"Walking Dead" on hyvin kristillisessä kulttuurissa tapahtuva sarja. Zombieiden tappaminen on kuitenkin siinä aivan hyväksyttävää. "Walking Dead" on siitä erikoinen sarja, että mieli ikään kuin automaattisesti olettaa, että zombiet ovat kuolleista palanneita. ; Kuitenkin teknisesti viesti on aivan päinvastainen ; Zombiet toki mätänevät, mutta ne käyttävät ravintoa ja ilman ruokaa ne nääntyvät. Zombie johtuu virustartunnasta, joten kysymys ei ole mistään voodoosta. Lisäksi zombieiden toiminnalle juuri millään ruumiintoiminnoille ei ole väliä. Käden amputointi ei tee muuta kuin hidastaa niitä. Mutta yksi asia niille on kuitenkin oleellista. Ehjät aivot. Zombiet elävät niin kauan kunnes niiden aivot tuhotaan. Tämä on sarjan näkyvimpiä piirteitä. ; Voidaan sanoa, että "walking deadin" zombeja kuvaakin se, että niiden aivotoiminnat ovat hyvin rajoitettuja. Ne ovat elossa, mutta jäljellä on vain niitä alueita jotka ovat aistireseptoreja ja liikkumista ja syömistä koskevia.
"Walking Deadin" zombiet haastavat monia perinteisiä näkemyksiä. "Tieteen kuvalehti historia 17/2013" kertoo miten 1700 -luvulla vallitsi elävältä hautaamisen pelko. Tämä oli aikansa arvokeskustelun ja kauhistelupaniikin (mutta nythän minä jo toistan itseäni) nivoutumiskohdassa. Lääketiede ei vielä kunnolla kyennyt erottamaan elävää kuolleesta, syntyi silloin tällöin vahingossa hautaamisia. Muutama tapaus lietsoi liioitteluja, jonka seurauksena tarinoita heitettiin hatusta ja leviteltiin suusta suuhun ilman lähdekritiikkiä. (Kuten pelotteluja progesterexista nykyaikana.) Ja tämän vuoksi myös haudattuja ja kuolleita tulkittiin elävältä hautautuneiksi kun aivan tavalliset mätänemisen ja maatumisen tuottamat ilmiöt nähtiin todisteeksi siitä että haudattu oli ollut arkussa elossa. Lääkärit suosittelivat tämän - siis sekä lääketieteen epävarmuuden että kauhupaniikin - vuoksi karenssiaikoja, jonka aikana ruumista ei haudattu. Ehdotuksia kuolleeksi toteamiseen oli esimerkiksi sydämen pysähtymisestä. Mutta tässä tapahtui joskus virheitä, kun pulssia ei havaittu mutta kuollut nousikin arkusta hakemaan muutakin kuin lähimmäistensä aivoja. Vain mätäneminen nähtiin varmaksi osoitukseksi kuolemisesta. Tämä johtui induktiivisista havainnoista. Mätänevinä olentoina "Walking deadin" zombiet haastavat tavallaan tämän vanhan näkemyksen. Toisaalta niiden kuolleenkaltaisuuden puolustaminen nojaa tämän näkemyksen varaan.
Mutta elävinä kuolleina zombiet tietysti pakostikin kyseenalaistavat elävän ja kuolleen määritelmiä. Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" kertoo, miten tarinoissa mielenkiintoa tuottavat sellaiset kohteet jotka perustuvat skeemojen sekoittumiseen. Siksi ei pidä ihmetellä, että zombiet haastavat monia modernimman arvokeskustelun ongelmia.
Elävät ja kuolleet ; eutanasia ja zombismi.
Toki valtaosa sarjan zombieidentapoista johtuu itsepuolustuksesta. Zombieiden tietoisuus ei tässä kohden ole niin relevanttia koska tilanne voi palautua vaikkapa vaarallisiin ja hyökkääviin villieläimiin - tai vihaisiin aivan tietoisiin moottoripyöräjengiläisiin. Jos tälläisessä tilanteessa tappaminen on hyväksyttävää, on se hyväksyttävää zombieidenkin kohdalla.
Mutta silloin kun käsitellään loukkuunjääneitä zombieita, tavallista on, että ongelma hoidetaan. Näin esimerkiksi lukitut vankisellit joita ei edes käytetä puhdistetaan entisistä vangeista ja nykyisistä zombieista. Tätä ei voida puolustaa edes tartuntavaaralla, koska sarjan kantavaksi teemaksi on noussut se, että jokainen elossaoleva ihminenkin kantaa zombievirusta ja ilman puremaakin jokainen joka kuolee muuttuu zombieksi. Zombieiden tappamista voidaan tällöin katsoa murhan tai eutanasian käsittein.
Zombieiden tappamista puolustetaan sillä että tila on parantumaton, eikä zombie enää ole persoona vaan ruumis toimintoineen. Teknisesti kysymys on siitä että elämä määritellään muuksikin kuin elintoiminnoiksi.
Zombieiden tappamisen puolustus voidaan liittää vaikkapa alzheimerin tautiin. Minun on helppoa ymmärtää miksi Terry Pratchett haluaa eutanasian tämän vuoksi. Kysymys ei ole tuskasta. Eutanasia pyörii aivan hyvistä syistä kivun ja kärsimyksen tematiikassa. Mutta alzheimerintaudin kohdalla nämä menettävät merkitystään. Pratchett on sitä ihmisryhmää joista oman mielen menettäminen on sama asia kuin itsensä menettäminen. Alzheimerissä ei enää olla sinä vaan joku joka näyttää sinulta mutta ei ole. Kun menee muisti, mieli, käsitys siitä kuka on ja mitä muut ovat, jossa muutut pikkuhiljaa ihmiskuoreksi. Eutanasia että taudin kärsiminen ovat tuskallisia ja ikäviä vaihtoehtoja. Kysymys on priorisoinnista. Kysymys ei siis pohjimmiltaan ole se, että onko eutanasia eettistä vaan se onko se vähemmän epäeettistä kuin vaihtoehtonsa.
Tämä on monista hyvä syy lopettaa elintoiminnot. Ja asian puolustukset löytyvät "Walking Deadin" zombientapon puolustamisen alueelta. Tästä päästään ikuisuuskysymykseen siitä, että jos zombie -epidemia tulisi, ja olisit riittävän epäonnekas ja tulisit purruksi, olisitko mieluummin se, joka tapettaisiin heti kun käännyt zombieksi, ja sinut muistettaisiin ihmsienä. Vai olisitko se, jonka mielestä olisi elämää kunnioittavaa antaa sinun muuttua mielettämäksi olennoksi.
Jostain syystä tässä kohden apologeetikot eivät tule zombiesarjoja kritisoimaan siinä hengessä, että kenties Jumala pelastaisi nämä zombiet tuholta seuraavassa jaksossa. Vaikka tiettävästi televisiosarjat ovat fiktiota jossa Jumalallinen interventio on odotettavampi tapahtuma kuin mitä tosielämässä tapahtuu alzheimerpotilaille.
Päivi Räsäs -paradoksi
Kristittyjen näkemystä eutanasiasta kuvaa vahva elintoimintokeskeisyys. Tämä on kristillisyydelle luontevaa, sillä hehän ovat tottuneet ratkomaan pahan ongelmaa ja tämä johtaa aina jonkinlaisen kärsimyksen merkityksen nihilointiin. Itsemurhakiellot tukevat tätä kulmaa. Elämän laadulla tai tietoisuuden tasoilla ei ole väliä. Kenties vahviten tämä näkyy Päivi Räsäsen "Mitä maksaa ihmishenki?" - kirjassa tarjoamallaan suosikkiratkaisulla, sedaatiolla. Sedaatiossa elintoiminnot jätetään jäljelle, mutta tietoisuus tuhotaan. Näin tietysti katoavat kärsimyksetkin. Tästä toimenpiteestä ei ole paluuta. Räsäsen mukaan tämä ei ole surmaamista.
Zombiet nostavat esiin tässä sen oleellisen puolen. Tietyllä tavalla voidaan sanoa että jopa "Walking Deadin" kuolleet ovat enemmänkin viruksen extended phenotype kuin elävä olento. Sedaation nerokkuus onkin tavallaan siinä, että se on surma ja kuolema siinä mielessä mikä on Terry Pratchettille relevanttia. Tätä kautta sedaatio voisi olla helppo tapa luoda eutanasiajärjestelmä. Sillä siinä tapetaan tietoisuus ja mieli, siis pohjimmiltaan ihminen. Biologinen elintoiminto jäisi eikärsivänä jäljelle. ; Ihmiselämän eksistentiaalisen puolen korostaminen johtaa tietoisuuskeskeiseen ihmiskuvaan jossa sedaatio onkin tässä mielessä jotain jossa tapahtuu eutanasia ilman että tekijä myöntää sen olevan eutanasia. Minun filosofiassani eutanasian korvaaminen sedaatiolla elämän suojelemisen argumentein on absurdi. Se ei ole eutanasian korvaamista kun se on eutanasia.
Zombiemaailmaan sedaatio on siitä mielenkiintoinen, että jos on oikein lahdata zombie vankikoppiin, voitaisiin luoda eettinen tapa tuhota koko biologinen elämä. Päivi Räsänen on itse sitä mieltä että kristityllekään sedaatio ei ole mikään ongelma. Tästä syntyy zombienkaltainen tila. Ja zombientappo taas on hyvin harvasta kristitystä mitenkään epäeettistä. Näin eutanasia voitaisiin suorittaa kahtena viattomana sarjana ; Viaton sedaatio ja viaton eitietoisen elintoimintojen lopettaminen. Tässä vaiheessa voidaan huomata, että ne yhdessä ovat sama kuin se kammottava ja vihattu eutanasia. Tästä voidaan päätellä, että jossain on vika. Se voidaan korjata kahta kautta ; (a) Kristittyjen pitäisi massoittain vihata zombieidentappamista ja lukita heidät parannettavaksi (b) kristittyjen tulisi pitää sedaatiota murhana.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste elämänfilosofia. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 13. marraskuuta 2013
lauantai 13. huhtikuuta 2013
Provenienssifilia ~ kyvyttömyys irtautua lähtökohdasta
"Peter Pan" -kirja kuvaa unenomaista ja surreaalia maailmaa, "Mikä Mikä maata". Sitä pidetään usein jännittävänä seikkailujen ja muiden vastaavien lähtökohtana. Kuitenkin siinä on kohtaus Helinä -keijun "miltei kuolemisesta" joka vihjaa että tässä maailmassa on paljon muutakin kuin positiivisia asioita. Siinähän Helinä -keiju juo myrkkyä ja hän kuolisi pois. Mutta kun riittävän moni lapsi taputtaa käsiään ja sanoo "minä uskon" on keiju olemassaoleva. Muu osa Mikä-Mikä maasta ei kuolisi tässä prosessissa. Tämä kertookin siitä, että tosiasiassa Mikä Mikä Maa on varsin omituinen paikka. Siinä olemassa on sellaista mikä konventionaalisesti myönnetään olemassaolevaksi. Seikkailujen ja mielikuvituksen sijasta kyseessä onkin "keskinkertaisimpien kuvitelmien" seuraaminen. Siksipä Mikä Mikä maassa ei olekaan oikeastaan mitään vierasta tai uutta. Kaikki hahmot piraateista keijuihin ovat muualta tuttuja. ~ Mielikuvissa mielikuvituksellinen onkin siis banaalin lattea pikkusievien unelmien summa.
Tämänlainen ongelma tuntuu vaivaavan usein uskontoakin. Uskontokritiikki on latteaa koska uskova tietää jo ennalta että uskonto on Totta. Ja siksi hänet vakuuttaa pelkästään se, että riittävän moni uskoo. Ja jo se että joku sanoo että uskontokritiikki on paskaa riittää huolimatta siitä että onko tässä takana oikeasti mitään argumenttiakaan. Kun riittävän moni taputtaa ja sanoo "minä uskon" niin kaikki kritiikki irrelevantisoituu. Koska todellisuus on heille täsmälleen sama kuin Mikä Mikä maa. Tämän vuoksi uskontokin on mielikuvissa syvällinen, mutta on yleensä äärimmäisen sivistymätöntä pinnallista ajattelua jossa on omintakeisuutta täsmälleen yhtä vähän kuin Mikä Mikä maassa.
Kyvyttömyys nousta omilleen johtaa myös siihen että kaikki latistetaan Mikä Mikä maan ehdoille. Tämä tuli mieleen kun luin mindfulnesia käsittelevän tekstin otsikolla "Olenko vai virtaanko?". Siinä korostetaan buddhalaisia juuria. "Mindfulnessin taustalla on buddhalainen oppi pysymättömyydestä ja itseydettömyydestä, joka tulisi oivaltaa. Tämä sotii esimerkiksi sellaista länsimaista käsitystä vastaan kuin itsetunto. Länsimaisten ihmishoitotieteiden yhteistyö buddhalaisuuden kanssa vaatii laajempaa keskustelua elämänfilosofian merkityksestä aiemmin uskontoneutraaleina pidetyille hoitotieteille." Korostetaan että tämä usein kielletään "Kognitiivisen psykoterapian piirissä todetaan, että mindfulnessiin perustuvassa psykoterapiassa käytetty tekniikka ei sisällä mitään hengellistä tai uskonnollista puolta. Kyseessä ei ole rentoutumisohjelma tai mielentyhjentämistekniikka. Näin asetutaan uskontoneutraalisuuden kannalle." Korostetaan että buddhalaisuus ei kuitenkaan katoa mihinkään "Huolimatta länsimaisesta buddhalaisuuden kutistamisesta elämänfilosofiaksi on sen taustalla vankka uskonnonhistoriallinen perinne. Uskonnollisuus erottuu Dalai Laman persoonassa ja läheisyydessä tietynlaisena pukeutumisena, seremoniallisuutena, rituaalisuutena ja perinteenä, joka kantaa kaikkea hänen sanomaansa. Uskonnollisuus on vahvasti mukana. Mitä Dalai Lama olisikaan ilman kyseisiä piirteitä?"
Kysymys on tietyllä tavalla hyvin järkevä ja relevantti. Esimerkiksi skeptikot - joiden tätä asennetta kristinuskoa kohtaan tupataan halveksia syvästi epäkunnioittavana ja ehdottoman epäsivistyneenä - ovat perinteisesti korostaneet että jos uskonto yrittää leikkiä tiedettä, kiistää olevansa uskonto ja lähtee leikkimään tiedettä, on tarkkaan analysoitava onko tämä tieteellisesti järkevä näkemys vai pseudotiedettä. Kuitenkin mindfulnessin buddhalainen luonne perustellaan enemmän buddhalaisilla juurilla. Ajatuksen ja tekniikan alkuperä on se ratkaisvin piirre. Buddhalaista alkuperää oleva idea on buddhalainen. Sama vaikeus erotella ajatuksia näyttää olevan myös kristillisen kreationismin ytimessä ; Nähdään että historian suurmiehistä ja isoista tiedemiehistä löytyy kreationstisia vaikutteita. Ei nähdä että tämä on tausta josta on irtauduttu.
Mindfulnessin kohdalla on toki olemassa riski että uskontoa kätketään pseudotieteen kielellä "Neutraalisuuden kaapu lupaa tieteellisyyttä. Tässä mielessä psykoterapiaan liitetty länsimainen tieteellisyys onkin hyväksynyt buddhalaisuuden kaventamaan uskonnon ja tieteen välistä kuilua" joka pohjimmiltaan kuvaa buddhalaista versiota siitä mitä länsimaisessa uskonnossa nimeltä Jehovan Todistajat kutsutaan "teokraattiseksi sodankäynniksi" "Sanoma sovitettiin buddhalaisuuden ”taitavilla keinoilla” (upaya) ottamalla huomioon kuulijakunnan vastaanottokyky. Länsimaille on mielestäni tapahtunut samalla tavalla. Buddhalaisuus on mukautunut sanomaltaan vallitsevaan länsimaiseen ajattelutapaan." ja tämän lopputuloksena on hämärrettyä uskontoa joka kiistää taustansa ja perusluonteensa joka herättää asiallisia kysymyksiä. "Mindfulnesspohjaisen terapian ja uskonnollisena pidettävän välinen raja on käytännössä välillä hämärä. Mindfulnesspohjaisten terapeuttien, Suomessa myös Kelan hyväksymien, mindfulnessia esittelevissä teksteissä kuultaa läpi myös selvästi uskonnolliseksi luokiteltava maailmankuva. Niiden perusteella jotkut terapeutit edustavat selvästi buddhalaisperäisiä ajatuksia. Se ei vielä välttämättä tarkoita sitä, että terapeutti itse olisi buddhalaisuuteen sitoutunut, mutta antaa ainakin kuvan siitä, miten neutraaliksi julistautuvan länsimaisen tieteen ja uskonnon välinen raja on epäselvä. Minkä elämänfilosofian mindfulnesspohjainen terapeutti tahtoen tai tahtomattaan välittää asiakkaalleen?"
