ymmärtää että kun kristitty tunkeilee mielipiteineen, hän ei keskustele vaan soveltaa omia premissejään muiden päälle ihan samalla tavalla kun mitä Ryösö kokee kanssaan erimieliset turmeltuneisuudeksi. Monelle muut moraaliteoriat ovat vahvempia ja siksi esim. homojen avioliittokielto ja valtaosa Ryösön toiminnasta ja asenteista ovat turmelusta. Jos kristinuskon moraali sanoo että ne ovat hyviä asioita niin sitä heikompi kristilliselle moraalietiikalle.

Toisin sanoen filosofia auttaa ymmärtämään mistä etiikkakeskusteluissa on kysymys. Ilman sitä Ryösö ei voi analysoida utilitarismia tai Rawlsilaista "nihilismiään". Toisaalta lisäfilosofia auttaisi ymmärtämään ne asenteelliset premissit joita Ryösö joutuu ottamaan voidakseen sanoa mitä sanoo. Ja tässä mielessä Ryösön ongelma ei ole se että filosofia olisi teologiaa alempi työkalu. Vaan se että teologia on marginaalinen fragmentti filosofiasta ja Ryösöllä ei ole osaamista filosofiasta niin laajasti että osaisi asettaa itsensä ja näkemyksensä oikeaan kontekstiin kaiken muun joukkoon. Filosofia päihittääkin tässä Ryösön ja häne kovasti arvostamansa rationaalisista syistä monien mielestä varsin kyseenalaisen moraalifilosofian koulukunnan.

Kristitty moraalieetikko joutuu käyttämään filosofiaa, esim. analyysin menetelmiä utilitaristisiin skenaarioihin. Mutta moraalieetikko tulee aivan hyvin toimeen ilman kristinuskoa. Hän voi pohtia samoja kysymyksiä ei-teistisestä kulmasta. Näyttää entistä vahvemmin siltä että kristinusko ei ole mikään filosofiaa ylempi vaan yhdenlainen filosofia. Filosofia on laajempi ja kattavampi kuin teologia. Filosofia kattaa teologian. Tässä mielessä filosofia on kuin topologia ja teologia kuin alkeellinen geometria. Toinen on kattavampi ja analyyttisempi ja sellainen että se on vaikeaa arkijärjelle. Ja siksi arkijärjellä lähestyvä voi pitää sitä epäselvänä, huonona ja epätyydyttävänä ; Ryösön asenne onkin tässä mielessä kuin tyypillä jonka mukaan paralleeriaksiooma tarkoittaa sitä että kaksi linjaa eivät koskaan kohtaa. Topologit miettivät asiasta aivan toisella tavalla koska heillä on moniulotteisempi suhde asiaan. He ymmärtävät sekä euklidisen geometrian että muunlaiset geometriat. Tässä mielessä teologin huomiot omista näkemyksistä ja niiden mielenkiintoisuudesta asettuvat oikeaan kontekstiinsa.

Samoin voinen todeta että kristinusko ei tosiasiassa ole mikään  ykseiselitteinen koherentti moraaliteoria. Se ei ole mallinnusympäristö. Sen ongelmattomuuttakaan en lähtisi alleviivaamaan. Sillä Herran Vuonna 2017 sellaiset vuoden kristillisen kirjailijan palkintoja saanut Pasi Turunen on puhuskellut kovasti puolustaen William Lane Craigin God Command Theorysta ja tämän suhteesta niin sanottuihin hyviin kansanmurhiin. Vanhan testamentin Jumalan komentaman kansanmurhan vuoksi kristityt ovat joutuneet luomaan konseptin jossa tietynlaiset kansanmurhat ovatkin aivan hyväksyttävä asia. Tämä lienee relevantimpi kuin utilitarismin hirmumogat. Toki tämä on jotain josta kristityt ovat kovin erimielisiä. Jumalan ja objektiivisen moraalin yhteydestä kun on monia moraalieettisiä teorioita, koska yhtenäistä kaikenkattavaa maailmankuvaa ei siellä ole saavutettu. (Joka oli ilmeisesti ongelma ateismin kohdalla.) Ryösön tulisikin ensitöikseen tiedostaa että God Command Theory ei nojaa muuttuvaan moraaliin jossa moraali olisi ennen eri kuin nyt. Vaan moraali on objektiivista ja hyvä on hyvää huomenna, eilen ja tänään. Tässä mielessä ei ole mitään esteitä sille että God Command Theoryn mukainen hyvä kansanmurha käynnistyisi Suomessa Huomenna. Tämä kansanmurhapotentiaali on oleellinen asia kun puhutaan kristittyjen moraalisuudesta. Ei se, että se tapahtuu harvoin vaan se että se voi tapahtua periaatteessa huomenna. Näin siis moraalifilosofisesti. Tietyistä premisseistä seuraa tiettyjä asioita. Ja tämä koskee myös kristinuskoa. Filosofi on hyvä eetikko koska hän osaa monia moraalisysteemeitä ja osaa kyseenalaistaa niitä kaikkia. Teologi on huono koska hän osaa usein vain olla asenteellinen ja dogmittaa asioita hyviksi ja huonoiksi ilman että näitä saa kritisoida. (Jos kritisoi niin osoittaa että kristitty raaputtaa arvokasta tabua. Kritiikin olemassaolo on heille todiste tästä. Koska he ovat ihmisiä jotka toimivat siten että jos objektiiinen moraali on olemassa, niin se löytyy toimimalla juuri päinvastoin kuin he ennemmin kuin maksamalla jäsenmaksuja jotta voi olla heidän dominoitavanaan seuraavan oikeutetun kansanmurhan uhrina olemista odottaessaan..)

Ryösölle ei jääkään käteen kuin ad hominem. "Kristinuskon ja ateismin vertailu on yksi omanlaisensa sektori. Ateistiset katsomukset ovat tehneet kristityille historiallisesti pahaa jälkeä. Monet kristityt ovat kuolleet näiden järjestelmien rattaissa. Se on traagista, mutta ateismi ei ehkä ole silti kristillisen teologian kannalta älyllisessä mielessä haastavin keskustelukumppani." Ateismia ei osoiteta väärässäolevaksi vaan sen sijaan korostetaan että ateistit ovat henkilöinä jotain. Ei puhuta aatteesta vaan ihmisistä. Ryösöä ei varmasti kiinnosta seurata sitä minkälaisia kristityt - mukaanlukien hän itse ja omat kannattamansa joukot ovat. Ryösön palvoma Tapio Puolimatkakin otti ilmiselvän tahallisesti, pitkäjänteisesti ja julmasti osaa Eric Piankan piinaamiskampanjaan. Kristityt ovat saaneet minut itsenikin pelkäämään henkeni puolesta lähettämällä tappouhkailuja. Olen kuitenkin käsittänyt että asioiden rationaalisuutta ei todisteta viittaamalla kannattajiensa psykologioihin. Ja että C.S. Lewisin kaltaiset kristityt ovat ymmärtäneet tätä silloin kun ateistit ovat moittineet kristinuskoa vaikka kuolemapelkoisten kävelytuiksi.

Matalan väkivaltatilastojen maat nykyaikana tuppaavat olemaan uskosta etääntynyttä joukkoa. Sellaista joka on Ryösön maailmassa pääasiassa ei-oikeita-kristittyjä. (Mitä hän ei alleviivaa koska tässä yhteydessä ei kannata miettiä miten monta oikeaoppista kristittyä on.) Itse näkisin että tämän hetken Suomessa kristinusko on erityisasemassa. Siitä saa puhua ja siitä saa rukoilla julkisesti. Kristityt saavat myös julkisesti halveksua vaikka ateistien maailmankuvaa typeräksi. Ja asia on niin tabu että jos tämän pilkan kanssa on erimielinen, kristitty marttyrisoi itsensä ja selittää että hänen kritisoimisensa syy on emotionaalinen. Se, että hän on iskenyt jotain tabua vastaan.

Kun tosiasiassa kristityt ovat pyrkineet vaikuttamaan moniin asioihin jotka tallaavat muiden elämien yli. Muun muassa siinä politiikassa. Jossa uskonto ei ole poikkeus. Uskovaisia on esimerkikmsi kristillisdemokraateissa aivan riittämiin. Puolue on hyväksytty puolueeksi ja sillä on jäseniä. Se, että valtaosa on kovasti erimielinen heidän mielipiteidensä kanssa ja sanoo tämän ääneen on se jonka Ryösö kokee tabuksi. Koska onhan se kauheaa että joku on erimielinen. Kauheaa hänelle näyttävät olevan myös kritiikkiin viittaaminen ja annettuun kritiikkiin vastaaminen siten että vastaan tulleet argumetit kuvataan, pilkotaan premisseihinsä ja osoitetaan että niiden kanssa ei voi olla samaa mieltä.

