Sokrates pilviveikko

Historian ja filosofian kohtaamispisteessä on ns. Sokraattinen ongelma. Se käsittelee sitä miten etenkin Platonin kirjoitukset Sokrateesta kuvaavat hänen oikeaa luontoaan. Tämä on vaikeaa koska Platon on varmasti esittänyt Sokratesta ihanteellisessa tai ainakin positiivisessa valossa. Platon ei ole tässä kohden puolueeton eikä dokumentaarinen.

Tätä ongelmaa on tavattu lähestyä Sokratesta käsittelevien muiden lähteiden kautta. Ja niistä yksi on Aristofaneen "Νεφέλαι" (suom. "Pilvet"). Se on komedia joten sitä kautta Sokrateen henkilön lähestymistapa on vähän sama kuin jos lähestyisi Paavo Lipposta katsomalla muutaman jakson "Itse valtiaita". Eli vaikka kuva ei ole dokumentaarinen niin kyllä siitä jotain pientä saa kuitenkin irti.

Aristofanes kirjoitti näytelmän Ateenassa ja sitä esitettiin 420 -luvulla (ennen ajanlaskun alkua). Sokrates oli tuossa vaiheessa vähän vajaa viisikymppinen. Ja tässä näytelmässä hänet todella kuvataan "hieman vajaana". Aristofanes itse piti näytelmäänsä valtavan hyvänä. Mutta yleisö arvioi hänen teoksensa tavanomaista heikommaksi. Aristofanes oli tottunut voittamaan vuoden parhaan näytelmän (oscar -vastineen) mutta "Pilvet" luokiteltiin "vain" kolmanneksi parhaaksi. Aristofanes oli tästä niin pettynyt että hän korjaili näytelmäänsä ja lisäsi siihen yleisön huumorintajua haukkuvan kohtauksen. Koska näin toimii hyvä "häviäjä".

Näytelmän lähtokohta on se, että Strepsiadeksella on paljon velkaa. Hänen poikansa Pheidippides on uhkapelannut hevosilla. Avuksi tarvitaan Sokrates. Sillä vain hän voi opettaa kieroutunutta logiikkaa jonka avulla velkojat voitaisiin puhua ympäri. ; Näytelmässä esitetään kaksi logiikkaa. On reilu logiikka ja kiero logiikka. Ja jos oppilas ei voi oppia molempia, on kätevää oppia kiero logiikka koska jos kiero ja suora logiikka kohtaavat, kiero logiikka voittaa. Koulua pidetään pilvissä. Ja Sokrates opettaa että Zeusta ei ole olemassa ja että ukkoset johtuvat ilmanpyörteistä. Ilmanpyörteet ovat päihittäneet Zeuksen ja siksi hän ei enää ole olemassa. Näytelmä loppuu siihen että Pheidippides pieksee oman isänsä. Sillä onhan hänen isänsä kasvattanut häntä piiskalla ja nyt isä joutuu kohtaamaan omat argumenttinsa. Lisäksi Pheidippides antaa omalle äidilleen selkään. (Koska miksipäs ei.)

Sokrateen hahmo on siitä kiinnostava että siinä missä Platon kuvaa Sokrateen moralistina ja metafyysikkona, Aristofanes asettaa Sokrateen kiinnostuneemmista aiheista joita nykyään pidetään luonnontieteellisempinä. Kuten meteorologiasta. Ja siinä missä Platon korostaa että Sokrates oli uskonnollinen ja jumalia kunnioittava mies, Aristofanes liittää Sokrateeseen ateistisia piirteitä, peräti sellaisia piirteitä jotka voivat huvittaa nykyateisteja siinä mielessä että Sokrateskin torjuu jumalat esimerkiksi siten että Zeusta ei tarvita koska salamoinnin tapaisia ihmeellisiä luonnonilmiöitä voidaan selittää ilman jumalaa. (Ateistien dissaamisella onkin pitkät perinteet.) Toisaalta Platon korostaa Sokrateen olleen nimenomaan sofisteja vastaan, toimineen pyytettömästi ilmaiseksi ihmisiä häiriten kuin paarma. Kun taas Aristofaneen Sokrates ottaa rahaa opetuksestaan ja opettaa sofistista päättelyä jonka tehtävänä ja tarkoituksena on voittaminen ja kieroilu. Kuten hevosveloista selviäminen.