Kuitenkin jos kysytään että mitä Dalai Lama on ilman rituaalejaan ja vastaavia uskonnollisia teemojaan. Silloin saadaan vastaukseksi "mindfulness". -On olemassa mindfulnessia ilman buddhalaisuutta joskin kaikki mitä myydään mindfulnessina ei ole erotettu buddhalaisuutta ja huono/epärehellinen terapeutti tekee maailmankuvamanipulointia rivien välistä koska ei tee tätä erottelua joka voitaisiin periaatteessa tehdä. - Tämän tiedostaminen on nähdäkseni buddhalaisuudessa oleellista. Ja tämä on jotain joka itse asiassa puuttuu kristinuskosta miltei tyystin. Sillä buddhalaisuus ja meditaatio tuottavat poikkeuksellisia tietoisuudentiloja. Nämä taas ovat aivotoimintoja eivätkä yliluonnollisia ilmiöitä. ~ Näin ollen esimerkiksi ateisti voi todellakin harrastaa transsia hakevaa shamanismia. Sillä kun shamanismi riisutaan keskushenkilönpalvontakultista, rituaaleista ja muusta vastaavasta jäljelle jää metodit joilla haetaan poikkeava tietoisuuden tila.
Nähdäkseni tämä ero on kuitenkin vahvuus kristinuskolle. Sillä on ydin pelkästään filosofiassa ja rituaaleissa joita perustellaan filosofialla. Tämä tekee kristinuskosta älyllisen, toisin kuin buddhalaisuuden ja muut poikkeavia mielentiloja hakevat ja niihin keskittyvät uskonnot, joissa tämä poikkeava mielentila tuppaa olemaan keino joilla ohjaillaan toisen elämänfilosofiaa. Tämänlainen "nurkan takaa tuleminen" ei ole rehellistä. Se on minun silmissäni yhtä epärehellistä kuin pseudotiede, vain eri tavalla.
Tämänlaisia huomioita voisi tehdä siinä vaiheessa kun lähtisi matkoihinsa Mikä Mikä maasta jossa on vain konventioita ja perinteitä ja siitä poikkeava ei ole edes olemassa, enemmistön päätöksellä. Siksi voisi luulla että olisi kristityille kannustavaa yrittää irtautua tästä. He näyttävät kuitenkin kovin haluttomilta.

lauantai 29. syyskuuta 2012
Outokainen / Sisäilijät
1: Esimerkiksi jos lähtökohtana on kiinnostus teknisiin taitoihin, olisivat esimerkiksi pihalla autojaan tuunaavat rasvanäppinuoret automekaanikko-ammattikoululaiset hyvinkin nörttejä. Mutta mielikuva heistä on kaikkea muuta.
2: Tietoteknisen osaamisen korostaminen taas muistuttaa että valtava määrä diplomi -insinööreistä ei ole oikein nörttimäisiä.
3: Jos tietokonepelaaminen ja vastaava määrittää nörttiyden, niin koko nuorten sukupolvi olisi nörttiä. Näin nörttiys muuttuisi ontoksi käsitteeksi.
4: Lisäongelmia asiaan saa, jos huomaa että ranskan kielen opettelu ei ole nörttiä, mutta klingoninkielen opettelu ehdottomasti on nörttiä.
5: Sarjakuvien, scifin ja muiden vastaavien fanittaminen on nörttiä. Mutta osa sarjakuvia/elokuvia haalivista on vain keräilijöitä. Ja osa heistä on taidekriitikoita jotka taas eivät ole nörttejä.
Tämänlaisten piirteiden osuvuus on hieman samanlaista kuin uskonnon ja uhraamisen suhde. Likimain kaikki näkevät että uhraaminen on jotain joka oleellisesti kuuluu uskontoon, mutta silti uhraamisen puute ei ole riittävä syy sanoa että kyseessä ei olisi uskonto. Tämä vihjaa siitä että kenties tässä onkin kyseessä täsmälleen sama asia ; Eli asiaa lähestytään väärästä päästä. Uhraaminen nivoutuu uskontoon "mutkan kautta". Ja se tuntuu relevantilta vain siksi että ilmiötä ei ole osattu miettiä laajemmin. ~ Aihe voi tällöin hämätä sivuaiteille kun ei huomata että oleellista on teema. Huomio keskittyy koristeisiin jotka kuitenkin vain heijastavat sisältöä.
Itse näkisin että nörttiys on maailmankuva ja elämäntapa. Tässä maailmankuva ei jäsenny sellaisen teeman kautta kuin "uskonnollisuus" ; On siis mahdollista olla uskovainen ja nörtti. Mutta nörttiys ei määrity tämän uskonnon kautta. Nörttielämäntapa jäsentyy muiden teemojen kautta.
Oma miekkailuharrastukseni on tässä kätevä lähestyttävä koska se vetoaa nörtteihin. Mutta tosiasiassa se ei ole kovinkaan nörttivaltainen ala ; Keskiaikaista miekkailua kun voidaan lähestyä montaa kautta. Osalla on spirituaalinen lähtökohta jossa he ikään kuin kasvavat ihmisenä. (Tämä on itsepuolustuspiireissä yllättävän yleistä.) Osa on historiasta kiinnostuneita ja heille se on tutkimusaihe. Osa on teknikoita joita kiinnostaa miekkailuprosessin toiminta. Osa on martial artisteja joita kiinnostaa yksinkertaisesti kamppailutaito. Yksikään ylläolevista ei mielestäni heijastele nörttiasennetta. Mukaan mahtuu kuitenkin myös swordgeekejä jotka ovat nörttejä.
1: Karatessa ei ole nörtti -invaasiota. Toinen laji joka mahdollisesti viehättää nörttejä on ninjutsu. animefreek-cooljapan-katanafanboy voi varmasti kokea vetoa lajia kohtaan. Tätä pidetään joskus jopa ongelmana eikä heitä yritetä houkutella lajin pariin. Ongelmana tässä kohden on hieman sama mikä on bofferoinnin ja historiallisen miekkailun kohdalla ; Motivaatio tulla ensimmäisilel tunneille on kova, mutta motivaatio pitkäjänteiseen jatkamiseen on usein heikko. Koska tässä ei pidetä miekkailusta vaan miekkailemisen ideasta.
Koska samassa tekemisessä on sekä nörttejä että einörttejä, on kyseessä selvästi ilmiö jonka kautta voidaan lähestyä nörttiyden ominaisuuksia (sekä attribuuteja että kriteeriattribuutteja) ; Konfliktien raja -alueet ovat usein hedelmällisiä kun näitä ominaisuuksia haetaan koska sieltä löytyvät ne piirteet joita nörteilläkin on usein, mutta jotka eivät ole nörttiyden kannalta oleellisia. Näiden seulominen pois auttaa lähestymään määritelmää. Oma näkemykseni on se, että nörttiys liittyy vahvasti innostukseen joka ylittää normaalin "terveeksi normatiivisesti katsotun" harrastuksen rajat. Harrastuksesta tulee jollain tavalla elämäntapa.
Miekkailussa sama innostus sitoo tietysti spiritualistia ja martial artistiakin. Tämä ei kuitenkaan tee heistäkin nörttejä. Tässä erotteena on mielestäni ainakin seuraavat:
1: Nörttiys liittyy jotenkin teknis-tieteelliseen kiinnostukseen. (Ei ontologiseen naturalismiin eli näkemykseen että fysiikka on kaikki.) Tämä on muuta tekemistä rationalisoiva syy. Tämä voi itse asiassa olla tekosyy, koska sillä oikeutetaan se, miksi aikuinen ihminen tekee asioita jotka ovat.... (kohtaa 2)
2: Nörttiys on liitettävissä "jatkettuun lapsuuteen". Kun katsotaan nörttimäisiä ilmiöitä, ne liittyvät usein harrasteisiin joita tehdään lapsena. Yleensä nämä ovat peräti perinteisen sukupuolijaottelun mukaan poikamaisiksi miellettyjä lasten harrastuksia. Näin esimerkiksi spiderman -fanittaminen on nörttiä (olipa fani tyttö tai poika) kun taas barbiefanittaminen on jotain muuta. Näin ollen nörttiyteen liittyy sukupuolisuuskäsite (joskaan ei biologinen sukupuoli). Nörttiys on poikamaista, mutta ei miehekästä.
___2.1: Näin selittyykin se, miksi nörttiys (a) on miesenemmistöistä koska ihmsiet ovat tottuneet kasvatuksessa ja mahdollisesti biologisestikin hieman virittyneet tähän aiheseen. Ja miksi (b) nörttiys mielletään jotenkin miesten puuhaksi koska tekeminen on mielletty miessukupuolen tekemisiksi. Mutta samalla miksi (c) nörttejä pidetään jotenkin munattomina eimaskuliinisina epämiehinä. Että samalla selviää se, että (d) miksi tytöt voivat olla nörttejä, mutta he joutuvat muita helpommin selittämään ja oikeuttamaan nörttiyttään kun taas poikien tulee enemmänkin joskus puolustauduttava että eivät he sittenkään ole mitään nörttejä vaikka muut niin leimaavatkin.
3: Kolmas tärkeä piirre on tietty epäpragmaattisuuden ja virtuaalisuuden leima. Tämä ei kuitenkaan johdu niinkään siitä että tietokoneiden kokoaminen (joka mielletään nörttimäiseksi) olisi oikeasti vähemmän konkreettista kuin autojen kokoaminen (joka on maskuliinista). Yhtenä syynä on tapahtumapaikka. Nörttiys voidaan nähdä nimenomaan sisätilaelämäksi. Eli siinä missä perinteinen tosimies tekee mahdollisesti pakkomielteisiäkin asioita jotka liittyvät ulkoiluun (kalastus, survivalismi, muut erätaidot, jopa jossain määrin valokuvaus) eli on ulkoilija, on nörtti nimenomaan sisäilijä.
___3.1: Tämä teema liittyy nähdäkseni vahvasti siihen, että miksi nörteille huudetaan klassisesti että "osta elämä". Ulkoilmaelämään liittyy nimittäin joko se, että elää neljän seinän ulkopuolella eli seikkailee luonnonvoimia vastaan niin vaihtoehtoisesti myös sallitaan tietty ihmisten kohtaaminen ja sosiaalisuus jota voi harjoittaa miehekkäästi vaikkapa terassilla eli terdellä. Tai sitten "naistenmetsästyksessä" joka on sosiaalista mutta maskuliiniseksi miellettyä.
Yleisesti ottaen nörttiys onkin sävytyksiltään hieman puolusteleva ; Kun aikuinen ihminen ei nykyään jostain syystä saa kehdata vain sanoa että leikkii vielä aikuisena, se täytyy rationalisoida jotenkin. Näin nörtit mielellään teknillis-tieteellistävät sarjakuvia ja scifisarjoja. Se tuo kuvan siitä että toiminta olisi jotenkin erityisen älyllistä ja siksi jotain jota aikuinenkin saisi luvallisesti tehdä. Tämä sävyttää nörttiyttä hieman tavalliseta nörttikuvasta poikkeavasti. Se voi olla joko määritelmäni ongelma, tai sitten se vaihtoehtoisesti valaisee jotain yhteiskunnastamme.
Toisin sanoen miekkanörtin (joka itse olen) erottaa martial artisteista ja muista vastaavista se, että se on litoksissa esimerkiksi sarjakuvafanittamiseen. Jossa miekat ovat siistejä koska ne liittyvät nörttimäisiin asioihin. Näin ollen eityypillistä nörttitoimintaa oikeutetaan nörttimäisin tematiikoin.
Näkisin että määritelmäni ei ole kenties täydellinen, mutta se sopii kuitenkin moniin mielikuviin jotka mielestäni kuuluvat oleellisesti nörttiyden ytimeen ja joita olisi muutoin vaikeaa sovittaa yhteen/erikseen.
1: Samalla logiikalla selittyy esimerkiksi klingonkieli ; Kielitaito itsessään on sosiaalista ja ulospäin suuntautunutta, mutta klingonkieli sitoutuu scififanitukseen, joka taas liittyy sisätiloissa vietetävään videontölläämiskulttuuriin.
2: Hyvin vahvasti tämä värittää sitä miten historian elävöittämistä tulee tarkastella. Yleensä se mielletään nörtiksi. Mutta tosiasiassa se on joskus aivan epänörttimäistä tätikäsityökulttuurin heijastumaa joka on kaikkea muuta kuin poikamaista ja jatkettua lapsuutta. Toisaalta historian elävöittäminen voi osalle olla urheilullista ja muuta varsin einörttimäistä. Vain hyvin harvoin se on "larppaamisen jatketta" tai "nörttikulttuurin heijastumaa".
3: On hyvä huomata että skeittaamisessa on usein mukana maailmankuva ja laajempi elämäntapa. Tätäkään ei välttämättä nähdä normaalina. Ja sekin edustaa laajennettua nuoruutta. Että koetaan poikamaiseksi harrastukseksi. Mutta se on kuitenkin ulkoilevaa.
4: Tässä kohden on hyvä huomata että nörttiys on monille harrastuksille hieman samaa kuin mitä "hihhulius" on uskonnolle. Eli asiasta tulee monen ulkopuolisen mielestä turhan tärkeä kun se kuitenkin on "itselle" sisäpiirissä aivan olennaista ja tärkeää. "Hihhulius" ei kuitenkaan ole nörttiyttä. ; Edes taitoon keskittyminen ei muuta tätä. Koska teologiaan syventyneestä hihhulista tulee sivistynyt - tai ainakin lukenut - "hihhuli". Mutta ei nörttiä. Sillä hihhulit ovat usein julistavia, sosiaalisia ulospäinsuuntautuneita. Niissä käännytys ja oman elämäntavan jakaminen ovat oleellisempia. Kenties tästä yrityksestä sovittaa muut omaan elämäntapaan saadaan lisäkriteeri. Voidaan sanoa jopa että kunnon nörtti ei tee käännytystoimintaa, yritä muuttaa muita nörteiksi.
Tunnisteet:
asenne,
elämänfilosofia,
lapsuus,
miekkailun harjoittelu,
määritelmä,
ninjutsu,
nörttiys,
outo,
roolipeli,
sarjakuvat,
sosiologia,
valokuvaus
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Ylpeästi perse pystyssä
"Persekarvat ovat Jumalan luomia luonnollisia asioita. Persekarvojen ajelemisesta ei joudu helvettiin. Miksi niitä muuten pitäisi ajella? Antaa persekarvojen olla siellä missä niiden tulee olla eli paikoillaan perseessä."
(Jouko Piho, Facebook, June 3 at 6:17pm)
Usein filosofia käsitteleee suuria teemoja. Moni ajattelee että vasta kun aiheena on jokin todella merkittävä Jumala, todellisuuden syvin luonne tai leivän olemus - tai jokin muu vastaava paitsi se viimeinen - se olisi filosofiaa. Kuitenkin kysymys on usein enemmänkin laadusta jolla aihetta käsittelee. Jos filosofi kaipaa kulttijohtajien karismaa, vain siinä tapauksessa hänen kannattaa jumiutua automaattisesti pelkästään höpisemään sekavia sivistyssanoja kaikkeudesta ja kaiken yhteydestä. Muussa tapauksessa kannattaa tehdä tämän lisäksi jotain muutakin, tai ainakin harkita muuta ja pitää sitä arvokkaana vaihtoehtona.
