Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin. Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.

Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä. Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.

Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria. On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.

Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin. Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.

Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.

Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.

Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.

Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi

Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.

Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa. Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.

Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.

Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.

Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.

Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan. Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.

Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.

Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.

Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.

Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.

"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.

Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.

Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.

Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.

Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää. Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.

Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.

Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.

---

Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon” 
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"” 
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia” 

Normalisoidaanhan kannibalismiakin

Netissä kiertää kuva jossa on afrikkalainen lapsi jonka molemmat kädet on amputoitu. Kuvatekstinä on ”afrikkalaisella ei mene sormi suuhun”. Tämä on materiaalia joka on tavallaan hauskaa, mutta sellaisella tavalla jota ei tavallaan halua jakaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa. Tämänlaiset mustan huumorin jutut ovat sosiaalisesti vaikeita. Ja nimenomaan sellaisella tavalla että niihin ei oikein osaa suhtautua. Usein ihmiset osaavat selkeästi loukkaantua tai pitää jotain tiettyä vitsiä harmittomana. Mutta mainitsemani vitsi on selvästi monille vaikeasti tulkittavissa.

Ja onkin syytä kysyä miksi. Koska kuulin että huumorin analysoiminen olisi jotenkin mystistä, jotain jota ei voi tehdä koska huumori pakenee kaikkia määritelmiä, olin erimielinen. Päätinkin perustaa huumorilaboratorion. Ja koska kuulin että huumorin selittäminen on kuin sammakon dissektoimista, päätinkin tehdä juuri tämän. Dissekotoituani todella todella monta sammakkoa, joista osat ovat putkahtaneet erilaisten ihmsiten suista, päädyin esittelemään löydöksiäni tähän.

Ja tässä voidaan aloittaa huumorista joka herättää pahastumista.

Jos mietitään sellaisia vitsejä kuin ”Minne Amelie Ernhart katosi – toivottavasti keittiöön jonne nainen kuuluukin” on kyseessä selkeästi loukkaava vitsi. Tämänlaisten lausumisia vastaan nouseekin kiukkua. Tämänlaisten vitsien kertomista halutaan usein vastustaa. Ja tässä käytetään argumentteja.

Yleisimmät kritiikit tälle huumorille ovat se, että;
1: Tämänlainen on haitallista siksi että vitsi samanaikaisesti esittää avoimesti hostiilin ja ennakkoluuloisen viestin mutta se lähettää sen mukanaan implisiittinen viesti jonka mukaan sitä ei saa laskea hostiiliksi ja ennakkoluuloiseksi koska se ei merkitse mitään koska se on vain vitsi.
2: Vitsit, vaikka niihin ei uskottaisikaan, toistavat normalisoivat vitsin takana olevia asenteita ja sosiaalisia rakenteita. Selvästi tämä toimiikin melko vahvasti. Psykologian puolella puhutaan halventavasta huumorista (disparagement humor) jossa itse asiassa aika vahvasti uskotaan olevan perää. Selvää on ainakin että tämä on keino kritiikki-immunisoida sanomaa. Sillä jos vitsistä loukkaantuu niin jutun kertoja ei argumentoi miten hän ei ole ennakkoluuloinen vaan selittää että kriitikoiden tulisi ”hankkia huumorintaju” ja ”lopettaa olemasta niin herkkähipiäinen”. Toisaalta vaikka asiaan ei uskoisikaan, niiden sanominen toistuvasti ääneen muuttaa mielipiteitä niiden mukaisiksi joten periaatteessa tämä voi todellakin normalisoida

Tämä kaikki voidaan yhdistää vahvasti Thomas Hobbesin "Leviatanissa" olevaan teoriaan huumorista. Hobbesin mukaan huumorin tehtävänä on osoittaa ylivaltaa. Ja näiden vitsien rakenne ei todellakaan toimi siten että asiaan ei uskottaisi. Esimerkiksi Amelie Ernhart -vitsini toimii vain jos elää maailmassa jossa naisten tasa-arvoasiat otetaan vakavasti totena. Mutta niitä ei pidetä kahlitsevina. Tällöin vitsi kuvaa ihmisen mielipidettä eikä se tavallaan enää olekaan oikeutus kiertää asia.

Käytämme kulttuurissamme huumorin kaapuun verhoutumista aivan liian usein ikään kuin se, että sanoisi vitsi vitsi tarkoittaisi että ei tarkoita mitä sanoo. Kuitenkin vitsit ovat usein nimenomaan sitä että joku muotoilee liioittelevasti jotain joka on rehellisesti hänen oma mielipiteensä. Ja tämä vitsi menee läpi vain siksi että joku toinen uskoo tähän vitsiin. ; Disparagement humouria on käytetty paljon propagandassa ja täytyy muistaa, että esimerkiksi natsien valtakunnassa juutalaisten vainoja alkulämmiteltiin nimenomaan pilakuvilla, joissa juutalaisia esitettiin juuri niin vastenmielisinä kuin natsit heidät näkivät. Vaikka ne olivat teknisesti ottaen tunnistettavissa muodoltaan varsin perinteiseksi huumoriksi. ”Vitsi vitsi”ei ole sama kuin ”ei ole totta”. Ja jokainen joka rakentaa näiden välille yhteyttä tekee kikkailuja joka ei sellaisenaan ole loogisesti tai rationaalisesti perusteltavissa.

Tässä mielessä olisi syytä tuntea ironia ja sarkasmi. Ja niiden välinen ero. Samoin täytyy muistaa, että satiiri, ollakseen satiiria on jotain jossa täytyy olla kohde ja pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu ja mitä siitä halutaan sanoa. Aina kun joku sanoo ”vitsi, vitsi” täytyisi avata myös sitä mitä tällä vitsillä on sitten ajanut takaa. Ei ole mitään motiivien väärinymmärrystä jos oikeita motiiveja ei voida esilletuoda. Olkiukottamisen todistaminen vaatii kritiikin oikein kuvaamisen sekä alkuperäiseen vitsiin sopivan erilaisen tulkintaviitekehyksen esilletuomisen ja sen miten nämä kaksi ovat aivan eri asiaa. Napoleonin Komplekseissa on tästä mainio esimerkki; Hän rinnastaa Swiftin kannibalistisen ”Vaatimattoman ehdotuksen” ja Halla-ahon sotilasjunttaheiton. Ja näyttää että vaikka Swiftillä oli itse asiassa törkeämpi aihe kuin Halla-aholla niin se oli selvästi muotoilultaan että etiikaltaan ylivertaista huumoria.

Mikä ei siis tarkoita sitä, että tässä ajettaisiin sensuuria ja poliittista korrektiutta. Sen sijaan rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Ja tästä päästään siihen ongelmaan että tässä yllä käytettyä huumorimallia ja siihen liittyviä onglemia käytetään usein nimenomaan siihen että kielletään eri aiheita. Ja tässä ilmapiirissä esimerkiksi Swiftin ”Vaatimaton ehdotus” muuttuisi joksikin joka normalisoi kannibalismia enemmän kuin mikään Leppävaaran alkon houkutteleva tarjous jostain kivasta Chiantista. *tstststststs*

Hobbesin kuvaama huumori ei kuitenkaan ole kaikki huumori. On tavallaan virhe kuvitella että olisi vain yksi huumoriteoria. Ja tässä yhteydessä on pakko ottaa iso nimeltämainitsematon esille. McGraw ja Warren ovat tulleet tunnetuiksi Benign violation -huumoriteoriastaan. He tutkivat paljon asioita jotka ovat hauskoja. Ja he huomasivat että suuri osa hauskoista asioista vaatii sen, että vitsi rakennetaan sellaisella tavalla, että siinä on samanaikaisesti jonkinlainen rikkomus ynnä se että se on jotenkin harmiton.

Siksi perinteisessä slapstickissa liukastutaan banaaninkuoreen ja kaatuu persielleen tai mahdollisesti suttaa itsensä. Jos tyyppi vain kävelee, se ei sellaisenaa ole hauskaa. Mutta jos tyyppi kaatuu ja kuolee, se ei ole hauskaa, koska se ei ole harmitonta. Tässä yhteydessä rike voi olla mikä tahansa rike. Looginen, moraalinen ja muuta vastaavaa. Usein moraaliset rikkeet aiheuttavat närkästystä, mutta jos se kontekstoidaan oikein johonkin harmittomaan, tämä närkästys muuttuu hauskaksi.

Tässä yhteydessä voitaisiin rakentaa vitsejä jotka koskevat myös sorrettuja vähemmistöjä, mutta tavalla jotka vaativat myötätuntoa. Jos esimerkiksi kerrotaan vitsi, jossa kysytään ”Monta poliisia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu – ”He eivät vaihda lamppua. He vain hakkaavat tummuuden.”” Joka itse asiassa on sellainen vitsi että se närkästyttää kahdenlaisia tyyppejä
1: Moraalisesti yksioikoisia tyyppejä jotka eivät erota poliittista epäkorrektiutta ja moraalittomuutta. Ja joista rodullinen poliisiväkivalta on kielletty aihe.
2: Tyyppejä jotka eivät erota poliittisesta korrektiudesta kuin sen vapausaspektin. Eivätkä siksi erota poliittista epäkorrektiutta moraalittomuudesa. Heistä tummien hakkaaminen ei ole oikea ongelma lainkaan ja joista on väärin lietsoa tämänlaisia harhaluuloja koska jos poliisit hakkaavat tummia niin se johtuu tummista. Sen sijaan tavallinen ihminen joka suhtautuu negatiivisesti rodulliseen väkivaltaan pitää tätä hauskana koska siinä tummien hakkaaminen kohdistuu absurdisti johonkin joka ei vahingoitu pamputuksesta. Tai sitten he pitävät tätä ymmärrettävästi huonona vitsinä koska se ei ole kovinkaan luova.

Tämä vaatii tietenkin sitä, että vitsissä on pointti. Siksi vitsissä täytyy olla jonkinlainen set-up, jossa vitsin kertoja ohjaa katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan. Ja punchline joka sitten luo jännitteen joka rikkoo sääntöjä joihin ihmiset on viety.

Eli;

Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen mukamas nokkelaa huumoriaan tajua. Kuitenkin täytyy kysyä; Onko väärinymmärryksen takana se, että vitsiä ei ole rakennettu oikein.

Puuttuuko siitä set-up tai punchline. Onko se itse asiassa rakenteeltaan huumoriksi tunnistettavaa? Ja sitten se vaoikein. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos suvakkifeministejä raiskattaisiin ja hän puolustautuu että ”tää oli sellainen humoristinen heitto” niin mitä se merkitsee? Sitä että raiskaus ei olisi jotenkin oikeudenmukainen ironinen kohtalon kosto? Sitä että on? Sitä että ei oikeasti olisi iloinen vaan surullinen raiskauksesta? Tämänlainen epäselvyys, tilanteen hämärrys ja pointin puute tekee vitsistä satiirina surkeaa. Asiaa pahentaa se, että joskus ”Kännissä ja läpällä” onkin tullut sanottua oma mielipide ilman että siinä on mitään vitsiksi tunnistettavaa kontekstia tai tilannetta.

