Yksi Jumala pidemmälle

Uusateistien parissa hyvin suosittuna leviää slogan, joka on lainattu Richard Dawkinsilta. Tämä "God Delusion" -kirjasta napattu lainaus on seuraava "We are all atheists about most of the gods that humanity has ever believed in. Some of us just go one god further." Sen suosio kertoo siitä, että moni pitää sitä hyvin vakuuttavana. Jos uusateismi myy itseään tieteen ja rationaalisuuden ja järjen kautta, niin tämä on siksi hyvä keino mitata sitä järkevyyttä.

Edward Feserin vastaisku

Koska slogan on toistettu, ei pidä hämmästyä että se on otettu esille. Edward Feser on itse asiassa tehnyt sitä koskevan kritiikin. Hän esitteli myös sille ateistien käyttämän mukaelman. "Or as the Common Sense Atheism blog used to proclaim proudly on its masthead: When you understand why you dismiss all the other possible gods, you will understand why I dismiss yours." Feser ei ole kovin vakuuttunut. Hänen argumenttinsa nojaa siihen että Jumalat ovat hyvinkin erilaisia. Otan tästä pitkähkön lainauksen. Se on tarpeen sillä Feser on älykäs mies joka ilmaisee itseään lainaamassani tekstissä varsin tiiviisti. (On kenties parasta lukea se kokonaan. Otan kuitenkin jotain oleellista ylös tähän.)

"the “Common Sense Atheist” or “one god further” objection supposes that the God of classical theism is merely one further superhuman being alongside others who have found worshippers – Thor, Zeus, Quetzalcoatl, and so forth – only a superhuman being of even greater power, knowledge, and goodness than these other deities have. But of course, that is not what God is at all. He is not “a being” alongside other beings, not even an especially impressive one, but rather Being Itself or Pure Actuality, that from which all mere “beings” (including Thor, Zeus, and Quetzalcoatl, if they existed) derive the limited actuality or existence they possess. Neither does He “have” power, knowledge, goodness, and the like; rather, He is power, knowledge, and goodness (where the “participation” relation in Plato’s theory of Forms is transformed by the classical theist into a relation between created things and their uncaused cause, in light of the doctrine of divine simplicity – and also thereby transformed, by Thomists anyway, into a kind of efficient-causal relation)."

Argumentti on hyvin tuttu. Ja sen ytimessä on ihan kunnollinen argumentti. Jotta koko teismi voidaan vetää mukana, vaaditaan sitä että Jumala olisi jotenkin samanlainen. Mutta sitten väliin voidaankin vetää epäanalogisuus ja sitten kaikki ei olisikaan samanlaista. "Meidän Jumala on ihan eri juttu" -argumentti on tullut jossain määrin tutuksi myös blogini kautta. Käsittelin taannoin lentävän spagettihirviön kohdanneiden vasta-argumenttien kautta sitä, mitä tapahtuu kun tämä erilaisuus korostuu. Ja usein kun ateisti vertaa Jumalaa joulupukkiin, niin siinäkin vastaan tulee se, että joulupukki ei ole transsendentti olento ja Jumala taas on.

Tarkemmassa syynissä Feserin argumentti on mielestäni ymmärrettävä. Mutta se on ymmärrettävä vain hyvin tiukassa kontekstissa. Se on argumentti jossa teisti selittää miksi hän ei vakuutu Dawkinsin esityksestä. Se ei kuitenkaan itse asiassa osoita että Dawkinsin argumentti olisi väärin. Ja tämän se tekee kahta kautta:
1: Ensimmäinen on se, että ero ei kenties olekaan kovin oleellinen.
     1.1: Kuten jo spagettihirviöesimerkissäni esitin, on spagettihirviön olemusta käsittelevä aineisto varsin helppo transformoida niin että se mukailee klassisen teologian muotteja. Tässä kohden oleellista on huomata, että moni jumala voidaan muokata näin. Ja silti kukaan ei hauku kristittyä typerykseksi jos hän ei Feserin ehdoilla kiellä Allahia vaikka ei uskokaan tähän. Ja jos spagettihirviön transformoi klassisen teologian mukaisiin konsepteihin ja puhuu nuudeleista samaan tapaan kuin Jeesuksen lihaksitulemisesta maan päälle ihmiseksi, niin ei tämä konsepti silti uskovaisille muutu yht'äkkiä paljon rationaalisemmaksi.
     1.2: Ja toisaalta, vaikka teologit usein korostavatkin miten kristittyjen arvostama "filosofien jumala" ei ole antropomorfistinen Jumala, niin uskonnon suosion takana ovat juuri sellaiset konseptit kuin "armo" ja "rakkaus" jotka eivät tähän konseptiin suoraan mahdu. Ja jos mahtuvat, niin sama kikka voidaan toteuttaa spagettihirviön lonkeroillekin. Pascal Boyer onkin kuvannut sitä miten teologisesti korrektit konseptit jotenkin rationaisoivat uskoa, vaikka ihmiset sitten kuitenkin oikeasti uskovat ihan toisenlaisiin asioihin. (Johon liittyen kirjoitin ihan pari päivää sitten.) Kristityille ei Feser käy huutamassa että heidän uskonsa ei voi olla rationaalista, vaan se on sen sijaan latteaa ja banaalin idioottimaista, jos niissä seikkailee joku selkeästi puhtaasta Platonisesta ideasta eroava persoona Jeesus Kristus joka mm. parantaa sairaita ja keskustelee ja rakastaa ja on sieltä tuleva tuomitsemaan eläviä ja kuolleita.
     1+: Feser astuukin tässä itse asiassa vankkaan kristillisen imperialismin perinteen kelkkaan. Hänen asenteensa on tuttua niistä filosofioista joiden tehtävänä on ollut korostaa kristinuskon hienoutta ja pakottaa samalla kaikki muut kulttuurit ja uskonnot naurettavaksi taikauskoksi. (Tämä ei sinänsä ihmetytä, sillä suuri osa ateistejen uskontokritiikistä on juuri sitä että kristittyjen harrastamat tavat leimata harhaopit taikauskoksi on otettu käyttöön ja selitetään että kristinuskokin olisi samanlaista taikauskoa. Eli on todellakin tietyllä tavalla menty yksi J/jumala pidemmälle...)
2: Toinen on se, että Feser ei oikeastaan kontekstoi argumenttiaan hyvin. Hän esittää sen itse asiassa "sofistikoituneen teologian harrastajan" tavalla hyvin tyypillisesti. Tavalla jossa osoitetaan että kristinuskon konseptit ovat kenties liiankin tuttuja. Mutta että kritiikin kohde, tässä kohden ateismi, on lähtökohdiltaan jäänyt hyvin vieraaksi.
     2.1: Tästä hyvänä vastaesimerkkinä on solipsismi. Solipsismi on filosofiassa hyvin jännittävä ilmiö, sillä siitä tiedetään sen verran että se on läpeensä looginen, se ei ole tosiasioita vastaan. Se on mahdollinen, looginen ja koherentti. Siitä huolimatta vain hyvin harva esittää että voidakseen esittää mitään solipsismista poikkeavaa, joutuisi ensin kumoamaan solipsismin täysin mahdottomaksi. Että esimerkiksi Platonisti saisi esittää platonistisia teorioita vasta kun solipsismi olisi täysin kumottu mahdottomaksi. Feser kuitenkin pohjimmiltaan tekee juuri vastaavan vaatimista ateisteille. (Ja paradoksaalista kyllä, hän ei kumoa solipsismia vaikka soveltaa Platonismia. Mutta ateistejen kuitenkin pitäisi...)
     2.2: Hän ei ollenkaan huomioi uusateistien argumenttien kokonaisuutta. Esimerkiksi hän ei mieti sitä miten Dawkins on toistuvasti puhunut jaosta relevantteihin ja eirelevantteihin kysymyksiin. Dawkinsin maailmankuvassa Feserin tarjoama jaottelu ja epäanalogia tarkoittaisi sitä että kyseinen Jumala on irrelevantti. Sitä ei tarvitse edes käsitellä, koska se on lähtökohdiltaan sellainen että se nojaa konsepteihin jotka sopivat uusateistien viitekehykseen yhtä huonosti kuin platoniset ideat ja foundationalistinen objektiviinen kaikille yhteinen todellisuus solipsismiin. ; Toisin sanoen Feser menee argumenttinsa kanssa "ateismin tielle" siinä mielessä että hän kuvittelee että ateismi olisi jotenkin alisteinen teistien premissoinneille. Ja juuri tämä on yksi niistä tärkeimmistä eroista uusateismin ja vanhan ateismin välillä. "Et voi kumota Jumalaa" on siksi jotain jota on tyhmää vaatia. Uusateisti katsoo että relevantit Jumalat ovat ne joita he jo kritisoivat. Ja muiden peruslähtökohdat eivät ole heistä relevanttien kysymysten piirissä joten he voivat olla intellektuellisti tyydytettyjä ihan sanomatta näistä konsepteista sanaakaan.

Silti yksi Jumala pidemmälle on melkoisen huono argumentti.

Jos unohdetaan Feser ja asiaa lähestytään maltillisemmin ateistejen maailman omien perusoletusten kautta, saadaan selvemmin esille se miten argumentti on yllättävän heikko. Feser on liian fiksoitunut teologiaan ja teologien ehtoleikkien maailmaan, että hänen argumenttinsa on kiinnostava jos ja vain jos olet teisti. Hän antaa luvan olla uskomatta uusateistien tähän argumenttiin. Mutta se ei kuitenkaan estä uusateisteja uskomasta omaan argumenttiinsa lujastikin. Se ei tavallaan edes heikennä sitä uusateistejen kannalta.

Siksi on kenties hedelmällisempää katsoa Dawkinsin argumenttia sellaisenaan. Se on induktiivinen arugmentti jossa selitetään jotakuinin seuraavasti että: (a) Ihmiset hylkäävät Jumalat A, B, C, D... (b) Myös X on Jumala. (=) Myös X voidaan hylätä.
1: Nähdäkseni (a) -kohdan kritisoiminen on tässä kohden melko oleellista. Siitä on vähintään hyvä lähteä. Sillä Feserin argumentti korosti (b) -kohdan kritisoimista. Tässä premississä on yllättäviä puutteita.
     1.1: Jumalien setissä itse asiassa viitataan johonkin hyvin erikoiseen. Siinä ei viitata argumentteihin vaan asenteisiin. Ja tämä on tärkeää. Logiikan perussääntöjen mukaan henkenä on se, että jos yhtä tosista premisseistä johdetaan sama päättelysääntö, niin myös johtopäätöksen olisi oltava yhtä uskottava. Usein testaankin erilaisia kristillisiä Jumalatodistuksia siten että otan päättelyn, puran sen argumenttirakenteeksi ja vaihdan Jeesuksen tai JHWH:n Thoriin. Jos argumentti soveltuu Thoriin, ja kristitty ei käänny viikinkiuskoon tai pidä viikinkiuskoa järkevänä hän todellakin on tilanteessa jossa on pakko ymmärtää miksi joku ei pidä sitä Jeesusargumenttia pätevänä. Mutta nimenomaan tätä tässä tiivistyksessä ei tehdä.
     1.2: Argumentti viittaa enemmän jonkinlaisen luvallisuuden ideaan kuin oikeastaan mihinkään muuhun. Se on, suoraan sanoen, älyllistä laiskuutta. Sillä tosiasiassa se, että lähes kaikki kristityt torjuvat muut Jumalat ja pitävät itseään järkevinä ei tarkoita että tämä poissysääminen olisi oikeasti järkevä aktio. Itse asiassa uusateismissa koko liikkeen olemassaolo tietyssä määrin nojaa siihen että ihmiset tiedostavat sen että huutoäänestys tai näkemyksen yleisyys ei tee ideologiasta yhtään sen todempaa. Siksi myöskään se, että moni kristitty hylkää kaikki Allahin teologiset variantit ei tarkoita että Allah olisi järkevästi ja rationaalisesti kumottu näiden ihmisten mielessä. Tim Minchin onkin nerokkaasti sanonut siitä miten "I think the trouble with being a critical thinker or an atheist, or a humanist is that you’re right. And it’s quite hard being right in the face of people who are wrong without sounding like a fuckwit. People go “do you think the vast majority of the world is wrong”, well yes. I don’t know how to say that nicely, but yes." Ja asia todellakin on näin. Se, että uskovaiset torjuvat Jumalan A, B, C, D... ei tarkoita että eliminointi olisi järkevä. Uusateistien mielissä uskovaiset eivät ylipäätään tee ratkaisujaan järkevästi, joten hämmästelen miksi tämä kyseinen asia olisi jokin vääjäämätön poikkeus. Argumenttinahan ei ole, että ateismi olisi jotenkin ihan normitason tyhmää, vaan sitä myydään fiksujen ihmisten oppina.
2: Tästä voidaan tosin jatkaa siihen että Feserin käsittelyn ulkopuolelta löytyy tapa sitten katsoa myös sitä (b) -kohtaa. Nostaisin esiin sen, että listaus ei itse asiassa ole sama asia kuin kattavuus tai ilmiön kuvaus. Jos mietimme induktiota, voimme huomata että kyseessä on ilmiö jossa on voimakkuusasteita.
     2.1: Voisin lähestyä asiaa matemaattista kuvausta käyttävällä vertauksella. Lukion matematiikassa opetettiin induktiivista todistamista siten että jos haluttiin todistaa jokin ilmiö kokonaislukujen maailmassa piti ensin todistaa se kun X=1 ja sitten se piti sen jälkeen todistaa kun X=N+1. Tästä seuraa sitten se, että kaikki todistuu kaikessa. Näin ollen jos meillä olisi väitelause jonka mukaan jokainen kokonaisluku on pienempi kuin 10, emme voi todistaa tätä ottamalla ensin X=1 ja todistamalla että se on alle 10 ja ottamalla X=2 ja selittämällä että väite on todistettu kun X=2 on ensin todistettu ja +1. Argumentti olisi vahva vasta kun huomataan että N on mikä tahansa kokonaisluku, myös 999999 joka on selvästi suurempi kuin 10.
     2.2: Analogia on yleensä heikompi argumentaatiossa kuin korrelaatio. (Toki korrelaatioilla on voimakkuus ja hajonta jotka voivat tehdä niistä epämääräisiä, joten tämä on enemmänkin nyrkkisääntö kuin vahva statement.) Molemmat ovat induktioita, mutta analogia on epätäsmällisempi. Ja jos puolustaa analogiansa heikkoutta selittämällä että induktiot eivät ole täydellisiä mutta induktioita käytetään ja että induktiot ovat hyväksyttäviä, ei ymmärrä että loogisen positivismin jälkeen kysymys tieteen ja ei-tieteen välissä on muuttunut. Kysymys ei ole enää määritelmäerosta ja tiukasta erottelulinjasta vaan rajanvedosta. Demarkaatiokysymys on haasteellinen, mutta jotkut induktiot ovat silti paljon paskempia kuin toiset.
          2.2.1: Tilastollisissa virheissä esimerkiksi cherry picking ja vastaavat muistuttavat siitä että "iso kasa anekdootteja, edes tosi anekdootteja" ei ole samaa kuin kunnollinen tilastollisen yhteyden todistaminen. Samasta syystä slippery slope -argumentti on loogiselta rakenteltaan induktiivinen väite joka usein kertoo lähinnä selittäjänsä ennakkoluuloista ja tarinankerrontataidoista. Ja tämä tapahtuu siitä huolimatta että "ne on niinq induktioita kaikki". On totta että kaikissa induktioissa on puutteita, sillä se ei taivu deduktioksi. Induktion ongelma ei todellakaan myöskään kumoa induktion kätevyyttä perusteluratkaisuna. Mutta siitä huolimatta on selvää, että toisissa induktioissa nämä ongelmat ovat mittaluokkatasolla eri kohdassa kuin toisissa. Toki tämä tarkoittaa lähinnä sitä että Dawkinsin kanssa on ihan mahdollista olla erimielinen. Hänen käyttämänsä induktio on heikko. Se ei toki tarkoita että argumentti olisi mahdoton tai ehdottoman väärä. Sen kanssa on vain helppoa olla erimielinen. Nähdäkseni argumentin suurin - tai ainakin ohittamattomin - heikkous onkin juuri (a) kohdassa.