Eilinen pieni potentiaalisesti ikonoklastinen juttu olikin tässä mielessä eräänlainen jään koputtelu. Ajattelin sen avulla herätellä tuntemuksia siihen kulmaan josta olen joskus kirjoittanut aikaisemminkin. Kirjoitin vessafilosofiasta johon voidaan liittää esimerkiksi ihmiselämälle tarpeellinen sanitaatiopuoli joka taas kulminoituu vessanrengasdebatiksi erääksi toistetuksi mutta tyhjäksi kinasteluksi, joka näyttää kattavan useiden ihmisten sosiaalisen debattikentän mutta johon poliittinen arvokeskustelu on ollut haluton tarttumaan. Ja kyllä. Tätä kautta olen jopa liittänyt tämän vessa -aiheen yleisinhimillisyyteen. Tämä näyttää sen monipuolisen kirjon jolla filosofia voi käsitellä tämänlaisia arkisia asioita. Eikä niiden kanssa tarvitse edes mennä hirvittäviin sfääreihin.
1: Ja kyllä. Silti annoin perustellun ratkaisun siihen ikuiseen vessanrengasdebattiin! Meidän kotona ei enää tapella vessanrenkaista vaan siitä kuka pesee vessan. Kunhan pääsen filosofisen mielen kanssa ratkaistua tämän ongelman, eli löydän vakuuttavan argumentin sille miksi se en koskaan ole minä, niin asia ratkeaa kivasti ja lopullisesti.
Perse ja liian spekulatiivinen filosofia.
Näin ollen innokas filosofoija voisi innostua ja mennä suoraan sfääreihin. Tällöin hän voisi spekuloida vaikkapa seuraavalla tavalla ; Topologisesti ihminen olisi ilman peräsuolenreikäänsä pallo. Putki suusta takapuoleen muuttaa topologisen rakenteen hyvin syvällisesti. Nyt ihminen on topologisesti aivan erilainen, hän kuuluu samaan ryhmään donitsirinkuloiden ja kahvikuppien kanssa. Tämä analogisuus sitoo kohteet yhteen. Havaintojen mukaan ihminen+kahvi+donitsi on mukava kokemus. Eli voimme päätellä että tämä kolminaisuus taas ylläpitää tärkeää kokonaisuutta ihmisen hyvälle elämälle. Itse asiassa tässä voidaan nähdä jopa finaalisia sävyjä. Erään asioiden tarkoituksen tarkastelun, teleologian, kulma on sitä että jos jonkun asian tarkoitus on tuottaa jokin tila, niin sitten kuin tämä toiminta lakkaa, tavoite on saavutettu. Ihminen, olipa hän kuinka oppinut tai muuta, tuottaa aina paskaa. Tämä suolletaan ulos perseestä. Tästä seuraa yleensä saastumista. Saastumisen lopputulos on se, että ihmiskunta lopulta tuhoutuu. Kun kakkaa on tarpeeksi, tarkoitus on täynnä. Näin ollen kahvi ja donitsi palvelevat erittäin syvältä olevaa finaalista tarkoitusta.
Mutta tämä ensi-innostus olisi tietysti liian pitkälle vietyä ja spekulatiivista, tämänlaisia ajatteluja hyväksytään vain teologian dogmatiikan laitoksella ja vastaavissa instansseissa. Suoralta kädeltä ponnistaminen tälläisiin sinänsä sisäisesti koherentteihin spekulaatioihin on kuitenkin liian äkkipikaista. Se on kuin menisi perse edellä puuhun. ; Siksi, ottaakseni vähemmän avomieliset lukijani huomioon, menenkin hieman lyhyemmälle. Siksi, pitääkseni ihmisten jalat maassa syvässä konkretiassa, lainasinkin alkuun Jouko Pihoa. Hän otti esille luonnollisen inhimillisen anatomisen seikan. Perseen. Tämä on aihe, joka tuntuu olevan kovasti väheksytty. Kuitenkin tosiasiassa se on filosofisesti hyvin mielenkiintoinen.
Perse ja teologia.
Piho aloitti syvällisestä luonnollisuusteologiasta. Hän vetosi Jumalalliseen suunnitteluun ja ihmisen rakenteisiin. Myös historia opettaa että teologian suhde perseeseen on hyvin tärkeä. Tässä ei tarvitse mennä kovin kauaksi historiassa (muistaakseni eiliseen) että kohtaa jonkun ihmisen, joka on kovasti selittämässä mitä peräsuolella saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Perustelut ovat teologisia ja ne vetoavat luonnolliseen funktioon.
1: Tästä seuraa mielenkiintoisia implikaatioita esimerkiksi siihen keskusteluun jota menestysteologiaa harjoittavat konservatiiviset kristityt tekevät kohdatessaan työttömiä pitkätukkahippejä. Vaikka tukan leikkuusta ei joudukaan Helvettiin, niin miksi leikata tukkaa? Tämä ei, aiheen hajusta huolimatta, kuitenkaan ole riittävän perseestä ollakseen olennainen osa tätä blogausta.
Lisäksi teologian sivuhaarassa, demonologiassa. On hyvä muistaa että teologiassa saatana syö sieluja. Demonit taas ovat langenneita enkeleitä. Hyvin karkeasti sanoen voidaan jopa sanoa että demonit ovat enkeleitä, joilla on vain erilaiset mielipiteet. Tämä on oleellinen koska kysymys siirtyy myös siihen että onko enkeleillä persettä. Tämä on vakuuttanut keskiajalla etenkin rahvasta. Uskomuksissa nimittäin vakiintui - siitä huolimatta miten rienaavalla tavalla vaikuttava persettä näyttävä pyllistelevä demoni olisikin - että ihmisen erotti demoneista se, että ihmisellä oli perse. Siksi demoneja jopa yritettiin karkottaa näyttämällä takamusta. Koska demoneilla ei ollut tätä, he ihmetyksestä menivät pois. Tämä näkökulma tekee perseestä entistä tärkeämmän. Sillä se olisi ihmiselle erityislaatuisesti oma.
Kuitenkin teologit olivat sitä mieltä että perse on hyvin rienaava. Siksi kun noidat tekivät sopimuksen Saatanan kanssa, sopimukseen kuului opin mukaan Saatanan peräreiän suuteleminen. Tämä tarkoittaisi sitä että Saatanalla olisi sittenkin takamus. Ja ilmeisesti enkeleilläkin. Perse kuitenkin tavallaan sopii Saatanalle ja demoneille. Sillä usein ihmisen olemus on teologiassa jaoteltu siten että mieli on vahva mutta liha on heikko. Saatanallisuus edustaakin monelle jopa niinkin abstraktia asiaa kuin ihmisessä oleva eläimellisyys. Tässä mielessä perse on erinomainen ihmisen luontoon asettaja ; Kirjoittihan Michel de Montaigne - jonka nimestäkin voi kaivaa aiheeseen sopivan deMon -osasen - siitä miten sivistys ei pelastanut antiikin filosofineroja suolikaasuilta. Hän esitti että mikään sivistys ei estänyt siltä että Platonia saattoi pierettää ja tämän pidättely vaikkapa kesken hienoa filosofista puhetta olisi ollut hyvin tukala tilanne. Ihminen on perseensä vanki. Tämä on oiva analogia perisyntiin, jossa eläminen on kristinuskon teologian mukaan varsin tukalaa sekin, peräti se on konseptina aika perseestä ihmisen olla. Mutta ei sitä pakoon silti pääse.
Tosin tässä kohden ei voi olla tietysti aivan varma, koska demonit on kuvattu sarvipäisinä, hännällisinä ja punaisina kun taas enkelit vaaleina siivekkäinä ja sarveton-hännättöminä. Ehkä demonien ruumiinrakenne on vain metafyysisen henkiruumiin ilmentymä, joten joskus demoneilla oli perse ja joskus tämä yksityiskohta unohtui? Jumala tietää. Ja valitettavasti ei kerro.
Perse ja hyvän elämän filosofia.
Kun persettä lähestytään ihmisyyden ydinominaisuutena, voidaan huomata että ihmisen perse on tärkeä ennen kaikkea siksi että ihmisen toiminta on pohjimmiltaan energiankäyttöä. Ja tässä kohden termodynamiikka on varsin kova ; Täytyy syöttää energiaa jotta toiminta jatkuu. Näin ollen kun ihminen tuottaa vaikkapa filosofiaa Jumalasta, hän joutuu tämän tehdäkseen esimerkkiksi syömään donitseja ja juomaan kahvia. (Ja kyllä. Teen tätä parhaillaan!)
Läpivirtaus mahdollistaa tämän syömisen melko pitkällä tähtäimellä. Näin ollen vaikkapa filosofisen pappishenkilön suorittama Herran sanan levittäminen suusanallisesti ihmisestä toiseen on mahdollinen siksi että hän on tuottanut kakkaa. (Joku voisi sanoa että monessakin mielessä, mutta ei tästä nyt tässä sen enempää.) Tämä perusasia unohtuu monilta. Siksi esimerkiksi selviytymiskoulutuksessa opetetaan joissain paikoin esimerkiksi eräoppaille tärkeä oppi. Ihmiset jotka menevät luontoon yrittävät välttää luonnossa paskomista. Tästä seuraa joskus vakavia ongelmia, kun syntyy tukos. Tämän purkaminen luonnonolosuhteissa on joskus hengen pelastava aktio. Ja se joudutaan tekemään käsityönä. (Konkreettisesti.)
Kakka taas johtaa itse asiassa siihen että joudumme palaamaan vessafilosofian pariin. Kaikki mitä olen vessafilosofiasta sanonut, on tavallaan alisteista tälle ominaisuudelle. Näin ollen en toista itseäni, vaan muistutan että olen tehnyt tähän liittyvän työn muualla. Vessafilosofiani paljastaa takamuksemme erittäin tärkeän roolin yleisinhimillisyyden kannalta.
Perse ja valta.
Olen ylläollessani keskittynyt vain yhteen pieneen piirteeseen takamuksessa. Tarkemmin ottaen siihen mitä se ei ole. Eli olen keskittynyt reikään. Kuitenkin reikä on tavallaan vain perseen puutetta. Peräreikä on teknisesti ottaen vain perseen ja ulkomaaiman rajapinta. Näin ruoka ja paska on tavallaan jokin ulkopuolinen sisällämme. Tämä tietysti tuo mieleen työyhteisön. Sen, miten se olet sinä ja vapaa tahtosi jotka tekevät. Mutta tosiasiassa jokin ulkopuolinen pomo on käskyineen sisällsi. Pomo on sisälläsi vain abstraktimmalla tavalla. Sellaisella johon ei mikään suolihuuhtelu auta. (Kenties olet oma pomosi, entistä kauheampaa. Sisälläsi on jokin velvollisuusminä joka on vain vähän kuin sinä! Tämä on lähes skitsofreenistä. Ja taatusti, kun huomiodaan taantuma ja yrittämistyön raskaus, aivan perseestä.)
Tämä taas nivoutuu siihen että kun katsomme persettä, näemme kannikat. Ne ovat lihasta. Kansanperinteen sanonnat tuntevat paljon sanontoja perseestä. Esimerkiksi raskasta työtä tekevän on sanotty työskentelevän perse ruvella. Tämä on luultavasti viitannut housujen hierovaan vaikutukseen. Nykyaikana, kun työ on istumatyötä, vanha sanonta on muuttunut vain entistäkin tärkeämmäksi.
Muinaisaikoina perse ruvella olivat etenkin pikkulapset. Syynä oli se, että silloin kurinpidossa hyödynnettiin vitsaa. Takamus sopiikin rankaisutoimintaan hyvin koska siinä on suuret lihakset suojaamassa vakavilta vammoilta. Siinä missä esimerkiksi sisäreidestä saisi irti kovempaa tuskaa, tätä ei käytetä koska tämä paikka on verisuonien kannalta hieman vaarallisempi. Takamus on suojatuin paikka lyödä. Nykyisin tätä arvokasta tietoa soveltavat lähinnä sadomasokismin ystävät. ; Tämä muistuttaa että perse liittyy myös itseyteen ja valtaan. Vanhemamt vitsaavat lapsia, mutta lapset eivät anna selkäsaunoja vanhemmilleen. Eivät edes silloin kun vanhempi on umpihumalassa ja kiroilee rumasti, huutaa ja pelottelee kissaa. Syynä on valta. Samasta syystä sadomasokismissakin vallassa on se joka kurittaa persettä ja alistunut on se, jonka takamus saa kuristusta.
Tämä on oivallettu arvokasta kansanperinnettämme myöten. Kun tarkastellaan vaikkapa sellaista sanontaa, kuin "nuolee toisen persettä", tehdään - paitsi teologinen impikaatio jossa on peräti saatanallinen ulottuvuus - myös ennen kaikkea viitataan valtaan. Perse on tärkeä ja sen puhdistaminen ja sanitaatio on tärkeää. (Muista vessafilosofia!) Kuitenkin tämä on myös mahdollisesti sairauksia aiheuttavaa ja siksi iljettävää, joten ihminen joka tekee palveluksen toisen puolesta on selvästi tämän palvelija. Ruskeakielinen on siis orja. Koska tämä sanonta viittaa kehumiseen ja mielinkielin olemiseen vihjataan että tämä toisen kehuminen olisi yhtä iljettävä aktio kuin paskan maistelu. Tämä kertoo paljon myös sanonnan kehittäjästä.
Toisaalta kun "pelastetaan toisen perse" , toinen pelastetaan usein kovasta pulasta. Tämä - retkeilyhenkisyyteen mahdollisesti viittaava tai sitten ei - sanonta rinnastaa ihmisen vertauskuvallisesti omaksi perseekseen. On toki selvää että ihminen ei ole vain yksi osansa, vaan on kaikkien osastensa summa - josta syntyy vieläpä mahdollinen emergenttisen tason nousu, jonka vaikutuksesta ihminen onkin tavallaan enemmän kuin osiensa summa ; mahdolliseti tämä lopputulos on peräti ääretön. Mutta kuitenkin tämänlaisia rinnastuksia tehdään joskus. Tätä tehdään useimmiten niin että ihminen liitetään aivoihinsa, ikään kuin aivot asuisivat ruumiissa sen sijaan että aivot olisivat osa ruumitsa ; Kuitenkin kun tätä miettii tarkemmin huomaa että aivo, tämä energiaa tuhlaava sokerisyöppöelin, vaikuttaa olevan melko yleisesti ottaen hyvin toimintahäiriöinen. Se unohtaa. Se tekee päättelyvirheitä. Se saa tekemään ylilyöntejä. Se saa erehtymään. Se saa saivartelemaan pseudologiikkaa. Se saa kirjoittamaan omituisia blogauksia kahden aikaan aamuyöstä... Perse sen sijaan ei petä juuri koskaan. Paitsi ripulissa, ummetuksessa ja punataudissa ja muissa tautitiloissa. Mutta kun viimeksi katsoin, niin aivot reistaavat useammin. Siksi onkin hyvä ajatella että ihminen joka pelastaa kaverinsa pulasta, pelastaa itse asiassa tämän arvokkaimmat puolet. Sitä kautta pelastaminen tuntuu mukavalta. Siksi tämänlainen sanonta tarvitaan.
Tämä olisi kenties hyvä muistaa jopa vallankumouksissa. Kun vallankumousjohtaja selittää rivimiehilleen että näillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, hän vääristelee hieman. Tämä vääristely syntynee siitä että hän itse vetää perseensä penkkiin (ellei peräti olalle) kaukana etulinjasta. Näissä tapauksissa johtajan olisi syytä vetää oma perseensä etulinjaan, tai sitten hyväksyä että kyllä se on vallankumoustaistelijallekin oma perse lähinnä. Kahleiden lisäksi voi menettää kaikenlaista muutakin.
Toisaalta perseen liittäminen sekä ihmisyyteen että valtaan palauttaa meidät välittömästi Foucaultin pariin. Hän kirjoitti filosofista tutkielmaan vankiloista. Hän ajatteli että ne ovat ruumiin kahlintalaitoksia. Mieli on vapaa ja vahva, mutta liha on tässäkin tapauksessa heikko. Näin ollen kun hallitset persettä, hallitset ihmisitä. Kun vanki painaa perseen penkkiin ja hänen perseensä on lukkojen takana hän on hallussa. Vallan ja lihan vankilan ja kontrollin huipentuma voi tapahtua sitten siellä vankilan suihkuosastossa esimerkiksi televisiosta tutussa saippuaskenaariossa.
