Viime aikoina on puhuttu paljon "laittomasta maahanmuutosta" ja siitä miten se pitää kieltää. Tämä on hyvin hämmentävää.
Sillä olipa maahanmuutosta mitä mieltä tahansa, niin jos katsotaan yhteiskuntaa ja yhteistä asioiden päättämistä, niin asia on sillä tavalla että yhteiskunnassa - olipa tämä teokratia tai demokratia tai mitä vaan - on nähty niin että jos jokin asia kielletään lailla niin silloin se on kielletty. Jos jokin asia on laitonta, se on määritelmällisesti kielletty. Ei siis voi olla samanaikaisesti "laitonta maahanmuuttoa" joka "ei olisi jo kielletty".
Onkin selvää että termiä käytetään koska "laittomuutta" vastaan on helppoa iskeä. Ja samalla tietenkin luodaan sellaista mielikuvaa että ei olla kategorisesti rasistelemassa maahanmuuttoa vastaan vaan ollaan maahanmuuttokriittisiä. Kun ei vastusteta maahanmuuttoa vaan laitonta maahanmuuttoa on tavoiteltu tämänlaista viestiä. Valitettavasti tässä onkin mietitty tunteisiin vetoavaa sentimentaalista retoriikkaa enemmän kuin vaikkapa "laittomuuden" määritelmää tai sitä mitä asiat nyt ylipäätään tarkoittavat. Logiikka ja järki on vedetty viemäristä kielileikillisin PR -syin.
Suosittelisinkin maahanmuuttovastaisille sellaisien käsitteiden kuin "haittamaahanmuutto" käyttämistä. Ne kun eivät ole oksymoroneita. Toki jos haluaa antaa itsestään idiootin kuvan voi omaksi huvikseen huudella sellaisia idioottimaisuuksia kuin "laiton maahanmuutto on kiellettävä". Sitten ei vaan pidä ihmetellä jos kukaan tervejärkinen ei ota vakavasti ja kaikki puolellaolevat ovat jotenkin joko kognitiivisesti vajaita tai laiskoja lähdekritiikissä ja muissa "pikkuasioissa".
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oksymoroni. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste oksymoroni. Näytä kaikki tekstit
perjantai 23. lokakuuta 2015
lauantai 22. maaliskuuta 2014
Raiskausfantasia aka. Ne kerjäsivät sitä!
Kun listataan naisten yleisimpiä seksuaalisia fantasioita, esiin nousee toistuvasti se, että raiskausfantasiat ovat hyvin suosittuja. Se on paitsi yleinen, myös ehdottomasti suosituimpien joukossa. Ajatus on loogikon silmiin omituinen. Sillä jos haluat että sinut raiskataan, sinua ei raiskata. Voidaan siis sanoa, että by definition kukaan ei siis halua raiskaamista. Eli kenelläkään naisella ei voi olla raiskausfantasiaa.
Mutta kun katsotaan tarkasti, voidaan huomata toistuva rakenne. Joka voidaan tiivistää vaikka muotoon "These female sex fantasies usually involve a gorgeous man carrying her off to his bedroom and quickly getting down to business. She’ll protest as he tears her clothing off and expertly arouses her body, but on the inside, she’ll love every minute of it. This continues to the point of penetration, and leads her to an incredible orgasm despite her earlier protests." Tämä muistuttaa aggressiivista seksiä joka arkikielessä taipuu paremmin raiskauksen piiriin kuin mitä määritelmää tuijottava loogikko voisi huomata.
Jos minulta kysytään mitä tässä tapahtuu on se, että tosiasiassa ihmiset ovat monin paikoin melko hyviä erottamaan fantasiat tosiasioista. Itse asiassa koko viihdekulttuuri perustuu siihen. Toimintaelokuvissa maksimoidaan samastuminen ja immersio. Mutta tämä ei tosiasiassa ole samaa kuin fantasian sekoittuminen tosiasioihin. Päin vastoin, niiden tehtävänä on lietsoa fantasiaa jonka tiedetään olevan fantasiaa.
Fantasia ja eläytyminen ei ole eksistentiaalinen todellisuuskokemus
Ja tämä on salaisuus jonka vuoksi kaiken ikäiset ihmiset nauttivat esimerkiksi "Taru Sormusten Herrasta" -elokuvista. On aivan ihastuttavaa fantasioida seikkailuista. Mutta jos tätä luulisi todeksi, tilanne olisi äärimmäisen einautittava. Sillä jos me mietimme paikkaa kuten Mordor, sekä sitä tosiasiaa että siellä on iso lauma örkkejä, nazgûleja ja peikkoja jotka yrittävät etsiä ja tappaa sinut ja kun katsotaan miten kompetentteja he ovat verrattuna vaikkapa tavallista maalaiselämää harrastaneeseen varsin pienikokoiseen maajussiin, kaiken todennäköisyyden valossa he myös onnistuvat tässä. Tämänlainen ajatus voisi aikaansaada pakokauhua ja ruskeita housuja. Elokuvan on synnytettävä immersio, mutta ei häirittävä todellisuudentajua.
Nähdäkseni monen ihmisen kohdalla syvin ongelma ei ole siinä että immersio ja todellisuuskäsitys sekoittuisivat. Vaan se, että näitä pidetään ikään kuin samana asiana. Tästä kenties tyrmäävin esimerkki on se miten saatanapaniikki heijasti pelkojaan roolipelaamiseen 1990 -luvulla. (Nykyään kukaan ei panikoi saatananpalvonnasta, koska pelätään enemmän sitä miten rokotteet, geenimanipuloitu ruoka, kännykkäsäteily ja kaikki muu aikaansaa autismia.) Yhtenä pääteemana oli se, että immersio nähtiin joko (a) pakanallisena ja epätotena maailmankuvana joka harhauttaa herkät mielet skitsofreeniseen jakautumiseen tai psykoottiseen todellisuudentajun hämärtymiseen tai (b) pelien tapahtumien yhteydessä esiintyvät ja kuvitellut ovat todellisia ja roolipeli voi siksi olla okkulttinen työkalu.
Tosiasiassa roolipelin eläytyminen ja heittäytyminen on kuitenkin juuri sitä samaa immersiota mitä televisiota katsoessa tapahtuu. Tosin roolipeleissä tämä on heikompaa koska aistien välittämä maailma ei tosiasiassa muutu mihinkään.
Palatakseni raiskausfantasiaan
Tosiasiassa kun naisilla on raiskausfantasia, he eivät halua että heitä oikeasti raiskataan. Ja fantasia on itse asiassa hyvin spesifi. Nainen ei suinkaan toivo että joku tuntematon, pahanhajuinen ja mahdollisesti sukupuolitautinen hyypiö hyppää veitsen kanssa puskasta ja raiskaa. Ei, he haluavat että
Toki tässä voidaan sanoa että naiset itse asiassa jollain henkisellä tasolla fantasioissaan raiskaavat nämä haluttavat tähtimiehet - eli Johnny Deppillä oli asiasta pointti kun hän selitti että tavallaan media ja naiset raiskaavat häntä - mutta tässä kohden kysymys on hieman kuten masturbointifantasioilla on tapana olla. Ne tuntuvat hyviltä, mutta niissä ei oikeastaan ole uhria. Eikä juuri kukaan (muutamia psykoottisia poikkeusyksilöitä lukuunottamatta) sekoita runkkausfantasiaa todellisuuteen, saati että oikeasti lähtisi edes tavoittelemaan näitä aktioita omassa elämässään. Tässä mielessä naisten raiskausfantasiat ovat hieman kuten rukous ; Don Bakerin oivallus kiteyttää tämän hengen yksinkertaiseksi mietelauseeksi "Prayer is like masturbation. It feels good to the person doing it, and does nothing for the person they're thinking about."
Vielä syvemmin tämä voidaan vetää siihen miten naisia usein syyllistetään raiskauksesta. Pukeutumisargumentissa on toki se puoli että sitä voidaan nähdä turvallisuusasioiden korostamisena ja verrata tätä taskuvarkaista varoittamiseen. Mutta olen kuitenkin kallistumassa siihen kantaan, että miehet kenties tarvitsisivat "hupparikävelyä" jossa korostetaan että vaikka he kävelevät pimeällä hupparissa, se ei tee heistä raiskaajia vaan raiskaajan näköisiä. Aivan kuten naistenkaan minkäänlainen pukeutuminen ei vielä tee huoraa tai raiskauksen kohdetta.
Tätä kautta jos pukeutumisseikka olisikin aito naisen viestintäilmaus, ja mies kuinka lukee viestejä (tässä hirvittävän epärealistisessa skenaariossa joka on kehitetty just for the sake of the fucking argument) oikein ja näkee että kyseessä on raiskaussignaali, hänen pitäisi tiedostaa että nainen ei oikeasti halua tulla raiskatuksi. Tässäkin tilanteessa hän korkeintaan larppaa. Ne eivät kerää sitä oikeasti, juttu on korkeintaan seikkailun ja jännityksen kokemisen vuoksi. (Ja sitäpaitsi jos syyttävä sormi ei kuulu Orlando Bloomille, niin fantasiaa ei ole edes tarkoitettu heidän kanssaan jaettavaksi.) Ja jos tätä eroa ei tiedosta, on ihmisessä jokin hyvin syvällinen vika.
Sillä jos sinä lähdet leikkimään pienten lasten kanssa ja toimit kuin todella uskoisit leikin olevan totta, niin jo kolmevuotias lapsi osaa katsoa pitkään ja selittää että se pieni muovikappale siinä pöydällä ei ole oikea sika vaan pikkuruinen representaatio, ja että oikeat siat ovat isompia ja eläimiä ja hieman eri muotoisiakin. Ja että ne siat eivät aikusten oikeesti puhu, vaan että lasten leikisti ne puhuvat. Että ihan kahjo ja tyhmä on taas tuo hassu setä. ; Eksistentiaalisessa käsitteistössä on kenties aukko heittäytyneen fantasian ja todeksi koetun maailman välillä. Mutta ihan oikeasti ihmisillä tämä ero on usein raudanluja ja selvästi esillä ja tiedostettuna. Jopa ennen kuin ihminen oikeasti osaa edes käyttää sellaisia sanoja kuin "representaatio".
Eli tärkeintä on huomata, että loppujen lopuksi loogikko olikin ihan oikeassa! Kukaan ei halua raiskaamista, by definition.
Kaikille naislukijoille - ja osalle mieslukijoistakin - tiedoksi sen verran että kirjoittajan sisaren mukaan hän näyttää jossain määrin Orlando Bloomilta. Kirjoittajalla itsellään on tosin yhdennäköisyysväitteestä freudilaisempi teoria torjutusta insestistä. Vaikka blogisti ei missään nimessä uskokaan freudin teorioihin.
perjantai 19. heinäkuuta 2013
Tragikomediasta ja kauhutrilleristä
Klassisesti ajatellen komedia ja tragedia ovat todella erilaisia.
* Komedia käsittelee usein teemallisesti liittymistä (kuten häitä), tragedia taas erkanemista (kuten kuolemaa).
* Komediassa ideana on sattuma, tragedian hamartia on taas ollut kohtalonomainen.
* Komediassa juonen yllättävyys on satunnaisuutta tai synkronisiteettia jotka korostavat mielivaltaista maailmaa. Tragediassa juonen yllättävyys on kohtalon paljastumista.
* Komediassa ihminen on ajassa (osana maailmaa), kun taas tragedissa ihminen on ajallinen (kuolevainen, rajallinen).
Voidaankin sanoa että tragedian ja komedian yhdistäminen on hyvin haasteellista. Kuitenkin tragikomedian käsite tunnetaan. Esimerkiksi Shakespearen kunnioituksesta suuri osa johtuu siitä että hän niin mestarillisesti kykeni ymmärtämään sen, että ihminen on sen verran kompleksinen olento, että keskenään ristiriitaisilta vaikuttavat komedia ja tragedia voidaan esittää yhdessä. ; Tragikomeia ei siis ole taitavissa käsissä oksymoroninen ajatus, vaan jännitteinen.
Sitten on omituinen käsite nimeltä kauhutrilleri. Televisio mainosti "Mama" -elokuvaa kauhutrillerinä. Tämäkin vaikuttaa joltain joka on sisäisesti ristiriitainen. Kuten eräs ystäväni asian karkeisti - trilleri on kauhua joka epäonnistuu pelottelemaan.
* Karkeasti sanoen voidaan sanoa että trilleri keskittyy jännityksen luomiseen ja ylläpitämiseen. Tässä on usein rytmiä, mutta trillerissä ei haeta maksimaalista kontrastia. Kauhuelokuva taas hakee pelkoa ja sille tyypillistä on rytmisyys, jossa kauhua ei ylläpidetä vaan erilaiset suvantovaiheet nimen omaan pahentavat pelottaviksi tarkoitettujen kohtausten tehoa.
* Kauhulla on myös hyvin vakiintunut kuvasto. Ne ovat makaabereja, yliluonnollisia ja yksilöiden subjektiivisesta pelosta kumpuavia. Näin esimerkiksi painajaiset, väkivalta ja ihmeet ovat osa kauhugenreä. Trillerissä taas yleensä nimenomaan tavoitellaan sitä että uhka on toteutettu "paremmalla maulla" ja "maanläheisemmin keinoin" ja uhasta yritetään tehdä nimenomaan objektiivinen. Näin trillerissä voi esimerkiksi taustalla olla mafia tai poliittinen salaliitto.
* Trillerin peruselementti on juonenkäänne (murhaaja onkin sankarin vaimo eikä se naapurin epäilyttävä huonotapainen mies.). Kauhussa tämänlainen kikkailu on harvinaisempaa. Kauhussa tilanne on nimenomaan usein hyvinkin suoraviivainen (pahatukkatyttö muuntaa yliluonnollisilla voimillaan tietyn videon katsojat kammottavan näköisiksi ruumiiksi), eikä siinä kohden tule yllätyksiä.
* Trillerin ja kauhussa vastustajan käsitteleminen ja elokuvan lopettaminen pelaavat aivan eri pelisäännöillä. Kauhussa kauhun aiheuttaja on yleensä keskiössä. Kauhussa lopussa tarjotaan "väliaikainen voitto", jossa esimerkiksi paha murhaajanukke valetaan muoviin. Kuitenkin aivan lopussa tämän pahan nuken on ilmoitettava olevansa elossa. Trillerissä taas yleensä tarjotaan pahiksille "väliaikainen voitto" joka puretaan ja hyvä päihittää sen lopuksi.
