Wittgensteinin kävelykeppi

Suomen kansalliskirjastossa on paraikaa Georg Henrik von Wright -näyttely. Yhdessä vitriinissä on uhut halvahkon näköinen kävelykeppi ja tähtikuvioitu pyyhe. Kävelykeppi on ollut Ludwig Wittgensteinin. Ja liinakin oli laitettu kuolleen Wittgensteinin kasvoille kun tämä oli todettu kuolleeksi.

Tämä toi mieleeni tiedon ; Kun Wittgensteinin kuolemasta oli kulunut 50 vuotta (Vuonna 2001) Georg Henrik von Wright oli vielä elossa. (Hän kuoli 2003.) Tällöin kävelykeppi nousi esiin lehdessä ; Ilmitulo oli jotakuinkin tavalla "Suomessa on mies joka omistaa Wittgensteinin kävelykepin."

Viestissä oli toki totuus mutta samalla se vei huomiota siltä että Suomessa oli (tuolloin vielä elossa) maailmanluokan filosofi joka oli niin läheinen toisen maailmanluokan filosofin kanssa että sai tältä hautajaistenjälkeisessä turnajais/myötäjäis/tiesmissä perinnönjaossa kävelykepin.

Itse olisin ylpeä Suomalaisesta filosofiasta. Etenkin kun Wittgenstein tiettävästi pokerinaamattomuudessaan tarjosi itselleen Carl Popperillekin lähinnä hiilihankoa.

Miekkahuoltoprojektin ääreltä

Koska olen ollut työttömänä, kärsin tylsyydestä. Koska tämänlainen tuppaa kaltaisillani persoonilla johtamaan tylsistymiseen, olen pyrkinyt järjestämään itselleni ohjelmaa. Yhtenä ohjelmana on ollut se, että olen saanut Guy Windsorilta avaimen ja pääsyn koulun tiloihin sen aikaa kun huollan "yleisessä käytössä" olevat miekat.

Itse, kuten koulun monet muutkin oppilaat, pidän omaa miekkaani oppilaiden hyllyssä. En huolla näitä yksityisomistuksessa olevia miekkoja. Sen sijaan koululla on miekkoja joita etenkin alkeiskurssilaiset - sekä ne joilla ei ole varaa tai halua ostaa omaa miekkaa - käyttävät. Koululla on myös "nurkkaämpärissä" miekkoja jotka eivät ole yleisessä käytössä. En huolla myöskään näitä.

Hinkkaaminen on meditoivaa, tavallaan. Toiminta on mekaanista. Hion teriin tulleet lovet pois (tai enemmistössä tapauksissa pyöreäsärmäisiksi niin että terässä ei ole teräviä siruja ja miekka on tylsä eikä saha.) Poistan myös ruostetta. (Pronssiaseet patinoituisivat mutta miekat ovat terästä joten ne ruostuvat.) Hinkatessa oppii sen miten käy kun ruumis tekee samaa toimintaa pitkän aikaa. Mieli vapautuu. Lisäksi oppii arvostamaan aivan uusia puolia itsessään. Viilaaminen on sen verran raskasta touhua että sitä toivoisi hyvinkin pian että olisi (vielä) kovempi runkkari kuin on.

Huonossa kunnossa?

Tässä huoltaessa voisi toki korostaa miten hieno ja tärkeä tämä projekti on. Tosiasiassa puuhaan melko mitätöntä hommaa pro bono lähinnä jotta vuorokausirytmini on edes teoreettisesti muun ihmiskunnan kanssa samanaikainen. Ja pysyn jonkinlaisessa vireessä. Windsor päästi minut tekemään tätä luultavasti aika isosti sen vuoksi, koska homma ei ole taatusti haitallista ja on ilmeisen ystävällistä antaa minun tekemään jotain joka on edes marginaalisesti hyödyttävää.

Mietteideni puoli onkin tavallaan juuri tästä. Yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole erityisen hyvässä kunnossa. Mutta itse asiassa ne eivät ole erityisen huonossa kunnossa. Ei siis ole niin että ne olisivat vaarallisia harjoitella ja siksi jotenkin kokisin tarpeelliseksi korjata tilanteen.

Otin tähän alkuun kuvan.
* Siinä ylimpänä on oma miekkani. (En valokuvaa muiden yksityisiä miekkoja ilman lupaa.) En ole kovin innokas huoltamaan omaa asettani. Sanovat freudilaiset mitä tahansa niin miekka ei ole mikään penis joka tarvitsisi puleeraamista joka päivä. Tässä mielessä olen "laiska perusmiekan omistaja". Osa huoltaa aseitaan tarkasti. Otan tämän esille siksi että oma miekkani ei missään nimessä edusta sitä "siisteintä osaa" oppilaiden omista miekoista.
* Keskellä on yleisessä käytössä oleva miekka. Kuten kuvasta voi näkyä se on hieman .. sanotaanko "patinoituneempi" ... kuin oma miekkani. Mutta se on periaatteessa aivan käyttökuntoinen.
* Alimpana on sitten "ämpärimiekka" joka ei ole käytössä. Se on saanut rapistua ilman huoltoa ja käyttöä. (Se on ollut ämpärissä vuosia. Se on minusta hauskan macho miekka. Painava ja muutenkin sellainen joka voisi olla hauska ostaa kotiin koska siellä sillä voisi elvistellä vieraille.)

Miekkakolmikko demonstroi jännittävää ongelmaa.

Miekkakolmikko on kolmen otos. Jokainen edustaa yhtä ryhmää. Sanoisin "silmämääräisesti" että demonstraatio kuvaa laajempaa miekkakirjoa koulullamme ainakin kohtuu hyvin. Se ei kuitenkaan niinkään todista kuin helpottaa ymmärtämään eräitä altruismin ja talousteorian dilemmoja.

Ensimmäinen asia on se, että koska julkisissa yleiskäyttöisissä miekoissa on kysymys yhteisomaisuudesta, siihen pätee itse asiassa yhteismaan tragedia. Koulu ei mitenkään erityisesti huolla näitä, sellaiseen ei ole aikaa eikä rahaa. Joten huoltoja tehdään vapaaehtoisvoimin. Tästä seuraa se, että jos et huolla yleiskäyttömiekkoja hyödyt kuitenkin jos joku toinen huoltaa. Sinun ei tarvitse ostaa jatkossakaan uutta miekkaa koska työkalut pysyvät käyttökunnossa kauemmin. Mutta jos panostat ja huollat niin kaikki hyötyvät. Joten miksi ihmeessä joku huoltaisi kun voisi sen sijaan olla vapaamatkustajana?

Yhteismaan tragedia on jossain määrin tosi. Se näkyy siinä että yleisessä käytössä olevat miekat eivät ole yhtä hyvässä kunnossa kuin yksityisessä käytössä olevat miekat. Kun itse ostat, maksat kohtuullisesti - tai jopa enemmän - ja käytät itse, on tässä motivaatiota pitää miekasta jonkinlaista huolta. Se ei kuitenkaan ole kovin pitkälle tosi. Yleiskäytössä olevat miekat ovat kuitenkin selkeästi saaneet jonkinlaisen huolehtimisen.

Jos talousasioita lähestytään perinteisen homo economicuksen avulla, se mitä minä ja ilmeisesti jotkut muutkin tekevät miekoille on  eräänlainen mysteeri. Minun projektini on toki vain melko pientä. Mutta sama ilmiö kulminoituu majakanrakennusongelmaan ; Jos rakennetaan majakkaa, siitä hyötyy koko tienoo. Mutta sen rakentaminen maksaa paljon. Ei ole kannattavaa osallistua majakan rakentamiseen verrattuna vapaamatkustamiseen. Joten miksi ihmeessä ihmiset sitten kuitenkin rakentavat majakoita?

Jos ratkaisua tähän altruistisuuteen hakee, yksi syy voi olla maineessa. Ihmisten kannattaa pitää lähellä ihmisiä jotka tekevät asioita joiden avulla he saavat itse vapaamatkustaja. Ja jos vaihtoehtona on se, että tämänlainen toimija lähtee pois, on kenties mahdollista lahjoa hieman jotenkin. Tämä korostaa sitä, että jos hyvistä teoista saa mainetta, se voi seurata vastavuoroisuuteen joissain muissa asioissa. Kysymys voi siis olla "avoimen velkakirjan laatimisesta". Tämä resiprokaalinen altruismi on hyvä strategia jota esimerkiksi verta imevät lepakot käyttävät menestyksekkäästi. Jos ne eivät joku päivä löydä ruokaa ne voivat kerjätä kaverilta oksennusvälipalaa. Jos kaveri on avulias, tätä kannattaa auttaa jos tämä on pulassa. Ja jos kaveri ei ole avulias niin sitten tätä ei auteta kun tämä on kerjäämässä.

Itse asiassa uskoisinkin että tämänlainen ympäristö on luonut evoluutiossa yhteistyöstrategioita. Sellaisia joissa tuetaan tiedettyjä avuliaita tyyppejä koska heistä on hyötyä. Tämänlaisten arvostaminen - ja jopa pieni tukeminen - on kannattavaa kaikille, sillä vapaamatkustajan kelpoisuus nousee siitä että hänen lähellään on niitä ei-vapaamatkustajia. Vasta kun tämänlainen arvostusjärjestelmä on syntynyt, on tuntunut hyvältä auttaa. Ja vasta tässä kontekstissa anonyymi hyväntekeminen on mahdollistunut. Aito altruismi voikin olla "sivutuote" joka ei tue hyvän tekemisen ja avuliaisuuden kannattavuutta. (Aito altruismi tätä kautta "ylittääkin hyödyllisyyden" eikä ole välinearvoinen vaan itseisarvoinen.) Mutta ei sen tarvitsekaan koska maineperustainen avuliaisuus hoitaa tämän homman.

---

Kirjoittajan käsiä polttelee siinä määrin että on aivan täysin varmaa että tänä iltana heillä ei masturboida ; Näin saadaankin ohje siveyden sipuleille, kuten Päivi Räsäselle joka kuulemani mukaan haluaisi kieltää masturboinnin alle 18 -vuotiailta. On turhaa yrittää korjata asiaa kristillisellä propagandalla, Kellogg'sin muroilla, ympärileikkauksella (joka oikeasti kasvattaa lähinnä käsirasvan tarvetta ja käyttöä projektissa) ja muulla. Miekanhuolto on tärkein prinsiippi lähestyttäessä ei-itsesaastutuksellista elämäntapaa!

MAD -logiikkaa (mm. ydinpommeista ja trollaamisesta)

Jonathan Glover on kirjoittanut "Causing Death & Saving Lives" on mainio kirja jos on kiinnostunut vaikkapa abortin, itsemurhan ja monen muun vastaavan asian eettisyydestä. Hän käsittelee erityisesti tilanteita joissa teemaan on liitetty ajatus joidenkin muiden pelastamisesta. (Onko itsemurha hyväksyttävä jos hyppäät sodassa joukkojenne päälle heitetyn kranaatin päälle ja täten pelastat toverisi? Onko abortti oikeutettua jos äidin henki pelastuu?)

Yksi hänen argumenteistaan koskee ydinsotaa. Hän lähestyy ydinpelotetta hyödyn kautta. Eli mitä hyötyä ydinpelotteesta voi olla. Usein ydinasetta käytetään ydinpelotteen kautta. Eli ei sitä kautta että se on voimakas ase. Eikä että sillä voitaisiin hyökätä. Vaan että kukaan ei uskalla hyökätä jos hallussa on ydinase. Kuitenkin käytännössä:
* Jos hyökkääjä on joku ideologisen äärisuuntauksen terroristi tai seonnut yksilö, ydinaseella on vaikeaa hyökätä heidän kimppuunsa. Hyökkääjän täytyy siis olla maa tai siihen rinnastettava toimija.
* Ei-ydinaseiden kanssa ei yleensä nähdä hyväksi käyttää ydinaseita. Eli jos vihollinen lähettää jalkaväkeä, ei sivistynyt maa käyttäisi ydinasetta. Toisin sanoen ydinase sopisi tältä osin pelotevaikutuksesta vain barbaarivaltioille.

Toisin sanoen ollakseen hyödyllinen ydinase ollaan tietynlaisessa skenaariossa. Sellaisessa että vastustaja lähettää ydinohjuksia niskaan. Ja tämän jälkeen tähän vastataan. Gloverin mukaan tilanne on kiinnostava. Jos olet maa jota isketään ydinpommilla, kuolee maastasi jo hirveästi siviilejä. Kun tässä vaiheessa lähdetään sitten vastaiskemään niin mitä hyötyä tästä on maallesi tuossa tilanteessa? Saat tapettua miljoona siviiliä toiselta puolelta. Pommin lähettäjät ovat todennäköisesti poteroissa suojassa painaessaan oman ydinaseensa liikkeelle joten heitä ei saada alas. Kun on jo kuollut miljoonia ihmisiä, niin voit korkeintaan aikaansaada miljoona kuollutta ihmistä lisää. Tämä ei ole sanan varsinaisessa mielessä hyöty. Se vastaa ehkä alkeellisiin emotionaalisiin kostontunteisiin. Mutta tätä ei oikein voi laskea strategiseksi hyödyksi. Kostoisku sopii tietynlaisiin aggressiivisiin roistovaltioihin, mutta sellaiseksi tunnustautuminen ei ole poliittisesti järkevää.

Emotionaalinen ja ei-strategiallienn tapa lähestyä asiaa on se, että sanoisi että tuo on totta. Eli jos joku iskisi ydinaseella niin oltaisiin niin humaaneja että ei iskettäisi takaisin. Mutta että tästä ei sitten pitäisi kertoa kenellekään. Kuitenkin jos Gloverin argumentti on hyvä, kuten se minun mielestäni on, tämä tieto on tai sen pitäisi olla vastapuolen hallussa joka tapauksessa.

Mielestäni tilanne on klassinen peliteoreettinen ongelma.

Peliteoriassa on usein katsottu vangin dilemmaa. Sen kanssa on huomattu että jos peliä katsotaan "vain yhtenä kierroksena" niin on kannattavaa pettää aina. Koska jos vastapuoli toimii kiltisti tai huijaten, niin molemmissa tapauksissa pärjäät paremmin kuin silloin kuin jos et huijaa. Mutta jos peliä pelataankin sarjana jossa pelataan uudestaan ja uudestaan ja toisen pelitapaan voidaan vastata ja reagoida, tilanne muuttuukin siihen että pelissä pitkällä tähtäimellä pärjää hyväntahtoisilla ja yhteistyöhön valmiilla strategioilla.

Itse asiassa niin pitkälle että Matt Ridleyn "Jalouden alkuperä" pitää näitä matemaattisia ominaisuuksia syinä jotka tekevät sosiaalisille lajeille sopivia strategiointitapoja. Ja jonka vuoksi evoluutio voi niitä kehittää.