Platon ja Aristofanes korostavat kuitenkin joitain yhteisiäkin piirteitä. Eräs erikoisimmista liittyy kätilöintiin. Platonin "Theaitetoksessa" sokraattiseen metodiin liitetään ajatus "kätiöimisestä" (maieutikos). "Pilvissä" taas on vitsi. Kun Strepsiades kolkuttaa oveen, oppilaat viittaavat siihen että häiriö johti ajatusten abortoitumiseen (exemblosan). Tämänlaatuinen detalji vihjaa että tämä metafora on ollut käytetty ja jotenkin erityisen tärkeä. Tässä yhteydessä aborttivitsi olisi hyvin klassinen ns. punch.

Pseudodialogi

"Kotimaan" blogissa otettiin esille se, miten kirkko on halunnut jumalanpalveluksiin dialogiluonnetta. Tässä on kuitenkin epäonnistuttu. "Toteutus kuitenkin osoitti kirkkohistoriamme maaperään syvälle juurtuneen monologisen luonteen. Monologisuus yritettiin peittää jumalanpalvelusuudistuksen yhteydessä näennäisdialogisuudella. Niinpä sunnuntaina kirkossa saa kuulla seurakunnan "spontaanit" kaksin- tahi kolminekertaiset "...men" -huudahdukset sen mukaan kuin messukaavaan on kirjoitettu." Mieleeni tuli vahvasti Jehovan Todistajien tapa keskustella. Hehän kulkevat ovelta ovelle vihkostensa kanssa. Ja he haluavat keskustella Jehovasta ihmisten kanssa. Totuus keskustelun luonteesta löytyy hikipediasta siinä muosossa missä sen sinne itse laitoin. "Julkaisu (siitä luetaan keskustelu)."

Uskonnoissa on ylipäätään vaikeaa nostaa esiin dialogia. Esimerkiksi Tapio Puolimatkan filosofia on malliesimerkki siitä miten pluralismin ideaali on vahvasti mukana, mutta se irrelevantisoituu koska Puolimatkan muut konseptit tuppaavat sotkemaan asiat. Esimerkiksi hän hakee keskustelua ateistienkin kanssa koska jokainen ajaa kohti totuutta, mutta käytännössä hänen olettamansa sensus divinitatis rakentaa homo religiosus -ihmiskuvalle tyypillisen ajatuksen siitä että keskustelu tavallaan nollautuu kun jokainen pohjimmiltaan tietää sen totuuden olevan Jumala. Puolimatkan warrant -konsepti taas nihiloi ateismin merkityksen jo alkuunsa, hän korostaa että ateismi ei voi, jo lähtökohtaisesti, olla ollenkaan järkevä maailmankuva. Keskustelu on julistuksen ja käännyttämisen ideaalin läpitunkema ja
1: Jos otetaan lähtökohdaksi sensus divinitatis, lopputulos muistuttaa Budziszewskin näkemystä siitä että julistuksessa ei ole perusteltava vaan heitettävä sloganeita ; Ihmisille ei tarvitse perustella mitä nämä "pohjimmiltaan jo tietävät".
2: Jos taas otetaan lähtökohdaksi warrant, se johtaa manipulatiiviseen keskusteluun jossa uskovaisia pitää kunnioittaa ja ateisteja ei. Keskustelun tehtävänä on käytännössä se, että on uskova joka on oikeassa ja ateisti joka kääntyy ja tunnustaa huonoutensa.