Näin ollen kauhutrilleriä voi pitää jotenkin mahdottomana yhtälönä. Esimerkiksi voidaan sanoa että se on korkeintaan vain trilleri joka lähinnä lainaa kauhun kuvastoa. Tälläisestä elokuvasta esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa elokuvan "The Gift" joka on trilleri joka käyttää kauhukuvastoa, mutta joka ei koskaan kykene nousemaan kauhuksi. Sen kutsuminen kauhutrilleriksi loukkaisi sekä trilleriä että kauhua genrenä ja taidemuotona. Se on yksinkertaisesti trilleri jolla on poikkeuksellinen kuvasto, jota kuitenkin käytetään loppujen lopuksi varsin vakiintunein trillerin keinoin. ; Se, että elokuvassa on yliluonnollisia piirteitä ei yksinkertaisesti tee elokuvasta kauhua.
Kauhutrilleri on vähintään yhtä vaikea - ellei vaikeampi - yhdistää kuin tragikomedia. Itse en ole vielä löytänyt ainuttakaan sellaista elokuvaa jonka itse viitsisin luokitella kauhutrilleriksi. Nähdäkseni tämä voisi olla mahdollista, mutta se vaatisi erityisen tarkkaa lomittamista. Esimerkiksi psykopaattimurhaajan kuvasto yhdistää kauhun ja trillerin. Näitä kuvastoja lainaamalla saattaisi päästä parempaan tulokseen kuin tekemällä "The Giftin" tapaan sen, että ottaa toisen genren metodiikan jota koristelee toisen genren vakiintuneella "ostoslistakuvastolla".
* Komedia käsittelee usein teemallisesti liittymistä (kuten häitä), tragedia taas erkanemista (kuten kuolemaa).
* Komediassa ideana on sattuma, tragedian hamartia on taas ollut kohtalonomainen.
* Komediassa juonen yllättävyys on satunnaisuutta tai synkronisiteettia jotka korostavat mielivaltaista maailmaa. Tragediassa juonen yllättävyys on kohtalon paljastumista.
* Komediassa ihminen on ajassa (osana maailmaa), kun taas tragedissa ihminen on ajallinen (kuolevainen, rajallinen).
Voidaankin sanoa että tragedian ja komedian yhdistäminen on hyvin haasteellista. Kuitenkin tragikomedian käsite tunnetaan. Esimerkiksi Shakespearen kunnioituksesta suuri osa johtuu siitä että hän niin mestarillisesti kykeni ymmärtämään sen, että ihminen on sen verran kompleksinen olento, että keskenään ristiriitaisilta vaikuttavat komedia ja tragedia voidaan esittää yhdessä. ; Tragikomeia ei siis ole taitavissa käsissä oksymoroninen ajatus, vaan jännitteinen.
Sitten on omituinen käsite nimeltä kauhutrilleri. Televisio mainosti "Mama" -elokuvaa kauhutrillerinä. Tämäkin vaikuttaa joltain joka on sisäisesti ristiriitainen. Kuten eräs ystäväni asian karkeisti - trilleri on kauhua joka epäonnistuu pelottelemaan.
* Karkeasti sanoen voidaan sanoa että trilleri keskittyy jännityksen luomiseen ja ylläpitämiseen. Tässä on usein rytmiä, mutta trillerissä ei haeta maksimaalista kontrastia. Kauhuelokuva taas hakee pelkoa ja sille tyypillistä on rytmisyys, jossa kauhua ei ylläpidetä vaan erilaiset suvantovaiheet nimen omaan pahentavat pelottaviksi tarkoitettujen kohtausten tehoa.
* Kauhulla on myös hyvin vakiintunut kuvasto. Ne ovat makaabereja, yliluonnollisia ja yksilöiden subjektiivisesta pelosta kumpuavia. Näin esimerkiksi painajaiset, väkivalta ja ihmeet ovat osa kauhugenreä. Trillerissä taas yleensä nimenomaan tavoitellaan sitä että uhka on toteutettu "paremmalla maulla" ja "maanläheisemmin keinoin" ja uhasta yritetään tehdä nimenomaan objektiivinen. Näin trillerissä voi esimerkiksi taustalla olla mafia tai poliittinen salaliitto.
* Trillerin peruselementti on juonenkäänne (murhaaja onkin sankarin vaimo eikä se naapurin epäilyttävä huonotapainen mies.). Kauhussa tämänlainen kikkailu on harvinaisempaa. Kauhussa tilanne on nimenomaan usein hyvinkin suoraviivainen (pahatukkatyttö muuntaa yliluonnollisilla voimillaan tietyn videon katsojat kammottavan näköisiksi ruumiiksi), eikä siinä kohden tule yllätyksiä.
* Trillerin ja kauhussa vastustajan käsitteleminen ja elokuvan lopettaminen pelaavat aivan eri pelisäännöillä. Kauhussa kauhun aiheuttaja on yleensä keskiössä. Kauhussa lopussa tarjotaan "väliaikainen voitto", jossa esimerkiksi paha murhaajanukke valetaan muoviin. Kuitenkin aivan lopussa tämän pahan nuken on ilmoitettava olevansa elossa. Trillerissä taas yleensä tarjotaan pahiksille "väliaikainen voitto" joka puretaan ja hyvä päihittää sen lopuksi.
Näin ollen kauhutrilleriä voi pitää jotenkin mahdottomana yhtälönä. Esimerkiksi voidaan sanoa että se on korkeintaan vain trilleri joka lähinnä lainaa kauhun kuvastoa. Tälläisestä elokuvasta esimerkiksi voisi ottaa vaikkapa elokuvan "The Gift" joka on trilleri joka käyttää kauhukuvastoa, mutta joka ei koskaan kykene nousemaan kauhuksi. Sen kutsuminen kauhutrilleriksi loukkaisi sekä trilleriä että kauhua genrenä ja taidemuotona. Se on yksinkertaisesti trilleri jolla on poikkeuksellinen kuvasto, jota kuitenkin käytetään loppujen lopuksi varsin vakiintunein trillerin keinoin. ; Se, että elokuvassa on yliluonnollisia piirteitä ei yksinkertaisesti tee elokuvasta kauhua.
Kauhutrilleri on vähintään yhtä vaikea - ellei vaikeampi - yhdistää kuin tragikomedia. Itse en ole vielä löytänyt ainuttakaan sellaista elokuvaa jonka itse viitsisin luokitella kauhutrilleriksi. Nähdäkseni tämä voisi olla mahdollista, mutta se vaatisi erityisen tarkkaa lomittamista. Esimerkiksi psykopaattimurhaajan kuvasto yhdistää kauhun ja trillerin. Näitä kuvastoja lainaamalla saattaisi päästä parempaan tulokseen kuin tekemällä "The Giftin" tapaan sen, että ottaa toisen genren metodiikan jota koristelee toisen genren vakiintuneella "ostoslistakuvastolla".
perjantai 11. tammikuuta 2013
Onx muusia näkyny? ~ Onko "hyvä kristitty" oksymoroni?
"Mythopoeia" teki mielestäni kiinnostavaa analyysiä Odysseuksen hahmosta. Odysseuksen hahmossa on kysymys varsin epäsankarillisesta tyypistä. Ja Odysseuksen seikkailut ovatkin tarkalleen ottaen veijaritarinoista. Ne taas ovat olleet mielisuosiossani jo aivan pienestä lapsesta asti. Odysseuksella on itselleni merkitystä enemmän kuin oikein millään muulla "klassisen sivistyneisyyden piiriin" kuuluvalla hahmolla. (Populaarikulttuurista niitä löytyykin sitten runsaasti, on Gregory Housea, Charlie Crewsiä, Batmania...) Blogin pitäjä täsmentää tätä jaottelua tosin vasta kommenttipuolella sanoessaan että
"Sankaritaru ollen siis kertomus esikuvallisesta tyypistä, joka on yhteisön arvostamien hyveiden ruumiillistuma. Näiden hyveiden seuraamisen ansiosta sankarille käy myös hyvin.
Veijaritarinassa puolestaan päähenkilö ei ole itsessään esikuvallinen, mutta menestyy silti sankarin tavoin. Hän ikään kuin huijaa tiensä menestykseen. Veijari ei silti ole antisankari siinä merkityksessä, että hän varsinaisesti rikkoisi yhteisön arvostamia normeja."
Varsinainen tulkinta pitää sisällään näkemyksen jonka mukaan "Odysseus siis näyttäytyy urhoollisena sankarina vain omissa ja toisten kertomuksissa, itsessään miehessä ei juuri ylevyyttä ole." ... "jaksoista toisessa ja neljännessä Odysseus selviää koettelemuksistaan yksinomaan Athene-jumalattaren suojelun ansiosta ja juoni eteneekin pitkälti vain Odysseuksen seuratessa jumalattaren valmiiksi laatimia suunnitelmia." Odysseus onkin veijarihahmona jotain joka on aina hyvin lähellä veijarihahmoa. Hän on hyvin lähellä parodiahahmoa. Oveluuden parodiallista luonnetta kuvaa se että se on vain pintaa; kommenteissa blogisti argumentoi seuraavasti ; "Minusta tyyppi, joka laatii ovelan suunnitelman, on viekas, ei niinkään se, joka toteuttaa kyseisen suunnitelman." Mielestäni tämänlaisesta selityksestä voidaan tehdä muusia.
Kreikkalainen kulttuuri nimenomaan näki ihmisen ulkoisten voimien näyttämönä. Esimerkiksi luovuudelle oli erityiset Muusat, joiden vaikutuksen kautta oltiin Taiteilijoita. Taiteellinen ihminen oli siis sellainen joka seurasi muusien ideaalia. Näin ollen ovela oli juuri se joka heijasteli Athenen, Itse Oveluuden Personifikaation, ohjeita. Omapäinen oveluus ei ollut tavallaan mahdotonta, se oli vain Kohkaamista, koska siitä puuttui Athenen mukanaolo ja vaikutus.
Vastaavaa asennetta ei ole toki vaikeaa löytää muualtakaan. Esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kristinuskoa puolustetaan monissa "tiukemman linjan oikeaoppisuutta puolustavissa uskonnoissa" sillä että muut uskomukset ovat haitallisia. Näissä puheissa korostuu että Jumalan ansiosta tapahtuu kaikki hyvä maailmassa. Samoin korostuu että pahan teko on etäisyyttä Jumalasta. Tästä seuraa sellainen omituinen kokonaisuus jossa ihminen tekee hyvää koska seuraa Jumalaa, kun taas hän tekee pahaa koska ei seuraa Jumalaa. Ja tätä kautta WWJD:tä miettivä ihminen tekee mitä Jeesus haluaisi hänen tekevän eikä tee sitä itse. Joten hän ei olisi Hyvä koska hän vain seuraa Hyvän käskyjä. Tästä seuraakin se yleinen tausta-asenne jossa hyvänteko ei ole edes kristityn hyvän teon tekijän ansioita. Mutta pahat teot ovat aina ihmisten syytä.
Itse näkisin että tästä ei seuraa se, että hyvä kristitty olisi sisäisesti ristiriitainen käsite, oksymoroni. (Vastaus otsikon kysymykseen on siis EI. Laitoin sen siihen provokatiivisista syistä ja leikkiäkseni ennakko-oletuksillanne.) Tämän vuoksi väittäisin että Odysseuskin oli nimen omaan ovela. Sillä ovelaa on kun ovelaa kuuntelee. Kristittykin voi sanoa että ihmisen vapaa tahto ja eettisyys ovat yhteenliittyneitä kuunteluun ; Hyvyys ja pahuus onkin juuri sitä kenen ohjeita kuuntelee, Jumalan vai Saatanan sanaa. Voit jättää tottelematta tai totella, joten vastuu on sinun. (Väärin valinneet voi siis kenties jopa polttaa Helvetissä Kaikkivaltaisen Rakkauden Nimeen.)
Veijarista örmyyn.
Ulkopuolisen vaikutus ahdistaa monia. Kuitenkin se on mukana objektiivisuusajattelussakin. Siinähän on aina kyse siitä että todellisuus muuttaa ihmistä eikä toisin päin. Järkevien sanat eivät luo todellisuutta vaan todellisuus on testi jolla järkevyys punnitaan.
Tästä kulmasta mukaan voidaan ottaa myös eiintentionaaliseen delegointiin turvautuva Schopenhauer. Hän nimittäin näki että nero ei ollut itse asiassa muuta kuin tarkkanäköinen. Keksiminen ei hänellä ollut keksimistä vaan löytämistä. Schopenhauer määritteli nerouden hyvin mielenkiintoisesti. Asiaa voi auttaa maalitauluvertauksella ; Älykäs osuu hyvin tarkasti pieneen maaliin kun tyhmä taas ei. Nero taas osuu sellaiseen maaliin jota tavallinen ihminen ei edes näe.
Schopenhauerilla tässä taustalla on objektiivisuus. Ehdoton ja muuttumaton. Schopenhauerin mukaan maali oli yhteyttä Platon ideamaailman ideoihin. Nero vain havaitsi ne ja sovelsi huomioitaan havainnollisesti. Näin ollen nero itse asiassa näkee saman maailman kuin muut, mutta näkee sen niin syvästi että tyhmemmälle neron näkemä maailma vaikuttaa aivan "toiselta maailmalta". Nero siis tunkeutuu tarkemmin ja syvemmälle ja havaitsee jotain joka ei ilmene tavalliselle ihmiselle. Nero on siis puhdas, objektiivisempi ja selkeämpi. Schopenhauerin maailmassa elämäntahdon voittaminen oli neroudelle väistämätöntä. Koska nero näki asiat tarkemmin kuin olisi kenties pragmaattista ja kätevää ; Nerous on siis sitä että äly hallitsee tahtoa, sen sijaan että olisi se mikä ihmisissä yleensä on.
Tavallaan tämä ei ole kovin kaukana siitä ajatuksesta että jossain on jokin Muusa josta taide ja tiede vuotavat ihmisen mieleen. Ideamaailmasta vuotaminen on itse asiassa karkeasti sanoen vain "Muusa ilman persoonaa ja henkiruumista ja intentioita". Tai toisella tapaa muotoillen tietoinen muusa on tämänlaisen ideamaailman idean vertauskuva. Jos siis ajattelemme että ihminen ei ole luova jos hän kuuntelee Muusaa, olemme tilanteessa jota on vaikeaa hyväksyä hyvin monesta erilaisestakin kulmasta. (Sillä tämä ei olisi tämä blogi jos en olisi vastarannankiiski, jopa alleviivatun selvästi.)
Kirjoittaja ei "tavallaan ymmärrä" miksi natsejen murhatöihin osallistuneista monet selittivät totelleensa vain käskyjä. Ja miten moni pitää tätä lieventävänä asianhaarana. ; Luulisi että heillä olisi kasvatettu vastuu, kuten kaikessa tottelemisessa.
"Sankaritaru ollen siis kertomus esikuvallisesta tyypistä, joka on yhteisön arvostamien hyveiden ruumiillistuma. Näiden hyveiden seuraamisen ansiosta sankarille käy myös hyvin.
Veijaritarinassa puolestaan päähenkilö ei ole itsessään esikuvallinen, mutta menestyy silti sankarin tavoin. Hän ikään kuin huijaa tiensä menestykseen. Veijari ei silti ole antisankari siinä merkityksessä, että hän varsinaisesti rikkoisi yhteisön arvostamia normeja."
