Nationalismin ja konservativismin yhdistämisen vaikeudesta

Kauppalehdessä oli kuvattu Lähi-Idän asiantuntijan Debeufin mielipidettä sodasta ja yhteiskuntien romahtamisesta. Keskeinen teema on, ttä Debeufista globalisaation hidastuminen on ennakoinut sivilisaation rappeutumista. Teemana on, että Rooman kukistuttua globalisaatio loppui Euroopassa ja manner vajosi keski­aikaan. Arabimaailma jatkoi Rooman perintöä, kunnes vetäytyi kuoreensa. Kiina kukoisti dynastioineen, kunnes yksi sen keisareista sulki maan rajat 1400-luvulla. Renessanssissa oli kyse Euroopan liittymisestä takaisin globalisaatioon.

Debeuf puhuu heimoistumisesta globalisaatiolle vastakkaisesta trendistä, jossa ihmiset vetäytyvät kuoreensa. Kaupungin haasteissa eläneelle paluu heimoon tarkoittaa paluuta siihen, minkä tuntee parhaiten. Heimo on perhe, ja sen säännöt ovat selkeät.

Itsekin olen nähnyt, että kulttuurien elinvoimasta kiinnostuneiden ei pidä käyttää indikaattorina oikeaa uskontoa tai muuta vastaavaa; Paras indikaattori ovat kauppamiehet. Debeufin näkemys on sinänsä kiinnostava, sillä jos katsotaan rajat kiinni -henkistä porukkaa he jakavat oleellisen taistelulinjan globalistien ja lokalistien välillä. Heimoistuminsessa on toisin sanoen jotain oleellista myös heille. Se, mihin on syytä keskittää huomio on heimoistumisen strategia. Useinhan sitä ajatellaan, että rauhan aikana on mahdollista ylläpitää naiveja arvoja. Että yhtiskunnat ovat niin leppoisia paikkoja että niissä katoaa suhtellisuudentaju. Sen vaihtoehtona on sitten realismina myyty kyynisyys.

Ja tavallaan suhteellisuudentaju on hyvä termi.

Sillä jos me mietimme mitä globalisaatio tekee määritelmällisesti, niin huomaamme, että se levittää asioita. Globalisaatiossa keksinnöt, uskonnot, ideat, ajatukset, tuotteet, brändit, yritykset, kauppa, rahavirrat, ihmiset ... leviävät ties minne. Globalisaation hyöty on nimenomaan tässä; Joku keksii hyvän idean jossain ja pian se on kaikilla. Tämä johtaa siihen, että asioilla on potentiaalia parantua maksimaalista tasoa kaikilla. Kun puhutaan suurista valtakunnista, niissä oleellista onkin se, että on ollut riittävä määrä ihmisiä jotka ovat voineet kehittää asioita. Ja muut ovat laajasti hyötyneet tästä. Globalisaatiossa maksimoidaan keskimääräistä hyvinvointia.

Lokalisaatio taas on jotain joka koskee kaikkea missä on salailua. Tieto, informaatio, ajatukset, ihmiset .... ei tällöin kulje maksimaalista tahtoa. Lokalisaation hyödyt ovat sensuurin ja salailun hyötyjä. Jos kaikki alueet tekevät omia salaisia innovaatioitaan ne eivät saa toistensa innovaatioita ja näin ne ovat riippuvaisia juuri oman alueensa innovaatioista. Maksimaalinen yleishyöty jää saamatta. Mutta sen kääntöpuolena on sitten se, että on mahdollisuus saavuttaa suhteellista hyötyä verrattuna naapurialueisiin. Valitettavasti jos tavoitellaan maksimaalisen menestynyttä aluetta on sen henkenä globalisaatio. Koska se maksimoi yleisen mahdin. Jos siis puhutaan mahdollisimman suuresta yleisestä menestyksestä ja halutaan maksimoida kulttuurin saavutukset, globalisaatio on ainut peli kaupungissa.

Tässä mielessä on kiinnostavaa miten esimerkiksi Venäjän asenne kyberavaruuteen on selvästi sellainen, että se pyrkii hyötymään epäsymmetrisestä informaatiomaastosta nimenomaan suhteellinen hyöty mielessä. ; Internetissä sananvapaus ja globaalit verkot ovat jotain joka haittaa alueellista erikoislaatuisuutta. Jos tavoitellaan oman kulttuurin ylivaltaa, on pakko rakentaa erilaisia keinoja joilla tätä ympäristöä muutetaan. Tätä kautta voidaan itse asiassa huomata, että kysymys ei itse asiassa ole strategiatajuttomasta naiviudesta jossa globaalit samanarvoiset toimijat korostavat rauhaa ja yleistä ihmisarvoa. Nämä ovat vain taustaa sille, että voidaan käydä kauppaa ilman sotaa. Vastakkain ei ole naivius ja kyyninen realismi tosiasioiden edessä vaan kysymys on nimenomaan siitä mikä on relevantti näkökulma. Jolloin kysymys on nähdäkseni yksinkertainen; Globalisaation strategiset hyödyt ovat aika selvät. Ne näkyvät kaikissa suurissa menestyskulttuureissa ja toisaalta niiden romahtamisissa. Rajansa kiinni sulkevat imperiumit tuhoutuvat pitkässä juoksussa globalisaatiota tukevien naapureidensa alle. Juuri siksi, että jos menestys on etumatka, globalisaatiota tukevat alueet kehittyvät maksimitahtoa.

Kysymys onkin enemmän siitä, että milloin suhteellisesta menestyksestä on ylipäätään väliä. Ja tähän vastaus on tietenkin, että lyhytaikaisessa konfliktissa. Globalisaation vastustaminen on poikkeustilaratkaisu. Sotatila ei ole mikään reaalius joka vallitsee tai joka on kannattava tila valtiolle yleensä. Siksi globalisaatio on se mikä kannattaa valita vallitsevasi tilaksi, ja lokalisaatio on lyhytaikainen tila jonka ideana on se, että on jokin saavutettu etu josta halutaan hyötyä lyhytaikaisesti jotta lokalismi voidaan mahdollisimman pikaisesti purkaa. Globalisaatio takaa pitkäjänteisen menestyksen. Lokalisaatio voi olla lyhytjänteisesti hyödyllinen jos olet vahempi kuin muu.

Ja tästä päästään siihen perusongelmaan. Kun ajatellaan konservatiiviutta, sen sisällä on hyvin syvä ongelma. Se nimittäin kannattaa samanaikaisesti kulttuurista kohesiota, menneisyydessä nojaavia perinteitä ja muuta vastaavaa ”hyväksi havaittua käytäntöä” että tukee sota-ajan politiikkaa ja väittää olevansa esimerkiksi tieteellisen kehityksen ja rationaalisuuden huipentuma sen takia että se vastustaa kaikkea uutta haihattelua. Argumenttina on, että kulttuuri olisi kuin evoluutio jossa vahvimmat menestyvät. Ja modernit uudet ideat olisivat luonnonoikkuja.

Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että menestyneen kulttuurin ulkoisia merkkejä yhdistetään ideologiseen monomaanisuuteen. Joka ei todellakaan luo menestystä. Jos ajatellaan Natsi-Saksaa, niin Hitlerillä oli lempiarkkitehtinsa Speerin kanssa suunnitteilla ja toteutukessakin massiivisia monumentteja. Nämä ovat kuitenkin resurssien tuhlailua jotka kuvaavat yhteiskuntia joissa menestys ja kehitys on niin pitkällä, että se voi keskittää huomiota muuhunkin kuin kaikista alimpiin Maslown tarvehierarkian portaisiin. Samalla Hitlerin lähipiirin suhde tieteeseen oli sitä että nationalismi antoi tukea joillekin Hörbringerin jääkuuteorioille ja hylkäsi ison määrän oikeaa tiedettä "juutalaisena”. Tiedettä olisi kuitenkin täytynyt kehittää ja pitää mahdollisimman korkealla tasolla jotta olisi millä mällätä jotta voitaisiin heittää asioita niihin mahtimonumentteihin. Yhdistelmä oli karkeasti sanoen mahdoton saada toimivaksi.

Karkeasti sanoen konservativismin ja nationalismin liitto on hyvin epäpyhä. Se on psykologisti luonteva mutta maksimaalisen huono kombinaatio. Luomme illuusion yksinkertaisuudesta, tehokkuudesta ja varmuudesta kun oikeasti menestys vaatii sen, että tajuamme että todellisuus on kaikkea muuta.

Konservativismin ja nationalismin liitto perustuu paitsi sota-ajan glorifiointiin niin siihen, että arvot ja totuudet arvotetaan ikuisuusnäkökulmasta. Ja tämä kaikki korostaa sitä, että menneisyyttä korostetaan symbolina eri asioille sen sijaan että mietittäisiin sitä mitä rajojen kiinni laittaminen tarkoittaa nimenomaan strategisella tasolla. Menneisyyden ja symboliikan yhdistelmä on omanlaista hurskastelevaa moralismia joka nimenomaan, ironista kyllä, onnistuu mainostamaan itseään realismina koska se on kyynistä ja varsin epäeettistä.

Ironista kyllä Kaczynski vaikuttaa ymmärtäneen tämän omassa manifestissaan. Hänhän korosti sitä, että teknologia ja tiede muuttaa maailmaa. Tieteenteko on jotain jossa huipputasolla ei puhuta jo saavutetusta tieteestä vaan nimenomaan suhteellisesta edusta. Tieteellinen ja teknologinen edistys muuttavat yhteiskuntaa ja tätä kautta katoaa myös niitä oikeutuksia joiden varassa yhteiskuntajärjestykset ja niiden etiikka makaa. Näin ollen konservatiivisuus sopii huonosti yhteen innovatiivisuuden kanssa.

Mutta toisaalta jos puhutaan suhteellisen edun maksimoinnista tulisi nimenomaan panostaa innovaatioiden maksimointiin. Kilpailutilanteessa on puhuttava etujen saavuttamisesta. Jos haluaa pysyä kasassa suljettujen rajojen kanssa, täytyy olettaa että kykenee kehittämään asioita enemmän kuin ne toiset niiden rajojen ulkopuolella.

Ironista kyllä rajat kiinni vetävät ovat usein konservatiiveja ja konservativismi sisäisesti jarruttaa innovaatioita. Itse asiassa koko konservativismin psykologinen viehätys syntyy uhattuna olemisen tunteesta josta tärkeä asia on juuri siinä että koetaan että maailma hyökkää niitä omia arvoja vastaan. Henkenä on ajatus siitä että kansalainen jotenkin ansaitsee jotain, ikään kuin tyhjästä, ja kilpailitilanteessa tästä edusta jouduttaisiin luopumaan. Maahanmuuttokritiikissäkin nähdään vahvasti ja usein aivan ilmisanotustikin, että tulijat vievät resurssit ja uhkaavat arvoja ja kulttuuria. Ja suojautuminen ei tarkoita sitä, että kulttuurista tehdään mahtavampaa, vaan kulttuuri pidetään samanlaisena. Psykologisesti kuoreen meneminen voidaan liittää enemmän ajatukseen yksilön omasta merkityksestä. Tämä on merkittävää. Sillä useinhan kansallismielisyys myy asioitaan nimenomaan sitä kautta, että yksilöt olisivat jotenkin velkaa yhteisölle. Kun kansallismielistä kritisoi, hän sanoo että ei pidä kysyä mitä valtio tekee sinulle, vaan mitä voit tehdä valtiolle. Ikään kuin olisi jokin relevantti valtio joka eläisi sen kansalaisten hyvinvoinnin ulkopuolella.

Mutta syynä on se, että hyödyt ovat liian selkeitä. Joten ne pitää enemmänkin nimetä naiveiksi. Hyvinvointi on niin aitoa että niistä pitää tehdä nössöä. ; Toisin sanoen konservativismin henkenä on säilyttää. Ja juuri siksi, että ei pidetä muutoksista. Koska muuttuneessa maailmassa on muuttuvat tarpeet. ; Tämä näkyy hyvin jo nykyaikana. Koneet ovat lopettaneet jo nyt monia työntekotyylejä. Esimerkiksi itse olin nuorena sisäänpistämässä lehtiin mainoksia. Nykyään tämä on täysin koneistettu. Menneen ajan ihmiset näkevät vain miten nössöt hipsterit eivät suostu menemään hiilikaivoksiin tai muihin kunnollisiin miehekkäihin töihin. Mutta tämä on nykyajassa yhtä relevantti taito kuin intiaanien kulttuurin hengissäsäilymistaidot olivat 1950 -luvulla. Ja niin edes päin. Tosimies voikin kokea vähentäväksi sen, että hän joutuu esimerkiksi menemään toimistoon asiakaspalveluun vastaamaan pikkumaiseen kritiikkiin asiakkailta. Minun nuoruudessani oli tyyppejä jotka valittivat kopiokoneista. Usein takana oli se, että he eivät osanneet käyttää niitä eivätkä olleet motivoituneita opettelemaan uusia työtapoja. Tämä muutosvastarinta on usein konservativismin takana. Ja takana on näiden yksilöiden pelko jossa he haluavat että muut eivät mieti mitä voivat saada vaan miettivät mitä voivat antaa tälle jäärälle. Jäärä vain tavallaan valehtelee itselleen ja muille kutsumalla itseään valtioksi ja sitten sloganoimalla "Älä mieti miten valtio voi hyödyttää sinua vaan sitä miten sinä voit hyödyttää valtiota." Jäärän hyödyllisyys on kyseenalaistunut muuttuvassa maailmassa joten ei ihme että jäärä haluaa kyseenalaistaa muuttuneen maailman. Valitettavasti tässä ei ole mitään ylevää valtion hyötyä takana. Jäärän strategia on järkevä vain jos ei välitetä tuhoutuuko valtio kilpailussa myöhemmin. Ei ajatella jäärän lapsia tai nuorempia sukupolvia. On vain jäärän vastenmielisyys kopiokonesysteemeiden opettelua kohden koska "ennenkin on pärjätty ilman".

Jos maksimoidaan suhteellinen etu eletään maailmassa jossa ei ole stabiileja tyäoloja joissa on ikään kuin ansaittu tiettyjä varmoja etuja. Tässä maailmassa menneisyys ei paina paitsi jos se antaa etulyöntiasemaa tulevaisuudessa. Jos valtion on ajateltava suhteellista etua, syntyy kansalaisille viheliäinen tilanne jossa on totuttava siihen että entiset elämäntavat automatisoidaan pois samalla kun pitää joustavasti kehittää uusia, ennen omituisia, työn tekemisen muotoja. Komminikaatio ja interaktio muuttuvat.
 
Valitettavasti jos me kiellämme globalisaation ajamme itsemme tilanteeseen jossa on pakko hakea suhteellista etua. Ja tämä. Tämä vaatii maksimaalista innovoimista. Joka on antiteesissä säilyttävän konservatiivisen asenteen kanssa. Koska muuten on vain ajan kysymys milloin konservatiivinen junnaava kulttuuri ohitetaan. Teknologinen muutos on oleellinen osa innovatiivisuutta ja instituutiot ovat tämän rinnalla usein lähinnä hidastava voima. ; Esimerkiksi Fukuyama näkee että institutionaalinen inertia taistelee edistystä vastaan jos ympäristö iskee kahteen psykologiseen koukkuun; Ensinnäkin ihmiset seuraavat totuttuja tapoja kyseenalaistamatta tavalla jossa totellaan auktoriteettilähtöisesti. Toinen on se, että emme olekaan meritokraatteja vaan olemme patrimonialisteja siinä mielessä että preferoimme lähiperhettä, ystäviä ja vaikka kansaa yli kykyjen. Ja näin muukalainen jolla on kykyjä saa resursseja vähemmän kuin inkompetentti oman porukan jäsen.