Tämä on tietysti vaikeaa. Puolimatkallakin on taatusti taustalla ajatus esimerkiksi Sokraattisesta maieutikos, viisauden kätilöiminen. Siinä keskustelu toimii väärien näkemysten korjautumisena ja ihminen tekee prosessissa muutokset itse ja vapaaehtoisesti. Valitettavasti intuition korostaminen (sensus divinitatis) ja uskonnon lähtökohtaisen oikeassaolon (warranted belief) yhdistelmä yhteisvaikutuksistaan johtaa siihen että kysymys on julistamisesta ja käännyttämisestä. Hyvät ideat turmeltuvat ja lopputuloksena on juuri samantapaista mitä käy kirkkosaarnan dialogissa jossa käytännössä pappi sanoo yhtä ja kanttori vastaa ja jossa seurakunta on spontaani juuri sillä tavalla kuin papereihin on painettu. Tämä muistuttaakin siihen kotimaan blogilinkkiin liittyvä Bahtinin näkemys siitä että "Totuus nimittäin on monologisoivaa." ja jonka lopuke selittää että oikeudenmukaisuus lentää helposti tässä prosessissa ikkunasta "F. M. Dostojevski - jonka taidetta edellä mainittu Bahtin on tutkinut - sanoo Idiootissa Aglajan suulla ruhtinas Myskinille: Teissä ei ole hellyyttä: vain totuus, siksi te olette epäoikeudenmukainen. Jos totuuden tietäminen ja tunteminen ovat tärkeintä, tulee mahdottomaksi rakkauden kaksoiskäskyn toteuttaminen, sillä totuus nousee aina rakkauden yläpuolelle."

Nähdäkseni tämä monologiluonne koskee kaikkia ontologiaan keskittyneitä laitoksia. Mitä vahvemmin ontologian - valitettavasti väistämätöntä - peikkoa vastaan taistellaan ja mitä enemmän ollaan puhtaalla epistemologisella tasolla, lopullista totuutta ei voida omistaa tai määritellä. Kaikki on likiarvoja ja tuloksia toistaiseksi. Ontologiassa sen sijaan voidaan yrittää ottaa tutkimusongelmaan sellainen ote että se määritellään lähtökohtaisesti ristiriitaiseksi ja mahdottomaksi pitää.
1: Warrant -argumentaation surullinen ydin onkin se, että vaikka Jumalan olemassaololle annettaisiin 50% mahdollisuus, niin se mielipide että Jumalaa ei ole ei ole ollenkaan rationaalinen koska rationaalisuus tässä yhteydessä kielletään. Hoopommaksi tekee tietysti se, että tämä ei oikeasti edes ole näin ; Plantingan warrant -totuuskäsitys on pohjimmiltaan loogisen positivismin ihanne, josta naturalistit ovat luopuneet ja ilman tätä konseptia koko argumentti kaatuu kuin korttitalo. Se sanoo pohjimmiltaan että evolutionisti-naturalisti-ateisti ei voi täyttää monien kristittyjen vaatimuksia ja toiveajatteluehtoja siitä mitä tieteen ja rationaalisuuden tulisi olla. Tämä ei ole uutinen tai ongelma naturalistille. Se kun kertoo enemmän niistä kristityistä.