Mielestäni Gloverin argumentin heikkous onkin juuri siinä että se katsoo vain juuri tuota yhtä konfliktia. Se ei katso pidemmälle ja siksi se ei näe hyötyjä joita kostosta voi seurata. On toki hieman erikoista huomata, että hieman samantyylinen ajattelutapa joka mahdollistaa altruismin mahdollistaa myös ydinasekoston. ~ Nimittäin kosto voi toimia konkreettisena pelotteella siitä mitä jatkossa tapahtuu. Jos joku lähettää ydinpommin, joku muukin voi tehdä saman. Kenties jopa sama maa joka lähetti sen ensimmäisen.

Tämä on tuttua myös internetissä.

Katsoin tänään kuinka "joku muu" trollasi internetissä. Tämä tietenkin ilahdutti mieltäni. Lyhyessä ajassa trolli keräsi yli 300 kommenttia itseään sivistyneiltä pitäviltä ihmisiltä. (Usein minulta tulee paljon kommentteja mutta tuossa ketjussa kirjoitin vain pari kommenttia.) Hyvin moni turhautuu trolleihin ja vastaa kovasanaisesti. Tämä eskaloituu ja koko "ketju" menee rikki ja pilalle. ~ Sivistynyt ihminen voi kysyä että minkälainen roistovaltio tarvitaan ilkeilemään trolleille tai vaikka typerille kreationisteille. Eihän tämä ainakaan sopua paranna. Kuitenkin raivostuminen on helposti osoitus siitä että kyseinen puoli on valmis puolustamaan itseään ja tämä voi pelottaa pois osaa vääränlaisia reagointeja.

Samoin moni eristys-sensuuripolitiikkaa harrastava taho menestyy. "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittolakia" potkii tunnetusti varsin helposti jäseniä pois. "Uncommon Descent" on aina ollut tunnettu siitä että siellä saa olla poliittisesti epäkorrekti siinä mielessä että evoluutioteorian kannattajista voi sanoa mitä tahansa salaliittoteorianmakuisia syytöksiä. (Piankan kuvitteellisesta ebolakommentista vedettiin pitkä aika paljon kaikkea.) Ja heitä saa kutsua ties millä nimillä. (William Dembskin tekemät pieruäänivideot joissa pilailtiin tuomari Jonesille sen jälkeen kun ID -piirejä epämiellyttävä tulos ID:n ja kouluopetuksen suhteesta tuli Doverin oikeudenkäynnin jälkeen.) Mutta ei erimielinen UD:n ylläpitäjien kanssa. Tai muuten kommenttisi "hukkuvat tarkistusjonoon" viikoiksi ja jopa kuukausiksi (joka on UD:sta ihan eri asia kuin sensuuri. Vaikka samanaikaisesti samanhenkisten viestit menevät suoraan läpi eikä heillä ole "viivettä".)

Osa voi nähdä tämän barbaarisena. Ja olla oikeassa. Mutta kyseessä onkin emotionaalinen kysymys eikä strateginen kysymys. (Aivan kuten ydinpommiasiassa osa voi nauttia kostosta mutta tämä ei tee siitä strategista. Osa voi pitää oikeutettuna että ei saa provosoitua jos provosoidaan. Mutta tämä on eettinen eikä strateginen kysymys.) Sekä UD että VSNAL -ryhmät ovat kestäviä ja omalla tavallaan menestyneitä ja suosittuja paikkoja. Jos niiden strategia olisi huono, ne katoaisivat olemasta. Sen sijaan ne ovat rasittavankin elinvoimaisia rinkirunkkauspiirejä erilaisille fundamentalistisille mielipuolille.

Itse en tosin sensuroi. Mutta olen tunnettu MAD -strategiasta. Tulen vihaiseksi (mad) ja minulla ei ole ylärajaa, joten olen periaatteessa valmis hyvin ankaraan ja loukkaavaan molemminsuuntaiseen loanheittelyyn. Niin kovaan että yleensä aloittaneella menee pasmat sekaisin pelkästään siitä että joku todella kehtaa iskeä takaisin niin häijysti. Tämä kieltämättä vähentää intoa aloittaa vittuilua, haastamista ja muuta Gish Gallop -typerehtimistä allekirjoittaneelle.

Pieni ajatus ; Strategioista

Olen tutustunut viime päivinä ahkerasti roomalaiseen tapakulttuuriin. Yhteiskunta on ollut siitä erikoinen että siinä ei näy jälkeäkään modernin länsimaisen kulttuurin oikeudenmukaisuuskäsityksistä. Etenkin Montesquieun vallan kolmijako -opin puuttuminen on hyvin leimaavaa. Senaatissa lakia säätävät ovat sotilaina ja syyttäjinä ja puolustajina oikeudessa.

Toinen suuri ero oli maailmaan suhtautumisessa. Kun Rooman tasavaltaa uhannut kapina - se joka kukistettiin Caesarin ollessa tuoreesti valittuna pontifex maximuksena eli jolloin hän ei ollut vielä diktaturisoitunut - hän ehdotti vankeusrangaistusta. Siihen asti rangaistuksena oli ollut sakkoja, ruumiillisia rangaistuksia, kuolemanrangaistusta ja maanpakoon ajamista, yhteiskunnasta erottamista. Caesarin uran tuossa vaiheessa julistettu kuolemantuomio oli sekin käytännössä kuollutta kirjainta, se oli olemassa mutta sitä ei oltu toteutettu. Kapinallisia ei voitu häätää koska he olisivat vain marssineet joukkojensa luo. Ja suunnitelma oli pöyristyttävä. Senaatti vakavasti suunnitteli teloitusta, joka kertoo miten vakavasta tapahtumasta oli kyse. Caesar esitti vankilaa. Ja se oli roomalaisille uusi omituinen ajatus. Merkittävää oli että vartijoiden järjestämisen kohdalla oltiin huolestuneita. Tiedostettiin myös että vankilat maksaisivat. Rangaistusta pidettiin kuitenkin kiitettävän julmana. Paljon pahempana kuin nopeaa hengiltä iskemistä.

Tässä ilmapiirissä on mielenkiintoista katsoa oikeudenkäyntijärjestelmiä. Ne olivat eräässä mielessä jotain joka sekoitti lainvalvonnan senaatissa tehtävien päätösten ohjailuun - koska roomalaisilla oli ennakkotapaustyylinen lähestymistapa lain hienosäätöön. Sen lisäksi ne olivat vaalityötä.

Roomassa voitiinkin huomata muutamia toituvia teemoja. Oli ikään kuin kolme strategiaa joilla saattoi saada menestystä lakituvissa. Niissä samaa peliä pelattiin hieman eri säännöin.
1: Syyttäjäksi menevät haluavat saada mainetta ja näkyvyyttä. Tätä tekivät yleensä nuoret miehet ja sellaiset jotka tarvitsivat näkyvyyttä. Heillä ei kuitenkaan ollut tätä ennestään. Maineella sitten hankitaan rahaa ja menestystä muualla. Syyttäjä ei onnistuessaan saanut ystäviä, ja hävitessään ei mitään.
2: Puolustajaksi menevät ne, jotka olivat jo vakiinnuttaneet asemansa. He joko puolustivat liittolaisiaan tai saattoivat tulevia kumppaneita kiitollisuudenvelkaan. Tämä tarjoaa kukkaroon vakautta ja ylläpitää hallussa olevia saavutettuja etuja. Voitokas puolustusasianajaja ylläpitää ystävyyttä ja rakentaa uusia.
3: Osa oli melkoisen populistisia. Esimerkiksi Caesar sai itselleen kansansuosiota valitsemalla sellaisia oikeustapauksia jotka myötäilivät yleistä oikeustajua. Jossa otettiin sellaisia juttuja joissa saattoi olla hyvinkin nimekkäitä ja vaarallisia vihollisia. Tällä saadaan äänestäjiä. Tosin tästä helposti seuraa se, mihin Caesarkin joutui. Hänen tulotasonsa olivat tämän vuoksi kuitenkin hieman riskaabelit ja ollessaan ehdolla pontifex maximukseksi hän oli vararikon partaalla. Hän oli joutunut lainaamaan rahaa, ja vain voitto takasi tulot joilla hän saisi ne maksettua takaisin.
+: Toki muitakin tapoja oli, mutta ne eivät olleet kannattavia asianajoa tekevälle itselleen.

Nähdäkseni tämä on sitten jotain joka ei ole oikastaan muuttunut mitenkään. Ja tässä mielessä ei ole yllättävää miten Perussuomalaistenkin rakenne on muuttunut ajan mittaan. Miten niin kovin syyttäväinen ja nälkäinen Soini on muutamassa vuodessa lihonut yhdeksi vanhaksi patriisiksi.

Poliitikkojen ääntenhankinnasta ; Vanhan reseptin soppa

Vaalikausi on alkanut. Ns. "piritorillakin" on ollut pystyssä erilaisia hernekeittopatoja. Äänestäjien kosiskelussa on sellainen mielenkiintoinen puoli, että ainakin minulle niistä tulee yleensä lähinnä mieleen se, että miksi näitä rokkapatoja ei näy keskellä vaalikautta. Muutoinkin eduskunnan toiminnassa on viime päivinä säädetty edestakaisin. Omia päätöksiä on ensin tehty ja sitten hylätty. Lisäksi poliittisilla broilereilla näyttää olevan syviä vaikeuksia suhtautua esimerkiksi ns. tavallisten ihmisten tulotasoon, ja omiin palkkoihinsa.

Joskus olen haaveillut siitä että poliitikkoja käsiteltäisiin Platonin opeilla. Platonhan piti tärkeänä että viisaat miehet ovat vallassa. Näitä filosofiruhtinaita kuvasi kuitenkin äärimmäinen askeesi. Jos poliitikko ei voi tienata työllään ja päätöksillään, häntä ei motivoi raha. Eikä hän suhmuroitsisi. Tässä sinänsä riemukkaassa ratkaisussa ei tietenkään ole muuta vikaa kuin se, mikä on kaikessa alipalkatussa orjatyössä. Poliitikoilla olisi innostus hankkia edes säällinen tulotaso korruptiolla. Ja toisaalta elinkeinoelämä joka kykenee maksamaan ministerille rahaa on usein jotain jota kannattaa tukeakin noin yhteiskunnan tasolla. Lisäksi jos poliitikkojen työ olisi alipalkattua, olisi todennäköistä että sinne ei hakisi suurin osa niistä nykyisistä pikku sosiopaateista, jotka tuottavat ongelmat. Joten ansaitun rangaistuksen tuntukin karisisi todennäköisesti.

Hernerokkaa vedellään vanhalla reseptillä koska kenties parempaakaan ei ole. Siksi olisikin kenties riemukkaampaa lähestyä asiaa vielä vanhemmalla reseptillä.

Näkisin että nykyjärjestelmässä on monen vuoden kaudet ja päätökset ovat joustamattomia siksi että toimitaan hyvin suurissa klustereissa. Tehdään puoluepolitiikkaa. Eikä vain sitä. Sen lisäksi hallitus täytyy jotenkin rakentaa. Joku kenties muistaa miten edellisten vaalien jälkeen hallituksen muodostaminen oli kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Syynä on keskusohjautuvuus. Hallitus muodostaa valittujen puolueiden lisäksi suuremman kokonaisuuden. Päätöksenteko tälläisessä varmasti tasapainoistuu mutta myös vaikeutuu.

Olen kuitenkin huvitellut astetta vakavammin siitä että jos minä saisin tehdä sen mikä pitäisi. Eli heittäisin nykyiset puoluepoliitikot sikatilalle. (Osa töihin, osa rapsuttelemaan sikoja kun ei heistä muuhun ole, ja osa tietysti itse sioiksi koska he ovat jo nyt siinä niin hyviä.) Ja aloittaisin alusta. Tällä kertaa kunnolla.

Saattaisin soveltaa "tasavaltalais-ajan" roomalaista järjestelmää.

Siellä ei ollut puolueita. Siellä oli sen sijaan yksilöitä. Yksilöt sidottiin jonkinlaiseen hyvin löyhään suvuntapaiseen konseptiin. Menneisyydessä menestyneet sukulaiset kertoivat että suvulla oli takana maineikkaita tekoja. Ja tämä toi uskottavuutta yksilölle. Tämä ei kuitenkaan varsinaisesti kahlinnut yksilön toimia.

Roomassa järjestelmä oli rakentunut hyvin vahvasti sen varaan että yksi henkilö ei oikein voinut saada  pysyvää valtaa. Valtaa käyttävät konsulit olivat tasavallan ylimpiä toimeenpanevia viranomaisia. He olivat roolissaan vuoden kerrallaan. Ja heidät saatettiin valita uudestaan kymmenen vuoden välein. (Tosin esimerkiksi Marius valittiin 5 vuotena peräkkäin sotatilan vuoksi.)

Konsuli toimi arvovallallaan jota voidaan kuvata kolmella roomalaisella hyveellä ; Dignitas, Pietas ja Virtus.
1: Dignitas kuvasi arvokkuutta joka vaati ennen kaikkea pelotonta ja rauhallista esiintymistä. Olemuksen piti heijastaa arvokkuutta ja se vaati kunnioitusta. Ulkonäkö, tavat ja sisäiset ominaisuudet muodistivat kokonaisuuden hyvin monisäikeisellä tavalla.
2: Pietas oli eräänlaista hurskautta. Uskonnollisten tapojen lisäksi tuli olla osana roomalaista kulttuuria. Eli täytyi tuntea roomalainen tapaetiketti, kunnioittaa perhettä oikealla tavalla. Laki tuli myös tuntea ja sitä tuli noudattaa jotta voisi olla kunnolla hurskas. Kokonaisuus on jonkinlainen epätäsmällinen mutta kuitenkin jotenkin myös arvioitavissa oleva hyvä kansalaisuus.
3: Virtus taas käsitteli urheuden ja sotilastaitojen tapaisia hyveitä. Urheilullisuus, miekkailutaito ja kyky johtaa sotilastaitoja yhdessä luonteenpiirteiden ja käyttäytymisen kanssa rakensivat eräänlaisen miehuullisuuden. Tämäkin oli hyvin monisyinen hankittujen taitojen, sisäisten ominaisuuksien ja temperamenttityypin summa.

Ne kaikki käsittivät ihmisen mainetta ja kunniaa, hänen hyveellisyyttään. Maineikkuus ja karismaattisuus kasvoivat saavutusten mukaan ja toisaalta seksiskandaali saattoi seurata koko elämän ajan. Julius Caesar esimerkiksi sai päälleen huhun homoseksuaalisesta suhteesta, jossa hän oli peräti vastaanottavana osapuolena. Tämä varjosti hänen mainettaan ikuisesti, vaikka asia olikin huhu.