Tämä jälkeenjääminen on helposti huomattavissa. On selvästi ihmisiä jotka ovat Fukuyaman kuvaamanlaisia ja solmussa sen kanssa. Tietoa pidetään pysyvänä ja tiedon puoliintumisaikaa ei pidetä hyveenä tai edestä tapahtuvana asiana. Kulttuurien ylivertaisuuskin on pysyvää ja se voidaan menettää vain jos siihen sotketaan heikompia kulttuureita. Siksi itsekin olen esimerkiksi saanut nähdä miten eteeni läimitään koulukirjoja 1950 -luvulta joissa opetetaan rotujen erilaisuudesta. Ja tätä pidettiin faktuaalisena oppimateriaalina 2000 -luvulla. Ja jotenkin argumentti vanhemmalta jäärältä oli, että tämä todisti että hän ei ollut rasisti. Minusta tämä todisti että hänestä rasismi oli tieteellinen tosiasia. Koulussa opettaja oli opettanut joten tämä auktoriteetti-päntätty oppi oli sitten se joka oli kannettu aarteena mukana kyseenalaistamatta läpi puolen vuosisadan.

Haasteena on tietenkin se, että globaali maailma on johtanut kovatempoiseen yhteiskuntaan. Asiat muuttuvat nopeasti. Mutta globalisaatiossa kaikkien ei ole pakko kilpailla hampaat irvessä. Ja jämiä saattaa jäädä jopa taiteeseen, uskontoon, kulttuuriin ja muuhun joka on periaatteessa jotain joka on pois kilpailuedulta.

Itselleni se on aika sama. Innovatiivinen meritokratia toimii olivatpa rajat auki tai kiinni. Mutta näkisin, että rajojen sulkemista ajavat ihmiset ajavat yhteiskunnallisia strategioita jotka ovat rajojen kiinnipitämisen kanssa mahdollisimman huonoja. Luultavasti siksi, että kaiken takana on autoritarismi ja heimohenkisyys yhdistettynä siihen, että tiedetään että ne omat meriitit eivät ole mitenkään kovin varmoja sellaisessa yhteiskunnassa jossa arvo ja merkitys syntyy ansioista eikä siitä että olet tipahtanut pimpistä tietyllä maantieteellisellä alueella, olet genettisesti tietynnäköinen ja osaat pokkuroida Jeesukselle.

---

Keskeiset lähteet:
Kauppalehti, ”Belgialainen Lähi-idän asiantuntija varoittaa: Uusi sota on tulossa, merkit ovat jo ilmassa” (29.12.2018)
Puolustusvoimien tutkimuslaitos, ”GAME CHANGER: Structural transformation of cyberspace” (2017)
Theodore Kaczynski, ”Industrial Society and Its Future” (1995) [suom. ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus”]
Francis Fukuyama, ”Political Order and Political Decay: From the Industrial Revolution to the Globalisation of Democracy” (2015)
Hartmut Rosa, ”High-Speed Society” (2009)

Todelliset selviytyjät...

Survivalistiporukat ovat siitä jännittävä ryhmä että heidän teemanaan on virallisesti varautuminen pahimman varalta. Kuitenkin käytännössä he näyttävät unelmoivan postapokalyptisestä tilasta. ; Tätä kautta se onkin hyvin samanlainen suhde TEOTWAWKI -maailmanloppuun kuin kristinuskon eskatologialla siihen totaaliseen maailmanloppuun.

Survivalistien keskusteluryhmien kohdalla onkin kenties syytä katsoa heidän haluamaansa tilaa utopiana. ; Ihmiset ovat tyytymättömiä nykyajan menoon. Usein survivalistit ovat hyvin konservatiivisia tyyppejä joiden ratkaisu koostuu metsästäjä-keräilystä. Tässä utopiaan varautuva mies on asekeräilijä joka maailmantuhon jälkeen puhkeaa kukkaan ja alkaa metsästämään.

Tämä haikailu tietynlaista maailmanjärjestystä kohtaan on jossain määrin ymmärrettävä. Toki sellaisella jonkin verran häiriintyneellä tavalla joka tuo mieleen Theodore Kaczynskin ajatukset siitä miten teknologia poistaa ihmisiltä vapaudet. Ja että konservatiivien ongelmana on se, että he usein ajavat teknologista muutosta joka muuttaa maailmaa ja samalla he puolustavat arvoja jotka ovat osoittautuneet toimiviksi vanhassa kontekstissa mutta ei muuttuneessa tilanteessa.

Survivalistit ovat tuntuneet tiedostaneen osan tästä. Toki joskus syyksi nähdään Hallitus. Joka on paha ideologisesti. Tiedemaailmaa ja Hallitusta kun vaivaa liberaali bias. Eli ongelmaksi ei nähdä usein suoraan teknologiaa vaan ideologisempi ja abstraktimpi maailmanjärjestys. Mutta henki on kuitenkin sama. Poistamalla tämä vääristymä päädytään alkeellisiin oloihin joissa voitaisiin viettää Aitoa Elämää.

Survivalistien puuhat kertovatkin enemmän siitä mitä heistä tarkoittaa olla Mies. Joten ei ihme että lopputuloksena on aseita ja lopunajan bunkkereita. Ajatus siitä että keräillään, hoidetaan haavoja alkoholilla ja muuta vastaavaa, ovat tässä mielessä Oikeita Arvoja välittävää tarinankerrontaa. Jotain joka eroaa tositilanteesta hyvin paljon. Tarina yksinäisestä tai heimohenkisestä seikkailijamiehestä joka on toiminnallinen metsästäjä ja taistelija ja joka on ennalta ymmärtänyt maailman tuhon ja osannut varustautua keräämällä talvivarastoja kuin jokin Raamatullinen lehmistä uneksiva Egypti.
1: Hieman kuten sotasankaruustarinat. Sotaa kokemattomilla on ties mitä Ramboilufantasioita itsestään. Taisteluja ja vihollisen päihittämistä rohkealla ja päämääräsuuntautuneella taistelulla. Oikea sotiminen on sitten enimmäkseen palelua ja ripulointia ojanpohjalla. Ojan jota juoksuhaudaksi kutsutaan.

Tässä mielessä on hyvä kuitenkin miettiä sitä mitä selviytyminen uudessa maailmassa vaatisi. Jos mietimme mitä todennäköisesti tapahtuisi maailmantuhon jälkeisessä maailmassa, tilanne olisi silti näille "oman elämänsä sankareille" haasteellinen. Sillä aseet ja bunkkerit ovat periaatteessa arvokasta omaisuutta joka on siirrettävissä henkilöltä toiselle voittamisen kautta. Tuliaseen ja ruokavarastojen kohdalla kysymys on kulutustavarasta. Ruokavarastot kuluvat, samoin luodit. Pitkällä jänteellä selviytyminen onkin tärkeämpää kyetä tuottamaan uusia luoteja ja uutta ruokaa.

Jos minunlainen, kunnon seikkailijasurvivalistille betamies - betamies joka ei heidän tapaansa osaa edes selvitä keskellä metsää tappamalla karhuja paljain käsin - joutuisi maailmanlopun tilanteeseen, minulle kävisi todennäköisesti melko hyvin. Sillä tilanne olisi oikeasti se, että liittoutuisin muutamien tuntemieni ihmisten kanssa. ; Tiedän ihmisen joka osaa valmitstaa ja ylläpitää vedensuodatusjärjestelmiä jotka takaavat vettä jopa tuhansille ihmisille. Toisaalta tunnen kaverin joka osaa rakentaa vanhoja mekaanisia koneita jotka ovat ajalta ennen bittivallankumousta - tarvittaessa hän kykenee värkkäämään niitä esimerkiksi puustakin. Itse osaan maanviljelytekniikkaa ja tuotantoeläinjalostusta.

Nämä ovat asioita jotka takaavat pitkäjänteisen selviämisen. Ja koska nämä ovat tietoja ja taitoja ne eivät ole siirrettävissä. Toisin sanoen; Jos minulla olisi asevarasto, leimaisin otsaani leiman "loottia tarjolla". Minun olisi syytäkin olla kova soturi. Koska minä olisin korvattavissa. Mutta jos tietää vedenpuhdistusasioista tai maanviljelystä, on maailmanlopun tilanteessa se tyyppi jonka tappamalla tuhotaan koko yhteisön selviytyminen.

Tämänlaisia juttuja voi käyttää sopimusasioissa vipuvartena. Hyvin pian oltaisiin neuvottelutilanteessa jossa arjen selviytyjä on kyllästynyt sankarilliseen palelevaan perseenpyyhkimiseen lehdillä omatekemällä riu'ulla. Ja haluaa ripulin sijaan juoda vettä jonka juomisesta ei kuole. Tässä tilanteessa on helppoa antaa vedelle hinta. Hinta joka maksetaan tuliaseilla tai käyttöyhteydellä bunkkeriin.

Itse asiassa sankarillinen varastoija muuttuisi todennäköisesti diilien kautta plan B:ksi. Eli en haikailisi näiden survivalistien tappamista ja voittamista. Vaan sitä, että tekisin heidän kanssaan diilin niin että heidän ruokavarastonsa olisi varasto katovuosien varalle ; Tämä tarkoittaisi sitä että uudessakin maailmassa arvon selviytyjien rooli olisi hierarkian pohjalla olevaa suorittamis-varastomiestoimintaa ; Eivät he olisi mitään ennaltanäkemislahjastaan arvostettuja viisaita yhteisöijen johtajia..

Horizon Zero Dawn; Tarina luonnosta ja identiteetistä

Nature vs. Nurture on argumentaatiota siitä kuinka ihminen on se joka on. Onko se ympäristö jossa hän elää vai onko se peritty ja synnynnäinen ominaisuus. Voiko ihminen syntyä älykkäänä tai pahana.

Moni korostaa kasvatusta. Että koulutus on tärkein osa kun persoonaa kehitetään. Tässä mielessä ”postmoderni feminismi” on hyvinkin samaa mieltä feminismiä moittivien ja kristinuskoa puolustavien arvokonservatiivien kanssa. Osittain tässä on varmasti takana sekin että kulttuuria korostavat ja sen merkitystä painottavat ovat usein itse jotenkin vihkiytyneet tähän kulttuuriinsa.

Kulttuuria ja kasvatusta korostavat kertovat enemmän siitä että ihmiset ovat tekojensa summa. Ja että yhteiskunta kasvaa tehokkaammaksia ja eettisemmäksi. Erikoislaatuiset ihmiset eivät olisi amerikkalaisen ihanteen tai kokoomuksen mallin mukaan jotain joka on ansaittua tai hankittua ; Mallia kuvaa ajatus ”mahdollisuuksien tasa-arvosta” jossa jokainen voi menestyä kun vain yrittää riittävästi. Itsellenikin koulutuksen painottaminen on helppoa. Intellektuellejen ihanteiden tukeminen kun on vähän kuin itseään äänestäisi.

Toisaalta kulttuurisen menestyksen päässä on tekno-optimismi jota molemmat kasvatusta korostavat puolet tuppaavat varomaan; Intellektuellit voivat viitata Fenomenologi Edmund Husserliin, jonka mukaan luonnontieteessä on sisäänrakentuneena pyrkimys pinnallistaa itsensä ja unohtaa oma ontologinen eli olemassaoloa koskeva alkuperänsä. Myös Heidegger on korostanut miten teknologia on uhka ja toteaa että halu isännöidä teknologiaa tulee sitä epätoivoisemmaksi, mitä enemmän teknologia uhkaa luisua ihmisen hallinnasta. Kulttuurifilosofi Oswald Spengler näki tieteen ja teknologian kulttuurin tuotteena ja kyseenalaistaa tällä tavoin niiden taakse nähdyn objektiivisuuden ajatuksen. Hänen mukaansa moderni länsimainen tiede on faustisen kulttuurin ja sielun ilmentymää ja sen itsetoteutusta ja se kehittyy kulttuurissa vaikuttavien perusmyyttien varassa.

Kulttuuri voidaankin nähdä jonain joka ohjaa yhteiskuntaa ja kulttuuria ja ihmistä. Tässä mielessä kun ihminen puhuu identiteetistään, hän helposti päätyy ottamaan kantaa hyvinkin moniin aiheisiin ja asioihin. Tämä tekee niiden käsittelemisestä vaikeaa. ; Vaikeutta ei vähennä se että ratkaisuksi usein tarjotaan myyttejä ja muita vastaavia asioita vaikka näiden perustalle ei ole oikein annettu muuta kuin että tiede ja teknologia ei toimi. Mikä on harvinaisen heikko argumentti sille että sen kanssa vallasta kilpaileva olisi sitten jotain joka toimisi.

Toisaalta kristilliseltä puolelta on tullut paljon tiedekritiikkiä. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on moittinut kovasti skientismiä. Hänen reagointejaan ei voi lukea miettimättä sitä miten hän kokee, että skientismin uhka on siinä että sen kautta ihmiset voisivat kokea että uskonnosta tulisi tarpeetonta. Hän moittiikin ennen kaikkea sitä että skientistit uskovat voivansa vastata kaikkiin kysymyksiin ja tätä kautta uskonnollisille vastauksille ja vallankäytölle ei jäisi tilaa.

Tämä korostuu usein siinä miten tieteen kerrotaan olevan myytillistä. Jos evoluutioteoria ottaa kantaa ihmisen alkuperään ja tätä kautta kertoo luomismyytin. Joka kertoo että ihmiset ovat ”vain eläimiä”. Niin kai samalla järjellä sitten se joko täyttää myytin humanistisen sisällön. Tai sitten tosiasiassa myös selitys jossa ihminen on syntynyt Jumalan luomana on tekninen tosiasioita koskeva väite joka samalla tavalla kategorisoi ja järjellistää ihmistä ja ihmisyyttä ja puristaa sitä synnin tapaisiin konsepteihin. Konsepteihin jotka ovat identtisiä tieteen mekanistisen järjen kanssa miinus niiden koeteltavuus empiirisillä koejärjestelmillä.

Horizon Zero Dawn on pelinä tämän kaiken ytimessä.

Peli kertoo hyvin suurelta osin luonnon voimasta. Tässä mielessä se on mennyt sanomassaan itse asiassa melko pitkälle geneettisen determinismin suuntaan. Tässä mielessä se viestii että erikoislaatuinen ihminen on erikoislaatuinen ihminen syntyjään.

Tämän voi oikeastaan kertoa melko paljon Aloysta. Peli alkaa sillä että hän ei tiedä vanhempiaan. Häntä kutsutaan ”äidittömäksi”. Koska hänet on vain löydetty mystillisesti tärkeän luolan ytimestä. Myöhemmin paljastuu että Aloy on teknologian tuottama klooni. Aloy on neitseettä syntynyt siinä mielessä että hän on puhtaasti teknologinen inventio ; Tekoäly Gaila on rakentanut geneettisen kloonin Elisabet Sobeckista, tuhat vuotta aiemmin eläneestä tiedemiehestä jonka projekti Gaia -projekti oli. Synä on se, että Gaian osakokonaisuus, maapallon elämän ”uudelleenboottaamisen” spesialisoitunut ohjelma Hades, tuppaa aktivoitumaan ja tuhoamaan kaiken elämän maan päältä. Siksi että se tekee mitä se on ohjelmoitu tekemään ; Tuhoamaan maaprojektin siinä vaiheessa kun se on astunut tuhon tielle. Tielle jonka päässä on globaali ekosfäärin tuhoutuminen.

Aloy on kompetentti. Hänet on kasvatettu luolamiesmäisissä oloissa. Mutta hän on itse päätellyt esimerkiksi sellaisia asioita kuin että maa ei ole litteä. Sekä Aloy että Sobeck ovat älykkäitä ja kompetentteja naisia joita on tarvittu maailman ainoana toivona.

