Idän ihme, länsimaisen ajattelun kauhu.

Ylläolevassa videossa on "Idän Ihmeet" -bändin "Täyttäkää kirkot" -kappale virallisine musiikkivideoineen. Kaappale, kappeli, kappaleessa oli Poen henki vahvana. Etenkin musiikkivideon puolella esiintyvä teema jossa sivullisia ihmisiä väkisin kaapataan kirkkoon ja jossa he sitten liittyvät mukaan punkhenkiseen tanssiin - vaikka osa heistä on esimerkiksi kultturelleja haahuilijoita joiden kulttuurillisiin viehtymyksiin tämä tuskin kuuluu - on kaiken kaikkiaan joka kuulostaa joltain jota vapaa-ajattelijodien pahimmat kauhukuvat koostuvat. Voisi luulla että video olisikin jonkinlaista kirkon rienaamista. Mutta tosiasiassa lähempi tutkimus - tai oikeastaan jo minimaalinen wikipediatasoinen säälittävä pintaraapaisu - kertoo että bändi soittaa ns. gospelia.

Kuitenkin siinä on jotain joka todella kuvastaa jossain määrin yleistä kansankirkollista eetosta. Koulujen kirkossakäyminen on esimerkiksi jotain jossa voidaan havaita ajattelua joka sidotaan enemmän siihen että vanhemmat kuuluvat kirkkoon kuin siihen mihin lapsi todella uskoo. Sama tematiikka on mukana vahvemmin koulujen uskonnossa ; Jos vanhemmat eivät ole evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä he saavat valita haluavatko mennä ET:hen vain evankelis-luterilaisen opetukseen. Mutta jos  vanhempasi kuuluvat kirkkoon, et saa niin vain valitakaan ET:tä. Lapset kaapataan kirkkoon jossain määrin yhteiskunnan pakottamina. Oikeastaan ainoastaan mustat nahkatakit ja pakut puuttuvat. (Ja tätä kautta kaikki. Ei tätä analogiaa voida liian pitkälle viedä.)

Kirkon virallisen idean mukaan kasteessa ihminen liitetään kirkkoon. Ja melko vahvasti ; "Kaste on tärkein kirkollisista toimituksista, ja kirkon jäseneksi voi tulla vain kasteen kautta. Kaste on uskonelämän perusta. Siinä kastettava tulee osalliseksi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Jumala vahvistaa kastetun uskoa Pyhän Henkensä avulla. Kaste on aina voimassa. Sen liitto on varma silloinkin, kun oma uskomme horjuu." Tämä sitten liittyy siihen että jumalanpalveluksilla ja muulla evankeelisella toiminnalla nähdään olevan jotain jota tarvitaan uskonelämän pysymiseen että etenkin kun se on heikoilla. Mistä todellakin seuraa se, että "kirkosta vieraantuminen" nähdään hyvinkin helposti jonain joka vaatisi entistä enemmän uskontoa. Eli kirkon kanta on se, että jos usko on sinulle tärkeä tarvitset Jumalan sanaa. Ja jos uskosi horjuu tai kirkko ei merkitse mitään niin sitä enemmän tarvitsisit Jumalan sanaa. Homo religiosus -ihmiskuva on tässä niin läpitunkeva että oikeastaan ainoastaan mustat nahkatakit ja pakut puuttuvat.