Ryösö itse asiassa muistuttaakin siitä miksi filosofien voidaan katsoa olevan syvän ytimessä. Kun Sokrateen sanottiin olevan viisain kaikista, tämä johtui siitä että hän osasi kyseenalaistaa uskomuksia. Hän osasi sanoa että hän ei tiennyt. (Hän tiesi mitä hän oletti, ja tätä kautta tiedosti rajallisuutensa.) Ryösön tapaisille tämänlainen tunnustus on "epätyydyttävää". Sillä he haluavat dogman jota ei kyseenalaisteta. Ymmärrän että tämänlainen varmuuden kaipuu on olennaista kaikille niille joiden elämä on vajaata ja joiden tyytyväisyyttä rapsuttamaan tarvitaan ties mitä asennevammoja jotka viittaavat pinnallisuuden, hedonismin ja egoismin tyylisiin moraaliteorioihin oman maailmankuvan ytimessä.

Voitaisiin sanoa vastaan jopa Camun sanoin. Sanoa sellaisia asioita jotka keskustelevat myös kristinuskon oppien kanssa ja resonoivat niiden kanssa kriittisesti osoittaen että tämä maailmankuva se kykenee arvottamaan muitakin metaetiikan ongelmia ratkovia koulukuntia koska se on se jonka renkejä ne muut maailmankuvat ovat. Absurdissa maailmassa elämiseen on kolme ratkaisua. Itsemurha, itsen huijaaminen vaikka uskontojen avulla ja asian hyväksyminen. Näistä kaksi tietä on heikoille. Annan tämän toisenlaisen premissistön kummuta Ryösön kaikkeen sanomaan. (Voin tehdä näin koska Ryösön omat strategiat ovat ottaneet luvan tämänlaisiin.)

Vestigia terrent?

Lueskelin Markku Hyrkkäsen "Aatehistorian mieli" -teosta. Siinä käsitellään sitä miten aatehistorialla on osa relevanttia historiantutkimusta. Jossain määrin teos puolustautuu diskurssianalyysiä harjoittavien kritiikeiltä. Tämä kertoo siitä että teos edustaa ei-postmodernia historiantutkimusta. Tämä näkökulma on tuskin ainakaan lähtökohtaisesti kovin kammottava konservatiiveille. Se on sitä "klassista ajatusten kehittymisen historiaa" joka viehättää monia kristittyjä nykyään. Sitä tausata jonka portailta hypähtää eteenpäin sellaisia - hämmentävää kyllä sisällöltään postmodernisoituneita mutta asenteiltaan postmodernin vastaisia - ilmiöitä kuin Tapio Puolimatkan "tradition" korostaminen.

Tässä mielessä olikin hauskaa lukea Hyrkkäsen teosta.

Siellä nimittäin esitetään ajatus siitä että aatehistoriallinen yhteys nähdään kun on (1) ajallisuusehto, eli vaikutteita ottava on ollut olemassa ajallisesti ennen sitä joka on idean napannut (2) samankaltaisuusehto jossa tuotoksissa on selvää analogisuutta (3) jonkinlainen todiste yhteydestä, kuten vaikka se että on lainannut jonkin lähteeksisopivan teoksen kirjastosta. Tai on muuten uskottavasti altistunut tälle.

Tämä on siitä mielenkiintoinen että Tapio Puolimatka puolusti kovasti ajatusta siitä että ID -teorialla ei olisi mitään oleellista yhteyttä kreationismiin.Tässä nojattiin toki aatehistoriallisesti merkittäviin asioihin. Kuten siihen että selitettiin että Behe sanoi että hänellä ei olisi pääsyä niihin lähteisiin joissa oli hänen RC -konseptinsa kaltaisia ideoita. (Toisaalta on hyvin vaikeaa uskoa että USA:ssa voisi olla ihmistä joka ei ole kuullut jotain versiota "mitä tekee puolikkaalla siivellä" tai "mitä tekee puolikkaalla silmällä". Toisin sanoen puolustus vaikuttaa epäuskottavalta tai triviaalilta.)

Vahviten tämä näkyy siinä miten ID -piirit suhtautuivat kreationistisen oppikirjan "Of Pandas and People" -teoksen ns. "cdesign proponentists" -ongelmaan. Siinä on selvästi ajallisuusehto. Kreationismin lakitupatappiot ja muut vastaavat kertovat että yhteys on olemassa. Toisaalta sisältö on hyvin samanlaista - muuten ongelman takana oleva copy-paste -ongelma ei olisi mahdollinen. Se, että kirjasta on muutettu "creationism" -sanat muotoon "Intelligent Design" on jo itsessään vahva argumentti siitä että sisällöt ovat oleellisen samanlaisia. Samaa toki kertoo se, että ID -argumentisto pikemminkin etääntyi joistain kannanotoista - esim. koskien maan ikää - kuin olisi luonut argumentteja joilla ei olisi varhaisempia hyvin samanlaisia versioita kreationistisessa kirjallisuudessa. Ja yhteys on melko selvä. Kun tässä puhutaan saman kirjan eri versioista, on selvää että juuri vahvempaa ideologista linkkiä ei voi saada. (Samaa linkkiä vahvistavat myös kaikki ne runsaat Matti Leisolan tyyppiset YEC -aktiivit jotka sitten yht'äkkiä olivatkin massana ja joukolla yhdessä suuren teltan ID -guruja.)

Cdesign proponentists -kohun aikana Puolimatka esitti nettipseudonyyminsä takaa viisauksia siitä miten Intelligent Design ei voi olla kehitelmä kun sanaparia oli käytetty kauan ennen niitä lakitupakriisejä joiden jälkeen teosta muutettiin. ; Hän kiinnitti huomiota ensimmäiseen kertaan kun sanaparia on käytetty. Aatehistoriallinen vaikutus kuitenkin tarkastelee leviämistä. Puolimatka tuli itse asiassa omalla kritiikillään vahvistaneeksi ajallisuusehdon ; On selvää että ID -sana on sellaisenaan vaikute joka on napattu. Onkin mielenkiintoista katsoa miksi se on napattu juuri sinä aikana kun se on. (Samoin voidaan toki nähdä että Puolimatkalla on takanaan muitakin "luovan panoksen minimointeja", esimerkiksi Pianka -kriisin tapauksessa.)

Kysymys ei - tietenkään - ollut koskaan aatehistoriasta.

On tietenkin hienoa tarkastella sitä onko aatehistoriallisen argumentaation mukaan perusteltua nähdä sitä opportunismia ja kikkailua jota tässä on tapahtunut. Mutta tosisaiassa esimerkiksi Puolimatka ei ole taatusti tarttunut tähän siksi että se olisi hänestä huonoa tiedettä. Syy oli se, että asia kävi hänen identiteetilleen.

Asia on itse asiassa vielä pahempi monien muiden kreationistien kanssa. (Puolimatka on eräässä mielessä fiksuistoa.) Suomessa kreationistit tuppaavat olemaan karismaattisista piireistä tai siihen vivahtavista muista suuntauksista. (Esim. helluntailaisuus ja ns. "viidesläisyys".)

Karismaattinen liike korostaa armolahjoja. Tämä suuntaus painottaa erityisiä Jumalan tarjoamia armolahjoja ja Pyhän Hengen suorittamaa uudistusta ihmisessä. Usko on henkilökohtainen ja se näkyy yksilön moralisudessa. Tämä voi saada erikoisiakin muotoja ; se voi olla jopa jotain selvästi havaittavaa merkkiä, kuten kykyä parantaa sairaita rukouksella, profetoimisen lahjan, joka kykyä kertoa muille tai vaikka jollekin henkilölle Jumalan tahdon siitä miten hänen tulisi toimia jossain tilanteessa.

Liike korostaa sitä että kontakti Jumalaan on henkilökohtainen ja sitä miten usko muuttaa ihmisiä. Henkilökohtaisuus ja ei-poliittisuus johtaa siihen että kohtaamiset ovat henkilökohtaisia. Sivutuotteena on erikoinen taipumus pitää ad hominemia asiallisena pohjana keskustelulle.

Karismaattiseen piiriin kuuluvalle on aivan luontevaa ajatella niin että asiallinen kritiikki evoluutiolle on se, että korostetaan että Charles Darwin oli vastenmielinen mies - meni naimisiin serkkunsa kanssa, nappasi isänsä ja isoisänsä ajatuksia kirjaansa, oli muuten plagioija ja muutenkin halveksuttava koiranpotkija. Ideana on se että "jäljet pelottavat" ja pahan ihmisen ajatukset tuottavat pahoja ideologioita. On toki selvää että jos "evolutionisti" mustamaalataan jollain "Expelled" -dokumentin tyylisellä holokaustainarraatiolla, ei ole kyseessä mikään evoluutioteorian tieteellinen kritiikki. Koska tieteessä ei keskitytä siihen minkälainen ääliö tai pyhimys teorian on rakentanut, vaan se onko teoria tosi. Ikonoklasmiin painottaminen on sekin liitoksissa myös tähän. Karismaattisille tämä ei ole mikään hairahtuminen vaan asian syvää ydintä. Kysymys heille on ennen kaikkea pelastuksesta ja siitä että miten eri ideologiat vaikuttavat ihmisissä eettisesti. Tätä alleviivaa sekin että he vastustavat miltei mieluummin "darwinismia" joka on jonkinlainen harhaoppi. (Ideologisointi tällä tavalla on muuten temppuna jotain äärimmäisen postmodernia. Tämä on diskurssianalyysin ydintä.)