Totuuden kätilöinti onnistuu vain jos lopputulosta ei ole naulattu dogmaksi. Eli ei ole presuppositionistisesti otettu kaiken ytimeksi omaa maailmankuvaa ja päätetty että sitä ollaan oikeassa ja sitten kulutetaan loppuelämä sen kanssa että keksitään lista syitä miksi "ollaan oikeassa" tai miksi "voidaan olla oikeassa". Ontologialähtöinen totuus ei ole dialogista, koska se perustuu määritelmistä ka esioletuksista johdettavaan deduktioon eikä induktioon joka vaatii testejä ja totuuden kanssa vertaamista. Se on parhaimmillaan monikulttuurisuutta jossa on eri premissejä. Ja jossa eri premissit ovat mieltymyksiä, joiden paremmuudesta ei pohjimmiltaan voi argumentoida. Pahimmillaan se on sitä että tämä ongelma kierretään määrittelemällä premissit joiden ulkopuolella ei ole järkevää ihmistä. Deduktio sallii siis pohjimmiltaan dogmatismin ja relativismin. Ja on hupaisaa että molemmille aito dialogi on itse asiassa likimain mahdoton. Dogmaattisuuden kohdalla Bahtinin lausunto on jo tuttu. Relativismin kohdalla dialogisuus taas ei merkitse juuri mitään merkkitystä. Ja jos se merkitsisi, sillä ei olisi mitään väliä koska ei olisi mitään merkitystä käydäänkö dialogia vai ei, koska tietoa ei olisi olemassakaan saavutettavana. On vain totuus ja epätotuus, absoluutti. Eikä tieto joka on aina epävarmaa ja testaamista vaativaa.
1: Dialogissa maailmankuvallisuuden kohdalla on oltava neutraali. Ja se ei tarkoita sitä että kaikkia maailmankuvia olisi helliteltävä kunnioitettavana lähtökohtaisesti. Tässä usein korostetaan tieteen rajallisuutta. Tiede ei kuitenkaan mitenkään ilmiselvästi ole rajattu. Monesti määritellään yliluonnollinen joka on määritelty lähtökohtaisesti joksikin eipropositionaaliseksi josta ei voi saada tietoa tieteen keinoin. Mutta ei mietitä onko tälläistä konseptia ja kohdetta olemassakaan. Lisäksi tämä määritelmä sitten liitetään eri aiheisiin aivan mielivaltaisesti. Oletetaan että tietoisuus koostuu sieluelementistä joka on juuri tällä tavalla yliluonnollinen. Loogisen positivismin ihanteen romahdus tarkoittaa ja koskee joka ikistä teoriaa. Myös gravitaatiota, johon monet luottavat tästä huolimatta. Se ei sen sijaan rajaa tiettyjä aiheita - kuten tietoisuus tai Jumala - automaattisesti tieteen ulkopuolisiksi. Nämä ovat varsin mielenkiintoisia oletuskasaumia jotka kertovat tietyisti heikkouksista tässä tyypillisessä ajatustavassa. Mutta vaikka nämä ohitettaisiin ja oletettaisiin että tiede ei todella voi jotain todellisia aiheita ja asioita mitenkään ratkaista se ei oikeassaollessaankaan tarkoita että oma vaihtoehtoinen keinovalikoima kuitenkin kykenisi johonkin mihin tiede ei pysty. Tieteen rajoitus ei anna tilaa omille pelleilyille ennen kuin on selvästi osoitettu että tässä tieteen kyvyt ylittävässä asiassa on muu tapa joka tuottaa ehtaa aitoa tietoa. Moni unohtaa tämän ja sekoilee. Heidän taustaoletuksenaan on ihmisen egosentrisyys jossa ihminen on perimmiltään kuin erehtymätön kaikkitietävä Jumala. Jokin joka ei voi olla perimiltään perseestä, typerä ja paska. Nähdäkseni tämä warrant -maailmankuva on itse asiassa jo kaikkea saamaamme todistusaineistoa vastaan.

---

Tämä on dogmaattinen ohjelmanjulistus jota ei voi kyseenalaistaa. Tämä on keskustelu joka luetaan paperista. Sitähän se aina on.

Squirrelin haarukka : Absurdia teatteria ristiriitatilanteessa.

Absurdi teatteri syntyi kun teatterissa oli korostettu realistisuutta. Perinteessä toimijoiden oli oltava uskottavia, käyttäydyttävä kuten järkevä ihminen. Muuten näytelmä oli "epäuskottava", "teennäinen" tai muuten vaan huono. Absurdissa teatterissa sen sijaan korostettiin olemisen, elämisen ja yhteiskunnan outouksia. Osa menee tässä pidemmälle. Osasta jo oleminen on järjettömyyttä, kun taas lievimmät vain uskoivat että ihmiset tekevät siitä sellaista.