Näin ollen vieraantuminen koetaankin jonkin yleisinhimillisen elementin puuttumisena. Ateistit ovat siis jossain määrin säälittäviä olentoja, jonkinlaisia puoli-ihmisiä tai vammaisia. Tämä on jouheva jatko kaikelle homo religiosus -ihmiskuvan mukaiselle maailmalle. Usein tätä yritetään sitten tukea korostamalla sitä miten kaikissa kulttuureissa on uskontoja. Tai viittaamalla kognitiiviseen uskontotieteeseen jossa uskonnolliset konseptit opitaan helpommin kuin matematiikka. Näistä vedetyt johtopäätökset ovat hieman liioiteltuja eikä ainakaan minun yliopistossa opiskelemani kognitiotiede lisännyt arvostusta näitä argumentteja kohtaan. Mutta kenties se on sen sijaan merkkinä siitä että tietyt ihmisryhmät tuppaavat taipua reifikaatioon ja vähäiseen ajatteluun. (Jotka hämääntyisivät tilastollisesti odotetummin ebolalaskuissani jotka eivät ole vaikeaa matematiikkaa vaan psykologisia ansoja.) Ja kun tämä liittyy vahvasti asenteeseen jossa "me tiedämme sinua itseäsi paremmin mitä perimmiltäsi ajattelet" -asenteeseen niin se ei ainakaan lisää uskoa kyseisen ihmisryhmän eettisyyteenkään. Ja jos rationaalisuus ja etiikka puuttuvat on turhaa luulla että jotenkin kannustuisin tukemaan tämänlaista järjestelmää, saati maksamaan jäsenmaksua ja identifioitua tämänlaiseen toimintaan. (Tälle on joko nollatoleranssai tai se hyväksytään ; Joko olet kiusaaja tai sääliö tai sitten et siedä tällaistä asennevammailua. Piste.)

Mutta tästä päästään pyhyyden kokemukseen. Homo religiosus -ihmiskuvan mukaan jokaisella ihmisellä on jonkinlainen uskontokokemus. Tämä voidaan liittää myös kalvinistisiin suuntauksiin ns. sensus divinitatis -konseptin kautta. Tällöin ihmiset todella havaitsevat Jumalisuusasioita. Tässä mielessä kansankirkko on hyvinkin samansuuntainen. Tätä kautta voidaan ymmärtää "Suomenmaassa" ollutta emeritusprofessorin haastattelua. Juha Pentikäiseltä löytyy tanakkaa sanottavaa ; "Pentikäinen sanoo olevansa ehdottomasti sananvapauden kannattaja ja pitävänsä tärkeänä, että sen puolesta osoitetaan mieltä. Sananvapaus ei ole kuitenkaan vapautta ilman mitään rajoja, hän korostaa. Pentikäisen mielestä niin eurooppalaisilta kuin yhdysvaltalaisiltakin puuttuu uskontojen sisälukutaito. – Puuttuu pyhyyden tunto ja taju. Siksi sopivaisuuden rajat ylittyvät helposti, hän sanoo. – Profeetan kuvaaminen ja pilakuvien tekeminen hänestä, se osui kuin silmään muslimeille. Muhammadistahan ei saisi kuvaa tehdä." Hän korostaa tässä yhteydessä uskonnonopetuksen tärkeyttä "Uskonnottomiksi julistautuneissa maissa, kuten Ranskassa ja Yhdysvalloissa, uskontoa ei opeteta lainkaan. Suomessakin opetusta ollaan vähentämässä. – Olen erittäin pahoillani opetusministeri Krista Kiurun loppuunsaattamasta uudistuksesta, jossa uskonnon asemaa heikennettiin. Se on aikamoista piittaamattomuutta". Ajatus on siinä mielessä konu että minun sukupolveni uskonnottomat on uskonnonopetettu ja heitä on moitittu uskonnon osaamattomuudesta. Ja toisaalta väkivallantekijät ovat islaminuskoisia jotka on opetettu omaan uskontoonsa. Toki uskonnonopetuksen korostaminen sopii hyvin yhteen "kirkon virallisen eetoksen kanssa". Uskonnonopetukseen pakottaminen "yhteiskuntarauhan" tai vastaavan nimessä on siitä erikoista että siinä näytetään panostavan siihen että "Kun sinua nyt lyödään niin sinun täytyy ymmärtää että vian täytyy olla ensi sijassa sinussa". Tämä asenne on jo hyvin lähellä mustia nahkatakkeja ja pakuja.