Kreationistit ovatkin kirjoittaneet paljon ad hominem -materiaalia, kuten tuore Petteri Niemisen väitöskirja esiintoikin. Ja toisaalta he ovat innokkaimmin puolustautuneet siltä kritiikiltä jossa on esimerkiksi aatehistoriallista taustaa. Aatehistoriallinen tausta kun kertoo ideologisista yhteyksistä. Jotka taas viestivät myös ajatuksista ja motiiveista. Kun miettii jotain ideologisia kytköksiä onkin "puhtaasti aatehistorian näkökulmasta" katsoen hämmentävää että ei vain todeta että ideologinen yhteys on. Ja jatketa eteenpäin. Ja jos joku sanoo että tyyppi on epäeettinen niin sanoo että totta mutta että on tärkeämpää puhua teoriasta eikä teorian keksijöistä. Miksi, hyvin ilmiselvissäkin tapauksissa, ei yhteyttä todisteta. Tuntuu että puhuessaan vaihtoehtoisista maailmankuvista ei valehdella vaan puhutaan muunneltua totuutta erikoisilla älyllisillä puolivolteilla. Valehtelua ylimääräisillä askelilla. (It's not lying, it's lying with extra steps!)

Sillä tässä kysymys on heille jostain muusta. Jos joku moittii heidän teoriaansa he voivat aina selittää että heillä on eri taustaoletukset ja premissit. Ja tätä kautta he voivat etääntyä kaikesta tiedeperustaisesta kritiikistä hyvinkin kevyesti. Mutta jos joku tulee sanomaan että heidän mestarinsa ovat plagioijia ja kiusaajia, se iskee karismaattisen ytimeen. Tämä moite on monista pelkkää henkilöönkäymistä. Mutta karismaattisessa kontekstissa tämä on sama kuin vihjaisi että olisi vahva syy pitää kaikkea epäeettisten tuottamaa "todistetusti harhaopiksi". Tässä mielessä ad homimen auktoriteeteista ideologiasisältöön ja ideologiasisällöstä ideologian seuraajiin on identtinen sen kanssa miten "evolutionisteja" kohdellaan sen perusteella minkälaisia karmeita jälkiä evoluutioteorialle milloinkin maalataan. Aatehistoria on tässä keino eikä päämäärä. Ja jos aatehistoria ei aja päämäärää niin aatehistoria saa mennä.

Filosofiasta ja argumenttivirheiden "pienemmistä synneistä"

Kun asioita perustellaan, on tässä yleisesti käytössä kaksi päästrategiaa (1) vetoamme järkeen, tieteeseen tai vastaaviin järjestelmiin joissa jonkinlainen evidenssi tai rakenne tulee uskomuksia tai asettaa ne kriittiseen näkökulmaan. (2) voimme vedota auktoriteetteihin, ryhmäpaineisiin, rangaistuksiin, naurettavuuteen, toistoon, pelotteluun, heimohenkisyyteen, sensuuriin - tai ylpeyteen tai häpeään.

Karkeasti sanoen filosofit ovat tavanneet olla sellaisia että he painottavat näistä tätä ensimmäistä kohtaa. Jopa dekonstruktionistit menevät "joko logiikka tai ei mitään" -hengessä. He analysoivat sitä miksi looginen analyysi epäonnistuu eivätkä näe jälkimmäistä vakuuttumisen keinoa hyvänä. Itse asiassa vaikka olisi niin paatunut postmodernisti että olisi totuusrelativisti, niin heillekin kakkoskohdan temput ovat perustelujen sijaan intressejä, valtaa ja muuta tuomittavaa.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Ja yhtenä teemana voikin olla se, että osittain kysymys on myös etiikasta. Moni mieltää kakkoskohdan autonomiaan puuttumisena. Tämä on siitä erikoista että periaatteessa jos ihminen tottelee järkeä niin kyllähän hän silloinkin alistuu jollekin. Jos sitoutuu aina järkeen, ei tee sen suhteen autonomista ratkaisua. (Vaikka tekisikin viisaita ja totuudenmukaisia ja käteviä ratkaisuja joissa mielekkäitä lopputulemia haetaan käytännöllisin keinoin.)
1: Autonomisuusnäkökulma on toki siinä mielessä erikoinen, että autonomisen päätöksen ohjailua tunteen ja ties minkä kautta suhteutetaan myös sen mukaan miten tätä suostuttelua tehdään ; Erilaisia lakeihin liittyviä houkuttimia katsotaan niin että jos jotain halutaan estää tai kieltää, tai jostain rangaistaan tähän suhtaudutaan nuivemmin kuin siihen että jotain asiaa kehutaan ja tuetaan erityisesti. Näin ollen esimerkiksi ksylitoltuotteiden tukeminen voisi näyttää hyvin erialaiselta kuin sokeripitoisten karkkien lisäverottaminen. Samoin voidaan nähdä että ne jotka kovin kategorisesti tuomitsevat kristinuskon tai islamin koetaan militanteimpina syrjijöinä kuin niitä jotka turhankin ylpeästi röyhistävät miten islam on rauhan uskonto ja kristinusko objektiivisen moraalin ja yhteiskuntajärjestyksemme ydin niin että näitä täytyisi erityisesti tukea, kunnioittaa ja ajaa oleelliseksi osaksi yhteiskuntamme valtakoneistoja. Ja jopa niille jotka moittivat näitä uskontoja sensuuri on pahempi asia kuin liiallisen. näkyvyyden ja vakavastiotettavuuden antaminen yleisessä julkisessa mediatilassa. (Joka on kuitenkin rajallisen kokoinen nykyäänkin.)

Tässä mielessä voidaan nähdä että sitä ollaan hyvinkin totuusarvofiksoituneita. Onkin selvää että looginen perustelu on sellaista että siinä vastaus on totuusarvoriippuvainen. Sen sijaan totuusarvot menettävät merkityksensä auktoriteettien alla. Niillä voi perustella kaikenlaista välittämättä minkälaisia taustaoletuksia tai perustelurakenteita käyttää. Totuus tai epätotuus ei merkitse mitään.

Tässä mielessä voidaan kuitenkin huomata että jos looginen päättelyvirhe - vaikkapa ristiriita - on hyvin vastansanomaton kritiikki, niin se että jonkin argumentaation yhteyteen livahtaa ad hominem on helposti totuusarvon kannalta vapausasteinen. Emme kuitenkaan yleisesti anna armoa päättelyvirheille niin että ne jotka loukkaavat totuusarvoa olisivat "isompia syntejä" ja sellaiset jotka eivät aja perustelua suuntaan tai toiseen vaan ovat sen kannalta irrelevanttia tauhkaa olisivat "pieniä syntejä". ; Ehkä takana on ideaali täydellisestä keskustelusta ja arugmentoinnista ja sen tavoittelemisesta. Ja silloin ei välttämättä luokitella virheitä pieniin ja suuriin koska ne kaikki ovat virheitä.

Päättelyvirhelistoista

Argumenttivirhelistat ovat käteviä. Niillä pääsee hyvin alkuun ja niihin viittaamalla voi kuvata millä tietyllä tavalla toisen argumentti on virheellinen. Listaukset ovat usein aika pitkiä. Siitä huolimatta ei ole mitään yhtä tiettyä kaanonista päättelyvirhelistaa ; On vain luettelo joissa on joitain hyvin kaanonisia ja kaikkien tuntemia yksittäistapauksia ; Kuten vaikka latinistinen "tu quoque" tai kotomaankielisempi "olkiukko".

Tämä on tietenkin ymmärrettävää ; Karkeimmillaan päättelyvirhe on mitä Richard Whately niiden kuvasi olevan jo vuonna 1828 teokssa "The Elements of Logic" ; "any unsound mode of arguing, which appears to demand our conviction, and to be decisive of the question in hand, when in fairness it is not." Tämä tarkoittaa sitä että jokainen tapa jolla tehdään jokin perusteluvirhe on päättelyvhirhe. Näin ollen onkin lukuisia tapoja olla väärässä. Ja nämä ovat usein sidoksissa kontekstiin.

Karkeasti ottaen päättelyvirheet ovat kuitenkin paitsi virheitä, niin myös jotenkin vetoavia virheitä. Ne ovat siksi yleensä psykologisesti houkuttelevia. Siksi monet niistä ovatkin tavallisia. Sellaisia joita jopa harjaantuneet ihmiset lipsauttelevat. Tässä kohden virheet jaetaan tavallisesti;
1: Retorisiin päättelyvirheisiin jotka koskevat enemmän sitä miten omaa argumentointia paketoidaan. Tämä on tavallista esimerkiksi kun vastassa on epämiellyttävää todistusaineistoa joka halutaan ohittaa. Asia kierrellään eikä siihen välttämättä oteta kantaa tavalla jossa olisi looginen rakenne.
2: Suoraan sellaisia argumentteja jotka ovat loogiselta rakenteeltaan virheellisiä.

Näiden opettelu on hyödyllistä ja kätevää. Niissä nimetään temppuja joilla esimerkiksi itseä voidaan huijata. (Jopa mahdollisesti itse itseään huijaten.) Niiden takana olevat perusteet ovat usein syvällisempiä ja hankalampia joten ne ovat myös helppo oikotie asioihin.

