Indiivien yhteiskunta

Kun puhutaan modernista, postmodernista tai peräti postpostmodernista kulttuurista, on yleisenä terminä "atomisoituminen". Tässä mielessä syntyy helposti ajatuksia siitä, että uudistunut elämänmeno jotenkin uhkaisi yhteiskuntaa.

Parhaimmillaan tämä voi johtaa teknovastaisiin asenteisiin. Joka on äärimmillään Kaczynskun "Technological Slavery" -kirjan ajatuksia siitä että teknologia muuttaa yhteiskuntaa ja tämä vaatisi arvojen muuttamista. Ja että pitää välttää teknologista kehitystä ja korostaa että yhteiskunta on perinteisesti nojannut siihen että kansalaisille annetaan irrelevantteja vapauksia, eli vaikka lupa valita mieliruokansa tai uskontonsa kun taas oikeasti tärkeät asiat, kuten verotus, ovat sitten jotain johon heillä ei olekaan valtaa. (Jolloin vapaudet ovat hieman kuten mitä lapsille tehdään kasvattamisessa. He saavat valita ottavatko hilloa vai voita puurolle. Kun pääpointti, eli puuron syöminen, ei ole valinta.)

Onko atomisoituminen ja yhteiskunta sittenkään toisiaan vastaan?

Minusta tässä on hyvä katsoa tässä Charles Tayloria. Mielestäni hän on tärkeä vaikka en monesti olekaan samaa mieltä hänen kanssaan. (Toki osa hänen asioistaan on hyvinkin vakuuttavia.) Otan tässä keskiöön hänen kirjansa "Autenttisuuden etiikka". Aloitan siitä mikä on mielestäni vakuuttavaa. Se tiivistyy siihen mitä Taylor kutsuu antroposentrismiksi. Se on hänen mielestään ideologia. Ja itse asiassa se on myös ideologia joka on aina väistämättä poliittinen. Eli siinä on taustalla jokin kuva yhteiskunnasta.

Taylor korostaa että moderni maailma on liberaali. Sitä kuvaavat tietyt arvot. Etenkin seuraavat kaksi;
1: Yhteiskunnallisen elämän perustasossa on tasapuolisuuskeskeinen oikeudenmukaisuus jossa jokainen saa mahdollisuuden oman identiteetin kehittämiseen.
2: Yksilöiden elämässä identiteettiä muovaavat "rakkauskokemukset" ovat ratkaisevia. Ei esimerkiksi yhtenäiskulttuuri.

On hyvä huomata että Taylor suhtautuu identiteettiä muovaaviin rakkauskokemuksiin hyvin eri tavalla kuin Kaczynski. Hän arvostaa niitä. Hän kuitenkin iskee niiden relatiivisuutta vastaan. Hän ottaa keskiöön sen että antroposentrismi esittää moraalikuvansa individualisminsävyttämänä niin että autenttinen korostaa ainutlaatuisuuttaan. Tällöin taustalla ei ole jotain yhteistä ja jaettua. Ollaan erilaisia mutta samanarvoisia. Ja autenttisin ihminen luo jotain itsekseen ja korostaa yksilöllisyyttään.

Tässä on takana perinteinen ajatus siitä että ihmiset olisivat vapaina hyviä. Eli kun ihminen toteuttaa itseään hän olisi myös kunnioitettava. Tämä vaatii uskoa ihmisyyteen ja muuta vastaavaa optimismia.

Individualismi on Taylorin mielestä melko halveksuttavaakin. Hänen kirjansa on melko täynnä konnotaatioiltaan alentavia ilmauksia joilla selvistä jaetaan asennetta argumentaation päälle. Esimerkiksi kuvatessaan (s. 44) nuorten modernien ihmisten asenteita hän kuvasi että "Nuorten elämänasenteen pääpiirteeksi havaittiin jokseenkin helppohintaisen relativismin hyväksyminen. Jokaisella oli omat "arvonsa", joista ei voi kiistellä. Kuten Bloom huomautti, kyseessä ei ollut vain tietoteoreettinen, järjen mahdollisuuksien rajoja koskeva, vaan myös eettinen kanta : Kenelläkään ei ole oikeutta kiistää toisen ihmisen arvoja. Arvomaailma on jokaisen ihmisen oma asia, elämän perusratkaisu, jota muiden tulee kunnioittaa. Relativismia perusteltiin myös vetoamalla keskinäisen kunnioituksen periaatteeseen." 