Kaikkien mahdollisuudet eivät tätä kautta ole tasa-arvoiset - eikä takana ole välttämättä yhteiskunnan epäreiluus vaan biologia. Tässä mielessä peli tekee aika epäsuositun kannanoton. Näkemys on jotain joka tuo mieleeni skeptikko Michael Shermerin. Hän on korostanut sitä miten jos oikeiston ongelmana on että sorrutaan kreationismiin, niin vasemmistolaiset sortuvat usein kognitiiviseen kreationismiin – uskomukseen, että evoluutio ei voisi selittää ihmisen psykologiaa vaikka se selittää ihmiskehon piirteitä. Hänestä kognitiivisten kreationistejen tulisi ymmärtää että evoluutiota tapahtuu myös kaulasta ylöspäin.

Tässä kohden onkin syytä katsoa tarkemmin maailmanmekaniikkaa. Myös siinä näyttää olevan sellainen sävy että ”luonto keksii aina keinot”. Luonto on teknologiaa vahvempi. Tämä teema korostuu etenkin alkupuolella peliä. Itse asiassa taustatarina tässä vaiheessa näyttääkin sellaiselta että se on kuin suoraan Pentti Linkolan ajatuksista. Linkolan mukaanhan jopa kivikirves on ollut epäreilu innovaatio. Hänestä ihmiskunta on evoluution tuottama onnettomuus, joka uhkaa biosfääriä sellaisella tavalla että ihmiskunnan sukupuutto olisi biosfäärille parasta.

Myös pelimaailma näyttää menneisyyskertomuksessaan tältä. Teknolgisten ihmisten saavutukset olivat liitoksissa sen tuhoon. Ja sen jälkeen maa pääsi tuottamaan uutta elämää.

Tämä tosin muuttuu hieman. Pelin edetessä nimittäin opitaan että biosfääri on todellakin tuhoutunut loppuun asti. Toisin sanoen kaikki puut ja muut vastaavat elävät olennot ovat peräisin Gaian geenipankeista. Toisaalta Gaia on tuottanut myös robotteja jotka osallistuisivat maan elinkelpoiseksi muuttamiseen ja elämän ylläpitämiseen.

Pelin kauhistuttava tekoäly - joka saa HALin näyttämään pervolta naapurin sedältä- eli Hades taas on hätäkytkin joka aloittaa prosessin alusta kun se on päätynyt umpikujaan vievälle tielle. Tässä kohden on oireellista huomata että Hades - tai oikeastaan Hadeksen luonut koodari, mutta peli rinnastaa aliohjelmat niitä ohjelmoihiin persooniin niin että he ovat koodaajiensa omia kuvia, tavallaan näiden jatkeita - on tuhonnut luolissa Apollo -projektin. Apollokin oli, kuten Hadeskin, alaosa Gaia -projektia. Se talletti tietoa ja kulttuuria taiteita ja luonnontieteitä myöten. Sen ideana oli opettaa maan ihmisille historiasta ja saavutuksista jotta ihmiskunta voisi jatkaa elämää teknologisesti kehittyneenä yhteiskuntana ja välttää samat jo tehdyt virheet.

Ohjelmat on toki opetettu olemaan itsekriittisiä ja oppimaan ja tätä kautta ne eivät vain seuranneet ohjelmointiaan. Hades selvästi on kokenut Apollon hyvin oleellisesti biosfäärin vaarantavaksi. Tässä kohden sen kohdalla syntyykin verrokkeja toiseen äärimmäiseen hahmoon, Theodore Kaczynskiin eli ”unabomberiin.” Hänhän näki mm. että konservatiivien ongelmana on se, että he haluavat pitäytyä tiettyihin arvoihin samalla kun he kannattavat teknologiaa joka muuttaa ympäristöä niin että nämä arvot menettävät käytännöllisyyttään. Ja hän kannatti teknologisuuden purkaa; Hänestä järjestelmää ei voisi uudistaa siten, että vapaus sovitettaisiin yhteen teknologian kanssa. Ainoa reitti ulos olisi vapautua koko teollis-teknologisesta järjestelmästä.

Tämä käänne onkin hyvin kiinnostava. Gaia on Sobeckin tuottama tekoäly joka haluaa estää reboottauksen ja tuottaa tätä kautta geneettisen koodin itsensä keksijästä. Koska uskoo että Sobeckille mikään ei ole mahdotonta. Tässä vaiheessa tarinaan tulee kannanottoja jotka liittävät identiteetin sellaiseen kulttuuriseen ilmiöön kuin uskonnot ja Jumalat. On vaikeaa nähdä kuka on luonut minkäkin tahon omaksi kuvakseen. Ja tätä kautta pelissä syntyy reaktioita siihen mikä on uskonnon funktio. ; Jos tekoälyllä on toivoa ja luottamusta itseään mahtavampaan, se näyttää joitain uskonnollisia piirteitä.

Peli tekee tämän mielestäni hyvin. Aloy on hyvin skeptinen hahmo. Hän ei ole suoranaisesti uskonnonvastainen mutta hän on selvästi uskonnoton. Nimenomaan siinä mielessä että tällä ei ole mitään merkittävää roolia hänen omassa toiminnassaan. ; Tässä kiinnostavaa on että Aloy on pelin kompetentein hahmo ja pelin protagonisti. Ja tässä mielessä voisi ajatella että pelimaailma syöttäisi hänen näkemyksensä vahvasti totena. Tätä korostaa se, että peli on hyvin lineaarinen ja Aloy toimii kaikissa tilanteissa eettisesti hyväksyttävillä tavoilla samalla kun hän on myös älyllisesti erittäin kyvykäs.

Nämä asiat esitetään hyvin hienovaraisesti ja kompleksisesti pelistä. Kaikesta Mary Sueudestaan huolimatta Aloyn kanta ei ole selvästi kaikki mikä merkitsee tai painaa. Ja peli asettaa häntä vastaan useita näkemyksiä. Osa niistä on alleviivattuja ja yksinkertaisia ja niitä kerrotaan ääneen. Mutta peli toisaalta kontrastoi hienovaraisimpia asioita hiljaisuudella ja sillä mistä ei puhuta. Ja nimenomaan tämä tuo peliin sellaista kulmaa joka on siitä harvinainen asia kaltaiselleni katkeroituneelle naturalistille ; Siinä on jotain joka on hengellisyydelle myönteistä ja kuitenkin vaikuttavaa. Ilman että tämä jotenkin olisi valtasuhde tai jokin joka jotenkin edes nollaisi Aloyn näkökannat virheellisiksi.

Yksi asia, olipa ihminen tai kone, voi uskoa että sen luoja on nähnyt asiat paremmin kuin se itse. Ja ihmisillä tai koneilla on jokin liitos alkuperäänsä. Gaia näkee että Sobek voi tehdä mitä vain. Se on hyvin vahva ilmaisu. Jos kone luottaa luojaansa ja luo ihmiskunnan, ja ihmiskunnan joku heimo alkaa palvomaan tätä tekoälyä Luojanaan, voidaan nähdä että heimo on primitiiivinen mutta ei tavallaan millään relevantilla tavalla väärässä.

Tästä kenties hienoin kuvaus löytyykin kun Aloy pääsee selvittämään omaa alkuperäänsä. Kun hän saa tietää että hänellä ei ole äitiä, hän kokee itsensä merkityksettömäksi. Hän kokee vertautuvansa vain koneeksi joka on tehty täyttämään tietty funktio ja merkitys. Häntä kohdellaan vain välineenä joka hän onkin. Häntä kontrastoi suoraan ääneen sanottu lausunto siitä että hänellä on tosiasiassa kaksi äitiä - Gaia ja Sobek. Ja että ihmiskunnan ainoaksi toivoksi rakennettu on itse asiassa mahtipontisen merkittävä ja merkittävyyttä alleviivaava asia.

Kun Aloy sitten poistuu luolasta, monet pitävät jo teknologisen bioskannerioven avautumista ihmeenä (vaikka se onkin geneettinen ominaisuus) ja pitävät Aloyta Jumalan valittuna. Aloy itse kiistää kovasti tämän ja käy nostamassa polvistuvia ihmisiä ylös. Hän on jopa vihainen siitä että ensin häntä ei haluttu ottaa heimoon ja kohdeltiin ulkopuolisena jolle ei puhuta. Ja sitten he olivat halukkaita palvomaan häntä.

Tämä kiistäminen ei kuitenkaan samanaikaisesti ole jotain jossa heimolaiset olisivat oleellisesti väärässä. Mikään mukana ollut konsepti ei vain ollut sellainen henkiä ja sieluja sisälläänpitävä kuin he luultavasti ajattelivat halutessaan kuvata hengellisiä ilmiöitä viittaamalla asioihin jotka ovat tavallaan kannanottoja sen toimintaperiaatteesta.

Heimon ja Aloyn kuvaukset maailmasta sopivat itse asiassa yhteen maailman mekaanisten tosiasioiden kanssa. Ainoastaan metafyysiset mekaniikat olivat sellaisia joissa on voitu tehdä virheitä. Mutta tulkinnat ovat jotenkin vahvempia ja virheitä kestävämpiä ja tätä kautta maailmankuvat ovat ehyempiä kuin maailmankuvaukset. ; Ja sillä onko agnostikko, ateisti tai uskovainen. Muodolla ei ole väliä vaan se, että sen ottaa. Ja olipa se mikä tahansa, sen ottamisella on väliä koska olet älyllinen olento. Ja älyllisen ihmisen pitäisi miettiä muitakin kuin itseään ja omaa maailmankuvaansa ja miettiä miten voisi auttaa muita. Maailmankuvallisten kiistojen sijaan kannattaisikin keskittyä siihen, miten erilaisten maailmankuvien oman edun kannalta olisi hyväksi sitoutua yhteisiin tavoitteisiin. Tämä on pelin sanoma. Ja jotain joka on institutionaalisissa uskonnoissa yleensä epäonnistunut. Kenties siksi että niissä on mukana samanlainen ajatus Totuudesta joka on pelottanut monia humanisteja luonnontieteessä ja teknologiassa. Ja kenties näissä peloissa on ollut takana kaikesta huolimatta jotain järkeä vaikka ne eivät olisikaan universaalin kattavasti totuudenmukaisia..

Konservatiivit ja kulttuurirelativistinen Heidegger

Karkeasti ottaen konservatiivien hankalin suhde on heidän suhteensa kulttuurirelativismiin. Se on kahdella tavalla hankala.
1: Usein he näkevät kulttuurirelativismin sitä kautta että joku on erimielinen konservatiivien näkemyksen kanssa, jolloin kyse ei ole välttämättä siitä että totuus olisi objektiivinen vaan siitä että konservatiivit ovat hyvin sitoutuneita mielipiteisiinsä. Näin ollen esimerkiksi transsukupuolisuuden kohdalla he voivat ohittaa aivoihin liittyvät seikat jotka tekevät sukupuolikokemuksesta kaikkea muuta kuin valinnan. Ja unohtaa että ilman tätäkin sukupuoli on hankalampi asia kuin mitä he yleensä kuvaavat. Ja tästä tulee mielikuva että sukupuolia olisi vain kaksi, kaikki ihmiset osuisivat jompaan kumpaan ja tämä olisi biologinen tosiasia, koska ilmeisesti jos jokin biologinen piirre ei johda lisääntymiseen niin se ei ole biologinen tosiasia.
2: He ovat varsin usein itse hyvinkin kulttuurirelativisteja.

Tämä kirjoitus on pääasiassa tästä jälkimmäisestä. Olen jo aiemmin kirjoittanut siitä miten poliittiseen korrektiuteen liityy paljon sellaista puhetta joka on sävyltään kulttuurirelativistista. (1) Osittain sen vuoksi että tässä on kaapattu käyttöön kieli ; Eli kun kulttuurirelativistien kieli on sellaista että se vaikutta mediassa ja sillä saa valtaa, imitoimalla tätä saadaan hyväksyttyvyyttä omalle asialle. (2) Osittain sen vuoksi että kulttuurirelativismi ei ole heidän silmissään relativismia jos sillä puolustetaan konservatiivien mielipiteitä.

En koe tarvetta toistaa niitä tällä kertaa. Joten tämä on astetta filosofisempi lähestyminen. Tämä on mielestäni hyvin kätevää. Sillä kun mietitään eksistentialismia, vastaan tulee vahva mielikuva vasemmistointellektuelleihin. Mutta samanaikaisesti eksistentialisteilla on Heidegger. Eli mies joka oli samanaikaisesti niin hyvä eksistentialisti että hänen teoksiaan pidetään oleellisen tärkeänä siksi että hän oli natsi. Toisaalta. No. Natsi. Natsi. Natsi.

Kulttuurirelativismin suhde on tietenkin helppo yhdistää vasemmistolaisintellektuelliuteen siinä mielessä että se on tuttua "ihmisrotujen" ja "naiseuden" kohdalla. ; Voidaan karkeasti sanoa että eksistentialistinen vasemmistointellektuelli taatusti sanoo että ihonväri on vain jotain jonka muut näkevät mutta todellinen ihminen on jotain muuta. Ja feminismiin kallellaan oleva vasemmistolaisintellektuelli voi vastustaa lähtökohtaisesti ja kategorisesti evoluutiopsykologiaa siksi että se kahlitsee ihmisen vapautta. Eksistentialistin on helppo hyväksyä se, että naiseksi ei synnytä vaan naiseksi tullaan.

Kuitenkin samanaikaisesti konservatiivi varmasti hyväksyy kulttuurirelativismin siinä mielessä että he pitävät kulttuurista konstruktia nimeltä valtio tärkeänä. Ja tämän lisäksi heillä tapaa olla hyvin tietynlainen suhde uskontoon. Uskontoa pidetään usein jonain jonka olemassaolo perustellaan yllättävän usein kätevyyden kautta. Ja kätevyys on nimenomaan kätevyys kansakuntaa kohtaan. Asiassa mennään jopa niin pitkälle että ei ole harvinaista tavata sellaista henkilöä jonka mielestä menestynyt kansakunta voi toimia vain monokulttuurissa.
1: He eivät mieti asiaa kuten roomalaiset, joille oli tyypillistä se, että he valloittivat alueita, eivät puuttuneet alueen kulttuuriin kunhan he olivat alaisia Roomalle ja keisarille. Heidän perusteensa monikulttuurisuuteen oli se, että tämä vähentää kapinamieltä. Ihmiset eivät pidä siitä että heidän vakaumustaan väkisin muutetaan tietyksi. Ja he reagoivat tähän tavoilla jotka voivat vaikuttaa ylilyönneiltä. Itse voisin lisätä ja täydentää tätä asennetta sillä että uskonto näyttää tosiaan olevan kuten Kaczynski sen länsimaissa näki ; Hän näki että valtio kontrolloi kaikkia tärkeitä asioita ja päätöksiä ja antoi ihmisten valita triviaaleja asioita. Ihminen ei voi valita maksako hän veroja. Mutta hän saa valita lempivärinsä ja uskontonsa. Eli valtio olisi hieman kuten uhmaikäistä lasta käsittelevä vanhempi joka päättää että lapsi syö puuroa ja peittää tämän pakottamisen sillä että antaa lapsen valita ottaako puuron päälle voita vai hilloa.

Toisaalta kulttuurirelativismi on konservativismin ytimessä sitäkin kautta, että he yleensä kannattavat näkemystä jonka mukaan jokainen uskonto luo kaltaisensa yhteiskunnan. Eli yhteiskuntarakenteiden ja yhteiskunnan selviämisen taustalla ei ole maantieteelliset ominaisuudet vaan se, minkälaista uskontoa siinä harjoitetaan. Näin ollen kulttuuri ja yhteiskunta, tuo kaiken ydin ja mitta jonka edestä voidaan uhrata aika paljon individualismia ja yksilöitä, on ytimeltään kulttuurinen eikä objektiivinen.

Heidegger auttaa ymmärtämään tätä.