Tässä kohden on kuitenkin syytä huomata että kaikki päättelyvirheet eivät ole näin yksinkertaisia. Itse asiassa on kaksi sellaista päättelyvirhetyyppiä joiden kohdalla tulee usein vaikeuksia;
1: On olemassa tilanteita joissa esimerkiksi ei ymmärretä ad hominemin takana olevaa ajatusta, vaan seurataan muotoa sisällön sijaan. Ad hominem on argumenttivirhe silloin kun toisen argumentti ohitetaan eli argumentin kumoamisen sijasta haukutaan toinen tyhmäksi ja että tämä on siksi väärässä. Tai sitten halutaan siirtää huomio pois niin että ei keskustella asiasta vaan ollaan ajamassa asiaa siihen että ei keskustellakaan aiheesta vaan keskustelijoista.
     1.1: Tässä kohden tarkkaavainen toki huomaa että näiden toimintatapojen takana on toisia pättelyvirheitä. Joille voidaan antaa nimi. Esimerkiksi toisen pilkkaamista voidaan käyttää kaivon myrkyttämiseen, siihen että koska hän edustaa jotain vastenmielistä tahoa niin siten hänen asiansa olisi automaattisesti väärin joka ei ole hänen argumenttirakenteidensa purkamista ja kritisoimista. Hän ei ole väärässä sen perusteella mitä hän sanoo vaan sen mukaan mitä hän edustaa. Ja toisaalta pilkka voi olla red herring. ; Vastaava Retorinen kulmakin voidaan kaivaa kun mietitään sitä eroa joka on siinä että joku otetaan kiinni varkaisista ja häntä evidenssin valossa kutsutaan varkaaksi. Tämä ei ole virhepäätelmä vaikka se voi loukata jonkun tunteita. Toisaalta jos oikeudessa joku todistaa toista rikollista vastaan ei hänen sanomisensa varkaaksi ole muuta kuin retorinen keino; Todistuksen arvo tulisi kumota viittaamalla siihen että annettu todistus se ei sovi todistusaineistoon eikä siihen että sanotaan vaikka rikollistoverin joukkionsa pettämistä joksikin joka tuhoaa moraalittomuuksissaan todistuksen arvon.
2: Toisaalta monesti virheellinen päättely ei ole itse asiassa käytetyissä argumenteissa. On aivan tavallista törmätä vaikkapa pseudotieteisiin joiden argumentisto on sisäisesti koherenttia. Myös monien poliitikkojen ajatukset ovat sellaisia että niissä tilastotiedettä väännellään niin että tosiasiassa virheet ovat asiavirheitä. Tai joskus tilastoja käytetään oikein niin että lukija harhaanjohtuu uskomaan niiden pohjalta jotain "ihan itse". On katsottava evidenssiä itse argumenttirakenteen ulkopuolella. Tai nähtävä sellaisia johtopäätöksiä joita seuraajat "tekevät ikään kuin itse" vaikka virallisesti poliitikko ei tietenkään "ole sanonut mitään sellaista". Hän on vain antanut ymmärtää. Näissä esitettyihin argumentteihin ei välttämättä voida naulata siistiä loogisen argumenttivirheen nimeä. Ne ovat silti huonoa ja virheellistä päättelyä.

Tässä mielessä monesti argumenttivirheet ovatkin huono isäntä ; Argumenttivirhelistat ulkoluettuna jonain jossa ei ymmärretä mihin loogisiin periaatteisiin ne nojaavat johtaa helposti virheellisiin syytöksiin argumenttivirheistä. Ja tällöin argumenttivirhelistan hieno nimi on jotain joka ikään kuin kutsuu logiikanarvostuksiamme ja viittaa arvostettaviin asioihin mutta sen sijaan että se lisäisi ja tukisi näitä kaivattavia ansioita, se toimii niitä vastaan.

Kreationismin ymmärtämisestä.

Suomessa on tehty monenlaisia väitöskirjoja teologian puolella. Mainittavaksi tulee esimerkiksi tuore suomalainen väitöskirja kreationismista. Petteri Niemisen "A Unified Theory of Creationism — Argumentation, experiential thinking and emerging doctrine" Tässä vaiheessa mieli voisi vetää siihen suuntaan, että kyseessä olisi jokin astetta vahvempi toisinto Jyväskylän yliopiston kasvatustieteen demoni-graduista. Mutta ei. Väitöskirja lähestyy kreationismia pitkälti sen retoriikan kautta.

Näkökulma on perusteltu, sillä vaikka kreationistit korostavat puheissaan tiedettä ja miten kysymys on tieteellisyydestä, keskustelu häiritsevän usein ajetaan ei-tiedeasioihin. Tämä johti väitöskirjan näkökulman valikoitumiseen hieman erilaisemmaksi. "At the onset of the project, my goal was to assess how good their case against evolution actually was. Of course, from the viewpoints of biology, astronomy and geology, that had been thoroughly analyzed and it was most unlikely that significant new contributions could be made by simply scrutinizing creationist claims scientifically. Thus; irritation entered via the creationist rhetoric mostly absent from science—accusations and innuendo about the evil nature of evolutionary theory itself as well as that of its proponents." Eli Niemisen tavoitenäkökulma muuttui. Tämä oli tärkeää.

"Gradually I became fascinated. What if the fallacious ballast instead of the oft-repeated scientific analysis were to be a principal goal of the project? This proved more fruitful and the number of side issues—arguments that had nothing to do with the actual scientific evidence for or against evolution or creationism—was utterly intriguing. This finally suggested a method to understand not only what the creationists have to say but also why. Cognizance made its entry with the concept of experiential thinking: there were testimonies instead of observations or experiments, confirmation bias instead of equally balanced consideration of facts, attachment of moral values to scientific results instead of careful deliberation of ethics. Patterns and connections began to emerge."

Strategioita löytyikin monia. Siitä voisi lainata hyvinkin pitkiä rimssuja. Annan tästä kuitenkin vain kohtuu pitkän näytteen ; "The studied creationists relied heavily on ad hominem arguments when attempting to disprove evolutionary theory. These included demonization of evolutionary scientists by character assassination, such as claiming them to be, for instance, mentally instable, plagiarist, cowardly or racist. The tu quoque fallacy appeared frequently when quoting evolutionary scientists allegedly confirming problems in evolutionary theory. The poisoning the well fallacy included statements that evolutionary proponents would refuse to consider supernatural explanations not based on science but on a worldview. Appeals to consequences and guilt by association appeared when evolutionary theory was associated with atrocities or deterioration of moral values. There were several appeals to authorities, presenting historical scientists as having been religious and quoting evolutionary scientists themselves as “admitting” that the creation model was correct. False dilemmas represented complex issues as a choice between only two alternatives, for example, by polarizing ethics into the creationist view of high morality and the naturalist worldview of “genocide as a part of natural selection”."

Otan tämän esiin mielenkiintoisesta syystä. Tylsä syy olisi se että muistuttaisin miten Tapio Puolimatka osallistui Piankan maineen mustamaalaamiseen "ilmalevitteinen ebola" -kikallaan. Miten evoluutiota on debunkattu tuottamalla jotain "Expelled" -tyylisiä dokumentteja joiden perusideana on sanoa että evoluutioteoria aiheutti holokaustin ja sen kannattajat ovat pahoja ihmisiä. Tai kuten Ben Stein itse on asian esittänyt "Love of God and compassion and empathy leads you to a very glorious place, and science leads you to killing people." Samoin on tiettyä erikoisuutta katsoa miten kreationistien bussikampanjat eroavat paheksutuista uusateistien bussikampanjoista. En jaksa nyt katsoa sitä, miten kreationistit ovat häijyjä. Tämä on pitkästyttävä, joskin hämmentävän usein tosi, tilanne.

Kiinnostavampaa itselleni on se, että kreationistit retorisesti myyvät itseään uutena ja kokeellisena tieteenä ja nousevana paradigmana ja tutkimusohjelmana. Kuitenkin näyttää siltä että he ovat hämmentävän vähän käyttämässä näitä paradigmojaan mihinkään. Kun seuraa Uncommon Descent -blogia voi nähdä että esimerkiksi Dembskin CSI -informaatio ei ole jotain jota siellä mittaillaan tai haetaan eri asioista. Sen sijaan siellä voidaan puhua esimerkiksi aselaeista ja ateistien pahuudesta. Aivan kuin heitä ei innostaisi se paradigma vaan sitä mitä tämän uuden hienon mallin ajatellaan antavan maailmankuvalle.

Tässä kohden en tarkoita että uusi paradigma ei voisi olla maailmankuvallisesti inspiroitu. Tiede ei välitä vaikka teoria olisi uskonnollisessa käyttöyhteydessä vedetyissä shamaanihuumeissa tuotettu hypoteesi. Kysymys on siitä että miten nousevissa paradigmoissa näistä tutkimusleluista innostutaan. Niillä tehdään asioita maailmassa. Ja tätä kautta syntyy se paljon puhuttu tutkimusohjelma. Kreationistien parissa on enemmänkin tuotettu useita tutkimuskeskuksia ja instituutioita jotka eivät sitten tuota edes sisäisesti tutkimusta niillä hienoilla uusilla paradigmaleluilla. Jos tiedemaailman vaino on selitys sille miksi niitä ei oikein nähdä vertaisarvioiduissa tutkimuksissa, niin on sitä vaikeampi selittää miksi näiden ID -tutkimuslaitosten sisällä ei synny räjähdysmääräisesti tutkimuksen vyöryä.