Varsinainen tulkinta pitää sisällään näkemyksen jonka mukaan "Odysseus siis näyttäytyy urhoollisena sankarina vain omissa ja toisten kertomuksissa, itsessään miehessä ei juuri ylevyyttä ole." ... "jaksoista toisessa ja neljännessä Odysseus selviää koettelemuksistaan yksinomaan Athene-jumalattaren suojelun ansiosta ja juoni eteneekin pitkälti vain Odysseuksen seuratessa jumalattaren valmiiksi laatimia suunnitelmia." Odysseus onkin veijarihahmona jotain joka on aina hyvin lähellä veijarihahmoa. Hän on hyvin lähellä parodiahahmoa. Oveluuden parodiallista luonnetta kuvaa se että se on vain pintaa; kommenteissa blogisti argumentoi seuraavasti ; "Minusta tyyppi, joka laatii ovelan suunnitelman, on viekas, ei niinkään se, joka toteuttaa kyseisen suunnitelman." Mielestäni tämänlaisesta selityksestä voidaan tehdä muusia.
Kreikkalainen kulttuuri nimenomaan näki ihmisen ulkoisten voimien näyttämönä. Esimerkiksi luovuudelle oli erityiset Muusat, joiden vaikutuksen kautta oltiin Taiteilijoita. Taiteellinen ihminen oli siis sellainen joka seurasi muusien ideaalia. Näin ollen ovela oli juuri se joka heijasteli Athenen, Itse Oveluuden Personifikaation, ohjeita. Omapäinen oveluus ei ollut tavallaan mahdotonta, se oli vain Kohkaamista, koska siitä puuttui Athenen mukanaolo ja vaikutus.
Vastaavaa asennetta ei ole toki vaikeaa löytää muualtakaan. Esimerkiksi kristillisessä kulttuurissa kristinuskoa puolustetaan monissa "tiukemman linjan oikeaoppisuutta puolustavissa uskonnoissa" sillä että muut uskomukset ovat haitallisia. Näissä puheissa korostuu että Jumalan ansiosta tapahtuu kaikki hyvä maailmassa. Samoin korostuu että pahan teko on etäisyyttä Jumalasta. Tästä seuraa sellainen omituinen kokonaisuus jossa ihminen tekee hyvää koska seuraa Jumalaa, kun taas hän tekee pahaa koska ei seuraa Jumalaa. Ja tätä kautta WWJD:tä miettivä ihminen tekee mitä Jeesus haluaisi hänen tekevän eikä tee sitä itse. Joten hän ei olisi Hyvä koska hän vain seuraa Hyvän käskyjä. Tästä seuraakin se yleinen tausta-asenne jossa hyvänteko ei ole edes kristityn hyvän teon tekijän ansioita. Mutta pahat teot ovat aina ihmisten syytä.
Itse näkisin että tästä ei seuraa se, että hyvä kristitty olisi sisäisesti ristiriitainen käsite, oksymoroni. (Vastaus otsikon kysymykseen on siis EI. Laitoin sen siihen provokatiivisista syistä ja leikkiäkseni ennakko-oletuksillanne.) Tämän vuoksi väittäisin että Odysseuskin oli nimen omaan ovela. Sillä ovelaa on kun ovelaa kuuntelee. Kristittykin voi sanoa että ihmisen vapaa tahto ja eettisyys ovat yhteenliittyneitä kuunteluun ; Hyvyys ja pahuus onkin juuri sitä kenen ohjeita kuuntelee, Jumalan vai Saatanan sanaa. Voit jättää tottelematta tai totella, joten vastuu on sinun. (Väärin valinneet voi siis kenties jopa polttaa Helvetissä Kaikkivaltaisen Rakkauden Nimeen.)
Veijarista örmyyn.
Ulkopuolisen vaikutus ahdistaa monia. Kuitenkin se on mukana objektiivisuusajattelussakin. Siinähän on aina kyse siitä että todellisuus muuttaa ihmistä eikä toisin päin. Järkevien sanat eivät luo todellisuutta vaan todellisuus on testi jolla järkevyys punnitaan.
Tästä kulmasta mukaan voidaan ottaa myös eiintentionaaliseen delegointiin turvautuva Schopenhauer. Hän nimittäin näki että nero ei ollut itse asiassa muuta kuin tarkkanäköinen. Keksiminen ei hänellä ollut keksimistä vaan löytämistä. Schopenhauer määritteli nerouden hyvin mielenkiintoisesti. Asiaa voi auttaa maalitauluvertauksella ; Älykäs osuu hyvin tarkasti pieneen maaliin kun tyhmä taas ei. Nero taas osuu sellaiseen maaliin jota tavallinen ihminen ei edes näe.
Schopenhauerilla tässä taustalla on objektiivisuus. Ehdoton ja muuttumaton. Schopenhauerin mukaan maali oli yhteyttä Platon ideamaailman ideoihin. Nero vain havaitsi ne ja sovelsi huomioitaan havainnollisesti. Näin ollen nero itse asiassa näkee saman maailman kuin muut, mutta näkee sen niin syvästi että tyhmemmälle neron näkemä maailma vaikuttaa aivan "toiselta maailmalta". Nero siis tunkeutuu tarkemmin ja syvemmälle ja havaitsee jotain joka ei ilmene tavalliselle ihmiselle. Nero on siis puhdas, objektiivisempi ja selkeämpi. Schopenhauerin maailmassa elämäntahdon voittaminen oli neroudelle väistämätöntä. Koska nero näki asiat tarkemmin kuin olisi kenties pragmaattista ja kätevää ; Nerous on siis sitä että äly hallitsee tahtoa, sen sijaan että olisi se mikä ihmisissä yleensä on.
Tavallaan tämä ei ole kovin kaukana siitä ajatuksesta että jossain on jokin Muusa josta taide ja tiede vuotavat ihmisen mieleen. Ideamaailmasta vuotaminen on itse asiassa karkeasti sanoen vain "Muusa ilman persoonaa ja henkiruumista ja intentioita". Tai toisella tapaa muotoillen tietoinen muusa on tämänlaisen ideamaailman idean vertauskuva. Jos siis ajattelemme että ihminen ei ole luova jos hän kuuntelee Muusaa, olemme tilanteessa jota on vaikeaa hyväksyä hyvin monesta erilaisestakin kulmasta. (Sillä tämä ei olisi tämä blogi jos en olisi vastarannankiiski, jopa alleviivatun selvästi.)
Kirjoittaja ei "tavallaan ymmärrä" miksi natsejen murhatöihin osallistuneista monet selittivät totelleensa vain käskyjä. Ja miten moni pitää tätä lieventävänä asianhaarana. ; Luulisi että heillä olisi kasvatettu vastuu, kuten kaikessa tottelemisessa.
torstai 12. heinäkuuta 2012
Vähemmän kuljetuilta poluilta (oikopolkujen filosofiaa)
Oikopolkujen määritelmään näyttääkin selvästi kuuluvan se, että se jotenkin lyhentää matkaa oleellisesti. Tämä lyhentäminen taas muistuttaa siitä että oikopolku ei ole mikä tahansa suora reitti paikasta A paikkaan B. Nämä ovat normaaleja teitä tai polkuja, jotka ovat käteviä ja hyvin suunniteltuja reittejä mutta eivät oikopolkuja. Oikopolun määritelmään kuuluukin selvästi se, että se on suhteessa normaaliin ja tavallisesti käytettyyn tiehen. Oikopolku on siksi jokin joka on reittiä lyhentävä nimenomaan suhteessa normaaliin. Oikopolku on siksi luonteeltaan aina vähintään hieman epäortodoksinen.
Koska tietä on usein käytetty vertauksena ihmiselämän ratkaisujen ja elämäntapojen ja muun arvokeskustelun perusmateriaalin kanssa, voi olla leppoisaa miettiä sitä että jos Jeesus on Tie, niin mikä hahmo olisi nimenomaan oikopolun tallaaja.
On selvää että oikopolut eivät sovi kaikille. Esimerkiksi muutosvastarintaista traditionalistia, perinteisiin ja vakiintuneisiin käytänteisiin vetoava tuskin käyttäisi oikopolkua. Syynä on juuri epäortodoksisuus. Toki tästä löydetään mielenkiintoinen poikkeus; Jos joku nostalgiasyistä kulkee oikopolkua siksi että vieressä oleva autotie on hänelle modernia muotihumputusta, hän on itse asiassa jäänyt ajasta jälkeen ja on tämän vuoksi epäortodoksinen. Muu maailma on kiirinyt hänen edelleen. Mutta tämä marginalisoi hänet eikä oikeastaan voida sanoa että hän olisi enää vallitsevan järjestelmän kannattaja. (Tämä tekee tästä nostagiahenkisestä tyypistä alalajin siihen ihmistyyppiin joka lopulta määrittyy tallaamaan sitä oikopolkua. Mutta en spoilaa vielä tässä vaiheessa tekstiä tämän enempää.)
Ensimmäinen idea siitä kuka tallaisi oikopolkua, synnyttää mielikuvan hedonistista. Mutta vähänkin tarkempi analyysi johtaa siihen että oikopilulle ei astuisi minkään sortin hedonisti, koska hän korostaa mukavuutta. Oikopolut ovat usein jollain tavalla hankalampia kuin normaalit reitit. (Muutenhan ne saisivat paljon enemmän suosiota.) Näin hedonistinen ihminen kävelee helpommin tiellä kuin poluilla joissa on mahdollisesti kamppaavia puiden juuria.
Itse asiassa oikopolulle tallaamaan sopisikin nimenomaan Nietzscheläinen yli-ihminen. Oikopolun käyttäminen vähentää käyttömukavuutta mutta on samalla yli-ihmisen suoraviivaisin tapa hoitaa asia. Kyn yli-ihminen tallaa oikopolkua, hän osoittaa että silloinkin kun hän tavoittelee asioita joita tavallinen ihminen pitää tavoittelemisen arvoisina, hän käyttää oikopolkujen tapaisia ratkaisuja. Tavalliset pidemmät ja jonottamisen vuoksi kauemman aikaa vievät reitit ovat yli-ihmisille hidasteita joita käyttävät laiskanpulskeat ihmiset jotka eivät siksi saavuta maalia yhtä ripeästi kuin oikopolkuja käyttävät.
sunnuntai 18. maaliskuuta 2012
Paradoksinimi
Filosofit ja ihmisetkin käyttävät usein perusteluja. Näiden ytimessä on aina jonkinlainen argumentti. Argumentti taas yrittää oikeuttaa tietyn näkemyksen, selittää miksi se on todennäköisempi kuin muunlainen vaihtoehto. ~ Tästä lähtökohdasta seuraa se, että perustelumaailma on aina jonkinlainen kannanotto epistemologiaan tai tieteenfilosofiaan tai molempiin.
On toki olemassa myös relativistinen näkemys. Siinä argumentit ovat enemmän kielenkäyttöä, omien näkemysten esittelyä. Tässä maailmassa perustelemiseen nähtävä vaiva ja innostus voi näyttää hieman omituiselta, koska siinä argumentti ei itse asiassa oikeastaan rakenna minkäänlaista vakautta mielipiteen taakse. Kaikki näkemykset ovat samanarvoisia ennen ja jälkeen argumentin. Tämän vuoksi kielenkäyttö liitetäänkin helposti vallankäyttöön ; Ihminen julistaa innoissaan oman maailmankuvansa kautta. Tämän aiheen kannalta olennaisesti voin käydä relativistista näkemystä vastaan kahdesta syystä:
1: Ilkka Niiniluoto muistutti että relativismissa on aina mahdollista sanoa että "en välitä relativismista" ja tämäkin on sallittu mielipide ja samanarvoinen muiden kanssa. Näin ollen relativismista ei ole oikeastaan minkäänlaista muutosta mihinkään.
2: Kun ihminen tekee argumentin, hän relativistina tunnustaa lähtökohtiensa oletuksenvaraisuuden. Mutta tämä ei muuta sitä, että argumentti on silti episteeminen kannanotto. Se tunnustetaan maailmankuvariippuvaiseksi heittäytymiseksi, mutta heittäytyminen tehdään joka tapauksessa. Tässä mielessä ei ole ollenkaan väärin purkaa ja käsitellä argumentteja ikään kuin ne olisivat oikeassa tai väärässä olevia tosiasioiden tiloja koskevia lausuntoja.
Argumenteissa on rakenne ja tämä rakenne on aina jossain suhteessa tietoteoriaan ; Tässä rakenteessa jotkin asiat johtavat tai houkuttelevat kohti lopputulosta joka on loppupäätelmä tai oikeutus jollekin mielipiteelle tai näkemykselle tai tosiasiaväitteelle. ; Yksinkertaiseen purkamiseen riittää että etsii tekstistä jonkinlaisia väitteitä. Nämä voivat olla tilanteesta ja kontekstista riippuen joko alkuoletuksia tai niitä yhdistäviä käsittelytapoja ; Argumentti liittää tätä kautta asioita yhteen. Tätä rakennetta voi olla vaikeaa huomata. Ja usein syynä ovat juuri ne elementit jotka tekevät argumentin lukemisesta hauskaa. Eli argumentaation yhteydessä käytetyt retoriset keinot. Vaikka manipuloiva retoriikka jossa esimerkiksi väritetyt asenteelliset sanavalinnat ohjaavat lukijaa on tämänlaista häiritsevää retoriikkaa, myös hyvä retoriikka voi tehdä argumentaatiosta vaikeampiselkoista. Elävän tekstin täytesanat ja kirjallisesti mielenkiintoiset ja innostavat sanavalinnat voivat vetää huomiota puoleensa.
Tämä tietysti asettaa tietynlaisia haasteita sille kun etsitään peruskysymystä "Mitkä tosiasiat, niistä vedetyt teoriat ja asiat oikeuttavat näkemystä X" Joskus itse asiassa voi olla vaikeaa löytää selvää kuvaa siitä, mikä on tämä puoli X jota tekstissä ollaan puolustamassa. Joskus teksti voi esitellä useita kulmia, mutta tällöinkin siinä esitellään eri näkemyksiä. Eli tekstissä on monta argumenttia.
Argumentti voi olla väärä jos se seuraa päättelyvirhettä. Argumentti voi olla koherentti mutta vetoava, jos sen lähtöoletusten kanssa voidaan joskus olla erimielinen jolloin argumentti voi olla sinänsä hyvä mutta ei silti jotain josta olisi pakko vakuuttua. Lisäksi argumentaatio ei välttämättä ole ehdotonta, jolloin vaikka päätelmä esimerkiksi analogiaa käyttäen olisi koherentti, voi olla perusteltua vedota samassa asiassa oleviin epäanalogioihin ja päätyä eri tulokseen ; Nämä eivät kritisoi ja kumoa toisiaan, vaan ovat enemmän vaihtoehtoisia malleja. Tämä on yleensä huono asia, mikäli rakastamme totutta ja hyvä asia jos rakastamme kulttuurista moniarvoisuutta. (Molempia ei voi saada. Toimiva argumentti perustelee totuutta ja on epistemologinen kannanotto ja tätä kautta se on aina kriittinen vaihtoehtojaan kohtaan ja heikentää niiden asemaa.)