Miksi huumoriin verhoutuminen olisi puolustautumista? Moni stand-up koomikko joka on erityisen poliittisesti epäkorrekti on nimenomaan ansiokkaasti väistänyt tätä huumorin taakse menemistä. Sen sijaan he ovat esittäneet sen avoimesti rehellisenä. Esimerkiksi Monty Pythonin ”Brianin elämä” oli selkeästi huumoria ja sarkastinen. Ja juuri siksi siitä olikin debattia. Pappishenkilöt asettuivat kritisoimaan elokuvaa vahvasti. Ja Monty Pythonit olivat esimerkiksi debattiohjelmissa tämän vuoksi. John Cleese esimerkiksi korosti miten ristiinnaulitsemiskohtauksessa ei ole kyse siitä että nauretaan ristiinnaulitsemiselle vaan siinä on kyse suhtautumisesta kuolemaan. Koska tällä kohtauksella oli pointti. Myöskään sandaali-kalebassikohtauksessa ei kierretä että ”se on vaan vitsi” koska selvästi siinä isketään kriittisesti ja aika terävästi uskontojenharjoittajien käytöstä kohtaan. Ja tämä pointti ja rehellisyys oli juuri se joka teki poliittisesta epäkorrektiudesta tärkeää; Huumori ei ollut keino siistiä itseä kritiikiltä vaan nimenomaan keino siihen että voitiin sanoa oma mielipide ja tuoda se rehellisesti ja avoimesti esiin. Tämä tosin vaatii vastuunkantokulman joka näkyy siinä että joutuu reagoimaan ties keiden idioottipiispojen avautumisiin. Poliittinen epäkorrektius toimiikin juuri siten että rohkea ihminen avaa suunsa asioihin ja uskaltaa seisoa niiden takana vaikka jotkut idiootit saavatkin raivoreaktioita. Eikä mene ”vitsi, vitsi” -tasoisen käsienheiluttelun taakse piiloon. Kertoo mikä oli vitsin pointti ja miksi sen teki ja miten seisoo vitsin sanoman takana.

Vitsiä ei saakaan ohittaa. Vitsit ovat tärkeitä. Vitsit voivat olla rehellisiä ja avoimia. Ja oikeasti rohkeaa ei ole heittää asioita ja sitten olla seisomatta niiden takana. Tai puhtaasti uhriutua. Sanotun takana kannattaa seisoa – etenkin jos vastapuoli vainoaa ja asiasi on oikea. Koska tällöin strategia on poliittisesti menestyksekkäämpi. Ja vaikka ei olisikaan niin olet itse eettisesti korkealaatuisempi kuin sellainen joka ohittaa vastuunkantoa mitätöimällä vitsejä. Joka on ongelma koska tässä helposti vähätellään narreja ja narreista saatavaa viisautta. Jolla on arvo.

Siksi tulee miettiä että onko vitsissä vitsirakenne. Jos ei, se on vain mielipide. Jos se on vitsi niin pitää katsoa onko se rakenteeltaan hyväntahtoinen, eli luoko se kauhistettavalle asialle jotenkin harmittoman kontekstin. Kuten huoneen tummuuden pieksemisessä. Ja jos se on ilkeämielinen niin onko se jotain jonka takana uskalletaan seistä. Seistä kuten minä seison sellaisten halventavien vitsien takana kuin ”Kreationistit ovat sitä mieltä että he eivät ole kehittyneet apinoista. Ja niin muuten olen minäkin”. Siinä vitsirakenne tulee kehitys -sanalla leikkimisestä. Vitsi on selvästi asenteellinen eikä perustu mihinkään hyväntahtoiseen tai vaarattomaan kontekstiin. Mutta siinä rehellisesti hyökätään kohdetta vastaan ilman että pelkurimaisesti selitetään että ”se on vaan vitsi, kreationisti voisi hankkia paremman huumorintajun ja pyytää enemmän ja uusia keinoja joilla halveksun häntä ja kaikkea mitä hän pitää tärkeänä”. Sen sijaan sanon että tällä vitsillä on pointti. Ja kohde. Joka myös ymmärrettävästi minusta ansaitsee tämän pointin.

Mitä tämä tekee sille alun afrikkalaisvitsille?

Nähdäkseni paljonkin. Siinä on selkeä vitsirakenne. Sanaleikki joka viritetään. Kuva tuo tiettyjä mielleyhtymiä. Samoin kuin se, että meillä on sanonta sormien suuhun menemisestä. Näiden välille tulee ristiriita ja jännite joka tekee jutusta tunnistettavasti huumoria. Toisaalta kuva on siitä hankala että siinä on todellisen maailman todellinen ongelma. Ja joku voisi pitää aihetta liian provokatiivisena. Mutta kuitenkin itse viesti on tavallaan voimauttava. Siinä ei pidetäkään afrikkalaista jotenkin heikkona ja typeränä tai jonain joka olisi ansainnut tilanteensa. Itse asiassa lause sormien suuhun menemättömyydestä voi olla jopa voimauttava. Näkisin että aihe on poliittisesti epäkorrekti aihevalintansa kautta. Mutta se ei ole moraalisesti ala-arvoinen, rasistinen tai rasismia normalisoiva. Sen sijaan jos se tekee jotain, niin inhimiliistää todellisen maailman todellista ongelmaa. Toki ihmiset ymmärrettävästi pelkäävät idioottien raivoreaktioita eivätkä siksi jaa tämänlaista materiaalia. Mutta minusta tuo oli varsin mainio vitsi.

Vitsistä saisi kenties vähemmän provokatiivisen jos sen kontekstoisi vaikka käsityöopettajakontekstiin. Ainakin itselläni oli yksi puukäsityönopettaja jolta puuttui sormia. Ne tosin saattoivat päätyä jonkun suuhun härkäpapujen ja kivan chiantin kanssa. *tststststs*

---

Viitteet:
Psychology Today/Shawn Burn, ”If You Laugh Does It Mean You’re Prejudiced?”
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651)
Napoleonin Kompleksit, ”Vaatimaton ehdotus” 
TEDxBoulder, ”What makes things funny”
McGraw & Warren, "Benign Violations" (2010)
TEDxUniversityofNevada, ”More than Funny” 
”Friday Night, Saturday Morning”, ”Monty Python's Life of Brian” 

Pride ja "luonnontila"

Yhteiskuntasopimus ja luonnon tila ovat hyvin yleisiä käsitteitä yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa. Tämä on esimerkiksi John Locken kannattama ajatus jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskuntasopimusetiikkaa kutsutaan myös kontraktarismiksi. Tässä yhteydessä käsitteellä yhteiskunta tarkoitetaan valtiota.

Yhteiskuntateoreetikoilla tätä kontrastoitiin usein villiin luonnontilaan. Mainittava on ainakin Thomas Hobbesin näkemys jossa yhteiskuntasopimusta täydennettiin ajatuksella tilasta jossa ajatellaan yhteiskuntaa jossa ei ole minkäänlaisia sopimuksia eikä niiden mukaista käyttäytymistä. Tätä luonnontilaa kuvasi kaikkien taistelu kaikkia vastaan. Hobbes korosti ajatusta jossa luonnontilassa kuka tahansa voi periaatteessa halutessaan tappaa kenet tahansa.

Hobbesmaisia kannatti tässä absoluuttista valtaa hallitsijoille. Hänen kohdallaan tämä tarkoitti käytännössä kuninkaanvaltaa, jossa sen jälkeen kun valta oli annettu ja kansalaiset olivat päättäneet että kuningas oli hyvä, oli tämän jälkeen velvollinen tottelemaan. Samalla tavalla on selvää että yhteiskuntasopimus on aina ajatus siitä että on jonkinlainen erityinen hallitus jonka alaisuuteen ihmisten olisi alistuttava.

Moni on moittinut Hobbesin ajatusta luonnontilasta. Esimerkiksi Hegel näki niiden taustan kehäpäätelmäisenä. Nykyään ajatuksena on usein korostaa että tälläistä luonnontilaa ei tosiasiassa ole koskaan ollut. Ihmiset ovat aina olleet ”sosiaalisia eläimiä”. Tässä mielessä mielikuvia voidaan viedä vaikkapa ajatuksiin eläimien sosiaalisuudesta, aina jonnekin bonobojen elintapoihin asti. On kuitenkin hyvä miettiä luonnontilaa ajatuskokeena, kontrastina sille miten yhteiskuntasopimuksen merkitys muuttaa asioita.

Philosophy Tubessa käsiteltiin John Locken ajatusta yhteiskuntasopimuksesta ja luonnontilasta osana Locken omaa elämää ja politiikantekoa. Siinä korostettiin sitä, miten Locken ajatus luonnontilasta ei ollut pelkästään tapa oikeuttaa utopistinen ajatus ihanteellisesta yhteiskuntasopimuksesta. Jokin dystooppinen kertomus jostain kuvitteellisesta meneisyydestä. Siinä korostettiin sitä miten John Locke viittasi yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan luonnontilana. Ja tälle nähtiin konkreettisia kohteita, ei jossain menneisyydessä vaan sen ajan maailmassa. Erityisesti Amerikan Yhdysvalloissa. Locke paitsi kuvasi aikansa asenteita että hyötyi taloudellisesti asenteista jotka nojasivat näille hänen kuvaamilleen asenteille.

Tässä korostui se, että haluttiin ajatella että Amerikan mantereen alkuasukkaat eivät omistaneet maata tai käyttäneet sitä. Tätä korosti nomadinen elämäntapa ja se että sopimuksia oli harjoitettu suullisesti tai taistelemalla rajaoikeuksista muiden heimojen kanssa. ; Alkuasukkaat nähtiin ei-kulttuurisina komplekseina, yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan. Heidän ikään kuin ajateltiin olevan luonnontilassa ja tätä kautta heidän asumiinsa alueisiin ei ollut omistusoikeutta eikä niitä käytetty.

Tässä korostui se, että alueen omistus annettiin alkuasukkaille jos he olisivat esittäneet länsimaisen kulttuurin tapaperinteeseen sidotun juridisen paperisopimuksen allekirjoituksineen. Muu oli sopimuksen puutetta. Toisenlainen maankäyttö ja elintapa nähtiin sopimuksen puutteeksi.

Voidaankin nähdä että tosiasiassa nämä ajatukset siitä että tiloja kuvataan ei-kulttuuriksi ovat kuvaavia; Nykyaikana ei pidettäisi paradoksaalisena puhua intiaanikulttuurista. Luonnontilateorian mukaan näin kuitenkin pitäisi olla. Voidaan toki ajatella että jokin tila voisi olla nihilismiä ja luonnontilaa jossa taistellaan toista vastaan ja muuta vastaavaa. Mutta selvää on kuitenkin että kun sormi osoitti näissä tilanteissa näihin tiettyihin kohteisiin niin nämä kohteet eivät vastanneet tätä määritelmää. Pikemminkin on niin että se, että yhteiskuntasopimusta ja pakanoiden sivistämistä korostavissa asenteissa oli mukana sitä että he olivat sokeita. Se, että he eivät nähneet jossain omistusoikeutta ei tarkoittanut omistusoikeuden puutetta vaan sokeutta. (Tämä on toki eritettävä siitä että olivatko kulttuurit julmia ja pahoja ja muita vastaavia kulttuureita. Intiaanikulttuureissa oli taatusti halveksuttavia ja rumia piirteitä joiden kritisoiminen on vapaan ja hyvän miehen velvollisuus. Mutta tämä ei ole samaa kuin näiden kulttuurien kutsuminen ei-kulttuuriksi ja nihilismiksi.)

Tämä peli meni siten että Locke ja muut saivat määritellä molempien osapuolten puolesta yhteiskunnan ja sopimuksen. Ja näiden rajojen ulkopuolella ei ollut yhteiskuntaa eikä sopimista. Joka oli sitten se luonnontila.