Sen sijaan asioille tapahtuu kuin innolla kyhätyille "Criticoille" Suomessa tai legendaarisesti rummutetulle "International Society for Complexity, Information, and Design":ille. (Ei nykyään edes internetissä.) Erilaisia laitoksia pykätään mutta ne eivät tuppaa olemaan lähde sadoille tai tuhansille tutkimuksille. Sen sijaan niiden toiminta näyttää lopahtavan. Vain PR -puoli näyttää pysyvän vakaasti olemassaolevana. Vaikka luulisi että jos kyseessä olisi tiede niin ensin tutkittaisiin jotta saataisiin jotain levitettävää. Ja siksi PR olisi ensimmäisenä leikkurissa.

Kreationistejen kohdalla näyttää että he haluavat pikemminkin tehdä (1) yhteisöjä ja (2) mainostaa sitä pitämällä keskustelutilaisuuksia joissa heidän omat staransa saavat medianäkyvyyttä ja kuulijoita. Sen sijaan he eivät halua leikkiä omalla huippuparadigmallaan joka on cutting edge -tiedettä. CSI -informaation määriä ei estimoida kolmanteen ja neljänteen desimaaliin.

Kreationismi ei toisin sanoen näytä tieteeltä. Siinä nimenomaan keskitytään ei-tieteellisiin systeemeihin. Ytimessä on persoona. Tämän vuoksi olenkin itse asiassa aika pitkään kirjoittanut samalla twistillä kuin Nieminen. Kun aloitin "evonkeliumini" oli näkökulmani debunkata argumentteja. Nykyään puhun pääasiassa etiikasta ja paljastan kreationistien harjoittamia moraalisia likaisia temppuja. Liike ei ole tiedettä joten sellaisena sitä on turha käsitellä. (Toki argumentit ovat pääpiirteissä samat yhä joten virheiden uudelleenkorjaaminen ei olisi järkevää eikä motivoivaa.) Kreationisteja itseään ei motivoi käyttää omia hienoja älyllisiä työkalujaan joten niistä keskusteleminen on turhaa. Ei ole mitään mistä keskustella koska tulokset ja tutkimukset ne painavat jos kyse on tieteestä. Toki me kaikki tiedämme että kyse ei ole tieteestä vaan jostain muusta.

Miksi kukaan ei kärsi tekemistään vääristä dikotomioista?

Väärä dikotomia löytyy hyvin yleisesti erilaisista virhepäätelmien listoista. Tähän on ymmärrettäviä syitä. Mutta ne ovat kuitenkin hyvin omalla tavallaan virheellisiä. Lähestyn tätä tällä kirjoituksella hitusen. Esimerkiksi jos otamme esimerkin jota on tuoreesti minun nähteni pidetty vääränä dikotomiana;

"Otamme tänne maahanmuuttajia ja järjestämme heille asuintiloja vaikka meillä on maassa omiakin asunnottomia."

Otetaan tilanne jossa on ikään kuin pakko valita joko kotimaiset työttömät tai muut. Miksi tilanne olisi "joko-tai". Moni pitää ajatusta virheellisenä siksi että pitää johtopäätöstä vääränä. Joku toinen voi korostaa, että päättely on uskottava. Ja pitää tätä selvänä siksi että väitetty seuraus on uskottava, olisi syytöksen oltava väärä.

Ensimmäinen ja tärkein huomio on siinä että on vaikeaa nähdä miten esitetty edes on virhepäätelmä. Se on enemmänkin statement. Ei ole mitään päättelyketjua jonka lopputulos tuo olisi. Mitään esitettyä lähtökohtaa ei ole. Lopputulos on enemmän premissiä muistuttava vakaumus kuin argumentti. Ilman päättelyä ei voi edes olla virhepäätelmä.

Voidaan kuitenkin kaivaa esiin implisiittisiä ajatuksia joiden kautta päätelmä voidaan ohjata niin että väitös todellakin on johtopäätös eikä ilmassa killuva perusteeton mielipide (joka sellaisenaan on tosi tai epätosi mutta ei sisällä argumentaatiota jonka mukaan tilanne painottuisi johonkin suuntaan). Voimme nähdä että tilanne on että joku on päätellyt että on kaksi vaihtoehtoa ja toisen valitseminen on toisen hylkääminen. Siksi voidaan periaatteessa ajatella että päättelyketju olisi muotoa:

P1: A ≢ B (eksklusiivinen disjunktio, joko A tai B mutta ei molemmat)
P2: A (Valitaan A)
J: ¬B (Siis ei-B)

Päättely siis sanoo että A ja B ovat olemassaolevat vaihtoehdot joista toinen mutta vain toinen toteutuu, ja koska A valitaan niin B:stä luovutaan. Tämä on yksinkertainen disjunktiivisen syllogismin kuvaus. Päätelmä on klassista deduktiota. Ja oikeaoppinen. Premisseistä seuraa johtopäätös. Päätelmä on nimenomaan validi. Kyseessä on eliminatiivinen päättely joka voidaan tehdä logiikan kannalta ehyesti.

Ja tästä itse asiassa onkin käytännössä aina kyse väärän dikotomian kohdalla. Virhe on enemmänkin siinä että ollaan erimielisiä premisseistä. Tässä tapauksessa kiistaa on enemmänkin premissin 1 pätevyydestä ; Ne jotka luottavat premissiin 1 ajattelevat että budjetti on nollasummapeliluonteinen siksi että se on äärellinen. Ne taas jotka ajattelevat että premissi on virheellinen voivat kiinnittää huomiota siihen että on olemassa muitakin vaihtoehtoja. Esimerkiksi budjettia voitaisiin ohjata poispäin kaikesta sosiaalihuollosta esimerkiksi leikkaamalla. Tällöin voitaisiin luoda ilmapiiri jossa valtio - vaikka säästöjen nimissä - voisi leikata sekä maahanmuuttajilta että kotimaan köyhiltä ja ohjata tätä vaikka kilpailukyvyn edistämiseen niillä keinoilla että on insentiivi ryhtyä mahtavan rikkaaksi jolla on käytössään paljon suomalaista halpatyövoimaa.

Väärää dikotomiaa onkin lähestyttävä kiinnostavalla tavalla ; Voidaan esimerkiksi huomata että päättely jossa väitetään että (on niin että) joko 1+1=3 tai 1+1=5 (ja on niin, että) 1+1 ei ole ainakaan 5 (joten) 1+1=3. Virhe ei ole päätelmän rakenteessa vaan siinä että kohta "joko 1+1=3 tai 1+1=5" on epätosi premissi. Voidaankin sanoa että väärä dikotomia on sitä että niissä on virheellinen oletus jossa vastakohdat (logical contraries) olisivat ristiriidassa (logical contradictories).

Erot eivät sinänsä merkitse koska huono päättely on huonoa päättelyä. On kuitenkin syytä tiedostaa että ihminen voi päätellä huonosti monella eri tavalla. Se että joku ottaa väärän premissin ei ole tekemässä logiikkaa koskevaa päättelyvirhettä. Validissa päätelmässä premisseistä seuraa johtopäätös. Valitettavasti jos premissit ovat vääriä seuraa garbage in-garbage out-ilmiö. Joku kohteliaampi voisi korostaa että "argument is valid but unsound".

Tämä rakenne on tietenkin siitä kiinnostava, että koska väärä dilemma ei ole logiikan rakennetta koskeva argumentti, sitä vastaan on vaikeampi tarttua. Jos premisseistä ei seuraa johtopäätöstä on helppoa luoda vastaesimerkkejä jotka korostavat sitä että vaikka premissit olisivat tosia niiden kanssa ristiriidattomasti voitaisiin päätellä hyvinkin erilaisia asioita. (Tosin moni ei oikeasti ymmärrä edes tätä tasoa. Heille johtopäätöksen uskottavuus ja premissien uskottavuus tarkoittaa sitä että jälkimmäisen olisi seurattava edellisistä. Mutta en tartu tähän enempää tässä tällä kertaa.)

Kenties siksi onkin asiallista tunnistaa että päättelyvirheitä on monenlaisia. Ne voidaan laittaa luokkiin jotka ovat ovat osittain päällekäisiä mutta karkeasti ottaen "kuitenkin eri asioita". Ja synnyttää näin vaikka seuraava kolmikanta.
1: Formaaleja päättelyvirheitä (structural error/formal fallacy) joissa premisseistä ei seuraa johtopäätöstä. Esimerkiksi jos päätelmäketjussa on ristiriita, kontradiktio tai siinä on jokin non sequitur -rakenne.
2: Päättelyvirheitä jotka eivät kanna (means-end error) koska päätelmä ei saavuta perusteluvoimaa, se vetoaa mutta ei argumentoi. Jolloin se noudattaa esimerkiksi petitio principii tai ignoratio elenchi -rakennetta.
3: Päätelmä on jotenkin epäreilu (end error) jolloin argumentti voi olla ad hominem -pohjainen tai edustaa tässä tekstissä keskityttyä väärää dikotomiaa.