Ja näin voimme palauttaa ketjun takaisin Pihoon. Hän ei tunnetusti pidä siitä että perseessä kulkevat virtaukset menisivät kuin yhteen suuntaan. Hän sallii suolelle pituussuunnassa vain peristaltiikan mukaiset liikkeet. Tämä kiinnostus toisten perseistä voi ihmetyttää. Mutta taatusti hän ja muut ihmiset tietävät, että kun hallitset persettä, hallitset ihmistä. Näin ei ole ihme, että kontrollissa ei välitetä siitä onko ihminen homo vaan siitä harjoittaako hän homoseksuaalisia aktioita ; Tämä on järkevää persefilosofian pohjalta ; Sillä kun perse ei ole mukana, se ei tavallaan enää ole aitoa ja merkityksellistä ihmisyyttä.
Tämä juttu on perseestä. Tai tarkalleen ottaen toivon että ei ole... Tai itse asiassa toivon että se kick ass!

de Montaigne,
demonologia,
elämänfilosofia,
emergenssi,
filosofia,
Foucault.M,
homoseksuaalisuus,
huumori,
hyvä elämä,
kasvatus,
makaaberi,
Piho,
sadomasokismi,
teleologia,
teologia,
työ,
valta,
vitsa
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Servantis a periculum ; servantis a maleficum.
"Sometimes I know there's nothing to say./ So do I pick up my puzzle and just walk away? / Do I follow my conscience? / Am I mock sincere? / I don't know what I'm doing here."
(Poets of the Fall, "Don't Mess With Me")
Tiede -lehti kirjoitti sosiologisesta ja psykologisesta tutkimuksesta. Tutkimus selitti, että kuolemanpelko liittyy voimakkaasti evoluution vastustamiseen. Ne henkilöt joiden oman kuoleman kuvailu tuotti ahdistavia ajatuksia, olivat helpommin hyväksymässä uskonnolliset käsitykset ja vastustamassa evoluutioteoriaa.
"Don't try to fix me I'm not broken ; Hello ; I'm the lie living for you so you can hide."
(Evanescence, "Hello")
Korrelaatio ei toki tarkoita sitä että kuolemanahdistus itsessään aikaansaa evoluution hylkäämistä. Tosiasiassa korrelaatio ei kerro onko takana jokin muu yhdistävä elementti. Voidaan esimerkiksi ajatella että yhteys johtuu siitä että uskonnon esitetään nimen omaan ratkaisevan ja helpottavan oman kuolevaisuuden käsittelyä. Kuitenkin se pikemminkin siirtää kuoleman syrjään, irrelevantisoi sen. Näin sitä ei tarvitse käsitellä.
"Do you remember standing on a broken field, white crippled wings beating the sky. / The harbingers of war with their nature revealed, and our chances flowing by."
(Poets of the Fall, "War")
Toki ahdistus itsessään voi olla merkki muustakin. Usein ihmiset eivät ole käsittäneet kuolemaa ja sen lopullisuutta, joten se ei tietyllä tavalla ahdista heitä. Tätä kautta ahdistus voi liittyä jonkinlaiseen asian kohtaamiseen. Kenties kuolema ei ahdista koska sitä ei ole ikään kuin tajuttu ja kohdattu. Tämänlainen suhtautuminen tulee tutuksi "Zen -miekkailua" käsittelevästä kirjallisuudesta ; Aluksi ihminen on rohkea koska hän ei tiedä mitä hänelle voi tapahtua. Sitten hän oppii asioita ja alkaa pelkäämään. Tilanne ahdistaa koska se tajutaan. Lopputuloksena on kuitenkin huipennus jossa asia käsitellään ja tämän jälkeen sen kanssa ollaan sujut.
Voidaan sanoa että uskovaiset nähdään joko ensimmäisessä tai toisessa kohdassa olevina ; He joko sysäävät kuoleman syrjään tai sitten kauhistelevat sitä ja torjuvat sen jolloin he estävät itsensä nousemisen "lopulliselle tasolle". Toisaalta ateistit voidaan nähdä ensimmäisen ja kolmannen tason asukkaiksi. Siinä välissä ahdistus on kova, eikä siinä ole ateistille terve paikka olla.
"Don't turn away (don't give in to the pain). / Don't try to hide (though they're screaming your name). / Don't close your eyes (God knows what lies behind them)."
(Evanescence, "Whisper")
Itseäni viehättää eräällä tavalla näiden kolmen tason välillä leijailu. Tuntuman siihen saan Camukselta. Hänen näkemyksessään on tiettyä epätoivoista rohkeutta. Nurkkaan ajetun rotan yritys käsittämättömän ja hallitsemattoman edessä johtaa siihen että ikäviä asioita ei kiistetä, eikä niitä lakaista syrjään. Asioita ei paeta esimerkiksi järkeistämällä absurdia - ja esimerkiksi itsemurha näyttäytyy periksiantavana pakenemisena, epäonnistumisena.
Otsikon latina tarkoittaa "suojele meitä vaaralta, suojele meitä pahalta". Sen lisäksi se liittyy interkontekstuaalisesti käyttämiini kappaleisiin ja tähän aiheeseen. Hupia lisää se, että englannin "servant" tarkoittaa palvelijaa, jolloin mutkan takaa saadaan jopa se "pahan ja vaaran palvelija", joksi evoluution kannattaminen tietyissä piireissä liitetään.

absurdi,
angst,
ateismi,
Camus,
elämänfilosofia,
evolutionismi,
itsemurha,
kreationismi,
kuolema,
musiikki,
psykologia,
sosiologia,
torjunta,
uskonto,
ZEN
lauantai 2. huhtikuuta 2011
Elämänarvostuskysymys.
"Ikuisuuden näkökulmasta erotamme myös mikä on tärkeää elämässä ja mihin kannattaa satsata. : Kumpi arvostaa elämää enemmän?
[_] Se, joka sanoo, että niitä on kaksi, ja joista jälkimmäinen on ikuinen.
[_] Se, joka sanoo, että niitä on yksi."
(Esa Turkulainen, 1.4. 2011)
Otsikon teksti oli eräänlainen tiivistelmä olennaisesta kysymyksestä, joka löytyy "Nuotan" esittämästä elämänarvostuskysymyksestä.
Nuotan mukaan Jumalan Suunnitelma on tärkeä, koska sitä kautta ihmisen elämä saa tarkoituksen. "Ironista kyllä elämän tarkoitus selkenee kun sitä mietitään sen päättymisestä käsin. Kristittyinä me uskomme, että kuoleman jälkeen meillä alkaa ikuinen elämä taivaassa. Se on syy, miksi koko elämä kannattaa laittaa Jeesuksen varaan. Kukaan ei tiedä elämänsä pituutta, joten tämä hetki kannattaa elää Jeesuksen kanssa." Olennainen argumentti on että maallisen omaisuuden menetys ei koske taivaspaikkaa.
Kuitenkin tässä lähestymistavassa on mielenkiintoinen määritelmällinen ongelma ; Olennainen kysymys on se, mitä elämällä tarkoitetaan. Jos meillä on vain yksi tämänpuoleinen elämä, uskonto arvostaa elämää vähemmän, koska tämän yhden elämän piirteitä pidetään irrelevantteina, väliaikaisina ja muutenkin turhina. Taivas korostaa ideologiassa sitä miten tämä ainut elämä on vain kalpea ja riittämätön aavistus siitä laajemmasta. Tässä mielessä uskovaisten lähestymistapa, jossa korostuu elämien määrä ei selvästi ole vielä mikään "koko asia". Ateistin silmään tilanne näyttää siltä että uskovainen halveksii maan päällä tapahtuvaa elämää, jolle hän antaa vain välinearvon. Ateisti taas joutuu antamaan itseisarvon maanpäälliselle lihalliselle elämälleen. Näin ollen uskovainen jolla on vain m maanpäällinen elämä ei pääse koskaan kokemaan elämäänsä itseisarvoisesti hyvänä; Elämä on vain testinkaltainen suorite, jossa katsotaan onko oikeat mielipiteet ja onko toteltu tiettyjä ulkopuolelta annettuja käskyjä.
Onkin selvää että elämän tarkoitus ja elämän arvostuskysymykset määrittyvät olennaisesti maailmankuvan tosiasiaväitteiden mukaan. Uskovaiset uskovat että tämänpuoleinen elämä on marginaalinen osa elämän kokonaisuutta. Jos tässä keskittyy vain tämänpuoleiseen, keskittyy hyvin marginaaliseen osaan elämästä eikä siksi voi elää täyttä elämää. Ateistit taas keskittyvät siihen että meillä on vain rajallinen määrä elämää, ja uskonto näyttäytyy suoranaisena elämänhalveksintana, jossa elämän tyytymättömyys korostuu ja tätä paetaan kuvitteellisiin maailmoihin, joiden edessä ollaan valmiita jopa lisäämään tämänpuoleisen elämän tuskaa ja vaivaa. uskonto on monista asioista luopumista ja se ei kykene keskittymään ja panostamaan siihen lyhyeen ja rajalliseen elämään.
Molemmat saavat eräällä tavalla vastauksensa kuolemasta, suhteesta joka syntyy määritellyn elämän suhteesta kuolemaan. Ongelmana näissä molemmissa on tietysti petitio principii -rakenne ; Tulkinnan ympärille on konstruoitu koherentti kokonaisuus, joka vetoaa oman maailmankuvan sisällä, mutta joka näyttää varsin typerältä kaikille niille jotka eivät näitä ilmasta temmottuja lähtökohtia hyväksy.
Siinä missä uskovainen kauhistelee ateistin rajallisen elämän hyväksymistä ja kokee että ateisti ei selvästi arvosta elämää, kun voi siitä luopua, näyttää ateistilta toiveajattelulta, jossa kuoleman haluaminen ja kuoleman tapahtuminen sekoitetaan toisiinsa naurettavalla taikauskoisella tavalla. Molemmat kauhistelevat toistaan omista lähtökohdistaan käsin, ja kauhistuttavuus katoaisi jos he irrottautuisivat näistä lähtökohdista ja ymmärtäisivät mitä toisen ajatuskokonaisuus kaiken kaikkiaan pitää sisällään.

arvostus,
ateismi,
elämänfilosofia,
hyvä elämä,
itseisarvo,
kuolema,
määritelmä,
petitio principii,
Turkulainen,
uskonto,
välinearvo
perjantai 4. maaliskuuta 2011
Waris, aavikolta.
Kun katsoin elokuvaa, sen pääkaari olikin juuri siinä, miten ryysyistä noustaan läpeensä tuotteistetuksi malliksi ja tätä kuvaa pidetään ihanana kasvutarinana, jossa nainen pääsee eroon miesten vallasta ja saavuttaa vapauden. En pitänyt tätä esineellistämistä kovin olennaisena. Elokuvan lopussa teema nousi kuitenkin puhumaan tyttöjen ympärileikkauksesta. Se oli ollut elokuvassa melkoisen sivussa, sivujuonteena. Ennen loppua aihe oli vain yksi, joskin vähäinen, "vapautumisen aspekti". Tämä hypähdys tekee elokuvasta epäyhtenäisen tavalla joka on sekä häiritsevää että ärsyttävää ; Olisi kuin katsoisi omaa mieltään peilistä.
Tuntuu että tässä olisi eräänlaista "etiikka -ansaakin". Maalailevat mallikuvauskohtaukset joissa mieskatsojat saavat katsoa vähäpukeisia naisia tuntuivat kohtauksen mittoja katsoen määrällisesti itsetarkoituksellisilta. Ne eivät vieneet tarinaa eteenpäin samaan tahtiin kuin mitä sille annettiin kohtausminuutteja. Mutta elokuvan moittiminen olisi tietysti naisten ympärileikkauksen vastustamista.
Sitten luin Mika Sipuran arvion "Creation" -elokuvasta. Hän kommentoi tätä Charles Darwinin elämästä kertovaa elokuvaa sanomalla "Kriitikot huomauttanevat tasapaksuudesta, kehnosta rytmityksestä ja kliimaksien puutteesta, mutta sellaista Darwinin elämä oli, beigenharmaata." Minä olen jopa tyytyväinen tästä ; Darwinia ei esitetty minään ikonina, vaan ihmisenä. Tämä on hienoa vaihtelua. Omaelämänkerroista syntyy helposti huono draaman kaari, koska taide joka imitoi elämää ei sulje mitään kaarta ; Elämä ei imitoi taidetta, vaan elämä muistuttaa enemmänkin sitä perussuomalaisten kammoksumaa "tekotaiteellista postmodernia kokeilua".
Tosin Waris Dirien elämän kohdalla hän ei näyttänyt ihmiseltä, vaan hän muistutti jotain niinkin pinnallista, kuin ne tyypit joiden elämäntapahtumien tirkistelyä harjoitetaan esimerkiksi "Oprahissa". Sitä, jossa ihmisten kärsimys valjastetaan kasvutarinaksi, joka päättyy siihen että pääsee Oprahiin. Ja jossa kärsimys ja kasvutarina sentimentalisoidaan jotta saataisiin yleisölle oppimisen sijasta kokemus. Joka taas huipentuu katsojalukuihin ja siihen miten Oprahin tilille pumpataan rahaa.
Toisin sanoen "Aavikon kukassa" jopa se vakava mutta välähdyksenomaisena sivujuonteena esitetty ympärileikkausteema näytti tässä kontekstissaan tuotteistamiselta. Yhtä tuotteistavalta kuin "tuotteistetuksi malliksi vapautuminen". Ympärileikkaus on toki tärkeä asia. Mutta tämä sitä vastustava elokuva ei saisi olla.
Bloggaaja ei vastusta vähäpukeisena keikistelyä. Sellaista lisää vaan. Pointti on jossain muussa.
Tunnisteet:
Darwin,
Dirie,
draaman kaari,
elokuvat,
elämänfilosofia,
feminismi,
kaupallisuus,
kärsimys,
luontokuvaaminen,
muoti,
pinnallisuus,
Sipura,
taide,
ulkonäkö,
ympärileikkaus
keskiviikko 16. helmikuuta 2011
Ramboristiläisyys.
"Huutava ääni puistometsästä" arvioi "Rambo" (2008) -elokuvaa. Uusimmassa Rambo -elokuvassa "heeros" nähdään ristiä avoimesti kantavana tappokoneena, joka taistelee vääräuskoisia julmureita vastaan.
Tämän "paha mies hyvien puolella" -teema taas nähdään osana kristinuskon yleistä, kuolemaa haikailevaa, teemaa ; Kristinuskosta rakennetaan kuoleman uskontoa. On Jeesuksen ristiuhri, josta muistutuksena kannetaan kidutusteilaamisen välineen muotoista korua. Mestauksen muistelu on eräänlaista kuolemanpalvontaa. Pelastus paratiisiin tapahtuu kuoleman jälkeen. Tämä värittää elämän kuoleman odottamiseen, kuoleman odottamiseen ja siihen miten elämällä on merkitystä lähinnä testinä tuonpuoleiselle. Tämä ei ole elämänmyönteistä. On vaikeaa huomata elämää ennen kuolemaa.
Tässä ei tietysti ole mitään negatiivista. Tämänlaisissa herttaisissa mielteissä sitä omatkin mietteet kyntävät, ainakin ennen ensimmäistä kahvikupillista. "Huutava ääni" kaipaa kuitenkin "puistometsäänsä" hieman elämänmyönteisempää teologiaa.
Ongelmana messiaassa on sen väkivaltaisuus. Jos lempeys ja inhimillisyys, tämänpuoleisuus, otetaan esiin Jeesukseen, käy helposti kuten "Mythopoeia" muistuttaa. Myytti jää helposti käsittelemättä. Jeesus tiivistyy tavalliseksi tunteitensa käsitteleväksi hahmoksi, jolle seksuaalisuus herättää halua syntiin vaikka liha onkin vahva. "Jeesus muistuttaakin enemmän nykyaikaista konservatiivia, joka potee synnintuntoa omasta ruumiistaan" ja tätä kautta "Romaanin päähenkilön nimeksi voisi vaihtaa Selumielin, Mattanin tai Paavon ilman että itse asia vaihtuisi miksikään."