Monesti Heideggerin eksistentialismi otetaan vastaan sitä kautta että se oli hyvää siitä huolimatta että Heidegger valitsi Hitlerin. Toisaalta Heidegger saattoi olla myös konsistentti eksistentialismia elävä sitä kautta että hän valitsi Hitlerin. Eikä koskaan esittänyt katumusta tai anteeksipyyntöjä asiasta.

Heidegger, erityisesti teoksessa "Oleminen ja aika", kuvaa sitä että tärkein asia on kysymys olemisesta. Hänestä vialla on se, että uskonnot, filosofia ja jopa tiede ovat vieneet meidät pois tästä olemisesta. Oleminen ei ole Jumala eikä maailmassa olevat objektit. Ja ihmisen olisi parannuttava tästä muistinmenetyksestä. Heideggeristä metafysiikka "ei haihdu" esimerkiksi tieteellä, vaan metafysiikka on ajatusperinteissä. Metafysiikka on myös itse tieteen historia.

Heidegger vastusti kovasti essentialismia. Tämä torjuu myös sellaisia ajatuksia joita voidaan pitää yllättävän lempeinä. Konservatiivi voi mieltää ne jopa relativistisiksi vaikka ne ovat kategorisia ihmisluonnon kuvauksia. Sellaisia kuin "rakkaus ihmiskuntaa kohtaan". (Tai kuten eräs tuntemani ihminen sanoi uskomuksistaan. "Uskon ihmisyyteen.") Ihmiskunta on abstraktio joka häivyttää olemista. 

Tässä kohden Heideggerillä on kuitenkin erikoinen suhde menneisyyteen. Menneisyyden jättäminen taakse oli hänelle jotain muuta kuin mitä tosiasiat olivat menneisyydessä olleet. Aika ja ajallisuus olivat Heideggerille jotain jotka muovasivat ja vaikuttivat ajatteluun. Aika oli sidoksissa ajattelun identiteettiin. Ja aika antoi oman merkityksensä jokaisessa kulttuurissa. ; Heideggerin mukaan se mitä on tapahtunut vaikuttaa myös siihen miten yritämme tarkastella menneisyyttä. Voidaksemme kunnioittaa jotain kulttuuria meidän on ymmärrettävä sen sija ja muuttuminen ajassa.

Heidegger olikin opiskellut ja kiinnostunut ihmisten menneisyydestä ja kulttuuriperinteestä. Aatehistoriat ja ajatusperinteet olivat hänelle selvästi tuttuja ja tärkeitä tutkimuskohteita. Osittain siksi että tätä kautta voidaan "peruuttaa taaksepäin" kohti olemista. Ja osittain sen vuoksi, että dasein (~elämä, läsnäolo, olemassaolo, kokemuksellisuus...) on hänelle tietyssä määrin voimaton. Dasein saa kokemusvoimansa siitä että se rajoittaa asioita. Ihminen rajoittaa, leikkaa mahdollisuuksia. Valintojen määrä on niin valtava että ei voi vaan tehdä kaikkea. Kokemuksellisuus on tätä kautta rajoittavaa.

Heideggerin suhde menneisyyteen ja aateperustaan on toki konservatiiville vieras. Mutta sen sisältö on jotain josta he voivat kuitenkin hyväksyä melko paljon. Heideggerilla ei ole tavoitetta palata menneisyyteen, esimerkiksi johonkin konservatiiviseen "kulta-aikaan", vaan palauttaa alkuperämme olemisessa nykyhetkeen.

Heideggerin ajattelussa olikin hyvin erikoinen "lopputulema" ; Elämme situaatioissa (erilaisissa tilanteissa), emme kategorioissa. Alkuperämme taas on "tavallaan tulevaisuudessa" siinä mielessä että alkuperämme ja mikä siinä on tärkeää ja kiinnostavaa ovat jotain jota haemme ja jonka merkityksen luomme.

Kun verrataan länsimaista ja itämaista filosofiaa, syntyy helposti Heideggerin mielestä edistysuskoinen ajatus siitä että näiden välillä olisi kilpailu. Eksistentialistit taas eivät usko edistysprojekteihin. Ajattelu on heille myös kaikkialla.

Tosiasiassa asia ei jää Heideggeriin.

Jos otetaan esimerkiksi Levinas, hänen asenteestaan saa melko hyvän kuvan kun katsoo mitä tapahtui kun hän tapasi Enrique Dusselin. Dussel halusi että ihmiskuntaa kohdellaan samalla tavalla ja hän ihmetteli miksi Levinas oli niin kovin kiinnostunut katsomaan itseään ja omia kulttuuriaan lähellä olevia asioita. Mutta oli vähemmän kiinnostunut vastaavanlaisista asioista jotka tapahtuvat muissa kulttuureissa. Dussel kysyi miksi näin on ja miksi Levinas ei mieti vaikka latinalaisen amerikan kärsimyksentäyttämää historiaa. Levinasin vastaus oli että se oli jotain jota Dusselin tulisi miettiä. Tämä alleviivaa sitä että ihmiskunta ei ole kategoria. Levinas teki valinnan joka tietenkin rajoitti sitä mihin hän käytti aikaansa.

Kulttuurirelativismi on siitä jännittävä, että Levinas korosti omaa kulttuuriaan ja sitä että toisilla asioilla on hänelle ja hänen omalle ajattelulleen enemmän merkitystä kuin vastaavat asiat jotka tapahtuvat toisien kulttuurien parissa ja sisällä. Merkitys on kulttuurisidonnaista. Ja kulttuurisidonnaisuutta ei voi paeta. Kuitenkin tässä on sellaisia sävyjä joita konservatiivi ei miellä kulttuurirelativistiseksi. Ei, vaikka he itse voivat esittää ajatuksia siitä että jokaisen maan ja kulttuurin on ylläpidettävä ennen kaikkea omia kansalaisiaan ja levitettävä omia arvojaan joilla on sen sisällä erityinen merkitys, suurempi kuin toisilla kulttuureilla jossain toisissa maissa, jossa nämä saavat pysyäkin.

Voidaan jopa karkeasti tiivistää että eksistentialistit eivät usko edistykseen. Sartre esimerkiksi torjui varsin kategorisesti uskon mihin tahansa ennaltamäärättyyn päämäärään. Näin ollen on ymmärrettävissä miten esimerkiksi geeniterapia nähdään eksistentialistejen parissa usein ongelmana. Henkenä on se, että emme voi ennustaa lopputulosta, tai oikeastaan sitä mitä se merkitsee autenttisuudellemme ja olemassaolollemme.

Konservatiiviudessa onkin paljon sellaisia asenteita jotka voidaan sitoa kulttuurirelativistisiin ajatteluperinteisiin. Tämä vain unohtuu siksi että keskitytään pelkästään siihen että kulttuurirelativismissa näkemykset ovat narraatioita ja illuusiota. Eikä huomata sitä että eksistentialismissa merkitys sitoutuu usein siihen että tehdään valinta ja todellisuuskarsiutuminen niin että kokemuksellisuus syntyy juuri ja vain tästä samaisesta narraatiosta ja illuusiosta.

Indiivien yhteiskunta

Kun puhutaan modernista, postmodernista tai peräti postpostmodernista kulttuurista, on yleisenä terminä "atomisoituminen". Tässä mielessä syntyy helposti ajatuksia siitä, että uudistunut elämänmeno jotenkin uhkaisi yhteiskuntaa.

Parhaimmillaan tämä voi johtaa teknovastaisiin asenteisiin. Joka on äärimmillään Kaczynskun "Technological Slavery" -kirjan ajatuksia siitä että teknologia muuttaa yhteiskuntaa ja tämä vaatisi arvojen muuttamista. Ja että pitää välttää teknologista kehitystä ja korostaa että yhteiskunta on perinteisesti nojannut siihen että kansalaisille annetaan irrelevantteja vapauksia, eli vaikka lupa valita mieliruokansa tai uskontonsa kun taas oikeasti tärkeät asiat, kuten verotus, ovat sitten jotain johon heillä ei olekaan valtaa. (Jolloin vapaudet ovat hieman kuten mitä lapsille tehdään kasvattamisessa. He saavat valita ottavatko hilloa vai voita puurolle. Kun pääpointti, eli puuron syöminen, ei ole valinta.)

Onko atomisoituminen ja yhteiskunta sittenkään toisiaan vastaan?

Minusta tässä on hyvä katsoa tässä Charles Tayloria. Mielestäni hän on tärkeä vaikka en monesti olekaan samaa mieltä hänen kanssaan. (Toki osa hänen asioistaan on hyvinkin vakuuttavia.) Otan tässä keskiöön hänen kirjansa "Autenttisuuden etiikka". Aloitan siitä mikä on mielestäni vakuuttavaa. Se tiivistyy siihen mitä Taylor kutsuu antroposentrismiksi. Se on hänen mielestään ideologia. Ja itse asiassa se on myös ideologia joka on aina väistämättä poliittinen. Eli siinä on taustalla jokin kuva yhteiskunnasta.

Taylor korostaa että moderni maailma on liberaali. Sitä kuvaavat tietyt arvot. Etenkin seuraavat kaksi;
1: Yhteiskunnallisen elämän perustasossa on tasapuolisuuskeskeinen oikeudenmukaisuus jossa jokainen saa mahdollisuuden oman identiteetin kehittämiseen.
2: Yksilöiden elämässä identiteettiä muovaavat "rakkauskokemukset" ovat ratkaisevia. Ei esimerkiksi yhtenäiskulttuuri.

On hyvä huomata että Taylor suhtautuu identiteettiä muovaaviin rakkauskokemuksiin hyvin eri tavalla kuin Kaczynski. Hän arvostaa niitä. Hän kuitenkin iskee niiden relatiivisuutta vastaan. Hän ottaa keskiöön sen että antroposentrismi esittää moraalikuvansa individualisminsävyttämänä niin että autenttinen korostaa ainutlaatuisuuttaan. Tällöin taustalla ei ole jotain yhteistä ja jaettua. Ollaan erilaisia mutta samanarvoisia. Ja autenttisin ihminen luo jotain itsekseen ja korostaa yksilöllisyyttään.

Tässä on takana perinteinen ajatus siitä että ihmiset olisivat vapaina hyviä. Eli kun ihminen toteuttaa itseään hän olisi myös kunnioitettava. Tämä vaatii uskoa ihmisyyteen ja muuta vastaavaa optimismia.

Individualismi on Taylorin mielestä melko halveksuttavaakin. Hänen kirjansa on melko täynnä konnotaatioiltaan alentavia ilmauksia joilla selvistä jaetaan asennetta argumentaation päälle. Esimerkiksi kuvatessaan (s. 44) nuorten modernien ihmisten asenteita hän kuvasi että "Nuorten elämänasenteen pääpiirteeksi havaittiin jokseenkin helppohintaisen relativismin hyväksyminen. Jokaisella oli omat "arvonsa", joista ei voi kiistellä. Kuten Bloom huomautti, kyseessä ei ollut vain tietoteoreettinen, järjen mahdollisuuksien rajoja koskeva, vaan myös eettinen kanta : Kenelläkään ei ole oikeutta kiistää toisen ihmisen arvoja. Arvomaailma on jokaisen ihmisen oma asia, elämän perusratkaisu, jota muiden tulee kunnioittaa. Relativismia perusteltiin myös vetoamalla keskinäisen kunnioituksen periaatteeseen." 

Taylorin mukaan "Nietzschen polku" jossa yhteisön arvoja kyseenalaistetaan johtaa siihen että antroposentrismi vahvistuu. Ihmisen omasta valinnasta tulee vahvin dogmi. Toisaalla hän korostaakin että moderni yhteiskunta helposti vie siihen että jotkut ihmiset ovat parempia kansalaisia ja keskinäisen kunnioituksen kyseenalaistavat ihmiset kohtaavat siksi jotain sellaista leimaamista joka on hierarkista ja jossa tätä kautta ei maistu relativismin ja vapauden sävyt.

Moderni ; Irtautunut ja optimisti

Taylor liittää kirjassaan modernin elämänmenon siihen että se on liian optimistista. Hän korostaa että lätökohtana on Descartesin huomio yksilön oman tietoisuuden yksityisyydestä ja erityisyydestä. Samoin tätä täydensivät uskonnolliset ajatukset jotka korostivat omaatuntoa yli dogmien. Sekä ajatukset siitä että yhteiskunnassa omien vapauksien toteuttamisella ja yksilöillä oli syvä arvo muunakin kuin välineenä itseään suuremmalle yhteiskunnalle joka heijasti Jumalista arvojärjestystä.

Yhteiskunnallinen liberalismi taas liittyy hänestä ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen. Ennen elämänpiiri oli helpommin sidottu tiettyyn paikkaan. Modernissa maailmassa oli oman toimeentulon takia kenties pakkokin irtautua perheestään. Kun ihminen joutuu etsimään töitä ja muuttamaan, syntyy uudenlainen elämisen tapa joka korostaa yksilöllisyyttä.

Tosiasiassa Taylorin mukaan rehellinen ihmiskuva syntyy vain kun ollaan, kuten hän sanoo aivan kirjansa lopuksi ; "ihmisolentoja luonnehtii sekä ylevyys (grandeur) että viheliäisyys (misère). Samaa voidaan sanoa modernisuudesta. Vain molemmat puolet huomioon ottava tarkastelu voi antaa meille sen vääristelemättömän kuvan kulttuuristamme, jota tarvitsemme voidaksemme ottaa vastaan aikakautemme suurimman haasteen."

Sisäiset ristiriidat - molempiin suuntiin...

Taylor näkeekin että on ristiriitaista olla arvoneutraali ja viitata samalla kunnioittamiseen. Tämä on mielestäni tosi huomio. Olen niitä ihmisiä joiden mielestä ei ole mitään aitoja nihilistejä tai mitään arvotyhjiötä. Moderni elämänmenokaan ei tätä kautta edusta nihilismiä. Taylor puhuu yleensä arvojen rappiosta joka ei ole sama asia kuin nihilismi. Toisaalta hän on joskus sisäisesti ristiriitainen ; Hän puhuu joskus täysin moraalikadosta ja arvojen tuhoutumisesta. Tämä on tietenkin täysin ristiriidassa sen kanssa että hän toisinaan korostaa sitä miten ideologinen ja poliittinen ja arvoja sisältävä moderni elämänmeno on.

Taylorhan korostaa toisaalla sitä miten individualismissa valinnanvapaudesta on tehty korkein arvo. Tämä ei tietenkään ole nihilismiä tai totaalista relativismia. Onkin siksi ällistyttävää huomata että hän kohtelee modernia elämänmenoa kuin se olisi relativistista tai nihilististä. Onneksi tämä ei ole yleisin teema. Yleensä Taylor puhuu vain moraalin rappeutumisesta. Se voi toteutua sillä että huonot tai väärät arvot korvaavat hyvät ja oikeat arvot. Joten siinä kohden samaa ristiriitaa ei ole.

Ei-relativistista

Taylor kuvaa sitä miten moni asia on merkityksetön. Hän kuvaa miten ihmisen ainutlaatuisuutta voi kuvata vaikka se että kellään muulla ei ole saman verran hiuksia päässään. Tai että hän on ainut ihminen joka on täsmälleen saman mittainen kuin jokin tietty Siperian tundralla kasvava puu. Samoin hän kuvaa ihmisiä jotka lutraisivat varpaitaan savessa. Taylor ei näe näitä uskottavasti merkityksellisinä. Hänestä hiusten lukumäärään voidaan toki saada merkitystä jos on jokin uskonto jossa tämä hiusten lukumäärä olisi jokin Pyhä Luku. Mutta hän nostaa esiin sen että tässä takana olisi jaettu yleinen arvostus uskontoon eikä tämä hiusten määrä sinällään.

