Paketoitumisesta

I'm a pad'man

Olen viimeisen parin viikon aikana ajanut sisään mittatilausgambesoniani. Se perustuu 1500 -lukulaiseen malliin. Ja se on luultavasti paksuin gambeson jonka olen koskaan nähnyt. Itselläni on toki toinenkin gambeson. Mutta se on tätä huomattavasti ohuempi. Se on kätevä suojus jonka päälle voi laittaa ketjupanssaria tai vaikka levypanssariakin.

Tämä gambeson on kuitenkin sellainen "nakkitakki" jonka pitäisi toimia aivan yksinäänkin harjoittelussa ja muussa elämässä. Lisäksi se on ryhdikäs ja tyylikäs. (Ja se pakottaa minutkin sellaiseksi.) Se on tavallaan myös divaani. Voin nimittäin esimerkiksi lankuttaa sen kanssa niin että menen asentoon, rentoudun ja annan takin kannattaa minua. (Ainakin näin aluksi.)

Tämä on vaatinut jonkin verran vääntäytymistä. Sillä gambeson on tehty mittojen mukaan. Se mahtuu päälle hyvin tarkasti. Valitettavasti se on myös niin paksu että se ei aluksi tahtonut vääntyä tasaisesti. Ja näin sitä piti "pehmittää päälle". (Tähän liittyy sellaisia asioita kuin se että olen hakannut itseäni ties mihin ja ties millä. Ja muutkin ihmiset ovat lyöneet minua pyynnöstä.) Näin kangas on taipunut sellaiseen muotoon että voin esimerkiksi laittaa nappeja päälle. (Takki suljetaan ajanmukaisilla napeilla. Prosessi on sellainen että siihen mielellään ottaa apua. Olen tosin kehittänyt nuoravetoisen järjestelmän jonka avulla kykenen napittamaan takin ylleni yksinkin. Se vie tosin yllättävän paljon aikaa.)

Olenko se vain minä,
vai onko täällä
sinustakin kuumaa?

Gambeson on sen verran paksu ja kuuma että en oikein tahtoisi laittaa sen lisäksi ylle mitään. Paitsi ehkä talvella. Se näyttää suhteellisen painavalta. Ja se onkin aika painava. Se on kuitenkin enemmänkin kuuma. Ja suojelee paremmin kuin voisi luulla. Se, että materiaalina on "vain kangas" on illuusio. Toisaalta gambeson on tällä paksuusasteella jotain joka muistuttaa siitä miten se eroaa ketjupanssarista ja levypanssarista.

Yleinen luulo on että ketjupanssari - ja etenkin levypanssari - olisivat automaattisesti rajoittavia. Olen itse kuitenkin esimerkiksi kiipeillyt ja diskotanssinut ketjupanssari päällä. Tiedän ihmisiä jotka tekevät kuperkeikkoja levypanssari päällä. Ne eivät rajoita liikkumista. Ketjupanssari joustaa ja taipuu eikä se rajoita liikeratoja - se tekee niistä vain väsyttäviä. (Kysymys on kunnosta eikä liikkuvuuden rajoittamisesta sinällään.) Levypanssari taas ei taivu ja jousta mutta se on nivelletty parhaimmillaan niin tarkasti että periaatteessa ne taipuvat suojausominaisuuksiaan menettämättä sellaisiin asentoihin että minä en taivu niihin edes ilman panssaria.

Gambeson on kuitenkin aivan toinen asia. Kun suojaa haetaan kankaalla, efekti tulee kerroksista. Tämä vaatii tietyn määrän materiaalia. Ja siitä seuraa se, että en esimerkiksi kykene nostamaan käsiäni kovin ylös tämän gambesonini kanssa. Tämä panssari rajoittaa liikeratojani enemmän kuin suunnilleen mikään.

Tähän on liittynyt myös eräs pieni ajatus. Joka voi olla tosi tai ei olla. Kun mietitään italialaista miekkailuperinnettä. Fiore dei Liberillä on monia sellaisia asentoja joita en kykene uudessa gambesonissani tekemään.  Esimerkiksi Fenestrat ja Posta Donnat jäävät hieman vajaiksi. Ja kun yritän tehdä niitä, vajaa asentoni näyttää kovasti samalta kuin Fillipo Vadin tyylistä tutut asennot. Molemmat edustavat italialaista koulukuntaa. Ja jotenkin minulla on sellainen tuntuma että kenties taustala on sitä että käytössä on ollut erilainen panssarointi.

Alitajunnan hämärä ; Miekkailun kauneudesta

Menneenä aikana miekkailu on ollut pragmaattinen taito. Nykyisin se on lähinnä harrastus. Rankka harrastus, mutta harrastus yhtä kaikki. Sitä ei voi oikeuttaa sodankäynnin taidolla modernina aikana. Ja miekan kantaminen on laitonta sen verran yleisesti että sitä ei voi pitää itsepuolustuksenakaan. Tai jotain sinne päin.

Tässä mielessä miekkailu on hieman kuten musiikkia. Mutta vielä parempaa. Musiikki on hyvin abstrakti taidemuoto jolla ei ole mitään muuta tarkoitusta kuin itsensä. Se on kuitenkin myös hyvin kompleksista. Ja sekä musiikin että miekkailun soittamisen voi kuvata. Nuotein tai tekniikkakirjoin. Ja siinä missä muusikko harjoittaa tekniikoita soittimellaan on miekkailijakin käsityöläinen. Tulkinta syntyy kun nuotit kohtaavat tekniikan. Tai oikeastaan vasta sitten kun tiedostetaan että nuotit ovat kuvaus tekniikasta, ja vain muistin helpottamiseksi. Siksi ei ole erikoista että Filippo Vadi rinnasti miekkailua musiikkiin. Miekkailu on rytmiä ja linjojen ja etäisyyksien geometriaa. Miekkailu on tilassa ja ajassa.

Jos aikaa ja tilaa ei saa oikein, kappale on epärytminen. Tai miekkailutekniikka ei toimi. Kohteeseen ei osuta. Kaikki on ajallista ja tilallista. Hetkessä elämistä, ja hetkittäistä onnistumista. Miekkailussa vastapuolen monimutkainen valintaprosessi tuo hämmennyksen tilan jossa vastaan voi tulla mitä tahansa. Ja silti, harjoituksella, omat kädet ja keho osaavat salamannopeasti arvioida etäisyyksiä, aikaa ja rytmiä. Ja asetella kaikki osaset siten että voidaan napata hallintaan ilmassa nopeasti viuhuva miekan kärkiosa. Osa joka ei kaiken kaikkiaan ole hirvittävän kookas. Se, että tämän oppii tekemään on mutkikasta. Ja se että harjaantunut ihminen tekee tätä kuin se olisi pelkkä refleksiivinen vaisto kertoo kyvystä monimutkaiseen päätöksentekoon. Jossa on hyvin rajallisia ehtoja, mutta joiden ympärille rakentuu jotain hyvin kaunista.

Miekkailun voi kuvata hyvin monella tavalla. Tekniikoita piirretään ja niitä voidaan kuvantaa matemaattisesti. Jokainen tekniikka ja miekan kohtaaminen ovat fysikaalisia ilmiöitä joita voidaan kaavoittaa fysiikalla. Efektit voivat vaatia lääketieteellisen tason jossa katsotaan yksityiskohtien lisäksi ruumiin rakennetta ja toimintaa. Tämä kaikki voidaan mallintaa. Ja näitä malleja tarvitaan harjoittelussa. Mutta harjoittelun jälkeen ne voivat olla jopa häiriöksi tekemiselle.

Kaikki tämä on niin mutkikasta että tietoinen mieli ei pysty käsittelemään asioita yhtäaikaisesti. Näin ollen miekkailu voi harjaantuneen käsissä näyttää myyttiseltä. Osa voi tämän myyttisyyden vuoksi nähdä asian niin että tekniikan kuvantaminen on vain karkeaa. Että niissä tapetaan jotain kauneudesta. Moni kokee että kuilu kaikkien ilmiön näkökulmien ja oman kokemuksen puhtauden ja yksinkertaisuuden välillä on todiste siitä että on jotain jota ei voi kuvata matematiikalla ja tieteellä. Mutta kenties asia onkin niin että itse ilmiön kuvaamisessa matematiikalla on kysymys pelkistämisestä vain jos se tehdään vajavaisesti.

Joku katsoo tekniikan yksityiskohtia, nuottipaperia ja musiikin teoria. Ja tässä aineiston äärellä tuskailee asian vaikeutta ja teknisyyttä. Tylsyys tuntuu miltei pahuudelta. Kuvauksia katsellessa itse tekeminen näyttää hienolta. Ja harjaantumisen jälkeen asioita tehtäessä suurin osa kuvauksista ei ole tietoisessa käsittelyssä. Tässä kieltämättä syntyy sellainen ajatus että jos nuo kuvaukset ovat kaikki, niin missä vaiheessa se kauneus tulee mukaan kuvioihin. He ovat mielestäni väärässä. Se ei ole koskaan poissa ollutkaan.