Olisi mielenkiintoista elää kulttuurissa jossa Mika Niikko saisi toistuvasti kuulla siitä että "käsilaukkuvaras ottaa kantaa arvokeskusteluun, mielenkiintoista." Olisi innostavaa jos yksilön hyveellisyys yhdistettynä hyvään palkkaukseen ja lyhytaikaiseen virkaan yhdistyisivät. Ote kansaan olisi pakko säilyttää, ja kova kilpailu takaisi sen että yritteliäitä ihmisiä olisi koko ajan tungussa. Toisaalta tässä järjestelmässä on huonona puolena se, että konsulilla ei ole oikeastaan intressejä muuhun kuin palkan vetämiseen. Suurimmat saavutukset ja poliittiset teot eivät olisi konsuleiden vaan konsuleiksi pyrkivien harteilla.

Lisäksi tällä tavalla on erikoinen suhde demokratiaan. Puoluejärjestelmän hyvä puoli on se, että samanmieliset ihmiset eivät syö toistensa ääniä. Jos kaksi ihmistä ovat keskenään hyvin samaa mieltä ja he ovat yksilöinä, he kilpailevat samoista ihmisistä. Ja usein juuri tavallisten ihmisten mielipiteitä olisi tarjolla useammalla ehdokkaalla koska ... no, näitä mielpiteitä kannatetaan yleisemmin. Näin ollen yksilöjärjestelmässä olisi enemmän hajontaa. Valtaan pääseminen ja sieltä poistuminen olisi enemmän onnenkauppaa. Erikoinen mielipide voi voittaa vain siksi että suositilla näkemyuksellä on 12 karismaattista ehdokasta. Tämä tilanne vaatisi ennen kaikkea muista samanlaisista irtautumista. Puoluejärjestelmä taas tukee yhteistyötä ja vähentää poliitikkojen keskinäistä kilpailua, etenkin samaa mieltä olevien kesken.

Mutta sopalla lahjontaa katsellessa tämä kaikki saattaa tuntua pienen hetken viehättävältä.

Lupa kadota?

Kun ihminen kuolee, tähän saatetaan liittää digitaalinen kuolema. Tälle aiheelle on tehty "Digitaalinen kuolema" -verkkosivukin. Tähän liittyy esimerkiksi facebooktunnusten poispyyhintä ja muu vastaava. Tämä on ajatuksena kiehtova, koska useimmiten ihmiset tuntuvat haluavan sekä olla näkyvissä että jotenkin tehdä itsestään kuolemattomia.

Kuitenkin on hyvä miettiä mitä tallessa oleva data tarkoittaa. Osassa tapauksissa kyseessä on nimenomaan se, että menneisyydestä tulee helposti jonkinlainen kahle. Minun facebooktilini on tunnetun säälittävä. Siellä on runsaasti merkittävän hirvittävän huonoja juttuja. Jos en pitäisi tätä osuvana identiteettinä jota haluan muille mainostaa, voisin haluta poistaa sen. ; Toki tämä tietty nolouden tiedostaminen tarkoittaa sitä että kenties kymmenen-kahdenkymmenen vuoden päästä häpeän sitä mitä olen nyt. Kenties haluan facebookini ja blogini pyyhittäväksi. Kenties on mahdollisuuksien rajoissa jopa sekin olen jopa kääntynyt kristityksi ja haluan että minuun liitetyt siteeraukset ovat epäasiallisia. Haluaisin ikään kuin vapautua mielipiteistäni jotka eivät ole edes omiani. Tai siis nykyisiäni siinä kuvitteellisessa todellisuudessa.

Ja tämä ei ole pelkästään minua koskeva asia. Jokaisella meistä on menneisyys. Ja se ei aina ole sellainen että se olisi relevantti. Tästä merkittävä oikeustaistelu käytiin Googlen ja Mario Gonzalezin kanssa. Gonzalez oli ollut veloissa ja tästä oli tullut lehtijuttuja. Myöhemmin hän sai velkansa hoidettua ja saavutti myös vakaamman varallisuustilanteen. Kuitenkin vanha lehtijuttu oli olemassa Googlessa ja tämä haittasi hänen taloudellisia pyrintöjään. Gonzalez nähtiin riskinä. Hän näki että tämä tieto on ajasta jälkeenjäänyttä ja loukkasi kunniaa. "I was fighting for the elimination of data that adversely affects people's honour, dignity and exposes their private lives. Everything that undermines human beings, that's not freedom of expression."

Kysymys on kuitenkin hyvin hankala.
1: Sillä tosiasiassa Gonzales vaati sensuuria, tiedon poistamista. Uutisartikkeli on julkista tietoa jolla on aina ja väistämättä esimerkiksi historiantutkimuksellista arvoa. Hän toki itse näkee että ilmaisunvapaus ei koske noloja asioita jotka vähentävät ihmisarvoa. Mutta jos tätä ajatusta todella viedään loppuun asti, ei ilmaisunvapaudesta välttämättä jäisi paljoakaan jäljelle. Sillä jos joku pitää jotain itsestään kertovaa tietoa nolona tai epämukavana, hän voisi vain vaatia sen poistamista. Tämänlaatuinen toiminta on yleistä erilaisissa varsin ikävissä valtiomuodoissa, sellaisissa joissa valtionpäämies ei kerää itsestään kertovia vitsejä vaan näiden vitsien kertojia.
2: Toisaalta kaikki julkiset tiedot ovat riski. Natsit esimerkiksi käyttivät aivan viattomin intressein kerättyjä tietoja. Kun oli tietoa vakaumuksista ja vanhemmista, saatiin tehtyä hyvinkin tarkkoja kartoituksia etnisyydestä. Tätä käytettiin vainon ja painostuksen välineenä. Internetin tietoarkistot tarjoavat mahdollisuuden rakentaa näitä henkilörekistereitä. Ja tähän ei tarvita vallassaolevia natseja.

Gonzalesin kohdalla esille nousikin se teema että eurooppalaiset ovat usein suojaamassa yksityisyyttä kun amerikkalaiset kuvaavat sananvapautta tärkeämpänä. Holokaustin muistutus painaa täällä kenties jonkin verran vahvemmin. Siinä missä eurooppalainen voi olla varovainen sen suhteen että hän haluaa tietää kuka kerää hänestä mitäkin tietoa ja mihin tarkoitukseen, USA:lainen ajattelee helposti siten että valvonnasta ei ole pelättävää jos ei ole mitään piilotettavaa.

Kaiken aikaa esimerkiksi minä en välttämättä haluaisi minuun avoimesti ja julkisesti asetettuja googlehakujani julkisiksi. Syynä ei ole pelkästään se, että kunniani ryvettyisi jos puolisoni ja äitini saisi tietää pornohakuni. (Ja ne ovat huolestuttavia. Jos ankeriasporno järkyttää niin tietäkää että yhdyssanaparikone mielessäni on tuottanut myös "sähköankeriaspornoa"...) Samoin on kenties vapauttavaa saada tietää mitä tietoja itsestä on SuPossa. Ihan sen vuoksi että voi tarkistaa ja vaatia oikaisua. Toisaalta jos joku ei nuuskisi ihmisten asioita, ei journalismi ja aitojen epäkohtien paljastaminen ja niiden korjaaminen olisi lainkaan mahdollista. Kenties minun ankeriaspornohakuni muuttuu relevantiksi vaikka arvioitaessani mielentilaani kymmenien vuosien päästä kun mieleni on mahdollisesti vaikka degeneroitunut joksikin kuvitteelliseksi sarjamurhaajaksi...

Oma kantani on kuitenkin se, että  olen "henkisesti puolijuutalainen". Jos joku kerää tietoja, tämä on ensi sijassa epäilyttävää. Kuitenkin samalla arvostan avointa tietoa ja sen jakamista. Suurin osa jakaa kanssani nämä molemmat, periaatteessa keskenään ristiriidassa olevat, arvot. Moni näkee varmasti laillani myös "kompromissinpaikan". Vaikka sen, että sensuroimista pitäisi sallia vain hyvin erityisistä syistä. Näihin kuuluu (a) oikaisuoikeus, jossa virheelliseksi selvästi osoitettu tieto tulisi deletoida (b) väitteet jotka koskevat asioita joiden "velan yhteiskunnalle" tekijä on maksanut ja (c) vaatimus poistaa tietoa henkilörekistereistä jotka eivät ole viranomaisten hallussa ja joiden kautta on syytä uskoa jonkinlaiseen uhkaan tai itseä koskevaan riskiin.

Tosin olen näissäkin varauksellinen, koen rakentavaksi hoitaa oikaisuvaatimus siten että esitetään julkisesti väärän tiedon esittäjä ja tämän lausunto, joka sitten korjataan. Ja tälle sitten haetaan näkyvyyttä. Tässä ei hävitetä mitään. Ja tämä on tietääkseni myös vääristelijöille ahdistavampi tapa kuin jonkun bittiavaruuteen unohtuneen tekstin muuttaminen tavalla joka ei merkitse mitään, koska ne jotka ovat lukeneet asian ovat jo lukeneet sen. Korjaus jossa ei korjata näitä syntyneitä käsityksiä on "periaatteessa merkityksetön". Toisin kuin tiedon levittäminen selvistä virheistä. Etenkin jos tälle uudelle tekstille saa näkyvyyttä...

Ja mitä taas tulee kunniaan, maineeseen ja muuhun arvokkuuteen ; Ne taas eivät minulle paina kovin paljoa vaa-assa. Niin moni vaatii nykyään suvaitsevaisuuden nimessä kunnioitusta ja arvostusta, että kunnioitus ja arvostus on menettänyt merkityksensä. Liian harvalle on ilmeisesti sanottu lapsena niitä rakentavia ja opettavia sanoja kuin "tällä kertaa hävisit" ja "olet kyllä tuossa aika heikkotasoinen". Kunnioitus ja arvostus ovat minusta jotain jotka ansaitaan muulla kuin epäonnistumisilla. (Siksi minulla ei ole juurikaan mainetta jota menettää.) Suvaitsevaisuus taas tarkoittaa ensi sijassa sietämistä.

Mutta kenties tällä ei ole niin suuresti väliä. Sillä internet on suuri. Ja suurin osa ihmisistä ei ole "kiinnostavia" ja "tärkeitä" kovin monelle muulle. Tässä mielessä sitä joka pelkää itsestään olevia tietoja voidaan lohduttaa sillä että tämä data on haudattu parhaalla mahdollisella tavalla. Se on peitetty hälyllä jota kaikki muut tuottavat. Näiden, yleensä "epäkiinnostavien" ja "turhien" datamassojen alle meistä jokainen loppujen lopuksi hautautuu. Moni joutuu ponnistelemaan että saa blogilleen lukijoita ja näkyvyyttä. Moni joutuu huomiohuoraamaan ja harrastamaan sosiaalipornoa saadakseen katsojia. Tämä muistuttaa siitä että lupa olla joku jota ei katsota on internetissä vakiona. Tästä poikkeamiseen tarvitaan jotain hyvin hyvin poikkeuksellista. Esimerkiksi Gonzalesin talousasiat ovat hänen oikeustaistelunsa jälkeen hyvin laajasti tiedossa. Ilman tätä oikeustaistelua ei olisi tapahtunut Streisand efektiä. Efektiä jonka seurauksena se, mitä halutaan peittää ja tuhota muuttuu välittömästi "kiinnostavaksi" ja "tärkeäksi". Ja näin sille mikä muutoin olisi unohtunut muuttuukin tarkastelluksi ja ehdottomasti muistetuksi.

Miten 3D -tulostimet haastavat yhteiskuntamme?

Perinteinen tuotantotapa nojaa niukkuuteen. Kysynnän ja tarjonnan laissa on periaatteessa kysymys siitä että maailmassa on rajallinen määrä esineitä ja kun ostat sen, niitä on yksi vähemmän. Esineiden valmistamiseen tarvitaan resursseja. Joita ovat esineen rakenteen keksiminen, sen vaatimat materiaalit ja valmistamiseen kuluva aika.

Usein esineen rakenteen keksiminen on haasteellista, mutta kun se on kerran tehty siitä tulee helposti kopioitavaa. Tässä innovointi on joskus vaikeaa saada kannattamaan. "Takkiraudan" kirjoitus siitä miten venäjälle on vaikeaa rakentaa tehdasta kuvaa ympäristöä jossa on vaikeaa muuttaa designiä tuotteeksi taloudellisesti kannattavalla tavalla. Tämän vastakohtana on James Watt joka keksi höyrykoneen ja sai patenttinsa avulla prosenttiosuuksia joka ikisestä höyrykoneesta. Sopimus takasi sen että keksimisen jälkeen hänen ei tarvinnut tehdä työtä ja rahaa virtasi.

Toisaalta on huomattava että hyvinvointivaltioissa on usein kysymys nimenomaan siitä että siellä tehdään tuotteita joilla on mahdollista tienata hyvin paljon juuri tuolla Wattin asenteella. Joka johtaa siihen että on korkean riskin töitä joissa on pieni todennäköisyys tienata hirveästi ja suuri todennäköisyys työttömyyteen. Ja tämän vaihtoehtona sitten suuri todennäköisyys tehdä työtä jossa tahkotaan minimaalisen pieni palkka, mutta sen saaminen sentään tiedetään varmasti. Raaka-aine ja resurssit ovat niukkuuden ytimessä, mutta silti niiden kokoaminen on huono tapa tienata.Tätä kautta päädytään siihen nykyaikana vallitsevaan hämmästyttävään asiaan, että maat joilla on timanttikaivoksia ja luonnonvaroja ovat usein köyhiä. Tähän kaikkeen liittyy omituisuuksia, kuten kissavideoiden katsomisella elämistä ; Kannattavuus on tärkeämpi osa palkkatyössä kuin se työosa. Taito, osaaminen tai mikään muukaan ei liity tässä palkkioon muuta kuin epäsuorasti. (Mikä unohtuu helposti kaikenlaisilta Ayn Randin fantasioihin unohtuneilta.)

Oleellista on tiedostaa että maailmassa on ongelmana ns. yhteismaan tragedia. Tässä ytimessä on se, että yleisessä jaossa ihmiset vain ottavat asioita käyttöön ja sitten ne ovat muilta pois. Tämä korostuu erityisesti yleisomistuksessa ; Jos kaikki vain syöttävät nautoja yhteisellä laitumella, ei ole syytä olla hankkimatta lisänautoja, koska se että säästät lehmän ei tarkoita että joku muu ei kuitenkin söisi ruohoa. Ja seurauksena on liikalaidunnus. Sama kaikki vain koskee kaikkea muutakin kuin ruohoa ja lehmiä.