Taylorin kannanotto onkin että samanarvoisuus syntyy sitä kautta että jotkin asiat ovat jaettuja ja yhteisiä. Hänestä esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo ei johdu siitä että miehet ja naiset olisivat keskenään erilaisia vaan siitä että näistä eroista huolimatta naisia ja miehiä yhdistää esimerkiksi ihmisyys. "Miehen ja naisen tasa-arvoisuus ei perustu heidän erilaisuuteensa vaan siihen, että tuon erilaisuuden yläpuolella heillä on tiettyjä yhteisiä ja toisiaan täydentäviä arvokkaita ominaisuuksia. He ovat esimerkiksi järkevään ajatteluun, rakkauteen, muistamiseen ja molemminpuoliseen arvostukseen kykeneviä olentoja." (s. 80) Hän kiistääkin relatiivisuuden.

Tässä mielessä on syytä huomata että jos Kaczynskin mukaan uskonnonvapaus olisi objektiivisesti jotain pinnallista ja tarpeetonta vapautta, Taylor korostaa että uskonto ja tasa-arvon takana oleva ihmisarvoisuus ovat itse asiassa  oleellisesti tärkeitä ja arvokkaita asioita.

Taylor tuokin kirjassaan esiin ajatuksia kunniasta. Siitä miten jonkin asian arvostettavuus on menneisyydessä korostanut sitä että parhaimmisto vaatii vertailukohteen. Jonkin joka on alempi. Esimerkiksi Kanadan tarjoama aatelointi on arvokas vain niin kauan kuin Kanada ei aateloi kaikkia ihmisiä.

Taylorilla onkin vahvasti ajatuksia jonkinlaisesta yleisinhimillisyydestä. Jos ihminen on luonnostaan jotain tästä tulee jaettuja piirteitä. Jaettujen ominaisuuksien heijastaminen ei ole epäautenttista. Yksilön vapaus ei ole aina ristiriidassa yleisen ja yhteisöllisen kanssa. Tämä on mielestäni vähintään kohtuu vakuuttava ajatus. (Joskin se johtuu siitä että harrastan jotain joka on Taylorille vieläkin pahempi kuin relativismi. Nimittäin välineellistä järkeä. Pidän esimerkiksi evoluutiota tärkeänä teemana kun mietitään yhteisöllisyyttä ja ihmisen lajinmukaista käytöstä ja jopa etiikkaa.)

En astu rappeutumisen tielle.

Mielestäni Taylorin tekstissä on paljon asioita jotka nojaavat pelkästään asenteellisesti ladattujen termien varaan. Hän nimittäin puhuu arvojen rappeutumisesta. On hyvin vaikeaa nähdä mihin hän sitoo ajatuksen. Itse asiassa näyttää että kun hän puhuu miten relativistille on mahdotonta puhua jaetuista arvoista koska he ovat ikään kuin sokeita koko näkökulmalle, hän itse heijastaa vastaavaa kun hän ei ymmärrä miten erilaisissa asioissa voidaan nähdä arvoa. Hän näyttää hyväksyvän esimerkiksi mudanlutraamisen arvokkaaksi heti kun se sidotaan uskontoon. Miksi uskonnolla pitäisi olla erityisempi merkitys? Homo religiosus -ihmiskuva ei kuitenkaan ole kovin empiirinen. Se on mukana koska Taylor itse uskoo häneen. Ja tässä mielessä Taylor joissain kohdissa joutuukin viittaamaan siihen että hän vetoaa relativistisesti mielipiteenvapauteen. Hän kirjoittaakin muutamassa yhteydessä että hän sanoo tiettyjä asioita "koska uskon niin".

Itse asiassa näen että Taylorin terävä yhteiskuntamuutoksen kuvaaminen kaivaa kuoppaa hänen rappeutumista korostavalle argumentaatiolleen. ; Nähdään että perinteinen jaetun uskonnon jne. korostava yhteisöllinen ajatus on ollut tärkeä silloin kun toimeentulo on vaatinut sitä että tehdään yhdessä työtä esimerkiksi pellolla. Kun yhteiskuntaa kuvaa resurssien niukkuus on syytä myös tulla toimeen sen kanssa että todellisuus huutaa puutetta. Sitä että ei ole omaisuutta. Siksi asketismia, säästäväisyyttä ja ei-ahneutta korostava ideologia on kätevä. Tämä kätevyys voidaan nähdä sen eettisyyden oikeuttajaksi. Askeesi sanoo fuck it köyhyydelle joka kyllä sinänsä alleviivaa läsnäoloaan. Ja tätä askeesia tarvitaan koska resurssi on jotain jaettua. Jokainen ihminen elää myös leivästä.

Samoin voidaan nähdä että jos kulttuuri on sellainen että on pakko muuttaa pois perheen luota jotta voi elää - on esimerkiksi mentävä tehtaaseen toiselle paikkakunnalle - syntyy irrallisuutta. Uskonnot vastaavat tähän usein yrittämällä korvata perhettä. Mutta tässä prosessissa se helposti itse asiassa alleviivaa sitä mitä elämästä puuttuu. Individualismi on tässä mielessä eräänlaista askeesia. Siinä mielessä että se sanoo fuck it sellaiselle resurssille joka on hyvin niukka. Koska olen välineellinen järkeistäjä muistutan siitä että Dunbarin havaintojen mukaan Taylor on oikeassa sanoessaan että kaupungissa on liikaa ihmisiä jotta kunnollinen perinteinen yhteisöllisyys olisi vanhassa muodossaan edes mahdollinen.

Toisaalta kun katsotaan Maslown tarvehierarkiaa voidaan huomata että siitä saadaan jonkinlainen pohja yleisinhimillisille jaetuille arvoille. Ja tällöin huomataan että kenties ideologian korostamat asiat ovat perspektiivejä. Jotka eivät ole satunnaisia vaan jaettuja. Ja se taso mihin kiinnitetään huomiota kertoo siitä mitkä asiat ovat jo kunnossa. ; Tältä tasolta on selvää että perinteinen "yhteistyössä selviämme hengissä" korostaa turvallisuutta ja muita perustason portaita. Ja niissä on vähemmän itsetoteutusta joka on korkea arvo. Vasta kun yhteiskunta on niin eettinen että Maslown tarvehierarkian perustasot ovat jo toteutuneet voidaan puhua luovuudesta ja muista vastaavista haluttavista asioista.

Individualismi kertookin siitä että yhteiskunnasta on muokattu sen verran eettinen että huomiota voidaan kiinnittää näihin korkeamman tason ongelmiin. Tällöin ei voida puhua siitä että yhteiskunta olisi rappeutunut menneiden aikojen hyvyydestä jossa ollaan jotenkin konkreettisempien ja jaetumpien ja yhteisempien arvojen äärellä. Itse asiassa voidaan nähdä että arvojen jalostumienn on se prosessi joka ylipäätään on voinut johtaa näihin arvokkaampiin asioihin. Kenties vanhat arvot ovat olleet tikkaat joita on tarvittu kun on kehitetty moraalia. Mutta kun ne ovat tehneet tehtävänsä ne ovat vähän kuin alkeelliset televisiot ; Ne ovat olleet käteviä ja mukavia menneisyydessä mutta nykyajan elämänmenossa ne eivät edes toimi. Ja ne voidaan siksi hylätä.

Tämä henki on toki tuttu myös uskovaisille. He kun korostavat että "Vanhan Testamentin" jutut on hylätty ja kaikkihyvä Jumala on voinut ladata ne "Raamattuuun" siksi että sen ajan yhteiskunta on ollut erilainen. Täsmälleen sama huomio voidaankin siirtää Maslown tarvehierarkian avulla koskemaan sitä muutosta joka on tapahtunut (a) kun ollaan siirrytty maanviljelykulttuurista teolliseen kulttuuriin ja (b) siirrytty teollisesta kulttuurista informaatiokulttuuriin. Nämä yhteiskuntamuutokset ovat rakenteellisia ja ne vaativat erilaiset taustaideologiat toimiakseen. Ei siis voida puhua arvojen muutoksesta ajatuksena arvojen rappiona. Vaan siitä että vanhat arvot eivät enää vastaa elämänkokemuksia ja sitä mitä arkielämä tarjoaa ihmisille.

Modernia ei siis saisikaan käsitellä relativismina. Vapaus ei ole samaa kuin relativismi. Keskinäinen kunnioitus ja erilaisten ihmisten sietäminen, suvaitseminen ja heidän kanssaan toimeentulemisen korostaminen ei ole nihilismiä ja arvotyhjiössä elämistä.

Monikulttuurisuuden lähestymisestä

On mielestäni hyvä huomata, että kun puhutaan monikulttuurisuudesta, näyttää olevan enemmänkin niin että kaikki jossain määrin kannattavat monokulttuuria. Monikulttuurisuuden kriitikot korostavat kulttuurien erojen olennaisuutta. Ja tällöin käy niin, että he korostavat sitä että ihmiset eri kulttuureissa ovat oleellisesti erilaisia. Monikulttuurisuuden takaa taas löytyy usein yleishumanistisia ajatuksia siitä että ihmisillä olisikin jokin yhdistävä perusta.

Itse lähestyisin tätä Peircen kuvaamalla semiotiikalla; Peirce jakoi kohteet ikoneihin, indekseihin ja symboleihin. Monikulttuurisuuden kannalta nämä kohteet voidaan jossain määrin asettaa erilaisiin hierarkioihin.
1: Ikoni on yksinkertaista symboliikkaa. Merkki muistuttaa kohdettaan. Viitaussuhde on suoraan siten että ominaisuudet ovat samanlaisia. Esimerkiksi jos piirretään yksinkertainen kalliopiirros hirvestä, ihmiset ymmärtävät että kyse on hirvestä vain katsomallas itä. Ikonot näyttävät luonnollisilta ja ne ovat ymmärrettäviä.
2: Tätä kompleksisempi on indeksi. Se viittaa johonkin kohteeseen jonkin syy-seuraussuhteen kautta. Tämä tarvitsee usein jonkinlaisen kontekstin. Tämän tason mutkikkuus näkyy hyvin itseäni viime aikoina kiinnostaneesta/askarruttaneesta ongelmasta, käsitteellisen analyysin kömmähdyksistä, jossa näyttää siltä että kontekstiin ollaan jämähdetty ja indeksiä kohdellaan kuin ikonia. Tai sitten kontekstiin ollaan jämähdetty eikä ymmärretä että samalla ilmiöllä tai sanamuodolla voi olla monia erilaisia syy-yhteyksiä joten ne vaativat kontekstin. Indeksin kohdalla viitattu objekti kuitenkin on välttämättä olemassa ja indeksi liittyy objektiin jonakin tosiasiana niin että on olemassa konkreettinen ilmiö tai muu yhteys.
3: Symbolilla ei välttämättä ole todellisuusvastinetta. Se voi olla mielikuvitusta. Ja monessa kulttuurissa erilaiset symbolit on vain sovittu. Esimerkiksi se, että leijona symbolisoi vaakunassa Suomea on vain valittu. Kuva voisi olla jotain muutakin, mutta se ei vaan satu olemaan koska on toisin sovittu.

Voidaan ajatella että jos ollaan yleishumanisteja voidaan vaikka tehdä vertailevaa uskontotiedettä ja huomata että monissa uskonnoissa on itse asiassa samoja perusarvoja. Niiden tärkeysjärjestyksessä on eroja, mutta niiden perushenki on sama. Tämä viittaa siihen että niillä on jokin syvempi yhteinen tekijä. Ne siis joko eivät ole vain symboleja. Tai jos ovat niin ne ihmispsykologian vuoksi ovat kuin ne olisivat jotain konkreettisempaa, vaikkapa ikoneja. Tässä mielessä homo religiosus -ihmiskuva on helppoa liittää yleishumanismiin. Ihmiet uskovat Jumalaan ja sitovat uskontoon samanlaisia arvoja joten ei tarvitse riidellä.

Mielestäni monikulttuurisuuskysymys voidaan tätä kautta palauttaa vanhaan tekstiini jossa kuvasin sitä miten Frasier Cranen tapa hoitaa kultturellisti asiat monikulttuuriudessa perustuu siihen että puhutaan keveistä asioista. Tämä viittaa siihen että kulttuurisia asioita voidaan pitää yllä hyvinkin monenlaisia niissä tilanteissa joissa ne ovat symboleja asioille joita pidetään monissa kulttuureissa yhteiskunnan tasolla melko mitättöminä. Näin näistä ei tule riitaa.

Toisin sanoen monikulttuurisuus olettaa että erimielisyydet ovat enimmäkseen symbolien tasolla. Perusarvot ja yleishumanistiset periaatteet olisivat vaikka meihin evoluution ohjaamaa altruismia. En pidä tätä teoriaa kovin huonona.

Silti mieleen tulee "Unabomber" Ted Kaczynskin näkemys jossa korostuu se, että tosiasiassa yhteiskunnat ovat valtakoneistoja jotka sallivat ihmisille vapauksia mitättömissä asioissa. Jos haluat olla juutalainen tai kristitty, se ei kiinnosta yhteiskuntaa. Mutta yritäpä jättää verosi maksamatta niin johan kiinnostaa.

Voidaankin sanoa että on tavallaan erikoista että moni monikulttuurisuuden kannattaja vastustaa hyvinkin syvästi evoluutiopsykologiaa. (Syynä on eksistentialismin ajatukset perimmäisestä vapaudesta, fenomenologiset ajatukset siitä että jokainen lokero jolla ihmistä määritellään on vankila, astetta relativistisempien ajatukset siitä että ihmiset ovat konstrukteja eli perimmiltään kokonaan symbolisia...) Se olisi varsin joutuisaa sovittaa heidän malliinsa.

Se ei tosin yllätä että moni monikulttuurisuuden vastustaja korostaa enemmän kulttuurievoluutiota. Heidän tulee torjua ajatus siitä että ihmisissä olisi lajityypillisesti vaikka sellaista altruistista käytöstä joita monet evoluutiopsykologiset mallit ennustavat. (Osa heistä on myös suoraan sanoen kreationisteja tai kreationistihenkisiä ja korostavat oman kulttuurinsa ja uskontonsa erinomaisuutta. Samalla kun leikkivät hassusti sitä että se muka olisi enemmän kuin jokin symboli.)

Toki mukaan mahtuu niitäkin jotka hyväksyvät evoluutiopsykologian mutta jotka vastustavat monikulttuurisuutta. He kuitenkin edustavat hyvin vanhahtavaa toien maailmansodan jälkeistä evoluutioajattelua joka korostaa vain taistelua. Heidän kuvaansa voi pitää liian simplistisenä. He ovat koherentteja siinä mielessä että jos ihminen on paha ja kulttuuri kasa symboleja, on rauhanomaisuus nojaamassa illuusioille. Uskonto voi tällöin olla renessanssiajan ateistien tapaan jopa "valehtelua joka pitää rahvaan kansan kurissa", jossa ateismi on kenties totta mutta sopii vain harvalle, älylliselle totuuttarkastavalle eliitille. (Uskomiseen uskomiseen kykeene toki teistikin.) Valitettavasti heidän koherenttiutensa ei oikein vakuuta koska heidän kuvansa itse tieteenalasta on jäänyt ajastaan jälkeen.

Nykydemokratian toimivuudesta

Oma suhtautumiseni kansalaisaloitteisiin on ollut kyyninen. Lähinnä sen vuoksi että vaadittu äänimäärä on varsin pieni. Ja sen läpimenosta päättävät ihan eri tahot kuin ne jotka antavat ääniä kampanjalle. Lisäksi ääniä pystyy tuollaiseen järjestelmään periaatteessa ostamaan. Valvonta on vähintään hyvin vaikeaa. (Itse asiassa täysin avoin ja julkinen demokratia johtaa tämänlaisiin haasteisiin käytännössä väistämättä.) Se on kyyninen edelleen. Mutta kenties kyynisyys lavenee myös vaaleja kohtaan. (Tulen käyttämään matkan varrella paljon häiritseviä analogioita koska yritän kuvata ja selittää ajatuskulkuani.)