Väärä dikotomia -etenkin jos se ilmaistaan muodossa "false dilemma" - vaikuttaa logiikkakeskeiseltä ja on nimenä vakuuttava uhkaus. Kuitenkin kun sellaisen tekee, on ikään kuin helppoa katsoa että oma päättely on ehyttä. Ja tätä kautta voidaan huomata että kritiikki nojautuu "epäreiluuteen" tai vastaaviin jotka vaikuttavat perustaltaan enemmän eettis-maailmankuvallisilta vastustuksilta kuin tosiasialliselta kunnon kritiikiltä. (Tämä on hyvin vahvasti mukana myös "No True Scotsman" -argumenttivirheilyissä noin yleensäkin. Se kun on tavallaan "ad hominem korjauksin jotka ottavat vankkoja askelia väärän dikotomian suuntaan").

Haasteena onkin se, että premissi on virhe joten päätelmä ei kanna. Ja tämä vaatii kontekstista riippuvaa tarkastelua. Täytyy katsoa minkä informaation valossa premissit pätevät ja eivät päde. Ja tämä siirtää huomion sellaisiin kulmiin joiden kohdalla syntyy tilanne jossa voidaan oikeastaan sanoa että väärä dikotomia on argumenttivirhelistoilla osittain siksi että sitä käytetään paljon. Ja sitä on helppoa käyttää koska siitä kiinnijääminen on hyvin vaikeaa ja vaatii vastapuolelta toimia jotka vaikuttavat pelkästään maailmankuvallisilta.

Dawkins, tuo diletantti

Internetissä on huviteltu Richard Dawkinsilla. Hänen inkompetenssiaan korostetaan sanomalla "I studied biology - therefore I write books against religion and theology." Kysymys on mielenkiintoinen koska siinä viitataan asiantuntijuuteen.

Kuitenkin samalla samat ihmiset voivat kannattaa Eero Junkkaalaa joka ottaa kantaa evoluutioon. Hän on kuitenkin koulutettu teologi mutta ei biologi. Samoin monen uskovaisen tiedemiehen kohdalla korostetaan että he ovat tiedemiehiä ja uskovaisia. Ikään kuin tämä todella olisi jokin merkittävä meriitti joka tekisi uskonnosta fiksua. Eli biologin ammattitaito riittää siihen että kannattaa Jumalan olemassaoloa, mutta jos hän kiistää Jumalan olemassaolon niin sitten tämä sama ammattitaito onkin riittämätöntä.

Kysymys on erityisen mielenkiintoinen koska teistit, kuten William Lane Craig, ottavat kriittisiä kannanottoja esimerkiksi suhteellisuusteoriaan. Näitä pohdintoja pidetään kiinnostavina ja lukemisenarvoisina uskovaisten mielestä. Eli kysymys ei ole edes siitä että tiedemies saa uskoa eri alan tiedemiehiä ja ottaa heidän kantansa ikään kuin faktoina ja tosiasioina.

Ja muutenkin, teologit aivan standardinomaisesti ottavat osaa keskusteluun tieteestä. Puhuvat Esko Valtaojan kanssa fysiikasta ja niin edespäin. Eivät kieltäydy että "en voi, ei ole tutkintoa alalta". Eivätkä kristityt tässä kohtaa osoita sormella ja naura. (Eivät etenkään kreationistit joilla juristi Phillip Johnson ja matemaatikko William Dembski ovat enemmän kuin auktoriteetteja ottamaan kantaa aloihin joihin heillä ei ollut minkäänlaista tutkintoa.)

Tällöin uskovaiset nyökyttelevät teologian osuudesta tieteen kehittymisessä ja rationaalisessa älyllisessä keskustelussa myös tieteen alueella. Ja osaavat kertoa että olisi ad hominem ohittaa ihmisten käyttämät argumentit ja puhua pelkästään näiden ihmisten habituksesta, olemuksesta tai koulutuksesta.

---

Mitäs alaa opiskelikaan herra Charles Darwin?

Ateistien ärsyttävyydestä

"Niin tai mitä jos ateisteista ei pidetä siksi, että suuri osa heistä on kovaäänisiä neckbeard-läskejä, joiden vakaumus on opeteltua, militanttia ja laumasieluista?"
(Henrik Himberg)

Ateistit ärsyttävät. Tuore tutkimus toi yhden selityksen sille mistä tämä johtuu. On yksinkertaisesti huomattu, että ateistit muistuttavat ahdistavasti kuoleman lopullisuudesta, tuovat tämän vaihtoehdon ja ajattelutavan vahvemmin mieleen. Psykologisesti ajatus voidaan sitoa muihinkin havaintoihin. Esimerkiksi siihen että Intelligent Design -kreationismin miellyttävyys ja uskottavuus vaihtoehtona kasvaa jos asioiden pohtimista alustetaan kuolemisen ajatuksilla.

Olin vain hieman hämmästynyt mutta kovasti turhautunut siitä että alun lainaus oli sitten ihmisen kontribuutio. Hän ei puuttunut tutkimukseen tai sen metodologiaan. Se oli ensimmäinen kommentti asiaan. Hän myös korosti että asia ei ole mikään mielipideasia. "Ei kait tämä sopimusasia ole?"

Tämä on hyvä demonstraatio siitä että tosiasiassa ateismikeskustelussa ei todellakaan ole merkitystä sillä miten käyttäytyy. Jos käyttäytyy hyvin tai puhuu psykologiasta, saa tuonlaatuisia reaktioita. Joita ei pidetä militanttiuskovaisuutena. Toki asiaa piti täydentää lausunnolla "Minä kun olen aina ollut sitä mieltä, että ei uskontoja ja/tai uskonnollisuutta tarvitse "vastustamalla vastustaa", en jaksa lähteä sellaiseen julistavaan ateismiin taikka muiden näkemyksille naureskeluun. Uskon passiiviseen vastarintaan tässä(kin) asiassa. Kyllä minua ainakin enemmän ärsyttää nämä kaulapartaiset webwarrior-ateistit kuin itseään uskovaisina pitävät tavalliset kaduntallaajat. Nykyateismista tuntuu puuttuvan muutenkin se todellinen sisältö. Joidenkin Richard Dawkinsien ja kumppaneiden jorinoita ja populistista julistusta kuunnellessa ja katsellessa tulee mieleen lähinnä, että v*ttu mitä douchebageja nuo ovat ihmisinä."

Mielenkiintoista olikin, että kun minä sitten tulin agnostikkona ja eiateistina sotkemaan pakkaa, lähdin statementista jonka mukaan minun kokemukseni mukaan asiallisen ja uskonnottomien palstoille keskustelemaan tulevien uskovaisten määrä on nolla tai hyvin lähellä tätä. Ja kerroin että jos minulle lähettää ihmisiä testiin niin löydän heistä jonkin luonnehäiriön. Strategia on esimerkiksi Humen suosittelema. Siinä toisen käyttämä ajattelutapa otetaan käyttöön ja sitä sovelletaan samankaltaisissa tilanteissa. Jos logiikka on pätevää on yhtä tosista samantapaisista premisseistä seurattava yhtä valideja lopputuloksia.

Esille tuli oleellinen. Sen että tällaisessa tutkimusasian ohittamisen "omalla kokemuksella" ja herjatermeillä itse asiassa asetetaan vertailukohdaksi kovaääniset ateistit vs. tavalliset kädenlämpöiset uskovaiset vaikka kovaäänisten ateistien vertailukohtana pitäisi olla juuri kovaääniset uskovaiset. "Jos sinä "löydät luonnehäiriön", onko vika oikeasti siinä uskovaisessa?" Aivan samoin voidaan kysyä että jos vittuileva uskovainen löytää vihaisia ateisteja niin johtuuko se todellakin siitä että hänen maailmankuvansa sekä tulkitsevat sanottua että aktivoivat käyttäytymismalleja joihin on tiettyjä reaktiotapoja.

Lisäksi asiaa mutkisti se, että olen huomannut että on tavallaan jännittävää katsoa asiaa ulkopuolisena. Monellehan ateismi-uskonto -teema on puolten valitsemista. Minulla ei ole viitekehystä. Usein asiaa katsotaan vain sitä kautta miten ateistit kohtelevat uskovaisia ja miten uskovaiset ateisteja. Minä taas koen sen miten uskovaiset kohtelevat kiistan ulkopuolisia ja miten ateistit. Ja olen huomannut että kristitty moralisoivat ja savustavat huomattavasti tehokkaammin. Ja kun minä, aggressiivinen ja vittuileva tyyppi, olen tämän isomman suvaitsevaisuuden vuoksi ateistejen puolella tämä helposti tulkitaan siihen että ateistit ovat aggressiivisia. (Minähän tulkitsen Himbergin tyyliset asennelaukaukset kiusaamisena. Sellaisesta pahastuu ja koen tarpeeksi rangaista. Kenties kokemus ateistejen militanttiudesta tietenkin motivoi Himbergiä. Ansaitsemme toisemme "koira koiran tuntee" -hengessä.) "Se olen kuitenkin vain minä". Asiasta syyttäminen on samaa kuin selittäisi että uskovaiset haisevat pahalta vain siksi että he auttavat ja suvaitsevat juoppoja, spurguja ja muita pulsuja.