Tässä mielessä voi olla mielenkiintoista lähestyä elämässäni miltei henkilökohtaista tilannetta. Äitini muutti muutama vuosi sitten nimeään. Uusi sukunimi oli hienostuneenoloisesti "Pihlajaniitty". Nimenmuutokseen oli tietysti hieman vaikeaa sopeutua koska sitä oli tottunut käyttämään toisenlaista nimeä. Kaikki eivät pitäneet edes nimestä. (Jokainen alla oleva argumentti on oikeasti esitetty asian tiimoilta. Jätän nimet mainitsematta koska aihe voisi olla hieman tulenarka sörkittäväksi.)
1: Esimerkiksi nimestä esitettiin kanta, jossa koko nimi oli mahdottomuus. Niityksi sanotaan maataloudessa heinän saantia varten raivattua puutonta aukiota ja pihlaja on puu. Näin nimi olisi sisäisesti ristiriitainen. Niitty on lisäksi sellainen että jos olisi voikukkaniitty, se koostuisi voikukista. Pihlajaniitty olisi tässäkin mielessä metsä eikä niitty ollenkaan.
2: Nimeä voi puolustaa ajatuksella että nimi on vertauskuva. Jos pihlajametsää kutsuu pihlajaniityksi, on kyseessä enemmänkin kiertoilmaus kuin looginen virhe. Nimi onkin siksi kaunis taiteilijanimi, joka heijastaa kantajaansa. Sen ajattelu logiikan kannalta on huono asia.
3: Asian voi ajaa Sorites -paradoksin kautta tilaan jossa sen ratkaiseminen voi olla hyvinkin vaikeaa ; Voimme ajatella että meillä on lähtökohtana pihlajametsä josta poistamme yhden puun. Tätä voidaan pitää metsänä. Mutta jos puita poistetaan yksi kerrallaan, lopulta ei ole jäljellä yhtään puuta ja kyseessä on niitty. Näin ollen jos meillä on laakea alue jolla on yksi pihlaja, ei ole suinkaan ilmiselvää että tämä muuttaa alueen metsäksi. Kenties yksinäinen pihlaja onkin tämän aukean tunnusmerkki ja tätä kautta nimi onkin järkevä. Ja kun lisäämme tähän toisen puun, tilanne tuskin muuttuu... Toisin sanoen on hyvin vaikeaa sanoa missä menee metsän ja niityn määritelmien rajat.
Argumentti 1
Ensimmäinen argumentti rakentuu määritelmälle. Se määrittelee aiheen, ja käsittelee tätä tietyllä logiikalla. Esimerkiksi sen alkupuolta voitaisiin lähestyä seuraavasti
Väite 1: Alkuoletus joka on kulttuurillinen määritelmä. Niitty on puuton alue.
Väite 2: Alkuoletus joka on biologinen määritelmä ; Pihlaja määritellään puuksi.
Väite 3: Implisiittinen kielenkäytön konventio, yhdyssanojen rakentaminen ; Pihlajaniitty = Pihlaja+niitty. Eli jossa väite 1 ja 2 ovat yhdessä.
Väite 4: Sanomatta jätetty mutta selvästi mukanaoleva vakiintunut looginen periaate ; Ristiriidan kieltävä sääntö ; ristiriidassa olevat näkemykset eivät toteudu samaan aikaan.
Väite 4: Huomio; 1 ja väite 2 ovat keskenään ristiriidassa.
Johtopäätös: Nimi on oksymoroni.
On selvää että tämä argumentti on sisäisesti koherentti. Siinä ei tehdä loogista virhettä. Sen kanssa voidaan olla erimielinen hyvinkin montaa kautta. Aivan mitä tahansa ei ole yhtä järkevää heittää roskakoriin jos näkemyseroja löytyy. On selvää että Väite 4 on käytännössä niin yleisesti käytetty looginen periaate, että sitä vastaan potkiminen ei ole miltei koskaan toimivaa. Väite 2 on erityisen voimakas, ja sen kanssa on vaikeaa olla erimielinen koska se on biologiatieteen määritelmä. Sen hylkääminen vaatisi isoja muutoksia biologiatieteen kentältä. Myös Väite 1 on tässä kohden melko vahva. Tässä kulttuuria ei oleteta kaikkivaltiaaksi, mutta on selvää että sana "niitty" viittaa nimenomaan tiettyyn kulttuurilliseen kontekstiin. Tätä voidaan kuitenkin heikentää muistuttamalla esimerkiksi siitä että vanhan maatalouden aikaan lehdesniityt olivat puualueita, niillä kasvatettiin lehtipuita joista kerättiin lehdeksiä maatalon eläimien ruuaksi. Pihlaja taas on lehtipuu. Sinänsä komealta kalskahtava Honkaniitty olisi siksi ollut tässä mielessä hieman ongelmallisempi. ~ On selvää että argumentti on pienistä heikkouksistaan hyvä, koherentti eikä logiikkarikkoinen. Tämänlaista sanotaan vahvaksi argumentiksi. Se ei kuitenkaan ole kovin vakuuttava.
Argumentti 2
Tämä argumentti perustuu paljon edellämainittua hankalampaan tilanteeseen. Se ei perustu viralliseen määritelmään tai rakenna helposti ymmärrettävää "laskukoneella räknättävää" järjestelmää. Se ei ole selkeästi logiikkaperustainen vastaavalla tavalla kuin ylempi kohta. Se kuitenkin esittää että:
Väite1: Pihlajaniitty on vertauskuva ; Sen takana on esimerkiksi analogia joissa puu rinnastetaan ikään kuin ylikasvaneeksi niityn kukaksi. Tästä johdetaan ajatus jonka mukaan kysymys ei ole ollenkaan logiikasta .
Väite 2: Nimen vertauskuvallisuus voi olla kaunista. Runollinen yhteys antaa esteettisen elämyksen. Tämä taas on liitettävissä hyveellisyyteen.
Väite 3: Nimen antamisessa esteettisyys on osana imagoa ja antaa hyveellisen vaikutelman. Tämä tekee nimeä vaihtaneen elämisestä miellyttävämpää ja hän kykenee rakentamaan tällä itselleen identiteettiä. Näin nimenvaihto on itseilmaisullinen aktio.
Johtopäätös: Nimenvalinta on hyveellinen päätös.
On selvää että tämä arugmentti ei rakenna ydintään pihlajien ja niittyjen totuusarvoille vaan se nyhtää todellisuutensa ihmisen esteettisestä ja eettisestä ulottuvuudesta. On selvää että tämäkin on jonkinlainen kannanotto joka on ihmisen elämisen miellyttävyyden ja hyvyyden kannalta jotenkin olennainen. Eräässä mielessä voidaan jopa sanoa että argumentti ottaa episteemistä kantaa "moraalin luonteeseen" ja väittää että moraalista voidaan tietää jotain tietyillä ehdoilla.
Tämän argumentin kohdalla päättely on melkoisen koherenttia. Sen ongelmana on tietysti lähinnä se, että ei ole mitään edellisen esimerkin kaltaista konkreettista velvoitetta pitää näitä oletuksia oikeastaan muuna kuin subjektiivisina mieltymyksinä. Tässä mielessä argumentti onkin vetoava, se ei pakota ketään hyväksymään johtopäätöstään vaan lähinnä ilmituo miksi joku hyväksyy johtopäätöksen.
Argumentti 3
Tämä argumentti on sisällöltään hieman omituinen. Se ei ratkaise vaan luo paradoksin:
Väite 1: Pihlaja on puu.
Väite 2: Metsä on alue jolla on paljon puita.
Väite 3: Niitty on alue jolla on vähän puita.
Väite 4: Molemmat lauseiden predikaatit metsä että niitty ovat niin epämääräisiä että on vaikeaa vetää rajaa yhden ja toisen välillä. Epämääräisyys on jopa niin suurta että emme voi tietää ovatko nämä joukkoa joilla ei ole yhteisiä jäseniä, vai onko molemmilla joukoilla jokin alue jossa molemmat määritelmät käyvät. Mikäli ensimmäistä, pihlajaniitty on paradoksi, mikäli jälkimmäistä, voi pihlajametsäksikin koettu puualue todella olla niitty.
Se ei nimittäin hae suoraa vastausta asiaan. Sen pääfunktio näyttääkin olevan se, että se on irrottavassa suhteessa molempaan aikaisempaan argumenttiin. Sen perspektiivi on kuitenkin jokin joka yrittää ikään kuin näyttää sekä argumentin 1 että argumentin 2 jonkinlaisena yksittäitapauksena. Tämä argumentti vetoaa lähinnä sillä että sen käsittelemä alue on selvästi hyvin laaja ; Argumentti ei ole vahva, mutta sitä ei voi sanoa virheelliseksikään.
Tämän argumentin johdos on se, että pitäisi siirtyä keskittymään asiasta keskusteluun. Jos asia halutaan ratkaista, on määritelmiä muutettava. Nimenomaan tässä näkemyksessä voidaankin nähdä voimakkaasti Quinelainen sävystö ; Hänelle analyyttisen ja synteettisen välille ei voi tehdä suoraa eroa. Näin ollen havainnot muokkaavat määritelmiä ja määritelmät kohdistavat huomioita ja määritelmien kautta tulkinnan sisältö on ymmärrettävissä. (1) Toisaalta on niin että jos vaihdamme metsän määritelmää, voi sama tosiasiatila saada eri tulkinnan, ja jos vaihdamme niityn määritelmä, voi sama tosiasiatila saadakin sen toisen tulkinnan. Asiat eivät muutu, looginen viitekehys muuttuu. (2) Tietyt havainnot voivat vaatia kyseenalaistamaan vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi niityllä oleva yksittäinen pihlaja voi ääritapauksessa nostaa esiin sen että se ei vastaa metsän eikä niityn määritelmää. Tämä voi pakottaa muuttamaan luokittelujärjestelmää. (+) Näin käsitteistö muuttuu, ja tosiasiat ovat teorioiden värittämiä mutta toisaalta teoriatkin ovat yllättävän konkreettisia. Kaikki asiat ovat tämän jälkeen lähinnä suhteessa toisiinsa. Syntyy käsiteverkostoja joissa asiat liittyvät toisiin argumentteihin ja asioihin.
Tietysti tästäkin tekstisä pystyy kokonaisuutena tekemään argumentaatioanalyysiä. Esimerkiksi sen retorisista sanavalinnoista ja kirjoituksen loikkauksista voi löytyä implisiittisiä kannanottoja. Raaka sääntö onkin se, että kritiikki on yleensä pidempi kuin teksti jota se kritisoi. Ja myös "ajatteluanalyysi" pitenee joka ikisessä iteraatiossa. Toki aina välistä käy niinkin että argumenttien penkominen lyhentää perustelua rutkasti, etenkin silloin kun asiaa on taustoitettu toisteisuudella ; Tällöin samaa asiaa voidaan tuoda esiin eri kulmilla, tarinoinnilla ja kuvailevilla innostavilla täytesanoilla. Näiden takaa löytyvät samanlaisuudet voi tiivistää (tällä kaavalla mukaan myös kohdat a,b&c). Etenkin lyhyissä mielipideteksteissä implisiittiset oletukset joita tarvitaan johtopäätökseen pääsemiseen ovat olennaisia. Ilman niitä teksti voi vaikuttaa jopa epälogiikalta. Tässä järjen käyttö on sallittu, koska implisiittisten lausumien liittäminen voi olla pahimmillaan olkiukkoargumenttien rakentamista ja sanojen toisten suuhun laittamista. Tässä auttaa lähinnä näkemys. Yleensä jos tulkinta on reilu eli se tekee päättelystä ja toiminnasta ja muusta vastaavasta koherenttia, sanomatta jätetyn esillelausuminen on soveliasta, ellei peräti velvollista, tehdä.
On toki olemassa myös relativistinen näkemys. Siinä argumentit ovat enemmän kielenkäyttöä, omien näkemysten esittelyä. Tässä maailmassa perustelemiseen nähtävä vaiva ja innostus voi näyttää hieman omituiselta, koska siinä argumentti ei itse asiassa oikeastaan rakenna minkäänlaista vakautta mielipiteen taakse. Kaikki näkemykset ovat samanarvoisia ennen ja jälkeen argumentin. Tämän vuoksi kielenkäyttö liitetäänkin helposti vallankäyttöön ; Ihminen julistaa innoissaan oman maailmankuvansa kautta. Tämän aiheen kannalta olennaisesti voin käydä relativistista näkemystä vastaan kahdesta syystä:
1: Ilkka Niiniluoto muistutti että relativismissa on aina mahdollista sanoa että "en välitä relativismista" ja tämäkin on sallittu mielipide ja samanarvoinen muiden kanssa. Näin ollen relativismista ei ole oikeastaan minkäänlaista muutosta mihinkään.
2: Kun ihminen tekee argumentin, hän relativistina tunnustaa lähtökohtiensa oletuksenvaraisuuden. Mutta tämä ei muuta sitä, että argumentti on silti episteeminen kannanotto. Se tunnustetaan maailmankuvariippuvaiseksi heittäytymiseksi, mutta heittäytyminen tehdään joka tapauksessa. Tässä mielessä ei ole ollenkaan väärin purkaa ja käsitellä argumentteja ikään kuin ne olisivat oikeassa tai väärässä olevia tosiasioiden tiloja koskevia lausuntoja.
Argumenteissa on rakenne ja tämä rakenne on aina jossain suhteessa tietoteoriaan ; Tässä rakenteessa jotkin asiat johtavat tai houkuttelevat kohti lopputulosta joka on loppupäätelmä tai oikeutus jollekin mielipiteelle tai näkemykselle tai tosiasiaväitteelle. ; Yksinkertaiseen purkamiseen riittää että etsii tekstistä jonkinlaisia väitteitä. Nämä voivat olla tilanteesta ja kontekstista riippuen joko alkuoletuksia tai niitä yhdistäviä käsittelytapoja ; Argumentti liittää tätä kautta asioita yhteen. Tätä rakennetta voi olla vaikeaa huomata. Ja usein syynä ovat juuri ne elementit jotka tekevät argumentin lukemisesta hauskaa. Eli argumentaation yhteydessä käytetyt retoriset keinot. Vaikka manipuloiva retoriikka jossa esimerkiksi väritetyt asenteelliset sanavalinnat ohjaavat lukijaa on tämänlaista häiritsevää retoriikkaa, myös hyvä retoriikka voi tehdä argumentaatiosta vaikeampiselkoista. Elävän tekstin täytesanat ja kirjallisesti mielenkiintoiset ja innostavat sanavalinnat voivat vetää huomiota puoleensa.