Tuntuu että ilman Jeesusta Kristus on liian karmivaa tavaraa. Sellaista, joka mönkii hurmeisena mielenterveydeltään kyseenalaisesta, kenties jopa psykoottisesta, raivosta ja kostamisesta. Ilman Kristusta Jeesus taas on liian merkityksetön ollakseen jonkun erityisen seurattavan ideologian arvoinen. Luultavasti tärkeintä olisi löytää se terve tasapaino niiden välillä. Se ei kuitenkaan ainakaan minulta onnistu.

Jeesus,
kristinusko,
kuolema,
myytti,
tarinankerronta,
teologia
lauantai 18. syyskuuta 2010
Lärväkirja.
Facebook jakaa helposti mielipiteet. Esimerkiksi Mika Sipura pitää siitä, mutta "Unkurissa" siitä ei pidetä. Useimmiten facebookia kritisoivat ne, jotka eivät sitä käytä. Mikä on hieman erikoista. Siitä tulee hieman mieleen eräs "opiskelukaverini kyläläinen" joka oli vahvasti sitä mieltä että "Valmetin traktorit eivät ole traktoreita ollenkaan." Hän tiesi sen, koska "heillä oli aina ollut John Deere." Ymmärrän toki sen että hyvää ei vaihda, mutta ihmettelen että "käyttämättä tiesi".
Itselleni kävi hieman samalla tavalla. Sillä minuahan luonnehtii tietyllä tavalla hyvin sana "antisosiaalinen". En ole misantrooppi ~ Tai jos olen, ihmisvihani on jo mennyt pohjasta läpi ja saavuttanut sellaiset mittasuhteet että se on jo totaalisen ihmismyönteistä.
En kuitenkaan nähnyt pointtia miksi haluaisin nähdä joitain tyyppejä joista en ole kuullut kymmeneen vuoteen arkeni häiriintymättä. ~ Muutenhan olen varsin häiriintynyt. Mutta en tästä syystä.
Menin facebookiin MTT -sikalatyöntekijöiden kannustamana. Ajatuksena oli koota possuista kuvia. Tilanne päättyi siihen että minä jaoin possunkuvia jos toisiakin. Muut eivät jaksaneet käytännön tasolla innostua. Mutta jotkut oli jo pyytäneet naksuttamaan kaveruutta. Ei se sellaisena kantanut pitkälle. Omalta kohdaltani voin sanoa että facebook oli parannus. Facebookia edelsi sellaiset jutut kuin "koulukaverit.net" (tms) ja muut vastaavat laitokset. Niistä kuitenkin puuttui se, mitä facebookissa on.
Nimittäin vieraat ihmiset.
Komminikoinnissanihan on tiettyjä ymmärtämisen vaikeuksia. Lyhyesti se ei yleensä haittaa. Pidemmissä kohtaamisissa asia rupeaa vaan väistämättä paistamaan jossain vaiheessa läpi. Ideointimyllynikin toisaalta pyörii siten että maksimoin kohtaamiset ja keskityn sitten niihin muutamaan mielenkiintoiseen. Tälläiseen "lähes random" surina jota facebook enimmäkseen tarjoaa on juuri oivimmillaan. Maksimoin ideioidentuottoni ja saan suhteellisen vähän (minua ja muita) vaivaavaa kommunikointia. I like people. I just can not live with them.
Minulle vain kasautui satunnaisia kavereita. Syykin on helppo ja itsestäänselvä. Pelailin/pelailen facebookissa erilaisia nakuttelupelejä, ja ihmiset haluavat pelailuun tiimiyttäjiä. Niissähän on usein elementti jossa peliin osallistuvat kaverit vahvistavat omia bittimuskeleita. Pelithän ovat sinänsä aika simppeleitä ja niissä ei aivotoimintaa kulu, mutta ne kokoavat valtavia määriä ihmisiä.
Kun ihmiset haluavat pelikavereita, he samalla ikään kuin huomaamattaan tarjoavat profiilinsa avoimesti nähtäville. Ja minä näen päivityksiä. Tätä kautta ne kasautuvat ja facebook -elämäni koostuukin siksi aforisminomaisista lauselmista ja lyhyistä kommenteista jotka eivät liity minuun mitenkään. Ne eivät myös erityisesti kiinnosta minua, en ole tässä suhteessa tirkistelijä.
Sen sijaan joskus niitä kautta tulee kimmokkeita. Ja osa pelureista onkin paljastunut varsin aktiiviksi kommentoijiksi. Olen muun muassa keskustellut kommunismista ja suomalaisesta alkoholikulttuurista, ja keksinyt miten provokatiivisen anarkistisesta pontikanteosta syntyy helposti kapitalistinen maailma kun rahan korvaa luottamuksella ja sillä että toista ei petä. Kommunisti ei tykännyt mutta ei suuttunutkaan.
Mutta yleisesti ottaen facebookin tekstit eivät yleensä ole "kovasti fiksuja". Analyyttinen ja kriittinen ajattelu paljastaa usein logiikoissa aukkoja. Minusta tämä ei ole huono asia.
Itse asiassa elämä koostuu suurelta osin irrelevantista toistamisesta ja typeryydestä ja latteuksista. Esimerkiksi minua arjessa inhottaa joskus - tai oikeastaan aina - se että sitä joutuu miljoonannen ja yhdennen kerran tekemään ne samat asiat.
Kahvinkeitin raksahtaa pakkomielteenomaisesti auki taas kuten eilen. Että onko tässä aamupalan syönnissä järkeä, kun pöntöstä menee kuitenkin ja kuolo tulee vaikka mitä tekisi. Olen päätynyt siihen että kysymys on lähinnä aikataulusta ; Turhaa touhu on, mutta kerran täällä vain äimistellään. Kuolemisessakin on tärkeää myös se, milloin sen tekee ja miten sen tekee.
1: Takaapäin aivoihin nasahtava yllätysluoti tuntuu tällä hetkellä oikein miellyttävältä ajatukselta. Mutta toisaalta joskus tuntuu että olisi mukavaa kuolla yli 90 -vuotiaana sydänkohtaukseen jonka saa siitä että rietastelee liikaa kokaiinipöllyissä.
Facebookin nopeatempoinen, hajanainen ja lattea -aforismiluonne ravistelee minusta yhtä suurimmista outouksissa ihmisissä. Facebook nimittäin liittyy enemmän arkiseen elämään kuin mihinkään muuhun. Facebook liittyy sosiaalisuuden kommunikaatiopuoleen, ja se herättää "Derridan tapaan" myös "sen mitä se ei ole".
Epäsosiaalisuus.
"Sure, I talk to myself, and willingly admit it. It doesn't mean I'm crazy ... just that I appreciate intelligent conversations and know where to find one."
Esiin nousee kommunikaatiokyvyttömyys. Tai oikeastaan facebook korostaa kommunikaatiokyvyn puolia joita akateeminen maailma tuntuu usein aliarvostavan. Facebook ajaa ikään kuin huomaamaan että on kahdenlaista kommunikaatiokyvyttömyyttä.
1: Yleisimmin kritisoitu kommunikaatiokyvyttömyys on sidottu ajattelun huonouteen. Tällöin korostuu (1) looginen/analyyttinen/tieteellinen puoli ja (2) retoriikka. Eli puhutaan siitä miten johdonmukaisia ja perusteltuja näkemykset ovat ja miten selkeästi osaa ne tuoda esiin. Tässä epäonnistumisen jälkeen asioita käsitellään tunteella vaikka ne ovat järkeviä. Tätä kautta esimerkiksi filosofiseen analyysiin voidaan vastata emotionaalisesti ja kokea se hyökkäävänä. Heitä ei kiinnosta onko esitys koherentti tai perusteltu. Heitä kiinnostaa se, että se on väärä. Tästä seuraa ad hominem -sarja jossa ei puhuta asioista vaan ihmisistä. Tässä tunteet ja ihmisyys valjastetaan tietoa ja asioista kiinnostumista ja tutkimista vastaan : Tässä tieteen ja analyysin tehtäväksi nähdään vain tuottaa hedonistisia tarpeita käyttävää teknologiaa. Asenne on tiedevastainen.
2: Toinen on "sama mutta toisinpäin" : Tässä asioita lähestytään älyllä ja sen ulkopuolisia asioitakin lähestytään logiikalla. Tätä kautta tunteita lähestytään etsimällä loogisia ristiriitoja. Ja ennen kaikkea tätä käytetään ihmissuhteiden hoitamiseen ja toisen uskonnollisten tunteiden pilkkaamisessa. Eikä esimerkiksi ihmismielen teorianrakentamisessa tai filosofisessa uskontokritiikissä. Tässä logiikka ja tieteet valjastetaan ihmisyyttä vastaan.
Minua vähän inhottaa se, että monesti ihmiset jymähtävät toiseen näistä luokista. Eli esimerkiksi uskontokriittisyys poliittisella tasolla tai kritiikki sen loogisten argumenttien tasolla nähdään automaattisesti pahana koska uskonnossa ei ole heille missään kontekstissa kysymys tiedosta tai politiikasta. (Vaikka usko on sidoksissa uskontoihin niin usein ja sellaisella voimakkuudella että tämän ignorointi olisi todellisuuspakoa.) Tai niitä jotka lähestyvät uskonnollisia tunteita kokevaa ihmistä kuin ne olisivat vain analyyttisesti lähestyttävä kohde jonka loukkaantumisista ei tarvitse välittää. Molemmille käytöstavoille, analyyttiselle ja emotionaaliselle, on oikeat paikat. Ja etenkin ne väärät.
1: Toki itse olen äärimmäisen huono sosiaalisuudessa millä tahansa mittarilla katsottuna. Mutta tässä minusta olisi otettava huomioon myös konteksti. Kaksi päivää sitten tapasin ihmisen joka puuhailee paljon aspergerin syndroomaisten kanssa. Hänestä minä tulen varsin hyvin toimeen sosiaalisesti. Hänellä näytti olevan käsitys siitä harjoittelu ja työmäärästä ja tuskasta jota sekin taso on vaatinut. Useimmille ihmisille sosiaalinen taso on parempi ilman harjoittelua. Mutta he eivät käytä tätä, saati että olisivat harjoittaneet sitä.
___1.1: Tässä kohden minulla on oikeasti sellainen olo, kuin rullatuolivammaisella joka katsoo ihmetellen ihmisiä jotka ajavat töihin autolla, nousevat kerrokset hissillä, ja istuvat kotona TV -tuolissa vaikka heillä on jalat joilla voisi juosta auringonpaisteisilla rinteillä. Osaan välittää tunteeni diagnoosistani huolimatta yhdellä pseudolatinankielisellä sanalla fuckyouasshole!
Facebook opettaa että ihmiset ovat olentoja joilla on elämä ja tunteet. Tämä ei vaadi "perinteistä akateemista älyä" vaan enemmänkin hömpöttelyä ja yhdessäoloa. Facebook opettaa myös että akatemiantutkijoilla ja tohtoreilla on epävarmuuden ja epäonnistumisen kokemuksia ja perhe -elämää ja muita vastaavia tutneita. Ja että elämästä selviää hyvin yhdessä toisten kanssa vaikka ei olisi "virallisesti fiksu". Ja joskus "virallisesti tyhmä" paljastuukin ovelaksi ja säkenöiväksi.
Olen sitä mieltä että facebookiin voi ihan oikeasti kuvata elämää paremmin kuin juuri mikään ~ tai vähintään se toimii kuten runoilija ja kuollee yrittäessään. Ja koska facebook sisältää toistoja, täytesanoja, latteuksia, kömpelyyksiä ja koska sen kansoittavat puutteelliset ihmiset jotka eivät mieti ulosantinsa logiikkaa kun sen tiivistävät yhden rivin lauseiksi, se nimen omaan muistuttaa elämää. Facebook ei ole sitä intelligentsiaa joka punaviini kädessä arvioi Rubensin taulun maalausten kurveja kuivasti ilman erektion häivää. Eikä pidäkään. Se ei suorastaan saa olla sitä.
"Ehkä se lattea ja kömpelösti ja plagioiden esille laitettu pirstale ohikiitävää elämää on se, josta se riemu on otettava. Tai sitten vähiin käy."
Tunnisteet:
aspergerin syndrooma,
Derrida,
elämänfilosofia,
internet,
keskustelu,
kommunikaatio,
logiikka,
misantropia,
oravan elämää,
retoriikka,
Sipura,
sosiaalisuus
perjantai 20. elokuuta 2010
Pieni ajatus täydellisistä sankareista.
Sankarien valinnan kohdalla minulla on eräänlainen Is - Ought -ongelma. On olemassa sankareita joiden luontenpiirteisiin minun on helppo samastua. Ja sitten on niitä joiden laisia minun pitäisi olla tai joiden kaltaisia haluaisin enemmän olla.
Ne sankarit joiden olemisen tyylit heijastavat runsaasti omaa itseäni ovat usein "miltei antisankareita". Esimerkiksi näistä käynee "House MD"n House tai "Life"n Charlien Crews. Tosin minulla ei ole heidän erityiskykyjään. Ei Housen lääkintätaitoa -tai vielä vähemmän Crewsin lompakkoa.
Minusta maailmassa on esiintynyt kaksi täydellistä sankaria. Sellaisia joita on oikein ihailla.
Ensimmäiseksi on mainittava mies, joka on opettanut minulle muutakin kuin sen, että nahkatakit ovat aina muodikkaita. Hän on tietysti MacGyver, samannimisen sarjan sankari. Hahmo joka käyttää tiedettä ja oveluutta ennemmin kuin väkivaltaa. Hän korjaa vääryyksiä ja nosti esiin sosiaalisiakin ongelmia. Hän on uskonnollisesti ja poliittisesti sitoutumaton ja tuleekin ensi sijassa toimeen kaikkien kanssa. Hänen heikkoutensakin ovat hyveitä.
Hän opettaa monenlaisia asioita maailmassa selviytymisestä. Hänen optimisminsa kestää äärimmäistä pessimismiä muuttumatta kyynisyydeksi. "Well, you know that old saying "Lord, give me the strength to deal with what I can and endure what I can't?" Well, I'm enduring." ... "Well, if it comes down to me against the situation, I don't like the situation to win." ... "I think if you try hard enough and make the best of a situation, the situation won't get the best of you."
Toinen suuri sankari on tietysti Nalle Puh. Hän on eräässä mielessä täydellinen filosofi. Puh onkin suoraan korostanut ajattelun tärkeyttä ja ajatusten huonoutta. "People who don't Think probably don't have Brains; rather, they have grey fluff that's blown into their heads by mistake." ... "Those who are clever, who have a Brain, never understand anything." Ja Puh tietää, mitä tarkoittaa, mutta koska hän on Pieniälyinen Karhu, hän ei vain aina löytänyt sanoja. Ja luultavasti hän ei löytänyt niitä koska etsi niitä liikaa. Sillä hän on sanonut myös että "Poetry and Hums aren't things which you get, they're things which get you. And all you can do is go where they can find you."
Nalle Puh puhuu myös yllättävän paljon luopumisesta. Puh on jopa lausunut että "I used to believe in forever, but forever is too good to be true." ... "The hardest part is what to leave behind ... It's time to let go!" Tämä korostaa irtipäästämisen ja lähtemisen vaikeutta ja haikeutta. Ja muistuttaa että arkiset asiat voivat tulla tässä esteeksi. "When having a smackerel of something with a friend, don't eat so much that you get stuck in the doorway trying to get out."
Onkin jännittävää molempien hahmojen perussävy on optimismi. Asiat ovat ehkä huonosti, mutta niille voi tehdä jotain. MacGyver luottaa siihen että asiat voi aina tehdä paremmiksi. Ja hän tekeekin. Nalle Puh taas on tarttumatta ikävyyksiin ja niin ikävyydet tarttuvat johonkuhun muuhun.

aforismi,
elämänfilosofia,
filosofia,
is - ought,
kyyninen optimismi,
optimismi,
oravan elämää,
pessimismi,
samastuminen,
sankaruus,
televisiosarjat
keskiviikko 7. heinäkuuta 2010
Kun kallioltaroikkuja putoaa.
"Dernjatin kajautti laulun saadakseen ikävät ajatukset mielestään. Laulu oli niin hilpeä ja korvia hivelevä, että Dernjatin uppoutui siihen kokonaan ja unohti jopa kävelevänsä romanttisella rantatiellä, jolla autot saattoivat siihen aikaan päivästä kiitää hyvinkin tuhatta ja sataa. Rantatie oli hyvin kapea eikä auton tieltä ollut helppo hypätä sivuun. Sen vuoksi reittiä pidettiin vaarallisena."