Taylorin mukaan "Nietzschen polku" jossa yhteisön arvoja kyseenalaistetaan johtaa siihen että antroposentrismi vahvistuu. Ihmisen omasta valinnasta tulee vahvin dogmi. Toisaalla hän korostaakin että moderni yhteiskunta helposti vie siihen että jotkut ihmiset ovat parempia kansalaisia ja keskinäisen kunnioituksen kyseenalaistavat ihmiset kohtaavat siksi jotain sellaista leimaamista joka on hierarkista ja jossa tätä kautta ei maistu relativismin ja vapauden sävyt.

Moderni ; Irtautunut ja optimisti

Taylor liittää kirjassaan modernin elämänmenon siihen että se on liian optimistista. Hän korostaa että lätökohtana on Descartesin huomio yksilön oman tietoisuuden yksityisyydestä ja erityisyydestä. Samoin tätä täydensivät uskonnolliset ajatukset jotka korostivat omaatuntoa yli dogmien. Sekä ajatukset siitä että yhteiskunnassa omien vapauksien toteuttamisella ja yksilöillä oli syvä arvo muunakin kuin välineenä itseään suuremmalle yhteiskunnalle joka heijasti Jumalista arvojärjestystä.

Yhteiskunnallinen liberalismi taas liittyy hänestä ennen kaikkea yhteiskunnan muutokseen. Ennen elämänpiiri oli helpommin sidottu tiettyyn paikkaan. Modernissa maailmassa oli oman toimeentulon takia kenties pakkokin irtautua perheestään. Kun ihminen joutuu etsimään töitä ja muuttamaan, syntyy uudenlainen elämisen tapa joka korostaa yksilöllisyyttä.

Tosiasiassa Taylorin mukaan rehellinen ihmiskuva syntyy vain kun ollaan, kuten hän sanoo aivan kirjansa lopuksi ; "ihmisolentoja luonnehtii sekä ylevyys (grandeur) että viheliäisyys (misère). Samaa voidaan sanoa modernisuudesta. Vain molemmat puolet huomioon ottava tarkastelu voi antaa meille sen vääristelemättömän kuvan kulttuuristamme, jota tarvitsemme voidaksemme ottaa vastaan aikakautemme suurimman haasteen."

Sisäiset ristiriidat - molempiin suuntiin...

Taylor näkeekin että on ristiriitaista olla arvoneutraali ja viitata samalla kunnioittamiseen. Tämä on mielestäni tosi huomio. Olen niitä ihmisiä joiden mielestä ei ole mitään aitoja nihilistejä tai mitään arvotyhjiötä. Moderni elämänmenokaan ei tätä kautta edusta nihilismiä. Taylor puhuu yleensä arvojen rappiosta joka ei ole sama asia kuin nihilismi. Toisaalta hän on joskus sisäisesti ristiriitainen ; Hän puhuu joskus täysin moraalikadosta ja arvojen tuhoutumisesta. Tämä on tietenkin täysin ristiriidassa sen kanssa että hän toisinaan korostaa sitä miten ideologinen ja poliittinen ja arvoja sisältävä moderni elämänmeno on.

Taylorhan korostaa toisaalla sitä miten individualismissa valinnanvapaudesta on tehty korkein arvo. Tämä ei tietenkään ole nihilismiä tai totaalista relativismia. Onkin siksi ällistyttävää huomata että hän kohtelee modernia elämänmenoa kuin se olisi relativistista tai nihilististä. Onneksi tämä ei ole yleisin teema. Yleensä Taylor puhuu vain moraalin rappeutumisesta. Se voi toteutua sillä että huonot tai väärät arvot korvaavat hyvät ja oikeat arvot. Joten siinä kohden samaa ristiriitaa ei ole.

Ei-relativistista

Taylor kuvaa sitä miten moni asia on merkityksetön. Hän kuvaa miten ihmisen ainutlaatuisuutta voi kuvata vaikka se että kellään muulla ei ole saman verran hiuksia päässään. Tai että hän on ainut ihminen joka on täsmälleen saman mittainen kuin jokin tietty Siperian tundralla kasvava puu. Samoin hän kuvaa ihmisiä jotka lutraisivat varpaitaan savessa. Taylor ei näe näitä uskottavasti merkityksellisinä. Hänestä hiusten lukumäärään voidaan toki saada merkitystä jos on jokin uskonto jossa tämä hiusten lukumäärä olisi jokin Pyhä Luku. Mutta hän nostaa esiin sen että tässä takana olisi jaettu yleinen arvostus uskontoon eikä tämä hiusten määrä sinällään.