Jos katsomme nykyistä järjestelmää, on selvää että se on jossain määrin tasa-arvoinen. Siinä mielessä että sosiaalinen media vaikuttaa valikoinnissa paljon. Ja jokainen facebookpäivitys syntyy teoriassa tasa-arvoisena. Jokainen niistä voi periaatteessa tulla äärimmäisen suosituksi päivitykseksi. Jos joku likettää, kommentoi ja jakaa, tällä saadaan näkyvyyttä helposti.

Mutta jospa äänien saaminen tällä keinoin onkin tässä mielessä tasa-arvoisia, kaikki sisällöt eivät ole. Moni voisi ajatella että suuri määrä pitämisiä tarkoittaa hyvää. Ja jollain hyvin perustavanlaatuisella tavalla asia onkin näin. Demokratia on periaatteessa väite siitä että jos moni haluaa jotain niin se sitten on myös hyvä asia.

Mutta koska olen kyyninen ja negatiivinen, korostan että demokratian likainen kaksoisveli on populismi. Ja näiden välisen eron ymmärtämiseksi tulee miettiä sen tyylisiä asioita kuin wisdom of crowds ; Monesti hyvä nimenomaan kasautuu. Maallikoiden tekemät arvaukset ovat monissa tilanteissa todennäköisemmin tarkemmin osuvia yhden yksittäisen ekspertin. Mutta tällä on kuitenkin toimintaehtoja ja rajoja. Tämä voidaan nähdä sitä kautta että suosituksi lehdeksi voi päästä kahdella strategialla (a) laatustrategialla jossa tehdään hyviä juttuja ja (b) clickbait -journalismia jossa kalastellaan erilaisilla provokatiivisilla otsikoilla, liioitteluilla ja muilla vastaavilla moraalisesti kyseenalaisilla keinoilla. Selvästi clickbait -jorunalismi vetoaa tunteisiin ja jonkinlaiseen tarpeen kokemukseen.

Ja tämä ero on se joka tekee populismista negatiivisen. Käsite tavallaan tarvitaan juuri siksi että se ei ole vain keino luoda demokratian kanssa denotaatioiltaan identtinen mutta konnotaatioiltaan herjaava ja pilkallinen käsite. Ja jossain määrin voidaan jopa sanoa että juuri tässä on tullut ongelmia nykyajan politiikassa.

Tämä on sosiaalisen median peliä.

Sosiaalisen median kohkaaminen on siitä jännittävää että keskusohjattua on vain toimintapohja. Kukaan ei määrää ja ohjaa mikä ideologia tai yksittäinen postaus tulee suosituksi. Ihmisten valinnat johtavat siihen. Suosio tulee suoraan ja jopa äärimmäisen demokraattisesti "kansalta". Kaikille on pelikenttä ja tämä pelikenttä yhdistää kaikki. Jokaisen like painaa saman verran. Jokainen kommentti tuo yhtä paljon lisänäkyvyyttä. Jokainen saa tuottaa päivityksiä ja jokainen saa kommentoida.

Mutta tosiasiassa sosiaalisessa mediassa on verkostoitumista ja tiettyjä strategioita joilla suosiota voi luoda. Ja aivan kuten clickbaitjournalismissa alkuun päästäkseen tarvitaan jotain jolla suosiota luodaan. Ja tämän jälkeen syntynyttä näkyvyyttä saadaan jo saadulla seuraajilla. On helpompaa toteuttaa suosio uudestaan kuin luoda sitä tyhjästä joka kerran.

Samalla toteutuu myös Nassim Talebin ajatus siitä että tieteellisessä tutkimuksessa ja kirjojen myynnissä suosio (olipa kyse myydyistä kirjoista tai viittauksista artikkeleihin) kasvaa myös siitä että se on jo saanut suosiota. Samanarvoinen artikkeli voi unohtua ja toisesta tulla supersuosittu siksi että toinen sattuu saamaan onnekkaan lähdön. Ja jo kerran suosiota saanut tutkija tietenkin saa näkyvyyttä myös tuleville tutkimuksilleen. Ja jos kirjoittaa yhden bestsellerin voi seuraavallekin kirjalle odottaa keskivertoa parempaa ostajamäärää.

Joka tarkoittaa sitä että vaikka "ryysyistä rikkauksiin" onkin menty, tämä unelma on hyvin hauras. Amerikkalaisten suurin ongelma on siinä että he ovat ymmärtäneet että jokaisella on oikeus tavoitella onnellisuutta. Mutta harva oikeasti saavuttaa sen. Tässä usein riittää se että jokaisella on jonkinlainen mahdollisuus. Tosiasiassa kiinnostavampaa on kuitenkin se, onko ryysyistä-rikkauteen menestys todennäköisempää saada työllä kuin vaikkapa lottovoitto.

Mitä tekemistä tällä kaikella on vaalien kanssa?

Työpaikallani ihmeteltiin että eikö Amerikoista todella löydy muita kuin Clintoneita ja Busheja. Siellä todellakin on erilaisia demokratiassa esiintyneitä valtadynastioita. Esimerkiksi Kennedyt. Ne ovat ennen syntyneet ja toimineet siten että sen jäsenet ovat keränneet rahaa ja verkostoja. Ja näitä verkostoja on sitten saatu ikään kuin syntymälahjana. Kenties sitä joutuu opiskelemaan ja olemaan nokkela. Mutta toisaalta opiskelurahoja ei tarvitse tienata työskentelemällä palkalla joka maksaa hädintuskin vuokran 60 tuntisella työviikolla (jonka päälle opiskelu). Ja jos syntyy hyvä idea niin sukulaisilla on sosiaaliset verkostot valmiina asian esittelyyn. Niitä voi olla paljon vaikeampi tietää jos vanhemmat ovat verkostoituneet lähinnä kadunkulman huumediilereihin. Kun tiedostetaan lobbausjärjestelmät ja katsotaan vaalimainonnan summia, tiedostetaan että joku on joskus tehnyt rahaa. Ja tämän periminen on kenties yksittäisesti tärkein keino "sen tekemiseen". Se on samoin Suomessakin. Toki monta kertaluokkaa pienemmässä määrin.

Joku voisi ajatella että sosiaalinen media olisi ratkaisu tähän. Mutta oikeasti se lähinnä pahentaa tilannetta. Sillä suosiotalous toimii kiinnostuksella. Ja ihmiset kiinnostuvat identiteettiään koskevista asioista. Ihmiset kiinnostuvat tunteisiin koskettavista asioista. Joka kutsuu kohti helppoja ja epä-älyllisiä mutta ideologisesti värittyneitä aiheita. Jos sisältö on helppoa ymmärtää ja vastaa ennakko-oletuksia, ja jos se vielä peräti onnistuu lietsomaan pelkoa jotain tahoa kohtaan, aina parempi. Sen sijaan systeemi joka kyseenalaistaisi kohdeyleisön ajatuksia ovat helposti vastenmielisiä. Ja koska käyttäjäkuntaa kannattaa miellyttää ei loppujen lopuksi edes tarjota muuta kuin "laatikon sisällä" olevia ratkaisuja. Joten tämänlaatuinen äänestäjien suosio kaventaa tarjontaa. Vaikka teoriassa tässä on tarjottu äärimmäinen monisärmäisyys ja erilaisuuden kirjo.

Se, mitä tässä tapahtuu on se, mitä Barry Schwartz kuvaa nimellä "the paradox of choice". Ihmiset haluavat valinnanvapautta. Mutta jos heille antaa vaihtoehtoja, se stressaa heitä. (Mikä kyllä kuvaa omia vaalitunnelmiani.) Jos ihmiselle tarjotaan paljon valinnanvaraa, hän keksii oikoteitä. Josta seuraa se, että mikä tahansa järjestelmä joka antaa tilaa kaikelle, johtaa valinnanvapauden ahdistavuuteen. Ja tätä ratkotaan olemalla laiskempia. Muuttamalla suuri osa tarjotusta valinnanvarasta olemattomaksi, joksikin jota ei tarvitse edes harkita.

Olen tässä samaa mieltä kuin Jacques Ranciere. Hänestä demokratiaa on monin paikoin ymmärretty väärin. Hän on katsonut että poliittinen aktiviisuus (political activism) on yhä lähempänä kuluttajuutta (consumer of goods). Ranciere korostaa että tämä hämärtyminen on tärkeä. Se nimittäin johtaa siihen että emme itse asiassa ajattele yhteiskuntaa ja politiikkaa keinona jossa valtaa ja resursseja jaetaan yhteisen hyvän ajamiseksi jotta mahdollisimman moni voisi menestyä. Sen sijaan haemme niillä hedonistisia iloja (intimate pleasures).

Eli kuluttaminen on nähtävissä muunakin kuin klassisena materialismina jossa omistetaan asioita. Ja hedonistinen nautinnonhalu nähtävissä muunakin kuin mässäilynä. Karkeasti ottaen politiikka nähdään itselle hyvää mieltä tuottavan ideologisen vallan välineenä. Saatu nautinto voi olla vaikka uskonnollinen kokemus. Joka taas tarkoittaa vaikka sitä että prosessin lopputuloksena sitten esimerkiksi keksitään hauskoja lakeja joiden avulla voidaan vaikka rajoittaa homoseksuaalien kaupassakäyntiä.

Tämä tarkoittaa sitä että politiikka muuttuu yhä arvokeskustelukeskeisemmäksi. Muistan kuinka "Unabomber" Kaczynski kirjoitti teokseensa ajatuksen siitä että valtio suojelee mielipiteenvapautta koska kun ihmiset saavat päättää irrelevanteista asioista, valtio voi puhua verotuksesta ja muista vastaavista asioista joihin kansalaisilla sitten ei ole valinnanvapautta. Koska ne ovat aidosti merkittäviä asioita. Tämänlaisessa pragmatismin nimeä korostavassa instrumentalismissa uskonto ei ole tärkeää vaan ajankulua. Tästä on selvästi etäännytty, ja liike on ollut viimeisinä muutamana vuotena kasvusuunnassa. On ikään kuin yhä tärkeämpää tehdä politiikasta kulttuurisodan aluetta. Joka tarkoittaa sitä että on tavallaan hölmöä keskustella siitä onko perussuomalaiset populistipuolue. Tottakai se on populistipuolue! Mutta niin ovat vihreätkin!

Mitä tällä on tekemistä jonkun mitättömän filosofiblogistiyksilön statementeihin?

Kokonaisuudessa kantani on kahtalainen. Ensinnäkin tilastollisessa laajassa mielessä kansalaisaloite on vähemmän relevantti kuin vaalit. Sillä kansalaiset eivät äänestä aloitteen läpimenosta vaan siitä käsitelläänkö asia. Tämä merkittävämpi taso on systeemi on jossain määrin omituinen - kenties jopa rikki. Ääniä ei anneta satunnaiselle tyypille. Ja jos itse asettuu ehdolle niin menestyksen todennäköisyys ei ole mitenkään tasapuolisesti jokaisen yritteliään saavutettavissa. (Tosin kohdallani tässä on ongelma "luottaisinko järjestelmään joka antaa sinulle itsellesi valtaa". Joka on vähän sama kuin "hyväksyisinkö facebookkaverikseni ihmisen joka haluaa sinut kaverilistalleen".) Ääni menee sekin jollekin, kun vallantekijät päättävät ohjelman keskenään vaalien jälkeen. On hyvin vaikeaa, jopa alan tutkijalle, nähdä mitä yksilön antama ääni tekee tässä järjestelmässä. Tämä ei kannusta äänestämään yleisissä vaaleissa. "Lupa valittaa" on jotain joka enemmän absurdisoi niitä jotka tiedostavat systeemin rikkiolon. Se on ikään kuin jotain jota sanomalla pääsee ohittamaan ajatuksen siitä että kenties äänestysjärjestelmämme on rikki.

Toisaalta henkilökohtaisella tasolla verkostoitunut ihminen voi vaikuttaa yllättävänkin paljon luomalla kansalaisaloitteita ja kampanjoimalla niihin ääniä. Itse asiassa onkin hyvin kuvaavaa miten "Tahdon!" -kampanjan kohdalla usein nuristiin siitä että kun hallitus rakennettiin, tehtiin lupauksia että homojen avioliitto ei olisi lainkaan ohjelmassa. Poliitikot jotka antoivat lupauksia eivät voineet suhmuroida keskenään koska kansalaisaloitejärjestelmä iski ultimaattumin jota heillä ei ollut valtaa ohittaa. Poliitikot eivät pettäneet lupauksiaan. Kansalaisaloite sen sijaan iski valtaa ruohonjuuritasolta vallan huipulle vastoin kaikkia mahtimiesten keskinäisiä kädenpuristuksia. Minulla on luultavasti monta kertaluokkaa enemmän valtaa sillä että annan kannatusta erilaisille kansalaisaloitteille kuin sillä että äänestän eduskuntavaaleissa. (Lupa valittaa voidaankin liittää näiden kautta jopa aivan yksittäisiin aiheisiin. Jos on äänestänyt kansalaisaloitteen puolesta voi tietenkin ottaa siihen kantaa ja valittaa vaikka ei olisikaan äänestänyt.)

---

Ajattelin silti äänestää vaalipäivänä. Ihan vittuillakseni. Sillä ei ole väliä. Se on vähän kuin tapaluterilaisen rukous. Ei uskota että se toimii, mutta se tehdään koska vaikka temppu on absurdi niin ei siitä haittaakaan ole.

K -onservatiivit

Jos katsotaan ihmisiä, voidaan huomata että tyhmyys suojaa tietynlaisilta typeryyksiltä. Jos esimerkiksi otamme ampuma-aseita koskevan arvokeskustelun, voimme huomata että samat ihmiset saattavat selittää että "aseet eivät tapa ihmisiä - sen sijaan ihmiset tappavat ihmisiä". Ja sitten aseita kuitenkin voidaan tämän saman ihmisen toimesta perustella sillä että itsepuolustus tai jopa ajatus siitä että aseilla voidaan vastustaa hallitusta jos tämä päättää ryhtyä tyranniksi. Ei tässä voi sanoa että eivät aseet puolusta ihmistä vaan ihmiset puolustavat ihmistä. Tai sanoa että eivät aseet tee vallankumouksia vaan ihmiset tekevät vallankumouksia. (Erikoista on että miten tätä keskusvaltiota vastaan hyökkääminen koetaan joksikin muuksi kuin vallankumoukseksi. Vallankumous koetaan kommunistiseksi termiksi.)

Tämä ristiriitaisuus on kuitenkin eräässä mielessä positiivista. Nimittäin siinä mielessä että siinä ihminen oppii jossain määrin antamaan joustoa tosiasioille. Jos ihminen sen sijaan on rationalisti joka arvostaa koherenttiutta saattaa riskinä olla juuri se että tajutaan miten oma lempiteoria on uhattuna. Ja näin syntyy koherentti ad hoc -maailma jossa tosiasioille ei jousteta. Itse asiassa  tässä kohden onkin jännittävää että älykkyyden psykometriaa on tehty paljon. Ja moni ymmärtää älykkyydestä ja fiksuudesta sen että tämä ihminen olisi luotettava ja osaisi erottaa totuuden epätodesta. Monesti käy kuitenkin juuri päin vastoin. Korkea älykkyysosamäärä nimittäin, aivan tunnetusti, korreloi sekä valehtelemisen että bullshittiin uskomisen kanssa ; Älykkäitä ihmisiä saadaan siksi huijattua muita enemmän esimerkiksi talousasioissa. Nämä useille epäintuitiiviset asiat eivät ole kuitenkaan kovin yllättäviä kun muistetaan että älykäs ihminen osaa suojata omaa teoriaansa ovelasti näppärin ad hoc -saivarteluin.