(Daniil Harms, "Kärpänen")
Usein televisiosarjoissa käytetään erilaisia koukkuja. On tavallista että jakso lopetetaan jännittävään vaaranpaikkaan, cliffhangeriin, josta sitten pelastetaan parin sekunnin päästä seuraavan jakson alussa. "Tuhannen ja yhden yön tarinoiden" ("Alf laila wa laila") koko yksittäisten satujen takana kulkeva pääjuoni perustuu vain ja ainoastaan tähän kikkaan. Jätetään satu kesken pahasti, niin ei tule teloitetuksi vaan saa vielä yhden yön lisää. (Jokainen tuntee ilmiön, ja itse asiassa pelastumista osataan odottaa.)
Tämä on tietyllä tavalla optimismia. Se voi antaa uskoa maailmaan. Mutta ei maailmaan sellaisena kuin se on. Tässä asiassa kuitenkin auttaa lapsille tarkoitettu hömppäkomedia, jossa on avaruusolento(ja). Sarjan nimi on "ALF" (ilman mitään Lailoja). Sarjaa tehtiin neljä tuotantokautta. Sarjan ideana on se, että avaruusolento rysähtää stereotyyppisen ylinormaaliin perheeseen, sen kotiplaneetta Melmac on tuhoutunut tyystin, joten kyseessä on lajinsa viimeinen avaruusolento.
Tätä kätketään, jotta avaruusolennolle ei tehdä kokeita. Avaruusolento on epäkorrekti oluesta ja kissojen syömisestä pitävä suorasuinen olento, jonka itsekeskeisyys päätyy siihen asti että puoli sarjaa kuunnellaan sitä miten hän itse nauraa omille vitseilleen. Perhe oppii rakastamaan ALFia, vaikka tämä on pahatapainen, aina aikaansaamassa vaikeuksia - ja kuluja. Koska jaksoja on paljon, kiintyy katsojakin jollakin tavalla hahmoon.
Sarjan viimeinen jakso päättyy siihen, että ALF on siirtymässä takaisin omiensa pariin - matkan varrella on paljatunut että muitakin Melmacilaisia on elossa, ja heitä on jopa aika paljon. Ennen lähtöä armeija kuitenkin nappaa ALFin. Tälle tullaan tekemään kokeita.
Tämän oli tarkoitus olla cliffhanger. Sarjan teko lopetettiin, joten tästä leikepöydälle joutumisesta tuli ALFin loppu. Elämässä on jotain hyvin samaa - ALF on vielä siitäkin osuva, että hahmolla on oikea nimi, jota kerrotaan : Gordon Shumway. Kuitenkin perhe ei käsittele häntä indiviidinä, yksilönä, vaan kutsuu häntä siksi mikä tämä on : Alien Life Form. ALF on sarjan alusta loppuun asti nimeään myöten vieras, muukalainen, eri.
Jokainen meistä yrittää olla "Tuhannen ja yhden yön tarinoista", eli vaikka jokainen tiedostaa kuolemansa, olemme kuitenkin aina yrittämässä ostaa itsellemme lisäaikaa. Kohtalomme on kuitenkin enemmän kuin ALF:illa. Olemme tekemässä jotain, ja se ei onnistu koska todellisuus ei mukaile yltiöoptimistisia asioitamme. Me kenties kuvittelemme niitä pieniksi, maanläheisiksi ja realisteiksi.
Todellisuus voi vaikuttaa absurdilta, mutta absurdeja ovatkin omat tarinamme. Ne kuitenkin kätevästi suuntaavat mielen pois murheista. Niistä todellisista asioista. Laulun arvo on eskapismin arvo. Laulun arvo on se, että ei huomaa kuoleman todellisuutta joka ilmenee nopeasti kiitävässä autoissa.

eskapismi,
Harms,
komedia,
kuolema,
kyyninen optimismi,
optimismi,
sadut,
tarinankerronta,
televisiosarjat
keskiviikko 18. marraskuuta 2009
Eriarvoistaminen.
"-"Oh! Come and see the violence inherent in the system! HELP! HELP! I'm being repressed!"
-"Bloody peasant!"
-"Oh, what a give away. Did you here that, did you here that, eh? That's what I'm on about - did you see him repressing me, you saw it didn't you?""
(Monty Python and Holy Grail)
Syrjiminen, sortaminen, eriarvoistaminen ja tähän viittaavat asiat ovat nyky -yhteiskunnassa vakavimpia syytteitä joita voidaan esittää. Siinä missä vanhassa maailmassa kymmenen käskyn rikkominen oli pahinta, ja toiminnan synniksi vihjaaminen oli vakava syytös, on nykymaailma erilainen. Uskovaisetkaan eivät enää niin paljoa ole oma ryhmänsä joka syyttää eriuskoisia syntisiksi, kuin on ottanut osaa isompaan massaan, joka heittää erimielisiä erilaisilla natsianalogioilla. Kaikki käyttävät natsikorttia niihin joista eivät pidä, ja jokaiseen kohdistetaan natsikorttia niiden puolesta jotka pitävät tätä "ulkopuolisena", "väärän idean edustajana".
Erilaisuus, toiseus, vieraus ja muut vastaavat suhteet ovat käytännössä aina jonkinlaisia relaatioita. Arvottaminen sisäpiiriin on ulkopiirin olemassaolon vaatimus. Pitää olla käsite reiluus jotta epäreiluutta voidaan käsitellä. Pakolainen pakenee jostakin.
Vahvimmin tämä näkyy tietysti ideologioissa. Usein puhutaan siitä miten uskonnoissa korostetaan eriarvoisuutta, eli uskovaiset nähdään parempina ihmisinä. Näin ehdottomasti onkin, ja suuri osa uskonnon tuomasta hyvästä mielestä vetoaakin omaan egoon. Uskovainen kokee olevansa eettisempi, parempi, hän kokee saavansa toivoa elämäänsä ja apua vaikeuksiin. Hän kokee olevansa osa yhteisöä ja "osallisena jotain tärkeämpää, suurempaa, kestävämpää ja todellisempaa".1 Kaikessa tässä on suhteessa "jokin eiuskova", joka on luonteeltaan olennaisesti eitoivotumpi ja huonompi. Ja juuri tämän vuoksi kun evoluutikko kohtaa uskovaisen, herää se ihmeellinen tunne siitä miten jokin taho joka myy rakkautta ja korostaa korkeampaa moraalia muistuttaa niin kovasti vihaamista. Koska uskonto myy olennaisesti "rakkautta ehdoilla". Ja mitä fundamentalistisempi tai muuten tiukempi ideologia on kyseessä, sitä ehdollisempaa rakkaus on. Sitä enemmän se on "lähimmäisen rakkautta" ja sitä enemmän se näyttää "naapurivihalta".
Uskovaiset eivät ole tässä kuitenkaan yksin. Itse asiassa ns. "uusateismi" (Dawkins-Harris-Hitcheismi) on tätä melko voimakkaasti. Vaikka se myykin itseään2 pintatasolla juuri rationaalisuutta korostavana, on sen esiintymismuodot kuitenkin enemmän elämänfilosofiaa kuin tiedettä ja rationaalisuutta. Mainoslauseessa oleva "Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä" on elämänfilosofinen argumentti, jossa on implisiittisesti mukana luokitus, jossa vihjataan että mahdollisesti uskovaiset murehtivat enemmän. Tämä on tietysti toivottavuuteen vetoamista ja sellaisenaan argumenttivirhe (jos ateismia lähestyisi rationaalisella tasolla eikä elämänfilosofiana, jossa tuollainen argumentti olisi OK.) Tähän on hyvä tehdä lainaus.
"Dawkins vaikuttaa monien mielestä erittäin provokatiivisesta ja aggressiiviselta, ja hän torjuu vaihtoehtoiset kannat kohtuuttomalla kiireellä, tai kohtelee henkilökohtaisiin mielipiteisiinsä kohdistuvaa kritiikkiä hyökkäyksenä koko tieteellistä toimintaansa kohtaan. Tällaista kiivasta retoriikkaa esiintyy missä tahansa yleistajuisessa väittelyssä, oli se sitten uskonnollista, filosofista tai tieteellistä. Juuri se tekee väittelyistä kiinnostavia ja nostaa ne sellaisen normaalin oppineen keskustelun ja tylsän jaarittelun yläpuolelle, jota tuntuvat aina seuraavan loputtomat alaviitteet ja lainaukset tärkeiltä, mutta pitkästyttäviltä auktoriteeteilta, sekä raskassoutuinen pätevä, mutta varovainen vähättely. Kuinka paljon kiintoisampaa on taistelunhaluinen väittely, jossa ei ole kiellettyjä otteita ja jossa ei tarvitse huolehtia tiukan todisteisiin nojaavan tieteen tukahduttamista sovinnaisuuksista. Dawkins haluaa selvästi provosoida tällaista väittelyä ja keskustelua, joten olisi töykeää olla vastaamatta kutsuun."
(Alister McGrath: "Dawkinsin Jumala. Geenit, meemit ja elämän tarkoitus.")
Tätä kautta myös synnin käsitettä voidaan katsoa. Synnin käsite on suhtessa vanhurskauteen. Ateistien näkemyksessä uskonnoissa ollaan potentiaalisesti onnettomampia ja vähemmän rationaalisia. Molemmissa on ylemmyyssuhde toiseen.
Syrjintää tuottava osapuoli on aina määritelmällisesti vahvempi. Tämä ei välttämättä tarkoita lukumäärää. Jos olet kristitty ja vähemmistönä, voit silti pitää itseäsi muita parempana. Varhaisimmat lähetyssaarnaajatkin olivat imperialisteja. He katsoivat että heillä on asema, jota kautta he voivat toimia pakanoiden opettajina.
Usein syrjintä onkin tämänkaltaista, näkyvää. On joku joka määrittelee jonkun ihanteen, johon ollaan suhteessa. Joku on enemmän ja joku vähemmän. Jossain on raja, joka erottaa "paremmat" ja "huonommat". Ja tämä luokitus on erityisen helppoa löytää.
On kuitenkin myös toisenlainen syrjinnän muoto, joka on piilevämpi. Tästä ehkä radikaalein muoto on ryhmän kieltäminen. Silloin ei ole näkyvää syrjintäominaisuutta jossa jokin ryhmä tuomittaisiin. Sen sijaan ryhmästä ei puhuta. Voidaan jopa kieltää että tälläistä määritelmän rajaamaa ihmisryhmää ei edes ole olemassa, tai että se ei ole muuten vain "relevantti". Erityisen ongelmalliseksi tämän tekee se, että ollessaan todellinen, sitä ei ole helppo huomata.
1: Hankamäen (itse homoseksuaali) mukaan homoseksuaalisuuden kohdalla kyseessä on juuri tämän kaltainen ilmiö. Eli homoseksuaaleja ei hyväksytä omaksi ryhmäksi. Heitä esimerkiksi käsitellään kategorisesti etnisten vähemmistöjen kanssa samassa nipussa, vaikka homoseksuaalit voivat olla oman maan kansalaisia ja ylpeitä tästä.
___1.1: Tässä yhteydessä hän mainitsee myös toisen, hieman erilaisen piilosyrjinnän muodon. Sen miten heteroseksuaalin on vaikeaa ymmärtää että ympäristössä olisi syrjintää, kun hän ei itse näe sitä missään. Tämä on kuitenkin erikoinen kannanotto koska heteroseksuaalisuuden mukaan ketään ei tietenkään erikseen koroteta. Olen itse kohdannut tämän. "Normiheterona" elän normaalisti, mutta liikkuessani avoimesti homoseksuaalejen ja sellaiseksi tunnistettavien tai muuten tunnettujen kanssa sitä törmää erikoisiin asioihin. Elekieli ja suhtautumistapa muuttuu olennaisesti. En käytännössä mitenkään huomaa homoseksuaaleihin suhtautumista koska syrjintä "ei yksinkertaisesti ole sellaista". Mikään televisiosarjojen homoesiintyjien palkkatili ja yleisön kiinnostus, tai jopa suopeus, ei muuta tätä suhtautumistapaa arkielämäntasolla.
Toinen ongelma on tietysti se, että määritelmän ja luokan häivyttäminen ja kiistäminen on myös syrjivä keino. Esimerkiksi jonkun näkemyksen tai ihmisryhmän toiminnan kritiikki voidaan kieltää "järjettömänä" siten että sitä väittää huonoksi tai olemassaolemattomaksi luokaksi. Tällöinkin kyseessä on syrjintäilmiö, mutta tällöin kätketty luokka ei ole syrjinnän kohde vaan syrjivä toimija.
1: Tämä on erityisen yleinen dominionistien toiminnassa. Sen piirissä tehdyt poliittiset vaikutusyritykset ovat konkreettisia, ja koko ideologiassa keskitytään siihen että valtiosta tulisi tehdä "Kristillinen" sillä tavalla miten dominionistit kristillisyyden näkevät. Mutta ideologisiin pyrintöihin viitatessa osoittavia syyllistetään. Heitä kutsutaan liioitteleviksi, salaliittoteoreetikoiksi ja niin edespäin. Ja tämän jälkeen muistutetaan että kritisoiminen hyökkää uskonnonvapautta vastaan. Karkeasti : Heidän puheensa taholla heidän toimintansa ei ole mitenkään ideologisesti tai uskonnollisesti sävyttynyttä, mutta heidän kritisoijansa ovat kuitenkin automaattisesti uskonnonvastustajia.
Samoin jokainen lahko väittää että se ei ole lahko.
Itse asiassa kirkosta löytyy mielestäni pintatasolta onnistunut kuvaus. Sillä lähetystyössä on imperialismista vaihdettu näkökulmaa. Lainaan kannanoton, joka voi tietysti olla pintatasoa, enemmän toteutumaton utopia. Tai se voi ollla itseä mainostava PR -lausunto, joka ei ole asian tila vaan se mikä kuva halutaan antaa ulospäin. Mutta sellaisenaan se on toiseuttamista vähentävä. Ja ainakin pintatasolla se pakosti onnistuu siinä. Syvätaso voi olla mitä on, mutta sitä onkin yleensä vaikea tutkia. Siis lainaus:
"Meidän tulee pikemminkin tunnistaa kaikkien uskonyhteisöjen, myös omamme, monimuotoisuus ja vaihtelevuus. Kun puhumme toisten uskomuksista ja käytännöistä, meidän tulee etsiä asiallista tietoa, nojautua luotettaviin lähteisiin ja rakentaa tietomme niiden varaan: Meidän tulee puhua kielellä, jonka kuvauksista keskustelukumppanimme tunnistaa itsensä. Tämä johtaa meidät mielikuvitusta edellyttävään ja myötätuntoa vaativaan pyrkimykseen samastua toisen tilanteeseen. Ei ole reilua verrata oman uskontomme ihanteita toisen uskonnon arkikäytäntöihin tai päinvastoin. Kristittyjen yhtä hyvin kuin toisten uskonyhteisöjen edustajien on tunnustettava, että on haastavaa elää uskonsa mukaisesti yhteiskunnassamme. Sellaisissakin tapauksissa, joissa olemme voimakkaasti eri mieltä, on nähtävä vaivaa ymmärtääkseen toisten uskomuksia ja käytäntöjä. On kunnioitettava toisia ohjaavaa uskoa ja rakastettava heitä lähimmäisinä. Jos koemme, että meidän on joskus oltava kriittisiä toisten näkökantoja kohtaan, emme voi myöskään ohittaa itsekritiikkiä.
(Kirkon lähetystyön keskus, "Uskontojen välinen kohtaaminen, suuntaviivoja")
Toiseuttamista voi ainakin pyrkiä vähentämään. Seurauksena on onnistuessaan ihmisen kohtaamista hierarkiavapaana.
Kuitenkin pohjimmiltaan jokainen meistä toiseuttaa. Esimerkiksi ei ole tavatonta valittaa maailman epäoikeudenmukaisuudesta, kun samalla haalii itselleen herkkuja ja autoja. Apu punaiselle ristille paikkaa enemmän rikkaan mieltä kuin tasaa todellisuutta:
1: Antaja luokittelee itsensä "hyväksi ihmiseksi", ja voi kokea ylemmyydentunnetta naapuriaan kohtaan, joka ei mitään lahjoita. Ja kuitenkin hän on se rikas ja se lahjoituksen saava se köyhä. On lahjoittaja ja vastaanottaja, joiden roolit ovat tietyt ja pysyvät. Saajalta odotetaan helposti kiitollisuutta. Samalla voidaan korostaa oman kulttuurin erinomaisuutta.