Sillä asiat ovat hieman kuten Keats sanoi kauneudesta ja totuudesta. Jos mielikuvitus ymmärtää jonkin asian kauniiksi, se on myös totta. Keats ei toki harrastanut miekkailua, sillä hän oli runoilija. Ja sitä sorttia joka mieluummin kävelee metsässä ja käyttää oopiumia. Mutta osa on liikunnallisempia runoilijoita. ; Siksi myös toisen aikomusten ennakointi ja oikea-aikainen vastatekniikka on jotain jonka tulisi olla totta. Tekniikkaharjoittelussa mallintaminen auttaa harjoittelemaan yksityiskohtia ilman että kaikki tekniikan kauneus musertaa kerralla. Reduktio on tässä kohden palottelevaa ja pelkistävää. Mutta vain sen vuoksi että ihmisen mielikuvitus ei ilman harjaannusta kykene ottamaan vastaan kovin suurta määrää kauneutta. Mutta tämä vähän pienempikin määrä on tietenkin hauskaa. Muutoin kenestäkään ei varmasti tulisi teräksellä runoilijaa.

Terävöitetään miekkojen teriä

Miekoissa on terä. Joskus jopa kaksi. Tähän liittyen on kenties hyvä katsoa muutamia eri tyylejä joilla niitä on teroitettu.

Jos mietitään yhden käden miekkaa tai pitkää miekkaa, voidaan huomata että klassisimmillaan siinä on kaksi terää. (2kpl). Tämä triviaalilta vaikuttava yksityiskohta on ollut tärkeä. Sillä esimerkiksi Liechtenauerin kohdalla monet tekniikoista vaativat sen, että molemmat puolet ovat teräviä. Toinen huomattava asia on se, että vanhemmissa kaksiteräisissä miekoissa molemmat terät on teroitettu aivan kahvasta kärkeen asti. Ja ne olivat hyvin teräviä. Etenkin vanhemmissa yhden käden miekoissa ei tässä kohden ole poikkeuksia. Jos se näyttää terältä se on teroitettu.

Pitkän miekan kohdalla on paljon keskustelua siitä mitä osia kannattaa teroittaa ja miten paljon. Tässä pääargumentaatio koskee half-swordingia. Siinä pidetään toista kättä puolivälissä miekanterää kiinni. Tämänlainen on aivan tavallista, ja esimerkiksi Fiore dei Liberin tyylissä punta falsa -tekniikka vaatii siirtymisen tähän arkijärjeltä erikoiselta tuntuvaan asentoon. Tässä kohden on tietysti kätevää ajatella että miekan voisi jättää tylsäksi keskiosasta. Ja tätä tukee sekin, että miekalla yritetään yleensä iskeä melko kärkiosalla, "ihan jotta saadaan mahdollisimman hyvin tehoja". Tämänlaisia ajatuksia löytyykin manuaaleista. Filoppo Vadi jopa neuvoo haarniskoitua vihollista vastaan varustautuessa että kannattaa valita sellainen miekka josta vain kärkiosa on terävä. Sillä metallilevyn läpi ei voi iskeä, vaan täytyy pistellä erilaisista rakosista. Ja tähän half-swording toimii paremmin kuin hyvin. Lisäksi museoista löytyy miekkoja joissa on terän keskellä tylsistetty alue juuri sitä varten että siitä saa tukevan otteen. Mutta kaikesta huolimatta suurin osa pitkistä miekoista teroitettiin koko terältä. Tähän liittyy se yllättävä seikka, että puhutaampa sitten vastustajan miekanterään tarttumisesta tai half-swordingista, niin terävää asetta on yllättävän harmitonta pitää kädessä. Ideana on puristaa miekan lapetta. Ja toisaalta jokainen pihviä syönyt tietää että veitsen painaminen ei ole kovin tehokasta, vaan pitää heiluttaa sitä veistä edestakaisin. Tarttuminen haavoittaa vain jos ote lipsuu. Joten tarve tylsyttämiselle on epäintuitiivisen pieni.

Ricasso, terän tylsin osa.
Jos se ei viiltele,
siinä ei ole karismaa...

Toisaalta myöhäiskeskiajalla (1480-luvulta) miekan kahvan lähialueen hiomista alettiin selkeästi vähentämään. Tästä merkittävä innovaatio on ricasso, joka yleistyi tuossa vaiheessa nopeasti. Se on mitättömän oloinen innovaatio. Kahvan lähellä miekkaa ei vain ole teroitettu. Ricasso on kuitenkin tärkeä innovaatio. Sen yksi funktio on toki niinkin arkinen kuin se, että se tiivistää miekan huotraan. Kun miekka hölskyy vähemmän sitä on miellyttävä kantaa. Mutta tämän lisäksi siihen liittyy miekkailutekniikan muutos. Ja se on liitoksissa muuhun miekan muodon kehittymiseen. (Josta jo kirjoitin aiemmin.) Kun tyyleissä keskityttiin siihen, että sormi meni väistin yli, ei terää voinut teroittaa aivan loppuun asti. Sormen siirtely yli heiluttaa helposti sen verran, että on järkevää jättää kahvaosa tylsäksi. Ja pian miekkoihin ilmestyikin suojakaaria suojaamaan etusormea. Joka taas toimii aivan fyysisenä esteenä niin että ricasso syntyy aivan väistämättä. (Tässä on kyseessä itseäänruokkivasta prosessista.)

Toisaalta sapeleissa on ollut suurta variaatiota. Yleensä sapeleissa terä ei mene terän juureen asti. Itse asiassa joissain sapeleissa teroitetaan 2/3 terästä. Tässä syynä on se, että sapelilla taktiikkana on keskittyä viiltoihin jotka tapahtuvat melko kärkiosalla. Ja kahvaosa on taas keskitetty torjumiseen. Näin ei ole hirveästi merkitystä teroittaa terää aivan juureen asti. Sen sijaan on hyvä tehdä torjuvasta osasta tukeva.

Miekan väärinkäyttö

Alkuun laittamani video on elokuvasta "Kingfom of Heaven". Kohtaus sisältää asiavirheen. Vakavan asiavirheen. Suorastaan epäkunnioittavan asiavirheen. Ja tämä on se puoli jota melko harvoin tuodaan esille kun elokuvien miekkailu nostetaan esille.

En nyt viittaa siihen, että miekkailutekniikka olisi huono. Esimerkiksi väitä että nimeltä mainittu asento olisi väärä. Se itse asiassa näyttää aivan standardivarosannolta, saksalaiselta vom Tag -varoasennolta. Joka on jotain jonkakaltaista esimerkiksi Fiore dei Liberin kohdalla ei tunneta ollenkaan. Toki italialaisen perinteen puolessa Vadi tuntee varoasennon nimeltä Posta di falcon, ja viite on tätä kautta täysin asiallinen. En nyt puutu siihenkään, että tosiasiassa matalia varosantoja piisaa sekä saksalaisissa että italialaisissa tyylisuunnissa ; Otetaan vaikka saksalaisessa tyylisyynnassa tunnettu Alber tai italialaisten Porta di ferro. Siinä on kuitenkin puolitotuus, sillä korkeammat asennot ovat aloittelijalle parempia siksi, että alas lyöminen vaatii lyhyempää välimatkaa itsen ja vihollisen välille. On hyvä aloittaa etäisyyden pidosta. Matalia asentoja ei siis kenties suosita aluksi koska ne sotkevat etäisyyttä. (Joka on toki lähinnä yritys olla reilu elokuvantekijöitä kohtaan.)

Sen sijaan se, mitä tässä tapahtuu on hävettävää toisesta syystä. Se halveksii miekkoja. Se mitä elokuvan isä ja poika tekevät - paitsi antavat elokuvaselityksen ja vaadittavat 3 minuuttia harjoittelua jotta elokuvan sankari pääsisi loppuajaksi pätemään miekkamestarina - on se, että he harjoittelevat käyttömiekoillaan. Siis niillä aseilla joita he käyttävät sotimiseen.

Miekkojen kohdalla on ymmärrettävä se, että niitä täytyy huoltaa. Ja ne ovat aikanaan olleet arvokkaita. Niitä ei ole haluttu hajottaa turhan takia. Siksi harjoittelussa on käytetty puuaseita tai tylsytettyjä aseita tai harjoittelua varten tarkoitettuja vähäarvoisempia teräviä aseita, mikäli oppilas on ollut niin pitkällä harjoittelussaan että teräviä aseita on tarvittu siksi että ne käyttäytyvät hieman eri tavalla kuin tylsät aseet. ; Elokuvassa siis tuhotaan arvokasta omaisuutta jonka varaan joudutaan kuitenkin laittamaan henki ja elämä. Kuin tätä typeryyttä korostamaan heti harjoittelun jälkeen erityisen komean sankarimme kimppuun yllätyshyökkääkin joukko aseistettuja vihollisia.