Tämä kaikki on vielä niukkuustaloutta. Mutta asiat ovat mutkistuneet. Musiikkibisnes on tässä kohden ollut valtavassa muutoksessa. Ja sen syynä on se että musiikin myynti on irtautunut täysin resurssien ja työhön nojaavasta taloudesta. Ja myös niukkuustaloudesta. ~ Esimerkin kautta ; Perinteistä resurssityötä tehnyt trubaduuri meni paikalle ja lauloi. Hän ei voinut olla kahdessa paikassa yhtä aikaa. Tämä takaa tuntipalkkion, mutta laiskotella ei voi. Muusikoista saattoi tulla sikarikkaita vasta kun musiikista voitiin tehdä designtyötä. Eli sitä että muusikko säveltää ja sitten tämä tuotos voidaan kopioida. Kun nauhoitteita myydään, on selvästi jokin varasto josta myydään levy ja levylaulaja saa tästä sitten prosenttiosuuden. Tämä nojasi niukkuustalouteen koska levyjä oli rajallinen määrä.

Tämä muuttui kun levyistä tuli kopioitavia. Jos minä nykyään ostan CD -levyn, pystyn varsin helposti tekemään sille niin että kopioin sen kaverille niin että en itse menetä kyseistä levyä. Hyvin moni on tehnyt näin ja musiikista on tullut bisneksenä hyvin kannattamatonta. Ongelmana tässä on oikeastaan se, että digitaalisessa maailmassa resurssit ovat hyvin minimaalinen rajoite. Ei ole mitään saastutusefektiä joka sammuttaisi musiikkipiratismin. Sillä yhden kappaleen jakaminen ei ole itseltä pois. Se voi vaikuttaa musiikkibisnekseen vain sitä kautta että se tekee designtaloudesta kannattamatonta.

Suurelta osin musiikkibisneksen probleema ja voima on siinä että raha onkin muuttunut maineeksi. Ja tämä tekee alasta hyvin kummallisen. Sillä yleensä ottaen niukkuus on kuvannut kaikkea kaupallista toimintaa ja olemme keksineet tähän kaikkia nerokkaita keinoja. On hyvin vaikeaa kehittää taloudellisia malleja jollekin joka on perimmiltään murtanut työn teon motiivit. Jos työstä ei saa palkkaa vaan mainetta, muusikon työ muuttuu joksikin sellaiseksi mitä jotkut valokuvaajat näyttävät tekevän. Eli he tekevät ilmaiskeikkoja ihmisten juhliin, ottavat siellä valokuvia jotta saisivat nimeä. Ja he saavatkin pyyntöjä tehdä töitä mutta eivät palkkaa. Sillä heillä on maine. Ilmeisesti maine tyyppinä joka sekä ottaa hyviä kuvia että on sellainen että kiertää ihmisten juhlissa ilmaiseksi pelkästään maineen vuoksi.

Cory Doctorowilla onkin erikoinen teos "Down and Out in  the Magic Kingdom" joka kuvaa talousmalleja jotka koskevat niukkuuden jälkeistä taloutta. (Post-Scarcity Economy.) Ja on hyvin hämmentävää että tässä maailmassa lähes kaikesta käsityöstä voi tulla jonkinlainen taideammatti jota tehdään koska työstä pidetään. Ja sitä tehdään helposti vain maineen takia. Kun design on työlästä mutta toisten tulosten kopioiminen megahelppoa syntyy epäsymmetria jossa vapaamatkustus on helppoa. Mutta tästä ei välttämättä seuraa muuta kuin teoreettinen ansionmenetys designerille. Ja tästä voi seurata se, että designiä voidaan joutua panttaamaan niin että sitä ei lainkaan kopioida tiedostoksi. Joka tarkoittaa sitä että tulevaisuuden musiikkiala saattaa todella olla sitä että muusikko tekee kiertueita. Musiikki joka jaetaan on vain mainontaa jolla mainostetaan tätä alkuperäistä arvokasta tuotetta.

En malta olla tässä yhteydessä ottamasta esille blogaustani joka on harvoja ylpeydenaiheitani tässä maallisessa epäonnistumistaipaleessani joka on kaiken kaikkiaan ollut pettymys kaikille osapuolille itsestäni vanhempiini, sivustakatsojiin ja mahdollisesti Jumalaan asti. Musiikkibisnes on joutunut tekemään kehää juuri sen vuoksi että käytännössä sen kohdalla on tapahtunut niukkuustalouden sortuminen. Ja näin niukkuustalouden ansaintamenetelmät ovat muuttuneet tehottomiksi ja absurdeiksi.

Ja 3D -tulostimet ovat tässä kohden ongelma nykyiselle talousjärjestelmälle joka rakentuu läpitunkevasti niukkuustalouteen. Sillä 3D -tulostomissa kaikki mihin on design voidaan tulostaa esineeksi kotona. Nykyään jo melko halvalla laitteistolla voidaan tuottaa pieniä esineitä. Ja design on dataa joka on kuin musiikkikappale musiikissa. Se on helppoa kopioida. Ihminen voi siksi suunnitella lusikan ja seuraavana päivänä se on miljoonissa taloissa ilman että suunnittelija saa siitä yhtään mitään. Tässä maailmassa ainut arvokas asia on muovi. Resurssitalouteen palaaminen on siitä yllättävää. 3D -tulostimien omituisin piirre saattaakin olla se, että se romuttaa kaiken minkä varaan nyky-yhteiskunta on rakennettu. Nykyiset tulostimet toki koskevat vain pieniä esineitä. Mutta jos tulevaisuudessa näiden teknologioiden koko kasvaa ja hinta alenee - kuten Mooren lain pohjalta voidaan jossain määrin olettaa - 3D teknologia paitsi mullistaa esineiden tuottamisen ja tekee käsityötaidoista irrelevantteja, myös uhkaa aivan kaiken tuotantoa hyvin jämerillä tavoilla. (Etenkin jos voit ladata koneelle designin ja tällä valmistaa uuden 3D -printterin entisellä 3D -printterilläsi jolloin edes tämä laite ei ole niukkuuden lähde.)

Kenties tulevaisuudessa palkkatyön sijasta onkin erilaisia mainetöitä. Tällöin olisi maita joissa keskitytään siihen että teknologia ylläpitää yhteiskuntarakenteet ja ihmiset hyvää hyvyyttään tekevät luovia asioita siksi että design on monista hauskaa. Etenkin jos siitä saa mainetta. Ja muut ovat sitten niitä jotka myyvät resursseja ja elävät rikkaina mutta niukkuustaloudessa. Ja kenties silloin tällöin kiristävät designmaita jotka sitten jakavat innovaatioitaan heille resurssejenjakoteknologiaa ja vastaavia vastaan. Tai kenties luddiitit olivat oikeassa. Tai sitten resurssitalous muuttuu abstraktioiden kautta niukaksi, jolloin puhutaan omistusoikeustaloudesta. Josta voi seurata omanlaisia vaikeuksia tai omituisuuksia. Tai jotain.

Riskit koskevat perustyötä. Mutta taiteen kohdalla voidaan kuitenkin vihjata että taide voi jopa hyötyä tästä muutoksesta, koska nykyinen järjestelmä tukee sitä että kaikessa on kysymys rahasta "about mother fucking money". Kun taas muuttuneessa tilanteessa taide voi olla enemmänkin niin että on tärkeämpää olla visionääri. Koska kysymys ei enää ole rahasta vaan taloudesta. Ongelma onkin se, että yhteiskunta pyörii tiettyjen asioiden varassa. Ja ansaintamenetelmä joka on kenties hyödyksi taiteelle on hyvin vaikea eristää niin että se ei vaikuttaisi aivan kaikessa. Selvää on kuitenkin että musiikkibisneksen ja elokuvabisneksen tulilinjallaolo on jotain jonka tarkkailusta varmasti saadaan hyötyjä. Kaikki tekijänoikeusrajoitteet ja kopiointiestotekniikat tulevat olemaan tulevaisuudessa tärkeitä. Eikä tähän voi sanoa kovin paljoa. Siihen asti, hyvää yötä.

Mestarin merkki?

Monissa, etenkin pistomiekkoja koskevissa, elokuvissa miekkamestarin tunnistaa yleensä siitä että hän on se joka tekee paljon aseistariisuvia tekniikoita. Tämä tarkoittaa sitä että disarm on se joka tekee miekkailijan. Pidän tätä hieman erikoisena, koska aika usein näyttää siltä että elokuvien mestaruus tarkoittaa sitä että taistelee vain sellaisia henkilöitä vastaan jotka eivät halua pitää miekkaa kädessään. Eli mestaruus koskisi enemmänkin sopivaa vihollisen valintaa kuin tekniikanhallintaa.

Älkää ymmärtäkö minua väärin. On hieno taito osata valita vastustajansa tai osata provosoida vain tietynlaisia ihmisiä. Samoin on olemassa moniakin erilaisia disarmtekniikoita, joita todella voidaan käyttää ja joiden käyttäminen vaatii taitoa ja osaamista. Kuitenkin itse pidän disarmia lähinnä yhtenä tekniikkajoukkona muiden seassa. Se on fragmentti siitä mitä pitää osata. (Tikarillakin voidaan tehdä monia asioita. Viisi tärkeintä taitoa sen kanssa ovat ovat "hit, disarm, lock, break, takedown". Ja jokaisen sanan takana on kasa erilaisia tekniikoita.)

Olenkin ollut tästä disarmtekniikkafiksaatiosta jopa hieman huvittunut. Mutta toisaalta tämä teema muistuttaa aivan vakavastiotettavasta henkilöstä joka palauttaa mietteet 1700 -luvulle. Domenico Angelo Tremamondo niminen henkilö, joka tuli tunnetuksi käyntikortissaan jossa oli vain yksi nimi "Angelo" oli niin maineikas että hänelle riitti vain yksi nimi. Angelo oli alkujaan opetellut miekkailua Ranskassa. Vuonna 1755 hän avioitui englantilaisen naisen kanssa ja päätyi Lontooseen. Ja vasta Lontoossa hän sai maineensa.

Irlantilainen lääkäri Keynes ei pitänyt Angelosta. Syynä oli luultavasti "geneettinen viha", joka on mielestäni enemmän kuin ymmärrettävää. (Minulle britti joka ei vihaa ranskalaisia on kuin Suomalainen joka ei vihaa "ryssiä". Eli ihan tavallinen tervemielinen ja vakavastiotettava tyyppi, mutta...) Angelo itse oli tästä kiukusta tietämätön. Siksi Angelo suostuikin vuonna 1760 St. James Streetillä käytävään näytösomaiseen miekkailuotteluun Keynesin kanssa. Siihen aikaan tämänlainen miekkailu nähtiin suunnilleen samalla tavalla kuin erilaisten itsepuolustuslajien näytösottelut nykyään. Eli odotettavissa ei ollut verenvuodatusta.

Anteeksi, Sir, tämä miekka
taitaa kuulua teille..

Keynes oli suurikokoinen ja vahva mies, ja hän tarttui smallswordiinsa vihaisesti. Hän rikkoi vakavasti sen ajan etikettiä vastaan ja hyökkäsi raivoisasti Angelon kimppuun. Angelo sen sijaan liikkui rauhallisesti ja teki miekkakontaktiin perustuvan disarmin. Keynes ei rauhoittunut vaan otti miekkansa uudestaan. Angelo disarmasi hänet uudestaan, tällä kertaa eri tekniikalla. Itse asiassa tämä taistelu olikin Angelolle erinomaista mainosta. Hän sai mainetta ja hänestä tuli kuuluisa nimenomaan erilaisten aseistariisumistekniikoiden hallinnan kautta.

Itse asiassa on luultavaa että Angelon menestyksellä on ollut vaikutusta siinä miksi pistomiekoissa, silloinkin kun smallswordin sijaan puhutaan rapiireista, on disarm jotenkin erityisen karismaattista ja hienoa. Angelo saikin maineensa avulla perustettua oman miekkailukoulunsa. Vuonna 1763 Angelo sai valmiiksi ja julkaistavaksi miekkailukirjansa "L'Ecole des Armes". Siiinä esitetään esimerkiksi tähän blogaukseen liitettyjä tekniikkakuvauksia. Valitsin jälkimmäisen siksi että se tunnettiin tekniikkana nimeltä "Angelo's deception" ja siinä käsilukkoa ja sen antamaa suuntaa tuetaan ja käytetään hyväksi siten että omalla miekalla voidaan lyödä selän takaa.

Tämänlainen on yleisesti ottaen "tarpeetonta kikkailua". Ja suhtaudun sentapaisiin enemmän leikkinä kuin taistelutoimiena. Edustan tässä sitä näkemystä jonka mukaan kamppailutaidon pitäisi olla systeemi jossa luotetaan toimintavarmuuteen sen sijaan että ollaan "akrobaattisia" vain siksi että ollaan niin taitavia että "voidaan olla akrobaattisia". Toki tämäkin on huikea taidonosoitus, mutta siinä on asenteeltaan jotain joka on minun maailmassani jotenkin syvästi väärin.

Ei tosin sillä, että eräässä puumiekoin käydyssä leikinomaisessa taistelussa teinkin ns. miltei "yleisön edessä" juuri tuon "Angelo's deception" -tekniikan tyylisen tempun. (Ihmiset olivat tosin tekemässä muuta kuin katsomassa näytöstä, koska leikimme ystävien kanssa puumiekoilla eikä kyseessä ollut mikään ennaltaohjattu tilaisuus tai minkään miekkakoulun promootio.) Ja tein sen pitkällä miekalla. Ja siten että siinä tilanteessa missä asetta käännetään oman selän takana, vaihdoin miekan gripin liikkeessä rystypuolelle jotta sillä voi pistää jotenkin miehekkäämmin. (Harrastin siinä vaiheessa vielä aika paljon miekkajongleerausta.) Se toki tuntui hyvin palkitsevalta. Mutta silti siinä oli jotain väärin. Se oli jotenkin väärin siitä huolimatta että tekniikassa miekka ei tuossa vaiheessa tee mitään muuta kuin siirtyy, eli se ei vastaa suojauksesta. Siitä huolimatta että jos olisin pudottanut miekan kesken tekniikan, niin olisin voinut jatkaa sen käsilukko -otteen avulla maahanvientiin, riisua vastustajan aseista ja lyödä tätä tämän omalla miekalla kun tämä on vielä maassa. Ja vaikka ihmiset hämmästyivät ja ihailivat tuota temppua. Se tuntui väärältä koska se oli väärin. Tein tahallani huonoa tekniikkaa vain siksi että se oli vaikeaa. Ja tämänlaiset tavat voivat johtaa siihen että sitä leikkii tekniikoilla silloin kun asia pitäisi ottaa vakavasti.