Eikä tämä asenne ole muuttunut. Sitä löytää tänäkin päivänä. Itse asiassa sitä löytyy Suomesta. Kun mietitään vaikka Pride -viikkoja on moniin liikkeisiin ilmestynyt sateenkaaritarroja. Nämä pahastuttavat useita kristittyjä. Samoja kristittyjä jotka eivät pahastu jos jokin liike laittaa kristillisen tarran.

Esimerkiksi Kristillisdemokraattien Sari Taunuksen mielestä Pride -kulkue edustaa suurta suvaitsemattomuutta, sanan ja mielipiteen ilmaisun rajoittamista, eri lailla ajattelevien mollaamista ja syrjimistä. ; Taunus on hyvä esimerkki siitä miten kristittyjä ei estetä vallankäytöstä ja politiikasta. Häntä ei ole tapettu. Häntä kuunnellaan ja hän pääsee tämän mielipiteen kanssa lehtiin. Häntä ei ole poltettu hengiltä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään mitä Susanna Koivulan kirjeet tulevaisuudesta kertovat homoagendan sisällöksi.

Mutta Taunus ei ajattelekaan tilannetta siten että hänen vastassaan olisi toinen mielipide tai maailmankuva. Sen sijaan hän näkee että hän puolustaa kulttuuria ja vastapuoli edustaa vain tämän normin purkamista. Hänestä sananvapaus koskee täkmänlaisten normien puolustamista ja sen vastakohtana on kulttuurin puute.

Takana on voimakas ajatus siitä että yhteiskuntamme olisi oltava kristillinen siten että ihmiset tottelisivat kristittyjä ja kristittyjen ideologiaa riippumatta siitä mitä uskontokuntaa he edustaisivat ja kuinka vähän tai paljon kristittyjä tosiasiassa on. Pakanoita pitää pelastaa. Ateismi ja naturalismi ovat arvotyhjiötä ja nihilismiä. Näitä ajattelutapoja pidetään latteina ja sisällyksettöminä. Ei edes kunnon maailmankuvina koska kunnon maailmankuvien on vastattava esimerkiksi merkitykseen siinä määritelmässä kuin kristityt sen näkevät ja niillä ehdoilla kuin kristityt ne määräävät. Kristityt määräävät nämä asiat vastapuolenkin puolesta. Ja poikkeava ei olekaan tätä kautta mikään mielipide jonka ilmaisu vaikka ovitarralla ja kulkueilla olisi asiallista jonkin mielipiteen ilmaisua. Se on heille vain yritys rikkoa ja repiä ja sensuroida ja pilata kristillinen kulttuuri. Koska kristillisyydestä poikkeava ei ole heille relevantti maailmankuva ja kaikki sen ulkopuolella edustaa vain ”luonnontilaa” jossa heille on pelkkä anarkia, väkivalta ja kaaos. Toki on selvää että tämäkin johtuu siitä että nämä kristityt ovat sokeita eikä siksi että siellä ei olisi jotain muuta. Kuten toisenlaisia poliittisia mielipiteitä.

Jotka ovat määritelmällisesti jotain jotka vaikuttavat yhteiskuntaelämään ja näkyvät julkisessa tilassa. Ja tätä kautta ne vaikuttavat kristittyihinkin. Aivan kuten minun koulussa pakotetut ruokarukoukset joka päivä vaikuttivat minuun. Toki ymmärrän että tämä herättää antipatioita. Mutta ei tämä antipatia tarkoita että kristityt olisivat jokin epäkulttuuri ja nihilismiä ja jotain jonka näkyminen ei olisi mielipiteenilmaisu. Taunukselle homojen asian puolesta ilmeisesti saisi olla kunhan se ei näkyisi julkisessa tilassa ja kristityt saisivat kieltää homoilta avioliiton ja homoliittoja kannattavat eivät saisi ilmaista vaikka tarroilla tai kulkueilla olevansa jotain mieltä asioista. Yhteiskunta saa siis vaikka kieltää erimielisten avioliiton. Mutta yhteiskunta ei sitten jotenkin mitenkään missään koskaan ikinä saisi mitenkään ajaa mitään "homoagendaa" yhtään missään kontekstissa. Ei varsinkaan koulussa jonne tiettävästi pitää saada pakkoyhteislauluna "Enkeli Taivaata" ilman että tämä olisi mikään ongelma. Vaikka sekin on julkinen ja ehdottoman poliittinen ilmaisu ja toimintatapa; Suomessa on käytävä koulua, harvalla on varaa yksityisopetukseen ja yhteislaulu tehdään julkisessa tilassa ja laulutilanne ei tapahdu missään privaatissa makuuhuoneessa kodeissa vaan yhteisissä tiloissa. Samoin ongelmana ei tiettävästi ole se, että joku Riku "Riksa" Rinne seuraajineen kiertelee kouluissa kertomassa kristillisestä näkökulmasta ties mistä.

Hobbesin tärkein omaa oppiaan koskeva oivallus liittyikin siihen että hänellä yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan hänen Leviathaninsa tärkein teesi on siinä että se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. Kristillinen kulttuuri joka taistelee nihilismiä vastaan ei tätä kautta oikein mitenkään voi edustaa vapauksia, kuten uskonnonvapautta tai mielipiteenvapautta.

On selvää että minä en suostu allekirjoittamaan tuollaista sopimusta. Ja yhteiskuntasopimuksen ajatus perustuu siihen että ihmiset joko implisiittisesti tai eksplisiittisesti suostuvat siihen, ikään kuin yleiseksi hyödyksi luonnontilasta poikkeamiseen. Itse näen että Suomessa tämä on Suomen laki. EI tarvita erikseen jotain kristillisiä lakeja jotka päättäisivät mitä lakiasioita saa ja ei saa muuttaa poliittisessa demokraattisessa myllytyksessä. En ymmärrä miksi minä haluaisin rajoittaa vapauksiani vain siksi että kristityt haluavat käyttää valtaa ja yrittävät oikeuttaa tätä halveksimalla esimerkiksi minun maailmankuvaani ”nihilismiksi” tai ”arvotyhjiöksi” tai ”latteaksi” ja vastaaviksi. Joksikin joka on lähinnä "luonnontilaa" josta minut halutaan "niin laupiaasti" pelastaa...

---

Lähteet;
John Locke, ”Two Treatises of Government” (1689) [suom. ”Kaksi tutkielmaa hallinnosta”]
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651) [suom. ”Leviathan”]

Ei-ansaittu raha saattaa toimia hämmentävän hyvin - jopa kapitalisteille!

"Ei riitä mieltä iloon, ei lauleluun, ei edes rohkaisun sanaan alaikäiselle auttajalle, joka jo hänkin on pakon orja ja saapunut irtolaisen ikuiseen tienhaaraan: jos jaksat niin raada, jollet jaksa niin kuole pois! Ja juuri tämän alaikäisen asennosta, kuten sanoin, puhuukin selvemmin hänen yhteiskuntaluokkansa valitus."
(Arvid Järnefeltin arvio "Raatajat rahanalaiset" -taulusta)

Björn Wahlroos oli vieraillut paperitehtaalla ja hämmästynyt miten pienellä määrällä työtä ja työntekijöitä tehdas pystyy pyörimään. Björn Wahlroos on tähän liittyen nyt sitten todennut, että valtavan paljon työpaikkoja tulee poistumaan (automaation, robotiikan, tekoälyn myötä). Isolle osalle ihmisiä vaihtoehtoina työttömyys tai jotkin matalapalkkatyöt. Wahlroos ratkaisisi ongelman ottamalla käyttöön perustulon. Tämä voi olla hieman yllättävää sillä perustulossa on kysymys rahasta ilman velvoitteita. Tämänlainen on mielikuvissa kenties vierasta kovalle kapitalistille.

Kysymys on kiinnostava. Ja se voidaan liittää ajatukseen siitä miten robotiikka tulee korvaamaan moniakin töitä. Olen itse siinä määrin luddiitti, että pidän Wahlroosia tässä viisauden sanansaattajana, enkä vaan jonain pankkiirina joka ei tuo kuin hiekkaa filosofien lattioille, kuten tapanaan joskus onkin ollut.

On kuitenkin kiinnostavaa tiedostaa että tässä teknologistumiskierteessä tupataan katsomaan pelkästään sitä miten "robotisaatio" koskee työtä. Tässä kohden kysymys on kuitenkin yksinkertaistava.

Mistä kaikessa on oikeastaan kysymys?

Jos me mietimme maailmaa, voidaan nähdä että kulttuurin synnylle on selkeä ydin. Ja tämä ydin ei ole mikään Weberiläinen uskonto joka rakentaa yhteiskuntarakenteet. Eikä yhteiskuntasopimus joka estää ihmisiä sortumasta Hobbesin kammoamaan villi-ihmisyyteen jossa jokainen yksilö voi relevantilla todennäköisyydellä tappaa kenet tahansa toisen yksilön. Vaikka molemmat ovatkin tavallaan kytköksissä tähän asiaan.

Kun mietimme yhteiskunnan pohjaa, on pakko puhua ravintoylijäämästä. Ihmiskunta on luultavasti joskus evoluution riittävän varhaisessa muistuttanut enemmän eläinlaumoja. Sellaisia jotka eivät kasaa mitään kovin pysyvää. (Jopa periaatteessa ei-kertakäyttöiset pesät vaihdetaan vuosittain, eikä niitä periytetä jälkeläisille.) Kun sitten on kehitytty biologisesti ja toisaalta kulttuurisesti kehitetty metsästyksen ja vastaavien keinoja, on syntynyt tilanne jossa on ollut ravintoylijäämää. Ravintoylijäämä tarkoittaa sitä että ravintoa tuottavat ihmiset ovat alkaneet tuottamaan enemmän kuin he ovat kuluttaneet.

Tätä on voitu jakaa muille ihmisille - tämä on kenties jopa ollut järkevää koska ylijäämäruoka kuitenkin voi pilaantua monesti. Ja näin joku on vapautunut tekemään jotain muuta kuin hankkimaan itselleen ruokaa ja kaikkia muita hengissäpysymisresursseja. Tämä erikoistuja on voinut sitten vaikka tehdä vaatteita tai kivikirveitä jotka ovat tehostaneet metsästystä ja hengissäpysymistä muutenkin.

Kysymys kulttuurista voidaankin nähdä niin yksinkertaisesti että kulttuuri on sitä että on jokin mihin tätä ravintoylijäämää kertyy. Ja sen jakamisesta päättävät tahot ovat kulttuuria. Tämä jakaminen tarkoittaa valtaa. Kysymys on siitä kenen panos tai olemassaolo tai jokin muu nähdään sellaiseksi että elämäntapa voidaan jollain tavalla kustantaa ravintoylijäämällä. Kysymys ei ole Hobbesilaisesta vallasta päättää kuka tapetaan tai ei tapeta. Kysymys on siitä ketkä katsotaan ansainneen elämäntapansa ja tätä tuetaan siten että heidän ei tarvitse metsästää ja valmistaa omaa ruokaansa. (Jos et ole valmistanut omia vaatteitasi perusresursseista etkä ole metsästänyt tai viljellyt omaa aamiaistasi, hyödyt todennäköisesti jollain tavalla valtajärjestelmästä. Vaikka sinua kuinka surettaisi se miten elät suhteellisessa köyhyydessä kun naapurillasi on auto ja älypuhelin ja sinulla ei.)