Absurdejen seikkojen näyttäminen ei ollut typeryydenpalvontaa, vaan jalona ajatuksena oli se, että yleisö saadaan reagoimaan elämiseensä. Näin he lähestyvät aidompaa olemassaoloa - joko hylkäämällä väärän ja valheellisen "eheän ja rationaalisen olemassaolon" ja olemalla siten yhtä totuudessa perustilan, järjettömän olemassaolon kanssa. Tai sitten hylkäämällä ne yhteiskunnan outoudet. Näin absurdi teatteri oli luonteeltaan yhteiskuntakriittistä ja jopa elämänkokemusta ja olemassaolotapaa muuttavaa.
1: Siksi absurdissa tilassa tapahtuu outoja. Esimerkiksi Chaplinin elokuvissa on huomattavaa miten hän ei näytä hämmästyvän mistään. Tämä oudon itsestäänselvyytenä ottaminen saa ihmisen joko miettimään sitä, mitä kaikkea hän ottaa samalla tavalla itsestäänselvänä. Tai sitten hämmästelee hämmästyksen puutetta. Tai sitten ottaa tapahtuman ihan yhtä normaalina kuin mitä on vaikka aamuhampaiden pesu.

Mielestäni Sokrates oli tavallaan hyvin absurdi hahmo. Hänen metodinsa oli maieutikos (kätilöinti), jossa hän ikään kuin kävi kiskomassa esiin kenestä tahansa tietoa, joka vain odotti syntymistään. Hän ei esittänyt auktoriteettina mitään tietoja tai faktoja vaan teki dekonstruktiota aikaansaavia kysymyksiä. Hän ei ollut opettaja joka kaataa tietoa, vaan dialogissa toimiva ravistelija joka sai vallitsevat näkemykset näyttämään jollakin tavalla naurettavilta.

Itse olen omalta osaltani harjoittanut jo vuosia varsin outoa keskustelumenetelmää. Tätä voisi kutsua "ristiriidan peittämiseksi". Teen tätä jos odotan että olen keskustelukumppanin kanssa useamman viestin verran yhteydessä. Idea on yksinkertaisesti se, että jos näen jonkun esittävän ristiriitaisia asioita, en vain mene ja sano että "tässä on ristiriita", vaan sen sijaan yritän tehdä haarukkatilanteen. Shakissahan haarukaksi kutsutaan tilannetta, jossa esimerkiksi hevonen uhkaa kahta nappulaa samanaikaisesti. Näin vastapuoli ei voi pelastaa molempia nappuloita, mutta voi pelastaa toisen nappulan.

Ristiriitatilanteessa selvää on että kaksi asiaa eivät tule toimeen keskenään. Siksi ajankin keskustelun siihen että toinen saa valita mikä säilyy. Hän ei usein huomaa että tämä tarkoittaa samalla sitä että se toinen todellakin syödään.

Kun teen näin, toinen ei koe ristiriitaa kumoavana. Tämä tunnehan tulee yleisesti ottaen yleisöllekin kun ristiriita tulee vastaan. Yleinen näkemys on että ristiriitainen on väärässä. Sen sijaan kun teen tilanteesta haarukan, toinen kokee että hänen näkemyksensä täydentyy tai korjaantuu. Hän saa ihan itse valita miten tilanne on.

Toki joskus käytän ristiriidan olemassaolon korostamista, ja kerron että kyseessä on ristiriita. Mutta pyrin siihen että teen tämän vasta sen jälkeen kun "samaan haarukkatilanteeseen" mennään saman henkilön tai saman ketjun kanssa uudestaan. Näin korostan sitä että valinta on sitova, ei voi vain valita aina mitä haluaa.
1: Keskenään ristiriitaiset asiat ovat kuitenkin ristiriitaisia asioita: Ne voivat olla molemmat vääriä, tai ainakin toinen niistä on väärin. Selvää on että ristiriidassa molemmat niistä ei voi olla oikeassa. Toki useimmiten ristiriidat voidaan peittää olemattomiin muuttamalla systeemiä, kuten ottamalla käyttöön lisää esimerkiksi ad hoc -oletuksia. Tällöin ristiriita korjataan ja se onkin vain "jännite".