Tämä ei toki ole mitenhään harvinaista elokuvissa. Usein kysytään ovatko taistelukohtaukset tekniseti oikein. (Karkeasti sanoen "eivät" on oikea etukäteisarvaus.) Sen sijaan vähemmän huomiota käytetään siihen että miekkoja kaltoinkohdellaan käytännössä toistuvasti. Muillakin tavoilla, jopa törkeämmillä tavoilla, kuin "Kingdom of Heaven".  Joka sentään tiedostaa että miekat olivat niin arvokkaita että sellainen annetaan isältä pojalle perinnöksi. (Sen sijaan että niitä pidettäisiin roskana. Sääli että tätä ei tiedostettu harjoittelukohtauksessa.)

En tässä jaksa nyylätä mistään sentapaisesta, että miekkoja ei ylipäätään kovin usein huolleta, etenkään öljytä. Se on luultavasti sitä vessassakäyntiin rinnastettavaa aineistoa joka oletetaan tehtäväksi "silloin kun ei olla kohtauksessa". Enkä keskity edes siihen että elokuvien tekniikat näyttävät pyrkimään maksimoimaan oman miekan kulumista ;  Toki taistelussa on selvää että iskut eivät aina onnistu olemaan oikeaoppisia tai tehokkaita, jolloin teräkontakti on yleensä terä-lape -kontakti, vaan joskus tulee terää rikkovia terä-terä -kontakteja. Mutta näiden määrä tuntuu olevan yliedustettu. (Eli lähes kaikki teräkontaktit ovat terä-terä-kontakteja.) Nämä voi vielä laskea "vahingoiksi" jotka seuraavat siitä tosiasiasta että elokuvien ritareiden kamppailutaidot ovat yleisesti ottaen muutoinkin melko ruosteessa.

Sen sijaan on syytä huomauttaa mitä miekalle tapahtuu kun se työnnetään maahan. (Tai paiskotaan kylmään märkään lumeen kuten "Kingdom of Heaven" harjoittelun aluksi tekee.) Tätä näkee toistuvasti. Siihen nojaten saadaan tietysti rukoilukohtauksia ja tyylikkäitä maassa sojottavia miekkoja. Mutta olisi loukkaus jokaiselle uskovaiselle väittää että uskoakseen yliluonnolliseen taikasetään, he myös uskoisivat että maa ei voisi olla hyvin tuhoisaa miekan terille. Sillä maa (a) lisää kosteutta ja mahdollisesti happamuuden tai emäksisyyden kautta ruostuttaa aseen (b) kuiva hiekkakin tylsyttää terää ja (c) maassa on myös kiviä joihin miekan työntäminen voi vahingoittaa terää.

Toinen usein toistuva yksityiskohta on se, että miekalla on tapettu joku, ja sitten se vain työnnetään huotraan. Tämä on hyvin kompleksisella tavalla väärin, koska (a) veri on suolavettä ja ruostuttaa miekan hyvin tehokkaasti (b) huotra on yleisesti ottaen käsitelty vedenpitäväksi jotta miekka pysyy kuivana ja tämä pinnoitus sitten sulkee kosteuden sisään hermeettisesti ja tämän vuoksi (b1) miekka ruostuu hirvittävän nopeasti (b2) huotra imee itsensä täyteen kosteutta ja suolaa siten että se tuhoaa minkä tahansa muunkin miekan mitä työnnät huotraan sen jälkeen kun se on tuhonnut ensimmäisen miekkasi ja (c) veri liimaa miekan hyvin tehokkaasti nahkaan, ja ruostuminen oikein työntyy jokaiseen huokoseen, eli kun olet kerran työntänyt miekan huotraan, et saa sitä käytännössä hyvin lyhyen ajan jälkeen vedettyä sitä huotrasta pois ennen kuin se on niin ruostunut että se murenee hitusiksi.

Lisäksi usea elokuva tuntuu korostavan että kipinät ovat siistejä. (Ja vihjaavat peräti että hyvin tehdyt miekat kipinöisivät muita enemmän.) Kipinöinti on todellista ja sitä näkee harjoittelussakin joskus. Se johtuu kuitenkin siitä, että miekan terästä irtoaa pieniä teräshitusia jotka kuumenevat hyvin kuumaksi. (Miksi mestaritekoinen miekka olisi tavanomaista hauraampi ja murenevampi?) Pahimpia ovat ne kohtaukset joissa elokuvan joku hahmo esimerkiksi lyö seiniä tai raapii miekalla seinää tai kivettyä maata pitkin siten että syntyy kipinäviiru. Miksi kukaan tietoisesti tylsyttäisi oman aseensa, etenkin kun se mitä näissä kohtauksissa yleensä tapahtuu, on juuri se, että hyökkäykseen ikään kuin valmistaudutaan. Toki kipinäviiruja vetelevät yleensä vain elokuvien pahuutta edustavat hahmot, ja tämä luultavasti on pääselitys miksi he kohtelevat miekkojaan noin törkeästi. (On mahdotonta uskoa muuta kuin että he todella ovat pahoja, syvällisellä ja kieroutuneella tavalla pahoja, kaiken avun ja parannuksen ulkopuolella olevia pahoja.)

Elokuvissa miekat ovat siis jotain joista ei oikein tiedosteta miten ne eroavat vähäarvoisista nuijista. Ja siksi ei tajuta että jos ostaa kalliin aseen joka vaatii huoltoa ja joka voi ruostua käyttökelvottomaksi, sitä huolletaan ja pidetään hyvänä. Sen sijaan että tehtäisiin kaikkensa jotta se olisi tylsä, hajoaisi mahdollisimman helposti, ja ruostuisi jonkinlaiseksi kohtuullisen kevyeksi nahalla pehmustetuksi rautatangoksi mahdollisimman nopeasti. Miekka on ollut hinnakas, ja sen terävänä ja käyttökunnossa pitäminen on ollut tärkeää. Sillä investoinnilla on haluttu saada mahdollisimman hyvä hyöty. Miekalla on haluttu tappaa ihmisiä, sen sijaan että olisi tehty tuotantotavaraa joka takaisi sepälle mahdollisimman hyvät vuosiansiot.

dar hurten und rawschen

Kävin tuoreesti hakemassa uuden tatuoinnin, se on yksi heraldinen eläin Fiore dei Liberin miekkailijoiden hyveistä. (audatia/boldness, celeritas/swiftness, prudentia/prudence, fortitudo/strength) Uusi "celeritas" täydentää aikaisemmin ottamaa "audatia" -leimaa. Olen aikaisemmin kirjoittanut esimerkiksi celeritas -symbolista ja siihen liittyvistä asioista sen verran että tällä kertaa voisin tuoda esille hieman eri miekkailukulttuurien vertailua. (Italialaisen perinteen kannalta hyveet ovat tietysti mukana ja esimerkiksi Vadin kohdalla mukana on samanlaiset hyveitä ja heraldisia eläimiä. Tosin Vadilla ne ovat erilaisia ja sidotumpia eri alueisiin. Esimerkiksi hartioihin liitetään karhu. Oikeaan käteen taas liitetään nopea lohikäärme joka on kenties lähimpänä juuri ottamaani celeritas -tiikeriä.)

Kenties kiinnostavaa on että myös saksalaisen miekkailukulttuurin puolella on hyveitä. Nämä on mainiosti esilletuotu esitelmässä "the virtues of fighting - the Liechtenauer manuscript GMN 3227a". Jo karkea ja pinnallinen tarkastelu kun tuo esiin sen, että hyvelistaukset ovat olennainen osa perinnettä ""Kunheit / Rischeit / Vorsichtikeit / list / vnd klukheit" - "braveness, celerity, cautioness, cunning, and prudence" in the manuscript GMN 3227a currently dated to 1389 from an unknown author. We can see these virtues as the Cardinal Virtues of Master Liechtenauer." Artikkeli tarttuu erikseen Liechtenauerin kardinaalihyveisiin jotka ovat peräti kehittyneet ajan saatossa. ~ Oikeastaan tämän juttuni kannalta on olennaista huomata että termit ovat hyvin samantapaisia Fioren kanssa. Fioren hyveethähän on karkeasti käännettävissä muotoon "braveness, celerity, prudence, fortitudo".

Joitain erojakin toki on. Fioren heraldiset eläimet levittävät helposti tunnelmaa joka on perusluonteeltaan konkreettisempi ja käytännönläheisesti. Ne antavat mielikuvan joka on fyysinen. Ne ovat kenties selvemmin ja suoremmin liitoksissa "siihen fyysiseen aktioon joka on miekkailu". Saksalainen hyvenäkemys on selvästi moniosaisempi ja nämä lisäosat edustavat abstraktimpia asioita. Mentaaliset ja jopa sosiaaliset puolet on korostettu.

Uusimpaan tatuointiini lainaamani artikkeli luo oman erityissyvyytensä. Sen luonne kuvataan seuraavanlaisena ihanteena. Ihanteena ja asenteena jota itse pyrin toteuttamaan elämässäni (ja kenties onnistun mahtipontista rohkeutta enemmän tässä kohden.) Linkkaamani esitelmä kertoo että celeratia "is the first introduction into Fühlen (Feeling). So Celerity is not about being fast and ignoring the opponent, it is about being the first who reacts on any situation in a fight with the correct answer. But you should not wait to see what he might do, you always should try to be the first." Eli toiminnassa on oltava ripeä, mutta ei pelkästään ripeä vaan toimia nopeasti oikealla tavalla.