Tämä tietysti asettaa tietynlaisia haasteita sille kun etsitään peruskysymystä "Mitkä tosiasiat, niistä vedetyt teoriat ja asiat oikeuttavat näkemystä X" Joskus itse asiassa voi olla vaikeaa löytää selvää kuvaa siitä, mikä on tämä puoli X jota tekstissä ollaan puolustamassa. Joskus teksti voi esitellä useita kulmia, mutta tällöinkin siinä esitellään eri näkemyksiä. Eli tekstissä on monta argumenttia.
Argumentti voi olla väärä jos se seuraa päättelyvirhettä. Argumentti voi olla koherentti mutta vetoava, jos sen lähtöoletusten kanssa voidaan joskus olla erimielinen jolloin argumentti voi olla sinänsä hyvä mutta ei silti jotain josta olisi pakko vakuuttua. Lisäksi argumentaatio ei välttämättä ole ehdotonta, jolloin vaikka päätelmä esimerkiksi analogiaa käyttäen olisi koherentti, voi olla perusteltua vedota samassa asiassa oleviin epäanalogioihin ja päätyä eri tulokseen ; Nämä eivät kritisoi ja kumoa toisiaan, vaan ovat enemmän vaihtoehtoisia malleja. Tämä on yleensä huono asia, mikäli rakastamme totutta ja hyvä asia jos rakastamme kulttuurista moniarvoisuutta. (Molempia ei voi saada. Toimiva argumentti perustelee totuutta ja on epistemologinen kannanotto ja tätä kautta se on aina kriittinen vaihtoehtojaan kohtaan ja heikentää niiden asemaa.)
Tässä mielessä voi olla mielenkiintoista lähestyä elämässäni miltei henkilökohtaista tilannetta. Äitini muutti muutama vuosi sitten nimeään. Uusi sukunimi oli hienostuneenoloisesti "Pihlajaniitty". Nimenmuutokseen oli tietysti hieman vaikeaa sopeutua koska sitä oli tottunut käyttämään toisenlaista nimeä. Kaikki eivät pitäneet edes nimestä. (Jokainen alla oleva argumentti on oikeasti esitetty asian tiimoilta. Jätän nimet mainitsematta koska aihe voisi olla hieman tulenarka sörkittäväksi.)
1: Esimerkiksi nimestä esitettiin kanta, jossa koko nimi oli mahdottomuus. Niityksi sanotaan maataloudessa heinän saantia varten raivattua puutonta aukiota ja pihlaja on puu. Näin nimi olisi sisäisesti ristiriitainen. Niitty on lisäksi sellainen että jos olisi voikukkaniitty, se koostuisi voikukista. Pihlajaniitty olisi tässäkin mielessä metsä eikä niitty ollenkaan.
2: Nimeä voi puolustaa ajatuksella että nimi on vertauskuva. Jos pihlajametsää kutsuu pihlajaniityksi, on kyseessä enemmänkin kiertoilmaus kuin looginen virhe. Nimi onkin siksi kaunis taiteilijanimi, joka heijastaa kantajaansa. Sen ajattelu logiikan kannalta on huono asia.
3: Asian voi ajaa Sorites -paradoksin kautta tilaan jossa sen ratkaiseminen voi olla hyvinkin vaikeaa ; Voimme ajatella että meillä on lähtökohtana pihlajametsä josta poistamme yhden puun. Tätä voidaan pitää metsänä. Mutta jos puita poistetaan yksi kerrallaan, lopulta ei ole jäljellä yhtään puuta ja kyseessä on niitty. Näin ollen jos meillä on laakea alue jolla on yksi pihlaja, ei ole suinkaan ilmiselvää että tämä muuttaa alueen metsäksi. Kenties yksinäinen pihlaja onkin tämän aukean tunnusmerkki ja tätä kautta nimi onkin järkevä. Ja kun lisäämme tähän toisen puun, tilanne tuskin muuttuu... Toisin sanoen on hyvin vaikeaa sanoa missä menee metsän ja niityn määritelmien rajat.
Argumentti 1
Ensimmäinen argumentti rakentuu määritelmälle. Se määrittelee aiheen, ja käsittelee tätä tietyllä logiikalla. Esimerkiksi sen alkupuolta voitaisiin lähestyä seuraavasti
Väite 1: Alkuoletus joka on kulttuurillinen määritelmä. Niitty on puuton alue.
Väite 2: Alkuoletus joka on biologinen määritelmä ; Pihlaja määritellään puuksi.
Väite 3: Implisiittinen kielenkäytön konventio, yhdyssanojen rakentaminen ; Pihlajaniitty = Pihlaja+niitty. Eli jossa väite 1 ja 2 ovat yhdessä.
Väite 4: Sanomatta jätetty mutta selvästi mukanaoleva vakiintunut looginen periaate ; Ristiriidan kieltävä sääntö ; ristiriidassa olevat näkemykset eivät toteudu samaan aikaan.
Väite 4: Huomio; 1 ja väite 2 ovat keskenään ristiriidassa.
Johtopäätös: Nimi on oksymoroni.
On selvää että tämä argumentti on sisäisesti koherentti. Siinä ei tehdä loogista virhettä. Sen kanssa voidaan olla erimielinen hyvinkin montaa kautta. Aivan mitä tahansa ei ole yhtä järkevää heittää roskakoriin jos näkemyseroja löytyy. On selvää että Väite 4 on käytännössä niin yleisesti käytetty looginen periaate, että sitä vastaan potkiminen ei ole miltei koskaan toimivaa. Väite 2 on erityisen voimakas, ja sen kanssa on vaikeaa olla erimielinen koska se on biologiatieteen määritelmä. Sen hylkääminen vaatisi isoja muutoksia biologiatieteen kentältä. Myös Väite 1 on tässä kohden melko vahva. Tässä kulttuuria ei oleteta kaikkivaltiaaksi, mutta on selvää että sana "niitty" viittaa nimenomaan tiettyyn kulttuurilliseen kontekstiin. Tätä voidaan kuitenkin heikentää muistuttamalla esimerkiksi siitä että vanhan maatalouden aikaan lehdesniityt olivat puualueita, niillä kasvatettiin lehtipuita joista kerättiin lehdeksiä maatalon eläimien ruuaksi. Pihlaja taas on lehtipuu. Sinänsä komealta kalskahtava Honkaniitty olisi siksi ollut tässä mielessä hieman ongelmallisempi. ~ On selvää että argumentti on pienistä heikkouksistaan hyvä, koherentti eikä logiikkarikkoinen. Tämänlaista sanotaan vahvaksi argumentiksi. Se ei kuitenkaan ole kovin vakuuttava.
Argumentti 2
Tämä argumentti perustuu paljon edellämainittua hankalampaan tilanteeseen. Se ei perustu viralliseen määritelmään tai rakenna helposti ymmärrettävää "laskukoneella räknättävää" järjestelmää. Se ei ole selkeästi logiikkaperustainen vastaavalla tavalla kuin ylempi kohta. Se kuitenkin esittää että:
Väite1: Pihlajaniitty on vertauskuva ; Sen takana on esimerkiksi analogia joissa puu rinnastetaan ikään kuin ylikasvaneeksi niityn kukaksi. Tästä johdetaan ajatus jonka mukaan kysymys ei ole ollenkaan logiikasta .
Väite 2: Nimen vertauskuvallisuus voi olla kaunista. Runollinen yhteys antaa esteettisen elämyksen. Tämä taas on liitettävissä hyveellisyyteen.
Väite 3: Nimen antamisessa esteettisyys on osana imagoa ja antaa hyveellisen vaikutelman. Tämä tekee nimeä vaihtaneen elämisestä miellyttävämpää ja hän kykenee rakentamaan tällä itselleen identiteettiä. Näin nimenvaihto on itseilmaisullinen aktio.
Johtopäätös: Nimenvalinta on hyveellinen päätös.
On selvää että tämä arugmentti ei rakenna ydintään pihlajien ja niittyjen totuusarvoille vaan se nyhtää todellisuutensa ihmisen esteettisestä ja eettisestä ulottuvuudesta. On selvää että tämäkin on jonkinlainen kannanotto joka on ihmisen elämisen miellyttävyyden ja hyvyyden kannalta jotenkin olennainen. Eräässä mielessä voidaan jopa sanoa että argumentti ottaa episteemistä kantaa "moraalin luonteeseen" ja väittää että moraalista voidaan tietää jotain tietyillä ehdoilla.
Tämän argumentin kohdalla päättely on melkoisen koherenttia. Sen ongelmana on tietysti lähinnä se, että ei ole mitään edellisen esimerkin kaltaista konkreettista velvoitetta pitää näitä oletuksia oikeastaan muuna kuin subjektiivisina mieltymyksinä. Tässä mielessä argumentti onkin vetoava, se ei pakota ketään hyväksymään johtopäätöstään vaan lähinnä ilmituo miksi joku hyväksyy johtopäätöksen.
Argumentti 3
Tämä argumentti on sisällöltään hieman omituinen. Se ei ratkaise vaan luo paradoksin:
Väite 1: Pihlaja on puu.
Väite 2: Metsä on alue jolla on paljon puita.
Väite 3: Niitty on alue jolla on vähän puita.
Väite 4: Molemmat lauseiden predikaatit metsä että niitty ovat niin epämääräisiä että on vaikeaa vetää rajaa yhden ja toisen välillä. Epämääräisyys on jopa niin suurta että emme voi tietää ovatko nämä joukkoa joilla ei ole yhteisiä jäseniä, vai onko molemmilla joukoilla jokin alue jossa molemmat määritelmät käyvät. Mikäli ensimmäistä, pihlajaniitty on paradoksi, mikäli jälkimmäistä, voi pihlajametsäksikin koettu puualue todella olla niitty.
Se ei nimittäin hae suoraa vastausta asiaan. Sen pääfunktio näyttääkin olevan se, että se on irrottavassa suhteessa molempaan aikaisempaan argumenttiin. Sen perspektiivi on kuitenkin jokin joka yrittää ikään kuin näyttää sekä argumentin 1 että argumentin 2 jonkinlaisena yksittäitapauksena. Tämä argumentti vetoaa lähinnä sillä että sen käsittelemä alue on selvästi hyvin laaja ; Argumentti ei ole vahva, mutta sitä ei voi sanoa virheelliseksikään.
Tämän argumentin johdos on se, että pitäisi siirtyä keskittymään asiasta keskusteluun. Jos asia halutaan ratkaista, on määritelmiä muutettava. Nimenomaan tässä näkemyksessä voidaankin nähdä voimakkaasti Quinelainen sävystö ; Hänelle analyyttisen ja synteettisen välille ei voi tehdä suoraa eroa. Näin ollen havainnot muokkaavat määritelmiä ja määritelmät kohdistavat huomioita ja määritelmien kautta tulkinnan sisältö on ymmärrettävissä. (1) Toisaalta on niin että jos vaihdamme metsän määritelmää, voi sama tosiasiatila saada eri tulkinnan, ja jos vaihdamme niityn määritelmä, voi sama tosiasiatila saadakin sen toisen tulkinnan. Asiat eivät muutu, looginen viitekehys muuttuu. (2) Tietyt havainnot voivat vaatia kyseenalaistamaan vakiintuneita käsityksiä. Esimerkiksi niityllä oleva yksittäinen pihlaja voi ääritapauksessa nostaa esiin sen että se ei vastaa metsän eikä niityn määritelmää. Tämä voi pakottaa muuttamaan luokittelujärjestelmää. (+) Näin käsitteistö muuttuu, ja tosiasiat ovat teorioiden värittämiä mutta toisaalta teoriatkin ovat yllättävän konkreettisia. Kaikki asiat ovat tämän jälkeen lähinnä suhteessa toisiinsa. Syntyy käsiteverkostoja joissa asiat liittyvät toisiin argumentteihin ja asioihin.
Tietysti tästäkin tekstisä pystyy kokonaisuutena tekemään argumentaatioanalyysiä. Esimerkiksi sen retorisista sanavalinnoista ja kirjoituksen loikkauksista voi löytyä implisiittisiä kannanottoja. Raaka sääntö onkin se, että kritiikki on yleensä pidempi kuin teksti jota se kritisoi. Ja myös "ajatteluanalyysi" pitenee joka ikisessä iteraatiossa. Toki aina välistä käy niinkin että argumenttien penkominen lyhentää perustelua rutkasti, etenkin silloin kun asiaa on taustoitettu toisteisuudella ; Tällöin samaa asiaa voidaan tuoda esiin eri kulmilla, tarinoinnilla ja kuvailevilla innostavilla täytesanoilla. Näiden takaa löytyvät samanlaisuudet voi tiivistää (tällä kaavalla mukaan myös kohdat a,b&c). Etenkin lyhyissä mielipideteksteissä implisiittiset oletukset joita tarvitaan johtopäätökseen pääsemiseen ovat olennaisia. Ilman niitä teksti voi vaikuttaa jopa epälogiikalta. Tässä järjen käyttö on sallittu, koska implisiittisten lausumien liittäminen voi olla pahimmillaan olkiukkoargumenttien rakentamista ja sanojen toisten suuhun laittamista. Tässä auttaa lähinnä näkemys. Yleensä jos tulkinta on reilu eli se tekee päättelystä ja toiminnasta ja muusta vastaavasta koherenttia, sanomatta jätetyn esillelausuminen on soveliasta, ellei peräti velvollista, tehdä.
lauantai 23. huhtikuuta 2011
Onko sana "ruumiinkulttuuri" oksymoroni?
"The body is not a thing, it is a situation: it is our grasp on the world and our sketch of our project"(Simone de Beauvoir, "The Second Sex")
Arjen peruskokemus on se, että olemme yhtä ruumiimme kanssa. Kun teemme työtä, ruumis työskentelee ja mieli tylsistyy mukana. Asia on kenties vielä helpompi hyväksyä mukavina hetkinä. Esimerksi seksin aikana ruumiillisuudenkokemus on kokonaisvaltaista. Sairaana tai kun on vaikkapa kipuja sijoiltaan menneiden raajojen muodossa, on helpompi ajatella, että ruumis on kahle ja rasite josta joutuu kärsimään.
Länsimainen kulttuuri on jalostanut hyvin pitkälle ajatusta jossa ruumiillisuus on pinnallisuutta. Näin syvällisyyttä on saatu kuoleman miettimisellä ja muulla ikävällä. Vanitas -taide nähtiin syvällisenä koska se korosti miten väliaikaista kaikki ruumiillinen tai aistillinen on, ja tämä asetti sen pohjimmiltaan turhaksi. Siksi olisi keskityttävä tuonpuoleiseen, joka nähtiin syvällisenä. Taide oli siis kannustin tietynlaiseen näkemykseen tärkeästä, jossa oletettiin esimerkiksi että väliaikainen on sama kuin turha.