Tätä rakennetta ylläpitää sitten monet sekundaariset järjestelmät, päällimmäisenä jonkinlainen väkivaltakoneisto kuten poliisi ja armeija, mutta myös ideologiset voimat kuten taide tai uskonto. Joiden sisältö on se, että ne tukevat jotain ravintoylijäämän jakautumista käsitteleviä rakenteita. Ja ne tätä kautta nähdään joksikin joita on syytä tukea. Uskontojen kohdalla takana voi tietenkin olla sekin että uskonto lupaa esimerkiksi tuonpuoleisen ikuisen elämän kaltaisia asioita joita käsitellään kuin ne olisivat saappaiden tapaisia hyödykkeitä. (Uskonto ja taide voivat toki kritisoida jotain valtarakennetta, mutta yleisesti ottaen niiden roolina on kuitenkin tässäkin tapauksessa kannattaa jotain vaihtoehtoista resurssienjakotapaa. Ja tähän valtarakenteeseen nähden ne ovat helposti hyvinkin kritiikittömiä.)

Monesti ihmiset ajattelevat hyödykkeistä kovin yksinkertaisesti. Jotkin asiat nähdän arvokkaina ja toiset humpuukina. Moni esimerkiksi voi nähdä oopperataiteen himphamppuna mutta kristinuskon opettamisen hyvänä. Joku voi taas pitää uskontoa huijauksena ja korostaa miten teknologiset keksinnöt ovat hienoja. Moni näkee kuitenkin myös tekniset vimpaimet kuten älypuhelimet turhakkeina joita ilman on tultu vuosituhansia toimeen ja voitaisiin ennenkin. ; Tämä paljastaa hyvin paljon siitä miten humpuukia on se mitä ei haluttaisi tukea näillä ravintoylijäämillä. Niitä tekevien ihmisten haluttaisiin tekevän jotain jotta ansaitsisivat ruokansa.

Kysynnän ja tarjonnan laissa tarjonta edustaa tuottamista ja kysyntä kuluttamista. Kulttuuri on sitä että joku tuottaa enemmän kuin kuluttaa jotta muut voivat tuottaa jotain joka ei ole ruoan kaltainen "oikeasti täysin perustava asia" vaan jotain joka voi olla jostain näkökulmasta himphamppua.

Tässä kohden vallankäyttö ei olekaan ideologista. Ideologia muokkaa vain sitä miten tämä vallankäyttö suuntautuu. Tässä mielessä mikään utopia tuskin tulee ratkaisemaan kaikkia ongelmia. ; Tilanne on vähän samalla tavalla pessimistinen kuin Charles Darwinin ajatuksissa. Kun hän huomasi että luonnossa ollaan kuten Malthusin esittämässä talousmaailmassa, eli maailmassa jossa on rajallinen määrä resursseja, ja populaatiot kuitenkin kasvavat eksponentiaalisesti niin jossain vaiheessa resurssinkuluttajia on enemmän kuin resursseja. Sitä on pakko jakaa niukkuutta jonnekin. (Tässä mielessä ravintoylijäämän kohdalla myös lisääntymisen sääntely on jollain tavalla mukana. Joko ehkäisyllä ja aborteilla tai sitten uhraamalla joitain ihmisiä eutanasiassa tai sotimisessa tai jossain riskaabelissa työssä. Keinot ovat monenlaisia.)

Robottien tilanne saattaa muuttaa tätä hyvinkin relevantisti.

Länsimaissa ravintoylijäämää on ollut melko paljon. Ja tätä kautta moni on tehnyt työtä joka keskittyy resurssien jatkojalostukseen. Tämä on nähty ravintoylijäämän ansaitsemisen arvoiseksi. Kuitenkin tässä kohden on hyvä tiedostaa että ihmiset ovat tehostaneet työtä tässäkohden teknologialla ; Tilanne on tavallaan niin että resurssi on se mitä emme kykene valmistamaan. Ja kaikki muu on sellaista jota voimme kehittää teknologialla.

Ja yhteiskuntamme on ketju. Ja tämä ketju ei koostu pelkästään tuottamisesta vaan myös kuluttamisesta. Kuluttaminen on nimittäin kysyntää jolla luodaan merkitys tarjonnalle. Arvokeskustelusta viis, haluttavuus on sitä että jos haluamme tarjota jollekulle elinkeinon tämän elämäntavasta, se perustuu usein siihen että ansaitseminen tarkoittaa sitä että haluamme takaisin jotain vaihdossa. Olipa tämä sitten taideteos, uskonnollinen rituaali tai älypuhelinpeli. Ne joilla on varaa tarjota jotain vaihtokaupassa on relevanttia kysyntää.

Ja tässä kohden on kuten Danaher on kirjoittanut ; Robottien vaikutus on usein nimenomaan tuotantopuolella. Ongelmana on kuitenkin se, että ilman varallisuutta ei ole mitään relevanttia kysyntää. Ja jos robotit tuottavat kaiken ei kukaan välttämättä tienaa prosessissa. Tätä kautta taloutta onkin ajateltava ketjuna jossa on sekä tuottajapuoli että kuluttajapuoli. Ja robottien tehokkuus ja halpuus työntekijöinä muuttaa asiaa hyvin relevantilla tavalla. ; Jos teknologia tekee sen mitä minä ja Wahlroos pelkäävät, eli luo massatyöttömyyden, olisi mietittävä että miten robotit onnistuisivat suistamaan tilanteen tähän ilman että robottituotanto kohtaisi relevantin ongelman siitä että ilman kuluttajia ei ole ostajia ja ilman ostajia robottien tuottamat asiat eivät ole aikansa arvoisia.

Tätä voidaan kiertää ja tällä kiertämisellä on seurauksia.

Wahlroosin ajatus perustulosta on siitä hyvä että se antaa rajallisen resurssin käytettäväksi. Resurssin pienuus varmasti rajaa sitä että populaatio ei ylitä kantokykyä yhtä helposti. Sen olemassaolo kuitenkin takaa että robotteja käyttävät tuottajat saavat jotain vastinetta sille robottiensa hankinnalle. Ravintoylijäämä taas on siitä näppärä asia että ihmispopulaatio ei tavallaan välitä siitä onko joku ihminen ansainnut omalla työllään ravintoylijäämän. Riittää että sitä on jaettavaksi. Robottiviljelmät toimivat tässä lähteenä siinä missä aivan mikä muu tahansa. Samoin kuin ihmisten olemassaolo ja ihmisarvo voi olla valtarakenne jonka mukaan monille olisi annettava niukka mutta ei-työhän sitova lupa kuluttaa ravintoylijäämää ja siihen rinnastettavia resursseja. (Tämä on arvovalinta aivan kuten se, että nähdään että autojen valmistaminen tai tietokonepelien pelaamisesta youtubessa voi tehdä itselleen elinkeinon.)

Itse uskon että tästä teknologistumisesta voi olla jopa paluu resurssitalouteen. Eli robottien tekemästä työstä tulee hyvin halpaa jolloin raaka-aineista tulee merkittävin rajoite. Se josta on niukkuutta. (Ja pitää kyetä tarjoamaan jotain vaikka sitä perustuloa saaville, joten hinnoista tulee melko matalia kun aika harva tekee perinteistä työtä. Tässä kohden työ ja jatkomanipulointi ei ole kovin arvokasta, sen sijaan resurssit ovat rajallisia ja niille tullee olemaan hintaa. Toisaalta uskon myös että tästä uudesta teknologistuneesta maailmasta tulee erikoinen ; Ihmiskunta on tuottanut tieteen joka sitten irrottaa ihmiset tieteellisen ajattelun tarpeesta ;Uskoisin jopa niin että tästä tulee hyvin huono asia tieteen kehitykselle. Taloudellinen insentiivi puuttuu joten tiedettä tehdään joko rakkaudesta vapaa-ajalla jota voi käyttää muuhunkin (kuten seksirobottien kanssa peuhaamiseen). Tai sitten tämäkin muutetaan robottien tekemäksi työksi jossa joku ovela mahdollisesti itseorganisoituva ja itseäänkehittelevä algoritmiväännin luo uudet mullistavat paradigmat...

Moraalisesta vaihtelusta

Arthur Schopenhauer ei ollut relativisti. Hänelle monet uskonnot olivat vastenmielisiä. Hänelle monet ihmiset olivat joko banaaleja tai moraalittomia.

Jos nykyään kunnioitetaan kaikkia maailmankuvia ja yksilöiden yksilöllisiä ajatuksia, Schopenhauer puhuu kirjoissaan 4/5 ihmisistä rahvaanomaisina tylsämielisyyksinä joita voitiin verrata lähinnä eläimiin. Vain harvinainen eliitti kykeni viihdyttämään itseään vapaa-ajallaan ja laiskuudellaan jalosti. ; Rahvaanomaiset ihmiset voivat tylsistyä. Tai jos ovat rikkaita voivat edustaa kauheasta kauheinta ; He voivat heittäytyä tuhlailevaan aistilliseen nautiskeluun.

Toki tässä on syytä huomata että Schopenhauer arvottaa kaikki ihmiset melko matalalle. Sivistys on vain kuori jonka alta paistaa se joka meitä pelottaa. Ihminen on hänelle olennaisen paha eläin (l'animal méchant par excellence). Tässä mielessä hänen negatiivisuutensa oli kaikenkattavaa.

Schopenhauerin mukaan ihmisten moraalisuutta lähestyneet filosofit ovat antaneet hyvin erilaisia vastauksia ongelmaan. Schopenhauerin "Etiikasta" -esseestä voi lukea että "On heitetty kysymys, mitä kaksi ihmistä, jotka kumpikin olisivat kasvaneet erämaassa aivan yksinään, tekisi tavatessaan ensi kerran toisensa. Hobbes, Pufendorf ja Rousseau ovat vastanneet siihen eri tavoin. Pufendor arveli, että he ystävällisesti kohtaisivat toisensa, Hobbesin mielestä taas vihamielisesti; Rousseau luuli heidän vaieten sivuuttavan toisensa. Kaikki kolme ovat sekä oikeassa että väärässä. Sillä juuri tällöin ilmenee yksilöiden synnynnäisen moraalisen taipumuksen mittaamaton erilaisuus."

Tämä tarkoittaa sitä että häntä askarrutti myös kysymys moraalisesta vaihtelusta. Paheellisuuksissakin oli aste-eroja. (Schopenhauer esimerkiksi piti kaikista katalimpana paheena vahingoniloa.) Ja sama koskee myös ihmisjoukkoja. Ja tässä mielessä hän moittii sekä ideologioita että kansanryhmiä.

Tässä häntä selitti muun muassa miksi moni hyvän uskonnon maa pitää sisällään niin paljon mätiä yksilöitä. Ja miksi huonojen uskontojen maissa on silti paljon hyviä ihmisiä.  "...mistä johtuu, että yksityiset kansakunnat säilyvät niin erinomaisina yksinomaan pahojen naapurien keskellä? Minusta näyttää kuin se selittyisi sillä, että kun moraaliset ominaisuudet periytyvät isältä, niin yllämainituissa tapauksissa sellainen eristynyt kansakunta on polveutunut samasta suvusta, siis versonut samasta esi-isästä..."