Konservativismissa olevia jännitteitä.

Oleellisinta olisi löytää jonkinlainen keskitie. Esimerkiksi miettiä miten ristiriidoista voidaan oppia. Otan tästä esimerkiksi konservatiiviuden. Ihan sen vuoksi että lasken itseni sellaiseksi. Olen aikaisemmin moittinut konservatiiveja ns. "Asimov -taudista". Eli siitä että he ajattelevat että kaikki oleellinen on keksitty. Tässä ajatellaan sitä mikä on toiminut aikaisemmin ja keskitytään keskiarvoihin. Tätä korostamaan voidaan saada ne ihmiset jotka selittävät elämänohjeeksi sen että "käy gradusi loppuun ja hae töitä. Niin saat hyvän viran johon mennä ja kaikki käy hyvin". Tämä on varmasti toiminut 1960 -luvulla erinomaisesti. Ja näitä hokevat ihmiset eivät ymmärrä että maailma on muuttunut kun taas he itse eivät. He ovat elämänkokeneita, mutta lähinnä sillä irrelevantilla tavalla että he ovat olleet pitkän aikaa elossa. He eivät ole usein joutuneet hakemaan uuteen työhön. (Ja jos he joutuvat ja kohtaavat vaikeuksia tämä on helppo selittää ageismilla, vanhempien ihmisten sortamisena. Joka on aivan varmasti totta. Mutta ei  niin vahvasti kuin voisi luulla.)

Moni minun ikäiseni konservatiivi on tiedostanut tämän. Heille tässä on jopa jonkinlaista kusetetuksi tulemisen tunnetta. Ja osa syyttää tästä "hyysäyskulttuuria". Onkin totta että yleiseen peruskoulutukseen panostaminen on jotain jota voi odottaa niiltä "kommareilta" jotka kannattavat säätykiertoa. (Mutta kyllä kaltaiseni konservatiivisesti sävyttynyt meritokratian kannattaja on sitä mieltä että syntyperä ja vanhempien kyky maksaa yliopistomaksut ei ole mikään tehokas tie yhteiskunnan hyvinvointiin.) Ja yleinen pärjääminen ja optimismi on ollyt "hyysäyskulttuurissa" hyvinkin vallitsevaa. Kulttuurissa jossa ei ole syyllisiä vaan pahantekijätkin ovat lempeästi uhreja on ollut luontevaa luoda valoisaa tulevaisuutta. Utopia -ajattelu on "vähintään jossain määrin" vasemmistolaisintellektuellismiin sopivaa. (Joka taas kaltaiselleni kyyniselle sialle maistuu tyylipuhtaalta kusetukselta, jota levittävä joko valehtelee tai on idiootti.)

Tämä huomio siitä että perinteinen ja hyväksi havaittu toiminto ei pelaa nykytyöyhteisössä kertoo että "perinne" ei kuitenkaan ole kovin hyvä vedottava asia. Konservatiiviuden perusteemana on aina jossain määrin juuri se että toimintatavat kiteytyvät perinteisiin. Tässä mielessä on hyvä huomata että "ennenkin on toiminut" ei muissakaan kysymyksissä ole yhtä ilmiselvä kuin voisi luulla. "Ei pidä korjata jotain joka ei ole rikki" ei ole tässä mielessä kovin tehokas ajattelutapa. Koska kun yhteiskunnassa asiat muuttuvat, niin voidaan olla varmoja että toimintakonteksti muuttuu. Tämänlaisia iskulauseita on helppoa heitellä, koska ne ovat vakuuttavia mutta kuitenkin niin abstraktisti yhteiskunnallisiin asioihin liittyviä. (Yhteiskunnan deterministisesti säädelty koneistovertaus on toki klassisen Asimov -taudin oire sekin.)

Kuten halveksittava ekoterroristi Kaczynski asiaa tiivisti, konservatiivien ongelmana on se että he usein kannattavat yritteliäisyyttä ja uutta teknologiaa. Joka muuttaa infrastruktuuria ja asioiden tapahtumisyhteyksiä. Joka taas uhkaa perinteisiä toimintatapoja ja asenteita. Työmarkkinoiden muutos on tästä mainio esimerkki. Monella konservatiivilla onkin tässä ollut "joustoa tosiasioihin nähden". Ja joukosta löytyykin "uusluddiitteja" jotka esimerkiksi katsovat että työ voi loppua teknologian kehittymisen vuoksi. (Minustakin mahdollisuus ja aihe on tärkeä ja kysymykseen pitää vähintään vastata.)

Näiden jännitteiden perusongelmana voi olla häiriintyminen. Siis jokin jossa ongelma joka tyystin kiistetään, koetaan uhaksi konservatiiviudelle ja aletaan debatoimaan itse jännitteen relevanttiutta vastaan, tai sitten jännite myönnetään mutta se muotoillaan pseudo-ongelmaksi muutamalla asiaankuuluvalla ad hoc -oletuksella. Itselleni kaikki nämä edellämainitut keinot ovat irrelevantteja koska se mikä ratkaisee ei ole koherenssi vaan parsimonia. Siksi asioista olisi enemmänkin otettava opiksi.

Miten tätä voisi fiksailla?

Nassim Taleb on "antihauraassa" lähestynyt samoja ongelmia sitä kautta että hän on etsiskellyt syitä sille miksi taantuma on lähtenyt vellomaan. (Tämä kirja on siitä hauska että se varmasti viehättää osaltaan konservatiiveja. Perinteiden lataama pragmaattinen viisaus saa kehuja ja keskushallintoa epäillään ja luotetaan paikalliseen päätöksentekoon. Joka taas on konservatiiviuteen sidoksissa. Tosin muu aineisto sitten varmasti ärsyttää koska se näyttää miten tyylipuhdas konservatiivinen ajattelutapa ei toimi.)

Konkurssien kohdalla Taleb näkee syynä ensi sijassa liian suuren koon ja tähän liittyvän toiminnan rationalisoinnin. Suuri koko ja tehokkuusajattelu johtavat helposti kohteisiin jotka ovat sekä "liian suuria kaatumaan" että "hauraita" siinä mielessä että niissä voi olla jokin osa jonka muutos yhteiskunnassa johtaa niiden tuhoutumiseen.

Syynä on se, että jos systeemiä rationalisoidaan se usein tarkoittaa;
1: Kadunmiehen silmissä sitä käsittämätöntä tilannetta jossa yritys potkii työntekijöitä pois vaikka yritys tuottaa voittoa. Pörssipelien ohjaamassa talousmaailmassa voitto ei ole kuitenkaan yhtä oleellinen asia kuin odotus tulevista voitoista. Ja tämä vaatii voittojen sijaan kasvua. Ja kun toimintaa rationalisoidaan siitä tehdään täsmällistä ja systemaattista. Ja jossain vaiheessa on välttämätöntä että tämä johtaa siihen että tosiasiassa yritys myy tehokkuuden nimissä sattumankestoaan. Jossain vaihessa laiskat työntekijät on potkittu pois. (Tämä ongelma on onneksi ymmärretty työpaikalla jossa olen töissä. Siellä projekteissa on aina hieman löysää ja tulosta tehdään aina hieman tarpeettoman paljon. Syynä on se että sitten jos tapahtuu jokin katastrofi, projekti ei kaadu vaan sitä voidaan paikkailla lennosta. Tätä ei voi tehdä jos jokainen tekee jo valmiiksi maksimitehokkuutta mononkuvanpelko persiessä. Ja meidän alallamme sattumaa on väistämättä paljon. Markkinatutkimuksissa ryhmäkoot ovat maltillisen kokoisia joten esimerkiksi flunssa-aalto saattaa romauttaa rekrytoitujen ryhmien jäsenmäärät viimeisenä päivänä.)
2: Keskusjohtoa tehdään usein koska halutaan säästää byrokratiassa. Tämä johtaa siihen että asioita säädetään keskitetysti. Tämä johtaa siihen että joustavuutta paikallisiin olosuhteisiin jätetään helposti tekemättä. Ja toisaalta näiden muutokset ovat vaikeampia koska asiat on päätetty jossain ylempänä. Näin tilanteisiin reagointi hidastuu tai on jopa olematonta. Sillä jos joustavuutta lisätään se vaatisi lisää byrokraattista päätöksentekoa lähemmäs perustyöntekoa ja se söisi tehot byrokratian keskittämiseltä.
3: Suuri koko tuo uusia ongelmia. Esimerkiksi jos on yksi suuri keskusvarasto sen palaminen johtaa suurempaa kokonaistuhoon kuin hajautetummat varastot. Olisi todella epätodennäköistä että ne kaikki palaisivat kerralla. Joten tulipalosta tulee enemmän "pienen tuhon sijaan valtava kertatuho".
4: Lisäksi suuret yksiköt johtavat omituisiin tilanteisiin. "Liian suuri kaatumaan" -yritykset tuottavat kaatuessaan usein tajuttomia tappioita. Jos esimerkiksi pienet paikalliset liikkeet korvataan megamarketilla, se johtaa työllisyystilanteen oleelliseen muuttumiseen. Ei välttämättä siten että kauppiaat eivät uudelleentyöllistyisi megamarketissa. Vaan siten että liikkeiden konkurssista tulee isosa yksikössä vakava totaalituho. Perinteisessä tilanteessa jokunen pieni liike menee konkurssiin toistuvasti, mutta vain harvoin joka ikinen liike menisi konkurssiin. Suuressa kauppakeskuksessa itse liiketila on jätti-investointi. Ja kaikki ovat sitoutuneet tähän. Kun tämänlainen paikka menee konkurssiin, se aikaansaa valtavan vahingon ympäristöön. Lisäksi tämänlainen suuri tuho iskee myös megamarketin liittolaisiin. Näin ollen yhteiskunnan tasolla voikin olla niin että joudutaan syytämään hirveästi rahaa siihen että "liian suuri kaatumaan" ei kaatuisi. Sillä tuhoutuminen veisi vielä enemmän rahaa ja johtaisi vielä suurempaan persnettoon.

Kaiken kaikkiaan tässä taustalla on runsaasti sitä samaa henkeä mitä löytyy Jukka Hankamäeltä ; "älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin". (Aihe on ollut minustakin tärkeä ja kiinnostava.) Eikä liene yllätys että en luota ihmisiin, heidän älyynsä tai hyväntahtoisuuteensa. Joten perustaa suuriin ja toimiviin keskushallintoihin on vaikeaa luoda. Se että joku todella voisi ymmärtää syvästi kaiken ja hallita ja kontrolloida yhteiskuntaa on mahdotonta. En luota siihen edes jalostusohjelmissa. (Salaliittoteoriat ovat minusta lähtökohtaisesti naurettavia. Sillä niissä luotetaan että maailma on keskusohjattua ja joku suunnittelee tämän kaiken. Ei niihin voi sanoa muuta kuin että elämä on ensikertalaisten tumpeloiden käsissä. Axel Oxenstiernan sanoin "An nescis, mi fili, quantilla prudentia mundus regatur." ~ poikaseni, kunpa tietäisit miten vähällä järjellä maailmaa hallitaan.) Ja näin ollen olenkin hyvin samaa mieltä Talebin ajatuksen kanssa. Hän ajaa pienempiä kontrolliyhtymiä - suosittujen fuusioiden tai kuntaliitosten sijasta.

Mutta fiksailisin Talebiakin.

Näkisin että Talebin ongelmana on se, että hän ajattelee liiaksi yhden taikaluotinsa kautta. Voisin nimittäin tarttua Talebin ajatukseen evoluutionäkökulmasta. Yhteys ei ole typerä monestakaan syystä. Taloustieteen ja evoluution välillä on ollut yhtäläisyyksiä aivan alusta lähtien. Malthusin talousteorialla on ollut inspiraatiovoimaa evoluutioteorian kehittymisessä. Ja Talebkin puhuu siitä miten epäonnistumiset karsivat typeryyksiä. Ja viittaa muutenkin kehittymiseen tavalla joka vihjaa alkeelliseen evoluutiovertaukseen jonkinlaisena lukeneisuuden osoituksena.

Ja analogia toimii jossain määrin. Esimerkiksi Talebin ajatuksia voi saada valaistua evoluution ystäville tutulla tavalla. NImittäin jos evoluutio otetaan esiin ja ajatellaan että sukupuutto ja konkurssi olisivat vähän kuin toistensa sukulaisia, niin voidaan huomata että moni "eugeeniikan ystävä" ja "rodunjalostaja" tekee saman virheen mistä Taleb moittii taloustieteilijöitä. Nimittäin tehokkuus vertautuu varsin hyvin siihen mitä moni eugeniikkaa haikaileva hakee. Mutta sukupuutonkestävyys toimii hajonnalla. Mitä suurempi variaatio populaatiossa on, sitä vaikeampaa on tuottaa katastrofia jonka laajuudesta todettaisiin että "eikä yksikään pelastunut". Tämä on tuttu ongelma muurahaisyhteisöissä joissa pesä on itsessään hyvin funktionaalinen, mutta koska muurahaiset ovat geneettiseltä variaatioltaan minimaalisia voi sienitauti tai loinen pyyhkäistä koko pesän. Sama ongelma on toki tuttua myös maataloudessa. (Suurin osa geenimanipulointiin liitetyistä ongelmista, kuten koloradonkuoriaiset ja vastaavat johtuvat monoviljelystä, vuoroviljelyn puutteesta ja muusta ns. tehomaataloudesta. Variaation puute, ei geenialleelien syntytapa on se ratkaiseva asia.)

Mutta jos me mietimme asiaa tarkemmin, voimme muistaa konseptin joka kehittämisessä Eric Pianka on näytellyt tärkeää osaa. Hän nimittäin kehitti ekologiassa keskeisen ajatuksen K -strategiasta ja r-strategiasta. (Ekologia taas on evoluution ymmärtämisen kannalta aika keskeinen ala.) Ja niitä molempia yhdistää se että ne ovat omalla tavallaan erinomaisia strategioita. Ja niitä erottaa se että ne ovat hyvin erilaisia strategioita. Niistä molemmat ovat oikeita strategioita, mutta niiden ratkaisutavat eroavat toisistaan syvästi. Niin syvästi että "erilaisten taikaluotien ystävää" se voisi äimistyttää.

Talebin ongelmana tässä kohden onkin se, että hän korostaa taantumaa ja konkurssia. Hänen päästrategiansa on minimoida konkursseja, taata varma pärjääminen. Hajauttaminen, pienet yksiköt ja satunnaisuudenkesto ja vastaava ovat tässä taatusti hyviä kikkoja. Mutta tämän esittäminen päästrategiaksi on hieman sama kuin selittäisi että evolutiivisesti kannattavaa olisi vain harjoittaa r -strategiaa. Ja nimenomaan r-strategiaa

Jos mietimme taloudellista vakautta voimme ilahtua siitä että K ja r -strategiat tarjoavat taustalle peruskäsitteeksi eliöyhteisön vakavuuden eli stabiliteetin. Tämä tarkoittaa sitä miten hyvin populaatio tai eliöyhteisö kestää erilaisia ympäristötekijöiden muutoksia. Tässä kohden olennaisena on elinympäristön vakaus.
1: Kun olosuhteet ovat vakaat, syntyy helposti erikoistuneita lajeja jotka käyttävät yhtä tiettyä ekologista lokeroa. Tämä vähentää lajien välistä kilpailua ja johtaa esimerkiksi sademetsien lajikirjoon. Lajit ovat liitoksissa toisiinsa ja ne ovat yleensä spesialisteja. Kun tätä jatkuu kauan (määritelmä vakaalle elinympäristölle) seurauksena yleensä se että eläinkantojen tiheydet ovat kantokyvyn maksimin lähellä. Tälläisessä ympäristössä ylenmääräinen lisääntyminen ei ole hyvä strategia. Ja siksi tässä tilanteessa sovelletaan K -strategiaa. (Virallisesti K viittaa ympäristön kantokykyyn. Itse muistan strategian nyrkkisäännöllä "K unnollinen" ja "r enttu" -strategiat. Helpompi muistaa sekä termi että sen sisältö.) K -strategiassa suositaan suurta kokoa. Jälkeläisiä tuotetaan vähän ja niihin panostetaan. Jälkeläiset kestävät heikommin kuolemisia koska jälkeläisiä ei ole ylenmäärin. "Laatua määrän sijasta". Tämänlaisessa ympäristössä ongelma on se että jos ympäristöä muutetaan moni laji ajautuu sukupuuttoon.
2: Sen sijaan epävakaassa ympäristössä lajisto koostuu generalisteista. Ekologiset lokerot ovat leveitä. On kyettävä mukautumaan. Koska ympäristö muuttuu on oltava opportunistinen. Tällöin panostetaan jälkeläisten määrään ja luotetaan siihen että suuri variaatio ja mukautuvuus ja suuri jälkeläismäärä johtaa siihen että edes jokin jää henkiin seuraavan sukupolven lisääntymispurskausta varten. Yksittäiseen jälkeläiseen ei kannata panostaa koska tässä laitettaisiin liiaksi "kaikki munat samaan koriin". Näin esimerkiksi monet autiomaan kasvit tulevat toimeen satunnaisten sadeaaltojen ja vaihtelevien ja epäsäännöllisten kannanvaihteluiden kanssa.

