Olen monesta asiasta Charles Taylorin kanssa erimielinen. Mutta mielestäni hän tiivistää "Autenttisuuden etiikka" -kirjassaan melko hyvin niitä historiallisia taustoja ja sitä asenneilmapiiriä jolla individualismia vastustetaan.
Hän kuvastaa sitä miten yhteiskunnassa on tapahtunut hyvin suuri muutos. (Joka tosin on vienyt paljon aikaa ; Muutos voidaan asettaa 1600 -luvulle.) On annettu arvoa yksilöille. Tämä tarkoittaa individualismia. Individualismi eroaa valtiokeskeisestä ja ryhmän eduilla toimivasta yhteisöstä siten että yksilöillä on arvo riippumatta siitä mitä he tekevät tai edustavat. Yksilöille annetaan myös vapauksia. Tämän seurauksena syntyy se, että individualismin myötä ihmiset saivat sellaisia vapauksia joita heidän esivanhemmillaan ei ole ollut. Niin vakaumuksen kuin ammatinvalinnanohjautumisenkin kohdalla.
Ennen individualismin läpimenemistä tilanne oli se, että "Ennen ihmiset näkivät kuuluvansa johonkin yläpuolellaan olevaan järjestykseen. Jossain tapauksissa kyseessä oli kosminen järjestelmä, 'olemisen suuri ketju', jossa ihmiskunta esiintyi asianmukaisilla paikoilla enkelien, taivaankappaleiden ja maanpäällisten eliöiden seurana." Taylor esittää asian niin että modernissa individualistisessa maailmassa on niin, että "Periaatteessa ihmisiä ei enää pakoteta mukautumaan heidän yläpuolellaan oleviksi ja pyhiksi oletettuihin maailmanjärjestyksiin." Tämä on tuonut esiin sen, että ihminen saa rikkoa entisiä moraalijärjestelmiä vastaan. ; Jos ihmisille annetaan vaihtoehtoja on selvää että jokainen ihminen ei valitse keskenään identtisesti. Ja tästä seuraa se, että vapaus tuhoaa ehdottomat "rautahäkit". Tämä ei miellytä kaikkia.
Taylor korostaakin että kriitikot pelkäävät että muutosprosessissa on menetetty jotain oleellista. Ytimessä on yleensä sosiaalinen identiteetti ja siihen sidottu merkityksen kokeminen. Mutta se voi olla pelko siitä että ihmiset alkavat harrastamaan vääriä asioita. Alexis de Tocqueville esimerkiksi oli huolestunut siitä että demokraattisissa valtioissa ihmiset ovat tavanneet harrastamaan pieniä rahvaanomaisia nautintoja ("petites et vulgaires plaisirs").
Hedonismissa ja merkityksettömyydessä on yhteinen teema. Taylor kertoo rappeutumiskertomuksesta joka on modernille ajalle tyypillinen individualismin kritiikin muoto. ; On nähty että vapaudessaan tuhotessaan pyhät arvot tapahtuu hirveitä. Lopputuloksena on teema jossa individualismi on pinnallista hedonismia jossa on kysymys egoismista. Vapaudessa ja yksilön oikeuksissa olisi siis väistämättä takana se, että vapaalla ihmisellä ei ole yhtä riksta merkityssisältöä, ja se tekee ihmiset myös piittaamattomiksi muista.
Taylorin huomio on siitä hauska että uskonnottomuuden ja ateismin saama kritiikki tiivistyy yksittäistapaukseksi suuressa teemassa joka koskee kaikkea vapautta ja yksilöiden oikeuksia. Ateismi on tässä mielessä lähinnä niitä viimeisiä asioita joiden kohdalla pitäisi olla uskonnossa.
Tämä on hyvin mielenkiintoinen argumentti siinä mielessä että niissä oletetaan että individualismi on nimenomaan egoismia. Ei kuitenkaan ole mitenkään kovin ilmiselvää että egoismi olisi individualismin kaikki muodot. ; On toki nähtävissä että egoismi on yksi individualismin muoto. Mutta jos joku esittää että ihminen on perimmiltään, aidosti ja autenttisesti itsensä ollessaan egoisti, päätyy sanomaan sellaisia asioita joita ei kenties tule ajatelleeksi;
1: Esimerkiksi sitä että jos yksilö todella on perimmiltään egoisti ja yhteiskunta tarvitsee suojakseen esimerkiksi uskonnon tuomaa anarkialta suojelevaa kontrollia, niin siinä tapauksessa on pakko heittää ikkunasta homo religiosus -ihmiskuva. Nimittäin jos ihminen on autenttinen ollessaan uskossa, ja uskonto on sosiaalista ja altruismia niin sitten yksilö on individualistisesti toimiessaan sosiaalinen ja hyvä tai hyvyyteen pyrkivä. Monesti uskomiseen uskomisen kannattajat - eli ne joista uskonto ei oikeuta itseään sillä että Jumala on tieteellisesti todistettu tai muuten sellainen että sen olemassaolo on vankasti todistettu vaan uskonto suojaa yhteiskuntaa - kuitenkin uskovat samanaikaisesti vakaasti että ateismi on poikkeus jota pitää selittää sillä että ateistit joko valehtelevat ja vain vihaavat Jumalaa, elävät itsepetoksessa tai sitten ovat autisteja tai muuten patologian kautta ateismissaan selittyviä.