Lisäksi itse tatuointitilani on jotain joka on hyvä nostaa esille. Saksalaisessa perinteessä nämä molemmat käsitteet on liitetty toistensa yhteyteen yllättävän tiiviisti. (Se, että tein näin ei ole sattumaa, mutta se on hyvä tuoda esille. En siis ole vain miettinyt mitä tatuointeja otan mihinkin vaan myös missä järjestyksessä otan ne..) "Celeratia - Raschheit - Celerity - in connection with Audatia the author tells us to "dar hurten und rawschen" - "hurry and rush" or "ane forchte haw dreyn und hurt dar / rawsche hin". The aspect to be fast if you are brave is stressed by the doubling of the verbs. Doubling of words with same meaning was (and is) a stylistic way to be emphatic on something."

---

Kuvassa uusi tatuointi on tumma, koska se on sen verran tuore että se on suoraan pinnassa. Vanhemmassa on värin päällä normaalia ihoa. Toinen huomio voi olla että kuvat olisivat eri korkeuksilla. Ne eivät ole, itse asiassa ne on milliviivaimella laitettu samalle korkeudelle ja samalle sijainnille. Kuvattava ei vain ole symmetrisessä asennossa ja paikkana hartiat ovat sellainen että niissä tatuoinnit tältä osin "elävät" hyvin paljon.

Miekasta rollaattoriin

"And with science makes it perfect / So geometry and music combine / Their scientific virtues in the sword."
("ARMA'n käännös Filippo Vadi'n "Liber de Arte Gladiatoria de Dimicandi":sta [1482-1487])

"Paholaisen Asianajajassa" oli minulle suunnattu kommentti. "Voi olla, että kun vuosikymmenten kuluessa samuraimiekkasi vaihtuu ensin kävelysauvoihin ja sitten rollaattoriin, niin sinunkin mielipiteesi on saattanut jäykistyä enemmin peristeitä säilyttävään suuntaan". Lausunto on omituinen monellakin tavalla:
1: Siinä on selvä ageismin sävy ; Se esittää että tietty suhtautuminen joihinkin perinteisiin joita pitäisi kunnioittaa vain siksi että ne ovat perinteitä olisi jotain joka johtuu nuoruudesta ja elämänkokemuksen puutteesta. Tässä jopa esitetään elämänhistoriamuutos jossa henkilö olettaa tietävänsä miten mielipiteeni muuttuvat tulevaisuudessa. - Sinänsä omituinen asia koska en voi väittää itsekään tietäväni tätä. Lausunto onkin sisällöltään tyylipuhdas ad hominem ; Ihmiseen, hänen habituksiinsa (ja tässä tapauksissa harrastuksiinsa) vetoamalla tehty näkemyksen lokaanvienti. Tämä ei ole hyvää argumentaatiota oikein millään ; Tämänlaista ei katsota hyvällä logiikassa - eikä edes politiikassa tätä temppua arvosteta.
2: Se korostaa perinteen arvoa kulttuurina. Perinne on arvokas koska se on kulttuuria ja perinnettä. Itse ajattelen taas että perinteisiin vetoaminen ei ole tosiasiaväite, sellaisena se on argumentaatiovirhe ja että kulttuuri on enemmänkin muuttuva kokonaisuus. Ja poliittisessa diskurssissakin, jossa virhe ei ole ilmiselvä, perinteisiin vetoamista tarvitaan vasta siinä vaiheessa kun kyseisen perinteen arvo on kyseenalaistunut tai vaatii muodonmuutosta. Eli perinteessä ei enää nähdä sitä arvoa joka siinä on nähty ; Jos perinne nähdään arvokkaana, ja se koetaan tärkeänä, sitä vastaan ei aseteta rajoittamis tai muuttamisvaatimuksia. Ja yhteiskunnassamme muutoksista keskusteleminenkin kuuluu nähdäkseni oikeuksiin. Kulttuuri ei ole stabiili eikä se saakaan sellainen olla.
3: Se väittää että olisin jotenkin asenteellisesti liberaali. Tämä on psykologisesti katsoen omituista, koska olen kehityspsykologian teorioiden mukaan sen verran vanha että "maailmankuvani on jo jämähtänyt". Asiaa ei tietysti auta se, että olen aspergerin syndroomaisena jo lähtökohtaisesti asenteiltani muutosvastarintainen, eli olen ikään kuin biologisesti konservatiivi (minulla on vain liberaalejen mielipiteitä). Näin ollen koko lausunnosta katoaa se vähä järki joka siinä oli aiemminkin.
4: Esitys väittää että mielenmuutos on aina sama kuin oikeassaolevammaksi tuleminen. Tätä nuoruusageismia vastaan onkin sitten toisaalta hyökätty vanhuusageismilla, jossa viitataan kalkkiksiin. Tämä on tietysti aivan yhtä ad hominem. Se kuitenkin muistuttaa sen, että iän mukana tapahtuva asenteiden muutos ei ole 100% ilmiselvästi samaa kuin viisauden kasvu. Eli vaikka tulisinkin konservatiivisemmaksi vanhemmiten, niin siinäkin tapauksessa argumentilla ei ole oikein mitään perusteluvoimaa. Minä voin olla väärässä nyt tai vanhempana, eikä edes tosi korrelaatio siitä että mielipiteet muuttuvat iän mukana tarkoita itsessään mitään ; Argumentti oikeassaolosta on siis joka tapauksessa tuettava jollain muulla argumentaatiolla. Ja jos meillä on tämänlainen perustelu, emme tietysti tarvitse koko ikään vetoavaa ad hominem -ageismia in first place.

Asian voisi tietysti jättää tälläiseksi, jos se olisi vain henkilökohtainen asia. Sillä se minkä oppii arvokonservatiiveista on juuri tämänlaisista ad hominem -lauseista kumpuava mukaymmärtävä tekoleppeys. Henkilökohtaisuuksiin viety sivistyssanojen ja saivareiden taakse kätketty kusipäisyys on sen verran standardia - käytännössä ilman poikkeuksia, poikkeamia on niin harvoin että ne katoavat kohinaan ja ne voidaan ottaa lähinnä anomalioina - että tämänlainen ei enää herätä minussa juuri mitään muuta kuin huvittuneisuutta.

Kuitenkin tässä lausunnossa on sivupolku. Siinä ei oikeasti puhuta vain minusta. Implisiittinen taso kantaa mukanaan asennetta "samuraimiekoista". Ja tämä taas liitetään kuvastamaan nuoruutta, ageismia joka taas oli kyseisen ad homimem -argumentin "voimanlähde". Tämänlainen asenne koskeekin kaikkia itsepuolustuslajeja ; Niitä pidetään jotenkin väkivaltaisen, aggressiivisen ja epä-älyllisen ihmisen asioina. Taustalla on ilmeisesti jonkinlainen omituinen käsitys "objektiivisen ihmisen luonteesta" ; On yksinkertaisesti olemassa jokin älykkään ihmisen stereotypia johon itsepuolustuksen harjoittelu ei kovin hyvin suju.

Keskiaikainen miekkailu voi olla jopa tavallista itsepuolustusta lujemmin tämänlaisen piirissä. Sillä siinä missä ihmiset vielä jossain määrin kunnioittavat itämaisia kamppailulajeja "henkisinä", euroopan ritareiden taistelu nähdään sivistymättömänä ja barbaarisena. Esimerkiksi miekkojen terävyysvertailu näyttää olevan jopa jonkinlainen argumentti sen puolesta että "japanissa oli kaikki niin paljon paremmin". Lisäksi tuntuu että historiallinen miekkailu yhdistetään joksikin larppaajien touhuiluksi, jossa ei ole mitään tieteellistä tai järkevää tai edes taisteluteknisesti merkittävää ; Mitä vaan laitetaan ämpäri päähän ja leikitään ritaria.

Kuitenkin historiallinen miekkailu vaatii jotain jota en ole kohdannut ainoassakaan hengellisessä tilaisuudessa. Se nimittäin vaatii aivojen käyttöä. Uskonnollinen tilaisuus voi toki olla opettavainen, mutta ne on rakennettu sillä tavalla että tyhmä ja huonomuistinenkin pärjää siellä. Historiallinen miekkailu taas vaatii hyvinkin syvällistä osaamissettiä ; Esimerkiksi eilen harjoitusten jälkeen jäimme salille varsin epäfyysiseen toimintaan. Taustalla oli se, että Vadi kirjoitti kirjaansa miten miekkailu rakentuu esimerkiksi geometrian ja musiikin ympärille. Siihen aikaan yliopistoaineinahan oli kielenkäyttöön liittyvät trivium -aineet ja matemaattis-loogiset quatrivium -aineet. Näiden välille nähtiin yhteyksiä siten että quatrivium oli tavallaan sisällöllinen vaatimus ja trivium -aineet olivat niiden soveltamista jolloin sisällölle annettiin mahdollisimman hyvä muoto. Koska Vadi viittaa aivan eksplisiittisesti kahteen quatrivium -aineeseen, musiikkin ja geometriaan, on selvää että Vadin näkemys miekkailusta oli tehdä siitä tavallaan trivium -aine ; miekkailun estetiikka on samantapainen seuraus sen lainalaisuuksista kuin estetiikka on sidoksissa geometriaan.