Eli kaiken kaikkiaan.

Teismin totuusarvoa mitatessa asia on siten, että jos falsifioit nipun partikulaareja jumalia, et voi väittää että tämä kasa muuttuisi automaattisesti laadukkaaksi argumentiksi kaikkia mahdollisia jumaluuksia vastaan. Tällä on tietysti hyvin suuri merkitys agnostismini kannalta. Sillä suoraan sanoen voisi esittää että jos "+1 -malli" toimisi, olisi hyvin helppoa edetä suoraa päätä täysateismiin. Agnostismi kumoutuisi välittömästi jos päätelmä olisi kovin ehdoton. Minun ilokseni se ei sitä ole.

Kaiken kaikkiaan Dawkinsin sitaatti muistuttaakin siitä että se edustaa jonkinlaista äärimmäistä arkijärkeä. Siksi ei ole ihme jos Feser löytää sen variantteja arkijärkeen keskittyneeltä ateismisivustolta. Tämänlainen argumentti on siis vähän kuin ateistejen versio Pascalin vaa-asta, jossa arkijärjen mukanaolo hämmentää sitä että uskoon ei hypätäkään rationaalisesti Jumalan totuusarvon mukaan, vaan sen mukaan että palkkio on riittävän hyvä; Sen henkihän on se, että Jumala saisi olla vaikka miten epätodennäköinen konsepti. (Haluttavuus muuttuu mielessä kuin itsestään samaksi kuin Jumalan olemassaolon todellisuus.) Ja tässä kohden en tee oikeastaan muuta kuin korostan sitä että ihmisen arkijärki on, noin keskimäärin ellei vielä yleisemminkin, helvetin epäluotettava ja tyhmä asia.

Erikoisen tavallinen

Kristinuskon teologian kannalta Jeesus on mielenkiintoinen hahmo. Hän on karkean epätäsmällisellä arkikielellä sekoitelma ihmistä ja Jumalaa. Jeesuksen jumalisuus sekä ihmisyys ovat tärkeitä. Tällä epämääräisyydellä on perusteensa. ; Tämän lisäksi klassista kristinuskon teologiaa vaivaa Jumala joka ei ole konsistentti. Sitäkin käsitellään sekä "immanenttina että transsendenttina". Ja tässä ei ole kysymys teologisesta hienoudesta tai perusluonteen kuvauksesta. Sen sijaan kysymys on virheestä. Se ei nojaa vaikeille konsepteille vaan se nousee siitä että uskotaan samanaikaisesti persoonalliseen Jumalaan joka on myös universumin alkuperä.

Otetaan perustalle klassinen alkusyyargumentti Jumalasta. Se nojaa filosofien jumalaan joka on klassista klassisinta kristillistä teismiä. Siinä on ytimessä seuraavat kohdat:
1: Jumala on alkuperäinen syy universumille (ja kenties sitä ylläpitäväkin voima).
2: Universumi ei ole identtinen Jumalan kanssa. Eli Jumalalla on oleellisia epäanalogisuuksia universumin kanssa ; Universumi on materiaalinen, siinä on aikaa ja vastaavia.
3: Jumala loi universumin ex nihilo eli ilman että oli tätä edeltävää materiaalia.

Ylläolevat osaseteivät ole kovin kontroversiaaleja. Kristityt hyväksyvät tälläisiä ihan mukisematta. Voidaan sanoa että tämä on kenties tunnetuin filosofinen tapa ajatella luomista. Tämä on varsin helppo ajaa sellaiseen kritiikkiin että sen kanssa on aivan rationaalista olla erimielinen. Sillä alkusyyargumentin perustalla on analogia -argumentti. Olipa kysymys mistä tahansa alkuysyyversiosta, vaikkapa William Craigin suosimasta Kalam -argumentista, niissä kaikissa nojataan yhteen varsin helposti ymmärrettävään alkutilaan. Siinä:
1: Katsotaan universumissa olevia pienempiä alakokonaisuuksia ja osasia. Niistä huomataan että niillä on aina jonkinlainen syy.
2: Tätä suhteutetaan sitten universumiin itseensä ajatuksena että kun materiaaliset kappaleet toimivat niin kuin toimivat, niin universumin täytyy olla tässä suhteessa samanlainen.

Analogisuuden ja epäanalogisuuden huomaaminen on oleellista. Sillä Kalam -tyylinen kosmologinen argumentti ja Platonin ensimmäinen syy, Leibniziläinen alkusyy jne. toimivat koska on analogisuuta universumissa olevien objektejen ja universumin itsensä kanssa. Perusongelmana on kuitenkin se, että Jumala määritetään epäanalogiseksi kaiken maallisen kanssa. Ja tästä syntyy vakava epäanalogia jota voidaan aivan varsin hyvin pitää oleellisena ; Saadaan kysymys siitä että jos universumin syy on määritelty niin erilaiseksi kuin universumin sisällä olevilla objekteilla, kuinka ihmeessä me voimme hyväksyä universumin ja sen osasten välisen analogisuuden in first place?

Jos asian hyväksyy, argumentti kumoutuu. Mutta jos haluaa pitää kiinni analogioista, voi olla syytä vahvistaa argumenttia. Tällöin päädytään kysymään ja uudelleenmuotoilemaan kysymyksiä. Ongelmaa voidaan paikata uudelleenmäärittelemällä se mikä on syy. Valitettavasti tämän muutoksena on lähes väistämättä nimenomaan antiteistinen argumentti joka näyttää seuraavalta;
1: Jos klassinen teismi on tosi, niin universumi alkoi ilman materiaalista syytä.
2: Kaikki  konkreettiset materiaaliset objektit joita havaitsemme maailmassa ovat sellaisia että niillä on materiaalinen syy.
3: Universumi on materiaalinen objekti.
4: Klassinen teismi on väärin.

Premissit ovat tosia - ne ovat itse asiassa hyvin samanlaisia kuin mitä vaikkapa em. Craig käyttää mielellään jumalatodistuksissaan. Lopputuloksen pätevyys perustuu yhä analogisuuteen ja epäanalogisuuteen joka on juuri sellainen mitä Craig ja vastaavat itse käyttävät.

Tämä epäanalogia on melko suuri. Ja itse asiassa moni jumalatodistus onkin yleissivistystä lähinnä siksi että ne ovat historiallisia perinteisiä argumentteja. Ne ovat olleet hienoja joskus keskiajalla, ja nykyiset apologeetat vain hiovat niiden yksityiskohtia kykenemättöminä hioa uusia argumentteja. Lopputulos on kornia, sillä niitä tehdessään apologeetat toistuvasti ajautuvat pilkunviilaamiseen yksityiskohdista, jotka voisivat olla argumenteille ongelmallisia jos se ei olisi jo irrelevantisoinut itseään jollain suuremman linjan epätarkkuudella.

Näkisin että ylläoleva alkusyyargumentin kritiikki tuottaa ongelman joka johtuu yhdestä syystä ; Sen Jumala on hyvin kliininen ja epäanaloginen universumin sisäisen maailman kanssa. Kuitenkin monesti Jumala määritellään hyvin tietyksi joukoksi ominaisuuksia. Jumalaa kuvataan vaikkapa vapaan tahdon edustajana; Esimerkiksi Craig on kuvannut Jumalaa Kalam -argumenttinsa yhteydessäkin seuravalla tavalla : "I think that it can be plausibly argued that the cause of the universe must be a personal Creator. For how else could a temporal effect arise from an eternal cause? If the cause were simply a mechanically operating set of necessary and sufficient conditions existing from eternity, then why would not the effect also exist from eternity? For example, if the cause of water's being frozen is the temperature's being below zero degrees, then if the temperature were below zero degrees from eternity, then any water present would be frozen from eternity. The only way to have an eternal cause but a temporal effect would seem to be if the cause is a personal agent who freely chooses to create an effect in time. For example, a man sitting from eternity may will to stand up; hence, a temporal effect may arise from an eternally existing agent." Eli vapaalla tahdolla on oleellinen sija. Tämä tarkoittaa sitä että Jumala ei olekaan niin erikoinen kuin mitä yllä totesin. Epäanalogisuus on irrelevanttia koska tapa jolla Jumala vaikuttaa on oleellisesti analoginen esimerkiksi ihmisten toiminnan kanssa.

Tästä vain päädytään hyvin erikoiseen ongelmaan. "Ensimmäinen syy" joka on kliininen syyseurausketjun alku on voitava jotenkin liittää siihen Jumalaan joka on tiettyjen ominaisuuksien summa. Esimerkiksi vapaa tahto on ominaisuus, joka täytyy voida liittää Jumalaan. Klassinen alkusyy argumenttihan on kliinisesti vain sitä että kun fysikaalinen syyseurausketju ei voi olla äärettömän pitkä on jossain oltava ensimmäinen syy. Ja tämä on vain nimetty Jumalaksi. Tässä ei ole mukana mitään attributisoivia voimia joka määrittäisi tai pakottaisi siihen että Jumala olisi juuri tietynlainen ; Voidaan aivan suoraan sanoa että kristillisen teologian - ja oikestaan kaiken klassisen teisminkin - perusongelmana on se, että valtaosa jumala-argumenteista ovat itse asiassa jotain jotka kieltävät antropomorfismin käyttämisen barbaarisena. Niissä oleva "filosofien jumala" on perusteltu siten että ensin perustellaan jokin ultimaattinen entiteetti ja sitten otetaan vain "ilmiselvänä" että tämän on oltava juuri Jumala josta uskonto kertoo. Ja koska kulttuurimme nyt on kristillinen, se esiintyy peräti siten että tästäkin hypätään eteenpäin ja ajatellaan että se ei ole mikä tahansa Jumala vaan juuri kristinuskon Jumala - olisihan ihan naurettavaa uskoa Brahmaan jos kristityltä apologeetalta kysytään koska onhan tämä kristillistä teismiä historialliselta taustaltaan. Argumentin vakuuttavuus nojaakin enemmän kristillisen kulttuurin dominanssiin ja argumentin lukijan omaan uskonnolliseen vakaumukseen, eikä siis kummuta voimaansa mistään logiikan hienoudesta. Ensin on oltava kristillisen ideologian dominanssin alla, ja sitä on perusteltava taikamerkeillä jotka maagisesti muuttavat sen uskottavaksi ja rationaalisen ihmisen vakaumukseksi. Ei siten että logiikka oikeasti johtaisi siihen mihin sen väitetään johtavan.

Karkeasti aina kun joku puhuu voimakkaasta käsitteestä kuten alkuperästä, ihmiset miettivät persoonallista mahtivoimaa ja Jumalaa automaattisena vaihtoehtona vain koska siitä puhutaan niin helvetisti. Kouluopetus, pyhäkoulut, rukouskiertueet ja viihde iskostavat ajatusta mieleen.

Ongelma on itse asiassa nykyään varsin hyvin tiedetty. Tämä näkyy etenkin Craigin tyylisten apologeetikkojen toiminnassa. Sillä Craigin idean ytimessä on ns. julistusstrategioiden miettiminen. Ongelmapaikat lakaistaan mutkan taakse piiloon, ja ongelmat otetaan relevantteina esiin jos ja vain jos niihin on keksitty toinen vastaus. Alvin Plantingakin on toiminnassaan monesti pitänyt ongelmia irrelevantteina ja on ollut kuin ei ymmärtäisi niitä ja on ottanut kritiikin ymmärrettynä ja tärkeänä esiin vasta kun hän on keksinyt keinon ratkaista niiden tuomat ongelmat. Tämä asenne paistaa läpi siinä että klassisesti teologit kuluttivat historiallisina aikoina aikaa siihen että he rakensivat argumentteja joissa käsiteltiin Jumalan tiettyjä ominaisuuksia. Nykyään Craigin kaltaiset ihmiset välttävät tätä aihetta ja käyttävät siihen tilaa niin vähän kuin mahdollista. Pakotettuina he sanovat jotain epämääräistä, joka ei kuitenkaan paikkaa ongelmia heidän argumentissaan.