Näin ollen saatan silti suhtautua hieman huvittuneesti ajatukseen siitä että miekkamestarit tunnettaisiin valtavasta määrästä disarm -tekniikoiden tekemistä. Mutta ymmärrän miksi juuri ne viihdyttävät yleisöä mukavasti.

Näkymättömyyssormuksen turmelevat voimat

Platonin "Valtiota" lukiessa oppii mielenkiintoisen tarinan. Se on tarina näkymättömyyssormuksesta, joka tunnetaan englannin kielellä "Ring of Gyges". ¹ Pohjalla on kuitenkin eettinen perusta. Platon käyttää sitä vastatakseen veljensä esittämään kysymykseen, eräänlaiseen filosofiseen haasteeseen. (Filosofiveljet on aina hyvä kyseenalaistaa, kaikki oppivat prosessissa.) Ongelmana on se, ovatko ihmiset hyveellisiä siksi että he ovat sosiaalisia. Eli onko sosiaalisuus etiikan lähde. Tässä ideana ei ollut hyväntahtoisuus vaan se, että kun ihmisillä on maine, he toimivat hyveellisesti että eivät menettäisi sitä.
1: Kysymys on luonnollisesti tärkeä. Nykyään valtava määrä poliittista ja ideologista keskustelua naulitaan sen ympärille, pitääkö ihmisiä kontrolloida jotta he ovat eettisiä vai onko heillä synnynnäinen omatunto niin että heidän voidaan antaa olla vapaita ihmisiä jotka päättävät omista asioistaan. (Toki harvalla on tähän konsistenttia kantata, sillä kaikki kannattavat vapautta, mutta eivät kuitenkaan halua sitä kaikissa tilanteissa antaa. Ja siksi esimerkiksi ihmisille pitäisi antaa uskonnollista opetusta jotta he voisivat ollenkaan olla hyviä ihmisiä. Mutta kysymys on silti tärkeä.)

Platonin tapa vastata oli selittää myytin sormuksesta joka antoi kantajalleen näkymättömyyden. Tässä näkymättömyys johti vastuuttomuuteen ja rötöstelyyn. Toki Platon pistää Sokrateen suuhun ajatuksen että moraali on silti objektiivista, ideamaailmassa olevia absoluutteja. Eli kysymys on vain siitä vastaako ihmisten toiminta näitä objektiivisen moraalin periaatteita. Socrates esittää että sormuksen voimien hyväksikäyttäjä on itse asiassa orjuuttanut itsensä omille mielihaluilleen. Ja näin hänen rationaalinen mielensä on sammunut. Ja että siksi se joka kykenee hylkäämään sormuksen käyttämisen olisi kontrollissa itsestään ja siksi onnellinen. Tämä oli tarpeen koska Platonin maailmassa ihminen oli kokonaisuus, jossa halu, tahto ja järki olivat jokainen mukana. Hänellä moraalittomuus oli jotain jota nykyään kutsuttaisiin rehdisti medikalisaatioksi.

Jos tarina näkymättömyyssormuksesta joka turmelee käyttäjänsä tuntuu tutulta, niin se johtuu siitä että olet lukenut liian paljon Tolkienia, ja kenties liian vähän H. G. Wellsin "Näkymätöntä miestä", jossa näkymättömyys turmelee mielenterveyden ja lopulta päädytään rikoksenkin teille. Niissä on selviä vaikutteita Platonista. Ja miksipä ei olisi. Tarina on hyvä. Ja itse asiassa siinä on psykologisesti yllättävän paljon mieltä.

Modernina aikana ei tietenkään pidä uskoman myyttisien taikaesineiden funktioihin. Mutta jos otetaan esille vaikkapa sellainen asia kuin verkkoestottomuus (~Online Disinhibition Effect). Tämä viittaa havaintoon siitä miten ihmset tuntuvat käyttäytyvän internetissä kovin spontaanisti. Ilmiötä on kartoitettu ihan sen vuoksi että psykologeista on kiinnostavaa - kenties toki henkilökohtaisesti häiritsevää mutta tieteellisesti relevanttia - miettiä syitä esimerkiksi sille miksi kaltaiseni periaatteessa miltei normaalin rajoissa oleva tyyppi saattaa intoutua kuluttamaan viikonloppua internetrölläämisen parissa. Ja nauttii siitä. Vaikka ei livenä pilkkaa ihmisiä juuri koskaan ikinä. (Paitsi silloin joskus, kun... No ymmärsitte kuitenkin pointin.)

Ja tässä kohden John Suler on antanut joitain syitä joilla on huomattu olevan estoja laukovia vaikutuksia. Hän on nostanut esille sen, että monet eri asiat yhdistyvät internetissä. Yksikään niistä ei yksin selitä ilmiötä, mutta yhdessä ne rakentavat varsin tiiviin paketin. Internet välineenä kokoaa siis monia sellaisia piirteitä jotka lisäävät spontaaniutta ja vähentävät kontrollia ja asiallista käyttäytymistä. Tältä osin McLuhanin hengessä voitaisiin sanoa että väline on viesti. (Ja lisään sulkuihin itsereflektiota koska se lisää tekstin sosiaalipornoarvoa.)
1: Anonyymiys antaa usein turvaa. Ei ikään kuin tarvitse olla vastuussa teoistaan. (Itse tosin röllään aivan avoimesti omalla nimelläni. Mutta tämä on melko poikkeuksellista. Moni omilla nimellään trollaavista on vain crankeja joilla on fixidé. Itse tunnetusti vaadin nimiä tai edes pseudonyymejä. Usein pilkkaan anonyymejä avoimesti - paitsi silloin kun itse asiassa olen arvannut keitä he ovat. Ja jos käyttää kertakäyttöisiä pseudonyymejä niin halveksisin jos voisin. Eihän näitä jälkimmäisiä ole helppoa tunnistaa.)
2: Myös ajatus huomaamattomuudesta lisää trollaamisen riskiä. Ajatuksena on siis se, että vaikka periaatteessa toimitaan julkisesti niin kuitenkin tiedostetaan että aika pieni vaikutus sillä yhdellä facebooklikellä on. (Tämä ilmiö on itselleni vahva. Usein vinoilenkin internetissä siitä miten maailmaa ei muuteta millään hiton blogiteksteillä ja ajatus omasta vallasta lukijamäärien nojalla on illuusio jota ei pitäisi olla kenelläkään. Pidän merkityksettömyyttä normaalin ihmisen kohdalla niin ilmiselvänä että vaihtoehto ansaitsee lähinnä pilkkaa.)
3: Viive kommentin ja vastauksen välillä poistaa teon ja seurauksen väliltä yhteyttä. Ja näin ihminen voi toistaa virheitä. (Nähdäkseni tämä koskee vain sähköpostia ja vastaavia. Facebook on valitettavankin välitön.)
4: Se, että kyseessä on vain peli ja leikki korostaa sitä miten ihminen on eräällä tavallaan irrallaan tapahtumista. Peliä pelataan enemmänkin yksin kuin ajatellaan että kommenttiin reagoiva olisi ihminen joka ottaisi asian todesta. (Itse en yleensä välitä. Minulla on jonkinlainen karkea myötätunto moniin ihmisiin, mutta yleisesti ottaen olen sitä karseaa nepotistista ihmistyyppiä jolla vain tietyillä ihmisillä on enemmän väliä.)
5: Auktoriteetin poissaolo. Eli netti nähdään tasa-arvoisena joten kukaan ei ole itseä ylempi ja vallassa pitämässä kontrollissa. (Minulla on ns. asennevamma. Auktoriteetti on lähtökohtaisesti jotain jota pitää epäillä ja sen jälkeen pelätä. Ja kaikki tästä poikkeava ansaitaan. Joten perimmiltään pidän auktoriteettia illuusiona.)

Tässä henkenä onkin siis se, että näkymättömyyssormus ei olekaan ihan sellainen kuin Tolkien -kriitikon mieleen saattaisi tulla. Olisihan sitä ihan typerää ajatella että näkymättömyyssormus turmelisi. Sehän on tyhmä ja pieni taikavoima. Jokin jolla ei saa lainkaan suoraa valtaa. Valtasormuksen voisi kuvitella antavan vaikka kyvyn hypnotisoida ja kontrolloida ihmisten ajatuksia. Tai kyvyn satuttaa. Tai kyvyn ampua tulipalloja. Tai syöstä kavalia myrkkykaasuja. Näkymättömyys on ominaisuutena yksinkertaisesti niin ... lattea. On omituista miten pieni ja mitättömänoloinen voima sormukseen on laitettu. Mutta tiedon mukaan juuri näkymättömyydelle voidaan antaa sellaisia ominaisuuksia jotka nimenomaan turmelevat. Ja kyllä. Ei se klonkkukaan näyttänut minkään vallan huipulla olevan siellä luolassaan. Hän oli lähinnä turmeltunut rassukka. This make sense. Toki tämäkin muistuttaa että Tolkienin olisi kenties kannattanut nimetä taikaesine vallattomuussormukseksi. Ja muistaa sen jälkeen viisaus siitä että valta turmelee, mutta ehdoton vallattomuus turmelee ehdottomasti.

---

1 Tämä on mielenkiintoinen viite, koska kreationistien myyteissä lohikäärmeillä on tärkeä osuus. Koska YEC -maailmassa ihmiset elivät dinosaurusten kanssa samoihin aikoihin. Hekin viittaavat mielellään Platonin kuvaamiin erikoisiin liskoihin. Ja selittävät miten kun Schliemann löysi Troijan kirjasta jota pidettiin myyttinä niin olisi koko "Raamattukin" luotettavaa historiallista faktaa. Eikä vain autenttinen historiaan sidottu teos joka siis kuvaa aikaansa ja sen ajan ihmisten ajatuksia ja toimia pätevästi. Samoin Atlantis -myytin kannattajat mielellään viittaavat siihen että Platon on vakavasti otettava tyyppi. Tämä on tarpeen jotta tälle paikalle olisi mitään kunnon todisteita. Mutta tietenkin nämä Atlantiksen fanittajat ovat yleensä vielä hupsumpia kuin YEC -kreationistit. Sillä siinä missä YEC laittaa banaanit korviin ja katsoo sivustalle, aivan liian monille Atlantis -myytin ystäville tämä tarina olisi vain todiste siitä miten hienoa teknologiaa Atlantislaisilla on. Tämänlaatuinen sinänsä nautittava vinoilu ei kuitenkaan nyt ole tämän blogauksen aihetta joten se ansaitsee tulla lähinnä tälläiseksi alatyyliseksi alakommentiksi.

Töitä riittää, mutta palkanmaksajista on pulaa

Nyt -liitteen mukaan suomalainen muotibloggaaja haluaa palkata itselleen valokuvaajan. Valokuvaaja ei saisi työstään ollenkaan palkkaa. Mutta diili olisi hyvä koska siitä saisi mainetta itselleen. Toisin sanoen mahdollisuus verkostoitumiseen kasvaisi ja tätä kautta palkkaa ei maksettaisi aktuaalisena rahana, vaan potentiaalisena ansionkasvuna. (Tämä sai aikaan jonkin verran meteliä joka itse asiassa sai tämän kyseisen muotiblogaajan ottamaan palkkiokysymyksen uudestaan esiin. Tai siis ottamaan palkan ylipäätään esiin jonain joka pitää maksaa ns. työstä. Koska hän korjasi tilanteen, en ole mainostamassa häntä nimeltä. Muuten olisin.)

Strategia on jotenkin tyypillinen nykyaikana. Muusikollekin arkea on se, että työtilauksia kyllä riittäisi, mutta maksetaanko siitä on eri asia. Elokuva -alalla on tiedettyä että vastaavaa tapahtuu ; Tämä on helppoa tarkistaa laskemalla elokuvan lopputeksteistä kuinka monta "harjoittelijaa" on työssä. Vuosia, vuosikymmeniä töitä tehneitä ihmisiä yksinkertaisesti kutsutaan alalle siinä hengessä että on hyvää mainosta, jos tehdään tämä tietty työsuoritus joko ilmaiseksi tai satasella. Kaiken kaikkiaan näkyvyys on muuttunut palkankorvikkeeksi monien mielessä.

Tämä koskee etenkin valokuvaajia. Sillä heitä on paljon. Ja osa alalle tulleista on hyviä, niin hyviä että heidän käyttämisensä on houkuttelevaa. On hyvin vaikeaa vedota että saavat ammattilaisen töihin ja hyvää mainosta itselleen, jos vaan maksavat hommasta palkan. Ruokakuvaajiahan on yritetty palkata ruokapalkalla, eli saahan siinä syödä sen kuvattavan ruuan. Valokuvaajien kohdalla on itse asiassa tunnettua että heiltä halutaan ihan hitosti ilmaista työtä. "Kontakteja ja mahdollisuuksia". Lue : Mahdollisuuksia tehdä ilmaista työtä lisää jatkossa. Kontakteja tulee kyllä, mutta palkkaa nämä eivät halua maksaa. Ja tosiasiassa tämä seikka on se, joka tekee koko tästä "promootiota, promootiota" -argumentista idioottimaisen. Potentiaalinen palkannousu kun lasketaan siitä määrästä tulevia maksavia asiakkaita joita uskottavasti tulee. Näissä ilmaiskeikoissa kuvaaja lähinnä tunnustaa olevansa säälittävä, sellainen joka ei pärjää omillaan. Ja jota voidaan koijata ilmaistyöhön koska tämä on ns. epätoivoinen raukka. Nälkäpalkkalainen.

Lisäksi aika moni lehti käyttää kuvia aikalailla miten sattuu. Esim. linkkaamalla upottaminen jne. Ja jos valittaa on ensireaktio "emme näe tässä mitään ongelmaa". Ja korostavat että pitäisi olla iloinen kun joku näkee työn ja maine lisääntyy. Argumentin onttous paljastuu kun näille samoille tyypeille sitten sanoo etä saavat tunnettavuutta itselleenkin kätevästi samalla tavalla. Että "levittäkää lehtenne sitten ilmaiseksi, että saatte näkyvyyttä ja tunnettavuutta. Ja jatkossa moni haluaa lukea lehteänne enemmän. Saatte uusia mahdollisuuksia jakaa lehtiänne laajalevikkisemmin ilmaiseksi". Eivät suostu. Kaikki menee läpi siksi että näitä ilmaisyrittäjiä riittää. Jokainen lankeaa ansaan kerran. Ja siksi on joku joka tekee hommat ilmaiseksi.