___1.1: Kyynisenä optimistina ajattelen tietysti tässä kohden niin että "ihan sama" minkä likaisten motiivien vuoksi auttaa, kunhan auttaa. Pieni apu tuskin hirveästi muuttaa isoja linjoja, mutta sekin on parempi kuin ei mitään. Asiat menee vähemmän päin persettä. Ja joku muka oikesti odottaa jotain tätä enemmän? Ei tässä maailmassa!
Loppuun kysymys suvaittavan toiseuttamisen mahdollisuudesta.
Tietysti on myös monia luokituksen suhteita joita ei pidetä pahoina. Esimerkiksi koulussa jos vastaa väärin, saa huonon numeron. Opettaja voi sanoa "kunnioitan mielipiteenvapauttasi mutta tässä vastataan kuten tieteen/aritmetiikan... valtavirran mukaan tällä hetkellä on. Koulu ei pakota uskomaan näitä näkemyksiä, mutta se vaatii että niiden sisällöt tunnetaan." Näissä erona on kenties ainoastaan keskustelun suhde asiaan. Siinä missä perinteisessä tavassa vastustajille "ei anneta mahdollisuutta", eli luokitus on "sisäpiirin päätös" eikä "tuomituilla ulkopuolisilla" ole lupaa kritisoida tätä luokitustapaa. Kouluarvostelu on sen sijaan keskustelun alla koko ajan. Arvosteluperusteista väännetään.
1 Viittaus maanitteluun jossa minulle kehutaan uskonnon erinomaisuutta ja sen seuraamisen hyötyjä. Korostukset minun.
2 Absolutelly pun intended. Tulkittava kaikissa "myymisen" ja "itsensä" muodoissa mitä vain keksii. (Itse keksin niitä aika monta.)

Dawkins,
dominionismi,
elämänfilosofia,
fundamentalismi,
Hankamäki,
homoseksuaalisuus,
ideologia,
lahko,
McGrath,
natsikortti,
samastuminen,
synti,
syrjintä,
toiseus,
uskonto,
uusateismi
lauantai 14. marraskuuta 2009
Pakkomielteen hinta
"Oletko nähnyt valkoista valasta?"
(Herman Melville, "Moby Dick")
Herman Melvillen "Moby Dick" -kirjassa on kostonhimoinen Kapteeni Ahab, jonka jalan valkoinen valas on tuhonnut. Sen vuoksi hänellä on valaanluinen kinttu, ja mielessä vain yksi tarkoitus. Saada valas hengiltä, tai kuolla yrittäessään. Kaikilta laivoilta kysytään ovatko he nähneet tätä. Ahab on pakkomielteinen.
Tätä kautta päästään kohti kirjan teemoja, joita ovat korostetusti uskonto, pakkomielle, kosto, rasismi, hierarkiset suhteet, mielenterveys ja jopa politiikka.
Yhtenä tärkeänä kohtana on se, missä Ahab heittää piippunsa pois. Se on edustanut onnea hänen elämässään. Hän saa onnea enää vain valaanmetsästämisestä. Lopulta hän kuolee yrittäessään : Hän heittää harppuunansa valaaseen, mutta suistuu samalla mereen, kuolemaansa. Sen sijaan että mies kaappaisi pakkomielteensä, pakkomielle kaappaa miehen. Toki kuolema muuten on eeppinen, sellainen johon normaali ihminen ei pystyisi. Mutta se on kuitenkin kuolema ja tuho. Lopulta kaikki paitsi Ishmael kuolevat. Myös ainut Ahabia kriittisesti käsitellyt (ainut joka tätä on kyennyt) Starbucks kuolee.
Tarina on tietysti kaikille tutunoloinen toisessa muodossa. Televiosiossa piirretty Kelju K. Kojootilla on pakkomielle. Pitää pyydystää juoksevaa lintua. Kelju K. rakentaa ansoja ja raketteja joita saa "ACME" -yhtiöltä ("A Company Manufacturing Everything"). Lopputuloksena on tietysti se että maantiekiitäjä jää nappaamatta ka Kelju K. sortuu omiin ansoihinsa. Sitä pudotaan jyrkänteiltä, saadaan alasinta päähän, räjähdetään. Aina käy huonosti, mutta seuraavassa kohtauksessa tilanne alkaa taas samanlaisena.
Filosofiassa tilanne on melko lailla samantapainen. Sitä jahdataan toistuvasti erilaisia teemoja, joita ei koskaan ratkaista lopullisesti. Esimerkiksi totuutta ei koskaan löydetä, mutta sitä tavoitellaan. Sille saadaan aina vain likiarvoja. Joku voisi pitää tätä huonona asiana, hulluutena. Filosofiassa halotaan hiuksia (oikeasti) ja vaikka miten hienon argumentti ja todistusketjun rakentaisi, on mahdollista että "pommi räjähtää naamalle". Aina jokin juttu jää tyhjän päälle. Aina jossain on alasin valmiina tipahtamaan päähäsi, tai valas joka on valmis vetämään sinut syvyyteesi vain sen vuoksi että "olet kiinni koska oman harppuunasi köysi on kiinni jalassasi, ja itse harppuunasi kärki taas taas on kiinni valaassa ja se on matkalla syvyyksiin. Ja kaikki vain siksi että itse halusit keinolla millä hyvänsä päästä heittämään harppuunasi valaaseen ja ponnistelit kaikkesi tämän tavoitteen eteen".
Elämänfilosofian kannalta tilanne on aivan sama. Itse asissa mahdollisesti jopa pahempi. Ahab jahtaa valasta, vaikka voisi elää muutenkin. Pakkomielle vie ilon elämästä. Kelju K. voisi kuluttaa postimyyntimaksut syömällä ravintoloissa. Mutta tämä vaatii tietyn näkökannan. Sen, että lopullinen voitto on ainut asia jolla on merkitystä. Ehkä Kelju K. Kojootti nauttii ansanrakentamisesta. (Joskaan ei siitä kun epäonnistuu.)
Oikeastaan pohjimmainen kysymys on siitä, kuka määrää sen mikä on elämässä tärkeää. Ulkopuolisen silmin Ahabin elämä menee hukkaan, samoin Kelju K. Kojootin. Heistä se taas antaa koko sisällön kaikelle heidän elämälleen. Pakkomielle värittää heidän toimintansa niin että heitä ei voi kuvitellakaan ilman obsessiotaan.
Toisaalta lopullisuuden mahdottomuus voi johtaa siihen että ei tee mitään. On passiivinen, tai vain päättää että kun saavuttaminen ei ole muuten mahdollista, voi aina uskotella että se oma lähtökohta on yhtä hyvä kuin mikä muu tahansa. Tällöinkään ei olla immuuneja pakkomielteisyydestä. Se muuttuu etsivästä levittäväksi. Tässä ei metsästetä, vaan väitetään että saalis on jo saatu, ja "myydään tätä saalista muille".
1: Tätä kohtaa ainakin uskonnollisessa julistamisessa, jotka jopa perustelevat omaa olemassaoloaan sillä että inhimillinen tieteenteko ja tutkimus ei anna lopullisia vastauksia. Aivan kuin he itse olisivat inhimillisen ajattelun yläpuolella olevia olentoja, koska joku ihminen on esittänyt saaneensa tiedon joltakin erehtymättömältä taholta on kuitenkin luottamukseltaan inhimillinen: Siinä luotetaan että tuon tiedotuksen esittävä ihminen on samanaikaisesti sekä kyvykäs arvioimaan erehtymättömyyttä että ei valehtele tai ole muuten erehtynyt.
Silti on selvää että Ahabin ja Kelju K:n toiminta on sellaista että se pakottaa miettimään juuri mielenterveyden rajoja. Innostusta pidetään helposti vain positiivisena voimana. Kysymys on kuitenkin enemmän määrästä. Liian pieni määrä johtaa passiivisuuteen ja arroganssiin. Sopiva määrä johtaa syventymiseen ja keskittymiseen. Ja liian suuresta tulee riippuvuus, pakkomielle, joka pahimmillaan tuhoaa.

innostus,
kirjallisuus,
kosto,
Melville,
mielenterveys,
obsessio,
pakkomielle,
televisiosarjat,
totuus,
uskonto
keskiviikko 25. helmikuuta 2009
Koiran karvat
"Niiden ihmisten silmissä, jotka näkevät meidät ensimmäistä kertaa... olemme tavallisesti vain yksi yksittäinen piirre, joka pistää silmään ja määrittää tekemämme kokonaisvaikutelman. Näin siis lempein ja järkevinkin ihminen voidaan, jos hänellä on viikset... nähdä ikään kuin pelkästään noiden isojen viiksiensä muodostaman lisukkeen kautta, toisin sanoen sotilaallisena tyyppinä, joka vihastuu helposti ja on toisinaan väkivaltainen - ja sellaisena häntä kohdellaan."(Friedrich Nietzsche, "Morgenröte" suom. "Aamunkoitto", sivu 381)
En ole Nietzschen ajatusten seuraaja. Kuitenkin Nietzschestä on hyvä kirjoittaa jotain. Jotain muutakin, kuin mitä hänestä usein kirjoitetaan. Sillä hän on yksi niistä ihmisistä, joiden näkemyksiä on kenties ymmärretty eniten väärin. Suuri osa hänestä sanottua on pelkkää propagandaa.
1: Toki Nietzsche on röyheä ja hyökkäävä kirjoittaja, jonka herjojen ja kiukun sävyttämää tekstiä on vaikeaa lukea, etenkin jos ei pidä ns. kaikin puolin sivistymättömästä tekstistä ; Hänen tyylinsä ei niinkään perustele, vaan käyttää enemmän tyyliä, liioittelua ja painostusta vaikuttamisen keinona. Hän vihaa. Hän käyttää voimakkaita herjaavia ilmauksia. Joukko, keskinkertaisuus ja suuri osa kulttuurista edustaa hänelle pahaa, huijausta, joka pakottaa heikot seuraamaan ja yrittää murskata ne jotka eivät tottele. Hänestä ne voitaisiin tuhota. Hänen tekstissään on jonkin verran esimerkiksi naisvihaa, ja isompi määrä raivoa uskontoja kohtaan.
Yritän nyt kuitenkin lähestyä asiaa "positiivisen kautta". Moittimiseenkin varmasti löytyy joskus aikaa, mutta tämä hänen "pehmeämpi puolensa" on minusta priorisoitava, koska "If I don't do it - no one will."
Nietzsche ei juurikaan puhu todellisuudesta tai ota sen luonteeseen kantaa. Hän on elämänfilosofi, hän ei siis kerro mitä tiede on, tai tee metafyysisiä kannanottoja todellisuudesta. Tosin hänen kohdallaan on vaikeaa sanoa tuleeko hänen tekstinsä ottaa peräti vain filosofian osaajan kirjoittamana kirjallisuutena, eikä edes elämänfilosofiana. Itse edustan sitä näkemystä, jonka mukaan kuppa on kirjoittanut paljon Nietzschen kirjoihin.
Siksi tämänkaltainen lähestymistapa ei toimi. On otettava jotain muuta.
Aatelähtökohdan kannalta Nietzschen suhde hänen seuraajiinsa on kaikkea muuta kuin yksinkertainen : Kuka on tärkeämmässä asemassa, hänen seuraajansa vai se, mitä mieltä hän itse mahdollisesti oli erilaisista asioista. Nietzschen seuraajilla kun on kannanottoja, ja häntä voidaan tulkita monella tavalla. Tässä on itse asiassa vastakkain se asia, jonka kanssa kristinuskon käsittelyssä joudutaan jatkuvasti olemaan:
1: Voidaan aina sanoa, että jos kristitty murhaa, hän ei ole seurannut uskontoaan. Samoin moni Nietzschen nimeen toiminut on itse asiassa vastannut hyvin ali -ihmisen eri määritelmiä. Tällöin voidaan sanoa helposti että seuraaja "ei ole ymmärtänyt oikein". Vaikeutena tässä on se, että sekä kristinuskon että Nietzschen näkemyksissä on erittäin paljon tulkinnanvaraisuutta. Siinä, missä kristinuskossa on kiistaa siitä, onko ihminen luonnostaan hyvä, eli likimain onko ateisteillakin omatunto, jota kaikki voivat seurata riippumatta asenteesta itse uskontoon, vai onko ihminen perisynnin alla, eli jos hän seuraa tunteitaan, hän seuraa alhaisia ja syntisiä viettejään ja tekeekin pahaa. Nietzschen kohdalla taas esimerkiksi on epäselvyyttä siinä, mitä kuuluisa "Jumala on kuollut" -kohta tarkoittaa. Sen sanoja on kuitenkin hullu. Mutta ei tiedetä, onko hän hullu siksi, että hän on ateisti, vai hullu sen vuoksi että yhteiskunta, joka tässä tapauksessa oli uskonnollinen, määrittelee hulluuden "yleisen mielipiteen mukaan".
2: Toisaalta kun puhutaan aatteista ja ideologioista, pitää aina seurata myös sen vaikutuksia. Jotta voisimme sanoa onko jokin ideologia hyvä vai paha, puhutaan vaikutuksista. Siksi ei voida erottaa "aatetta" ja "sen seuraajia", koska ilman aatetta ei ole seuraajia, eikä ilman seuraajia ole kuin kuollutta kirjainta. Tätä kautta käy niin, että jos seuraajat eivät kykene noudattamaan sen arvoja, kyseessä on käyttökelvoton ideologia. Siksi jos esimerkiksi uskonnon nimissä tehdään paljon pahaa, se kertoo tasan tarkkaan siitä, että uskonnossa on riskejä. Riskejä esimerkiksi siihen, että sitä voidaan liian helposti käyttää tekosyiden lähteenä esimerkiksi sotimiselle, noitavainoille ja niin edes päin. Samoin Nietzschen seuraajat, etenkin nie jotka ottavat hänet erityisen vakavasti, ovat yleensä aika "erikoisia" samaan tapaan kuin monet, etenkin jutun vakavasti ottavat, uskovaiset ovat "hihhuleita".
3: Ideologiat kehittyvät, eikä alkujuurista puhuminen yleensä ratkaise, kun ideologia kerää "vakiintuneita käytäntöjä" tai vähintään tulkinnat muuttuvat ja osa vanhoista näkemyksistä osoittautuu matkan varrella vääriksi tulkinnoiksi. Siksi on väärin väittää että jokin aatteen edustaja on jotain mieltä vain siksi että aatteen alkuperäinen keksijä on ollut jotain mieltä. Systeemit kuitenkin muuttuvat.
Tämän vuoksi on vaikeaa katsoa asiaa. Nietzschen itsensä suhtautuminen massavoimaan on tärkeää. Kuitenkin natsit esittivät kannattavansa hänen oppiaan yli -ihmisestä. Mutta heidän Yli -Ihmisensä ei kuitenkaan ollut Nietzschen yli -ihminen. Sillä kuuluminen ja tottelu olivat natsismin rakennusainetta. Toinen merkittävä asia on tietysti se, että natsit rakensivat systeemin mytologisen rakenteen päälle: Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn "Natsimyytti" käsittelee ideologiaa, jossa natsismi asetti sosiaalisen ja poliittisen toiminnan ytimeen myytin, jonka varaan rakennettiin "SS/SAksalainen identiteetti". Tämän vuoksi Nietzscheä syytetään usein rasistiksi. Häntä on kuitenkin vaikeaa nähdä rasistisena, ellei sitten mainita hänen taipumustaan saksalaiseen itseinhoon. Hän esimerkiksi kutsui sisartaan "antisemitistiseksi hanheksi" tämän juutalaisvihan vuoksi.
Yritän siksi lähestyä asiaa hieman toista reittiä. Itse näen Nietzschen ennen kaikkea kriitikkona.
Hän tuhoaa kolmea pääasiallista kantaa, ja esittää niiden tilalle toisenlaista suhtautumistapaa. Kysymys voisi ollakin: Mitä Nietzsche inhoaa? Tällöin tulee kolmen kohdan lista.