Itse asiassa voidaan sanoa että;
1: Väite siitä että temporaalinen vaatisi aina erillisen syyn ei ole mikään muu kuin premissi. Ja siitä ovela premissi että siinä oletetaan että "ateismi on mahdotonta" ja sitten tätä lähtökohtaa käytetään usein keskustelussa jossa aiheena on se, että onko tämä asia mahdollista vai ei. Jos premissoit sen, niin keskustelu loppuu.
2: Kenties erikoisin ongelma on siinä että ensimmäinen syy oletetaan ajattomaksi. Esimerkiksi jos seuraamme Kalam -argumenttia loppuun asti voimme huomata että se määrittää entiteetin joka ei ole alkanut. "Ikuinen" on aivan eri asia kuin "ajaton". Craig siis pistää tähän erikoisen oletuksen jonka kanssa erimielisyys on itse asiassa varsin helppoa.
3: Toisalta voidaan miettiä epäanalogisuutta luomistilanteessa. Vaikka kuinka olettaisimme persoonallisen ja vapaan tahdon avulla ajattelevan Jumalan, se olisi silti hyvin oleellisesti epäanaloginen tietämiemme materiaalisten syiden kanssa (Siihen epäanalogisuusmyllyyn joka palauttaa sen siihen aikaisempien argumenttien luonteeseen jotka joko poistavat koko argumentin perusteluvoiman ja latistavat sen pelkäksi tyhjäksi käsiäheiluttavaksi vakaumusasiaksi, tai peräti mutiloi sen Jumalakumoukseksi.) Ajaton vapaalla tahdolla toimija on omituinen koska vapata tahtoa käyttävät toimijat tekevät päätöksiä aina tavalla joka riippuu edeltävistä syistä. On jonkinlainen olosuhde josa päätöksiä tehdään. ja jos ei ole aikaa, ei ole mitään edeltäviä päätösolosuhteitakaan.
4: Luominen sisältää silti muutoshetken. Ja tämä on erikoista koska Ajatonta Jumalaa tai Ikuista Jumalaa kuvaa muuttumattomuus. Klassisessa teismissä on jopa perusteltu että ajallisuus tarkoittaa potentiaalisuutta ja Jumala on pelkkää puhdasta aktuaalisuutta. Tämä on varsin erikoista koska tämän ajattoman tilan täytyy olla jokin jossa ensin on Jumala ja sitten minkään muuttumatta täytyisi olla sekä Jumala että "nollahetken universumi", jossa ajallisuus alkaa. Tämä on muutos, joka vaatisi potentiaalisuutta jota Jumalassa ei ollut ja Jumala ennen universumia on kaikki mitä on. Ajatonkin vaatisi siksi jonkinlaisen "piiloajan".

Ja itse asiassa voidaan mennä jopa niin pitkälle että teologit kämmäilevät koko syyn ja seurauksen konseptien kanssa. Sillä he unohtavat että syy-seuraus on fysikaalinen konsepti. Sen luonne ei välttämättä määräydy ikuisin logiikan laein. Craig (ja vastaavat) ymmärtävät tämän hyvin jakaessaan Jumalaa fysikaalisesta maailmasta epäanalogiseksi, ennen kaikkea ajattomaksi. Jotenkin heidän on vain vaikeaa tajuta tätä siinä vaiheessa kun he seuraavat Newtonilaisen fysiikan syy-seurauslakeja ja soveltavat niitä universumin alun kvanttimekaniikkaan. Apologeetat jopa närkästyvät kun joku kieltää heidän logiikkansa joka on yleensä niin pätevää ja pitävät tätä osoituksena siitä että vastustajapuoli on idioottijoukko joka ei osaa filosofiaa. Tämä valitettavasti kuvaa enemmän heitä itseään.

Jos me teemme filosofisen argumentin syy-seuraussuhteesta voimme miettiä mitä syy-seuraus tarkoittaa. Meillä on tähän itse asiassa ratkaisu joka saadaan fysiikasta. Jokainen tapahtuma syntyy tiedetyllä tavalla. Jokainen tapahtuma syntyy kaikkien niiden interaktioiden summana joita on sen menneisyyden valokartiossa. Ilman universumia täällä ei ole valokartioita. Tämän jälkeen voidaan huomata että kaiken takana on monta syytä. Tämä redusoituu siihen että kaikki tapahtumat ovat fysiikan lakien interaktiota jotka ovat pakosti ajallisia. Syy-seuraussuhde on fysikaalinen interaktio menneisyydestä tulevaisuuteen. Syy muuttuu tässä malliksi abstraktiksi prinsiipiksi, joka on enemmänkin sivutuote siitä että on ollut edeltävää aikaa. Tähän ei perinteisellä teismillä fysiikan kanssa edes yhdeltä ominaisuudeltaan epäanalogisesta Jumalsta ole tilaa ollenkaan.

Joku voi tietysti kritisoida tätä kaikkea siitä että käytän monia eri Jumalatodistuksia rinnan;
1: Tämä artikkeli käyttää niitä siksi että niillä toisaalta on yhteisiä peruspohjia joita ne kaikki soveltavat. Näin ollen kumoan ne kaikki niitä yhdistävien piirteiden kautta. Kun sama kritiikki tappaa monta teististä argumenttia on tietysti aivan filosofisesti pätevää tappaa ne kaikki sen sijaan että tekisi jokaiselle erikseen identtisen käsittelyn.
2: Toisaalta käytän niitä rinnan myös siksi että niissä on näiden kaikille letaalejen pääsääntöjen lisäksi osia jotka eivät ole yhteensovitettavissa toisten jumalatodistusten kanssa. Toisin sanoen valtaosa jumalatodistuksista on sellaisia että jos käytät yhtä et voi käyttää muita. Kuitenkin moni yrittää olla "kumulatiivinen". Esimerkiksi Craig mielellään listaa useita Jumalatodistuksia ja luottaa että kun argumentteja on monta niin kokonaisuus olisi jotenkin rationaalisempi kuin osiensa summa. Kokonaisuus on kuitenkin käytännössä pakosti ristiriitainen ja huonompi kuin osasensa. En ole kuullut että apologeetat olisivat kuluttaneet aikaa sille että olisivat kertoneet että "kun kannatat tätä jumaltodistusta sinun on heitettävä tuo toinen roskakoriin syystä että ne eivät sovi yhteen." Niin kauan kuin tätä roskienkorjausta ei koskaan tehdä, näiden inkonsistenssien listausta on syytä ottaa esiin jonain jota apologeetat eivät tajua ja ymmärrä. Ne ovat huomioita joita ei yleensä tuoda esiin. Eli ne ovat filosofiaa rakentavia ja uskontokeskustelua parantavia seikkoja ; Onhan selvää että ihmiset osaavat tehdä paremmin päätelmiä kun heille kerrotaan puoltavien argumenttien lisäksi vastapuolen argumentit ja molempien argumenttien heikkoudet. Se, että kehuu Jumalaa on propagandaa jos siihen ei liitä tunnustusta siitä että niissä argumentteina myydyissä kehuissa onkin vakavia puutteita jotka tekevät niistä kaikkea muuta kuin argumentteja jotka pakottavat hylkäämään ateismia tai valitsemaan (kristillistä)teismiä.

Nähdäkseni toin varsin kärsivällisesti esiin sen, että apologeetat käyttävät Jumalaa joka on erikoisen tavallinen. Se on samanaikaisesti epäanaloginen ja analoginen maallisen kanssa. Ja se on kylmä eiantropomoristinen filosofinen jumala ja antropomorfistettu hahmo samanaikaisesti. Ja näitä keskenään ristiriitaisia osasia ei vain ole liimattu yhteen niin että niitä voisi kannattaa samanaikaisesti ilman täysin absurdeja piilo-oletusryppäitä. Ja koska näin ei tehdä eikä ristiriitoja tuoda esiin ei voida päätellä muuta kuin että tämän hetken apologetiikka on täynnä ristiriitaisuuksia joita apologeetat joko eivät huomaa tai joita he piilottelevat ja salailevat siksi että heille ideologia ja käännyttäminen on tärkeämpää kuin hyvä ja laadukas ja älykäs ja rationaalinen filosofia. Ja olipa kummin tahansa, usko siihen että olisi mahdollista olla älykäs ja rationaalinen kristitty muuttuvat paljon vaikeammaksi uskoa.

ainutkertainen vs. ainutlaatuinen

Usein kun puhutaan ns. "vaihtoehtoisista selityksistä" ilmiöille, törmätään usein siihen että viitataan kahteen konseptiin ; Nimittäin mysteeriin ja ihmeeseen. Monesta ne ovat miltei sama asia. Kuitenkin esimerkiksi avaruusolentoja perustellaan usein UFO -havainnoilla. Eli ajatus siitä että havainnon takana on jotain tuntematonta on mysteeri. Humanoidi ei kuitenkaan ole teknisesti ottaen ihme, se ei tavallaan ole tiukassa mielessä edes paranormaali selitysmalli. Toki tämä selitysmalli on tässä muodossa jotain muuta kuin tuntematon lentävä esine. (TV -sarjan tohtori House ehdottaa että se olisi lyhenne sanoista "Uskomattoman Falski Oletus".) Mutta ihme se ei ole.

Usein näitä pidetään huonoina selitysmalleina juuri siksi, että ne ovat tämänlaisia. Kristityt esimerkiksi ovat usein selittäneet että enkelinäyt ovat oleellisesti erilaisia kuin joulupukkiuskomukset tai usko avaruusolentoihin, koska joulupukki ja avaruusolennot ovat immanentteja kun taas enkeli on transsendentti. ; Näin ollen avaruusolennot voidaan tulkita epätodennäköisemmäksi vaihtoehdoksi. Immanentit toimijat kun tiivistyvät tilastollisesti esitettäviin luonnontieteellisiin malleihin, jolloin uskottavuutta voidaan arvioida.

Tässä mielessä enkelit ovat nimenomaan ainutlaatuisia. Sainkin kovia moitteita kun epäilin erästä enkelihavaintoa. En ottanut tarinaa automaattisesti totena, jota pidettiin epäkunnioittavana. Että pitäisi pitää ihmisiä luotettavina, ja että se, että antaa tulkinnassa tilaa mahdolliselle erehtymiselle, hallusinaatiolle tai jopa valehtelulle olisi vain ad hominem -argumentaatiota. Tässä yhteydessä minua moitittiin juuri siitä että yritin sovittaa ainutkertaista tilastollisiin lakeihin.

Tosin kriitikkoni tässä kohden hieman sotkeutui konsepteissa. Hän nimittäin selitti, että jos epäilen enkelihavaintoa, pitäisi minun olemassaoloanikin epäillä. Että on aivan yhtä naurettavaa uskoa enkelihavaintoa kuin uskoa että jossain on joku Tuomo joka asuu Keravalla, on samanaikaisesti täysi sekopää että harrastaa miekkailua, ja on muutenkin konu. Minussa on paljon attribuutteja eikä ole toista minua. Olen siis ainutlaatuinen.

Tässä kohden kriitikko unohti, että olen kuitenkin immanentti. Korostin tätä immanenttiuttani siten että kerroin että minusta jää kaikenlaisia jälkiä joiden väärentäminen on toki mahdollista, mutta se on vaikeaa. Tämä vaikeus tekee epäilystäni edes periaatteessa kritiikinalaista. Näin esimerkiksi voi ainakin teoriassa mennä miekkailukoulullemme tarkistelemaan oppilaslistoja. Ja käydä verotoimistossa utelemassa (jos vain saa lupia, mutta tämä vaikeuttaa periaatetta, ei estä sitä). Itse asiassa uskottavuuttani voidaan arvioida myös tilastollisesti. Minulla on nimittäin attribuutteja ; Niillä on todennäköisyyssuhteet ja tosiasiassa lopullinen "vain yksi" johtuu siitä että kaikilla attribuuteilla on kompositio, joiden kautta syntyy epäanalogia kaikkeen muuhun nähden. (Jopa teleportvirheessä kaksinkertaistunut minä on kahdessa eri paikassa, näiden välillä olisi epäanalogia.) Voidaan sanoa että jos selittäisin olevani ammattitappaja, huippukirurgi ja vapaa-aikanani Batman, niin todennäköisesti valehtelisin. Ja jos selittäisin olevani 15 metriä pitkä, niin valehtelisin aivan taatusti.

Tämä kaikki onnistuu juuri sitä kautta että ainutlaatuisuuteni on luonteeltaan immanenttia. Siihen liittyy ilmiöitä jotka ovat induktiivisen a posteriorisen päättelyn tuloksia. Olen siis ainutkertainen (ei ole toista minua) mutta en ainutlaatuinen (en ole ihme.) Kirjoittaja moitti tässä olevan todistamisen varmuutta. Hän kuitenkin pohjimmiltaan sekoitti a priorisen olettamisen ja objektiivisen totaalisen varmuuden keskenään. Eli juuri sen eron joka erottaa transsendentin immanentista. ~ Immanentit ilmiöt eivät ole tiedossamme absoluuttisia totuuksia. Niitä koskee induktion ongelma. Induktio taas perustuu mallintamiseen. Induktioita voidaan korroboroida tiedolla, eli ne ovat tältä osin perusluonteeltaan a posteriorista tietoa. Tämä tekee niistä periaatteessa empiirisesti koeteltuja (kenties puutteellisesti ja huonosti, mutta ne eivät ole ennalta a priori päätettyjä). Ne eivät siis ole samassa mielessä ennaltapäätettyjä oletuksia kuin a priorisesti määritetyt väitelauseet.

Tässä kohden voidaankin sanoa että ainutlaatuisuuden kohdalla voidaan ottaa Paul Daviesia painanut ongelma joka käsittelee universumin syntyä. Hän korostaa että elämme yhdessä universumissa. Kenties muitakin on, mutta emme voi suoraan havaita niitä. Näin ollen universumin syntyä on hankalaa laittaa antrooppiseen periaatteeseen, koska se vaatisi sitä että ainutkertaista tapahtumaa käsiteltäisiin kuin se olisi toistuva ilmiö. Davies korosti että tarvitsisimmekin toisen universumin tarkkailtavaksemme, jotta saisimme universumin synnystä tapahtuman sijasta ilmiön. Säieteoreetikot ja monet muut fyysikot - ynnä tietysti teologit - ovat tietysti yrittäneet parhaansa mukaan kiertää tätä ongelmaa ja ratkoa tätä asiaa tieteellä.

Joka tapauksessa Davies tuo mieleen yhden oleellisen huomion joka on hyvä soveltaa enkelinäkyihinkin. Ainutlaatuinen tapahtuma on sellainen joka on tapatunut vain kerran. Ainutkertainen tapahtuma taas on vain muiden jo tapahtuneiden ilmiöiden kompositio. Jos meillä on ainutlaatuinen tapahtuma joka käy monta kertaa, siitä tulee ilmiö jota tulisi voida tutkia tieteellä. Jos huoneeseen ilmestyy enkeli, ensimmäisellä kerralla se on ihme. Toisella kerralla se on ilmiö. Maailma tuntee monia enkelien kohtaamiseksi kutsuttuja ihmeitä. Joten ne ovat immanentteja samaan tapaan kuin esimerkiksi avaruusolennot. (Tämä jättää tietysti Jumalan valtakunnat ja vastaavat enkeleihin usein liitetyt asiat transsendenttiin tilaan.)