Tällä aennoitumistavalla keskustelut muuttuvat varsin hassuiksi jos keskustelukentän tuntee hyvin. Haarukoimalla oikein kykenee nimittäin ennalta arvaamaan sen, mitä toinen valitsee. Keskustelua voi siis ennakoida, ja jopa ohjailla toinen sanomaan tiettyjä asioita. Tässä vaiheessa keskustelu on kuitenkin varsin tylsää, vaikakin omalla kohdallani sitä on tapahtunut.
1: Tämä tuli huvittavasti mieleen, kun sain viestimuotoista kommenttia siitä kun tässä taannoin kinastelin melko pitkästi erään henkilön kanssa yhdestä aiheesta. Ulkopuolinen seuraaja moitti minua siitä että en vahvemmin nostanut ristiriitoja esiin. Kyselin että mitä ristiriitoja, ja hän huomautti muutaman. Omasta mielestäni olin ajellut näiden tiimoilta hyvinkin ahkerasti. Toki keskustelukumppanini ja tämä lukija ei tätä luultavasti tajunnut.
___1.1: Mutta jos tämän lukutavan sisäisti, ymmärtää taatusti sen, miksi en kyennyt ottamaan keskustelukumppanini argumentaatiota kovin vakuuttavana. Sen verran se keskittyi "miten selviän tuon yhden kohdan ongelmasta" että hän ei miettinyt sitä miten hänen keinonsa olivat sellaisia että ne pelastivat yksittäistapauksissa mutta kokonaisuuden kannalta ne olivat keskenään ristiriitaisia. Vastakumppanini siis koki että hän selvisi kaikista antamistani haasteista vaikka ne olivatkin varsin erilaisia. Ja lukija koki että en ottanut toisen tekemiä selviä ristiriitoja huomioon. Ja omalle itselleni taas koko keskustelu oli sarja gambiitteja joissa toinen unohti että nappuloita oltiin jo syöty varsin ahkerasti.

Minusta tämä tapa käsitellä on ihan hauska. Sillä siinä ei ole samanlaista tunnelmaa kuin siinä että tulee ja julistaa. Minun metodilla tilanne näyttää luistelulta - eri keskusteluissa eri valinnat haarukassa johtavat aivan erilaiseen tilanneavaruuteen, jossa on aivan erilaiset argumentit ja tätä kautta näyttää että minä olen se surrealistinen hahmo. (Josta tietysti pidän tiettyyn rajaan asti.)

Kun tämän tietää, minun juttelujen lukeminen voi tietysti muuttaa lukemistapaa. Olen valmis ottamaan sen riskin, koska tämän blogauksen kautta ihmiset voivat kuitenkin miettiä keskustelujen loogis-sosiaalista verkkoa ja sitä mikä tuntuu keskustelun osallistujista ja sen seuraajista vakuuttavalta, hyvältä keskustelutavalta - ja mikä oudolta hulluudelta! (Tätyy vain toivoa että minut otetaan jatkossakin yhtä sekapäisenä ja kreisinä kuin tähänkin asti.)

Miksi Sokrates sai turpaan.

Sokrates kehitti sokraattisen metodin. Siinä on ideana se, että ihmisiltä kysellään erilaisia asioita. Kun keskustellaan, etsitään toisen näkemyksessä ristiriitoja. Kun tämän ristiriidan löytää, huomataan että näkemystä on korjattava. Sokraattinen menetelmä perustui siis kumoamiseen (elenkhos). Sokraattisessa metodissa olennaista on se, että kyseessä on dialogi, jossa kaikki argumentit kyseenalaistetaan. Sokrates oli ratinalisti, hän uskoi että kaikilla ihmisillä oli tieto totuudesta, ja että tämä voitiin löytää järkeilemällä. Keskusteluissaan Sokrates pyrki kätilöimään tätä kaikilla olevaa tietoa (maieutikos).