Siksi syvällisyydessä on puhe ruumiillisuuden välttämisestä. On puhuttava hengestä ja sielusta. Asia liittyy jopa hygieniaan. Näin syvällisyyden taustateoria ikään kuin heijastuu ulkoisiinkin asioihin, seikkoihin joita muuten voitaisiin pitää turhanpäiviäsinä. Jos syvällisyys olisi pelkkää uskonnollista tai tuonpuoleista, ei sivistystä liitettäisi tietynlaiseen WC -käyttäytymiseen ja pukeutumiseen kuin mitä se tekee.
Hygienia heijastuu myös puheessa, ja sekin esiintyy sensuurina eikä suvaitsemisena. Syntyy "eieitä" joissa sivistys tarkoittaa sitä että joitain asioita kielletään ; Esimerkiksi kiroiluun ja pilkkasanoihin -josta "unkuri" mainiosti kiroittaa ja opettaa esimerkiksi miten monien haukkumasanojen takaa löytyy jotain, joka korostaa syvällisyys-pinnallisuus -jaottelua. "Hampuusi", satamassa työskentelevä, on muuttunut pilkkasanaksi, koska se viittaa "rahvaaseen", ruumiillista työtä tekevään. Näin syntyy helposti säätyjako, jossa lukeneisuus on sivistystä.
Asia vaikuttaa myös elokuvissa ; Lina Williamsin elokuvateorian mukaan ihmiset arvostavat toisia lajityyppejä enemmän kuin toisia siksi että fyysinen reaktio nähdään pinnallisena. Etäältä ja kylmästi analysoitava olisi sen sijaan syvällistä. Näin sisällön sijasta huomio siirtyykin genreihin ; Esimerkiksi järkevä kauhuelokuva olisi mahdottomuus. Williams näkee saman kohtalon komedialla, jonka tarkoitus on tuottaa naurureaktioita. Ja näin on vaikka huumorintaju onkin hyvin vaativa kognitiivinen prosessi ja ironia voimakas älyllinen työkalu, sillä nauru on fyysinen reaktio. Sama pinnallisuus-syvällisyys -ajattelu huipentuu kenties vahviten pornografiassa. Kuitenkin se, että kieltää komedialta automaattisesti syvällisyyden on sama, kuin katsoisi vain pintaa. Sisällön sijasta muotoilu korostuisi. Ja tässä on samaa makua kuin jos perustelussa tarkastelisi kaunopuheisuutta, retoriikkaa, argumenttien pätevyyden sijaan.
Olisi kuitenkin suorastaan viehättävää, jos suvaitsevampi sivistyskuva saisi tilaa. Silloin voisi korostaa vaikka sydämen sivistystä. Joka ei ole sitä, että osaako referoida Tuomas Akvinolaista sujuvasti. Vaan sitä, että osaisi vaikkapa keskustella erilaisten ihmisten kanssa, vaikka sitaateilla ei olisi sen auktoritäärisempää lähdettä kuin "Kauniit ja Rohkeat".
"-"I hate words."
-"Words suck."
-"If I wanted to read, I'd go to school.""
("Beavis & Butthead")
sunnuntai 3. huhtikuuta 2011
Kylläpä sitä nyt vedellään. (Vapaasti assosioiden.)
Monesti Jumalatodistusten ja joidenkin muiden asioiden kanssa vastaan tulee todistamisen työläys. Esimerkiksi ihmeparanemisanekdootteja pitäisi uskoa koska niiden todistaminen on vaikeaa, mutta tarinat itse vihjaavat että "siellä voisi olla jotain".
Tämä taas on hieman siihen tapaan miten minulle tänään kommentoitiin erään - ei uskonnollisen - teorian tiimoilta. Näkemystä rakennelleen ja ideoitaan kannattavalla henkilöllä oli näkemys. Hän itse pitää pätevänä ja perusteltuna. Jonain jonka puolesta hän aktiivisesti on tehnyt töitä. Hän korostaa usein sitä, miten tulos on ollut kovan lukemisen ja työn tulos ja siksi rationaalinen.
Selkeä todistaminen ja sen pyytäminen saa kuitenkin seuraavan kuvauksen; "Jos tuollaisen asiakokonaisuuden rakentaa vedenpitäväksi kuvaukseksi - tarvitaan rekallinen porukkaa tutkimaan." ... "Tyylini on paljolti intuitiivinen.".
Tässä kohden vastaan tulee ongelmia ; On tärkeää huomata että tieto on määritelty suhteessa perusteluun. Ilman perustelurakennetta, jonkinlaista metodologiaa, ei ole tietoa. Tietoteoria, epistemologia on sidoksissa juuri tähän. Tällöin jos ihminen selittää että todistaminen vaatisi resursseja, hän tulee samalla sanoneeksi että hänellä ei ole todisteita näkemykselleen. ~ Jos todistaminen on nykyään mahdotonta työntekijöiden tai muiden tekosyiden kautta, se tarkoittaa täsmälleen sitä että asia ei ole todistettu.
Tätä kautta voidaan vetää asioita esimerkiksi mystiikkaan ; Jos tieto on informaatiota eroavuudesta, GNOSIS ei ole tietoa. Kuitenkin mystiikkaa mielenkiintoisempi aihe tämänlaiselle lähestymistavalle on psykoanalyysi. Jos ei muuten, niin siksi että mystikot yleensä hyväksyvät tuon esittämäni lausunnon ja muistuttavat että heillä ei oikeastaan ole suhdetta "tietoon" sellaisena kuin ihmiset sen käsittävät. Psykoanalyytikot taas ovat sitä mieltä että ala on sekä tieteellinen että relevantti.
Psykoanalyysin kohdalla tilanne on toinen. Osmo Tammisalo kirjoittikin melko vähän aikaa sitten tästä aiheesta. Hän otti esille Karl Popperin fallibilistisen kritiikin psykoanalyysille ; Popperista Psykoanalyysi on epätiedettä koska sitä ei voi kumota havaintoaineistolla. "Analyytikot ovat pyrkineet ohittamaan Popperin muun muassa väittämällä, että psykoanalyysi ei edes pyri ennustamaan käyttäytymistä. Tämänkaltainen puolustelu kuitenkin epäonnistuu, sillä mikäli teorian perusteella ei voida tehdä ennustuksia, teoria ei myöskään pysty osoittamaan, miten jokin havaittu käyttäytyminen liittyy aiempiin tapahtumiin." Toisaalta ennustettavuus tarkoittaa myös paranemista. Tätä kautta tämä suojaus vie psykoanalyysiltä pohjan sekä todistettuna ilmiönä, että jonakin jota voitaisiin käyttää terapiamuotona.
Tammisalo katsoo myös viittaussuhteeseen, joka psykoanalyysillä on neurologiaan ; Esitys on, että "Neuropsykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteiden saama tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa." Tämä on yllättävän tärkeä asia muistaa. Lainaus tuottaa enemmänkin kunniaa lainauksen kohteelle. Tätä kautta psykoanalyysi joka hakee tukea neurologiasta on enemmänkin velkasuhteessa neurologiaan.
Se, mikä yhdistää mystikon ja psykoanalyytikon, sekä erilaisten teorioiden "intuitiivisten kuvaajien" lähestymistavan on vapaa assosiaatio. Tämä on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se on tavallaan oksymoroni ; Ihmiset assosioivat, mutta mielleyhtymät eivät ole itsestään kovinkaan vapaita. Niitä ei ehkä tietoisesti ja tavoitteellisesti ohjata, mutta ennakkokäsitykset vaikuttavat niihin silti melkoisen paljon. Lopputulos tuntuu tietysti itselle sopivalta, koska se sopii omiin ennakkokäsityksiin.
Tämä taas on hieman siihen tapaan miten minulle tänään kommentoitiin erään - ei uskonnollisen - teorian tiimoilta. Näkemystä rakennelleen ja ideoitaan kannattavalla henkilöllä oli näkemys. Hän itse pitää pätevänä ja perusteltuna. Jonain jonka puolesta hän aktiivisesti on tehnyt töitä. Hän korostaa usein sitä, miten tulos on ollut kovan lukemisen ja työn tulos ja siksi rationaalinen.
Selkeä todistaminen ja sen pyytäminen saa kuitenkin seuraavan kuvauksen; "Jos tuollaisen asiakokonaisuuden rakentaa vedenpitäväksi kuvaukseksi - tarvitaan rekallinen porukkaa tutkimaan." ... "Tyylini on paljolti intuitiivinen.".
Tässä kohden vastaan tulee ongelmia ; On tärkeää huomata että tieto on määritelty suhteessa perusteluun. Ilman perustelurakennetta, jonkinlaista metodologiaa, ei ole tietoa. Tietoteoria, epistemologia on sidoksissa juuri tähän. Tällöin jos ihminen selittää että todistaminen vaatisi resursseja, hän tulee samalla sanoneeksi että hänellä ei ole todisteita näkemykselleen. ~ Jos todistaminen on nykyään mahdotonta työntekijöiden tai muiden tekosyiden kautta, se tarkoittaa täsmälleen sitä että asia ei ole todistettu.
Tätä kautta voidaan vetää asioita esimerkiksi mystiikkaan ; Jos tieto on informaatiota eroavuudesta, GNOSIS ei ole tietoa. Kuitenkin mystiikkaa mielenkiintoisempi aihe tämänlaiselle lähestymistavalle on psykoanalyysi. Jos ei muuten, niin siksi että mystikot yleensä hyväksyvät tuon esittämäni lausunnon ja muistuttavat että heillä ei oikeastaan ole suhdetta "tietoon" sellaisena kuin ihmiset sen käsittävät. Psykoanalyytikot taas ovat sitä mieltä että ala on sekä tieteellinen että relevantti.
Psykoanalyysin kohdalla tilanne on toinen. Osmo Tammisalo kirjoittikin melko vähän aikaa sitten tästä aiheesta. Hän otti esille Karl Popperin fallibilistisen kritiikin psykoanalyysille ; Popperista Psykoanalyysi on epätiedettä koska sitä ei voi kumota havaintoaineistolla. "Analyytikot ovat pyrkineet ohittamaan Popperin muun muassa väittämällä, että psykoanalyysi ei edes pyri ennustamaan käyttäytymistä. Tämänkaltainen puolustelu kuitenkin epäonnistuu, sillä mikäli teorian perusteella ei voida tehdä ennustuksia, teoria ei myöskään pysty osoittamaan, miten jokin havaittu käyttäytyminen liittyy aiempiin tapahtumiin." Toisaalta ennustettavuus tarkoittaa myös paranemista. Tätä kautta tämä suojaus vie psykoanalyysiltä pohjan sekä todistettuna ilmiönä, että jonakin jota voitaisiin käyttää terapiamuotona.
Tammisalo katsoo myös viittaussuhteeseen, joka psykoanalyysillä on neurologiaan ; Esitys on, että "Neuropsykoanalyytikoiden tulisikin kertoa, minkälainen neurotieteiden saama tutkimustulos olisi ristiriidassa psykoanalyyttisten väitteiden kanssa." Tämä on yllättävän tärkeä asia muistaa. Lainaus tuottaa enemmänkin kunniaa lainauksen kohteelle. Tätä kautta psykoanalyysi joka hakee tukea neurologiasta on enemmänkin velkasuhteessa neurologiaan.
Se, mikä yhdistää mystikon ja psykoanalyytikon, sekä erilaisten teorioiden "intuitiivisten kuvaajien" lähestymistavan on vapaa assosiaatio. Tämä on siitä mielenkiintoinen ilmiö, että se on tavallaan oksymoroni ; Ihmiset assosioivat, mutta mielleyhtymät eivät ole itsestään kovinkaan vapaita. Niitä ei ehkä tietoisesti ja tavoitteellisesti ohjata, mutta ennakkokäsitykset vaikuttavat niihin silti melkoisen paljon. Lopputulos tuntuu tietysti itselle sopivalta, koska se sopii omiin ennakkokäsityksiin.
keskiviikko 2. syyskuuta 2009
Muotokaaos.
Vastakohtia käytetään paljon filosofiassa ja politikoinnissa. Esimerkiksi oikeisto ja vasemmisto ajatellaan toistensa kilpaileviksi, erimielisiksi. Vastakohdat ovat olleet mukana filosofiassakin kauan. Platonin "Timaioksessa" demiurgi valmistaa maan kahdesta tasosta, jotka sisältävät käsitteistön (ousia) sekä vastakohtaparit, kuten "pysyvyys-liike" ja "ykseys-moneus".
Vastakohdat ymmärretään usein täysin erillisiksi asioiksi. Ne ajatellaan ikään kuin täysin erilaisiksi, toistensa poissulkeviksi. Näin tulkiten esimerkiksi ateismi-teismi vastakohta tarkoittaa että ne olisivat olennaisesti erilaisia. Tämä jako on dikotominen: Karkeasti se jakaa kohteet kahtia. Yleensä sen mukaan, onko niillä jokin ominaisuus vai ei. Tällöin jokainen kokonaisuuden osa on tietyllä puolella eikä toisella. Jaon kaksi osaa ovat vastapuolet.
Toisella tavalla vastakohdat eivät sulje toisiaan pois, vaan edellyttävät toisiaan ja jopa kamppailevat keskenään: Emäs on ehkä hapon vastakohta, mutta PH -asteikko on aste -eroista koostuva. Tulevaisuuden vastakohta on menneisyys, mutta ajankulku on jatkumo. Jos vastakohdat eivät sulje toisiaan suoraan pois, niiden kautta voidaan rakentaa jännitteisiä käsitteitä. Silloin syntyy oksymoroni (kr. oξύμωρος) eli itseristiriita. Silloin tavallaan kaksi vastakkaista - jotka usein koetaan toisensa kieltäväksi - yhdistetään. Näin saadaan esimerkiksi elokuvan "True Lies - Tosi Valheita" -nimi.
Myös vanhatestamentillinen Jahve on Jumala, jonka käytös on vihan ja rakkauden yhdistelmä. Toiminnallisesti hän tuhoaa ja rakentaa ja toimien vastakohtaiset impulssit sekoittuvat monimutkaisesti, ja näiden molempien puolien ymmärtäminen on tärkeä osa kristinuskoa ; Jahve on kaiken lähde ja alkuperä, joka luo yhtä lailla valon ja pimeyden kuin onnen ja onnettomuuden. Jumala samanaikaisesti kovettaa Faaraon sydämen ja rankaisee tätä siitä että tämän sydän on kova.
Joku voisi pitää tuon kaltaista nimeämistä ristiriitaisena ja kiellettynä. Kuitenkin sitä suositaan ainakin taiteentulkinnan piirissä: Esimerkiksi sankaruuden luonne voi laajentua, kun alkuperäisessä sankaruuden määritelmässä onkin mukana jotain, jonka vastakohta mukaan ottaen sankaruuden käsite muuttuu. Voittamattomuus ja ylivertaisuus taidoissa ja kyvyissä (Alkuaikojen Teräsmies päihittämässä roistoja joilla ei ole mitään mahdollisuuksia) voidaankin korjata riskinottokyvyllä ja rohkeudella (Myöhempien aikojen Teräsmies, joka kohtaa kryptoniittia ja superpahiksia). Tätä kautta on joskus vaikeaa tietää milloin kyse on antisankarista ja milloin sankaruuden dekonstruktio on paljastanut uudentyyppisen sankaruuden.