Ja jos tätä ei hyväksytä, voidaan aina kysyä että miten ihminen tietää että tämä oli ainutlaatuinen tapaus. Että tunteeko hän koko universumin kaikki tapahtumat. Ja jos tämä ei riitä, voidaan ihmetellä että miten tapaus tiedetään enkeliksi ilman referenssipintaa ; Ilman viitekehystä ei ole ymmärrystä siitä mitä havainto on. Se vaatii siis käsityksen enkeliydestä, joka taas viittaa siihen että se ei ole ainutkertainen tapahtuma.

Ja jos asiaa todella pidetään ainutlaatuisena, jää meille silti tilastollinen käsittely. Sillä maailmassa tapahtuu monia asioita. Jos joku väittää että enkelinäky on ainutkertainen, hän sanoo että sille on pistetodennäköisyys. Tapahtumien määrä on 1. Jos vastapuolella on hallusinaatioilmiö, niitä on useita. Jos vastapuolella on valehtelua, niitäkin historia tuntee useita. Näin ollen todennäköisyysarvioissa ihme on epätodennäköinen vaihtoehto. Ja tätä ei oleteta ennalta sanomalla että ihmeitä ei tapahdu. Siinä sanotaan että ihme tuskin on todennäköisesti tämän tietyn havainnon takana. (Ja tämä sitten toistetaan niiden muiden vastaavien kanssa, jos on tarvetta ja tapahtuman ainutlaatuisuutta yhä korostetaan.)

Toisin sanoen vain jos tapahtuman taakse nähdään enkeli, joudutaan tämä esiolettamaan premissillä. Toinen puoli voi lähestyä asiaa empiriakeskeisellä näkemyksellä ilman että asioita tarvitsee erikseen esiolettaa todennäköisiksi tai epätodennäköisiksi. Induktio voi olla väärässä, mutta se on a posteriorista päättelyä. Enkeli on uskottava jos ja vain jos se oletetaan a priori tapahtuman taakse. Tämä epäsymmetria on näyte siitä että toiset perustelut ovat vahvemmalla pohjalla kuin toiset. Tämän epäsymmetrian unohtaminen ja sen väittäminen että kun enkeli vaatii esioletuksen niin luonnollisen ilmiön oletuskin vaatisi sellaisen, on lähinnä omien heikkouksien projisoimista asiattomasti skeptikkoon. Lisäksi se kertoo että argumentoija ei edes ymmärrä sitä tieteellisyyden ja todistamisen ja empirian periaatteistoa jota hän on "kritisoimassa".

jumalallisen hämärä epäjumalten hämärä

Filosofinen lehti "Niin&Näin (2/2012)" piti sisällään tietokonepelejä käsittelevän artikkelin. Se korosti sitä että vaikka tietokonepelaaminen on tavallista, se ei yleisyydestään huolimatta ole kovinkaan arvostettua tai hyväksyttyä. Se on ikään kuin valtavirtaa jota kohdellaan kuin se olisi marginaalia. Samaa vähättelevää asennetta heijastelee myös eliitti. Esimerkiksi elokuvia, televisio -ohjelmia ja muita massaviihdeilmiöitä arvoidaan kulttuuritoimittajien puolesta. Mutta tietokonepelejä ei.

Tämä tiivistyy hieman karrikoivaan kannanottoon ; "Elektronisia pelejä pidetään epäilyttävänä lasten ja nuorten ajanvietteenä, johon käytetty aika on pois kunnon peleistä kuten jalkapallosta, leikkimisestä, opiskelusta, lukemisesta tai jopa television katselusta. Sikäli kun videopeleillä on merkitystä, ne ovat matalaotsakulttuuria. Pahimmillaan tietokoneen tai television ruutua tuijottavista nuorista tulee masentuneita hylkiöitä. He menettävät kykynsä toimia muiden ihmisten kanssa ja voivat kohdata toisen vain tietotekniikan pelkistämän vastevirran läpi. Lopulta pelaajat taantuvat todellisuudentajunsa menettäneiksi tappajiksi."

Tämä heijastaa yleistä kuvaa joka ihmisellä on suhteessa virtuaaliseen. Näkemykseni mukaan tietokonepelit nähdään nimenomaan illusionaarisena. Se on siis valehtelevaa epätotuutta. Se on ihmisen rakentama kangastus. Se ei siis ole ehdottomasti todellista. Näin siltä kielletään ne arvot joita esimerkiksi kirjallisuudelle helposti annetaan. Sillä kirja ei rakenna illuusiota, vaan ihminen rakentaa asiat mielikuvituksella. Näin ollen mielikuvitus joka heijastaa sinänsä mekaaniseen ja kaavamaiseen lukemisprosessiin nähdään jotenkin luovempana kuin se, että tekee pelihahmon puolesta erilaisia valintoja niin että sama peli on joka pelikerralla hieman erilainen. Eniten ihmetyttääkin juuri se, että lineaarinen kerronta nähdään mielikuvitukselle ehdottomasti ja automaattisesti parempana kuin kontingenttiin logiikkaan perustuva kerronta.

Tietokonepelien yksinäinen maailma = koko ATK -todellisuus?

Tietokonepelit ovat minun nuoruudessani vielä olleet yksinpelejä. Osaa voi pelata samalta koneelta samalta näppikseltä. Nykyisin pelit ovat verkostoituneita ja täynnä omituista sosiaalista peliä. Esimerkiksi mmorpg -peleissä on "gamerhuoria" jotka teeskentelevät olevansa jonkun pelaajan tyttöystäviä ja he sitten pyytävät näitä tavaroita lahjoina. Kavereita dumpataan ja vaihdetaan jos lahjahanat hyytyvät. Näillä onkin yleensä hulppeat kamat jotka on hankittu ns. sosiaalisella puukotuksella jota arkielämäkin on pullollaan.

Kuitenkin tämä yksilöpelien yksilökeskeinen ja yksinäinen maailma liitetään vahvasti kaikkeen, myös internettiin. Nörttejä leimattiin minun teini-iässä hylkiöiksi. Nähtiin että heiltä puuttui sosiaalisuus. Tosiasiassa internet tarjosi mahdollisuutta vuorovaikutukseen. Ja toisessa päässä oli aitoja ihmisiä. Internetin kautta voi esimerkiksi riidellä. Ja nämä tunteet ovat aitoja. ; Olen räyhännyt ja riidellyt monen ihmisen kanssa, joten aivan aitoa ihmisten aivan aitoa ja konkreettista pahastumista ja suuttumista ja loukkaantumista on tapahtunut. Tilanne on siis aivan kuin he olisivat todella nähneet ja tavanneet minut! (Ainut ero on että netissä minua ei lyödä nyrkillä joka on varmasti aitoa, konkreettista läheisyyttä ja jotenkin elähdyttävää, mutta rehellisesti sanoen en ole ainakaan vielä riittävän sadomasokistinen nauttiakseni tästä.)

Nuoruudessani nörteille hoettiin "hanki elämä". Nykyisin nörtit ovat onneksi cooleja. Ja lisäksi tietotekniikka -alalla, käytettävyydessä ja tietojenkäsittelyssä ja datanmurskaamisessa on mahdollisuus tienata. Tehdastyötä ilman hammasrattaita ja mekaanista saman toistamista (sen sijaan siinä toistetaan muita juttuja, valitettavasti).

Huvittavaa on myös se, että tosiasiassa tietokonepelikritiikkiin käytetty, jo niiden kohdalla kaavamainen, kieli muutetaan usein sellaisenaan esimerkiksi sosiaalisen median kritiikiksi. Esimerkiksi "Iltalehti" (19. syys. 2012) piti sisällään kannanoton "Facebook ei korvaa tunteita".

Kyseinen teksti aloittaa kuvaamalla facebookia ikään kuin jumalanhylkäyksen ja arvotyhjiön täyttämisen kielellä. "Facebook, tuo jo määrättyjen tahojen uskonnoksi kohotettu ilmiö, vie yhä enenevässä määrin aikaa ihmisten päivittäisistä arkirutiineista." Olisi toki mielenkiintoista nähdä se uskonnon määritelmä jonka facebook täyttää kenelläkään, saati löytää taho joka on nostanut facebookin. Tämä retoriikka on tietysti vanhakantainen tapa sanoa että asia on "paha". "Epäjumala" -käsitteeksi rinnastaminen liittää kommentoijan tiettyyn viiteryhmään. Sääli että se tälläisenä jää pelkäksi retoriseksi tempuksi, joka heikentää kokonaisuutta. Mutta ongelma voi olla todellinen. Sillä facebookia käytetään paljon. Se tarkoittaa että se voi olla haitallista. Tai jos ei olisikaan, niin yleisyys tekisi siitä arvokkaan ja tärkeän miettimisen kohteen.

Kirjoitus onneksi palaakin riskien maailmaan ja nostaa esille sen että facebookia käytetään paljon "Joidenkin läpeensä hurahtaneiden vapaa -ajasta kuluu jo suurin osa Facebookissa, ja onpa niitäkin joille tämäkään ei riitä, vaan jopa työaikana tai koulutunnilla päivitetään tapahtumia tähän virtuaalimaailmaan." Kiitän kirjoittajaa omintakeisesta lauserakenteesta, joka on kuin omasta kynästäni. Tässä korostuu että facebookia käytetään paljon. Tätä on vaikea nähdä asiattomana, vaan se on lähinnä tosiasian kuvaus. Tosin sellaisten arvottavien sanojen kuin "hurahtanut" käyttäminen kertoo että kyseessä on kritiikki. On hyvä että tämä sana on olemassa, koska ilman sitä voisi olla vaikeaa huomata että tässä olisi kysymys kritiikistä. Sillä argumenttia asian puolesta ei löydy. On vain sana. Sellaisenaan jonkun kutsuminen "hurahtaneeksi "on mielenkiintoinen psykologinen diagnoosi. Olisi mielenkiintoitsa löytää sen määrittely vaikkapa ICD10 -luokituksesta. Ja psykologi joka on tämän määrittelyn sitten antanut. Tai edes ne diagnoosikriteerit jotta pystyisi jollain tasolla näkemään kuvaako syytös kohdettaan. Sillä ilman tämänlaista se olisi itse asiassa ad hominem. Asia muuttuu kritisoitavaksi koska asiaan liittyvää kutsutaan pilkkanimellä. (Argumentti voisi toki seurata perässäkin jolloin tämän esilletuonti olisi asiatonta, perustellusti jopa karut sanat voivat olla perusteltuja. Mutta spoilaan. Ei sitä löydy koko lopputekstistäkään.)
1: Kun tämän huomaa, voi kiinnittää huomiota tekstin implisiittiseen tasoon joka nostaa esille potentiaalisen mahdollisuuden siitä että (a) jos jotain tehdään paljon, että tämä olisi esimerkiksi pakkomielteistä tai että se olisi riippuvaisuutta (b) tai että jos siihen liittyy joillakin asiattomia ylilyöntejä niin koko ilmiö olisi jotenkin vaarallinen ja riski. Toivoaksemme tämä implisiittinen syytöstaso on kutenkin vain tulkitsijan korvien välissä. Sillä se vaatisi aika tiukkoja päättelemisprosessissa oikomisia ja ne eksplisiittisenä ne tekisivätkin perustelusta huonon. Näistä todellakin voidaan puhua mutta niistä on todellakin syytä vaieta.

Kommentoija jatkaa : "Herääkin kysymys, ostaanko tänä päivänä enää tehdä asioita oikeasti, vai eletäänkö tässä kirjainten muodostamassa sosiaalisen median harhaisessa illuusiossa todellakin siinä uskossa, että se kaikki on ihan aitoa ja ihanaa?" On vaikeaa sanoa mistä tämä kysymys herää, koska siihen suuntaan ei oikeastaan ole argumentoitu ja sen syntymistä oikein perusteltu tai alustettu. (Ellei tuo implisiittinen taso ole sitten totta, jota emme kirjoittajaa kunnioittaaksemme luonnollisesti halua ajatella oikein relevanttina vaihtoehtona.) Tässä korostuu se, että virtuaalimaailma ei olisi oleellisesti totta. Ja että jos jokin asia on internetissä ja teet asioita sen parissa, tämä ei ole oikeasti olemista. - Esimerkiksi sinä et siis oikeasti lue tätä tekstiä vaan kyseessä on epätosi ei oikeasti lukeminen? Jos tämä täysin sama teksti olisi paperilla, se olisi kenties sivistävää ja aitoa lukemista?

Tämä korostaa perinteistä suhdetta joka näkyy esimerkiksi ihmisen näkemyksenä tieteestä ; Nähdään että esimerkiksi fyysikko on todellisuudesta vieraantunut koska hän miettii abstrakteja norsunluutornissaan eikä osaa lypsää lehmää. Tämä pragmaattisuutta korostava argumentaatio näyttää hyvin omintakeiselta, koska esimerkiksi omassa elämässäni ei ole tarvetta esimerkiksi seuraaville konkreettisille taidoille (a) lypsy ilman lypsyrobottia (b) eläimen hätäteurastus. Osaan tehdä kyseiset teot oikeasti, minulla on siihen peräti koulutus. Mutta tosiasiassa kaupunkikulttuurissa lehmä on todella abstrakti. Esimerkiksi olisi todella kummallista jos nousisin huomenna aamulla kello kuusi lypsämään lehmät joita ei edes ole. Pragmaattisesti ajatellen tässä ei ole mitään järkeä. Omistamani lehmät (jotka muuten lentävät öisin) ovat abstaktimpia ja virtuaalisempia kuin facebookprofiilini. Sen sijaan jos minun pitää esimerkiksi tehdä niitä asioita joita minun pitää tehdä, joskus jopa työn puolesta minun vaaditaan ja odotetaan käyttävän facebookia. Sillä se liittyy konkreettisesti työhöni ja työtehtäviini.