Mutta onko asia todella niin että kaikilla ihmisillä todella on tämä sisäänrakennettu Pyhän tunne? Olen itse useinkin viitannut Jonathan Haidtin huomioihin ihmispsykologiassa. Hän on ollut sen tyyppinen ajattelu että kristityt ja konservatiivit ovat hyvin mielellään hyväksyneet hänen oppinsa. Tässä mielessä häneen vetoamisensa on siis jotain jossa käytän jotain joka ei ole antiteististä filosofiaa. (Esimerkiksi homoseksuaalisuuskannanotoissa olen käyttänyt hänen mallejaan maailmankuvien ymmärtämisen apuvälineenä.) Hänen perusajatuksensahan on se, että liberaalien etiikka nojaa tiettyihin konsepteihin. Konservatiiveilla on sitten nämä liberaalien konseptit ja näiden päälle joitain muita, kuten Pyhyyden kokemus. Haidt pitää näitä vahvasti esitietoisina, eikä siis jonain joka vain opetellaan. Hän on kertonut myös paljon siitä miten onnellisuus, asennoituminen ja monet muut vastaavat ovat jopa synnynnäistä, sellaista että geenit - tai psyykenlääkitys - vaikuttavat niihin enemmän kuin ympäristö. Ja sitten Haidt selittää että ihmiset enemmän selittävät asiat jälkikäteen kuin oikeasti noudattavat periaatteitaan. Teologisesti korrekti taso on siis lähinnä jotain jolla omat jo tehdyt päätökset legitimoidaan. Tämän lisäksi Haidt opettaa että toinen järjestelmä ei ole suoraan välttämättä parempi kuin toinen. Molemmilla on moraalintunto ja oikeudentunto. Ne vain ovat erilaisia. Ja tähän kaikkeen liittyy ymmärryskuilu. On todellakin niin että osalla on Pyhän kokemuksia joita toiset eivät ymmärrä. Ja tämän vuoksi konservatiivi osaa mallintaa liberaalin ajattelua ja kiertää Poen lain haasteet. Liberaali taas ei yhtä helposti erota aitoa konservatiivia tämän olkiukosta.

Tämä kokonaisuus tarkoittaa sitä että kenties enemmistö ihmisistä saa Pyhän kokemuksia. Kenties ihmiskunnassa on ollut kaikissa kulttuureissa näin. Mutta silti osa ihmisistä on täysin näiden Pyhän kokemusten ulkopuolella, tavalla jota ei voi opettaa. Itseni kohdalla tämä on siitä merkittävää että esimerkiksi rukoilu on minusta tuntunut sikatyhmältä. Ja edes silloin kun olin opillisesti uskomuksiltani kristitty ei minulla ollut mitään Pyhyyden Kokemuksia. Kristityt ajat ovat tuoneet mieleeni hyvin kahlitsevia opetettuja ajatusratoja. Näissä ei kuitenkaan ole Pyhyyden kokemusta. Eikä ole koskaan ollutkaan. Mieli vain pyörii tiettyjen mekaanisten mallivastausten parissa. (Toki tunteita liittyy asiaan. Esimerkiksi kristillisyysmyönteinen ajattelu herättää minussa automaattisia impulsseja tappaa itseni. Se on ikään kuin paluuta siihen mindsettiin mikä minulla oli silloin kun lopettelin kristillisyyttäni. Tämä ei johdu opista eikä ole pilkkaa. Tämä on täysin irrationaalista ja jokseenkin omituista. Mikä ei tee siitä epätotta. Ilmiö johtunee aivojen tottumisesta siihen että tietyt asiat ovat olleet yhdessä aikaisemmin.) Vähän siihen tapaan missä aika monet osaavat yksinumeroisten lukujen kertotauluja automaattisesti, mekaanisesti ja automaattisesti tulee "tiettyjä oikeita vastauksia". Minulle uskonnonopetus on jossain määrin juuri sitä eetosta missä on mustat takit ja pakut.