Joka kaiken kaikkiaan tarkoittaa sitä että "oma kokemus" tämänlaisissa asioissa on harvoin paskankaan arvoinen. Se kelpaa vain red herringiksi silloin kun joku tuo esille jotain omalle maailmankuvalle epämiellyttävää.

Ei oo tosikaan miten harhaisia kristittyjä maailmassa onkaan...

"Paholaisen Asianajajan" ryhmässä kohosi keskustelua homontappolakialoitteesta. Keskustelua herättä erityisesti Sami Liedes joka piti aloitteen läpikäymistä demokraattisena ratkaisuna. Mutta jolla oli kuitenkin sellainen erikoinen puolustusvaihde päällä että häntä varmasti vaivasi se että kristitty tekevät tämänlaisia aloitteita. Valitettavasti hän lähestyi asiaa enemmänkin syynä moittia ateisteja jotka eivät ymmärrä kristittyjä ja kristillisyyttä. Tarkemmassa katsomisessa näytti kuitenkin enemmän siltä että tässä hänen argumentoinnissaan oli kuitenkin enemmän kyse siitä että hänestä olisi miellyttävää jos kristityt - joihin hän identifioituu - eivät olisi sellaisia idiootteja kuin usein ovat. Ja näin Liedeksen kaunis lähtökohta päätyy rumaan lopputulokseen.

Tämä kina tiivisti tämän hetken teoriani siitä miksi ateistit ja kristityt pitävät omaa puoltaan eettisenä ja vastapuolta väehmmän. Nähdäkseni kristinuskon ja ateismin kinassa on aika pitkälle siitä että
* Kristityt näkevät asiat siten että vain Jumala voi antaa objektiivisen moraalin. Toisin sanoen ateismi ei anna metaeettistä oikeutusta moraalisiin tekoihin.
* Ateistit näkevät että tämä sama mekanismi johtaa siihen että tosiasiassa kristityt usein tekevät pahaa kutsumalla sitä hyvyydeksi ja että tämä moottori masinoi väkivaltaa.

Pinnallisesti työn alla oli No True Scotsman -argumenttivirhe.

"No true Scotsman is an informal fallacy, an ad hoc attempt to retain an unreasoned assertion. When faced with a counterexample to a universal claim ("no Scotsman would do such a thing"), rather than denying the counterexample or rejecting the original universal claim, this fallacy modifies the subject of the assertion to exclude the specific case or others like it by rhetoric, without reference to any specific objective rule ("no true Scotsman would do such a thing")."
(Wikipedia)

Sami Liedeksen mukaan teot eivät ole kristillisiä. Tämän ajatuksen takana on laaja apologeetikoiden perusteluperinne. Jossa selitetään että jos kristitty murhaa, niin tästä yksittäistapauksesta ei voida yleistää koska kyseessä ei ole tosi kristitty. Tekohan on kristinopin vastainen. Näin ollen murhaaja ei kuuluisi kristittyjen joukkoon. Tämän vuoksi Liedes viljelee "harhassa oleva kristitty" tai joka vain "esiintyy sellaisena". Valitettavan usein tämä liittyy muualla myös siihen että ateistimurhaajasta yksittäistapauksesta voi yleistää koska metaetiikka. Liedes kuvaa tätä asennetta ymmärrettävällä tavalla. Hän on pahastunut kun uskonto liitetään negatiiviseen asiaan. Ja tähän syyllinen on tietenkin paha ateisti. "Todellisuudessa tässä oli enemmän kyse teidän argumentistanne siitä, että kristityt tekevät jotain pahaa. Myönnän, että kristityt voivat tehdä pahaa, joten en ensinkään näe, mitä urputatte. Jos kyse ei ole tai ei mahdollisesti ole kristitystä, tämä on kuitenkin täysin validi ja pätevä argumentti eikä NTS."

Jos tähän vetää "No True Scotsman" -puolustuksen, Liedeksellä on asiaa "Tarkkasilmäinen kuitenkin huomaisi, ettei sitä voi soveltaa tähän, vaan se muistuttaa tilannetta lähinnä pinnallisesti. Suosittelisin tutustumaan tarkemmin siihen, mistä No True Scotchmanissa on kysymys, ettet väärinkäyttäisi sitä uudestaan yhtä nolosti ja tekisi siten itse argumentointivirhettä." Sillä hänellä on tarkat määritelmät "Kristitty on ihminen, joka uskoo tiettyihin asioihin ja pyrkii elämään näiden uskomusten mukaisesti." ja "Harhassa oleva kristitty on sellainen ihminen, joka on riittävän oikeaoppinen ollakseen kristitty, mutta jolla on jotain räikeästi mainstream-kristillisyyden ei-ydinalueen kanssa ristiriitaisia (tai ainakin mainstream-kristillisyyden vastaisia) näkemyksiä tai toimintatapoja. Nähdäkseni esimerkiksi kristitty rasisti (modernissa maailmassa) olisi tällainen, samaten kristitty palkkamurhaaja. Tai kristitty mafioso, joita uskoakseni Sisiliassa on paljon. Nämä ovat edelleen kristittyjä, mutta heidän elämäntapansa on selvästi kristinuskon vastainen." ... "Mainstream-kristillisyys selvästi kuitenkin tuomitsee tällaiset elämäntavat. Nähdäkseni esimerkkien listaan voidaan lisätä myös sellaiset tavanomaisemmat esimerkit kuten avosuhteessa elävä kristitty tai aktiivisesti homoseksuaalisuutta harjoittava (ja toimintaansa katumaton) kristitty." Liedes selittää "En myöskään ymmärrä, mikä ongelma sinulla on sen väitteen kanssa, että mikäli kyseessä on kristitty, se on harhassa. Sitä paitsi minähän en ole edes sulkenut pois sitä mahdollisuutta, että he olisivat kristittyjä. Mutta vaikka suoraan väittäisin, että he eivät ole kristittyjä, kyseessä ei selvästi siltikään olisi No True Scotchman."

Otan tämän esiin siksi että jollain tavalla argumentti itse asiassa toimii. Siis siihen asti kunnes ei.

Ei oikea skotti -argumentin kohdalla Liedeksen ongelma on siinä että hänen ratkaisunsa on hyvin spesifi. Se nojaa moneen hyvin maailmankuvalliseen ja mielipiteenvaraiseen premissiin siitä mitä tarkoittaa olla kristitty.

Ja jos on erimielinen suunnilleen yhtään mistään niin tosi skotti palaa. Ja erimielisyys niiden kanssa on helppoa. Sosiologiassa esimerkiksi kristitty on se joka itseään kutsuu kristityksi ja kuuluu kristityksi liittyviin instituutioihin. Ja kristillisyyttä tässä kulmassa on se mitä kristityt tavallista useammin tekevät. Yliedustukset suhteessa muuhun kulttuuriin kertoo ideologisista kytköksistä toiminnan tasolla. Liedeksen ajama teologinen korrektius on vähän kuin poliittista korrektiutta, voidaan nähdä jopa valehteluna ja hämäyksenä sen sijaan että se paljastaisi jonkin syvän ja väistämättömän Totuuden. Tässä valossa suhtaudun myös Liedeksen retorisiin kysymyksiin, jotka olivat jonkinlaisia statementeja. Ja mitä ilmeisemmin vaihtoehdon torjuminen ns. horse laugh -asenteella argumentin sijaan. "Olisiko sinun vaihtoehtosi se, että kristitty on jokainen, joka sanoo olevansa sellainen? Miksi tämä lähestymistapa olisi yhtään rehellisempi?" Kysymys on, mutta se ei ole retorinen.

Tässä mielessä Liedeksen ratkaisu on sellainen että sitä voisi verrata hieman huvittavaan tositilanteeseen. (Josta olen blogannut aikaisemmin.) Kun antiikin kreikassa keskusteltiin ihmisen määritelmästä, päädyttiin karvattomaan kaksijalkaiseen. Diogenes toi esille kynityn kanan ja sanoi että siinä on meille ihminen. Sami Liedeksen ratkaisu olisi jotakuinkin se, että tässä viitekehyksessä hän haluaisi murhata jonkun, joten hän ensin nyppii kohteelta kynnet pois. Tämä on pahoinpitely. Sen jälkeen kyseessä ei ole ihminen. Joten sen voi tappaa ilman että kyseessä on surma. Tämän jälkeen hän puolustaisi itseään oikeudessa uljaasti siitä että hän haluaa tuomion vain pahoinpitelystä. Tilanne on jollain hyvin erikoisella tavalla loogisesti koherentti. And that's it. Ei sillä kovin pitkälle ponnisteta.