1: Nihilismi, arvottomuus. Nietzschen Übermench kuitenkin on omien näkemystensä puolesta taistelija. Arvojen puolesta taas ei voi taistella, jos niitä ei ole. Usein ymmärtämättömät, asiaan tutustumattomat tai vain propagandaa aiheesta lukeneet, liittävät Nietzschen nihilismiin kannattajana. Toki Nietzsche kulutti aikaa ja voimavaroja nihilismin käsittelyyn. Hänhän kuitenkin yllytti ylittämään sen. (Samaan tapaan hän moittii ja ruoskii paljon kristinuskoa. Harva silti pitää häntä kristittynä..)
2: Schopenhauermaista vaikeuksien välttämistä ja pessimismiä, jossa ajatellaan että vaikeudet ovat paha asia, ja oikea tapa elää on estää vaikeuksia ja "minimoida eläminen ja riskit". Schopenhauer vältteli mukavuuksia, koska niiden tavoittelu tuottaa tuskaa. Schopenhauerhan vältti ensisijaisesti vaikeuksia, eikä suinkaan halveksinut iloa sinällään, mutta hänen mielestään maailma ei vain toiminut niin. Hänen elämäntahtonsa esimerkiksi liitti yhteen epäsopivia pareja, jotta syntyisi normaaleja lapsia eikä hirviöitä. Näin puolisot olisivat aina toisilleen epäsopivia ja tätä kautta parisuhteista tulisi aina onnettomia. Eli hän pessimisminsä vuoksi ajatteli että mukavuuksien tavoittelemattomuus on sama asia kuin tuskan välttely. Schopenhauer pyrki tämän vuoksi tuskan minimointiin, ei onnellisuuden maksimointiin ~ "tyydytys on harhaa, ja siksi viisaan tulee välttää tuskaa eikä etsimään nautintoa." Nietzsche taas näki, että vaikeuksien voittaminen voi olla nautinnollista, hedelmällistä. Tyydytys ei olekaan harhaa. Alain de Bottonin "Filosofian lohdutukset" kertookin (s. 195) kuinka Nietzsche oli nuoruudessaan Scopenhauerin kannattaja, mutta muutti mieltään ja hänen tunnetuksi tullut suhteensa vaikeuksiin syntyi kun "Napolinlahdella vuonna 1876 lokakuun lopulla hänet valtasi uusi, täysin epäschopenhauerilainen luottamus olemassaoloon." Minun näkemykseni mukaan Nietzsche ei siis ollut mikään masokisti, joka korostaisi pelkkää puhdasta kärsimystä tai tuskan toisille tuottamisen tärkeyttä. Tämän pitäisi olla selvää, koska
___2.1: Yli -ihmisellä on selvästi intentio. Hän pyrkii jotakin kohti, ja saavuttaa yrittämällä ja ponnistelulla potentiaalisna. Tälläisellä on oltava suunta. Pelkkä tuska itsessään ei johda kohti potentiaalia. Sen sijaan yli -ihmisessä intentio on mahollista vain jos ymmärtää sen kuilun sen välillä mitä toivoo olevansa ja sen välillä mitä on. Tämän eron tajuaminen tuottaa tuskaa, ja on raskasta. Kultivoitunut kuitenkin taistelee jotta kuilu pienenisi.
___2.2: Yli -ihminen taisteli vaikeuksia vastaan. Siksi pelkkä kärsimys ei ole riittävä syy - onhan lannistuminenkin vaikeus, eikä Nietzsche sitä kannattanut vaan vastusti! Nietzsche vain mainitsi ääneen sen, että kehittyäkseen on myös kohdattava vaikeuksia. Eli hän uskoi kuten Schopenhauer että vaikeudet ja saavutukset kuuluvat yhteen. Mutta hänen tapansa reagoida tähän asiaan oli täysin päinvastainen. Nietzshen ylle liitetään usein mukavuuden vihaamisen kaapu. Suurelta osin tämä onkin totta. Mutta hänkin korostaa, kuinka vaikeuksien voittaminen tuntuu jopa paremmalta kuin pelkkä "paloturvalliseen kaappiin lukittautuminen". Miksi Schopenhauer vältti haluja ja mukavuuksia? Koska hän tajusi saman, mitä Nietzschekin pitää tärkeänä. Nimittäin sen, että niiden tavoittelusta seuraa tuskaa. Heidän tapansa suhtautua tuskaan ja vaikeuksien voittamiseen oli vain päinvastainen.
3: Perinteinen syyllistämiskulttuuri. Perinteinen jaottely "Hyvä-Paha" on Nietzschestä huono, koska se leimaa ihmisen. Tätä keinoa käytetään paljon instituutioiden, pääasiassa Nietzschen kohdalla kristinuskon, toimesta ajatussensuurina. Jos et ole samaa mieltä, olet paitsi väärässä, olet myös paha. Kun sen sijaan korostetaan "vahva-heikko", se korostaa ihmisen tekoja ja asenteita, jotka ovat enemmän pintaa. Ihminen on tätä kautta "hyvän ja pahan tuolla puolen". Yli -ihmisen luonne on siksi se, että ihmisen on suotavaa nimen omaan rakentaa itse käsityksensä arvoistaan, eikä sen sijaan tukeuduttava perinteisiin, keskivertoihin vakiintuneisiin käsityksiin, tai vanhoihin selityksiin ja teorioihin ja vaikkapa Jumalasta. Eli perinteisesti vaikeaa ellei mahdotonta sanoa että "ihminen olisi muuta kuin ajatustensa ja tekojensa summa" ja esimerkiksi kristinuskon kannanotto siitä että "rakastaa syntistä mutta vihaa syntiä" on tätä kautta ristiriitainen, koska ihminen on heille moraaliltaan sidottu siihen mitä mieltä hän on asioista. Nietzsche pyrki juuri tämän sidonnan "tuolle puolen". Ja hänen kannanottonsa on tulkittava tässä näkökulmassa.
Eli Yli -ihminen on vaihtoehto joka paikkaa näiden kolmen lähestymistavan ongelmat: Nietzschen vahva-heikko -jaottelua ei pidä missään tapauksessa sekoittaa hyvä-huono -ajatteluun. Se on itse asiassa lähempänä taitavuutta. Sen ideana on se, että perinteinen tapa luokitella ihmisiä ei toimi. Hyvä kun on sekä oikeassa, että moraalisesti vahva. Huonoon taas liittyy paitsi osaamattomuus, myös väärässä olo. Tätä hän kritisoi. Sen sijaan vahva-heikko -luokittelussa katsotaan vain, miten taitava ihminen on. Tämä on tavallaan askel kohti sitä, että ei keskitytä ihmiseen vaan siihen miten hän toimii. Se on siis ikään kuin ad hominemin, ihmisiin ja tunteisiin vetoamisen ja vastaavien poistaminen moraalista. Se on tavallaan myös is-ought -ongelman hyväksymistä. (Asioiden olemassaolosta ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla, joten tavallaan tämänkaltainen luokittelu on vain moraalin mielipiteistämistä.) Nietzsche ei siis eräällä tavalla puhu "yli -ihmisessään" itse asiassa lainkaan moraalista siinä mielessä, miten sitä normaalisti puhutaan. Hänen kannanottonsa on, että vahvuus, eli taitavuus, vaatii aina uhrauksia, aikaa, vaivaa, harjoittelua. Ja siitä seuraa ongelmia, kuten perheen uhraamista työlle, ja muiden kateutta. Ja sen sisällä on kilpailua. Hän sanoo likimain vain että "taidot eivät tule ilmaiseksi".
1: Tässä olennaista on se, että se on erilainen kuin "perinteinen arvojärjestelmä". Siksi esimerkiksi "hyvä-paha" -luokittelun käyttö siihen on hieman ongelmallista. Sillä esimerkiksi olisi väärin sanoa että Yli -ihminen pitäisi kärsimystä "hyvänä". Päin vastoin, "hyvä-paha" -ajattelustahan pitäisi nimen omaan irrottautua, joten yli-ihminen tuskin ajattelee asiaa "ihan noin".
2: Oikeastaan Nietzsche ei anna mitään "ohjenuoraa", paitsi sen että jokaisen on itse valittava tiensä ja taisteltava vaikeuksia vastaan jotta voisi saavuttaa omia tavoitteitaan ja ihanteitaan. Hän itse ei pitänyt kristinuskosta, mutta tosiasiassa kristittyjen historiasta löytyy monta sen ihailemaa sankaria, jotka täyttävät ehdottomasti yli -ihmisen kaikki määritelmät. Moni marttyyri on muiden mielipiteistä ja painostuksesta huolimatta julistanut kristinuskon sanomaa, jota on pitänyt oikeana, vaikka ilmapiiri on ollut heitä vahvasti vastaan. (Kukaan ei sano että marttyyrikuolema olisi "omasta asenteesta kiinni", joka ei liittyisi kärsimykseen.) On hyvä huomata, että Nietzsche ei olisi voinut järkevästi edes antaa mitään ohjenuoraa, koska hänen tavoitteenaan ei suinkaan ollut tuottaa häntä itseään seuraavia ali-ihmisiä.
Tämä tulee hyvin esiin esikuvien kautta:
Hänellä oli muutamia tärkeitä esikuvia: Hän mainitsee itse esikuvinaan Abbé Ferdinando Galianin, Henri Beyle Stenhallin, Montaignen ja Goethen. Heissä Nietzsche näki paljon arvostettavaa:
1: Heitä yhdisti kunnianhimo, arvokkuus, äly, luovuus, uteliaisuus, aktiivisuus, kekseliäisyys, rohkeus, huumorintaju, elämänmyönteisyys, ja luonteenlujuus.
2: Heitä yhdisti se, että he ottivat elämän ilon ja huumorin kautta. Heillä kaikilla on selvä "pimeä puoli", joka ei ole murtanut heitä vaan silti he kaikki olivat tunnettuja iloisista luonteistaan. Suurin osa heistä tanssi ja oli sukupuolisesti vireitä. Heillä oli mustaa huumoria, pessimististä mutta ilkikurista naurua.
3: He kaikki olivat maailmanmiehiä, matkustelivat paljon ja ottivat osaa monenlaisiin asioihin. He eivät sulkeutuneet kammioihinsa.
4: Heiltä puuttui hurskastelu, mukautuminen, kaunaisuus, eivätkä he sievistelleet ja näytelleet hienompia kuin olivat.
5: Jokainen esikuvista harjoitti myös taiteita. Luominen ja taiteellisuus olivatkin Nietzschelle tärkeitä. Taiteellisuudella oli elämälle suuri arvo: "Taide on suuri elämän kiihoke" , kuten hän kirjoitti "Epäjumalten hämärä" -kirjassaan.
Itse katson että Nietzschen esittämät malli -ihmiset voivat olla jopa parempi keino lähestyä sitä, mitä Nietzsche näki yli -ihmisyyden olevan. Hän itse ei välttämättä itse ollut sellainen, eikä välttämättä kokenut olevansa sellainen itse. Ja joka tapauksessa nämä ihanteet voivat kertoa siitä, minä hän asian näki. Ehkä ihanteet kertovat enemmän, koska me voimme uskoa joskus johonkin jota emme pysty seuraamaan. Ja kun tällöin epäonnistumme, emme vaihda itseämme toiseen, joten emme valitse tällöin itseämme vaan vain olemme, epäonnistumisestamme huolimatta. Mutta ihanteemme valitsemme itse, jos ihanne on huono, emme ota häntä ihanteeksi. Ei siis tarvitse olla lehmä voidakseen nauttia maidosta ja osatakseen arvostaa sitä.
Nietzsche arvosti heitä, koska he olivat kohdanneet vaikeuksia, ja löytäneet elämän, niistä huolimatta ja niiden kautta ; Taideteosta ei voi tehdä ilman kokemuksia. Korkea asema vaatii valtapeliä ja vaivaa. Kukaan ei ole ensimmäisellä kerralla suuri rakastaja. Alussa haparoidaan ja myöhemmin onnistutaan. Näin "Iloisen tieteen" fraasi toteutuu "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."
Nietzsche - masokisti elämänvihaaja?
Nietzshce on tulkintani mukaan jopa yllättävän elämänmyönteinen ; Hän ei korostanut kärsimystä sinällään. Esimerkiksi kateus voisi lannistaa, ja lannistuminen on kärsimystä. Mutta lannistunut ei ole yli -ihminen. Schopenhauerilainen pessimismi ja vaikeuksien välttäminen on itse asiassa juuri tälläistä lannistumista, joten siinä onkin mukana paljon tuskaa. Yli -ihminen sen sijaan kateudesta huolimatta jatkaa näkemystensä esittämistä. Juuri haasteiden edessä lannistumattomuus oli Nietzschestä suurta.
1: Siksi olenkin sitä mieltä että esimerkiksi Pekka-Eric Auvinen oli ali -ihminen nimen omaan Nietzshcen omassa tulkinnassa. Hän masentui kiusaamisen edessä, eikä nähnyt jatkamisen olevan mahdollista. Vaikeudet johtivat hänet laajennettuun itsemurhaan. Lopputulos on kuolema, joka taas tarkoittaa sitä että hukkaa potentiaalinsa sen sijaan että käyttäisi voimansa jonkun asian luomiseen, edistämiseen. Kuoleman jälkeen taistelu loppuu. Itsemurha on tätä kautta äärimmäinen lannistuminen, pakotie.
___1.1: Sen sijaan Nietzsche korosti itsekasvua, ja sitä että jos haluaa kehittyä, vastassa on luultavasti paljon opettelua ja työtä, ja onnistumista seuraa vaikeuksia, kuten esimerkiksi kateutta. Siksi menestyäkseen on kestettävä vastustusta ja vaikeuksia; Kärsimys ei hänelle ole pelkkä "oma asenne", vaan se että ihminen luonnostaan on sosiaalinen ja siksi reagoi esimerkiksi häneen kohdistettuun kateuteen ja panetteluun. Myös aatteellinen pahaksi leimaaminen satuttaa jokaita ihmistä, joka ei ole psykopaatti. Siksi ongelmat tuottavat kärsimystä. Siksi on jotain kestettävää. Ei siksi että masokismi olisi kivaa tai itsearvoisesti tärkeää, vaan sen takia että esim. kateus on jotain, josta ei päästä eroon.
___1.2: Ja ali -ihminen käyttää kateutta sortaakseen parempia, sen sijaan että kateus olisikin päämäärä, ihanne, johonkin johon tähdätä koska se on "enemmän kuin itse" ja jolla on jotain jota "itsellä haluaisi olevan". Kun ihmien siis seuraa sydäntään ja kestää vaikeuksia, eikä vain kestä niitä, vaan kiipeää eteenpäin, niin silloin ja vain silloin hän on Übermench.
2: En yksinkertaisesti usko että Nietzschen olisi unohtanut myötätunnon, rakkauden, suvaitsevaisuuden ja muut vastaavat asiat. Hän vastusti kristittyjä, koska nämä edustivat indoktrinoituja lampata, joista ideologian kannanottoja ja mielipiteitä mitä moninaisemmissa asioissa metafysiikasta etiikkaan piti joko myötäillä tai oli paha. (Tosin minäkin olen melko vahvasti sitä mieltä että jos kykenee pitämään Helvettiä sellaisena, jonne on "Hyvä" laittaa ihmisiä, hän on spekuloimassa sillä keitä ja miten ihmisiä saisi lynkata.) Nietzsche ei myöskään kiellä intohimoa. Päin vastoin. Yli -ihminen on hyvinkin intohimoinen olento.
Mutta kun puhutaan Nietzschestä, voi olla että käsittely kertoo enemmän siitä miten tulkitsen kirjallisuutta ja miten suhtaudun ideologioihin ja muihin ihmisiin. Tosin sama sopinee lähes kaikkiin, jotka Nietzscheä käsittelevät. Ehkä häntä voidaan vain tulkita. Ehkä se on jopa sitä, mitä hän tavoitteli?
Tunnisteet:
Auvinen,
de Botton,
de Montaigne,
elämänfilosofia,
elämäntahto,
Galiani,
kristinusko,
Lacoue-Labarthe,
Nancy,
natsismi,
Nietzsche,
nihilismi,
pessimismi,
Schopenhauer,
Stenhall,
von Goethe,
yli -ihminen
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)