Taylorin kannanotto onkin että samanarvoisuus syntyy sitä kautta että jotkin asiat ovat jaettuja ja yhteisiä. Hänestä esimerkiksi miesten ja naisten tasa-arvo ei johdu siitä että miehet ja naiset olisivat keskenään erilaisia vaan siitä että näistä eroista huolimatta naisia ja miehiä yhdistää esimerkiksi ihmisyys. "Miehen ja naisen tasa-arvoisuus ei perustu heidän erilaisuuteensa vaan siihen, että tuon erilaisuuden yläpuolella heillä on tiettyjä yhteisiä ja toisiaan täydentäviä arvokkaita ominaisuuksia. He ovat esimerkiksi järkevään ajatteluun, rakkauteen, muistamiseen ja molemminpuoliseen arvostukseen kykeneviä olentoja." (s. 80) Hän kiistääkin relatiivisuuden.

Tässä mielessä on syytä huomata että jos Kaczynskin mukaan uskonnonvapaus olisi objektiivisesti jotain pinnallista ja tarpeetonta vapautta, Taylor korostaa että uskonto ja tasa-arvon takana oleva ihmisarvoisuus ovat itse asiassa  oleellisesti tärkeitä ja arvokkaita asioita.

Taylor tuokin kirjassaan esiin ajatuksia kunniasta. Siitä miten jonkin asian arvostettavuus on menneisyydessä korostanut sitä että parhaimmisto vaatii vertailukohteen. Jonkin joka on alempi. Esimerkiksi Kanadan tarjoama aatelointi on arvokas vain niin kauan kuin Kanada ei aateloi kaikkia ihmisiä.

Taylorilla onkin vahvasti ajatuksia jonkinlaisesta yleisinhimillisyydestä. Jos ihminen on luonnostaan jotain tästä tulee jaettuja piirteitä. Jaettujen ominaisuuksien heijastaminen ei ole epäautenttista. Yksilön vapaus ei ole aina ristiriidassa yleisen ja yhteisöllisen kanssa. Tämä on mielestäni vähintään kohtuu vakuuttava ajatus. (Joskin se johtuu siitä että harrastan jotain joka on Taylorille vieläkin pahempi kuin relativismi. Nimittäin välineellistä järkeä. Pidän esimerkiksi evoluutiota tärkeänä teemana kun mietitään yhteisöllisyyttä ja ihmisen lajinmukaista käytöstä ja jopa etiikkaa.)

En astu rappeutumisen tielle.

Mielestäni Taylorin tekstissä on paljon asioita jotka nojaavat pelkästään asenteellisesti ladattujen termien varaan. Hän nimittäin puhuu arvojen rappeutumisesta. On hyvin vaikeaa nähdä mihin hän sitoo ajatuksen. Itse asiassa näyttää että kun hän puhuu miten relativistille on mahdotonta puhua jaetuista arvoista koska he ovat ikään kuin sokeita koko näkökulmalle, hän itse heijastaa vastaavaa kun hän ei ymmärrä miten erilaisissa asioissa voidaan nähdä arvoa. Hän näyttää hyväksyvän esimerkiksi mudanlutraamisen arvokkaaksi heti kun se sidotaan uskontoon. Miksi uskonnolla pitäisi olla erityisempi merkitys? Homo religiosus -ihmiskuva ei kuitenkaan ole kovin empiirinen. Se on mukana koska Taylor itse uskoo häneen. Ja tässä mielessä Taylor joissain kohdissa joutuukin viittaamaan siihen että hän vetoaa relativistisesti mielipiteenvapauteen. Hän kirjoittaakin muutamassa yhteydessä että hän sanoo tiettyjä asioita "koska uskon niin".

Itse asiassa näen että Taylorin terävä yhteiskuntamuutoksen kuvaaminen kaivaa kuoppaa hänen rappeutumista korostavalle argumentaatiolleen. ; Nähdään että perinteinen jaetun uskonnon jne. korostava yhteisöllinen ajatus on ollut tärkeä silloin kun toimeentulo on vaatinut sitä että tehdään yhdessä työtä esimerkiksi pellolla. Kun yhteiskuntaa kuvaa resurssien niukkuus on syytä myös tulla toimeen sen kanssa että todellisuus huutaa puutetta. Sitä että ei ole omaisuutta. Siksi asketismia, säästäväisyyttä ja ei-ahneutta korostava ideologia on kätevä. Tämä kätevyys voidaan nähdä sen eettisyyden oikeuttajaksi. Askeesi sanoo fuck it köyhyydelle joka kyllä sinänsä alleviivaa läsnäoloaan. Ja tätä askeesia tarvitaan koska resurssi on jotain jaettua. Jokainen ihminen elää myös leivästä.