Tämä on toki itsessään tieto. Mutta sen ymmärtäminen mitä Vadi on tällä tarkoittanut, ei voi jäädä pelkästään siihen että meillä on käännökset ja niitä ikään kuin suoraan luetaan. Tämän vuoksi tuntien jälkeen olikin tarjolla vapaa-aikamuotoista piirtelyä harpilla ja viivottimella. Tämä ei ole pelkästään piirustelua, vaan muistuttaa siitä että siihen aikaan geometrian harjoittaminenkin oli "osittain mekaanista". Tätä kautta voi saavuttaa jotain tietoja siitä miksi miekkailu on geometriaa. Ymmärtää miten etäisyyksiä, kulmia ja erilaisia harmonioita käsitellään noin yleisemminkin. Tämä on tietysti vain pieni yksityiskohta. Esimerkki siitä, että historiallinen miekkailu pitää sisällään elementtejä jotka suorastaan vaativat renessanssimiehenä olemista (usein jopa sanaleikkiin asti). Ja itse asiassa hurjaa määrää lukemista ja miettimistä. Yleissivistyksen täytyy taipua siinä missä fyysisemmänkin toiminnan.
1: En tiedä mitään muuta itsepuolustuslajia joka vaatisi vastaavaa. Kenties siksi lajissa onkin paljon akateemisia tyyppejä. Tyylipuhtaista larppaajista moni käy kerran ja vaihtaa bofferointiin koska miekka on "liian rajoittava". He pitänevät enemmän siitä miekan ideasta, eivät itse asiasta.

Tässä mielessä en pidä siitä että miekkailun lapsellisuus tungetaan implisiittisesti mukaan kuvioihin. Tavoitteeni on olla vanhanakin jollain tavalla mukana kuvioissa. Kenties en ole yhtä sitkeä sissi kuin aikidon perustaja Ueshiba, eli harjoita lajia muunakin kuin teoreettisena aktiviteettina kuolemaan asti. Kenties fysiikkani antaa periksi ennen tätä. Mutta vaikka rollaattori olisikin se lelu joka silloin pyörisi mukana, en ymmärrä miksi miekasta jotenkin pitäisi luopua - peräti "jonain nuoruuden hupsutteluna". Asenteellisuudessa ärsyttää sekin, että se ei koske vain minua itseäni ihmisenä. Se koskee myös "koko muuta porukkaa". "Koko skeneä" yritetään samalla halventaa suhteessa siihen oikeaan kypsien ihmisten maailmankuvaan.

---

Menneinä aikoina erimielisyyksiä ratkottiin reilusti kaksintaisteluilla, mutta silloinkin ne käytiin herrasmiesten kesken. Tässä mielessä nykyaika kohtaakin menneisyyden. Kaksintaistelua ei tapahdu.

Pieni ajatus miekan muodosta ja käytöstä : Väisti ja itserankaisu.

Kun katsoo kuvia samuraisotureista, he pitävät aika usein miekkaa siten että kädet ovat pään päällä ja miekan terä osoittaa taakse (ja jopa alaviistoon). Tämä on tavallaan hyvä asento. Yksi hyvin toimiva torjunta perustuu siihen että toinen lyö, hänen miekkansa liukuu miekkaa pitkin taakse. Ja toinen on lyönyt iskun loppuun, kun taas käsiään ylhäällä pitävä pääsee suoraan lyömään. Näin torjunnassa on ajoitushyöty.

Eurooppalaisessa miekkailussa tämänlaista ei nähdä. Syy on osittain siinä, että japanilainen miekka on kaareva. Kuitenkin vielä suurempi syy on siinä että eurooppalaisissa miekoissa on väistit. Kun kahvaan lisätään piikkimäinen muoto -osa, ei pään päällä pitäminen ole kovin järkevää. Samuraisoturin asento nimittäin tarjoaa riemukkaan mahdollisuuden lyödä itseään väistimellä niskaan. Asiaa ei auta se, että esimerkiksi Vadin miekkailumanuaali kehoittaa ja neuvoo ihmisiä teroittamaan miekan väistit jotta näin rakennetuilla piikeillä saa kätevästi lyötyä vihollista.

Väisti tuo mukanaan tiettyjä turvallisuuselementtejä. Fiore dei Liberin perusiskuissa ei ole yhtään suoraan ylhäältä alas tulevaa iskua. Iskut tulevat yläviistosta (ja alaviistosta), sekä vaakatasossa. Syyksi tälle on ehdotettu sitä, että Fiorella hartiat ja jalat ovat "yhdessä". Eli jos jaloissa oikea jalka on edellä ja vasen takana, on hartioiden järjestys sama. ~ Vasen jalka ja oikea hartia eivät ole edessä samanaikaiseesti (jne). Tämä maksimoi miekan turvallisuuden käyttäjälle. Ylhäältä alas iskiessä on teoriassa mahdollista lyödä itseään pommelilla (miekan perällä) kulkusille (katso määritelmä googlesta).

Tässä korostuu se, miten miekan idea on lyödä ja vahingoittaa toisia, mutta ei itseään. Idea on tietysti tavallaan ilmiselvä. Mutta toisaalta sitä tulee harvemmin mietittyä. Koska intuitiivisesti itseään aseistaessa ihminen ei mieti sitä, millä tavoilla hän voi sillä vahingoittaa taistelussa itseään. Sen sijaan vihollisen moukarointi tulee hyvinkin kevyesti ajatuksiin.

Sotataidon piilottelu : kilpailu , ylpeys, intressit ja etiikka.

Sotilasalalle on aina liittynyt piilotteltu. Nykyään armeija kätkee huipputeknologiansa "top secret" -leimojen taakse. Ideana on se, että toiset eivät saa tietää teknologiasta, jolloin etu jää vain yhdelle. Tai vähintään toinen ei tiedä mitä tarkalleen ottaen on vastassa, jolloin tämä joutuu arvailemaan enemmän.

Ennen ohjusrakennelmia ja hävittäjiä kätkettiin tietysti taistelutekniikoita. Esimerkiksi samurait harjoittelivat piilossa, jotta toiset eivät pääsisi vakoilemaan heidän tekniikoitaan. Hienostuneet tekniikat olivat salaisia, ja niitä jaettiin eksklusiivisesti valituille joukoille, pienryhmille. Näin ne eivät joutuneet vääriin käsiin - ja samalla saatiin "monopoliasemaa", jossa omien soturien arvo kasvoi. Toisaalta samuraille kehittyi monimutkainen kunniaa ja häpeää noudattava normisto.

Euroopassakin merkeverset piilottivat saksalaisen miekkailuperinteen taidot kryptisiksi salaisuuksiksi, koska niiden haluttiin auttavan vain "omassa piirissä olevia oppilaita". Taidot olivat ensi sijassa eliitin oppeja. Keskiaikainen ritari oli kuitenkin paitsi tehokas sotakone, myös ihanne. Ritari oli hyvä ja vahva.

Renessanssi muutti asiaa yllättävän paljon. Vaikka moni asia olikin ennallaan. Tekniikat olivat yhä salattuja. Mutta niiden perustelujen henki muuttui totaalisesti. Renessanssin ideana oli se, että keskiöön nostettiin universumin ymmärtäminen tieteellä ja ihmisen mikrokosmos, eli myös ihminen asetettiin tutkimuksen kohteeksi.

Filippo Vadi kirjoitti "Ars Gladiatoria" -teoksensa alkuun esipuheen. Tämä puhe on varsin idealistinen, aikansa mittapuulla eettinen, nykymaailman silmissä vähemmän. Tässä esipuheessa hän kehottaa opiskelijaa vaalimaan taistelun tiedettä sisällään. Ja muistutti että rahvaalle taidot eivät sopineet, koska he olivat tunteissaan kuin eläimiä. Vadi vetoaa että "lantsarit" ovat enemmän kuormajuhtia, koska he eivät luokittele asioita tieteellisesti. Tämän vuoksi taisteluista tulisi tappelun, rähjäämisen ja julman väkivallan välineitä. Eettinen aatelinen, joka nojaa tieteeseen ja rationalismiin, käyttää taitojaan Kuninkaansa avuksi tämän erilaisissa pulmissa. Ja räyhäävä oppilas tuottaa opettajalle häpeää, eli opettaja oli välillisesti vastuussa oppilaidensa edesottamuksista. Opettaja ei halua itselleen häpeää, koska miekkailuperinteeseen liittyi vahvasti kunnia.

Nykyslangille kääntäen Vadin esipuheen henki on suunnilleen se, että "pitkämiekka erottaa ihmisen apinoista".