Schopenhaueria pidetäänkin asenteissaan esi-evolutionistisena. Tässä kohden hänen aiempaan lainattu näkökulmansa moraalin synnynnäisyydestä voidaan nähdä evoluutiopsykologian edeltäjiksi. Schopenhauer korostaakin että uskonto selittää ihmisten moraalisuutta melko vähän. Hän sen sijaan korosti sitä miten esimerkiksi heimojen asenne on peritty vanhemmilta. Schopenhauer korostaakin, että "tahtomista ei opita". Kulttuurilla on tässä mielessä enemmän epäsuora vaikutus moraalisuuteen. Voimme kulttuurilla hillitä tahtomista, emme määrätä sen suuntaa. "Luonne on siis kaikkea muuta kuin järjellisen valinnan ja harkinnan tulos, eikä älyllä ole toiminnassa muuta tekemistä kuin tarjota tahdolle motiiveja." Järkeily luo tekosyitä. Näitä järjen antamia argumentteja ei pidä sotkea siihen että halu olisi syntynyt sillä että olisi aluksi ollut nämä argumentit ja tästä olisi saatu haluttu lopputulos.

Schopenhauerin näkemystä voi tietenkin pitää myös rasistisena, roturealistisena, rotustereotypioivana. ; Schopenhauer kuvaakin sitä miten esimerkiksi ranskalaiset viisastuvat vanhetessaan. Ja miten hän halveksi brittejä. Schopenhauerin oppi kuitenkaan tuskin miellyttää "nykyajan rasisteja tai roturealisteja". Sillä nykyajan trendinä on se, että tämäntyylisillä selityksillä puututaan ennen kaikkea matalaan älykkyysosamäärään. Sen sijaan muodissa on että moraalisuus liitetään ideologiaan. Siksi esimerkiksi islamkritiikissä on monesti tarkoitus korostaa sitä miten huono ihmisryhmä muslimit ovat. Tässä annetaan uskonnolle valtaa jonka Schopenhauer siltä nimenomaan kieltää.

Tosin kun Schopenhauer dissaa brittejä, on siinä mukana sekamelska joka on politiikkaa ja uskontoakin. Uskonto saattoi siis pahentaa tilannetta.
1: Schopenhauer oli innostunut itämaisista vaikutuksista ja hän kirjoittaa tulikivenkatkuisesti siitä miten britit olivat julmia ja epäkohteliaita buddhalaisia ja hindulaisia kohtaan. Hän selitti miten kristilliset käännyttäjät ovat olleet käännytystoimissaan tehottomia ja korosti miten kristinuskoon kääntyneet hindut ovat olleet huonoja persoonia. Toisaalta hän tunnustaa että lähetystyöntekijät ovat tehneet arvokasta työtä tuomalla itämaista arvokasta uskontoa länsimaihin jossa se on tietenkin onnistunut käännyttämään ihmiskunnan miekkosista mainioimman, Arthur Schopenhauerin.
2: Toisaalta kun Schopenhauer puhuu brittiläisistä hän puhuu myös teologiasta. Hänestä brittiläinen kristinusko on kammottavaa egoismia. Yhtenä syynä on se, että Schopenhauerin maailmassa on tärkeää tiedostaa että yksilölähtöisyys ja vastuu kulkevat yhdessä. Moraalisen vapauden käsite on riippuvainen alkuperäisyyden käsitteestä; Jos on luoja joka lukkoonlyö ihmisen, ei tässä olisi vastuuta. "...teismiä ja moraalista vastuunalaisuutta ei voi yhdistää keskenään, koska juuri vastuunalaisuus palautuu aina painopisteeseensä, olennon alkuunpanijaan." ... "Vapaan olennon täytyy olla alkuperäinen. Jos tahtomme on vapaa, se on myös alkuolemus." Toisin sanoen ihmisyksilön olemus ei ole vapaa, mutta hän voi noudattaa vapaata tahtoa koska kahleet ovat hänen itsensä sisällä eivätkä ulkopuolella. Brittien itsekeskeinen kristillisyys onkin sitä että ihmisen ego uskoo Jumalaan vaikka tuonpuoleiskannattavuuden vuoksi ja heittää tämän vuoksi vapaan tahdon lahjan pois. Moraali tulee tällöin ulkoapäin, eikä ihminen ole vastuullinen vaan ikään kuin lapsenomainen. Ja lapsenomaista on sekin että katse pidetään kiinni haluttavassa palkinnossa.

Yövartijavaltio

Sakari Timonen on käyttänyt termiä "yövartijavaltio". Termi viittaa siihen miten julkisia rahoja halutaan käyttää tietyllä tavalla. Hän ottaa kohteeksi erityisesti Lepomäen. "Lepomäki itse on menestyjä. Markkinaliberaalien tapaan hän ei halua valtion sekaantuvan millään tavalla markkinoiden toimintaan." Julkista taloutta ja yhteisomistusta halutaan minimoida. Tässä on kuitenkin omituisia kulmia. Esimerkiksi sairaanhoidosta halutaan mahdollisimman vähän julkista. Eli mahdollisimman paljon yksityistä. Kuitenkin valtiolle nähdään rooli jossa turvallisuudesta maksetaan. Esimerkiksi poliisille täytyy antaa valtion tukea sen sijaan että se hoidettaisiin mahdollisimman hyvin yksityisillä turvallisuusalan toimijoilla. Timonen kuvaakin miten tälläinen "valtio sitten olisikin yövartijavaltio, jossa valtion tehtäviin kuuluisi vain armeija, poliisi ja tuomioistuinlaitos. Kun sosiaalipolitiikka on ajettu alas, niin niitä kaikkia varmasti tarvitaan suojelemaan vähälukuista pärjääjien joukkoa osattomien massoilta."

Kysymys on lähtökohtaisesti mielenkiintoinen. Koska näyttää todellakin siltä että kun puhutaan vapaasta markkinataloudesta, halutaan leikata sosiaalituesta ja yrityksistä. Mutta turvallisuuspuoli olisi hoidettava erinomaisesti. Valtion velvollisuus olisi hoitaa nämä minimiverotuksilla tai jopa verottomasti saatavilla tuilla.

Onkin selvää että tämän takana on "tiettyjä asioita". Voidaan nimittäin nähdä että jos sosiaalihuolto vedetään alas, syntyy jopa kasvanut tarve turvallisuusalalle. Jos esimerkiksi yhteiskunnan kantokyky romahtaa ja ruokaa ja rahaa ei riitä, ei ole tavatonta ajatella että joku intoutuisi ryöstämään rikkaita. Ei antaakseen köyhille, paitsi siinä mielessä että roisto on itse varaton. Eikä siksi että rikas on rikas ja eettisesti hyvä ryöstön kohde. Vaan siksi että köyhillä on niin vähän mitään varastettavaa. On selvää että tiukoissa oloissa rikas aivan rationaalisesti ajattelee omaa etuaan ja katsoo että poliisien kohdalla kommunismi onkin maanmainio ajatus.

Timonen onkin kaivanut Lepomäen muita näkemyksiä. Ja niistä paistaa jännittäviä henkiä. Lepomäki korostaa että edullinen tapa hoitaa palomiesasia. Timonen tiivistää miten erikoista onkin että vaikka vapaata markkinataloutta kannatetaan niin "Sen turvaamiseksi yleinen asevelvollisuus olisi kuitenkin oltava, koska palkka-armeija on liian kallis ja halvalla saa vain palomiehiä." Tämä on tietenkin yllättävää koska olen luullut että kommunismi tarkoittaisi sitä että saadaan huonoa laatua isolla hinnalla kun etuudet syövät palkkoja. Lepomäen ajatuksissa paistaakin esiin se että vapaa markkinatalous työnottajan puolella on monin paikoin ikävä juttu. Markkinaliberaali turvallisiin hyväpalkkaisiin töihin päässyt tuskin haluaa maksaa vaarallisen työn lisää ja muuta ei-haluttavuusbonusta. Saati olla itse ilman valtion apua maksamassa asiantuntevan turvallisuusalan koulutuksen niille omaa nahkaansa suojeleville. Tässä halutaan julkistaa ja käyttää yhteismaata tavalla joka muistuttaa yhteismaan tragediaa. Mikä on sinänsä erikoista että tämä on todella se ongelma joka kommunismissa on periaatteessa mahdollinen. Sosiaalitukien kohdalla tämä realisoituminen ei ole yhtä ilmiselvää. Mutta kun vapaalla markkinataloudella rikastunut ei halua maksaa vapaan markkinatalouden mukaista palkkaa vaan haluaa loisia muiden rahoilla tässä asiassa, ei ongelmilla ole merkitystä koska raha on valtaa.

Vapaan markkinatalouden täyskannattaja voisi kuitenkin sanoa että jos hinnoittelussa olisi jokin ongelma niin vapaa markkinatalous kyllä paikkaisi sen. Tämä paikkaaminen tosin tarkoittaisi sitä että esimerkiksi palokunta alkaisi saamaan riskienottoaan vastaavaa palkkaa. Ja kun riskinä on oma henki, jonka palomies tai poliisi laittaa. Mukaanlukien koulutuksesta ja taidoista saadut bonukset tälläisen työn tekijän kukkaroon.

Toki tässä Samalla määrittyy mikä olisi lainkuuliaisen köyhän osa Timosen yövartijavaltiokonseptissa. "Siinä valtiossa jokaisella olisi oikeus pitää saaliinsa itse ja osattomiksi jääneillä olisi pakkoon perustuva velvollisuus puolustaa rikkaiden saalista."

Tästä konseptista mieleeni tulee lähinnä Hobbes.

Hobbes on mielestäni siitä hyvä hahmo mukaanotettavaksi että hän vihasi sisällissotaa ja halusi ylläpitää yhteiskuntaa. Hän myös käytti paljon termiä nimeltä yhteiskuntasopimus. Hobbes eli aikana jolloin sisällissota oli hänelle koettu asia. Ei olekaan ihme että hänestä mikä tahansa on parempi kuin tämänlainen.

Hän kuvasikin yhteiskuntajärjestykselle vastapooliksi "luonnontilan". Se on väkivaltainen ja kaaoottinen paikka. Syynä on se, että siellä jokainen voi periaatteessa tappaa toisen. Yhteiskuntasopimuksen puute tarkoittaa tämänlaiseen tilaan päätymistä. (Mikä johtaa koomisiin juttuihin aina kun kuulen yhteiskuntasopimuksettomuuden televisiosta. Todellako saan mennä tekemään pääministeristä "Soylent Greeniä" uudella reseptilläni? Tässä toki tuskin puhutaan yhteiskuntasopimuksesta Hobbesin määritelmissä.) Hobbes piti tätä niin kauheana että mikä tahansa tyranniakin olisi parempi. (Tosin Hobbes ei itse asiassa väittänyt että luonnontila olisi koskaan välttämättä toteutunut missään ihmisten parissa.) Ihmiset sopivat vaikka että eivät tapa toisiaan. Ja näin syntyy sopimus yhteiskunnasta.

Onkin hyvä huomata että monesti ihmiset ajattelevat että yhteiskunta antaa heille oikeuksia. Kuitenkin nämä oikeudet ovat hyvin usein kieltoja tai käskyjä. Oikeus pitää sisällään kymmenen käskyn henkisiä kieltoja kuten "älä tapa", "älä varasta", "älä anna väärää todistusta lähimmäisestäsi"... Yhteiskuntasopimukseen päätyikin tätä kautta sellaisia asioita joita kuvasi ennen kaikkea se, että siinä oli asioita joita ihmiset eivät halunneet että toiset ihmiset tekisivät heille itselleen. Kysymys on muiden ihmisten vapauksien rajoittamisesta.

Hobbesin tärkein oivallus liittyikin siihen että tässä näkökulmassa yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. (Joka taas on vapaata markkinataloutta vastaan.)