Samoin voidaan nähdä että jos kulttuuri on sellainen että on pakko muuttaa pois perheen luota jotta voi elää - on esimerkiksi mentävä tehtaaseen toiselle paikkakunnalle - syntyy irrallisuutta. Uskonnot vastaavat tähän usein yrittämällä korvata perhettä. Mutta tässä prosessissa se helposti itse asiassa alleviivaa sitä mitä elämästä puuttuu. Individualismi on tässä mielessä eräänlaista askeesia. Siinä mielessä että se sanoo fuck it sellaiselle resurssille joka on hyvin niukka. Koska olen välineellinen järkeistäjä muistutan siitä että Dunbarin havaintojen mukaan Taylor on oikeassa sanoessaan että kaupungissa on liikaa ihmisiä jotta kunnollinen perinteinen yhteisöllisyys olisi vanhassa muodossaan edes mahdollinen.

Toisaalta kun katsotaan Maslown tarvehierarkiaa voidaan huomata että siitä saadaan jonkinlainen pohja yleisinhimillisille jaetuille arvoille. Ja tällöin huomataan että kenties ideologian korostamat asiat ovat perspektiivejä. Jotka eivät ole satunnaisia vaan jaettuja. Ja se taso mihin kiinnitetään huomiota kertoo siitä mitkä asiat ovat jo kunnossa. ; Tältä tasolta on selvää että perinteinen "yhteistyössä selviämme hengissä" korostaa turvallisuutta ja muita perustason portaita. Ja niissä on vähemmän itsetoteutusta joka on korkea arvo. Vasta kun yhteiskunta on niin eettinen että Maslown tarvehierarkian perustasot ovat jo toteutuneet voidaan puhua luovuudesta ja muista vastaavista haluttavista asioista.

Individualismi kertookin siitä että yhteiskunnasta on muokattu sen verran eettinen että huomiota voidaan kiinnittää näihin korkeamman tason ongelmiin. Tällöin ei voida puhua siitä että yhteiskunta olisi rappeutunut menneiden aikojen hyvyydestä jossa ollaan jotenkin konkreettisempien ja jaetumpien ja yhteisempien arvojen äärellä. Itse asiassa voidaan nähdä että arvojen jalostumienn on se prosessi joka ylipäätään on voinut johtaa näihin arvokkaampiin asioihin. Kenties vanhat arvot ovat olleet tikkaat joita on tarvittu kun on kehitetty moraalia. Mutta kun ne ovat tehneet tehtävänsä ne ovat vähän kuin alkeelliset televisiot ; Ne ovat olleet käteviä ja mukavia menneisyydessä mutta nykyajan elämänmenossa ne eivät edes toimi. Ja ne voidaan siksi hylätä.

Tämä henki on toki tuttu myös uskovaisille. He kun korostavat että "Vanhan Testamentin" jutut on hylätty ja kaikkihyvä Jumala on voinut ladata ne "Raamattuuun" siksi että sen ajan yhteiskunta on ollut erilainen. Täsmälleen sama huomio voidaankin siirtää Maslown tarvehierarkian avulla koskemaan sitä muutosta joka on tapahtunut (a) kun ollaan siirrytty maanviljelykulttuurista teolliseen kulttuuriin ja (b) siirrytty teollisesta kulttuurista informaatiokulttuuriin. Nämä yhteiskuntamuutokset ovat rakenteellisia ja ne vaativat erilaiset taustaideologiat toimiakseen. Ei siis voida puhua arvojen muutoksesta ajatuksena arvojen rappiona. Vaan siitä että vanhat arvot eivät enää vastaa elämänkokemuksia ja sitä mitä arkielämä tarjoaa ihmisille.

Modernia ei siis saisikaan käsitellä relativismina. Vapaus ei ole samaa kuin relativismi. Keskinäinen kunnioitus ja erilaisten ihmisten sietäminen, suvaitseminen ja heidän kanssaan toimeentulemisen korostaminen ei ole nihilismiä ja arvotyhjiössä elämistä.