Ajan mittaan kaksintaistelutilanteet ja itsepuolustus korostuivat. Esimerkiksi Capo Ferro muistuttaa siitä että itsepuolustus on taitojen keskeinen käyttötapa. Taitoja ei siis tulisi käyttää räyhäämiseen. Sotataidon sijasta keskitytäänkin yksilön olemassaolon oikeuteen. Tämä on tärkeä perspektiivikäännös kohti modernismia, individualismia ja muita vastaavia asioita.

Nykyisin rahvaankin uskotaan olevan usein tarpeeksi sivistynyttä. Siksi miekkailun opetus on nykyisin myös aatelittomille avointa. Toki vaatimukset ja vastuu ovat yhä samat. "Swords are not toys for children but the proper accountrements of a gentleman." Salailu puuttuu nykyajan miekkailijoilta. Harjoittelussa korostuu nykyisin kunnioitus, koska miekkaa ei niin vaan kannetakaan ulkona. Sitä ei siis voi kovin helposti käyttää itsepuolustukseen.

Elitismi ja salailu on kadonnut. Etiikkaan kykenee ilmeisesti rahvaskin. Luultavasti Vadi olisi iloinen että hänen oppejaan harjoitellaan. Mutta kiroaisi sitä että harjoittelijat eivät tavalliseti ole mitään aatelia, edes rupuisaa ja köyhää vähäistä aatelia. Lähimmälle aatelia pääsevät suunnilleen vain ne, jotka ovat luonteeltaan snobeja. Ja heitäkin joutuu etsimään valitettavan paljon.

Voima.

Elokuvateollisuus korostaa eurooppalaisten miekkamiesten voiman korostamista. Muutenkin ajatus siitä että euroopassa oltaisiin barbaarisia esimerkiksi verrattuna japanilaisiin samuraihin on yleinen. Tätä on suosittu jopa historiantutkimuksessa. Esimerkiksi Egerton Castle esitti 1885 että keskiajan miekkailu oli voimailua ja kestävyysharjoittelua enemmän kuin kamppailujärjestelmä ; "The rough untutored fighting of the Middle Ages represented faithfully the reign of brute force." Tätä tukee tietysti harhaluulo miekkojen valtavasta painosta. Tämä on kauan elänyt käsitys, jota taas tuki esimerkiksi 1950 -luvulla esiintynyt ammattilainen De Beaumont sanoessaan että "In the Middle Ages swords were heavy and clumsy and great strength rather than skill was required to wield them." (Mikä ei ole tässä aiheena vaan taustana joka ylläpitää tätä yleistä harhaluuloa.)

Itse asiassa keskiaikaiset miekkailumanuaalit (jotka tietenkin ovat hyviä lähteitä tämän asian tutkimiselle) puhuvat voimankäytöstä omaa kieltään. Ja se ei ole "osta iso purkki ja vielä isompi miekka ja treenaa vaan kuntoa. Miekkailu on pelkkää bashausta ja huitomista. Kyllä se siitä."

Esimerkiksi Liectenauerilta (joka lienee aiheeseen "suunnilleen paras lähde") saadaan selviä merkkejä siitä että voima ei ollut läheskään kaikki. Hän kutsui pilkkaavalla nimellä "buffel" sellaisia henkilöitä joka eivät käyttäneet teknistä lähestymistapaa vaan luottivat pelkkään voimaan. Liectenauer ei tietenkään moittinut pelkkää voimaa, vaan taidon puutetta. Tämä on itse asiassa tärkeää, koska Hanko Doebringerin manuaalissa esitetään tietty asento, Eysern Pforte, jota voidaan käyttää kun taistellaan eiteknisesti taistelevia vastaan. "With this you could even fight against four or six farmers." Tässä asennossa miekkaa pidetään terää kohti maata siten että se on toisella sivulla. Tämä lainaus on kahdella kohden tärkeä:
1: Se ei ole mukana normaaleissa saksalaisissa stanceissa, joten siinä on otettu huomioon se, että treenattua sotilasta vastaan miekkailu on erilaista kuin kokemattomia vastaan taistelu. Taidolla ja voimalla taistelevat kun suhtautuvat ja toimivat eri tavoilla. Tämä on järkevä suhtautumistapa vain jos sotilailla oli tekninen lähestymistapa, eikä taistelussa voitettu pelkällä varusteella ja kunnolla. (Tosin tähän tietysti viittaa jo sekin, että farmerit on mainittu erikseen, eikä ohje ole "yleisohje ketä vastaan tahansa".)
2: Se on varhainen viittaus asentoon, joka on tuttu italialaisen tyylin kannattajille. Porta di Ferro eli Iron door on sielläkin tuttu asento. Tämä viittaa ideoiden kiertämiseen aihepiirin tiimoilla.

Taistelijan ihanne ei tietenkään ole olla heikko. Onhan Liechtenauerkin asettanut tavoitteeksi voimakkaan iskun. "Mit ganzem leib ficht / was du starck gerest treibn" (~Jos haluat lyödä kovaa, lyö koko ruumiilla.) Se tarkoittaa tietysti sitä että kova isku saadaan oikeanlaisella ruumiintyöskentelyllä eikä huitomisella. Ja Peter von Danzigkin, saksalaisen tyylin keskiaikainen mestari ja Liechtenauerin perinteen jatkaja suorastaan suositti että että "Fight with all your body and drive with strength." Tavoite kulkeekin nimellä "preudomme" tai "prudhomme" ; Tämänkaltainen oli 1200 -luvulla se, kenellä oli sekä järki että voima käytössä.

Eikä järkevyys ollut tietenkään saksalaisten yksinoikeus. Vaikka he kuinka insinööriaivoisia ja järjestyshaluisia olisivatkin maineeltaan. Sillä myös "iloluonteisemman maineiset" italialaiset ovat osanneet. Esimerkiksi tyylin mestari Filippo Vadi esitti että "cunning wins any strength."

Miekkailumanuaalejen kautta.

Näytelmä ja elokuva ovat vääristäneet käsitystämme siitä miten ritarit ovat taistelleet. Meillä on kuitenkin näitä parempia tapoja selvittää miten systeemi oikein toimi. Syy on siinä että erilaisia oppaita on jäänyt jäljelle. Ilman kirjoitustaitoa, ja muita vastaavia, ne olisivatkin ikuisesti kadonneet. Kun kirja löytyy, sen pohjalta voidaan päätellä muun muassa systeemin hienostuneisuudesta. Siitä onko sen takana jokin systeemi. Tämä viittaa myös jonkinlaiseen siirrettävään taisteluperinteeseen. Internetaika on ollut siitä kätevä, että manuaaleista löytää kopioita melko edullisesti. Ja internetissä löytyy jopa skannattuja kirjoja. Kun tekijänoikeuksien hallintaa ei enää ole kenelläkään, tätä voidaan tehdä.

Tietenkin tulkitsijan intona on tehdä päätelmiä. Ongelmana on tietenkin se, että teoksia on säilynyt melko vähän. Eikä kaikki välttämättä ole säilyneet. Tätä kautta ei tiedetä kuinka tarkka otos kirja on sen ajan miekkailusta. Niitä on kuitenkin jonkin verran, jotan yleisesti sanoen "jotain voidaan kutienkin sanoa". Ne ovat siis dokumentti muiden joukossa.