Minulta puuttuvat siis ne kokemukset joita Douglas Adams kuvaa "Sielun pitkä pimeä teehetki" -teoksessaan seuraavasti "Kerran hän oli mennyt siihen osaa puistoa ja kiertänyt sen alueen näkymättömiä rajoja pitkin, joka näkyi hänen ikkunaansa. Se oli saanut hänet tuntemaan, että alue oli hänen omansa. Hän oli jopa taputellut plataaneita omistavasti ja istahtanut sitten niiden alle katselemaan kuinka aurinko laski Lontoon taivaalta pahasti tuhotun horisontin ja kotiinkuljetuksia välttävien pizzaravintoloiden taakse. Kotiin palatessaan hänellä oli syvällinen tunne jostakin, vaikka hän ei ollutkaan varma mistä. Silti hänestä tuntui, että nykyaikana oli syytä olla kiitollinen kaikista syvällisistä tunteista, vaikka kuinka epämääräisistä." Tietyssä määrin voidaan sanoa että ajattelen enemmän vaikeita kuin pyhiä asioita. Teen monille kognitiivisesti rasittavia suoritteita. Mikä tarkoittaa jossain määrin sitä että en ajattele syvällisiä vaan sen sijaan ajatukseni ovat syvältä. Kasvatuksen, yrityksen, koulutuksen tai halun puuttumisen kautta tätä ei voi selittää. Kaikkia näitä minulla on ollut tarjolla ylenmäärin, luultavasti yhden elämän tarpeiksi. Mitta on ainakin täyttynyt, joten kenties useammankin. Kenties olen yrittänyt monen muun puolesta.

Itse tosin kannatan uskonnon opettamista kouluissa, ihan sen takia että jos katsotaan kreationismin voimaa USA:ssa, syynä on se että moni haluaa saarnata uskontoa vain aivan kaikkialla. Ja kun laki rajoittaa tätä yhtään missään he ajattelevat että tämä laki pitää kiertää, esimerkiksi valehtelemalla että kyseessä ei ole ollenkaan uskonto vaan päin vastoin tiede. Joka taas kuuluu kouluopetukseen. Syyni ei kuitenkaan ole "homo religiosus" -ihmiskuvan mukainen meininki jossa pakotusta ei myönnetä pakottamiseksi koska käytössä on sellaisia omituisia ajatuksia kuin että uskonto on jotenkin perustava ja tärkeä joka ikiselle ihmiselle ilman ainuttakaan poikkeusta. Ja että kyseessä on peruspalvelu ja sen tarjoaminen eikä mikään pakottaminen. Syyni on se, että tiettyjen ajatussuuntausten perästä nousee sen verran sankka sauhu että mikään uskonnonvapaus ei yllä niihin. Ihan siksi että esimerkiksi fyysinen koskemattomuus ja oikeus olla saamatta tappouhkauksia ovat perustavampia kuin halu murjoa muita uskontonsa nimessä. Siksi voimme tarvita ladaa. Toki toiveena on että nahkatakkimiehet eivät kuulu kuvioihin, koska silloin olisi vaikeaa erottaa mikä ero on sillä mitä puolustetaan ja sillä miltä yritetään suojella.

Jeesus sydämeen - Jeppe anukseen

Syvälle sydämeen peräsuoleen sattuu..

En ole kovin perehtynyt lestadiolaisuuteen. Syynä on se, että heihin voi tutustua lähinnä kirjoista. Ja tämä tarjoaa vain jonkin de jure -tason, joka ei oikeasti kerro juuri mitään de facto -tasoa. Siitä minkälaista on elää lestadiolaisena tai miten lestadiolaisuus vaikuttaa elämääsi jos se pääsee lähelle vaikka et olisikaan lestadiolainen. Tai mitä yhteisö tekee jos olet entinen lestadiolainen.