Tästä huolimatta olen ajatellut palkata meille siivoojan valokuvaajan ja henkilökohtaisen dokumentaristin samalla periaatteella. Lupaan kehua ilmaista henkilökohtaista valokuvaajaani jos pesee myös vessan.  Myös asiantunteva ja osaava hierota lisää kehun mahdollisuuksia. Etenkin jos tarjoaa "tiskin alta" onnistuneita "onnellisia loppuja". (Kyseessä ei ole prostituutio koska prostituutiossa rahaa vaihdetaan seksiin. Ja minähän haluan valokuvaajaa enkä huoraa. Sitäpaitsi en todellakaan maksa mistään yhtään mitään joten se siitä näkökulmasta.) Että tässä kohtuu suosittu blogisti tarjoaa ihastuttavaa mahdollisuutta saada itselleen näkyvyyttä! Potentiaaliset tulot jatkossa saattavat kenties ehkä potentiaalisesti jollain hyvin abstraktilla, epämääräisellä ja tehottomalla tavalla kasvaa, ehkä joskus jossain.

Kredibiliteetin rakentamisesta ; Kompetenssilla, ja välillä sitten ei.

Ihmiset ovat sosiaalisia eläimiä jotka "melko lailla pyörivät maineella". Tämän vuoksi epäonnistuminen on, paitsi isku perfektionismia ja laatua vastaan, usein myös sosiaalisesti noloa. ; Epäonnistuminen tuottaa häpeää ja vähentää arvostusta ja luotettavuutta. Asiaa voi pahentaa lähinnä tuomalla asiaa julki, ja esimerkiksi lehdistö joka riepottelee jotakuta julkkista demonstroi miten asian tietoon tuleminen helposti pahentaa tilannetta.

Paitsi, että usein nimenomaan näin ei käy. Silloin kun kysymys ei ole julkisuuden henkilöstä, ja joskus jopa silloin kun kyseessä on julkisuuden henkilö, asioiden ilmitulo haittaa luotettavuutta lähinnä jos sitä on yritetty pitää salaisuutena. Modernina aikana ihmisillä on hieman erikoinen suhtautuminen sosiaalipornoon ; Yritä kertoa jotain ja moni kokee sen tylsänä tuputtamisena ja oman tavallisuuden korostamisena joka voidaan ohittaa. Mutta jos yrität pitää jotain salassa, se on luonnollisesti hirvittävän kiinnostavaa strategista tietoa.

Itselläni on ollut raivostuttava tapa jopa rypeä omissa virheissäni ja ihmiset pitävät tätä "jonkinlaisena rehellisyytenä". Ja tässä sitä käsitellään samoin kuin yritysmaailman läpinäkyvyyttä (transparency). Ja tässä tilanteessa avoimuus lisää luotettavuuttasi. Kun kerrot virheistä, kredibiliteettisi jopa kasvaa. Ja ennen kaikkea se tarjoaa hyvin kestävää luottamusta.

Ja olennaista on että kun kredibiliteetti kasvaa jo virheistä kertoessa, niin jos sitten myöhemmin tekee virheitä siihen suhtaudutaan jopa enemmän siten että asiasta olisi tiedotettu jo valmiiksi. (Kenties siis käy jopa niin että jos asioita yrittäisi peitellä, niin ihmiset katsoisivat että mitäköhän se tällä kertaa peittelee. Jopa onnistumisissa olisi tällöin epäilyksen häivä.) Eli luotettavuus, ja nimenomaan virhekestävä luotettavuus syntyy vuotamalla tietoja jotka lakkaavat joka tapauksessa kiinnostamasta ihmisiä heti kun se on avointa tietoa.

Ja virheenkestoa tarvitaan, ainakin niin kauan kun ollaan kokeilemassa erilaisia asioita, yrittämässä kehittää, korjata tai muuttaa olemassaolevaa. Tai jos yrittää innovoida jotain uutta. Tai jos on ihminen. Käytännössä luottamusta voi hankkia pelkällä vakaalla kompetenssilla, mutta tosiasiassa kätevintä, ainakin minunlaiselle ihmiselle, on nimenomaan korostaa sitä että tosiasiassa sitä voi selvitä varsin mitättömin vahingoin lähes virheestä kuin virheestä. (Tai törkeästä retoriikasta, joka ei minusta ole useinkaan virhe.)

Sitä on jopa sanottu että ihminen saa asioita anteeksi muutamalla strategialla. (1) Olemalla rehellinen ja läpinäkyvä, (2) pyytämällä anteeksi ja olemalla itse armelias, joustava ja hyveellinen muille (3) tarjoamalla kompensaatiota toisen menestyksestä. (+) Ja koska persoonani on armoton, enkä kehtaa pyytää anteeksi kun itselleni asia on lähes mahdottomuus, ja koska en ole kovin varakas voidakseni tarjota mitään kunnollista korvausta vahingoistani, on selvää että minun on ikään kuin välttämättömyydenkin pakottamana oltava sitten rehellinen ja läpinäkyvä.

Tämä johtunee siitä, että avoimuus liitetään itsekritiikkikykyyn. Ja kenties sen vuoksi meidän on helppoa sortua SIWOTI -syndroomaan, jossa naureskellaan tyhmille ihmisille. (Ja tästä on jopa eiskeptikoille sopivia versioita.) Nämä ovat äärimmäisen usein nimenomaan avoimia ja rehellisiä, ja jopa periaatteessa hyveellisiä ihmisiä, mutta itsekritiikin puute tekee heistä jotenkin jotain jolle on oikein - tai ainakin hauskaa - naureskella sellaisella tavalla jossa kredibiliteetti nimenomaan romahtaa.

Uusateismi ja sekularismin paradoksi

"Research Digest" kuvasi sosiaalipsykologista tutkimusta joka käsitteli aktivismia. Siinä keskityttiin erityisesti feministeihin ja ympäristöaktivismiin. Siinä havaittiin että aktivismi helposti etäännyttää asiasta. Aktivisteilla on huono maine ja ajatellaan että aktivismi vetoaa ihmisiin jotka eivät vetoa muihin ihmisiin. Sosiaalisesti katsoen ongelmana on tällöin jopa se, että "[T]he very individuals who are most actively engaged in promoting social change may inadvertently alienate members of the public and reduce pro-change motivation." Aktivismi siis syö uskottavuutta asialta. Tämä olisi helppo tulkita joksikin jossa aktivistit olisivat tyhmiä tai huonosti perustellusta asiasta intoutuvia. Itse asiassa aktivismia koskevat psykologiset tutkimukset viittaavat että poliittista valtaa ei saada tekemällä hyviä argumentteja. Tämä ei myöskään tarkoita sitä että aktivistit olisivat oikeasti ikäviä kusipäitä. Sillä tässä katsottiin aktivisteilla olevaa imagoa, joka voi olla hyvinkin erilainen kuin mitä aktivistit itse ovat.

Itse asiassa tutkijat eivät erota toisistaan edes sitä mikä on (a) aktivisteista olevan imagon, (b) aktivistien valitseman imagon ja (c) heidän takaa ajamansa muutoksen välinen suhde. Näin tutkimusta ei voida käyttää siihen mihin se muuten helposti solahtaisi ; Syytökseen siitä että aktivistit itse aikaansaavat tämän huonon maineensa. ; Kuitenkin itse ilmiö on todellinen. Feministit itse ihmettelevät sitä onko kysymys stereotyyppisestä ajatuksesta jossa maine ohjaa tulkintoja sen sijaan että kysymys olisi siitä, että feministit todella olisivat jatkuvasti telaketjujensa kanssa kaahottamassa.

Aktivismi koetaan yleensä ottaen häiriönä. Joku ikään kuin kalisuttaa, kolisuttaa ja pitää ääntä. Tämä häiritsee elämää ja arkea.

Tämä suhde aktivismiin on jotain joka varmasti heijastuu myös uusateismiin. Pintatasolla sen toiminnan kohtaama vastustus on hämmästyttävää. Siinä missä busseissa olevat Raamattumainokset ja pamfletteja jakavat fundamentalistit eivät herätä raivoa vaan viittauksia YK:n ihmisoikeuksiin, saa bussissa oleva mainos monet ihmiset raivoihinsa. Yksi syy on varmasti siinä että uskontoja ja ideologioita kohdellaan eri tavalla. Uskonnollinen aktivismi menee fundamentalismin piikkiin ja tätä pidetään hieman säälittävänä ja enemmän nolona asiana. Ateismi taas ei monista ole uskonto vaan ideologia, joten sitä on hyvä vastustaa. ; Toki nämä ihmiset voivat korostaa että ateismi on uskonto ja uskoa iskulausettaan, mutta tässä kulmana onkin se että "ateisteille ei ole mitään Pyhää". Uskonnollista aktivismia ei siksi leimata aktivismiksi samassa mielessä kuin vaikkapa feminismiä. Sillä sille kysymyksessä eivät ole arvoasetelmat ja tosiasiaväitteet itsessään, vaan Pyhän levittäminen.

Tämä näkynee siinä, miten erilaisilla asenteilla sensuuri toimii. Karkeasti sanoen jokainen arvostaa Pyhyyttä ja tätä saa suojella tabuilla. Mutta sen sijaan jos yrittää suojella ideologiaa, kyseessä on sensuuri ja poliittinen korrektius. Jota taas ei hyväksy oikein kukaan. Käsitteet ovat kuitenkin niin lähellä toisiaan, että käytännön tasolla ne ovat kaikessa arvokeskustelussa ja politiikassa synonyymejä ; Meidän tärkeiden arvojen suojelu vs. niiden sensuuri.

Siksi minäkin olen elänyt maailmassa jossa todennäköisyyskurssille saatiin vakaumuksellisista syistä erivapauksia. Vaikka pelikorttien korttijakaumat ja vastaavat kuuluvat kulttuuriin - ja minusta jopa yleissivistykseen - oli vanhemmilta tullut erityinen toive siitä että lapsille ei opeteta uhkapelien maailmaa, kun heidän uskontonsa kieltää uhkapelin. Samanaikaisesti "suvivirsi" kuuluu kulttuuriin. ; Samoin esimerkiksi Mikko Alatalo on korostanut sitä että uskontoa tarvitaan koska sen kielikuvat ovat läpäisseet kulttuurimme niin, että elokuviakaan ei oikeastaan ymmärrä jos ei tunne kristinuskoa. Tämä on sinällään tosi, mutta haluaisin nähdä sen kun koulun seksuaalikasvatustuntejen kohdalle ei laitettaisi uskonnollista vastustusta vain siksi että "kulttuurimme on yliseksualisoitunut" eli seksuaalisuustematiikka tunkee joka väliin. Vaikka tämäkin on totta.

Uusateistien sekularismi onkin tässä jännittävää, sillä se on itse asiassa jotain joka pyrkii olemaan antiaktivistista. Fundamentalistit nähdään siinä aktivisteina. (Joska jako pyhään ja profaaniin ei ole uusateismissa oleellinen asioita käsitellään synonyymeinä.)
*: Ja valitettavasti tämä tekee pyrintö uusateismista itsestään aktivistisen. Oikeutus on ilmeisesti siinä että tila olisi "väliaikainen" ja sitten kun uskonnon valta murenee - kuten se näyttää tekevänkin - ei tarvetta aktivismiin enää ole.
*: Samalla se kuitenkin näyttää sen ikävän seikan, että sekularismi itse asiassa maksimoi uskonnollisen keskustelun. Sillä sekularismi kannustaa "torjuntavoittoon". Jos vastapuolen näkemys voidaan leimata uskonnoksi, siitä ei enää tarvitsisi lainkaan välittää. Ja siksi on hyvin kannustavaa hakea keinot joilla toisen argumenttien sijaan viitataan tämän uskonnolliseen taustaan.
*: Huvittavinta tässä kaikessa on kuitenkin se, että sekularismi otetaan jopa uskovaisten parissa niin vakavasti, että sielläkin sen argumentistoa sovelletaan toistuvasti. Esimerkiksi siten, että sanotaan iskulauseita "ateismikin on uskonto". Jota käytetään kuin se olisi jotenkin huono asia.

Uhrittomien rikosten eirikolliset tekijät

Ylläolevat kaksi videota ovat "tietokonepelaajille tarkoitettua materiaalia". Niissä korostetaan sitä, että peleissä voidaan tehdä kaikenlaisia asioita. Ja siihen että jos kaikesta huolimatta jonkinlainen moralisointi ; Koska peleissä on monesti erilaisia saavutuksia (archievement) jotka ovat astetta enemmän kuin pelkästään tehtävien suorittamista. (Jokainen tehtävä ei ole achievement, mutta pelintekijät voivat määrittää omituisiakin ehtoja joillekin archievementeille.) Ja mikä tärkeintä, ne jotka kootaan yhteen pelikonsolin muistiin siten että kaikissa peleissä koskaan saamasi saavutukset ovat tallessa. Ja kun pelikonsolit ovat nykyään verkossa, näistä saavutuksista tulee sosiaalisia. Niihin liittyy gloriaa, koska saavutusten määrä ja vaikeusaste ikään kuin suoraan kertovat miten taitava olet. Ja joskus niihin liittyy häpeää. Häpeä voi johtua epäonnistumisesta (häviää todella monta DoA -taistelua peräkkäin) tai moraalittomuudesta tai tehtävän suorittamiseen vaadittavasta seksismistä (tippaat stripparia Duke Nukemissa jotta tämä vilauttaa).

Kun aiemmin kirjoitin tietokonepelien etiikasta, korostin moraalia, ja tässä häpeässä korostuu se, että kaikki eivät moraalia siitä huolimatta noudata peleissään. Melko harva välittää, ja moralisointi kuuluu osittain siihen, miten pelaamisesta on tullut "valtavirtaa". Pelejä on toki usein moitittu moralistisesti pelikulttuurin ulkopuolelta aina, mutta valtavirtaistuminen on taannut sen, että tätä moitetta tulee myös pelaajakulttuurin sisältä. Ja julkinen ja henkilökohtainen archievements -profiili on osittain johtanut siihen että moite on muuttunut henkilökohtaiseksi. Pelikritiikin sijaan ollaan pelaajakriittisiä.