Tätä kautta on ymmärrettävissä miksi niitä suuria yrityksiä kasvaa hyvinvoinnin ja vakaana aikana ; Suuruus tuottaa pysyviin olosuhteisiin sopivaa vakautta ja kestävyyttä. Siksi pienet opportunistit tallautuvat jalkoihin. Spesialismi ja erikoistaitojen osaaminen on jotain johon voidaan panostaa, sillä voidaan luottaa että se työläs harjoitteluaika ei mene luultavasti hukkaan. Jos on spesialisti "ja tämä ala lakkaa olemasta", niin siinä on niskassa vain opintovelat ja lähtötila muihin töihin on sama kuin sillä tyypillä joka meni amikseen ja joka teininä kulutti aikansa viinanjuomiseen ja tupakointiin. (Joka epäonnistuneesta spesialistista varmasti muistuttaa siitä että kannattaa ryypätä nuorena kun vielä voi.) Samalla korostuu se että konkurssitila ja taantuma todellakin muuntaa ympäristöä ja johtaa tuloksiin tavalla joka on Talebin ajatuksista hyvinkin tuttuja. (Tosin tässä on se riski että "liian älykästä" hämää analogioiden osuvuus ja se miten mieli sovittaa tosiasiat ad hoc hienoihin teorioihin. Koska juuri tämä on se riski joka älykkyydessä on.)

Mutta kun mietimme Talebin keskeisiä ajatuksia, kuten virheistä oppimista ja kehittymistä jossa kokeilevat insinöörit kikkailevat ja kokeilevat meidät kohti yhä parempaa maailmaa, ollaan tilanteessa jossa se mitä insinöörit tekevät on se, että he tuottavat yhä hienostuneempia ja tätä kautta spesifimpiä laitteita. Jotka kuitenkin muuttavat elinympäristöä. Näiden välillä on jännite. Ja tämä johtaa siihen että luultavasti mitään yhtä taikaluotia ei edes ole. Vakaissa ja eiedistyvissä yhteisöissä perinteillä on suurempi arvo. Mutta jos yhteiskunta muuttuu, niin sitä ontommaksi "älä korjaa jotain joka ei ole rikki" on. Mutta toisaalta korjaileminen opportunismia ja laajakirjoisuutta vaativassa tilanteessa haiskahtaa uuden spesialistin kuoriutumiselta.

Erikoisinta tässä on kuitenkin se, että perinteiset konservatiivien hyveet ovat yleensä konformistisia ja muutosvastarintaisia. Ja niissä todellakin vastustetaan ahneutta ja opportunismia. Niissä suojellaan vakautta ja järjestelmiä. Toisaalta taas liberaaleja kutsutaan rentuiksi ja he itse kunnioittavat joustavuutta ja maailman satunnaisuutta ja erilaisten vaihtoehtojen kanssa kikkailua. Ja vallankumouksia ja muutoksia. Kenties tämä vihjaa siitä miten molemmissa päissä poliittista linjamaa on enemmän järkeä kuin oikein kukaan - niin konservatiivien kuin liberaalienkaan puolella - oikein haluaisi myöntää. Mutta kuten moni tietää, strategia on jotain joka ei ole "absoluuttisesti oikeampi" vaan "oikeampi tilanteessa". Tässä huomiossa on sitten kaksi erikoista seurausta joita juuri kukaan ei intuitiivisesti näytä oivaltavan:
1: Konservatiivit ovat kenties yhteiskunnan vakauden ja pysyvän vauraudenkin takana, mutta he ovat potentiaalinen uhka sen olemassaololle. Mikään moraalikato ei uhkaa tuholla yhtä kaikenkattavasti kuin järjestäytynyt perinteistä oppimisesta byrokratisoitunut ja säädelty yhteiskunta. Liberaali ja kokeileva yhteiskunta taas ei johda taitaviin spesialisteihin vaan keskittyy yhteiskunnan säilymiseen.
2: Konservativismi on jotain joka ei ole parasta sodissa ja konflikteissa. Konkurssikypsän yhtiön ei kannata hakea voimaa fuusioista. Hyvinä aikoina pitäisi fuusioitua jos on fuusioituakseen ja yhteiksunnalle parasta olisi että huonoina aikoina yritettäisiin monialaistua ja vältettäisiin liittoumia.
3: Konservatiivien perusongelman näyttää olevan keskiarvojen tuijottaminen ja ajatus siitä että menneisyydessä tehdyt kokeilut ovat varmin keino toimia. Talebkin moittii monia yrityksiä siitä että he huomioivat vain ongelmia jotka on jo kohdattu. Hän kuvaa tätä "kalkkunaongelmaksi" viitaten klassiseen vertaukseen jossa kalkkuna saa isännältä siemeniä joka päivä. Paitsi sinä jona saa kirveestä. Kalkkuna oppii menneisyydestä mutta tulee hauraaksi. Asimov -tauti onkin jotain joka liittyy vahvasti juuri konservatiiviseen perinteisiin nojautumiseen. (Joka on itse asiassa perimmiltään "käytännön byrokratioitumista ilman paperivuoria". Sitä ei vain mielletä tämänlaiseksi koska byrokratia on konnotaatioiltaan negatiivista kun taas perinteet ovat henkistä ja hienoa ja vakaata kulttuuria.)
+: Mutta voi tietysti olla että minä olen vaan kompastunut omaan nokkeluuteeni. Itse tosin luotan että olen tässä kohden aivan riittävän tyhmä.

Maailma kohti maallistumista ; Eli olemmeko todella tuhoon tuomittuja? - Ja jos kyllä, niin millä tavalla?

Olen konservatiivi ja jossain määrin huolestunut yhteiskuntaamme odottavasta tuhosta. Huoleni on kuitenkin pääasiassa ekologinen. Pidän ideologioita ihmisien ad hoc -myllyjen syöttöaineena. Varsin irrelevantteina. Inhimillisenä absurditeettina joilla on lähinnä eksistentiaalista arvoa. Eli jotain jonka arvo jonkun toisen yksilön eksistenssille voi olla nolla tai jopa roimasti negatiivinen.

Näkemykseni luonnonvarakeskeisyys ei johdu liberalismista vaan se on yhdistettävä vahvasti nimenomaan konservatiivisuuden ydinajatukseen. Kaczynski on esimerkiksi moittinut konservativismia siitä että se on tekno-optimistista, ja tämä taas by definition muuttaa maailmaa. Ja jos konservatiiviset arvot mukautuvat johonkin, niin nimenomaan vanhoihin olosuhteisiin. Yhteiskunnat voivat siis ajautua ekologisiin loukkuihin verrattavissa oleviin asioihin. Hän piti infrastruktuurin muuttamisen ja perinteisissä ajattelutavoissa ja toimintatavoissa pysymisen yhteensovittamista vaikeana. Katson jopa että "vanha hyvä temppu" voi muuttua jo väestönkasvunkin vuoksi ongelmaksi, luonnonvarojen kestävä kulutus ylitetään sillä että jokin asia joka on toiminut eri olosuhteissa, pienemmässä väkiluvussa, ei toimi suuremmassa.

Mutta tämä ei ole sitä "standardikonservatiivisuutta". Kun katsotaan konservatiivien yleistä valittamisen aihetta, se koostuu lähinnä siitä että arvopohjamme on jotenkin murentunut. Se, mihin he ovat kiinnittäneet huomiota on ateismin ja väärien ideologioiden yleistyminen. Samoin he ovat huomanneet tehostuneen tiedottamisen. Ja päättelevät että kasvanut ikävien asioiden uutisoiminen ja väärät ideologiat kulkisivat käsi kädessä.

Se on vain siitä ikävä, että tämä tulkinta on varsin virheellinen. Tosiasiassa asiat ovat menneet parempaan suuntaan nimenomaan jos arvoja katsellaan. "Paholaisen asianajajan" facebookryhmässä esiin nostettiin esimerkiksi Pinker. Hän on nostattanut viime aikoina keskustelua moraalin suunnasta. Hän on kirjoittanut kirjan "Better Angels of Our Nature". Hän on myös tehnyt "TED -esitelmän" jossa henkenä on nimenomaan se, että väkivaltaisuus on viime aikoina vähentynyt. Esiin tuli myös Richard Wisemanin "59 seconds" jossa viitataan siihen että omistaan antaminen ja toisista huolehtiminen nostaa ihmisten onnellisuutta. Ja yhdessä väkivallan vähenemiseen kanssa voidaan nähdä että "hedonismi" on johtanut onnellisuuteen pyrkimiseen.

Itse haluaisin korostaa että väkivallan ja rikollisuuden laskun lisäksi on tapahtunut muutakin. Monessa suunnassa asiat ovat nimenomaan hyvään suuntaan menossa. Flynn efekti kertoo että älykkyysosamäärät ovat kasvussa. Ja nykyään yhä useampi hankkii korkeakoulututkinnon. Nykynuoret eivät siis ole tyhmiä. Teiniraskaudet, aborttien määrä ja monet muut seksuaalietiikkaa koskettavat asiat ovat vähentyneet. (Ja yllättävää kyllä, näinä vapautuneina aikoina teinien harrastama seksikin on hieman vähentynyt, mutta ei paljoa.) Alkoholin ja muiden huumeiden käyttö on vähenemään päin. Samoin voidaan huomata että nykyään ihmiset ovat yhä aktiivisempia ja aktiivisempia. Heillä on monta rautaa tulessa. Heillä on entistä enemmän harrastuksia. Ja kulutus vaatii myös rahoitusta, joka kyllä hankitaan työnteolla.
1: Jotkut ovat jopa vitsailleet, että jos nykynuoret olisivat laiskoja, niin tosiasiassa heillä ei ole lähinnä aikaa perinteiseen perheen perustamiseen. Ja aina kun isovanhemmat näkevät heidät, he näkevät vain sen, että kotitöitä ei olla tehty ja tyypit vaan makoilee laiskoina. Syy voi kuitenkin olla se, että aikaa tehdä kotitöitä ei juuri ole. Ja että he ovat yksinkertaisesti uupuneita siitä kaikesta tekemisestä. ; Tämä sopinee esimerkiksi erääseen punkkariluuserin habitusta kantavaan tyyppiin jota moni pitää "alkoholistina" ja "pummina", kunnes tiedostaa että hänellä on työpaikka, bändi ja yksityisyritys joita kaikkia hän hoitaa rinnakkain. Itse olen tietenkin vain laiska.

Itse asiassa minä olen huolissani monista yllämainituista asioista. Sillä koulutus vähentää halua työskennellä tylsissä töissä, jotka valitettavasti ovat sitä työtä jotka "pitää tehdä". Aktiivisuus vaatii usein välineitä ja tämä vaatii enemmän luonnonvarojen kuluttamista. Hedonismi ja väkivallan väheneminen voidaan myös liittää Maslown tarvehierarkiaan, jolloin voidaan huomata että ei ole intoa taistella jos perustason resurssit ovat kunnossa. Ja tämä vaatii luonnonvarojen kuluttamista. Joten väkivallaton yhteiskunta luultavasti saastuttaa enemmän kuin vaihtoehto.

Tästä tuhoasenteestani huolimatta korostan, miten on aivan turhaa valittaa mistään ateismin ja muun moraalikadon aiheuttamista pahoista ja yhä hullummiksi menevistä ajoista Ainakaan niin kauan kuin väkivaltaisimmat ja rikollisimmat alueet ovat myös uskovaisia alueita, myös kristillisiä alueita, ja ateistiset maat ovat vähiten rikollisia.
1: Koska en usko ideologioihin, katson että syynä voi olla se, että kovilla alueilla tarvitaan enemmän lohtua uskonnosta, eli "juoksuhaudoissa ei ole ateisteja". Tai sitten kysymys on siitä että rikostilastot vähenevät hyvinvoinnin ja tulojen kanssa. Ja älykkyys korreloi hyvien tulojen kanssa. Ja ateismi korreloi älykkyyden kanssa, joten kysymys voi olla sivuvaikutuksesta.

Tälläiset harhaluulot eivät ole uskottavia. Ja syy ei ole siinä että uskovaiset olisivat "jotenkin vaan niin tyhmiä". Syy on juuri siinä että he keskittyvät ideologiaan ja pitävät sitä ihmisen käytöksen perimmäisenä mittarina. Näin ei kuitenkaan ole. Ideologiat eivät paina juuri mitään. Tämän voi huomata siinä, miten data näyttää että maallistuminen ei ole tuhonnut nimenomaan niitä asioita joita pidetään arvokkaina, vaikka arvokeskustelun pohjalta voisi luulla muuta. Onkin hieman huvittavaa että uskovaiset tuijottavat intentioita eivätkä seurauksia ; Ja näin ollen monessa kohden näyttää käyvän kuten siveyden kohdalla ; Kristityt kunnioittavat siveyttä mutta kristityissä maissa on kuitenkin suuremmat teiniraskausluvut. Moraalikadosta on turha puhua, koska asiaa tarkastellaan yhteiskunnallisen toiminnan ja yhteiskunnan säilymisen kannalta täysin epätoimivasta näkökulmasta. Dan Ariely kuvaakin "predictably irrational" -kirjassaan, että seksuaalista käyttäytymistä tutkiessa on havaittu että ilman kiihotustilaa ihmiset luulevat hallitsevansa itseään ja kiihotuksen hetkellä he ovat valmiita jopa kaikenlaiseen pervoiluun jota muutoin pitäisivät hyvinkin vastenmielisenä. Siksi nuorten seksuaaliterveyden kannalta kondomi toimii paremmin kuin mikään siveyskasvatus. ; Siksi se, että konservativiikristityt kunnioittavat siveyttä ei paina tositilanteessa juuri mitään. Sillä ihminen ei ole ideologiaohjautunut. Puheet moraalikadosta ovat siis enemmän uskonnollisen maailmankuvan tulkintaskeemoja kuin tosiasioita. Itse asiassa ne näyttävät usein olevan nimenomaan antifaktoja. (Kuten siveysesimerkki näyttää. Uskonto ei johda parempaan käytökseen vaan lieveilmiöiden kasvuun. Koska kondomi suojelee paremmin kuin Jeesus.)

Pidän nyky-yhteiskuntaa kohti ekokatastrofia vaeltavana röykkiönä. Mutta please. Älkää puhuko minulle mistään maallistumisen mukanaan tuomasta arvotyhjiöstä ja moraalin romahtamisesta.