Vähiten ymmärrystäni herättää kuitenkin sana "aitoa ja ihanaa".:
1: Viittaako se siihen että facebook ei pidä sisällään ääniä ja eleitä, eli ei välitä eisanallisia signaaleja? Tämä on mahdollista, mutta jostain syystä puhelimen kohdalla vastaavaa ei korosteta. Usein ajatellaan että mediassa muutamaan aistiin keskittyminen ei ole ongelma. Jotenkin internetin kohdalla virtuaalisuus iskee silmilel terminä niin että puhelin nähdään jotenkin parempana kuin Sosiaalisen Median YouTube -paikan videot joissa on ääni, kuva, eleet ja kaikki. Ilmeisesti nettipuhelimetkin ovat virtuaalisia ja siksi huonompia kuin ne puhelimet jotka muutoinkin rukkaavat äänet binaariseen muotoon.
2: Toisaalta näkemykseni ns. reaalitodellisuudesta ja siellä kulkevista ihmisistä on se, että he ovat suurimmaksi osaksi ainakin silloin tällöin valehtelevia olentoja ja että se elämä ei noin keskimäärin ole kovin riemastuttavaa tai kiinnostavaa. Kuvitteleeko facebookkriitikko sitten että todellinen elämä olisi "aitoa ja ihanaa?" Tämä jää auki, koska kyseistä kysymystä ei kontekstoida oikein mitenkään mihinkään. Näin ollen siitä selviää oikestaan vain se, että se liittyy asenteelliesti ympäristöön joka paljastaa sen retoriseksi kysymykseksi. Mutta retorisen kysymyksen esittäjä on ollut sen verran pihalla että ei ole osannut viitoittaa tätä kysymystä niin että ihmiset todella ymmärtäisivät sen viittaaman pointin. Näin ollen on selvää että retorinen kysymys on epäonnistunut. Se toimii kenties vain jos on riittävän asennevammainen, niin että pieni vihje "hurahtamisesta" riittää sovittamaan koko tekstin juuri tiettyyn viitekehykseen. Tälläinen sisäpiirijuttu tuskin toimii yleisen mielipidekirjoituksen tasolla kovin hyvin, joten vähintään yleisöä ei ole ymmärretty.

Loppuun kommentoija liennyttää. "Facebook on kiistatta järkevästi käytettynä erinomainen ja tarjoaa mainion työkalun ihmisten yhteydenpitoon, mutta ymmärtävätköhän kaikki siihen verkostoituneet, että se ei todellakaan korvaa ihmisten aitoa kanssakäymistä sekä läheisyyttä." En tiedä mitä tämä oikeastaan tarkoittaa ja mitä tällä ajetaan takaa. Yhteydenpitoa jaotellaan jotenkin aitoon ja epäaitoon. Eli on olemassa virtuaalista "yhteydenpitoa" ja "aitoa" "kanssakäymistä". Uskoisin että tämä ei ole ongelma.
1: Uskoisin että kaikki ihmiset kyllä tietävät eron vaikkapa virtuaaliseksin ja aidon tavaran välillä. Facebook ei toki ole tehokkain pornoilukanava, mutta oleellista onkin huomata, että se on analoginen, kuvaava, vertaus joka on rinnastettavissa sosiaalisen kanssakäymisen piirteiden kanssa.
2: On myös mahdollista että ollaan facebookissa koska ei ole muuta. Tällöin facebook on korvike, mutta tosiasiassa tämä on parannus. Yksin nurkassa nyhjäävä syrjäytynyt on enemmän syrjäytynyt kun facebookissa yhteismonsterinhakkaamista nakuttava syrjäytynyt.
3: Kirjoittaja pelkää että sosiaalinen media estää aitoa, parempaa ja laadukkaampaa kanssakäymistä. Tässä vaiheessa kysymys kuuluukin ; Jos tämä on aitoa ja parempaa, niin miksi se sitten ei viehätä enemmän? "Rillit Huurussa" -sarjan Sheldon Cooperia mukaillen voisi kysyä että jos ulkomaailma olisi niin hieno asia, niin miksi ihmiset sitten ovat kuluttaneet niin paljon työtä ja vaivaa tehdäkseen sisätiloista niin mukavia. Tämä muistuttaa että kysymys on kuitenkin elämäntapavalinnasta, jossa arvotus on pääosin relativistinen (ihmisen oma), eikä jokin mielipidepalstalle oksennetun kannanottajan absoluuttisella auktoriteetillaan muille määrittelemä.

Kaiken kaikkiaan teksti näyttää retoriselta tasoltaan olevan facebookvastainen, tai vähintään facebookkriittinen. Mutta se, mitä se perustelee, on kuitenkin se että se on sekä kätevä että myös käytetty kommunikaation keino. Eli facebookia haukutaan perustelemalla sen hyviä puolia. Tämä on sen verran viistoa että voisin pitää asenteesta - siis jos teksti noudattaisi edes jonkinlaista rationaalista konventiota niin että se voitaisiin arvostaa jonkinlaisena kannanottona ja perusteluna jollekin näkemykselle.

On yksinkertaisesti naurettavaa kritisoida ilmiötä perustelematta että mikä siinä on haitallista tai pahaa. Se, että selittää että "virtuaalinen" olisi jollain pseudofilosofialla valheellista tai epätotta, on lähinnä sitä että sanoo konkreettista tietokonetta fiksaavalle nörttipojalle että "hanki elämä" (toisin kuin rasvasormiautonkorjaajapojulle, vaikka tosiasiassa auto on täsmälleen yhtä konkreettinen esine kuin tietokone kovalevyineen, äänikortteineen ja muine vimpaimineen.) Joskus tekisi mieli sanoa että riisu paskasaappaat, hanki kontakteja sen sijaan että erakoituisit mökkihöperöksi. Mutta en sano koska tiedän että tämänlainen pikaistus on matalaotsaista reagointia joka ei ole perustelevaa tai asiallista. Eli se on asennevamma joka rikkoo sekä logiikkaa että ihmistä vastaan. Tästä ei ole hyvä ponnistaa. Ei siitä huolimatta että pohjalta ponnistamista pidetään fysiikan ja konkretian kannalta parhaana tilana ponnistaa. Ilmasta ponnistaminen ei onnistu, vaan tähän tarvitaan maa tai pohja.

Kirjoituksen soveltama "Illuusio ja yksinäisyys" - tematiikka ei yksinkertaisesti enää ole kuvaavaa, osuvaa tai edes vetoavaa. Lisäksi siihen liittyvä asenne iskee vakavasti sivistykseen. Olen jo aiemmin hieman viitannut siihen miten asenne liittyy tiedehalveksuntaan. Mutta tosiasiassa tällä asenteella on vakavin vaikutus kristinuskoon. Etenkin siihen osioon joka seuraa transsendenttia tai Platonin ideamaailman kuvaamista edes jonkinlaisena osana uskontonäkemystä.

Vastaavaa ajattelumaailmaa kuvaten voitaisiin kuvastaa vaikkapa, että selitettäisiin että "On olemassa nirsoja hiuksiahalkovia filosofeja jotka elävät abstraktioista jotka eivät ilmene tosimaailmassa. He tuottavat illusionaarisilla ja ehdottoman eikonkreettisilla ihanteilla hajustettua sanasoppaa. Tämän ytimenä on virtuaalinen ja kuvitteellinen maailma jossa on täydellistä ja virheetöntä. Ja että päin vastoin arkielämämme ja kohtaamisemme olisivat halpaa ja roskaa. Tämä kuplatodellisuus viihdyttää ja vastaa toiveisiimme, mutta onko se oikeasti aitoa ja mukavaa? Onko arkielämä muka liian tylsää ja läpeensä mätä ja täynnä huonoutta? Eikö konkreettinen elämä muka ole aitoa? Heistä tässä maailmassa ei ole paikkaa totuudelle, että niille on oma konkretianulkoinen kupla. Jokin joka on olemassa vain heidän sanojenpyörittelyjensä kautta. Kirjainmerkkien rakentama illuusio ja harha on heistä aitoa kun taas tapahtumat ovat muka tylsää ja huonoa.  Kun itse ajattelen miten elämässä on paljon ihanaa, esimerkiksi kun tulee töistä kotiin ja suutelee halukasta vaimoaan. Jos joku tuntee tälläisen hetken ja väittää, että tämä on vain epätäydellinen toisinto jostain aidommasta ja täydellisemmästä, jostain paremmasta maailmasta.On tämä kyllä aika todellisuuspakoista ja osoitus lähinnä elämänkokemusten ja ilojen puutteesta. Tai sitten herjaa minun vaimoani ja ansaitsee tulla haastetuksi kaksintaisteluun kuolemaan asti, ja sillähän näistä päästään."

Se noudattaisi vastaavaa illuusioretoriikkaa kuin aiempi mielipiteenilmaus. Siinä on samat tematiikat ilmituotuna. Sen suhde immanenttiin ja transsendenttiin, harhaan ja konkretiaan, ovat hyvin samanlaiset. Tätä voitaisiin kuitenkin pitää uskonnonhalveksuntana. ; Tosin väitän että tuon lausumani kaunokirjalliset, perustelulliset ja filosofiset ansiot ovat suuremmat. (Siis vaikka kirjoitin tämän melko lailla suoralta kädeltä.) Kuitenkin tämä on lähinnä kannanotto, jäsennys ja ilmituonti. Tuotoksenikin vain vetoaa kätevästi tunteiden kautta, mutta ei oikeastaan perustele asiaansa.

Loppukaneetti.

Huvittavinta tässä kaikessa on se, että dissaan oikeasti facebookia. Olen siellä kirjautuneena. Käytän sitä paljon. Ja sen käyttämisessä on vakavia ongelmia, joista vähäisin ei ole se, että se on kiinnostavaa ja sitovaa samalla tavalla kuin pahin ja kliseisin sosiaaliporno. ; Facebook on Saatanan uusi ilmestymä maan päälle. Se on Ilmestyskirjan punainen portto. Se on Danten inferno. Kiirastuli taas kostuu omista facebookin vitsipäivityksistäni tai vastaavista kauheuksista joiden synnillä olen ihmiskuntaa kiusannut elämäniaikana ja joista on ihan ansaittua saada jonkinlaista rangaistusta tuonpuoleisessa ja vielä tämänkin jälkeen (jos vain mahdollista). Koska en usko ihmisen sieluun, en usko Helvettiin. Koska Helvettiä ei saada tuonpuoleiseen, se yritettiin rakentaa maan päälle. Ja tätä varten luotiin facebook.
1: Tämä reagointi syntyykin lähinnä siitä että en kestä argumentaation huonoutta. Kun ajatus on oikeansuuntainen, ja sitten odotukset ja potentiaalit haaskataan totaalisti tekemällä epäargumentointia, niin se iskee ajatukseen ja toiveeseen ihmisten yleisestä järkevyydestä ja sivistyksen kunnioittamista. Kun joku joka on samaa mieltä kuin itse rakentaa jonkinlaisen asennevammaa huokuvan kasan kirjaimia joilla sitten hyökätään elämäntapaa vastaan väittämällä sitä jollain oleellisella pseudofilosofisella tavalla laaduttomaksi epäelämäksi, niin kyllä se pettymys kieltämättä lannistaa mielentilaa niin paljon että jos pitäisi rakentaa lause joka olisi yhtä pitkä kuin mitä on asiantilan generoivan vitutuksen otsaan rakentama kikkeli olisi jos olisi todellinen kikkeli eikä pelkkä mielikuva, niin olisi todella pitkä, vaikealukuinen ja ylen sekava sivulauseviidakko se lause joka tästä syntyisi, että se ei kestäisi lähempää äidinkielellistä tarkastelua vaan paljastuisi virkkeenomaiseksi pseudolauseeksi jota mikään ylioppilaskokeiden sensori ei hyväksyisi minkään valtakunnan humalassa, ei edes edes luovimmassa avantgardistisessa runossa isoa rahasummaa vastaan.

Se on jotain joka sitoo mitättömään mukakeskusteluun jossa keskustellaan lyhyitä ja pintapuolisia. Se on tekstitettyä smalltalkia jonka ytimessä on lyhytjänteisyys ja reaktiohelppous. Se on ajantappoa, peukaloiden pyörittelyä (tai ainakin pystypeukkua), johon liittyy merkityksetöntä paskanjauhantaa. Se on siis pohjimmiltaan konkreettisen arkielämän sosiaalisen kuonan keskittymä. Se on ajantappoa mitättömän mukasosiaalisen höpöttelyn ympärillä. Se latistaa keskustelun ja kanssakäymisen matalimpaan yhteiseen yksikköön. Lisäksi se ei ole globaalia kanssakäymistä, vaan klikkienrakentamista jossa rakentuu helpommin sisäänpäinlämminnyttä yksisilmäistä selkääntaputtelua kuin asioiden syvää miettimistä.

Sen mitä siinä aidossa elämässä pitäisi vähentää entisestään sen sijaan että siihen haettaisiin maksimointia vielä kotiseinien ulkopuolella ja tehdään tästä ryönästä luonteeltaan julkista ja ikuista. Facebook ei nimenomaan ole virtualisoitua kommunikointia. Ja pahinta on se, että tämä matalamielinen taso koukuttaa koska ihmiset ovat sillä tavalla sosiaalisia, että facebook tiviistää sosiaalisen yhdessäolon olennaisimpia piirteitä. Jotka eivät vain lajityypillisesti ole kovin rakentavia tai sivistäviä.

Facebookin kohdalla lohtua tuo lähinnä CMX:än "Quanta" joka muistuttaa että facebook on fysiikan lakien mukaan rajallinen, eli ei suinkaan mikään ikuinen idea joka on täydellisenä ja ikuisena odottamassa minun ideaani siellä transsendentissa Platonin ideamaailmassa. "Kerran jäätyy kaikki aine, pimeys ottaa omakseen - joka hiukkashitusen ja entropia lakaisee - peilin tyhjäks fotoneista, muistoista ja tallenteista. - Avaruus on tyhjä taulu, aika loputon." Facebookin lopullinen tuho on vain ajan kysymys. Se rentouttaa pahimman facebookriippuvuusoireilun ja haaskatun ajantapon tuottaman kotitöidentekemättömyysmorkkiksen ääressä.

Enkeli taivaan ja maan?

"Meaning is what essence becomes when it is divorced from the object of reference and wedded to the word."
(Willard Van Orman Quine)

Kuvitellaan, että joku kertoo meille nähneensä enkelin. Tämän kuvittelu ei ole vaikeaa, koska tämänlaisia ihmisiä on. Filosofina tiedämme että tämä silminnäkijälausunto on väitelause. Siinä on kyseessä viittaus käsitteen ja havainnon välillä.

Näin ollen tiedämme, että meitä ei voi kiinnostaa ortografiset konventiot, vaan sanan ja sen referentin suhde ; Eli toisin sanoen meidän ei pidä sortua keskustelemaan siitä että havainto jotenkin määritellään enkeliksi, vaan meidän on jotenkin ratkaistava se, vastaako nimi "enkeli" havainnon sisältöä. Tämä on tärkeää etenkin aistihavaintojen kohdalla. Tiedämme että ulkonäkö voi pettää.