Toki Hobbesilla oli mukana näkökulma joka teki hänestä epäsuositun. Yhteiskuntasopimus on suvereeni mutta vain tiettyyn rajaan asti. Esimerkiksi ihminen jonka valtio tuomitsee kuolemaan tuskin hyväksyy yhteiskuntasopimusta. Ja hän varmasti yrittää väistää tätä. Kuitenkin samalla yhteiskuntasopimuksessa nimenomaan annetaan yhteisölle valtaa päättää siitä mikä on juuri minulle tärkeää ja soveliasta vaatia. Joten yhteiskunta voi tappaa ihmisiä vaikka se olisi heidän yhteiskuntasopimuksentekemisetujaan vastaan ja jopa sen perushenkeä vastaan.

Mutta Hobbesin suurin skismojasynnyttävä ajatus liittyy sisällissotiin ja vallankumouksiin. Nimittäin mitä tapahtuu sisällissodan aikana? Se vaikuttaa luonnontilaan palaamiselta. Ja sitä se onkin. Aina siihen asti kunnes vallankumous onnistuu. Hobbesilla yhteiskuntasopimuksen perusoikeutus kun on se että se kykenee ylläpitämään itsensä. Jos yhteiskunta ei toimi, ja niin moni kärsii että he saavat vallankumouksen joka voittaa vallitsevan järjestelmän, niin se kertoo että hävinnyt entinen valtajärjestelmä toimi huonosti. Ja uusi vallankumous on näin oikea vain siksi että se on voittanut. Tämä jossain määrin palauttaa tilannetta vahvimman lakiin.

On selvää että Lepomäen ideaalien kohdalla julkishyödykkeenä loisittu poliisivoima on resurssointia yhteiskuntasopimuksen koheesiolle. Se voi olla toimiva strategia kriisioloissa. Tai se voi olla kriisinluontia.

Miksi rakentaa ateistinen yhteiskunta?

Ylläoleva nettimeemi liittyy hyvin yleiseen diskurssiin. Siinä uskontoa tai ateismia pidetään yhteiskunnan rakentimena. Tuossa meemissä on itse asiassa asiavirheitä ja liioittelua. Islanti kuuluu niihin maihin joihin Suomikin kuuluu. Väestö on hyvin vahvasti luterilaista. Toki katolisuudella ja muillakin uskonnoilla on jonkin verran kannatusta. Islannissa on mielipidemittausten mukaan 57% on "a religious person", 31% "a non religious" ja 10% on ateisteja. Islannissa kirkkojärjestelmä on astetta vahvempi kuin Suomessa. Siellä on suoranainen valtionkirkko johon liitetään heti jos vanhemmat kuuluvat kirkkoon. Moni ei mieti asiaa. Tosin viime aikoina vastasyntyneitä on irrotettu aika paljon kirkosta joten lasten liittämisluvut jotka aiemmin olivat 80% ovat tällä hetkellä 59%. 62% ihmisistä vastustaa tätä järjestelmää vaikka 72% kuuluu valtionkirkkoon.

Itseäni tässä näkökulmassa ihmetyttää kuitenkin ihan toinen asia. Nimittäin se, että miksi ateismin pitäisi olla ydin yhteiskunnassa? Tämän taustalla olevia ajatuksia on helppoa sitoa tiettyihin yhteiskuntafilosofioihin. Sellaisiin, joissa tarkastellaan asiaa ikään kuin Hobbesin kannalta. (Tai Hobbes kuvaa tilannetta helpoiten tajuttavasti.) Hobbesilla tarvitaan yhteiskuntasopimus koska sen ulkopuolella on kauhea väkivaltainen luonnontila jossa kuka tahansa voi tappaa ketä tahansa. Näin ollen sopimukseen tulee eettisiä rajoitteita. Ja tässä on maailmankuva. Syntyy sinällään varsin yksinkertainen ajatus siitä että ideologia tekee näköisensä maailman. Tästä syntyy yleensä vahva ajatus yhdestä oikeasta valtionjärjestyksestä.

Ensimmäinen asia tässä koskee muuttujia.

Yhteiskunnat ovat hyvin mutkikkaita. On syytä miettiä mitkä ovat relevantteja ja mitkä ovat ei-relevantteja muuttujia. Olen itse Jared Diamondin ajatusten kannattaja, joten näen että tosiasiassa myös "maantieteellä" on väliä. Ympäristö luo olot joihin on sopeuduttava jotta niissä voi elää. Tästä syntyy rajoitteita ja tätä kautta rakentuu ns. elämäntapoja jotka toimivat tässä ympäristössä. Tätä kautta ajatus siitä että uskonto olisi ainut ja tärkein mittari kyseenalaistuu.
1: Toki on selvää että esimerkiksi islam on tietyillä alueilla ja sitoutunut tietynlaiseen infrastruktuuriin. Joten se on "aavikkouskonto" siinä mielessä että sen perinteissä on varmasti niitä aavikkoelämisen piirteitä. Näin ollen ideologiaan tulee maantietoa joten ideologian tarkastelu ei välttämättä ole niin virheellistä. (Se on siis oikovaa, älyllistä laiskuutta ja typistävää mutta ei läpeensä typistävää.)

Toinen asia on sitten katsoa, että mitkä muuttujat ovat relevantteja. Tämä on erityisen tärkeää kun katsotaan vaikka uusateismia. Useinhan sitä korostetaan, että ateismin historia yhteiskuntajärjestyksissä on ollut ongelmallinen. Tämä onkin helppoa demonstroida katsomalla Ranskan ja Venäjän vallankumouksia.

Tässä kohden oleellinen asia on kuitenkin huomata se, että ateismi tarvitsee lisämääreitä. Se ei ontologisena "Jumalaa ei ole" -kannanottona rajaa mitään yhteiskunnasta. (Kuten ei teismikään.) Tämä on tuttua jopa kristikunnan kohdalla. Modernina aikana kristityt usein taistelevat kaupallistumista ja pinnallistumista vastaan ja puolustavat heikoimpien asemaa vaatien sosiaalitukea ja huoltoa köyhimmille. Toisaalta fundamentalistinen oikeistokristillisyys nojaa asenteeseen jossa asiotia yksityistetään ja tärkeä ohjenuora on "no tax". Tätä voidaan sitoa Weberin kuvaamaan prosessiin jossa moderni kaupallinen kilpailuyhteiskunta on "kristillistä perua". Kun kristinuskoon sidotaan näinkin suuri näkemysero, voidaan huomata että se että uskonto taipuu yhteiskuntajärjestykseksi, prosessissa on mukana jonkinlaisia täsmentimiä.

Venäjällä vaikutti kommunistinen ateismi. Joku voisi sanoa että tässä ongelmallisena kohtana on ollut enemmänkin se kommunismi kuin se ateismi. Tämä ajatus on tärkeä sillä jos katsotaan uusateisteja, heistä jopa heidän kriitikkonsa tunnistavat seuraavia piirteitä;

He ovat yleensä skientistejä. Postmodernit humanistit eivät pidä heistä tämä n vuoksi ja uskovaiset ovat tässä "vanhojen ateistejen" kanssa yhtä mieltä. Tiedekeskeiset valtiot ovat yleens menestyneet. Heillä on yleensä hyvin liberaalit, humanistiset ja sekulaarit arvot. Tapa joilla näitä puolustetaan vaihtelee Richard Dawkins korostaa lempeyttä sitä kautta että humen giljotiini on pätevä. Sam Harris taas myy omaa etiikkaansa "moraalisena maisemana" joka on objektiivinen, luonnontieteellinen. Voidaan sanoa että kenties humanistisiin ihmisarvoihin sitoutunut luonnontiedemenettely vaatiikin rinnastukset niihin humanistisiin ja tiedesitoutuneisiin maihin.
1: Tämä selittää trendin jossa Islanti on hyvä esimerkki. Sosiaalisesti hyvinvoivissa maissa uskonnottomuus on yleistä verrattuna muihin maihin. Jos ateismi on turmelevaa ja tuhoisaa, niin korrelaatiot menisivät niin että Islannissa olisi Ranskan vallankumousolot. Tai se olisi Pohjois-Korea. (Toki voi olla vähäisesti mahdollista, että joku puolustaisi ateismia ideologianäkökulmalla psykologiamaustein ja selittäisi kristillinen Pohjois-Korea muuten samalla rakenteella olisi vielä nykyistäkin kauheampi. Sillä ateismilla on tiettyjä seurauksia käyttäytymiseen ja muiden kohteluun, ihan sitä kautta että uskonnoissa ajatellaan että Jumala viime kädessä vastaa oikeudenmukaisuudesta kun taas ateistit eivät voi katsoa taivaalle. Kommunistisessa ateismissa kommunismi voi vetää maailmaa tiettyyn suuntaan ja ateismi aivan toiseen.)

Asiaa pahentaa tavallaan se, että uusateismi on enemmän aktivointi-ideologia kuin poliittinen ideologia. Siinä missä "vanhassa ateismissa" on ollut tapana luoda hyvin kyseenalaisia fantasioita joissa "viimeinen kuningas hirtetään viimeisen papin suoliin" ja joissa jopa Sigmund Freud uskoi että uskonto tulee loppumaan kun ihmiset oppivat ja viisastuvat. Jos katsotaan Richard Dawkinsin "kissojen paimentamista" hän suorastaan korostaa sitä että ateistit ovat suuri ihmisryhmä jolla tulee olla lupa sanoa mielipiteensä ääneen. Oletuksena ei ole että uskovaiset kääntyvät tai uskonto tulee loppumaan. Tavoitteena ei ole ateistivaltio tai edes ateismin yleisimmäksi näkemykseksi ajaminen. Kääntymistä ateismiin toivotaan mutta ei vaadita tai odoteta. Vaatimuksena on vain saada sama oikeus näkemysten poliittiseen esittämiseen kuin muillakin ideologioilla.
1: En kykene näkemään tätä "vapaamatkustamisena". Ei voi olla niin että ideologiaa ja sen poliittisia näkemyksiä arvostetaan vain jos ne perustuvat siihen että on rakennettava öykkäröivä keskusjärjestelmä joka komentaa kaikkia. Ideologia edellä puuhun menevät toki mielellään puhuvat että tämän vastakohtana olisi arvotyhjiö. Kuitenkin tosiasiassa mielipiteenvapaus ja vastaavat ovat juuri "rajoitteita vastaan" ja ne ovat silti poliittisesti arvokkaita tavoitteita. Vapaus lisää vaihtoehtoja eikä niitä kutsuta arvotyhjiöksi. Tämä sanaleikki viittaakin siihen että tosiasiassa halutaan kätkeä valtarakenteet, dominanssi ja öykkäröinti jne. vapauden puutteet nimeämällä ne niin kivasti ett niiden kanssa erimielisyys on "arvotyhjiötä". Ja kuten näkyy, asian filosofinen tarkastelu edes alkeellisella tasolla puhkaisee tämän kuplan yksikertaisella ja järkeenkäyvällä tempulla.

Tästä lähtökohdasta pitäisi tavallaan ihmetelläkin sitä miksi moni ateisti korostaa että maat joissa on paljon ateisteja ovat monesti hyviä maita. (Mikä pitää paikkaansa. Kenties syynä on se, että kun maassa on olot riittävän hyvät niin tarve uskonnolle on hyvin vähäistä. Tämä voi kertoa siitä, että hyvinvoivissa maissa uskonto ei tarjoa paljoa mutta asettaa jarruja elämälle. Sukupuolinen suuntautuminen ja identiteettiongelmat ovat jossain määrin first world problemeita joihin mennään vasta kun Maslown tarvehierarkian perustavammat tarpeet on pääosin täytetty. Tämä voi johtaa siihen että hyvinvoivassa maailmassa uskonto on este, mutta toisaalta kriisitilanteissa uskonnosta voi olla apua niin että ateistinen valtio kestäisi vähemmän "tällejä" ja "häiriöitä". Tosin tämä häiriö ja tälli voi johtaa siihen että uskonnollisuus nousee suosioon uudestaan eikä siihen että valtakunta romahtaa.)