Toinen syy on se, että he ovat keskustelullisesti lähes yhtä omituisia keskustelukumppaneita kuin skientologit.
1: Hikipedian puolella vuosien varrella vastaan tulleista "omaa pesää puolustavista raivoista" mieleeni nousee aina päällimmäisenä uusnatsien pahastumiset tietyistä kansallisista ikoneista ja niiden käsittelystä, Pekka-Eric Auvisen isä, ja lestadiolaiset. Tämä kokemus ei kerro paljon, mutta sen verran kuitenkin että lestadiolaisissa kuten uusnatseissakin on selkeästi jotain erityistä ryhmänä jossa on yllättävän suuri määrä "yksittäistapauksia joista ei saa yleistää".
2: Usein jos keskustelu ei olisi aiheeltaan repivä, sitä sävyttää vahva tunnelma siitä että en ole vielä riittävän tärkeä edes käännytettäväksi. Jää itse asiassa arvoitukseksi miksi he ylipäätään puhuvat uskostaan. On toki sinänsä piristävää törmätä uskovaiseen jonka primaarifunktio ei ole yrittää keksiä keinoa, mitä tahansa keinoa, jotta sinä kääntyisit hänen uskontoonsa. Erikoista on, että hierarkia ja pseudokohtelias kyykyttäminen ei romahda, kuten yleensä käy siinä vaiheessa kun käännyttämisinto puuttuu. Tältäkin osin lestadiolaisissa on jotain erikoista.
3: Tuntuu että koko keskustelun tarkoitus on epäselventää tilannetta ja hätätilanteessa lakaista ongelmia hyvinkin tiukalla vähättelyllä. Tästä erikoisesta pseudokohteliaasta tyylistä saa esimerkin vilkaisemalla miten reagoitiin tekstiin jossa ihmeteltiin miten juuri lapsen erinomaisuutta uskovan esimerkkinä kannattava taho tulee tunnetuksi lastensuojelullisista vaikeuksista.

Lastensuojelu tulee tietysti esiin paria kautta. Aiheesta on kirjoitettu tuoreesti pari kirjaa.
1: Pauliina Rauhalan romaaninomainen pamfletti "Taivaslaulu" keskittyy ehkäisyyn ja lapsiensaamisen lieveilmiöihin. Kun teologiassa jokainen lapsi on lahja, tosielämässä ehkäisykielto tarkoittaa sitä että ehkäisyä ei käytetä silloin kun sitä normaalisti halutaan käyttää. Eli jotta ei syntyisi lapsia. Ehkäisykielto itsessään johtaakin melko suoraan siihen että maailmaan syntyy eitoivottuja lapsia.
2: Toinen on sitten teemoiltaan vielä vakavampi ja otteeltaan tieteellisempi. Johanna Hurtigin "Taivaan taimet - uskonnollinen yhteisöllisyys ja väkivalta" (viivanalus ei ilmeisesti ole tarkoitettu redundantiksi toistorakenteeksi.) Teoksen tematiikka iskee eräänlaiseen yhteiskuntamme tabuun. (Joka on tabu lähinnä niille jotka eivät esimerkiksi ole lukeneet tätä blogia.) Elämme suvaitsevaisuuskeskeisessä kulttuurissa, jossa kulttuurirelativismi on asetettu hyveeksi. Tässä ilmapiirissä "oma uskonto" nähdään voiman ja tuen lähteenä. (mikä johtaa siihen että viivanalusta ei osata enää nähdä hyvin suurelta osin redundanttina.) Mukana on myös lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta. Lestadiolaisuus liittyy kuvioihin. Lestadiolaisuuteen on liittynyt uskottua enemmän pedofiliaa ja sitä on havaittu myös uskonnollisten puhujien, lestadiolaisen eliitin ja johtoryhmän, tekeminä.

Hurtigin näkökulma ei ole tilastollinen vaan rakenteellinen. Hän ei siksi esimerkiksi väitä että lestadiolaiset olisivat tilastollisesti useammin pedofiilejä kuin muutkaan. Sen sijaan rakenteellisesti pedofiilejä kohdellaan hyvin poikkeavalla tavalla. (Tämä taas ei tarkoita sitä että he tekisivät naisista lapsitehtaita jotta saisivat lisää nussittavaa. Ei sentään. Tämäkin olisi toki uskonnollista rakenteellista väkivaltaa, mutta kaikki rakenteellinen uskonnollinen väkivalta ei vastaa minun pimeän mieleni assosiaatiovarastoja.)