Tiedämme että tämä varovaisuus pettää esimerkiksi avaruusolentokeskustelussa. Siinä on opittu, että määrittelykikkailu ei ole kunnollista päättelyä ;
1: Useinhan UFO määritellään tuntemattomaksi lentäväksi esineeksi. Ja sitten Humanoidit liitetään jokaiseen UFO -havaintoon. Kuitenkin tosiasiassa tiedämme, että jos lentävä esine tunnistetaan avaruusolentojen alukseksi, se on sillä hetkellä IFO, identifioitu lentävä esine. Jolloin se ei by definition voi olla UFO ollenkaan. Enkeleiden kohdalla on siis oltava ovelampia. Riski on selkeästi oleellinen koska usein pelkkä havainnon mystisyys on perustelu sille että se olisi juuri enkeli.
2: Toisaalta kryptozoologia on opettanut, että joskus kohteita tulkitaan mystisiksi hirviöiksi varsin heppoisin perustein. Todisteita hankkiessa ongelmana on se, että mystisen eläimen pyydystäminen on vaikeaa jos elinalueesta ja elintavoista ei ole tietoa. Ja pyydystämisen varmistamiseksi täytyy tietysti tietää kohteen ulkonäkökin. Lisäksi eläimet voivat olla hyvin harvinaisia ja vaikeasti löydettäviä. Tämäntapaiset ovat usein kryptozoologin puolustuksena sille että elikoita ei löydykään. Nämä ad hoc -selitykset kuitenkin heikentävät hirviöiden uskottavuutta aivan käsittämättömän paljon koska samalla ilmaan nousee kysymys siitä, että epämääräinen tieto eläimestä tarkoittaa samaa kuin vaikeus varmistaa että koko otusta on koskaan edes nähty. Ja harvinaisuuskin on itse asiassa syy kalibroida epämääräisten havaintojen tulkintaa siihen suuntaan, että kyseessä on jokin muu kuin tämä hyvin harvinainen olento. Uskottavuus ja havainnointi kulkevat käsi kädessä ja oikeastaan vasta kun voidaan pyydystää Jeti ja/tai tälle saadaan karva -aineistoa jolle voidaan tehdä DNA -testejä ja muita konkreettisia ja kovia evidenssejä, voidaan saada sille kunnon uskottavuutta.

Näin ollen meillä on lähtötilanne jossa anekdootti pitää sisällään muutamia vaihtoehtoa jotka avomielisenä filosofina otamme molemmat mahdollisina lähtökohtina:
1: Hän on nähnyt enkelin. Tällöin on havainto kohteesta. Ja kohde on enkeli.
2: Hän on kuvitellut nähneensä enkelin. Havainto on, mutta sen referenssi on rikki. Tällöin enkeli voi olla hallusinaatio, tai sitten enkeli onkin ollut jotain muuta joka on nähty väärässä kulmassa, valossa tai muutoin.
3: Hän valehtelee nähneensä enkelin. Mitään havaintoa ei edes ole.

Näihin kolmeen vaihtoehtoon voidaan tarttua yhtäaikaisesti. Tämä lähtee peruslähtökohdasta, jossa oletetaan että on mahdollisesti nähty enkeli. Tämä johtaa aprikointiin siitä, millä ehdoin voidaan ajatella että mikä on havainto enkelistä. Tämä voidaan taas tehdä vain miettimällä mitä enkeli on. Tästä huomiosta päästään siihen että enkelin määritelmä on oleellisessa asemassa. Enkeli on joukko attribuutteja, ominaisuuksia. Osa näistä voi liittyä siihen ja joihinkin muihin asioihin, osa on välttämättömiä mutta ei riittäviä ehtoja, osa ominaisuuksista on peräti kriteeriattribuutteja jotka ovat välttämättömiä enkeliydelle. Tätä kautta me saamme joukon ominaisuuksia. Ne voivat olla esimerkiksi ulkonäköpiirteitä ja käyttäytymispiirteitä.

"To be is to be the value of a variable."
(Willard Van Orman Quine)

Tässä vaiheessa on helppoa takertua epäolennaisuuksiin. On selvennettävä ajatuksia enkeleistä, sen sijaan että vaivuttaisiin retoriseen epäselvyyteen jossa UFOjen ja jetien tapaan jokin havainto on ja se jälkikäteen määritellään enkeliksi. Selventäminen tarkoittaa sitä, millä ehdoin ja mistä syistä havaintoa voidaan ylipäätään sanoa enkeliksi. Selviää että tämä vaatii jonkinlaista taustatietoa. Enkelin määritelmää ei voi vain repiä hatusta, koska muuten voisin määritellä tiiliskiven enkeliksi ja tämä voisi harhaanjohtaa ihmisiä vääristä syistä uskomaan taivaallisiin henkijoukkoihin. On siis vältettävä puhdasta määritelmätasoa siksi että ei syntyisi tämänlaisia kategoriavirheitä.

Tämä on tärkeä muistutus. Sillä usein käsitteitä ja määritelmiä käsitellään siten kuin sanan muodostama kirjainjono itsessään olisi jokin konkreettinen asia. Kuitenkin määritelmä on itse asiassa pohjimmiltaan lyhennelmä ; Kun on pitkää ja aikaavievää luetella ominaisuusjoukkoja, niitä on kätevää luokitella erilaisiin joukkoihin. Näin ollen minkä tahansa sanan takana on itse asiassa viittaus pitkään litaniaan erilaisia ominaisuuksia ja piirteitä. Tämä määritelmäjoukko taas on se, joka joko liittyy ympäröivään todellisuuteen tai ei liity. Ja tämä määritelmäjoukko taas on se, joka myös värittää tulkinnalle sen oikean sisällön. Jos määrittelen tiiliskivet enkeleiksi, niin voin olla sisäisesti koherentti ja määritelmä jopa on hyvässä liitoksessa ympäröivään todellisuuteen. Mutta kun määritelmän ulkomuoto ei ratkaise, vaan sisältö, ei tästä voida päätellä mitään sellaista Jumalasta jonka itse tiiliskiven näkeminen ei voisi tehdä. (Ellei sitten Jumalaakin määritellä joksikin muuksi kuten saveksi. Ja tästä "uudelleenmääritellyn Jumalan" olemassaolosta ei tietysti voisi selittää mitään sielun pelastuksesta mitä saven löytäminen ojanpohjalta ei tekisi.)

Tämä johtaa siihen, että miten tämä tieto on saatu. Tämä johtaa siihen että yleinen selitys sille miksi enkeleitä ei voisi tutkia empiirisesti ohittuu. Enkelikokemuksia kutsutaan ihmeiksi jotka eivät ole jotain joka sopii empiiriseen maailmankuvaan:
1: Voi olla että enkelikokemus on ainutlaatuinen. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole taustareferenssiä. Tämä on argumenttina hyvin omituinen, koska jää epäselväksi että miten tästä määritelmästä on sitten ylipäätään saatu tietoa. Miten tämä havainto on osattu luokitella enkelikategoriaan eikä esimerkiksi UFO -kategoriaan? Miten yksilö voi olla varma että havainto on todella ainutlaatuinen? Lisäksi tätä argumentaatiotapaa heikentää se, että tosiasiassa enkelihavaintoja on aika usein. Näin ollen enkeleillä on esiintymistä joka koostuu joukosta yksittäistapauksia. Tällöin enkeliin voidaan viitata järkevästi, termillä on sisältöä. Mutta tässä tapauksessa ilmiö on kuitenkin empiirisesti tutkittavissa. Näin ollen luonnontieteellistä metodia enkelitutkimuksissa ei voi välttää vaan sille on saatava samat todisteet kuin muutoinkin.
2: Enkeli on transsendentti jolloin sitä ei koske ylläoleva attribuutistokaan. Sillä attribuutti on aina propositionaalista tietoa jonka ulkopuolella enkeliys sitten on. Ongelmana on tässä sitten se, että ihminen ei voi tunnistaa enkeliä jos sen ominaisuudet ovat aivan kosmismystiset. Usein tätä selitetään siten että enkelit ottavat tietynlaisia hahmoja. Enkeleillä ei välttämättä ole siipiä, mutta näkyjen kannalta ne ovat kätevä koska ihmiset ovat tottuneet tähän. Tätä kautta enkeleistä kuitenkin tulee ilmiasultaan immanentteja. Niiden transsendentti, ihmisjärjelle vieras, luonne joustaa koska Jumala haluaa esittää enkelit ihmisjärjen mukaisina.

Tämä ylläoleva tarkoittaa sitä että havaintokokemus enkelistä on aina jollain tavalla empiirinen väite. Se ei ole absoluuttinen totuus, koska ihmiset ovat erehtyväisiä ja joskus jopa valehtelevia. Tämä tarkoittaa sitä että enkelinäkyä voidaan kutsua enkelinäyksi jos ja vain jos se täyttää tiettyjä "perinteisesti naturalistiseksi ajatteluksi koettuja vaatimuksia". Ilman tätä ei ole perusteluja, vaan pelkkä uskonvarainen kokemus enkelistä.

"The familiar material objects may not be all that is real, but they are admirable examples."
(Willard Van Orman Quine)

Nämä ja muut vastaavat enkeliperustelut johtavat toki siihen että enkelinäyn enkelinäyksi puolustava voi sanoa että rajoitteet ovat ihmisessä. Tämä on samanaikaisesti 100% totta että 100% irrelevanttia ja ainakin 80% typerehtimistä. Sillä jos joku sanoo nähneensä enkelin, hän tekee ihmisjärjellä esitetyn arviolauselman. Voi olla että enkelinäky ylittää ihmistieteen ja ihmisymmärryksen. Eli että enkelinäky on aito, mutta ihminen ei voi sitä tajuta. Tässäkin tapauksessa kuitenkin tehdään aivan suoraan omalla suulla tunnustus siitä että enkelinäkyyn ei ole rationaalista uskoa, vaan että näyn tulkinta enkeliksi on pelkkä uskonvarainen kannanotto. ; Kun enkelin nähnyt usein puuskahtelee tavalliseen tapaan, että "Minä (kyllä) tiedän mitä minä näin" niin hän ei ole epämääräinen tai ontto tai edes uskoon vetoava. Tämä väite on väärässä. Jos enkeli ylittää havainnon ja todistamisen, niin hän nimenomaan ei tiedä. Hän voi ihmisenä tietää ja esittää perustellun ja minkäänarvoisen väitelauseen kokemuksestaan jos ja vain jos enkeli ei jolltain tavalla ylitä ihmishavaintoa ja ihmistodistamista. Ja tämä tarkoittaa että enkelien todistamisella olevat ongelmat eivät olekaan todistusvaatimuksia esittävien "naturalismia ja rajoitteneisuutta" ollenkaan.

Ja tämänlaisen tunnustuksen valossa enkelinäky ei todista yhtään mitään ollenkaan. Se, että pelkästään apriorisesti olettaa että enkeleitä on on aivan yhtä vähän todistettua kuin se, että apriorisesti liittää enkelin määritelmän johonkin (mahdollisesti) näkemäänsä kohteeseen. Usein maailmassa pyörivät tarinat enkelikokemuksista eivät siksi todista yhtään mitään tai muuta mitään. Eikä tämä johdu siitä että oltaisiin määritelty enkelit mahdottomiksi. Päin vastoin. Enkelitulkinta on järkevä jos ja vain jos alkuoletuksena on määritelty että mikään muu kuin enkelitulkinta ei ole mahdollinen. (Sillä tämä päätelmä ei lähtenyt siitä että enkelit määritellään mahdottomiksi. Vaan sille että omaan kokemukseen viittaava havaintoväite on ihmistietoon viittaava kannanotto ja että aito enkelikokemus on mahdollinen.)

Siksi kun joku kertoo nähneensä enkelin, minua ei kiinnosta. Lausunto ei ole perustelua, eikä lausujakaan ansaitse ainakaan tässä kyseisessä aiheessa ja asiassa mitään rationaalisen tai järkevän ihmisen leimaa. Ne kun yleensä perustelevat sitä miten heidän havaintonsa todistusluonteen epäonnistumisilla ei ole väliä sen sijaan että perustelisivat miksi heidän havainnoillaan ja kokemuksillaan olisi merkittävä todistusvoima. Se jää auki, miksi nämä ihmiset ylipäätään kertovat näitä asioita muina kuin tarinoina ja vaativat tai vähintään olettavat että ihmiset muuttuvat näiden kertomisen myötä uskovaisiksi ja alkavat pitämään uskontoa jotenkin järkevämpänä ja paremmin perusteltuna. Auki jää moni asia.

"Language is conceived in sin and science is its redemption."
(Willard Van Orman Quine)

Minun maljani on ylitsevuotavainen

"Elämä vuotaa yli, enkä ole huolissani. Tieteellisen maailmankuvan mukaan maailma syntyi kun tyhjiöstä vuosi energiaa yli. Kristittyjen maailma on luotu tyhjiöstä Jumalan ylitsevuotavalla rakkaudella. Elämä on energian vuotamista yli - elämä erittää koko ajan lämpöä. Vaihto ei perustu siihen että saa itse saman tai enemmän takaisin - vaikka vielä yhdestä näkökulmasta olen saanut elämässäni aivan kaiken mitä minulla on."
(Pekka Himanen, "HIMeros", s. 165)

Nörttejä kehotetaan usein "ostamaan elämä". Tällä vihjataan että tietokoneen parissa tai tietokoneen kautta vietetty elämä ei olisi todellista elämää. Tietokonepelejen ja facebookin virtuaalisuutta pidetään abstraktiona joka on arjesta irrallaan ja jota voidaan tätä kautta pitää eskapistisena, todellisuuspakoisena humpuukina.