Esittelen tässä karkeasti muutaman keskiaikaisen manuaalin. (Kuvaa klikkaamalla kuvan näkee selvänä. Jostain syystä bloggeri näyttää sen tässä suttuisena.)
1: Varhaisin tunnettu manuaali on "MS I.33". Se on melko tarkasti piirretty, ja siinä esiintyy munkkihahmoja. Esityskieli on latina. Kirjan uskotaan olevan saksalaista alkuperää. Kirja on itse asiassa melkoisen hyvin tehty: Siinä on paljon huolellisesti piirrettyjä kuvia, jotka on esitetty profiilissa. Kuviin on liitetty teksti, joka on kieleltään yksinkertaista ja selkeää. Salakieltä ja symboleja ei ole käytetty. Tätä kautta jokainen joka vain osaa munkkilatinaa, tai löytää jonkun kääntämään sen kielelle jota ymmärtää kykenee tajuamaan helposti niiden sisällön. Merkittävää on myös se, että kirja esittää swashbucklingia, eli siinä on ahkerassa käytössä miekka ja "pienen pieni kilpi" -pari. Kuvat ovat värikkäitä.
2: Toinen kirja on 1300 -luvun loppupuolelta. Se on saksalainen. Se on Hanko Döbringerin esitys, joka nojaa Johannes Liechtenauerin vaikutusvaltaisen systeemin piiriin. Teos on osittain menetetty. Työssä ei ilmeisesti ole kuvia. Sen sijaan kielellisessä muodossa yritetään esittää taistelutyylin logiikka. Taistelu on siinä siis selvästi formaali systeemi. Lisäksi se viittaa paikoin vanhempiin miekkailuasioihin - joista tieto on kadonnut - on siis selvää että miekkailulla oli tässä vaiheessa periteitä, tai sitä harjoitettiin melko paljon. Se ei ollut myöskään "temppukirja", eli vain kokoelma yksittäisiä tekniikoita (mikä on itsepuolustuksen kehityksen ensimmäinen raakaversio.) Mielenkiintoista kyllä, Döbringerin "Fechtbuch" (joka on yleinen nimi näillä manuaaleilla. Se kun on saksasta käännettynä "kamppailuopas".) erottaa selvästi schulfechtenin ja crustfechtenin, eli "koulutaistelun" ja "oikean taistelun".
3: Italialaisessa perinteessä keskeinen rooli on 1410 peräisin oleva Fiore dei Liberin "Flos Duellatorum in Armis". Tässä on piirrettyjä hahmoja, jotka on piirretty ääriviivakuvilla. Tämä kirja esittää ehdottomasti täydellisen taistelusysteemin. Siinä on valtava määrä erilaisia systeemejä jotka tiivistetään yhteen: On painia, tikaria, lyhyttä ja pitkää miekkaa, taitelua hevosen selästä, haarniskoituna... Jokainen osuus alkaa perusasentojen esittelyllä ja sitten esitetään perushyökkäykset ja niiden torjunta. Pidemmissä osissa mietitään vastineita perushyökkäyksille ja oikeaa reagointia jos toinen keksii nämä. Muutama kuva esittää jopa "animaatiota", eli yhdestä tekniikasta on useampia kuvia. Usein kuvia on yksi ja siihen on liitetty sanallinen selitys tilanteesta ja liikkeestä. Kirjaa on "moitittu" siitä että se esittää perusasennot ja hypähtää syviin ja vaikeisiin asioihin suoraan, oletuksena kun on ilmeisesti ollut että kirjan lukijalla on "vahva hyvä pohja". Tämä on verrattavissa "lukiokirjoihin" joita ei ole alustettu "peruskoulun kirjoilla", jos oletetaan että meillä ei syystä tai toisesta olisi hajuakaan mitä "koulussa" opetetaan. kunhan Fillipo Vadin "De Arte Gladitora Dimicandi" on 1480 -luvulta. Sen on sanottu olevan Fioren teoksen seuraaja, eli se oli ottanut siitä paljon vaikutteita. Jopa plagiarismista on syytetty. Toki dei Liberikään ei toiminut tyhjiössä. "Kirja, jonka tekijä on kadonnut", eli "Gladiatoria" katsotaan sen edeltäjäksi. Gladiatoria taas on jopa tyylikkäästi piirretty, siinä haarniskoidut ritarit kamppailevat.
4: Sigmund Ringeck kirjoitti 1430 kirjan, joka selittää Liechtenauerin tyylejä. Siinä on pääosin pitkän miekan tekniikoita. Tämä on merkittävä asia, koska se antaa tietoa muutoin kadonneista Liechtenauerin jutuista. Liechtenauer käytti kryptistä kieltä jotta taide ei leviäisi vääriin käsiin: Miekkailuhan oli elitististä. Sen hienoudet maaorjien käsissä eivät ole välttämättä mukava asia maanomistajalle. Peter von Danzig teki samankaltaisen kirjan 1452. Senkin tarkoituksena oli selventää Liechtenauerin esityksiä.
5: Sitten päästäänkin Hans Talhofferiin. Hänen tiedetään tuottaneen ainakin kuusi manuaalia. Tosin niistä vain neljä on säilynyt nykyaikaan asti. Kijat ovat vuosilta 1443, , 1449, 1459 ja 1467. Tyyli kehittyy pitkin matkaa ja viimeistä kirjaa voidaan pitää eräänlaisena huipentumana, johon ura tähtäsi. Talhoffer teki olennaisia parannuksia kirjaan: Hänkin esitti taistelijoita profiilissa ja tekstillä selventäen. Ja hän piirsi kirjan huolellisesti. Ja tekstitkin on tarkasti valitulla selkeällä kielellä. Hän ei myöskään hämmentänyt katsojaa koristeilla tai maaston yksityiskohtien piirtelyllä. Merkittävin etu on kuitenkin se, että hän piirsi kuvat perspektiiviä hyväksi käyttäen. Hän asetti kuvakulman hieman ylös, jotta osallistujien "syvyys" tulee esiin. Tästä on hyötyä etenkin askellusten ymmärtämisen kohdalla. Muutenkin osallistuvien suhteet toisiinsa selkiytyvät. Talhofferkin opettaa aina aloitusasennot ja perushyökkäykset ja opettaa tämän jälkeen reagoimaan toisen toimintaan. Tämä selkeys kaiken kaikkiaan eroaa esimerkiksi toisesta saman perinteen kirjasta, 1470 -luvulla anonyymin tekijän "Codex Wallersteinistä", joka on piirretty karkeasti ja jopa epäselvällä käsialalla. Siisteyden periaatetta seuraa myöhemmin "Le Jeu De La Hache" , joka on anonyymin tekijän teos "poll-hammerista", eli varrellisesta vasarasta. Se on hyvin piirretty. Se on myös "se kirja jossa opetetaan kuinka maamies ryöstetään veitsellä".
6: Vuonna 1515 sveitsiläistä alkuperää oleva, tuntemattomaksi jääneiden tekijöiden tekemä "Goliath" jäi kesken. Se on selvästi yhteistyössä tehty: Tiedetään että siinä on ollut useita kirjoittajia ja piirtäjiä. Kuvat ovat luonnollisen oloisia, eivät idealisoituja ja karkeistettuja hahmoja, kuten monissa aikaisemmissa teoksissa on.
7: 1536 Achille Marozzo tuotti "Opera Novan". Se yritti olla dekonstruktio vanhoista periaatteista, vaikka se samanaikaisesti rakentui niiden päälle. Hänen poikansa julkaisi kirjan englannissa nimellä "Arte dell Armi", ja se on ensimmäinen kerta kun "Martial arts" tiettävästi esiintyi tässä muodossa. (Merkittävä juttu siis. Vähän kuin se, joka keksi kutsua pientä moottoripyörää "mopoksi"!) Tässä kirjassa tyypillistä on se, että yksi liike esitetään sarjana kuvia. Siinä perusasennot myös analysoidaan, ja tästä yritetään johtaa erinäköisiä asioita. Toisin sanoen kirjassa pyritään lähestymään miekkailua sen ajan tieteen käsitysten kautta. Tämä analyysi saikin suosiota myöhemmissä kirjoissa. Esimerkiksi Camillo Agrippan "Trattato di Scienza d’Arme" vuodelta 1568 sisälsi paljon geometrisiä muotoja tehdäkseen asiasta "tieteellisen". Tässä kirjassa esitettiin myös liikkeet yhdessä kuvassa: Eli liikettä ei kuvattu kuvasarjana, vaan kuvasarjana jotka asetettiin päällekäin niin että niistä yhdessä tulee yksi kuva. 1570 Giacoma Di Grassi sai valmiiksi "True Arte Of Defense" -kirjan, jossa geometrian ja kuvasarjojen käyttö vietiin melkoisen pitkälle.

Hyökkäyksen fysiikasta.

Tätä lukiessa on muistettava että miekkailu on kehitetty taistelukäyttöön. Se ei ole itsepuolustusta nykyiseen tapaan. Sen pohjimmainen tavoite on ollut voittaa vihollinen, ei niinkään saattaa tätä vaarattomaksi. (Toki eräissä keskiaikaisissa miekkailukoodekseissa on jopa tekniikoita siihen, kuinka "phesant" eli lantsari/maajussi tulisi ryöstää, jos herrasmiehellä sattuu olemaan pakottavaa rahan tarvetta. Mutta ei tästä enempää..)

Kun käytetään miekkaa, on olemassa kolme tapaa hyökätä. On iskeminen(engl. cutting), viiltäminen(engl. slashing) ja pistäminen(engl. thrusting). Niiden kaikkien tehot perustuvat ajatukseen siitä, että miekan ja lyöjän massa saavat voimaa liikkeen nopeudesta ja kun tämä jaetaan mahdollsimman pienelle alueelle, saadaan aikaan mahdollisimman suuri paine. Koska fysiikan energian säilymislain mukaan energian määrä säilyy (ellei sitten muutu aineeksi, mikä ei ole normaalioloissa [ironic] "kovin tavallista".) tuo paine tekee sitten vaikutuksia osumiskohdassa.