Alkuperäinen sokraattinen metodi perustui eräänlaiseen opettaja - oppilas -suhteeseen. Toinen oli johtavassa asemassa, oli opettaja joka kyseli ja oppilas joka vastasi.
Sokraattisessa metodissa on seuraavat osa -alueet.

1: Keskustelijoiden tulee olla samaa mieltä siitä, mikä aihe on käsittelyn kohteena.
2: Oppilaan tulee yrittää vastata opettajan esittämiin kysymyksiin.
3: Molempien on pakko myöntyä hyväksymään mikä tahansa loogisesti oikein perusteltu vastaus. Perustelun tulee olla faktoja tärkeämpi.
4: Opettajan kysymysten tulee kaivaa esiin ristiriitoja oppilaan ajattelussa tai uskomuksissa. Opettajan tulee siksi ajatella nopeammin ja perustella ajatuksensa paremmin kuin oppilaan. Opettajalla on suurempi vastuu, hän ei saa sortua virheelliseen päättelyyn vain siksi että oppilaan asiantuntemus ei riitä huomaamaan tätä. Jos opettajan logiikassa tai tiedoissa on virhe, on hyväksyttyä, että oppilas huomauttaa virheestä.

Sokrateksen tavoitteena oli vedenpitävä tieto, sellainen jota mikään vasta -argumentti ei kykenisi kumoamaan. Tämän vuoksi Sokrateen metodi oli herkkä tautologioille ; Kehäpäätelmät läpäisivät Sokrateen seulan. (Toisaalta fallibilismissakin kyse on kumoamisesta, mutta siinä on asetettu vaatimukseksi se, että teoriaa ei muuteta tautologiaksi: Havaintojen on voitava näyttää siitä ristiriita. Fallibilismi eroaa siksi sokraattisesta metodista tältä osin yllättävän vähän; Suurimmat erot ovat faktojen korostaminen ja kehäpäättelyn kieltäminen.) Sokrateen näkemys kuitenkin palveli määrittelyä. Hänen kyselylläään oli tarkoituksena saada ihmiset muodostamaan selviä käsitteitä. Sokrateesta tämä tarkoitti sitä että he pääsivät käsiksi oikeaan tietoon. Hänelle oikea tieto oli siis oikein ja eksaktisti määriteltyjä asioita.

Sokrates harjoitti toimintaansa Ateenan kaduilla. Ihmiset tulivat töistä tai olivat menemässä töihin. Ateena ei ollut tuolloin mikään pikkukylä. Jokainen Ateenalainen ei siksi tuntenut jokaista toista. Sokrates oli siis hieman kuten nykyiset feissarit. Feissauksessakin henkilöt pysäyttelevät satunnaisia ohikulkijoita. Tosin Sokrateen ja feissareiden välillä oli se ero, että Sokrates oli kuin paarma, feissarit sen sijaan jättävät sinut pyynnöstä rauhaan.

Sokrates oli siis keskivertoateenalaiselle hieman kuten ne nakkikioskilla kännipäissään juttelemaan tulevat ventovieraat. Ne, joilla on paljon asiaa ja kiven kärsivällisyys. Niitä, jotka ovat ärsyttävän näsäviisaita ja etsivät aina virheitä toisten sanomisissa. Lisäksi Sokrates oli, kuten monet nakkikioskimiehetkin ovat, ruma, mikä ei tietenkään tee pahaa ihmistä. Mutta ruman näköiset ihmiset ovat jostain syystä pelottavampia, vaikka se ei loogista olekaan.

Tältä kannalta onkin ymmärrettävää miksi Sokratekselle kävi kuten kävi. Nykyajan sokratekset eivät esikuvansa tapaan juo myrkkyä, mutta he saavat sitäkin reippaammin turpaansa nakkikioskijonossa. Joskus joku heistä saa puukosta ja kuolee. Heistä ei tehdä suuria filosofeja.

Luultavasti siksi että he eivät ole ensimmäisiä tekemässä uusia asioita. Filosofin ja juopon ero ei siksi ole vaino, vaan ajattelun loogisuus ja uniikkius.