Usein kun puhutaan virtuaalisuudesta, puhtaan siitä tähän tapaan hieman halveksuvin sävyin. Se viittaa itse asiassa virtuaalisuuden filosofiaan, jota on käsitelty yllättävän vähän. Esimerkiksi uskontokeskustelussa virtuaalisuuden filosofia nousee aika ajoin esiin. Ne voidaan kuvata seuraavanlaisin ideatiivistelmin:
1: Kun naturalistilta vaaditaan selitystä maailman syntyyn törmätään usein kvanttifluktuaation luomiin virtuaalihiukkasiin, tämä nähdään uskovaisen puolelta helposti Platonin sävyin. Eli että virtuaalihiukkanen tarkoittaisi samaa kuin jonkinlainen tekotodellisuus. Tämä heijastaa sitäkin että esimerkiksi tekoälyn tutkimusta pidetään etenkin vanhoillisten teologien mukaan suoranaisena pahuutena. Tämä alakin nähdään jatkumona jossa naturalistin elämä tekoelämä ja sen tekoäly ja tekoruoka ovat pinnallisia ja kalpeita kuin naturalistin oma elämä.
2: Myös naturalistit halveksuvat uskovaisia tavalla joka heijastelee virtuaalisuutta halveksivaa filosofiaa. Heistähän teologit määrittävät meidän elämämme vain virtuaaliseksi elämäksi ; Uskonto sanoo suoraan että ihminen on luomus ja Intelligent Design että ihminen on tekele. Kristinuskon Jumala ja kaikki muut Jumalat vain tehneet todellisuuden ja ihmisetkin saavat elämän Jumalalta ja ilman Jumalaa tällä elämällä ei edes olisi merkitystä. Tämänpuolinen tekoelämä nähdään pinnallisena ja huonona, ja tämä tekoelämä kulutetaan siihen että päästään elämään kunnollista ja oikeaa elämää.

 Maailmankuvissa on helppo huomata erot. C. S. Lewis selitti että ihmisellä ei ole sielua vaan ihmisellä on ruumis. Hänestä ihminen oli pohjimmiltaan sielua. Näin tosimaailma on abstraktio ja virtuaalinen pohja. Ateistit (ja jotkut agnostikotkin kuten minä) taas selittävät että ihmisilä on ruumis mutta ei sielua ja että uskonto on jos ei kokonaan niin ainakin suurilta osin abstraktio ja inhimillinen, virtuaalinen, konstruktio. ; ämä heijastaa sitä että näkymä virtuaalisuuteen nähdään molemmissa ohjelmoinnin kielen kautta, mutta hieman eri tavalla. Niissä virtuaalisuusteema on kuitenkin mielipide-eroista huolimatta samantapainen. Niissä on voimakas suorastaan positivismin sävyttämä jako konkreettiseen ja abstraktiin. Maailma on jaoteltu transsendenttiin ja immanenttiin.

Karkeasti ; Virtuaalisuuteen suhtaudutaan siten että sitä leimaa se mistä toisessa näkemyksessä ei pidetä. Vastapuoli ja sen ideat määritellään oman maailmankuvan kautta. Ja tämä ideologisuus kätketään viittaamalla jollakin tavalla virtuaalisuuteen (abstraktion, metafyysisyyden, arjesta kaukana olemisen jne. teemojen kautta)
1: Esimerkiksi kreationistien suosima (virheellinen) termodynamiikkaan vetoaminen on nähtävissä siten että maailma nähdään ylitsevuotavaisena ; Todellisuus, vaikka onkin Jumalan lumus ja heijastelee Jumalan ominaisuuksia on kuitenkin jostain syystä varsin kitsas eikä voisi luoda järjestystä ja toiminnallisuutta tai funktioita ilman Jumalaa. Koska heidän teoriansa ei ole luonnontiedettä se kuvastaa sitä että heidän näkemyksensä immanentista maailmasta jota termodynamiikasta varastettu kieli sitten heijastelee. ; Heille virtuaalisuus on pelkkänä ohjelmoituna ilman Jumalaa on varsin karu.
2: Toisaalta naturalistien suosima näkemys pitää Platonin maailmaa tai transsendenttia Jumalaa ylimaallisena ja turhana. Heille virtuaalisuus on jotain joka vaatii erilläänoloa todellisuudesta. Heille maailma joka syntyy virtuaalihiukkasista on "aito todellisuus" kun taas Jumala on enemmänkin kuin ihmisaivoihin ohjelmoitu tietokonepeli, jolla ei ole vastinetta näiden aivoapparaattien ulkopuolella.

Tässä vaiheessa olisi helppoa jäädä pelkäksi debunkkaajaksi muistuttamaan siitä että tämä strategia on omituinen ; Se on argumenttina hieman kuin jos muinaiseen skandinaaviseen jumalistoon uskovat selittäisivät että miten joku ei muka uskoisi maailmanpuu Yggdrasiliin kun jos kyseistä puuta ei olisi, niin ylinen, alinen ja keskinen maailma romahtaisivat yhteen ja tästä seuraisi maailmanloppu. Tämä olisi kuitenkin varsin alkuun jäämistä.

(Ja koska tämä ei ratkaise Jumalaongelmaa vaan selventää sitä miten virtuaalisuutta lähestytään.)  Onkin mielenkiintoista huomata että virtuaalisuus sidotaan sekä transsendenttiin että immanenttiin. Tämä on tietysti luontevaa jos asiaa lähestytään informaation kautta. Se nimittäin tavallaan on jotain joka sanoo että tämänlainen kahtiajako on tavallaan turha. Platonin maailman abstraktit säännöt on helppo nähdä vertauksina tietokoneohjelman algoritmeille. Ja kuitenkin nämä algoritmit vaativat fyysisen tietokoneen toimiakseen. Syy on se, että informaatio on pohjimmiltaan aineessa olevan rakenteen kuvausta. On paitsi aine, myös sen järjestys. Kun maailmassa on useita atomeja, ovat nämä jossain suhteessa toisiinsa. Atomejen tasolla ajatellen atomin voi kuvitella bitiksi ja tällöin usea atomi muodostaa pakosti jonkinlaisen kokonaisuuden jonka kuvaus on informaatiota. Voidaan sanoa että yksi atomi vertautuu informaatioyksikköön (joka ei teknisesti ole bitti koska atomeja on useampia kuin 2 erilaista mutta vertauskuvallisesti se voidaan rinnastaa bittiin) ja niiden yhdessäolo toisiin atomeihin muodostaa bittijonon (joka ei välttämättä ole jono vaan kolmessa ulottuuvuudessa oleva ryväs atomeja, eli tämäkään ei teknisesti ole jono mutta vertauksen tasolla jonoksi rinnastaminen on riittävän kuvaava ymmärrystä parantava karkeistus).
1: Toki bitiksi voidaan valita miltei mikä tahansa relevantiksi valittu näkökulma ; Ja tämän jälkeen voidaan laittaa pienin aineen rakenneyksikkö. Mutta pidän atomitason valinnasta koska sitä kautta vältetään aiheeseen liittyvää mystismiä ja informaatio vertautuu tätä kautta muotoon joka sekin on jotain joka on sekä abstraktia että aina aineen yhteydessä mutta jota ei ole olemassa ilman ainetta. Ainekokonaisuudet ovat informaatiota ja informaatiota ei ole olemassa ilman ainetta. Ne ovat yhteenkietoutuneet käsitteet joiden pakkojako erilleen on juuri se jota vastaan taistelemisessa tällä blogauksella on kysymys. Olipa tämä jakolinja miten relevantti tahansa, olen valinnyt tälle blogaukselle juuri tämän näkökulman.

Tämä virtuaalisuuden halveksunta onkin omituista. Sillä elämmme informaatiokeskeisempää ja virtuaalisempaa aikaa kuin koskaan aikaisemmin. Ja käytännön elämänkin kannalta juuri tällä on koko ajan enemmän ja enemmän merkitystä.
1: Ihmisten työssä pyöritellään ekseleitä ja koodataan tehdasjärjestelmiä. Ihmiset myös esimerkiksi löytävät toisensa internetissä ja menevät tätä kautta naimisiin asti.
2: Toisaalta tietokonepelitkin ovat fysikaalisen maailman konkreettisia kappaleita (jotka noudattavat termodynamiikan sääntöjä ja esimerkiksi niiden pelaaminen kuluttaa sähkön kautta energiaa.)
3:  Ja Jumalan rakkauskaan ei tunnu enää aivan naurettavalta koska tässä oletetaan että Jumala rakastaa jotain "matojen kaltaista pientä ja yksinkertaista ja itseään huonompaa." Osaahan ihminenkin rakastaa matoa yksinkertaisempaa virtuaalilemmikkiä. (Tai osasi ainakin silloin kun se oli muotia.)
4: Teknisesti koko elämä perustuu DNA:n geenikoodiin. Emäsjärjestys ohjelmoi fyysisen ruumiimme. Tässä mielessä elämme todellakin virtuaaliruumiissa jossa on kaikki mitä voi kaivata ja vähän päälle. (Ja joskus vähän allekin.) Tämän merkitystä on lähes mahdotonta kiistää.

---

Nörteillä on elämä. Hyvin viikattuna ja vähän käytettynä ja tätä kautta paremmassa kunnossa kuin useimmilla, ja lisäksi he ovat eräällä tavalla lähimpänä Jumalisuutta, siis jotain ihmisen ja Jumalan välillä. Joka taas on kreikkalaisen sankarikäsityksen mukainen sankarin määritelmä. - Ja joka ei tätä suoralta kädeltä innolla kiistää, saa luonnollisesti mittani täyteen niin pitkälle että saa peräti kuppini valumaan yli. Sitten minunkin maljani on ylitsevuotavainen.

Jumala koetaan niinkun se on

Olen muutaman kerran aikaisemmin kirjoittanut siitä miten teologien abstrakti alkusyyjumala on hyvin kaukana siitä Jumalasta joka on havaittu sellaiseksi että ihmiset rupeavat edes harkitsemaan palvomisen ja uskomisen kaltaisia konsepteja siihen liittyen. ; Karkeasti ottaen voidaankin sanoa että on olemassa abstrakti transsendentti teologien Jumala ja sitten toisaalta hyvin antropomorfistinen ja antroposentrinen immanentti uskovaisten Jumala. Ja näiden kahden välillä on vaikeaa nähdä oikeastaan mitään kytköstä. Jumalanäkemykset ovat keskenään niin erilaiset että niitä voidaan pitää keskenään ristiriidassa. (On pakko uskoa toiseen ja vain toiseen näistä päätyypeistä. Transsendentin ja immanentin kohdalla on käytännössä pakko valita jompi kumpi.)

Immanentti Jumala on ollut maineeltaan jotenkin rahvaanomainen. Sitä on pidetty jotenkin halpana ja huonona jumaluustyyppinä ja vähemmän eleganttina kuin etäisempää alkusyyjumalaa. Immanenttia jumalaa tutkivat enimmäkseen antropologiasta ja psykologiasta kiinnostuneet uskonnon tutkijat. Klassisessa teologiassa asiaa taas on lähestytty lähinnä määrittelemällä premissejä tarkoitushakuisesti siten että kun johtopäätös tiedetään, niin voidaan se mielessä valita sopivat alkuoletukset. Juopa on ollut melko suuri - joskin uskon että se on kapenemassa. - Esimerkiksi Pascal Boyer on valitellutkin kirjansa "Ja ihminen loi Jumalat" alussa että teologit ovat yleisesti ottaen suhtautuneet paikoin yllättävänkin halveksuvasti psykologis-sosiologiseen lähtökohtaan jos se on pitänyt sisällään tutkimusta teoretisoinnin sijasta. (Postmoderni teoretisointi on ollut hyväksyttävämpää kuin aivotutkimuspohjainen lähestyminen.)

Psykologinen lähtökohta on monista peräti aivan mahdoton lähtökohta koska se ei tutki Jumalaa. Ja lisäksi kun uskonnoille tarjotaan selitystä moni näyttää katsovan että psykologiset syyt selittävät vain muita uskontoja kuin hänen omaansa. Esimerkiksi antropologinen näkökulma nähdään osan mielessä tutkimusohjelmana joka selittää miksi kaikki eivät ole kristittyjä vaan uskovat hölmöihin pakanallisiin ja epäuskottaviin Jumaliin. Psykologia nähdäänkin jotenkin ateistisena, jonain jolla Jumalan ihmeenomaisuus kielletään muka jo perusoletuksissa.

Itse pidän tätä oppialaa kuitenkin ensisijassa agnostisena. Se kertoo esimerkiksi millä (loogisin, sosiaalisin...) ehdoin ihmiset ovat taipuvaisia uskomaan tai epäuskomaan.

Aihetta kuitenkin tutkitaan melko paljon joten tämä ei ole olennaisesti rajoitettu tutkimusohjelma. "Epiphenom" -blogissa lähestyttiin esimerkiksi tutkimusta joka lähestyi ihmisten uskonkokemusta ottaen huomioon sen, että ihmisillä on tapana "ylihavaita" merkkejä esimerkiksi eläimistä ja pedoista. "Human beings are inclined to see spirits and supernatural beings behind random acts of nature. Because spotting people (or animals) who are actively doing things in our environment is critical to survival, we've evolved to be super-sensitive to any evidence of them. It's said that we humans have a Hyperactive Agency Detector (HAD). Now, for obvious reasons it's frequently assumed that HAD has something to do with why so many people believe in supernatural beings." Tämä viittaa siihen että me kaikki antropomorfistamme ympäristöämme. Tätä piirrettä voisi pitää jopa jonkinlaisen homo religiosus -argumentin ytimessä. Eli että me kaikki olemme taipuvaisia ajattelemaan inhimillistävästi. Minäkin tunnustan juttelevani koirille - ja porsaille - ja kiroilevani tietokoneelle.

Tässä olennaista on kuitenkin se, että ihmisissä on tässä kohden suurta ja voimakasta vaihtelua. "Most people don't follow the gaze nearly so strongly in this circumstance. But some people do, and these people were also more likely to attribute human-like emotional states (emotions, intentions, free will) to things like cars and computers." Näin ollen osa ei koe erityistä Jumalisuutta maailmassa.

Tämä ei kuitenkaan selvästi ole erottava tekijä joka jakaa ihmiset niihin jotka ovat ateisteja ja niitä jotka uskovat. Vaikka luulenkin että on helpompaa olla ateisti jos ei ylihavaitse intentioita maailmassa, niin valtaosa eroista johtaakin siihen minkälainen Jumala vetoaa ; Jos ihmiset ylihavaitsevat intentioita heidän uskonnollisuutensa sävyttyy immanentin suuntaan. Jumala on heille maailmassa vaikuttava voima. "People who tended to score highly on these measures of HAD also tended to agree with statements like ""Learning to appreciate one's dark or 'sinful' side is essential to spiritual growth"; "For me, being religious means learning to accept life as it is". These statements are measures of 'immanence', or the tendency to report experiences typified by a sense of connection or oneness between self, God, and/or the physical world." Sen sijaan matala intentiontunnistus johti asenteet kohti klassiseen teologien Jumalaan. "Christians who think of God in more distinct terms - as an agent that acts in the world but is actually distinct from it - had less active agency detection."