Otsikko tulee tietenkin William Shakespearelta:
"Oi sotiva rakkaus, rakastava viha,
oi syntynyt ei mistään,
raskas keveys, vakava turhuus,
muotokaaos, lyijyhöyhen,
kirkas savu, kylmä tuli
sairas terveys, uneton uni -
tunnen jotain tämänkaltaista:
rakkautta vailla rakkautta."
Vastakohdat ymmärretään usein täysin erillisiksi asioiksi. Ne ajatellaan ikään kuin täysin erilaisiksi, toistensa poissulkeviksi. Näin tulkiten esimerkiksi ateismi-teismi vastakohta tarkoittaa että ne olisivat olennaisesti erilaisia. Tämä jako on dikotominen: Karkeasti se jakaa kohteet kahtia. Yleensä sen mukaan, onko niillä jokin ominaisuus vai ei. Tällöin jokainen kokonaisuuden osa on tietyllä puolella eikä toisella. Jaon kaksi osaa ovat vastapuolet.
Toisella tavalla vastakohdat eivät sulje toisiaan pois, vaan edellyttävät toisiaan ja jopa kamppailevat keskenään: Emäs on ehkä hapon vastakohta, mutta PH -asteikko on aste -eroista koostuva. Tulevaisuuden vastakohta on menneisyys, mutta ajankulku on jatkumo. Jos vastakohdat eivät sulje toisiaan suoraan pois, niiden kautta voidaan rakentaa jännitteisiä käsitteitä. Silloin syntyy oksymoroni (kr. oξύμωρος) eli itseristiriita. Silloin tavallaan kaksi vastakkaista - jotka usein koetaan toisensa kieltäväksi - yhdistetään. Näin saadaan esimerkiksi elokuvan "True Lies - Tosi Valheita" -nimi.
Myös vanhatestamentillinen Jahve on Jumala, jonka käytös on vihan ja rakkauden yhdistelmä. Toiminnallisesti hän tuhoaa ja rakentaa ja toimien vastakohtaiset impulssit sekoittuvat monimutkaisesti, ja näiden molempien puolien ymmärtäminen on tärkeä osa kristinuskoa ; Jahve on kaiken lähde ja alkuperä, joka luo yhtä lailla valon ja pimeyden kuin onnen ja onnettomuuden. Jumala samanaikaisesti kovettaa Faaraon sydämen ja rankaisee tätä siitä että tämän sydän on kova.
Joku voisi pitää tuon kaltaista nimeämistä ristiriitaisena ja kiellettynä. Kuitenkin sitä suositaan ainakin taiteentulkinnan piirissä: Esimerkiksi sankaruuden luonne voi laajentua, kun alkuperäisessä sankaruuden määritelmässä onkin mukana jotain, jonka vastakohta mukaan ottaen sankaruuden käsite muuttuu. Voittamattomuus ja ylivertaisuus taidoissa ja kyvyissä (Alkuaikojen Teräsmies päihittämässä roistoja joilla ei ole mitään mahdollisuuksia) voidaankin korjata riskinottokyvyllä ja rohkeudella (Myöhempien aikojen Teräsmies, joka kohtaa kryptoniittia ja superpahiksia). Tätä kautta on joskus vaikeaa tietää milloin kyse on antisankarista ja milloin sankaruuden dekonstruktio on paljastanut uudentyyppisen sankaruuden.
Otsikko tulee tietenkin William Shakespearelta:
"Oi sotiva rakkaus, rakastava viha,
oi syntynyt ei mistään,
raskas keveys, vakava turhuus,
muotokaaos, lyijyhöyhen,
kirkas savu, kylmä tuli
sairas terveys, uneton uni -
tunnen jotain tämänkaltaista:
rakkautta vailla rakkautta."
sunnuntai 21. syyskuuta 2008
Massa Joe Average.
"Osta asunto hoida koiraa pidä pihaa vaimon kanssa / Hanki lapset jos on saumaa yks tai kaks mut hankkikaa ne / tutustu naapureihin vietä niiden kanssa joskus aikaa / järjestäkää kimppakyyti jos on sama duunimatka."
(Zen Café, "Aamuisin")
Ihminen on laumaeläin ; Hän muodostaa erilaisia ryhmittymiä. Ryhmiä voivat olla esimerkiksi uskonnot, poliittiset puolueet, tai vaikkapa musiikintyylin ympärille rakennetut ryhmittymät joilla on oma alakulttuuri, kuten punkkarit. Näiden ryhmien kesken ihmiset ovat keskimäärin samanlaisempia kuin satunnaisesti valittujen ihmisten kanssa. Esimerkiksi jos olet fundamentalistikristitty, sinulla on tiettyjä eettisiä normeja ja ajattelutapoja koska muu tulkitaan ryhmän piirissä synniksi. Samoin on tietysti lähes kaikkien muidenkin ryhmittymien kanssa.
Tähän samanlaisuuteen suhtaudutaan kuitenkin hyvin eri tavalla eri konteksteissa. Tietenkin jokaisella asialla on omat kannattajansa ja vastustajansa, mutta niihin suhtaudutaan erilaisella asenteella. (Ja ollakseni rehellinen, taidan tässä harjoittaa tarkoituksellista provokaatiota. Teitä on varoitettu.):
1: Demokratiassa laumahenkisyyttä pidetään hyvänä. Yhdessä päättäminen nähdään jotenkin olennaisesti paremmaksi kuin esimerkiksi yksinvaltainen dikatuuri tai anarkistinen valtio. Demokratiaa pidetään arvostettavana asiana. (Eikä politiikassa, kuten esimerkiksi etiikan kohdalla uskonnoissa, nähdä että vaihtoehdot olisivat "joko diktaturia tai anarkismi"; Uskonnolliset ihmiset ovat perinteisesti argumentoineet että jos ei seuraa Jumalan normeja, on itsekäs ja omia halujaan seuraava. Vaihtoehdot ovat karkeasti joko puolesta tai vastaan, "joko objektiivista moraalia tai olematonta moraalia." Mutta mielestäni etiikassakin voidaan lähestyä asiaa myös ryhmänäkökulmasta, ikään kuin demokratianäkökulmasta.) Demokratiaa pidetään tärkeänä arvona.
2: Kaupallisuutta kritisoidaan usein epäeettisenä toimintana, vaikka se onkin tavallaan äärimmäisen ryhmähenkistä; On vaikeampaa löytää demokraattisempaa säännöstöä kuin kysynnän ja tarjonnan laki. Siinähän vain tuote joka miellyttää ihmisiä tai jotain ihmisryhmää, voi menestyä. ~ Jos tarjonta ei vastaa kysyntää, tilanne tulee muuttumaan suuntaan tai toiseen. (Erikoista ja minusta mielenkiintoista onkin se, että ilman tarjontaa kysyntäkään ei ole välttämättä selvä. Tavallaan tarjonta synnyttää - tai ainakin aktualisoi kysynnän.) Kysyntään voidaan toki vaikuttaa esimerkiksi 4P:llä (Product, Place, Price, Promotion) eli vaikuttamalla tuotteeseen, sijoittelemalla sitä näkyvästi, muuttamalla sen hintaa tai mainostamalla sitä : Tai laajentamalla 7P:hen, (4P + Packaging, Positioning, People) Mutta onhan demokratiakin herkkä populismille. Pohjimmiltaan kaupallisuus onkin taitoa miellyttää keinolla millä hyvänsä. (Joko tehdään haluttavaa tuotetta, tai tehdään tuotteesta haluttava.)
___2.1: Uniikkituotteiden kohdalla tämä näyttää korostuvan. Jos jokin kuppi on kiva kun se on jonkun käsityöläisen tekemä yksittäiskappale, se on jotenkin olennaisesti hienompi kuin jos se oltaisiin tehty tehtaassa tuhansien kappaleiden erissä. (Tässä tosin voi olla myös taiteilijan persoonan näkyminen: Suunnitelmat eivät toteudu käsityössä 1:1. Ei synny yhtä tarkkoja klooneja kuin tehtaassa, ja syy on poikkeama alkuperäissuunnitelmassa. Syntyy tavallaa "virheitä". Tosin tämä on hieman väärä sana: Mieleeni tulee se, kun pienempänä kuvataidekoulussa maalasin yhden ortodoksikirkon veden äärellä, siitä pidettiin ja sitten jouduinin piirtämään tätä kortteihin ja muihin. Ne olivat samantapaisia mutta eivät samanlaisia. Joissain oli sinistä sekoitettu eri tavoin ja niistä syntyi erilaisia tunnelmia. Milloin käytin laimeampaa väriä ja syntyi erilaisia pintoja kuin paksulla ja tankealla värillä. Eikä ne ollut minusta mitään virheitä.)
3: Pukeutumisen kohdalla muotia taas pidetään monissa piireissä pintaliitona. Se, että moni muu haluaa samaa tuotetta jotenkin poistaa henkilön yksilöllisyyttä ja vähentää tämän kykyä ajatella yksilönä. Toki muodista ollaan samalla myös kiinnostuneita ja siihen liittyvistä trendeistä uutisoidaan monissa lehdissä - jopa etukäteen. "Tässä tulevan syksyn uusi muoti." Lopullinen muoti syntyy kuitenkin ostajilla. (Tämä voi olla eri erilaisissa konteksteissa. Osa muodista on näkemykseni mukaan elitististä, joka tarkoittaa sitä että jos julkisuuden henkilöt ja rikkaisto ostaa sitä, siitä tulee muotia. Ja toinen taas on sitä että jos usea ihminen ostaa sitä, siitä tulee ikään kuin "pukeutumisen paradigma.")
___3.1: Retroilun kohdalla käsitys muodista näyttää muuttuvan: Jos pukeudut kahdeksankymmenluvun muodin mukaiseksi nykyään, siihen ei suhtauduta enää pintaliitona, vaikka kahdeksankymmentäluvulla juuri tuolla tavoin pukeutumista pidettiin pintaliitona. Tässä ainut muutos vaatteessa on se, pukeutuuko moni samalla tavalla samaan aikaan vai ei. Vaikutus ei siis ole itse tyylissä ja sen mauttomuudessa, vaan nimen omaan suosiossa. Aika ja etenkin suosion harveneminen tekee metroseksuaalista retroseksuaalin.
4: Kirjallisuuden ja elokuvien kohdalla muoti-ilmiöitä ovat klassikot ja bestsellerlistat. Niissä klassikoita pidetään olennaisesti parempina, ja ne ovat suositumpia. Moni bestseller sen sijaan ei saa arvostusta. Suosittua elokuvaa voidaan pitää huonona vain siksi että se on massatuotte, joka vetoaa monien tunteisiin.
5: Filosofiasessa kahvipöytäkeskusteluissa usein "massan seuraaminen" ei ole hyvä asia. Jos kannatat tämän hetken yleisimpien suuntausten mukaan, olet jotenkin olennaisesti vähemmän filosofinen ja ajatteleva. (Onneksi tilanne muuttuu kun kahvipöydistä mennään pois. Syynä voi olla se, että kahvipöytäkeskusteluihin osallistuu yleensä tyyppejä jotka eivät saa tarpeeksi harrastaa työn puolesta asiaa; He seuraavatkin kahvipöytäfilosofien enemmistöä.)
6: Kiinnostuksen kohteissa tämä oikeastaan korostuu. Jos olet kiinnostunut tavallisista asioista, olet jotenkin tylsä. Osa vastustaa ajatustakin omakotitalosta, asuntolainasta, autosta, tuulipuvusta, sauvakävelystä... Niitä ei pidetä arvostettavana, koska moni muu pitää niistä.
Olen huomaavinani, että jos johnkin koetaan voitavan vaikuttaa, siihen suhtaudutaan suopeammin. Eli demokratiassa kun valtaa tulee helposti havaittavasti itselle, sitä ei pidetä paheksuttavana. Kaupallisuuden kanssa tämä valta ei näy yhtä selkeästi, vaikka se itse asiassa on paljon suurempi. Ja toisaalta kaupallisuuden kohdalla kritisointi voidaan nähdä mainontana: Se on hieman kuten eri puolueissa demokratiassa kannatetaan eri näkemyksiä. Massatuotteiden kritisoija voikin siksi olla enemmän esimekriksi reilun kaupan banaanien markkinoija. "kestävä kuluttaminen" (joka pinnallisesti sanoja tarkastelemalla on oksymoroni, mutta muuten minusta ihan kannatettava aate.) Jos valtaa ei ole itsellä, sitä pidetään elitistisenä; Koetaan että se edustaa jotain hallitsematonta. Tälläistä on ihan ymmärrettävää pelätä.
Toisaalta taas olen sitä mieltä, että massan mielipiteellä ei ole niin väliä. Minusta ihminen, joka seuraa "Täydellisten Naisten maailmankuvaa", hoitaa pihaa ja pintaa, ei välttämättä ole pinnallinen. Nappaan tähän ajatuksen feminismistä: Lähes mikä tahansa asia voidaan perustella "fallosentriseksi vainoksi"(merkitty suluissa 1:sen taakse) tai "emansipationariseksi valinnaksi"(merkitty suluissa 2:sen taakse):
1: Jos nainen pukeutuu siisteihin pukuihin, (1) hän voi toteuttaa miesten halua ja piilottaa pelottavan seksuaalisuutensa puvun alle, koska mies ei pidä siitä että hän ei hallitse itseään. Tai koska näkee että hillittyyn pukeutumiseen kannustamisella on naisesta tehty miesten lelu, joka piilottelullaan saa miesten halut heräämään ja naiset itse alistumaan. (2) Nainen voi haluta pukeutua pukuun vapaasta tahdostaan, koska ei halua asettua muottiin jossa pistetään siveä mekko tai seksikäs minihame päälle koska näkee että ei halua osallistua fallosentriseen näkemykseen jossa "nainen on joko pyhimys tai huora" - ja taatusti niin erilainen että tätä tulee tukea pukeutumisella.
2: Jos nainen pukeutuu seksikkäästi, (1) se voi johtua siitä että hän on alistunut yhteiskunnan manipulaatiolle ja on seksuaalisuudella kaupittelevan mieskeskeisen yhteiskunnan ohjaamana ryhtynyt trimmaamaan itseään ja pukeutumaan vapaamielisesti, koska yhteiskunnassa on muotia miellyttää miehiä, mikä taas tekee naisesta objektin miesten halulle, mikä on kauhein hallinnan ja vallankäytön ilmentymä. (2) Hän voi olla sinut seksuaalisuutensa kanssa ja uskaltaa olla nainen. Hän on seksikäs ja tietää sen, ja hän voi saada jopa valtaa tätä kautta kun hän taktisesti hallitsee pukeutumistaan apunaan käyttäen miehien heikkouksia.