Kristityt selittävät toistuvasti että ateistejen pitäisi tuottaa kristittyjä parempi ideologinen keskusjärjestelmä ihmisille. Tämä varmasti liittyy osittain siihen että teologit ovat tunnustaneet erilaisten jumalatodistusten heikkouden siinä määrin, että puhe on siirtynyt siihen että uskonto oikeutetaan uskomiseen uskomisella. Eli sillä että uskonnosta on hyötyä uskovien mielenterveydelle tai yhteiskunnalle. Ateistien näkökulma on kuitenkin skientistinen eli heitä kiinnostaa Jumalan olemassaolo. Kenties siksi että ateismi on määritelmällisesti sitä että ei uskota Jumalan olemassaoloon. Kenties ateisteja kiinnostaa Totuus kun taas uskovaiset vaativat ateisteilta Hyötyä. Kun maailmanvalloitushaaveita ei ole, on tämä hyvin erikoista.

Toisaalta ateismi on hyvin vahvasti "lähinnä mielipide" tai "kannanotto". Ymmärrän jos yhteiskuntajärjestelmän kannalta oleellisia olisivat sellaiset kysymykset kuin "mikä on vapauden määritelmä" ja "mikä on suhde vapauteen". Olen tottunut siihen että jos minulta kysytään mielipidettä tekoälyn määrittelyyn ja tekoälyn rajoihin, niin minulta ei kysytä että miten rakennan yhteiskunnan tämän uskomuksen varaan. Näkemys ei sellaisenaan sitoudu suoraan yhteiskunnan toimintaan. On suorastaan ihmeellistä että mielipide ja näkemys ja maailmankuva olisivat arvokkaita ja merkityksellisiä jos ja vain jos ne ovat se perusnormi jonka ympärille rakennetaan yhteiskunta.
1: Esimerkiksi kristitty Martti Muukkosen mukaan ateismi on "vapaamatkustamista" jos se ei perusta valtionjärjestystä joka on parempi kuin kristittyjen. Lausunto on minusta aika erikoinen. Se kuitenkin demonstroi aika vahvasti sitä että nykyään ateisti ei saa puolustaa yksilöoikeuksiaan ilman että häneltä vaaditaan paljon toivottua laajempaa yhteiskunnan uudelleenrakentamisutopiaa. Ilman tätä utopiaa ei ilmeisesti saa puuttua ongelmakohtiin, sellaisiin jotka ilmenevät ateistien "masinoimin" eksaktein lainmuutosehdotuksien jne. kuvattavin sisältöjen, kautta. Yleisenä asenteena yhteiskunnassa onkin se, että uskonnoton, etenkään ateisti, ei saa puhua mielipiteistään. Häneltä vaaditaan yhteiskuntajärjestystä ja näyttöjä. Tätä ei kuitenkaan sitten anneta tehdä. Kun yrittää, vastustetaan Pohjois-Korean ja arvotyhjiön voimin. Ja sitten vaaditaan tuloksia. Kokonaisuus on se, että ilman näyttöä ei saa yrittää ja näyttöä ei saa antaa koska se on riskaabelia. Tilanne on "työelämässä tutussa nuoruusloukussa" jossa ilman töitä ei saa työkokemusta ja ilman työkokemusta ei saa töitä.

Josta päästään toiseen asiaan; Entä jos asiaa ei pidäkään katsoa keskusideologiana vaan prosessina.

Kun kristinuskon hienoutta puolustetaan puhutaan usein yhteiskunnan kestävyydestä. Eli siitä että yhteiskunta ei "romahda" ja pysyy samanlaisena pitkän aikaa. Tämä on siitä kiinnostava kannanotto että pitkäikäisyys ja eettisyys tässä menevät helposti sekaisin.

Siksi onkin helppoa huomata että monet vastenmieliset teokratiat joissa tehdään ihmisoikeusrikkomuksia ovat hyvin pysyviä. Teokratioissa on usein sisällerakennettu järjestelmä jossa ongelmien ja kriisien keskellä kritiikki nihiloidaan. Jos menee huonosti syynä ei ole se että valtaosa ihmisistä seuraa keskususkontoa, vaan siitä että enemmistöä uhkaava paha vähemmistö ei noudata tätä keskususkontoa riittävästi. Jos tapahtumin liitetään juhanistarczewskiläisiä ajatuksia siitä että ihmisten kuolema ja luonnononnettomuudet ja talouskriisit ovat Jumalan kostoja, ongelmien "mekaaninen selittäminen" ja niiden syiden analyysi unohtuu. Tästä syntyy helposti itseään ruokkiva kriisi. Ja tämä johtaa siihen että yhteiskunta on valitettavankin pitkäikäinen ja kestävä.

Itse asiassa kun "tietyt piirit" - joita "tietyt toiset piirit" kutsuvat "äärivasemmistoksi" - kritisoivat sitä miten islam tulee ja tuhoaa, he itse asiassa viittaavat siihen että kristillinen yhteiskunta on hauras ja tätä vahvempi, kestävämpi ja pysyvämpi ja muutenkin voitokkaampi ja vahvempi islamilainen kulttuuri tulee tilalle. Ja että tämä on eettisesti ongelmallisempi yhteiskunta. Tämä jää helposti huomaamatta kun nämä samat ihmiset puhuvat kulttuurievoluutiosta ja yhteiskunnan säilyvyydestä. Ja ateismista.

Tämä näkökulma on tarpeen sillä kenties yhteiskuntien muutos onkin jotain jota pitää kuvata kulttuurievoluutiona - "jonkinlaisena prosessina". Tässä ajatus yhdestä oikeasta keskusideologiasta on itse asiassa unohdettava. Huomio on keskityttävä ihmisten hyvinvointiin. Michael Stevensin tuore juvenoijaa (nuorison epäilemistä) koskeva video piti sisällään viittauksen Neil Straussin ja Neil Howen näkemyksiin. Kuvauksen siitä miten yhteiskunnassa pitääkin seurata erilaisia vaiheita. Ja että muutosvastarinta nuorisoa ja yhteiskuntaideologioita kohtaan voidaan kenties nähdä samankaltaisina prosesseina.

Prosessina joka olisi referoitavissa vaikka seuraavalla tavalla:
* Tässä prosessissa perinteistä "on olemassa keskusideologia" kuvataan vaiheena HIGH. Tässä on yksimielisyys perusideologiasta. Joka sitten on "malli yhteiskunnasta" eli kuvaus siitä miten yhteiskunta toimii että "malli yhteiskunnalle" siinä mielessä miten sen pitääkin toimia. Sitä tuetaan koska se on voinut vaikka tukea jossain kriisissä. Tätä kuvaa konformismi, joka kuvaa sitä että on vahva keskusorganisaatio.
* Ihmiset kuitenkin kyllästyvät tähän. Kun kaikkia pakotetaan samaan muottiin, seuraa ongelmia. Ja näiden ongelmien tiedostaminen on AWAKENING -vaihe. Tämä johtuu siitä että jos yhteiskunnan suojelu on kaiken keskuksena ja tämä sidotaan joihinkin tiettyihin perusnäkemyksiin, toisinajattelijat ovat helposti riskejä. Ja vieläpä riskejä joissa heitä voidaan tallata koska he ovat uhka vallitsevalle järjestelmälle. Status quo tallaa tätä kautta yksilöllisyyttä ja siksi yksilöiden oikeuksien korostaminen ja ongelmakeskeisyys tulevat esiin. Ihan siitä että ihmiset kokevat niitä elämässään. Epäluulo järjestelmää vastaan ei tässä ole vielä mitään uuden rakentamista. Mutta se sisältää tärkeitä huomioita ongelmista eikä ole tätä kautta pelkkää "kakan heittelyä". (Jona Martti Muukkonen esimerkiksi kutsuu kaikkea ateistejen harrastamaa uskontokritiikkiä.) Se, että tiedostaa ongelman on ensimmäinen askel ongelmien ratkaisemiselle.
* Seuraava vaihe on UNRAVELING, jota kuvaa järjestelmän murtuminen. Systeemiä ei hyväksytä ja sitä halutaan korjata. Tässä ei vielä ole kovin suurta keskusideologiaa. Tämä on tarpeen jotta järjestelmää saadaan korjatuksi.
* Tästä seuraa helposti kriisivaihe CRISIS, josta sitten seuraa muuntunut uusi järjestelmä joka johtaa siihen että kaikki alkaa alusta.

Kyseessä ei ole "yhteiskunnan romahtaminen" siinä mielessä että tätä nähdään tapahtuvaksi noin parinkymmenen vuoden välein. Mutta on selvää että jossain määrin yhteiskunnan voidaan nähdä "romahtavan" siinä mielessä että näkemyksissä tapahtuu suuria muutoksia. Ja tätä kautta kulttuuri on hyvin uudenlainen. Tässä mielessä muuntuvuus tarkoittaa isoissa linjoissa sitä että kulttuuri kestää kauemmin. Ja pienissä linjoissa sitä että oikeaoppinen tietty maailmankuva ja näkemys on itse asiassa tuhottu hyvinkin nopeassa temmossa. (Seksuaaliset vallankumoukset ja muut ovat muuttaneet maailmaa ja elämäntapojamme hyvinkin paljon. Nykyään ei juurikaan debatoida vanhoista kriiseistä. Ei orjuudesta tai e -pillereistä. Sen sijaan jostain muusta. Ilmeisesti vielä muutaman vuoden ajan homoista. Sitten varmaan jostain muusta.)

Tämä on ymmärrettävää. Esimerkiksi keisarillisessa kiinassa oltiin hyvin pysyviä. Korostettiin menneisyyttä. Opittiin historiasta ja esi-isiltä. Ja kun ennen on selvitty niin jotain on tehty oleellisesti oikein. Tai ainakaan ei oleellisesti väärin. Tästä syntyi mahtava, byrokratisoituva ja joustamaton yhteiskunta. Kiina joka menestyi yritteliäisyydellä ja innovoinnilla kuihtui kasaan. Koska tehtiin asiat niin kuin oli opittu tekemään. Eikä konetta saanut korjata jos se ei ollut rikki. Anarkialle, kokeilulle ja idän viisaiden auktoriteettien kyseenalaistamiselle ei nähty tarvetta. (Osittain siksi että nämä auktoriteetit tavallaan sanoivat niin itse vaatiessaan kunnioitusta menneelle, perinnäistavoille, viisaille ja auktoriteeteille.) Sitten kokeilevammat yhteiskunnat tulivat ja rikkoivat koko mahtavan koneiston. Sillä se mikä pätee biologiassa näyttää toimivan myös yhteiskunnissa ; Se, mikä toimii tietyssä ympäristössä ja tietyissä olosuhteissa voi olla hyvin letaalia muuttuvissa tai muuttuneissa olosuhteissa. (Siksi darwininsirkkujen evoluutio heilahtelee esimerkiksi El Niño ilmiön mukana edes takaisin, sen hetken optimia hakien. Ja siksi vahvat ja menestyksekkäät Jääkarhut kuolevat Saharassa.)