Tämä ei tokikaan ole merkittävää osoittamaan että kumman uskomistapa on totuudenmukaisempaa. (Ajatus siitä kumpi on totta on tosin hieman absurdi, aivan kuin tässä olisivat kaikki vaihtoehdot.) Se on kuitenkin mielenkiintoinen. Sillä olen aika monesti kohdannut ihmisiä joiden uskonelämä tuntuu olevan nimenomaan immanentin sävyttämää. Mutta joille transsendentti Jumala on se joka ilmenee heidän argumenteissaan. Näin ollen kun he selittävät ihmekokemuksiaan - sitä miten he havaitsivat tietoisuutta jossain tapahtumassa ja määrittävät sen ihmeeksi - heillä on tästä varmuudesta huolimatta asenne siitä että Jumalisen maailman ja maallisen maailman välillä olisi ylitsepääsemätön kuilu. Olen aina ajatellut että tämä on omituista, jopa valheellista, koska heidän tarinansa ovat niin immanentteja että Jumalan pitäisi kaiken järjen valossa olla nimenomaan vahvasti empiirinen ilmiö.

Nyt on kuitenkin selvää että transsendenttiin vetoava argumentaatio on lähinnä todistustaakan siirtämistä syrjään, sitä että heidän ei tarvitse perustella ja todistaa mitään väitteistään. Ja suurin syy tähän on se, että he lainaavat klassisen teologian argumentteja. Ja mitä muuta he voisivat tehdä, kun se on ainutta perustelumateriaalia jota heille tarjotaan? Näenkin että tässä kohden teologia on pettänyt sosiaaliset ja psykologiset tarpeet ja ohittanut tämän puolen uskonelämästä. ; Jos ihmisen tunteet on huomioitu on lähestyminen ollut aina abstraktia eksistentialismin sävyttämää, eikä se oikeastaan sovi kovin hyvin kuvaamaan uskonkokemusta.

Toki immanentti antropomorfistinen Jumala on Jumalatodistuksellisesti varsin epätyydyttävä koska se suhtautuu naivisti havaitsemiseen. Se johtaa nykyversiossaan omituiseen mutta suosittuun anekdoottien kertomiseen uskonnon mukatodistamisena. Esimerkiksi tässä blogauksessa viittaamassani tutkimuksessa ihmiset kokivat havaitsevansa intentioita vaikka kyseessä oli enemmänkin illuusio jonka heidän aivonsa rakensivat. Liian tiukka oikominen kokemisesta totuuteen on sitä että mututuntumasta tehdään auktoriteettinen ja ehdoton todistaminen. - Ennen kuin naureskellaan tälle on syytä muistaa että ne klassiset Jumalatodistukset ovat kaiken kaikkiaan varsin epäonnistuneita, niissä perusongelmana on kehäisyys tai se että ensin valitaan jotain joka varmasti on ja sitten se vain mielivaltaisesti määritetään Jumalaksi after the fact. Abstraktisoiminen on tehnyt lähinnä helpommaksi selittää miksi kunnollisia todisteita Jumalalle ei ole. Siksi on omituista että arkiuskonkokemusta vieroksutaan ja jopa halveksutaan jotenkin erityisen vahvasti taikauskoisempana kuin abstraktia deististä alkusyyJumalaa.

Syy teologian ja arkiuskon eroamiseen näinkin tiuksti voidaan selittää varmasti hieman ja osittain sitäkin kautta että autistit eivät tunnista intentioita edes ihmisissä, ja Baron-Cohenin näkemysten mukaan autismin kirjon lievemmässä päässä oleva aspergerin syndrooma taas voi helpottaa uraa tiedemaailmassa. Näin ollen on luontevaa ajatella että teologeissa on yliedustus sellaisista ihmisistä jotka eivät immanentteja Jumalakokemuksia ole saaneet. Vääristymä on tärkeä, koska se varmasti vaikuttaa tutkimusten suuntaan. Näin teologiaa voidaan syyttää uskovaisten hylkäämisestä ja voidaan kysyä että onko arkiuskovan usko liian tärkeää jätettäväksi teologejen armoille. Klassinen teologia on halannut dogmaa ja uskontoa ja näin tehdessään hylännyt "normaalit uskovat", ja näin voidaan sanoa siitä riippumatta minkälainen Jumalan luonne sitten on totuudenmukainen. (Koska tässä on puhuttu vain ja ainoastaan psykologiasta. Ehkä Jumala lähestyy näiden mekanismien kautta ihmistä, kenties nämä rakenteet saavat ihmisen hallusinoimaan.)

Zeus ja yksi Jumala pidemmälle

"God work in mysterious ways. Mysteriously similar to random chanse."
(Advise God)

Richard Dawkins on tunnetusti lausunut ateismista sen, että uskovainen kiistää kaikenlaisia Jumalia ja että ateisti menee vain yhden Jumalan pidemmälle. Hänen tarkat sanansa ovat itse asiassa seuraavat "We are all atheists about most of the gods that societies have ever believed in. Some of us just go one God further." Tässä näkemyksessä ajatellaan ikään kuin niin että Jumalakysymys on empiirisesti pääteltävissä ja perusteluna käytetään esimerkiksi sitä että kreikkalainen jumala Zeus on tieteellisesti käytännöllisesti katsoen kumottu jumala ; Ukkosen synty selittyy luonnontieteellä niin vakuuttavasti että Zeus on selkeästi selittämisen kannalta turha ja ylimääräinen uskomus jonka Okhamin partaveitsi leikkaa pois. Ja että tämä tarkoittaa että koko Jumalakonsepti on tieteellisen tutkimuksen alla. ~ Tämä johtaa usein myös ateistien harjoittamaan "tonttuanalogiaan/joulupukkiargumentaatioon", jossa ytimessä on se, että kun voimme perustellusti sanoa että empiirinen väite "tonttuja on olemassa" on väärä, voimme päätellä myös että Jumalaan olisi hyväksyttävää ottaa suoraan kieltävä kannanotto.

Tämä näkemys rakentuu sen varaan että olisi ikään kuin jonkinlainen yhteinen skeema jonka päällä nojaavat sekä Zeus, tontut että Jumala. Siksi tämän ytimen keikutus ikään kuin kumoaa kaikki ja Zeuksen ja tonttujen antamat tulokset ovat yleistettävissä muihinkin vastaaviin tahoihin.

Uskovaisten klassinen vastaus tähän on esimerkiksi rakentaa jako transsendentin ja immanentin välille. Tässä maailmassa tonttu on immanentti ja Jumala olennaisesti erilainen, transsendentti. Näin ollen uskovaisen ei ole pakko uskoa että tonttuasia tai Zeus olisi tieteen ulkopuolella. Tai että näille uskomuksille tarvitsisi antaa tilaa. Transsendenttia Jumalaa korostava näkemys on siitä erikoinen, että se - paitsi joutuu omituisuuksiin lentävän spagettihirviön kohdalla - myös korostaa NoMa -periaatetta jonka mukaan uskonasiat ja tieteen asiat ovat erillisissä maailmoissaan. Tiede tutkii immanenttia kun taas teologia transsendenttia.

Agnostismin kohdalla tämänlainen monisyisempi tapa määritellä Jumalat on yleensä aika olennainen ; Sillä jos on yhteinen Jumalateema, he joutuisivat seuraamaan tonttulogiikkaa ja sitten he eivät enää olisi agnostikkoja vaan joko "skientistisiä ateisteja" tai "denialistisia uskovia". Esimerkiksi Wilkins puolusti agnostismin järkevyyttä Zeus -argumentaatiota vastaan muistuttamalla siitä että ei oikeastaan ole mitään yhtä Jumalamallia joka voitaisiin laittaa puntariin ja tästä päätellä "Koska Zeus ... niin". Hän esittää asian seuraavasti ; "I do not think there is evidence for a God, as an agnostic. And I certainly think there is evidence against many stories and characterisations of gods. But, and this seems to be the point that strong "skeptics" like Hecht cannot get into their heads, not all. So long as there is a formal possibility that some gods might exist, and no general evidence against it, the rational thing to do is hold off judgement on the (empirically permissible) claims. So Thor doesn't exist, but Leibniz's deity might." Tästä huomataan että (1) "mahdollisuus" ei ole samaa kuin perusteltu uskomus ja (2) yhden määritelmän kanssa pulaaminen ei tarkoita kaikkia määritteitä.Tämä on itse asiassa olennainen asia myös kreationismin kanssa. Sillä "monenlaisten jumalien teema" etenkin NoMa -henkisin värityksin itse asiassa estäisi ja rajoittaa kunnollisen kreationismin tekemistä. Moni uskovainen on valmis ja enemmän kuin halukas ottamaan NoMa -henkisen argumentaation tonttuesimerkissä samalla kun he kuitenkin antavat tilaa sen antiteesille, kreationismille jonka mukaan Jumalatodistus voidaan rakentaa empiirisesti ja että tässä on peräti onnistuttu. ; Kuitenkin tilanne on heille hankala ; Jos tieteen rajat yltävät vain immanenttiin, on transsendentti Jumala tieteen ulkopuolella ja jumalatodistus tieteellä olisi tehtävä jollain tavalla immanentisti aka. naturalistisesti. Mutta jos argumentoija selittääkin että tiede yltää naturalismin ja immanentin ulkopuolelle, katoaa tonttuargumentin suoja ; Ero ei olekaan enää olennainen epäanalogia (mahdottomuusraja ja olennainen ero), vaan merkityksetön epäanalogia (ero joka ei käsittele demarkaatiorajalla olevia kysymyksiä).

Onkin tätä kautta mielenkiintoista huomata että etenkin Intelligent Design selvästi uskoo että olisi jokin yhdenlainen vähentämätön Suunnittelijakuva. Jos olisi jokin yleinen kuvaus johon kaikki Suunnittelu osuisi. Intelligent Designin perusasetelma on yksinkertaisesti se, että "Designistä" ei tarvita yksityiskohtia ; Intentio, Suunnittelijan luonne ja hänen toimintansa metodit ja muut vastaavat ovat irrelevantteja koska niiden takana on yleinen design -konsepti jonka varassa suunnittelu voidaan tunnistaa tästä riippumatta. Tässä asetelmassa kaikki Suunnittelijat, olivatpa ne sitten avaruusolentoja, tonttuja tai Zeus tai kristinuskon Jumala seisovat yhteisen konseptin takana.
1: Tämä johtaa siihen että ID leikkii leikkiä jossa sen ei muka tarvitsisi määritellä olennaisia tutkimuskysymyksiä. Kuten aiemmin kirjoitinkin, tästä heitä onkin moittu, ja syystä. Tosiasia on, että jos tämänlainen yksityiskohdille neutraali design -konsepti on olemassa, se asettaa tämän konseptin tarkastelun oleelliseksi. Näin ollen muiden yksityiskohtien väistämistä ei saisi vetää yleiseen "emme kerro mitään" -tilanteeseen.

Intelligent Designin "yhdenlaisen yleisjumalakäsitteen henki" näkyy tietysti siinäkin että he sekoittavat heidän konseptiensa kritisoimisen yleiseksi dogmaattisuudeksi jossa älyn ja suunnittelun osuus jonkun ilmiön selittämisessä kielletään totaalisesti jossain aihepiirissä. ; Intelligent Designin kannattajat ovat kuitenkin enemmän kuin toistuvasti selittämässä että heidän erilaisten konseptiensa (CSI, RC) moittiminen tarkoittaa sitä että "kieltää biologisen designin" tutkimisen. Samalla he selittävät että jos suunnitelmallisuutta etsitään jossain (arkeologia, SETI, rikostutkinta) olisi heidänkin konseptinsa pakko hyväksyä koska tämä tarkoittaa että aihe on tieteellinen.
1: Tämä kritiikki näyttää omituiselta tavalta esittää "evolutionistien" kanta kun he ovat itse käsitelleet asiaa ja esimerkiksi Shallit ja Elsberry ovat selittäneet että aiheen lisäksi on hyvä katoa sitä metodia, ja että samalla nimellä kulkevaa aihetta lähestytään erilaisilla metodeilla, ja nämä taas ovat toisiinsa verrattuna kaikkea muuta kuin yhtä hyviä ja laadukkaita. "Dembski pleads for more consideration of design as a scientific explanation, but he seems to be of two minds concerning this. On the one hand, he claims "science has largely dispensed with design" and science "repudiates design" on the other hand, just three pages later he cites archaeology as an example of a science that is based in part on inferring design. Contrary to Dembski's assertions, design is not arbitrarily ruled out as anelement of scientific explanation, even in biology. Scientists, however, are reluctant to infer "rarefied" design, a design inference based on ignorance of both the nature of the designer and regularities that might explain the observed phenomenon. But this reluctance is well-grounded. Empirically gained knowledge of designers and the artifacts which they create permit us to recognize regularities of outcomes, leading us to make an "ordinary" design inference in such cases. With an "ordinary" design inference, a designer becomes just another causal regularity. This is not so with a "rarefied" design inference, which Dembski urges us to make in ignorance of the properties of any putative designer and also of other causal regularities which may be operative." Kun kysymykset ovat tämänlaisia, on selvää että Intelligent Designin parissa joudutaan ottamaan lujastikin kantaa demarkaatiokysymyksiin, ja rakentamaan erilaisia testattavia konsepteja.

Ilman tätä on huonoa analyyttisyyttä ja suoranaisia ekvivokaatioita, joissa aivan erilaisia ilmiöitä liitetään yhteen pelkän termien homonymian vuoksi.

Ateismilla ja kreationismilla näyttääkin tässä valossa olevan syvä keskusteluyhteys keskenään ; Tämä johtunee siitä että ilmiöt näyttävät muokkautuvan kulttuurisessa vuorovaikutuksessa toisiinsa ; Debattinenki ja "poteronkaivuu" ovat sen verran olennaisia piirteitä näissä (ala)kulttuureissa että ne rakentuvat vastaankirjoittamisen periaatteella. Tällöin ollaan helposti erimielisiä, mutta ollaan sentään yksimielisiä siitä mistä ollaan erimielisiä. Agnostikkojen ja monien teologienkin näkemykset näyttävät tässä keskustelussa jäävän irrelevanteiksi. Niiden kanssa keskusteluun ei ilmeisesti nähdä kiinnostusta ja siksi konseptit muokkautuvat sellaisiksi että näihin kohdistetaan lähinnä ohipuhumista. Tämä irrelevantisointi tarkoittaa tietysti sitä että nämä konseptit on koherentisoitu "ulos keskustelusta", ja ne ovat omassa ideologiassa lähinnä "tiellä".