Tarkemmin:

Jos aiheena on "No True Scotsman" puhutaan aivan oikeasti määritelmistä.
1: Se on argumenttivirhe samasta syystä kuin ad hoc. Eli sen soveltaminen johtaa lopulta siihen että sitä voi käyttää mihin tahansa. Ad hoc tarjoaa loogisen mahdollisuuden ja vaihtoehdon, mutta tämä vaihtoehto ei ole selitysvoimainen. Ja tätä kikkaa voi käyttää kaikkeen. (Ad hoc on ; "Sinä olet kaunainen. - En tunne olevani. - Se onkin salattu alitajuinen kauna.". Ja NTS "Kukaan skotti ei käytä alushousuja - Angus kyllä pitää naisten pikkareita - no, hän ei olekaan todellinen skotti.")
2: Toisaalta joskus No True Scotsman -virhettä ei tapahdu vaikka siltä näyttääkin. Tällöin kyseessä on jokin jonka kriteeriattribuutit tai luonto on muutoin määritelty, tunnettu ja rajattu tavalla jossa voidaan nähdä että esimerkki ei todella kuulu joukkoon. Tämä vaatii kykyä määritellä asia. (Angus onkin sitten oikeasti tummaihoisen afrikkalaisen Suomeen maahanmuuttaneen kovan MacGyver -fanin antama nimi. Ei ole skotti hän. Ei kansalaisuuden eikä etnisyyden eikä alkuperänsä kautta.)

Näin ollen jos kristityt ajavat tappoaloitteita, kysymys ei ole mitenkään väistämättä siitä että kristityt eivät oppinsa mukaan saa tappaa tai että kristillisyys, etenkin tiettyjen suuntausten kristillisyys, ei lietsoisi tätä ongelmaa. Sillä voihan todellakin olla että "Harhassa oleva kristitty on myös tosi kristitty. Kristinuskon luonteeseen kuuluu hyvin keskeisesti käsitys ihmisen, ja myös jokaisen kristityn, syntisyydestä." Kuten Sami Liedes onkin sanonut kun ihmisiä on rajattu jyviin ja pakanoihin. Jos näin on, on hyvin vaikeaa keksiä miten syytös olisi viallinen. "Yksikään kristitty ei kannata murhaamista" päätyy helppoon siilipuolustukseen.

Tällöin Liedeksen soveltama puolustus on ontto syytös. Vaihtoehto määrätään naurettavaksi a priorisesti tavoilla joita ei voida jakaa ja selittää. Jos tämä sallitaan päädytään juuri siihen miksi No True Scotsman on argumenttivirhelistassa. Vakaumus siitä että sydämessään tietää mitä kristitty tekee ja ei tee muuttuu argumentinkorvikkeeksi. Toki ymmärrän että nykyään monelle mielipiteenvapaus on jotain joka muuttaa kaiken perustelluksi ja järkeväksi vain siksi että sen saa sanoa ääneen. Liedes kykenee tässä tilanteessa sanomaan ainoastaan todellisen helmen, sokerin argumentaation pohjalta "Miksi minun pitäisi pystyä määrittelemään selvästi "kristittyyden" rajat? Onko kiellettyä myös sanoa ihmistä pitkäksi, jos en osaa sanoa tarkalleen, missä kulkee pitkän ihmisen raja? Voidaan tähän ottaa hengellinenkin näkökulma (josta osa kristityistä on kyllä kanssani eri mieltä): Kristityt ovat ne ihmiset, jotka ovat riittävän oikeaoppisia, että he pelastuvat. Mutta sitä on vähän vaikea observoida." Tämä määrittelyongelma räjäyttää asiat sosiologisen määritelmän puolelle. Jos kristinusko ei ole observoitavissa, kun taas sosiologinen määritelmä on, niin siinä tapauksessa käyttökelpoinen ja keskustelussa sovellettava käsite on melkoisen vahvoilla. Liedes yrittää puolustautua yhtäälle. Ja tämä vaatii puolustautumista joka sitten iskee tämänlaisen takaoven auki toisaalta. Liedeksen argumentti vaatii kuitenkin molemmat premissit. Sen että kristinusko määritellään kuin hän haluaa. Ja että rinnastus on väärä koska tämänlainen ei osu kristillisyyden määritteisiin.

Sillä kaikesta huolimatta puolustuksessa on muutama melkoisen vakava perusongelma;
1: "Harhassa oleva", mutta kuitenkin kristitty, vaikuttaa kovasti kristityltä, joka on kristitty, vaan ei kuitenkaan "tosi" kristitty. Voidaksemme sanoa että tekijä on kristitty meidän täytyy tietää että hän on kristitty. Voidaksemme sanoa että No True Scotsman on väärässä, täytyisi kuitenkin kyetä tekemään sama. Eli selittää että kyseessä ei todellakaan ole kristitty vaan todella jokin joka on kristillisyyden kriteeriattribuuttejen ulkopuolella. Muutenkin kuin viittaamalla syviin tunteisiinsa ja siihen miten pahastuttavaa on jos asia olisikin tosi.
2: Puolustuksessa on itse asiassa moving the goalpostsin henkeä. Määritelmää muutetaan tilanteen mukaan. Milloin kristinuskon sisältö on ja ei ole ilmiselvästi jotakin. Liedes ei selvästikään itse kykene määrittelemään rajaa, jonka jälkeen ollaan poistuttu "kristittyyden" olemuksesta. Tämä täytyy kuitenkin olla jotta voidaan tunnistaa "harhautuneet kristityt" "tosi kristityistä". Ja tämän linjan on pidettävä jotta pahaa tekevät kristityt eivät purkaudu argumenttirakenteiden välistä kohti tulevaisuutta jossa arvokeskustelussa nousevat teemat eivät olekaan mitään "militantismia" vaan rationaalisesti perusteltu ideologia-analyysi. Loukkaava totuus on totuus - ei ad hominem.
3: Liedes nojaa argumentissaan kohtiin joiden kanssa erimielisyys on helppoa ja joka romuttaa puolustuksen varsin helposti. Näin ollen argumentti on ehyt mutta maailmankuvallinen. Näin ollen syytöksen kanssa erimielisyys on helppoa.
   3.1: Valitettaavasti tämä menee kuitenkin vielä astetta pahemmaksi. Sillä siinä on ad hocin luonnetta. Ja ad hoc -argumenttien perusongelma on siinä että niistä ei pidetä, mutta usein niitä joudutaan käyttämään. Imre Lakatos on itse asiassa selittänyt että teorioita ei oikeasti falsifioida. Sen sijaan tutkimusohjelmien tekijät korjaavat teoriaansa ongelmilta. Ja ad hoc -rakennelmien kasautuminen on se joka romauttaa tutkimusohjelman käyttökelpoisuuden. Ja näin ollen teoria ei kaadu ristiriitoihinsa vaan siihen että se on korjattu sellaiseen muotoon että ristiriidat voidaan aina selittää parhain päin. Jonka jälkeen teorialla ei ole ennustusvoimaa eikä selitysvoimaa. Sami Liedes kohtaa tämän krusiaalin ongelman viimeistään sanoessaan "vaikea observoida".
   3.2: Itse asiassa näyttää siltä että Liedes puolustaa kahta sellaista käsitettä joiden puolustaminen samanaikaisesti on vaikeaa. Kun hän puolustaa yhtä, syntyy takaportteja jotka iskevät toiseen. Näin ollen on hyvin vaikeaa puolustaa molempia käsitteitä samanaikaisesti. Ja ollakseen validi argumentatiivinen puolustus juuri tämä olisi tehtävä.

Loppukaneetti.

Kaikesta huolimatta on aina miellyttävää kuulla kristityistä joiden mielestä esimerkiksi minunkaltaisteni tappamiseni olisi jotenkin eikristillistä. Se kertoo heidän asenteistaan. Se mikä minut lietsoi tähän blogaukseen ei ole tämä asenne. Kyseessä on se miten se kohdistuu.

Olen itse asiassa varsin ärsyyntynyt siitä että minkälaista arvojen degeneraatiota on sekä siinä että tälläinen lakiehdotus ensin tehdään. (Tavoite objektiiviseen moraaliin johtaa epämoraaliseen tekoon.) ja sitten tästä ehdotuksen vaarallisten puolten esilletuomisesta ja tiedotuksesta nostetaan syytös viestinviejää kohtaan. (Moraalinen pahastumisentunne ei kohdistu lakialoitteeseen vaan siihen joka moittii tätä lakialoitetta.) Itse näen että näissä strategioissa on vain aste-ero. Toki jossain mielessä hyvin suuri aste-ero. Mutta aste-ero, eikä jonkin muunlainen ero. Kuten vaikka ihan oikea ero jossa ollaan ihan eri kategorioissa.

Minä en pidä siitä että ihmiset usein pesevät käsiään sen sijaan että korjaisivat ongelmia. Ihmisten ei pitäisi ottaa itseensä, vaan opikseen. Siksi ei ole järkevää siirtää keskustelua siihen ovatko kaikenlaiset puuhailijat oikeita kristittyjä vai harhautuneita kristittyjä. Sen sijaan on kysyttävä että mikä kristillisessä ideologiassa on sen luonteista ja vaikeaa että siihen identifioista löytyy vakaa joukko joka harhautuu säännönmukaisesti, tietyillä tavoilla ja huomattavan usein.

Yleisesti ottaen katsonkin että jos kyse on jonkun toisen ihmisen ideologiasta, ihmiset innolla hyökkäävät sitä vastaan. Mutta jos kyseessä on oma ideologia, nousee into pelkästään pestä käsiä asiasta. (Toki tämä on vain nyrkkisääntö, No True Scotsmanin sovellusrajojen sisällä. Mikä kerronnalliselta rakenteeltaan sulkeekin koko tämän blogaukseni ... johonkin.)