3: Jos nainen pukeutuu rumasti, (1) hän voi alistua tähän koska yhteiskunta tai perhe on ajanut hänen päähänsä sitoutumispakon, ja ruma pukeutuminen on tämän näkemyksen keino yrittää pitää nainen halvan hyväksikäytön kohteen vakituisella puolisolla; Kun hän ei meikkaa ja pukeudu, hän suojaa miehen pelkoa, jossa käy niin että jos nainen olisi hyvän näköinen, rämä riistettäisiin häneltä. Tämä taas tekee naisesta omistamisen kohteen, ja edustaa eräänlaista orjakauppaa. (2) Toisten pukeutumisesta puhuminen ei ole ratkaisevaa tai tärkeää. Häntä voi kiinnostaa enemmän vaikka hiukkasfysiikka, eikä hänellä siksi ole aikaa miettiä jotain hänestä niin toissijaista kuin pukeutuminen ja ulkonäkö. Ei miestenkään huonosta pukeutumisesta välitetä useinkaan. Eikä naisenkaan tarvitse olla tietyn ajattelumuotin mukainen.
Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että itse suoritus ei ratkaise, vaan se onko takana pakote vai ei. Yksilön ajatukset ratkaisevat. Jos siis nainen pitää keskivertoisista asioista, kerää reseptejä, pitää puutarhaa ja pitää teekutsuja tyttöjen kanssa, hän ei välttämättä ole pinnallinen. Pääasia on siinä, pitääkö hän itse toiminnasta. Tämän ymmärtäminen on tärkeää, koska vastakulttuurit ovat tyypillisesti juuri yhtä dogmaattisia kuin ne näkemykset joita ne kritisoivat: Esimerkiksi ateistien vaarana on se, että nämä vastustavat fundamentalistikristittyjä monissa asioissa vain sen takia että eivät halua olla yhtään samanlaisia kuin ne; Tällöin heidän mielipiteensä on monilta osin karkeastivain vastustettavan näkemyksen negaatio. Tämä taas on aivan yhtä sitovaa.
(Zen Café, "Aamuisin")
Ihminen on laumaeläin ; Hän muodostaa erilaisia ryhmittymiä. Ryhmiä voivat olla esimerkiksi uskonnot, poliittiset puolueet, tai vaikkapa musiikintyylin ympärille rakennetut ryhmittymät joilla on oma alakulttuuri, kuten punkkarit. Näiden ryhmien kesken ihmiset ovat keskimäärin samanlaisempia kuin satunnaisesti valittujen ihmisten kanssa. Esimerkiksi jos olet fundamentalistikristitty, sinulla on tiettyjä eettisiä normeja ja ajattelutapoja koska muu tulkitaan ryhmän piirissä synniksi. Samoin on tietysti lähes kaikkien muidenkin ryhmittymien kanssa.
Tähän samanlaisuuteen suhtaudutaan kuitenkin hyvin eri tavalla eri konteksteissa. Tietenkin jokaisella asialla on omat kannattajansa ja vastustajansa, mutta niihin suhtaudutaan erilaisella asenteella. (Ja ollakseni rehellinen, taidan tässä harjoittaa tarkoituksellista provokaatiota. Teitä on varoitettu.):
1: Demokratiassa laumahenkisyyttä pidetään hyvänä. Yhdessä päättäminen nähdään jotenkin olennaisesti paremmaksi kuin esimerkiksi yksinvaltainen dikatuuri tai anarkistinen valtio. Demokratiaa pidetään arvostettavana asiana. (Eikä politiikassa, kuten esimerkiksi etiikan kohdalla uskonnoissa, nähdä että vaihtoehdot olisivat "joko diktaturia tai anarkismi"; Uskonnolliset ihmiset ovat perinteisesti argumentoineet että jos ei seuraa Jumalan normeja, on itsekäs ja omia halujaan seuraava. Vaihtoehdot ovat karkeasti joko puolesta tai vastaan, "joko objektiivista moraalia tai olematonta moraalia." Mutta mielestäni etiikassakin voidaan lähestyä asiaa myös ryhmänäkökulmasta, ikään kuin demokratianäkökulmasta.) Demokratiaa pidetään tärkeänä arvona.
2: Kaupallisuutta kritisoidaan usein epäeettisenä toimintana, vaikka se onkin tavallaan äärimmäisen ryhmähenkistä; On vaikeampaa löytää demokraattisempaa säännöstöä kuin kysynnän ja tarjonnan laki. Siinähän vain tuote joka miellyttää ihmisiä tai jotain ihmisryhmää, voi menestyä. ~ Jos tarjonta ei vastaa kysyntää, tilanne tulee muuttumaan suuntaan tai toiseen. (Erikoista ja minusta mielenkiintoista onkin se, että ilman tarjontaa kysyntäkään ei ole välttämättä selvä. Tavallaan tarjonta synnyttää - tai ainakin aktualisoi kysynnän.) Kysyntään voidaan toki vaikuttaa esimerkiksi 4P:llä (Product, Place, Price, Promotion) eli vaikuttamalla tuotteeseen, sijoittelemalla sitä näkyvästi, muuttamalla sen hintaa tai mainostamalla sitä : Tai laajentamalla 7P:hen, (4P + Packaging, Positioning, People) Mutta onhan demokratiakin herkkä populismille. Pohjimmiltaan kaupallisuus onkin taitoa miellyttää keinolla millä hyvänsä. (Joko tehdään haluttavaa tuotetta, tai tehdään tuotteesta haluttava.)
___2.1: Uniikkituotteiden kohdalla tämä näyttää korostuvan. Jos jokin kuppi on kiva kun se on jonkun käsityöläisen tekemä yksittäiskappale, se on jotenkin olennaisesti hienompi kuin jos se oltaisiin tehty tehtaassa tuhansien kappaleiden erissä. (Tässä tosin voi olla myös taiteilijan persoonan näkyminen: Suunnitelmat eivät toteudu käsityössä 1:1. Ei synny yhtä tarkkoja klooneja kuin tehtaassa, ja syy on poikkeama alkuperäissuunnitelmassa. Syntyy tavallaa "virheitä". Tosin tämä on hieman väärä sana: Mieleeni tulee se, kun pienempänä kuvataidekoulussa maalasin yhden ortodoksikirkon veden äärellä, siitä pidettiin ja sitten jouduinin piirtämään tätä kortteihin ja muihin. Ne olivat samantapaisia mutta eivät samanlaisia. Joissain oli sinistä sekoitettu eri tavoin ja niistä syntyi erilaisia tunnelmia. Milloin käytin laimeampaa väriä ja syntyi erilaisia pintoja kuin paksulla ja tankealla värillä. Eikä ne ollut minusta mitään virheitä.)
3: Pukeutumisen kohdalla muotia taas pidetään monissa piireissä pintaliitona. Se, että moni muu haluaa samaa tuotetta jotenkin poistaa henkilön yksilöllisyyttä ja vähentää tämän kykyä ajatella yksilönä. Toki muodista ollaan samalla myös kiinnostuneita ja siihen liittyvistä trendeistä uutisoidaan monissa lehdissä - jopa etukäteen. "Tässä tulevan syksyn uusi muoti." Lopullinen muoti syntyy kuitenkin ostajilla. (Tämä voi olla eri erilaisissa konteksteissa. Osa muodista on näkemykseni mukaan elitististä, joka tarkoittaa sitä että jos julkisuuden henkilöt ja rikkaisto ostaa sitä, siitä tulee muotia. Ja toinen taas on sitä että jos usea ihminen ostaa sitä, siitä tulee ikään kuin "pukeutumisen paradigma.")
___3.1: Retroilun kohdalla käsitys muodista näyttää muuttuvan: Jos pukeudut kahdeksankymmenluvun muodin mukaiseksi nykyään, siihen ei suhtauduta enää pintaliitona, vaikka kahdeksankymmentäluvulla juuri tuolla tavoin pukeutumista pidettiin pintaliitona. Tässä ainut muutos vaatteessa on se, pukeutuuko moni samalla tavalla samaan aikaan vai ei. Vaikutus ei siis ole itse tyylissä ja sen mauttomuudessa, vaan nimen omaan suosiossa. Aika ja etenkin suosion harveneminen tekee metroseksuaalista retroseksuaalin.
4: Kirjallisuuden ja elokuvien kohdalla muoti-ilmiöitä ovat klassikot ja bestsellerlistat. Niissä klassikoita pidetään olennaisesti parempina, ja ne ovat suositumpia. Moni bestseller sen sijaan ei saa arvostusta. Suosittua elokuvaa voidaan pitää huonona vain siksi että se on massatuotte, joka vetoaa monien tunteisiin.
5: Filosofiasessa kahvipöytäkeskusteluissa usein "massan seuraaminen" ei ole hyvä asia. Jos kannatat tämän hetken yleisimpien suuntausten mukaan, olet jotenkin olennaisesti vähemmän filosofinen ja ajatteleva. (Onneksi tilanne muuttuu kun kahvipöydistä mennään pois. Syynä voi olla se, että kahvipöytäkeskusteluihin osallistuu yleensä tyyppejä jotka eivät saa tarpeeksi harrastaa työn puolesta asiaa; He seuraavatkin kahvipöytäfilosofien enemmistöä.)
6: Kiinnostuksen kohteissa tämä oikeastaan korostuu. Jos olet kiinnostunut tavallisista asioista, olet jotenkin tylsä. Osa vastustaa ajatustakin omakotitalosta, asuntolainasta, autosta, tuulipuvusta, sauvakävelystä... Niitä ei pidetä arvostettavana, koska moni muu pitää niistä.
Olen huomaavinani, että jos johnkin koetaan voitavan vaikuttaa, siihen suhtaudutaan suopeammin. Eli demokratiassa kun valtaa tulee helposti havaittavasti itselle, sitä ei pidetä paheksuttavana. Kaupallisuuden kanssa tämä valta ei näy yhtä selkeästi, vaikka se itse asiassa on paljon suurempi. Ja toisaalta kaupallisuuden kohdalla kritisointi voidaan nähdä mainontana: Se on hieman kuten eri puolueissa demokratiassa kannatetaan eri näkemyksiä. Massatuotteiden kritisoija voikin siksi olla enemmän esimekriksi reilun kaupan banaanien markkinoija. "kestävä kuluttaminen" (joka pinnallisesti sanoja tarkastelemalla on oksymoroni, mutta muuten minusta ihan kannatettava aate.) Jos valtaa ei ole itsellä, sitä pidetään elitistisenä; Koetaan että se edustaa jotain hallitsematonta. Tälläistä on ihan ymmärrettävää pelätä.
Toisaalta taas olen sitä mieltä, että massan mielipiteellä ei ole niin väliä. Minusta ihminen, joka seuraa "Täydellisten Naisten maailmankuvaa", hoitaa pihaa ja pintaa, ei välttämättä ole pinnallinen. Nappaan tähän ajatuksen feminismistä: Lähes mikä tahansa asia voidaan perustella "fallosentriseksi vainoksi"(merkitty suluissa 1:sen taakse) tai "emansipationariseksi valinnaksi"(merkitty suluissa 2:sen taakse):
1: Jos nainen pukeutuu siisteihin pukuihin, (1) hän voi toteuttaa miesten halua ja piilottaa pelottavan seksuaalisuutensa puvun alle, koska mies ei pidä siitä että hän ei hallitse itseään. Tai koska näkee että hillittyyn pukeutumiseen kannustamisella on naisesta tehty miesten lelu, joka piilottelullaan saa miesten halut heräämään ja naiset itse alistumaan. (2) Nainen voi haluta pukeutua pukuun vapaasta tahdostaan, koska ei halua asettua muottiin jossa pistetään siveä mekko tai seksikäs minihame päälle koska näkee että ei halua osallistua fallosentriseen näkemykseen jossa "nainen on joko pyhimys tai huora" - ja taatusti niin erilainen että tätä tulee tukea pukeutumisella.
2: Jos nainen pukeutuu seksikkäästi, (1) se voi johtua siitä että hän on alistunut yhteiskunnan manipulaatiolle ja on seksuaalisuudella kaupittelevan mieskeskeisen yhteiskunnan ohjaamana ryhtynyt trimmaamaan itseään ja pukeutumaan vapaamielisesti, koska yhteiskunnassa on muotia miellyttää miehiä, mikä taas tekee naisesta objektin miesten halulle, mikä on kauhein hallinnan ja vallankäytön ilmentymä. (2) Hän voi olla sinut seksuaalisuutensa kanssa ja uskaltaa olla nainen. Hän on seksikäs ja tietää sen, ja hän voi saada jopa valtaa tätä kautta kun hän taktisesti hallitsee pukeutumistaan apunaan käyttäen miehien heikkouksia.
3: Jos nainen pukeutuu rumasti, (1) hän voi alistua tähän koska yhteiskunta tai perhe on ajanut hänen päähänsä sitoutumispakon, ja ruma pukeutuminen on tämän näkemyksen keino yrittää pitää nainen halvan hyväksikäytön kohteen vakituisella puolisolla; Kun hän ei meikkaa ja pukeudu, hän suojaa miehen pelkoa, jossa käy niin että jos nainen olisi hyvän näköinen, rämä riistettäisiin häneltä. Tämä taas tekee naisesta omistamisen kohteen, ja edustaa eräänlaista orjakauppaa. (2) Toisten pukeutumisesta puhuminen ei ole ratkaisevaa tai tärkeää. Häntä voi kiinnostaa enemmän vaikka hiukkasfysiikka, eikä hänellä siksi ole aikaa miettiä jotain hänestä niin toissijaista kuin pukeutuminen ja ulkonäkö. Ei miestenkään huonosta pukeutumisesta välitetä useinkaan. Eikä naisenkaan tarvitse olla tietyn ajattelumuotin mukainen.
Syynä tähän on yksinkertaisesti se, että itse suoritus ei ratkaise, vaan se onko takana pakote vai ei. Yksilön ajatukset ratkaisevat. Jos siis nainen pitää keskivertoisista asioista, kerää reseptejä, pitää puutarhaa ja pitää teekutsuja tyttöjen kanssa, hän ei välttämättä ole pinnallinen. Pääasia on siinä, pitääkö hän itse toiminnasta. Tämän ymmärtäminen on tärkeää, koska vastakulttuurit ovat tyypillisesti juuri yhtä dogmaattisia kuin ne näkemykset joita ne kritisoivat: Esimerkiksi ateistien vaarana on se, että nämä vastustavat fundamentalistikristittyjä monissa asioissa vain sen takia että eivät halua olla yhtään samanlaisia kuin ne; Tällöin heidän mielipiteensä on monilta osin karkeastivain vastustettavan näkemyksen negaatio. Tämä taas on aivan yhtä sitovaa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)