Tässä kohinassa on hyvin tärkeä yksityiskohtapari:
1: Ensinnäkin Hurtigia ei ole otettu vakavasti ennen kuin sitten kun siitä on tullut isosti vaikeuksia. Ongelmia ei siis oikeastaan ole haluttu ratkaista muuta kuin vasta sitten kun on ihan pakko. "Helsingin Sanomien" entinen päätoimittaja ja lestadiolaistaustainen Mikael Pentikäinen korostaa, että Hurtig olisi pitänyt ottaa heti vakavasti. Erikoista onkin, että lestadiolaisten ja insestin yhteys on tuonut kohinoita jo kymmeniä vuosia sitten ; Teuvo Peltoniemi nostatti mediakohun, mutta vasta haastattelu Pirkassa toi hänen näkemyksensä lestadiolaisten tietoon asti ; Kun ei katsota saatanan sontaluukuksi määrittynyttä televisiota tai lueta syntisiä suurimpia maallisia sanomalehtiä lehtiä, syntyy informaatiolta suojaamista. Kauppakeskus yritettiin laittaa boikottiin koska sen puolella asia oli tuotu esille. Samoin kun "Helsingin Sanomat" nosti "sarjaraiskausasiaa" esiin vuonna 2011, nousi hirveä kohina siitä miten media harrastaa uskontovainoa. Aivan tavalliset eilestadiolaiset kristitytkin kauhistelivat tässä kohussa sitä, miten uusateistit vainoavat ihmisiä. Helsingin Sanomien päätoimittaja painostettiin pyytämään anteeksi lestadiolaisilta. Tämän katsottiin olevan jotain jolla minun pitäisi kasvattaa luottamustani siihen että vain uskovaiset voivat olla hyviä ja eettisiä ihmisiä, ja että hengellisyys on paras, rakentavin sekä ehdottomasti yleisinhimillisin voimavara elämässä sitten ikinä.
2: Hurtig itse on tuntunut edustaneen hyvinkin varovaista lähestymistä. Katsotaan Hurtigin toimintaa vuonna 2011, jolloin hän saavutti ensimmäisen kerran oman "radarini". Hurtig on ollut aktiivi lastensuojelun puolella. Hän on kehottanut aktiiviseen puuttumiseen. Sitten hän on itse toiminut seuraavasti ; "Hurtig on kiltisti jutellut ensin lähinnä vain lestadiolaismiesten kanssa. Kun nämä johtajaherrat eivät tuntuneet välittävän pedofiliasta tuon taivaallista, on Hurtig turvautunut julkisuuteen. Se on tietysti ihan välttämätöntä. Mutta Hurtig tulee ihan avoimesti kertoneeksi, että hän ei ole käyttänyt sitä reittiä, jota lainsäätäjä edellyttää. Suomen laki vaatii, että lapsia uhkaavasta vaarasta on tehtävä lastensuojeluilmoitus. Sen voi tehdä kunnan sosiaalitoimeen tai poliisille." Tämä kertoo, että Hurtig ei ole lestadiolaisia suoraan tuhoamaan lähtenyt mellastelija joksi häntä tunnutaan kovasti leimattavan lestadiolaisten valituissa puolustuspuheissa. Hurtigin varovaisuus kertoo myös osaltaan lestadiolaisuuden ytimestä. Hän on itse lestadiolainen, joten varovaisuus voi päinvastoin vahvistaa sitä miten paha asia lestadiolaisten puolella on. Onkin hieman koomista kuulla selityksiä siitä, että lestadiolaiset olisivat liikkeenä olleet mallikelpoisia ja että ongelma on haluttu ratkaista ja on jopa jo ratkaistu niin että Hurtigin tiedot olisivat siksi "vanhentuneita".  Kun tosiasia on se, että lestadiolaisissa hierarkiassa ylempien suojelu on sen tasoitsa että Lestadiolainen liike ihan tiedetysti salasi lasten hyväksikäytön.

Kohun ympärille onkin huomattu rakentuneen monia irrelevantteja keskusteluskeemoja. Valikoima on psykologisesti odotettavissa, se on tuttu minkä tahansa crankin kanssa pidempään keskustelleelle. Tekijää vastaan hyökkääminen hänen persoonansa tai motiivinsa halveeraten, tutkimuksen suora ohittaminen ulkopuolisten vääristyneeksi tiedoksi kun oma kokemus uskosta ei ole sisäpiiriläisenä yhtä raju, tutkimuksen väittäminen median tai uskonnonvastustajien salaliitoksi  ... Tämänlaisten lausuntojen syyksi olisi helppo nähdä pahuus. Pahuus jossa pedofiilikohua vähättelevä "lesta" olisi jokin aivopestu kulttilainen vailla moraalia valehtelemassa, manipuloimassa ja hämmentämässä keskustleukenttää ja tekemässä asioiden ratkaisemisen vaikeammiksi mitätöimällä jopa aiheesta tehdyn tutkimustiedon ja halveeraamalla kaikkia kriitikoita. Mutta todellinen syy lienee arkisempi, lähes jokapäiväinen. Kognitiivinen dissonanssi. "Sosiaalietiikan professori Jaana Hallamaa puhui Hurtigin kirjan julkistamistilaisuudessa muun muassa siitä, miten yhteisölliseen väkivaltaan on vaikea puuttua silloin, kun oma turvallinen viiteryhmä (koti, uskonyhteisö) paljastuu sortajaksi ja rikolliseksi. Syntyy vahva moraalinen ja sosiaalinen ristiriita."