Eli kenties jokainen ideologia tekee yhteiskunnasta itsensä näköisen. Ja tämä tarkoittaa yleensä tuhoisuutta. Siksi täysanarkistista Hobbesin kuvaamaa luonnontilalle niukasti kauheudessa häviävät kulttuurit nojaavatkin perinteeseen ja pysyvyyteen. Heille yhteiskunta on jokin megaentiteetti joka on keskeisempi ja tärkeämpi kuin kansalaisensa. Ja tämä instituutio on se jonka pysyvyyttä ja samanlaisena pysymistä suojellaan sitten omilta kansalaisilta. Itse taas olen halukkaampi uskomaan että yhteiskunta koostuu ihmisistä. Instituutiot ovat siinä ne loiset, ne jotka kenties pitäisi tuhota (toisin kuin kuninkaat ja pastorit jotka ovat ihmisiä kun viimeksi katsoin).

---

Tiesitkö että ihminen ei ole rationaalinen homo economicus? Tutkimusten mukaan on sen sijaan niin, että Simpanssit ovat älykkyysosamäärältään pienempiä mutta osaavat sen puitteissa pelata strategisemmin kuin ihminen. Teknisesti siis tarkoittaa että simpanssit pelaavat yksinkertaisia strategisia pelejä lähempänä pelin Nash tasapainotilaa kuin ihminen, joka hyvin helposti alkaa imitoida muiden peliä silloinkin kun se ei ole optimaalista.

Trollien "huumorista"

"You find ridiculousness on the internet, you send it to me, and I put it on a video. I am your host Rob, and I cry daily."
("Why Would You Put That On The Internet //70")

Olen pyrkinyt luomaan "humaanille huumorille" jonkinlaisen mittapuun. Jota en toki aina noudata. (Kysymys ei ole sensuurista vaan hyvien tapojen tunnistamisesta, jonkinlaisesta kohteliaasta hyvästä mausta.) Siinä ytimessä on se, että parasta olisi jos oltaisiin ylihumaaneja eikä loukattaisi ketään. Mutta usein nauru kuitenkin on ylenkatseellista naurua. Ja kun tämä tilanne tulee vastaan on syytä nauraa ylöspäin. Eli jos vitsi ivaa jotakuta, sen pitää kohdistua johonkin joka käyttää valtaa. Toisaalta jos vitsi on jotenkin banaali ja vaikka vammaisiin kohdistuva sen täytyy perimmiltään kohdistua vitsin kertojaan itseensä ja korostaa sitä miten kamala ihminen hän itse on kun sanoo sellaisia vammaisista.

Thomas Hobbesilla huumori ei ollut kovin kohteliasta ja hyvän maun mukaista. Hänestä huumori perustui nauruun joka oli sosiaalista ja koski vallan tunnistamista ; "nauramisen into on vain oman ylemmyydentunteen havaitsemisen ihanuutta, verrattuna muiden heikkouteen tai omaan menneeseen heikkouteen." Tässä mielessä nauru olisi tavallaan oman vallanpitämisen statuksen tunnistamista.

Jos katsotaan trollaamiseen liittyvää huumorintajua, se on ilmiselvästi Hobbesin tyylistä huumoria. LA Timesissä olikin tähän liittyen juttu trollien naurun valtarakenteista. Trollaamisessa on asteita "You have trolls engaging in, essentially, mischief, being playful and silly, all the way to tormenting the friends and family of young people who have killed themselves. The same troll can engage in all the permutations of trolling." Mutta niitä kaikkia yhdistää jonkinlainen epäsosiaalisuus - tai jopa antisosiaalisuus. "Trolls claim that they are motivated solely by "lulz," which is a corruption of "laugh out loud" — antagonistic laughter indicating the target has responded with strong negative emotion. Someone gets very angry, very sad, very scared — that's what trolls say they're after. The most problematic cases I describe, it's just about making somebody you don't know cry."

On kenties kiinnostavaa miettiä miksi trollaaminen koetaan kiusaamisena. Sillä LA Timesin artikkeli tietää kertoa että trollaamisessa ei itse asiassa ole mitään kovin poikkeavia keinoja. "Trolls are criticized for this antagonistic rhetorical style that's present in politics, in academia, in other spheres of culture, but trolling behaviors are the ones condemned as aberrant. Trolls' strategies for getting attention are similar to the strategies employed by sensationalist media outlets that can include blogs, Buzzfeed, the Daily Mail - the Daily Troll, as it's referred to - that deliberately try to get people to click on stories: knee-jerk, sensationalist, exploitative coverage of often tragic stories." Harjoittaako sensaatiojournalismi siis kiusaamista? Harva menisi näin pitkälle.

Trollien kohdalla tämä kiusaamisteema on ainakin osittain oleellinen. Sillä trolli ei hae rahaa. Ja vaikka tosiasiassa rahanhankinta ei estä kiusaamista, niin rahan hankinta ohjaa tavoitteita tekemään monia sellaisia asioita jotka eivät ole kiusaamista. Kysymys ei ole niinkään keinoista kuin kohdentamisesta. Monetaariset tavoitteet ohjaavat näitä menetelmiä "paremmille teille". Trolli joutuu motivoitumaan jostain sosiaalisesta. Trollaamisen liittyvät persoonallisuustyypit ovat "dark triadin" sävyttämiä. "Internet Trolls Are Narcissists, Psychopaths, and Sadists". Tämä selittää miksi näkökulma on se että trollaaminen on kiusaamista. Tai kiusaamisen synonyymi.
* On kuitenkin hyvä muistaa että jo tämä negatiivisen luonteenpiirteiden kautta lähestyminen nostaa esiin narsistitrollit. Narsisti ei nauti toisten kärsimyksestä vaan hakee itselleen statusta. Tässä mielessä heidän antagonistinen naurunsa on tuskin kuvatunlaista.
* Narsismin lisäksi muutkin synkät piirteet voivat korostua. Ja silloin on vilkaistava  vaikka Timo Hännikäisen paheksuttavaa trollaamisyötä, hän kohdisti tahoihin jotka ärsyttivät häntä. Hän halusi saada sellaiset ihmiset itkemään joista hän ei pidä. Luokittelu ei perustunut henkilökohtaiseen tuntemiseen mutta silti hän tiesi trollattavista jotain. Häntä ärsytti feministit ja hän hyökkäsi feministisiksi kokemiinsa paikkoihin. Tämä ei ole jotain josta sanotaan että "joku jota et tiedä".

Itselläni "dark triad" pullustelee aivan muuta kuin narsismia. Ja olen trollina hyvin reaktiivinen. En yleensä lähde Hännikäisen tyylisille sotaretkille. Vaan sen sijaan pyrin valikoimaan kohteikseni vastenmielisiä ihmisiä. (Tätä ei tarvitse odottaa internetissä kauaa.) On toki tunnustettava että pahantahtoinen nauruni ei usein kohdistu aitoihin vallankäyttäjiin. Sitäkin useammin se kohdistuu niihin egoilijoihin joilla kommentointi pullistelee varmuutta ja jotka ilmaisevat itseään argumenttejen sijaan statementeilla.Nämä ihmiset ikään kuin yrittävät tehdä itsestään auktoriteetteja ja vallanpitäjiä. Ja sitten kohtelen heitä kuin he olisivat sellaisia. Tässäkin korostuu selvästi ylenkatseellinen nauru. Mutta se ei enää kovin oleellisesti riko hyviä tapoja vastaan. Jos trolli on kuin koulukiusaaja, niin minä olen koulukiusaaja joka kiusaa koulukiusaajia.

Trollaamiseen voi kannustaa myös turhautuminen. Turhautuminen siitä että asiallinen keskustelu ei onnistu. Sen jälkeen voi tietenkin lyödä läskiksi.

"Yhteiskuntasopimus"?

Sipilä on puhunut melkoisen paljon "yhteiskuntasopimuksesta". Tämä on hyvin ällistyttävää. Sillä yleisesti ottaen yhteiskuntasopimus nähdään sivistysvaltion ja oikeusvaltion perustalle. Tässä kansa tekee sopimuksen, jonka myötä jokainen yksilö alisti itsensä yhteisölle ja tämän yhteiselle hyvälle.

Juha Sipilän maailmassa yhteiskuntasopimus on sen sijaan eräänlainen kiristyksen tai ainakin kyykyttämisen väline. Teknisesti valtiovalta puhuu konkurssiuhasta ja esittää kansalaisille ultimaattia siitä että jos he eivät suostu sopimukseen, saatte tuntea sen nahoissaan. Tätä kuvataan kipeänä päätöksenä joka tehdään pakon sanelemana. Ja kenties se on perusteltuakin. Mutta on vaikeaa nähdä tässä "yhteiskuntasopimusta".

Sipilä esittää uhkauksen, kuten  "Jos ei yhteiskuntasopimusta, vuorotteluvapaa loppuu, lapsilisät pienenevät ja korkovähennys poistuu." Kansalainen voisi viitata yhteishyötyyn jonka hyödyn ytimessä ovat kansalaiset eikä mikään Kuningas. Ja sanoa että "jos lähdet leikkimään niin sitten me vittu hylätään se yhteiskuntasopimus ja lyödään talikko teidän läskimahanne läpi että tsups vaan." Ja "jos kosket työttömyyskorvaukseen, niin ei hätää. Sitten olemme iloisia että lestadiolaiset sikiävät kuin tehdaspossut ja voimme syödä heidän maukasta lihaansa". Ja tämä ylläoleva ei ole vain Macho Bullshittiä tai vastaavaa. Sen asenne on tietenkin törkeä ja sopimaton. (Sanotaan näin että "en suosittele".) Mutta se viittaa yhteiskuntasopimuksettomaan maahan erittäin Hobbesmaisessa hengessä. Hobbes näki että yhteiskuntasopimuksen ulkopuolella eletään villissä luonnontilassa jossa aivan kuka tahansa voi tappaa aivan kenet tahansa. Toki tässä tilassa loppuvat tietenkin myös vuorotteluvapaa, lapsilisät ja korkovähennys. Koska ne perimmiltään ovat niitä hyötyjä jotka estävät yhteiskuntaa vajoamasta Hobbesin pelkäämään mega-anarkiaan.

Toki Sipilässä on sen verran Hobbesmaisia piirteitä että hänkin kannatti absoluuttista valtaa hallitsijoille. Tämä tarkoitti käytännössä kuninkaanvaltaa, jossa sen jälkeen kun valta oli annettu ja kansalaiset olivat päättäneet että kuningas oli hyvä, oli tämän jälkeen velvollinen tottelemaan. Toki tämän jälkeenkin oli syytä tiedostaa että yhteiskuntasopimus vaatii yhteisen hyvän josta kansalainen - eikä esimerkiksi valtiontalouden kaltainen abstrakti entiteetti, korkeintaan juridinen persoona - hyötyy jotain.

Yleisesti ottaen sivistysvaltion ja yhteiskuntasopimuksen kohdalla kuninkaanvaltaa ei kuitenkaan noin yleisesti pidetä kovin hyvänä juttuna enää nykyisin. Yhteiskuntasopimusajattelu on siis kehittynyt. Sipilä ottaa tässä erikoisen takapakin. Erkaantuu yhteiskuntasopimuksen nykyisestä hengestä, luopuu joistain sille oleellisesti aina kuuluneista piirteistä ja nappaa kainaloon jotain joka on aiemmin kuulunut yhteiskuntasopimuksen henkeen.