Tällä ei oikeasti ole juuri mitään vaikutusta elämään kuitenkaan. Pelaajien profiileja ei selata kuin kerrostalokyttääjät naapureitaan, ja ennen kaikkea konsoleihin ei tiputella omituisia paperilappuja tai muita viestejä. ; Se on kuitenkin olemassa, ja siksi nuo alkuun laittamani videot ovat siinä

Moraalimallit, pelaajien strateginen silmä ja kunnianhaalinta

Usein oikeanlainen toiminta on kuitenkin tarpeen ja moraalia joutuu joka tapauksessa veivaamaan ; Esimerkiksi "ADOM" on peli, jossa teot on määritelty hyvinkin tarkoin kriteerein hyviksi ja pahoiksi. Ja tässä maailmassa on erilaisia Jumalia. Ne vaativat toimimista tiettyjen reunaehtojen sisällä, koska vääränlainen toiminta muuttaa aligmenttia. Aligmentin mukana vaihtuu myös se, mitä Jumalaa kannattaa palvoa ja miten vanha Jumala reagoi. Tällä on yllättävän suuri merkitys, sillä pelin vaikeusaste on kova. Pelissä hahmo kuolee vain kerran. Sen jälkeen on aloitettava alusta. (Moni, kuten allekirjoittanut, tosin kiertää tätä ottamalla hahmon datan talteen ja piilottamalla sen deleetion ulkopuolelle vaikka toiseen kansioon.) Jumalat tarjoavat tähän suunnattoman helpotuksen, nimittäin mahdollisuuden deus ex machina -tyylisiin viime hetken pelastuksiin. Jumala ihmeparantaa rukouksella hitpointit, poistaa sairauden tai ruokkii nälkään kuolevan. Mutta näiden hankkiminen on vaikeaa, pitää uhrata paljon rahaa ja kenties jopa taikaesineitä. (Aluksi hahmo saa toki yhden ilmaiseksi, kuten kunnon narkomaniaan tutustuttajien kuuluukin tehdä.) Pelin mekaniikka manipuloi kohti tiettyjä pelitapoja. (Paha örkkipappi voi heilutella palovammoja aikaansaavaa everburningtorchia iloisesti osana Jumalansa palvelua, hyvä suurhaltiapaladini joutuu turvautumaan toisiin keinoihin, sellaisiin joihin ei liity samanlaisia damagebonuksia.)

Osittain tämän vuoksi pelikulttuurin sisällä ei hirveästi välitetä siitä miten jokin saavutus on saatu, vaan onko se vaikea hankkia. ; Se vertautuu siihen, jos onnistuu "ADOM"issa hankkimaan itselleen kaaosjumaluuden. (Kuten olenkin.) Siinä pitää hakea kolme hyvin vaikeastihankittavaa artefaktia normaalin läpipelaamisen lisäksi. Ja pahin vihollisesi pelissä ei olekaan vihollinen vaan aika. Pelissä pitkäaikaisen hahmon puolella ytimeen nimittäin nousee korruptio. Sitä keräytyy koko ajan hieman, kaikille. Tämä korruptoitumisen määrä kasvaa ajan mittaan. Ja se johtaa mutatoitumisiin. (Nämä ovat usein ihan hyviä bonuksia joihin liittyy jokin takaisku. ; Saat kymmenen silmää jotka parantavat näkökykyäsi mutta vievät ulkonäkösi on niistä lempein. Ikävin on aura of fear, joka pelottaa joitain, usein pienehköjä vihollisia kauemmas, mutta joka myös johtaa siihen että jokainen kaupunki ja vastaava menevät hälytystilaan ja kohtelevat sinua Valtion Vihollisena nro 1.) Näitä saa vain tietyn määrän ennen kuin niihin kuolee. Näistä poishankkiutuminen on haaste, etenkin kaaoottisilel hahmoille. Ja tehdäksesi saavutuksen täytyy tietysti olla syvästi kaaoottinen. Tämän tekeminen on vaikea saavutus joka vaatii syvällistä pelimekaniikan tuntemista ja sen syvällistä ymmärtämistä.

On hyvä muistaa miksi pelejä pelataan. Haasteen vaikeus on kompetenssia, ja jos se on sosiaalista kunniaa herättävää se on myös prososiaalista. Autonomisuutta taas osoitetaan siinä että on valittu minkälaista hahmoa pelataan ja miten tämä läpiviedään ADOMin vaikeustasoltaan "varsin haasteellisen" maailman.

Modernissa maailmassa tämä kaikki on vain graafisempaa. Ja helpommin tarjolla. Ja tässä pelimekaniikka ei välttämättä kannusta tietyntyyppiseen toimintaan "ADOM"in tavoin. Esimerkiksi "Skyrim" on tämän tyyppinen peli. Itse asiassa jos miettii pelin mekaniikkaa, joutuu erikoiseen tilanteeseen. Sillä pelissä erilaiset NPC:t on suunniteltu varsin tarkkaan. Jos tapat pahoja epäkuolleita nostavia nekromantikkoja vastaan, saat saaliiksi moraalittomalta vaikuttavia esineitä. Hyveellisiltä saadaan sitten niitä moraalisilta vaikuttavia esineitä. Saadaksesi sellaisia varusteita jotka todella heijastavat hahmosi luonnetta, joudut ostamaan tai tekemään ne itse. (Mikä kertonee siitä että myös NPCt ovat olleet hankkineet asioita kaupoista eivätkä loottaamalla.) Oikeasti tietysti "hyvä ja paha" ovat hieman vääriä sanoja tässä pelissä, erot ovat usein poliittisia, uskonnollisia jne. Mutta ne ovat pelissä tarkkoja poliittisia ja kulttuurisia jakolinjoja.

Tämän hetken "Skyrim" -hahmoni, tuo mm. "Hero of People" -arcievementin saavuttanut hyväntekijä (jonka saa kun tekee älymonta miniquestia joissa autetaan pieniä ihmisiä eikä mitään valtiaita juonellisissa hulppeissa puitteissa), runsaskätinen farmerien mesenaatti, lukuisan kaupungin sankari ja moninkertainen Thane, joka aina pyrkii puhumaan ennen hakkaamista. Tämä salaisuus on kannibalismi. Tämä on jotain jota pelissä ei voi suoraan tehdä. Tämä pitää hankkia. Hankkiminen taas vaatii varsin pahoja tekoja. Ne eivät ole kuitenkaan erityisen vaikeita. (Tai oikeastaan ; Vaikeinta on tietää miten se tehdään.)

Minä, kuten monet muutkin pelaajat oikeuttavat tämän itselleen jotenkin ; Ja tässä on syvä jännite, mutta jos ja vain jos kaikki on kunnossa.

Yleisin oikeutus lienee "se on vain peli" -tyylinen lausunto. Se on joko ignoranssia jossa moraalisuus ei kiinnosta, tai sen korostamista että pelimaailma ei ole teknisesti ottaen kovin läheisessä suhteessa siihen arkitodellisuuteen jossa elämme. Pelimaailma on kenties jopa eskapismia, joten miksi sitä pitäisi kohdella analogisena todellisen maailman kanssa?

Philosophical Disquisitions -blogi otti tähän oleellisesti liittyvällä tavalla esiin pelimaailmaan liittyvän dilemman. Nimittäin se, että hyväksyttävä "uhriton rikos" tuntuu olevan hyvin rajatunlainen. Ja jos esimerkiksi murhaaminen voidaan oikeuttaa tällä, on hyvin vaikeaa nähdä miksi peleihin ei voisi ohjelmoida mahdollisuutta harjoittaa pedofiliaa. Sekin olisi uhriton rikos. ; Blogaus läpikäy sen vasta-argumentteja jotka kaikki jollain tavoin korostavat että analoginen ajattelu voi johtaa asiattomaan slippery slopeen. Esimerkiksi graafisuuden taso voi olla oleellinen. (Samoin kuin jo argumentissa detaljoitu seikka siitä että on merkittävää onko pelaaja NPC, eli algoritmi, vai toisen pelaajan hahmo. Moni peli rajoittaa muiden kuin NPC hahmojen tappamisen vaikka NPC:t olisivatkin mahdollista - ellei peräti avointa - riistaa.) Oma lähestymistapani on kuitenkin eksistentiaalisempi ; Logiikka tarjoaa joitain tapoja tarkastella asiaa. (Itse valitsen hipimmän tien, kun se jykevämpi on noinkin vakaasti jo tallattu.)

Tässä kohden voidaankin sanoa, että Skyrim ei herätä vastustusta juurikaan siitä, että siinä taistellaan, lyödään, potkitaan, kärvennetään loitsuilla ja tehdään muita vastaavia asioiat. Pelissä susien tappaminen, se että sudet kuvataan väkivaltaisina eläiminä, on saanut kritiikkiä. Oma kannibalismin harjoittamisen mahdollisuuden avaaminen taas on jotain joka sekin potkii ovia niistä rajoista joita "terveet ihmiset tekevät peleissä vapaaehtoisesti ja aktiivisesti questeilla". 

Tämä "ovien potkiminen" taas muistuttaa siitä, että peli on myös immersiivinen maailma. ; Jossain mielessä pelejä pelataan siksi että pelit ovat jonkinlainen oman elämän jatke. Pelaaminen on hauskaa, koska jossain mielessä se mitä pelihahmolle tapahtuu, tapahtuu sinun toimestasi ja jollain hirvittävän omituisella tavalla ne tapahtuvat juuri sinulle. Tässä mielessä pelaamisessa on muutakin kuin eskapistinen ulottuvuus jossa pelit eivät ole totta ja irrallaan todellisuudesta. Ne päinvastoin menevät yllättävän konkreettiseksi. Psykologiassa asiaa on lähestytty conseptual consumption -käsitteen kautta ; Sen mukaan käsitteet ovat monille ihmisille hieman kuten ruoan ahminen tosielämässä. Informaatio, asiat ja tapahtumat ikään kuin otetaan haltuun osaksi itseä. Tämä on hyvin läheistä sukua sen ajatuksen kanssa, että asioiden ymmärtäminen antaisi jonkinlaista ymmärrystä ja hallintaa maailmasta myös silloin kun tieto tarjoaa vain tietoa. (Kuten vaikka silloin kun tiedetään diagnoosi Huntingtonin taudin kaltaiseen tautiin jota ei voida parantaa ja joka ei tartu muihin. Tai autismiin.)

Pelaamisessa on helposti tähän sopivia piirteitä. Tietyssä mielessä olemme simuloineet jotain itsessämme kun olemme vaikka pelanneet jonkin pelin läpi. Pelaajat taas ovat jossain määrin mitä pelaavat, millä lailla pelaavat ja miten jakavat saavutuksensa. Olemme kokeneet ties mitä "fantasiamaailmoja" avatarin kautta. Asioita koetaan pitkin matkaa. Minäkin muistan miten "ensimmäisellä kerralla kun pelasin jotain oli vaikeaa tai siistiä jotenkin". Ja kerron blogissa bittikasan "kannibalismista" vähän samaan tapaan kuin ne olisivat jollain omituisella tavalla omia tekojani. (Joka saattaa muistuttaa lomamatkajuttuja. Eivät ehkä välity jos ei ole ollut paikalla. Anteeksi tästä diashowsta.) Tarinoiden kokeminen ja reflektointi ovat minulle selvästi itsetoteutusta.

Siksi on omituista käsitellä kannibalismia kuin se ei olisi totta tai en olisi tehnyt sitä. Oikeuttamiseksi on kuitenkin tehtävä juuri tämä. Mutta myös eskapismi on totta. Vain psyykeltään sairas ei eläydy hyvinkirjoitettuun elokuvaan. Mutta samanaikaisesti vain psyykeltään sairas luulee että televisio-ohjelmat puhuvat hänelle ja ovat täysin totta. Tämä jännite reaalisuuden ja samastumisen välillä on kenties olennaisin asia joka koskee lähes kaikkea viihdettä.

Siksi ei tavallaan ole ihmeellistä että asiassa on jännitteitä. Pelaamisen takana on keskenään ristiriitaisia motiiveja. Aivan kuten monessa muussakin asiassa. Esimerkiksi uskonnoissa haetaan useimmiten yhteisöllisyyttä mutta ei haluta luopua autonomisuudesta tai itsestä yksilönä. Mielestäni terve uskonnollisuus - sikäli kun siihen mitään sananvaltaa tai ymmärrystä voi minulla olla ylipäätään - osuu juuri siihen että tämä jännite on olemassa, jopa hyvin vahvana. Ja vasta kun tämä jännitteisyys puuttuu, uskontoa voidaan pitää huolestuttavana. ; Siinä ei ole yhteisöä lainkaan jolloin voidaan kysyä mitä sillä tekee, tai se tuhoaa vaarallisena kulttina tai lahkona jäseniensä psyyken jolloin voidaan entistä enemmän kysyä mitä kaikkea voisimme tehdä ilman sitä.

Ja pelaamisen maailmassa tuntuu pätevän sama. Niin kauan kuin jännite on olemassa, ongelmaa ei ole. ; Sen vaihtoehtona on latteat ja pinnalliset pelit joita sensuroidaan tavalla joka lopettaa ne taidemuotona, ilmaisuna ja sananvapauden kannalta mielipiteiden esiintuomisen keinona. Tosin pelejen kohdalla on hyvä huomata että jos meillä on graafisia pedofiliapelejä "koska uhriton rikos", niin ne ovat todellakin uhrittomia rikoksia. Ne voivat olla kieroutuneita ja sairaita

Tämä kaikki taas liittyy oleellisesti saavutuksiin (arcievement).

Ne ovat periaatteessa kaikkien nähtävillä, joten se on oikeasti pelaajille hieman sama kuin joku trofeehuone metsästäjille. Pelaaminen vetoaa tässä hyvin syviin ihmisen tarpeisiin. Pelaaminen on toki vähemmän tärkeää kuin happi ja ruoka - pelien tarjoamat hyödyt ovatkin Maslown tarvehierarkiassa varsin korkealla. Sosiaalinen puoli (love and belonging) on matalin porras johon pelaaminen voi auttaa. Saavutukset voivat tukea itsetuntoa (esteem). Ja hyvin syvä itsetoteuttamisen mahdollisuus - myös moraalittomin keinoin - voidaan nähdä itsetoteuttamisena.

Näin ollen paheksuttukin saavutus voi olla tärkeä osa omaa identiteetin ilmituomista ; Jos kerää erilaisia "tissienkatsomisarchievementtejä" eri peleistä, voi korostaa kieroa huumorintajuaan tai ainakin perverssiyttään. Kuitenkin jotenkin toivon että valitsemani kannibalismimahdollisuuden avaamisen tie ei ole minulta kovin syvää itsetoteuttamista, vaan että vain jotenkin päädyin tekemään niin. (Tosin juuri noin monet psykopaattiset sarjamurhaajat ja pedofiilit oikeuttavat tekojaan, ainakin televisioviihteen mukaan.)

Konservativismi ja lopputulosharha

Aina on tehty näin!

Konservativismissa on hyviä ja huonoja puolia. Nähdäkseni hyvää siinä on se, että voimme oppia historiasta jotta meidän ei tarvitse toistaa sitä. Huonoa siinä on se, että voimme oppia historiasta jotta joutuisimme toistamaan sitä. Huonointa siinä on se, että voimme vetää historiasta liian pitkällevietyjä johtopäätöksiä jotta kehittäisimme kasvavasti heikentyvän kyvyn korjata mitään ongelmia, koska kutsumme niitä välttämättömiksi paheiksi tai automaattisiksi seuraamuksiksi.