Loppukaneetti

Johanna Hurtigin "Taivaan taimet" käsittelee lestadiolaisten järjestelmää joka tuo mieleeni lähinnä katolisen vastaavan. Teema on lastensuojelullinen, ja ihmiset helposti leimaavat koko uskonnon jonkinlaiseksi pedofiliauskonnoksi. Kun taas nähdäkseni ongelmana ei ole se, että näissä olisi yliedustus pedofiilejä. Syynä on se, että järjestelmä suojaa rikosta ja kätkee rikollisen julkiselta virkavallalta. Se, että asiaa mitenkään vähätellään tai yritetään pestä omaa vastuuta oman yhteisön toiminnsta ei johda muuhun kuin hymähdykseen siitä, että kun menneisyyden aiheen parista olevat kohinat ja kätkennät muistetaan, se mitä ei haluta kuulla on sanapari "tiedettyä enemmän". Kun tausta on mitä on, ei tämänlainen kannusta mihinkään muuhun kuin järjestön vakavahenkiseen pesemiseen. Ja lestadiolaisella on aktiovalikoimissaan joko se, että hän siistii uskonyhteisöään  tai vähättelee asian vakavuutta ja ongelman hoitamisen tärkeyttä internetissä.

Tämä on priorisointikysymys, jossa käyty kommentointi itsessään kertoo kaiken oleellisen. ; Huono maine uskonnolle on tärkeämpi suojattava kuin ihminen. Tämän vuoksi nauran joka ikinen kerta kun lestadiolaiset selittävät että heitä väärintuomitaan. Niin kauan kuin uskonnossa järjestelmä kätkee tekijöitä vaikka rippiin vedoten, niin kauan joko olet järjestelmässä asiallisesti syytettynä tai sen ulkopuolella. Suojaaminen on teon hyväksymistä. Sivustakatsominen uskonnon ryhmäpaineen nimissä on sääliöimistä. End of discussion.

Toinen puoli onkin sitten (valtion)kirkollinen. ; Kirkon kannalta tilanne on siitä erikoinen, että (a) Lestadiolaisten oppi eroaa syvästi luterilaisesta teologiasta (b) Lestadiolaisuus kuitenkin on tiiviissä yhteydessä kirkkomme kanssa, eikä kirkon ulkopuolella. Kirkko on selvästi yrittänyt jäädä tässä kohussa ikään kuin ulkopuoliseksi. Joksikin jonka kannalta "ne toiset" saisivat "ratkaista omat ongelmansa". Kun yhteistyö on niinkin tiukkaa kuin on, nähdäkseni ei voida tehdä näin. Kirkollisverorahoista vuotaa varoja lestadiolaisille. Kirkkoon kuuluminen tarkoittaa sitä että tukea menee lestadiolaisuuden tukemiseen. On aivan oikeasti asiallista kysyä minkälaisia hyviä hedelmiä ja mitä ilmiöitä kannattavia rakenteita kirkollisvero tekee. Olisiko uusateistejen haukkumisen sijaan tehtävä jotain muutakin kuin nysvättävä siitä kirkon sisäisestä moniarvoisuudesta jossa kaikki, myös lestadiolaisuus lieveilmiöineen, nähdään mukaantulevaksi, arvokkaaksi panokseksi keskusteluun, sekä joksikin jolle on aivan asiallista vuotaa rahaa.