1: Iskut ovat miekan teräosalla tehtäviä lyöntejä. Niiden teho perustuu impaktiin, eli miekan liikevoimaan joka jakautuu terävyyden vuoksi pienelle alueelle aikaansaaden hajottavan vaikutuksen. Yleensä iskut tehdään melko kärkiosalla, koska siihen saadaan kovin nopeus. Iskemiseen saa paljon tehoja, ja kun kohdetta isketään sopivasti, tämä ei ns. "jatka toimintaansa häviön jälkeen."
2: Viillot ovat miekan teräosalla tehtyjä lyöntejä, joissa teho perustuu hankausvoimaan: Miekan terää vedetään tai työnnetään kohteessa kiinni, jolloin syntyy kuin sahaava vaikutus. Viiltojen ongelmana on usein se, että niihin ei saada yhtä paljoa voimaa kuin iskuihin. Haavoittunut vihollinen toki voisi kuolla tekniikan johdosta, mutta tekee tämän vasta vaikkapa minuuttien jälkeen. Tämä taas voisi "keskiaikaisissa olosuhteissa" olla "jonkinlainen ongelma".
3: Pistot ovat nopeita miekan kärjellä tehtäviä lyöntejä , joissa koko miekka iskeytyy kärjen suuntaisesti. Keskiaikainen miekkamestari Fillipo Vadi kehui niitä nopeimmiksi hyökkäyksiksi joita miekalla voi tehdä. Pistojen tekeminen ei vaadi paljoa voimaa, koska impakti jakautuu silloin minimialueelle. Pistoja on erityisen vaikea väistää, koska ne yleensä kohdistetaan keskilinjalle. Sen sijaan niiden pois siirtäminen erilaisilla torjumismekanismeilla ei vaadi kovin paljoa voimaa. Syynä tähän on se, että pistämisessä ei saada yhtä paljon heilautuksen tai massan avulla saatavaa voimaa kuin esimerkiksi iskuissa. (Viikatteen tai hakun kaltaisessa liikkeessä pistoon saataisiin lisätehoja lantiosta tehokkaammin. Miekalla tätä etua ei ole.) Pistojen kenties hienoin piirre on kuitenkin se, että ne saa erityisen helposti muutettua iskuiksi tai viilloiksi. Lisäksi pisto joka osuu luuhun helposti pysäyttää kohteen. Toisaalta pistoissa on se ikävä piirre, että niiden vetäminen pois voi olla ongelmallista: Kun terä on reiässä, sen pois vetämienen aikaansaa alipainetta joka ikään kuin vetää pois otettaessa terää takaisin. (Ja liha joustavana imeytyy tähän helposti) Tämä voisi periaatteessa johtaa juuttumisiin. Koska nykyään ei oikeita ihmisiä piestä, harjoituksissa tuskin tulee vaikeuksia tämän ilmiön vuoksi.

Lisäksi on tietysti erilaisia pommelilla tehtäviä iskuja, jotka perustuvat murskaamisvaikutukseen. Näissä ideana on yleensä se, että kohde herpaantuu jotta tätä päästään lyömään kunnolla. Jos puhutaan kypärää käyttävästä vastustajasta, muunlaiset iskut eivät toimi pään alueelle. Iskut kimmahtavat pois ja korkeintaan lastuavat metallihattua, viiltely naarmuttaa vain sen pintaa ja pistäminen ei vain oikein toimi vaan iskun suunta siirtyy syrjään. (Sen vuoksi keskiaikaisissa hilpareissakin on kolmenlaisia osia: Pistävä kärki ja viiltävä kirveenmuotoinen terä ovat käteviä, mutta kun puhtaan kypäröidyn vastustajan tainnuttamisesta, kannattaa kirveenterän toisella puolella olla vasaran mallinen osa.)

Kerron vielä hieman tarkemmin iskun ja viillon eroista:

Se, mitä käyttää missäkin tilanteessa on tärkeää. Tätä on helpohko kuvata halon hakkuulla:
Kun lyöt halkoa syiden suuntaan, sen saa halkaistua kirveellä. Tälläinen vertautuu iskemiseen: Vaikka puu on kova, se on tähän suuntaan hauras koska puun syyt joustavat sivusuuntaan, eivät pitkittäin. Sivusuunnassa syyt suojaavat puuta tehokkaasti, eikä sitä saada mitenkään rikki iskulla: Kirves rikkoo toki joitain puun syitä, mutta tämän jälkeen osa syistä taittuu ja loput vain taipuvat, eikä halko mene hajalle helposti. Tällöin on helpompaa tarttua sahaan, jonka edestakainen liike taas vertautuu viiltämiseen. Viiltämisen tehon ja sopivuustason voi katsoa vaikka tomaattia leikatessa : Kun tomaatti on pehmeä, sen iskeminen ei johda hyviin tuloksiin: Iskun tuottama paine kun jakautuu koko nestealalle. Siksi pieni viiltävä liike halkaisee tomaatin todella helposti ja tarkasti.

Tästä päästäänkin sellaiseen sääntöön, että jos
1: isketään, lyödään sellaisiin kehon alueisiin, jotka ovat kovia. Tämä tarkoittaa sitä että päähän ja yläruumiiseen kannattaa nimen omaan iskeä. Sen sijaan pehmeisiin osiin kannattaa iskeä vain, jos vihollisella on liikesuuntaa sitä vastaan.
2: viilletään joustaviin alueisiin. Esimerkiksi kallon viiltäminen tuottaa vain pintahaavoja. Ei kohde niistä tietenkään pitäisi, mutta ne eivät uhkaa tämän henkeä. Viillot suoritetaan yleensä alaruumiiseen tai kaulan alueelle tai raajojen nivelkohtiin.
3: pistetään sellaiseen kohtaan (1) mistä isku menee läpi. Tämä on toimivaa etenkin pitkillä aseilla painon ja liikevoiman vuoksi (2) missä on jokin heikko paikka kuten tärkeä elin, joka taas toimii paremmin lyhyemmillä aseilla painon vuoksi. Silloin kun kyseessä ovat haarniskoidut vastustajat, pistojen merkitys korostuu koska et voi esimerkiksi viiltää tai iskeä kainalokuoppaan tai muihin haarniskan reikiin. Käytännössä haarniskoimattomia vihollisia kannattaa pistää kaikkialle muualle paitsi kallon alueelle. (Yläruumiissa kylkiluut eivät tarjoa yhtenäistä suojaa, siinä on rakoja.)

Näiden päälle kannattaa aina muistaa huolellisuus suoritteessa: Kun isketään, isku ei saa yhtään väristä tai tulla vinossa. Syykin tähän on selvä: Vieressä olevaan kuvaan olen laittanut ensimmäiseksi tilanteen, jossa pintaa lyödään suoraan terällä. Tällöin se kiilautuu syvälle, koska isku jakautuu pienelle alalle. Kun taas isketään lappeella, isku on laakea, koska se jakautuu laajalle alueelle. Kun taas isketään huolimattomasti kuten alimmassa kohdassa, isku jakautuu silti melko suurelle alueelle. Usein puhutaankin miekan terävyydestä ja miekkailuun tottumattomia se tuntuu kovasti kiinnostavan. (Usein kuultu kysymys on että "onko se terävä" ja terää pitää kosketella käsin. Tämä viimeisin erikoisuus on kokemusteni mukaan etenkin miesten ongelma. Naiset ja miehet tuntuvat tarkastelevan miekkoja eri tavoilla. Sitä onko tämä ero kulttuurin vai synnynnäisen luonteen seurausta en osaa arvioida.) Terävyydellä on väliä kuitenkin vain yhdistettynä hyvään iskutekniikkaan. Tämä tarkoittaa sitä että iskujen - ja viiltojenkin on aina oltava suoria. Tämä tarkoittaa sitä, että miekkaa saadaan lyödä kaarevissakin iskuissa, kunhan "iskun kaaren muodostama levy" on yhtenevä terän suunnan kanssa. Jos isku on vinossa terään nähden, terävä miekka menettää tehoavuutensa. Siksi esimerkiksi tameshigirissä eli japanilaisessa miekkailuharjoittelussa, jossa pilkotaan rullalle käännettyjä ja kasteltuja bambumattoja (koska se kuuleman mukaan muistuttaa paljon ihmiskehon tapaa suhtautua iskuun) on tärkeää sekä hyvä miekka että hyvä tekniikka. Ilman toista ei kunnolla tule toimivaa tehoa. (Etenkin, jos vikaa on jälkimmäisessä. Tekniikka on näistä kahdesta tärkeämpi. Eurooppalainen miekka hyvällä tekniikalla on aivan riittävän terävä - vaikka ne ovatkin esimerkiksi moniin katanoihin verrattuna tylsiä. On tärkeää että iskee, eikä sen sijaan niinkään sivalla. Sivaltaminen lähtee enemmän ranteesta ja siihen ei saa silloin niin paljon omaa painoa taakse. Toki sivaltamisessa iskut ovat nopeampia kuin iskemisessä, mutta eivät tarpeeksi paljon. Kun isketään, lyödään sekä miekan massalla että omalla massalla ja kun sivalletaan käytetään ainoastaan miekan omaa painoa. Tämän ymmärtäminen on tärkeää.)

Miekkaa voi toki siirtää asennosta toiseen muutoinkin, eli terän ei aina tarvitse olla iskun suuntaan. Mutta silloin kun miekka kulkee kohteessa, se ei värise, ei muuta suuntaansa eikä osu vinossa - olipa kyseessä sitten minkä tyyppinen tahansa hyökkäys. Kun lisäksi käytetään oikeanlaisia tekniikoita oikeassa paikassa oikeaan aikaan, niin "kyllä se siitä".