Dogmaattista ideologiaan jumittamista pahempaa onkin jonkinlainen slippery slope, jossa nähdään liian pitkälle vietyjä ja liian ehdottomia johtopäätöksiä. Tästä on helppo löytää esimerkkejä konservatiivien puolelta. Nähdäkseni ei tarvitse kuin vilkaista eutanasiakeskustelua kun se nähdään kaltevana pintana joka luisuttaa yhteiskunnan ensin mummomurhiin ja sitten vammaisten eliminointiin, siihen että lääkärit tappavat kaikki ja peittävät hoitovirheensä jolloin kaikki sairaanhoitoa tarvitsevat ovat koko ajan uhattuna. Ja lopulta eläkkeellesiirtyminen tarkoittaa valtiollista kuulaa kalloon..

Mutta korostaakseni että tämän tyyppinen konservativismin taustaideologiaan naulattu ajattelu on tuttua myös liberaalilla puolella, otan esille sen, miten taannoin huomattiin syvä samanlaisuus perussuomalaisten ja Hitlerin politiikan alkuaikojen välillä. Samanlaisuus onkin huomattava. On hyvä huomata, että Hitlerkään ei alkanut suunnitelmilla holokaustista. Siihen tavallaan vain päädyttiin. Osa näki että oltaisiin jollain liukkaalla pinnalla jonka päässä olisi kansanmurha. ; Nähdäkseni juuri se, että tavoitteessa päädytään johonkin kertoo enemmänkin siitä, että moni seikka on vaikuttanut, ja että lopputulos on ollut enemmänkin sattumaa. En pidä perussuomalaisia natsipuolueena. Pidän sitä vain puolueena joka on sellainen, että jos olet natsi, se vastaa parhaiten sitä mitä haluat. Nähdäkseni tämänlaienn tilanne on aina jokun puolueen osa, ainakin niin kauan kuin natseille annetaan äänioikeus siinä missä muillekin kansalaisille. Natsikortin heiluttaminen on liioiteltua ja moni näkee että kaikki maahanmuuttokriittisyys olisi samaa kuin piiloteltu islamviha tai rasismi. (Osa siitä on juuri sitä. Mutta ei kaikki.)

Jukka Hankamäki kirjoitti ainakin itselleni valaisevan analyysin sille, miksi rikkaiden ihmisten elämänkerrat ovat juuri nyt suosittuja. En ole oikein ymmärtänyt itse elämänkertoja, ja luen niitä varsin vastahakaisesti. On kuitenkin mielenkiintoista miettiä mihin niitä tarvitaan ja miksi niitä ostetaan ja miksi niitä kirjoitetaan. Hankamäki näkee että mairittelevat että haukkuvatkin teokset ajavat joka tapauksessa markkinavoiminen asiaa, kertovat että tämä rikas bisnesmies on tärkeä. "Bisnesmiesten elämäkerrat eivät nimittäin koskaan ole viattomia eivätkä puolueettomia - eivät jossakin tiedottamis-, viihdyttämis- tai ”informaationsäilyttämistarkoituksessa” julkaistuja. Eivät! Vaan ne on kirjoitettu ja julkaistu juuri siinä maineenhallinnan pyrkimyksessä ja valtapoliittisessa tarkoituksessa sekä prosessissa, jossa käydään kamppailua elintilasta; näissä tapauksissa taloudellisesta vaikutusvallasta." Tässä syntyy tarina joka ruokkii itseään ; "Elämäkerran olemassaolo alkaa olla jo jokaisen vaikuttajan elinehto, sillä henkilökohtaiset ominaisuudet ovat selvää valuuttaa liike-elämässä. Uskomuksen tai juorun lähdettyä liikkeelle sillä on taipumus vahvistaa itseään, jolloin ihmisestä aletaan uskoa, että hän todella on sellainen kuin sanotaan. Kun Björn Wahlroosista tai Jorma Ollilasta kerrotaan hänen olevan älykäs, juonitteleva, peluri, voittamisesta nauttiva tai onnistuja, häntä aletaan pitää sellaisena. Näin on, vaikka hänellä olisi vain ollut hyvää tuuria toisin kuin monilla muilla yhtä älykkäillä ja nerokkailla. Yleisöt ja lukijat joutuvat joukkoharhan valtaan ja tulevat itse osallistuneiksi pyhimyskultin rakentamiseen." Tässä mukaan tulee harha. "Tieteellisesti sanoen Tuomo Pietiläinen ja työryhmä ovat syyllistyneet ajatusvirheeseen, nimittäin lopputulosharhaan (engl. outcome bias), josta käytetään myös nimitystä historioitsijan erehdys. Sen mukaisesti ratkaisua arvioidaan lopputuloksen perusteella eikä päätöksentekoprosessin perusteella." ... "Henkilöä arvioidaan sen perusteella, mitä hänestä on tullut. Samanaikaisesti peitetään näkyvistä, että (1) useimmista samanlaisissa oloissa toimineista, yhtä älykkäistä ja toimeliaista ihmisistä ei ole tullut rikkaita ja menestyviä vaan tavallisia köyhiä ja hävinneitä. Toiseksi (2) väitetään, että lopputulos on seurausta terävistä valinnoista, vaikka sekään ei pidä välttämättä paikkaansa. Talous on niin monimutkainen syiden ja seurausten verkko, että älykkyydellä ei ole paljoakaan merkitystä huippumenestyksen saavuttamisessa, vaan suurempi osuus lankeaa lopultakin vain hyvälle tuurille ja sille, että on oikeaan aikaan oikeassa paikassa."

Lainasin Hankamäkeä pitkälti alustaakseni mietteet siitä, miksi moni konservatiivi haluaa oppia historiasta, mutta erityisen moni heistä suhtautuu hyvin negatiivisesti Jared Diamondiin, joka tutkii yhteiskuntien rakentumista ja tuhoutumista historiallisten esimerkkien kautta. Syynä on se, että konservatiivi hakee yleensä ratkaisua joko vain ideologiasta tai ideologian ja kansan perimän summasta. Diamond taas korostaa maantieteellisiä seikkoja. Sellaisia, jotka eivät koske sitä että kansalaiset olisivat neroja tai erityisen viisaan ideologian kannattajia.

Syynä on se, että ideologiaa tuijottaessa lukitaan hyvin tiukka tulkintakehä. Tämä on itse asiassa myös liberaalin puolen ongelman. Toki tausta on eri. Siinä missä konservatiivi on yleensä ideologinen dogmaatikko, liberaali puoli taas korostaa ihmistä autenttisena hahmona jota perimä ja ympäristö eivät kahlitse muuta kuin silloin kun ihminen uskoo niillä olevan voimaa. Eli että ihminen ohjataan johonkin aina sillä että hänelle uskotellaan että juuri näin tapahtuu. Tämä on johtanut erikoiseen tilaan jossa kaikki ihmiseen vaikuttavat elementit latistuvat pohjimmiltaan valtaintressiksi. Diamond siis oikeastaan tallaa sekä klassisen konservatiivin että klassisen liberaalin varpaille. (Miten hän on ylipäätään saanut suosiota? Onko maailmassa sittenkin riittävästi ns. skientistejä?)

Yhteiskunnissa on tärkeää huomata yksi piirre. Nimittäin se, että niin kauan kuin ihmiskunta ei ole sukupuuttoon kuollut, meillä on yhteisöjä. Niillä on aina jonkinlainen kulttuuri. Tämä kulttuuri nähdään helposti joksikin joka on ikään kuin selvinnyt ansioillaan eikä ehdottomasti tuurilla. ; Kahneman kuvaakin "Thinking fast and slow" -teoksessaan sitä, miten lopputulosharha yleensä liittyy tilanteisiin jossa karsiudutaan ja osa jää jäljelle. Hän kuvaa tilannetta kisana jossa on valtava lauma kolikonheittäjiä. Joka heittää kruunan pääsee seuraavalle kierrokselle. Tilastollisesti puolet karsiutuu joka kierros. Ja hyvin moni ajattelee että viimeiseksi jäljelle jääneet edustaisivat joko hyvää kolikonheittotaitoa tai ovat jotenkin luonnostaan onnekkaita. Näin ei tietysti ole. Ja tämä on helppo havaita aloittamalla kierros uudestaan, alusta. Samat tyypit eivät voittaisi kolikonheitoissa joka ikinen kerta kun pelattaisiin vaikka tuhat kierrosta. Tilastollisesti aiemmilla kierroksilla menestyneet pärjäisivät yhtä hyvin kuin muutkin. "Lopputulosharhassa" kyseessä on itse asiassa "selviytymisharha" jossa tilastollisuuden vaikutus nähdään taitona.

Ja ei. En sano, että yhteiskunnan toimivuudella ei olisi mitään tekemistä. Tätä valaistakseni otan esille älykkyyden ja perinnöllisyyden. "Scientific American" piti sisällään artikkelin älykkyyden heritabiliteetista. Se ei pitänyt sisällään mitään minua yllättävää. Sen sijaan artikkelin kommenteista paistaa se, miten se järkytti monia joka katsoo että älykkyys on perinnöllistä. Taustalla oli tutkimusten tuoma teema jossa havaittiin että kulttuurisesti värittyneitä asioita mittaavat älykkyystestit nostivat perimän vaikutuksen muuta suuremmaksi. ; Eli esimerkiksi sanavarastoa mittaavissa testeissä perimällä on enemmän merkitystä kuin palikkatesteissä. Syyksi ehdotettiin sistä, että kognitiiviset kyvyt ja tieto dynaamisesti syöttävät toisiaan. "The researchers argue that their findings are best understood in terms of genotype-environment covariance, in which cognitive abilities and knowledge dynamically feed off each other. Those with a proclivity to engage in cognitive complexity will tend to seek out intellectually demanding environments. As they develop higher levels of cognitive ability, they will also tend to achieve relatively higher levels of knowledge. More knowledge will make it more likely that they will eventually end up in more cognitively demanding environments, which will facilitate the development of an even wider range of knowledge and skills." Tämä ajatus on itse asiassa ehtaa Edward O. Wilsonia ; Perimän erot auttavat alkuun ja kannustavat panostamaan omiin vahvuuksiin. Taito joka johtuu harjoittelusta ei ole kulttuuria joka olisi täysin perimästä vapaata.

Tällä oli erikoisia vaikutuksia rotukysymykseen. Älykkyystestit näyttävät isoja eroja valkoisten ja mustien välillä. Ja vaikka älykkyystestejen tuloksia on perinteisen liberaalin tematiikan puolelta moitittu kulttuuririippuvaisuuden seuraukseksi, syy tähän eroon voikin olla juurikin muualla. "In a controversial paper in 2005, Jensen teamed up with J. Philippe Rushton to make the case that this proves that black-white differences must be genetic in origin. But these recent findings by Kees-Jan Kan and colleagues suggest just the opposite: The bigger the difference in cognitive ability between blacks and whites, the more the difference is determined by cultural influences."

Osa piti kulttuurin vaikutusta jopa evoluutiodenialismina. "There are inferior students and there are superior students. Most likely the superior students are well fed, motivated and mentally healthy. They do not necessarily have intelligent parents. To me that doesn’t sound right. After all, evolution favors the survival of the fittest. Could inferior students be the fittest? The evolution of intelligence must be genetic. Nurture plays a role but not the primary one." Nähdäkseni tämä evoluutio -sanan varassa uskottavuutta itselleen luovassa lausunnossa on kuitenkin enemmän evoluutioidiotismista. Evoluutiossa adaptaatio ei määrity pelkästään sitä kautta mikä menestyy. Gould, paatunut evoluution kannattaja, moitti adaptationisteja juuri lopputulosharhasta, siitä että moni otti olemassaolevan piirteen jonain joka aina vaatii taakseen funktionaalisen selityksen. Hän piti tämänlaista just so -tarinoiden kertomista sitä nimenomaan epäevolutiivisena ajatteluna. Hän piti sitä enemmän lastensatuihin rinnastettavissa olevana roskana ; Taustalla on ikään kuin taikausko jossa tieteellinen selitys ei riitä vaan vaaditaan selitystä joka selittää miksi juuri näin kävi eikä toisenlainen evoluutiohistoria olisi ollut edes mahdollinen. Oikea evoluutio ei kuitenkaan todennäköisesti uudelleenkäynnistettynä toistaisi itseään identtisesti. Oikea adaptaation esilletuominen vaatii elinympäristöanalyysiä. Se, että jokin on attribuutti ei tarkoita sitä että sillä olisi funktio. Tämän vastakohta ei ole se, että evoluutio olisi roskaa. Päinvastoin. Maailma ei yksinkertaisesti ole näin dikotominen.

Konservativismin kohdalla on houkutuksena astua lopputulosharhaan paitsi tässä rotyälykkyyskysymyksessä niin etenkin kulttuurisissa piirteissä. Esimerkiksi uskonto nähdään helposti aivan oleellisen relevanttina. Kenties kysymys on kuitenkin aivan muusta. ; Kenties asia onkin siihen suuntaam miten "Unabomber" -nimellä tunnettu terroristi Kaczynski jaotteli ; Hän jakoi kulttuuripiirteet merkittäviin kysymyksiin ja irrelevantteihin mielipiteisiin. Hän korosti, että yhteiskunnassa valtio tuppaa jättämään tärkeät asiat kontrolliin ja antaa sitten ihmisille vapauksia asioissa joilla ei ole sille mitään väliä. Näin valtio ei anna vapautta päättää haluatko maksaa veroja ja yrittää ohjata sinua tekemään töitä. Sen sijaan sillä ei yleensä ole väliä, mikä on lempivärisi ja mitä uskontoa kannatat. Nämä yhteiskunnan adaptiivisuuden kannalta einiintärkeät seikat ovat sitten eksistentiaalisesti yksilöille tärkeitä itseilmaisun muotoja. Yhteiskunnan selviytymiselle ne ovat kuitenkin enemmän koristeita jotka ohjaavat kansalaisten huomion syrjään tärkeistä kysymyksistä.

Yksilöiden näihin liittämät eksistentiaaliset kokemukset sitten vain muuttuvat lopputulosharha -ajattelussa samoiksi kuin adaptaatiot. Ja niille keksitään ikään kuin väkisin just so -kertomuksia. ; Esimerkiksi historiaa tulkitessa konservatiivi ei siksi vain kuvaa tapahtumia, vaan liittää selityksiä tarinan yhteyteen. "Koska Itävaltalaiset olivat kalvinisteja, he puolustivat maataan Saksaa vastaan toisessa maailmansodassa" -tyylinen lausuma väittää että koriste on adaptaatio. Lopputulosharha syntyy siitä, että ajatellaan että selviytyminen vaatii taitoa eikä mietitä sitä että joka tapauksessa valloilla olisi jonkinlainen kulttuuri. Ja jos se olisi tyystin erilainen, sen parissa silti keksittäisiin selityksiä sille miksi juuri mitenkään muuten ei olisi voinut käydä.