2: Toisaalta jos mietitään miten individualisti sortaa muita yksilöitä, niin tosiasiassa tässä otetaan jo askel individualismin suuntaan. Jos toisten ihmisten huomioimattomuus ja antisosiaalisuus ovat todella paheita, niin tämä vaatii sellaisen ajatuksen että nämä yksin ilman apua jäävät pienet ja heikot ovat yksilöinä arvokkaita riippumatta siitä ovatko he itse omillaan toimeen tulevia valtiolle verorahoja tuottavia täysivaltaisia yksilöitä vai ei. Toisin sanoen individualismin ongelmaksi tuodaan arvoja jotka eivät olisi relevantteja ilman individualismia.
Uskallan kuitenkin sanoa että valtaosassa modernismin kritiikissä - olipa kyse anarkianpelosta, arvotyhjiöargumentaatiosta tai mistä tahansa muusta vastaavasta degeneraatiopuheesta - on kyse siitä että näiden lausujat enemmänkin ilmituovat omia asenteitaan. Kritiikit ja niissä esiintuodut seuraukset ja sisäiset ristiriidat nojaavat kriitikon maailmankuvasta tuotuihin premisseihin joita kritiikin kohteet eivät itse kannata. Ja tätä kautta kysymys on jonkinlaisesta olkiukottamisesta.
Siksi onkin kuvaavaa että esimerkiksi ateistien vastustajat kertovat ateismin tarkoittavan arvotyhjiössä elämistä ja kun ateistit eivät koe asiaa näin, he saavat kuulla että se johtuu siitä että he eivät ole "aidosti ja oikeasti ateisteja". Individualismikeskustelussa on sellainen mielenkiintoinen piirre että kun tavallisesti ihminen saa itse kuvata omia uskomuksiaan, niin siinä ulkopuoliset ja asian kanssa erimieliset määrittelevät mitä vastustettu asia tarkoittaa "aidosti ja oikeasti". Tässä yhteydesessä ilmiö, mielipide ja ideologia sekä määritellään että ehdotetaan ulkopuolelta. Sen sijaan että ideologian tai mielipiteen edustajat itse määrittelisivät asian ja kriitikot katsoisivat mihin nämä premissit todella veisivät. (Tämä toki sopii siihen huomioon että kysymyksessä on perimmiltään anti-individualismi. Ulkopuolelta määrääminen ja kaikki yksilöiden vapauden vastustaminen ovat sen ytimessä.)
Voidaankin sanoa että autenttisuutta kritisoivat anti-individualistit itse asiassa syyttävät autenttisuutta tavoilla joiden muodot hyvin moni näkee epäautenttisiksi. Esimerkiksi itse en ole sosiaalinen tai ideologioihin hyppäävä. Mutta tiedostan kuitenkin sen verran että "en ole mikään saari". Esimerkiksi se että jonkun ihmisen mielipide ärsyttää minua kertoo, että hänen mielipiteensä vaikuttaa minuun jotenkin. Toisin sanoen välitän hänen mielipiteestään vaikka olenkin mielipiteen ohjeistuksia vastaan sanoin ja teoin. Samoin klikkiytyminen ja jengiytyminen ovat tuttuja hyvin egoistisiksi syytetyissä suuntauksissa. (Onkin erikoista kuulla miten ateismi tuhoaa yhteisöllisyyden samalla kun yleinen kuvaus on että ateistit olisivat jotenkin erityisen heimohenkisiä. Jossain on selvästi asenteissa perustavanlaatuinen ristiriita.)
Selvää on että "ilmassa on jännitteitä". Periaatteessa jännite koskee identiteettiä. Osa kokee että identiteetti on sitä mitä ihminen on. Kuitenkin toisaalta identiteetti on jotain joka ilmaistaan sosiaalisesti muille. (Esimerkiksi kuulumalla johonkin ryhmään tai vastustamalla tätä. Kinakin on tässä mielessä sosiaalista. Se ilmaisee omaa mielipidettä ja on usein samalla kanannotto siihen mihin jengiin on kuulumassa.) On selvää että ulkoisen identiteetin ja sisäisen identiteetin välille tulee jännitteitä. Ne eivät aina ole sama asia. Joskus ne riitelevät keskenään.
1: Tämä on siitä oleellinen huomio että en esimerkiksi itse ole
viehättynyt postmodernisteista sen vuoksi että kun heillä eettinen puhe
tiivistyy pelkäksi vallasta puhumiseksi, käy niin että ihmiset ovat
vapaita lähinnä siinä mielessä että valitsevat itse vankilansa ; Heidän
puheensa ei enää edusta heitä itseään. He edustavat jotain ideologiaa. On toki selvää että instituutioihin ja ideologioihin liittyy valtaa. Mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi kaikki uskovaisen tekemä arvokeskustelu olisi väistämättä ja perimmiltään vain vallankäyttöä ja dominointia. Se on dominointia vain jos siinä käydään yleisellä kaavalla yksilönvapauksien kimppuun tavalla jossa kohde ei enää ole se mitä itse kokee oikeaksi ja mitä itse tekee. Vaan joka ennen kaikkea rajoittaa vääräuskoisia.
Itse katson että paras yhteiskunta on sellainen, jossa huomioidaan kansalaiset ja heidän olosuhteensa. Tässä tilanteessa Taylorkin on sitä mieltä, että mikään ulkoamäärätty ideologia ei voi rajata yksilöitä ja heidän identiteettiään. Toisin sanoen "rautahäkeille" ei ole tilaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti