Halla-ahon "mediavankeus"

”Enbuske, Veitola & Salminen” -ohjelmassa Sampo Terho ja Jussi Halla-aho olivat valheenpaljastuskoneessa. Mittausprosessin loppupuolella heille näytettiin kuvia erilaisista aiheista. Mielenkiintoista oli, että esimerkiksi Ilja Janitskin ja Donald Trump rauhoittivat miehiä. Sama rauhoitusefekti saatiin aikaan myös pakolaislapsen kuvalla.

Toisin sanoen pakolaislapsi ei lietsonut raivoa. Kun tätä sitten isännöijä kommentoi mallilla ”perussuomalaiset robotit”, oli kiinnostavaa nähdä Halla-ahon hätkähdys. Ymmärrän tilanteen varsin hyvin. Sillä testissä oleminen on tämänlaisissa tilanteissa ilmiselvästi viritettyä ”Kruuna, minä voitan – klaava, sinä häviät” -hengessä. Eli sitä sitten on joko vihapuhetta lietsova rasisti tai robotti.

Tilanne on klassinen valvontaan liittyvä ongelma ; Sitä usein sanotaan, että valvonta on jotain joka haittaisi vain syyllisiä. Toisin sanoen, jos ei ole mitään salattavaa, ei ole myöskään mitään pelättävää. Tämänlainen valvontaa ja tarkkailua koskeva periaate vaatii taustaoletuksekseen viattoman ja ei-virheitä tekevän valvojatahon. Eli jonkin jota en usko olevan ihmisten maanpäällisessä elämässä.

Valvonta on usein sellaista, että siinä tunkeudutaan erilaisille alueille. Yhteiskunnan ja vastaavien tasolla pelkkä tarkkailu olisi mieletöntä. Itse asiassa tarkkailu liittyykin ajatukseen siitä että asioihin voidaan puuttua. Tämä on mukana jopa televisio-ohjelmissa; Voidaan nähdä että Halla-aho asettui poliittiseen peliin ja tätä kautta kansalla oli ikään kuin oikeus tarkkailla hänen sisäisiä tunteitaan. Ja tällä olisi vaikutusta hänen poliittiseen menestykseensä: Vääristä reaktioista – näkyivätpä ne Halla-ahon toiminnassa tai eivät – seuraisi rangaistus. On turhaa kuvitella että valvonta olisi ihmisille jotain passivista, jotain joka ei liittyisi säätelyyn.

Toisaalta tässä ei ole kysymys siitä ovatko asiat laittomia. Ne voivat olla nolojakin. Esimerkiksi tarkkailu jossa saadaan tietoa seksikäyttäytymisestä – tai selibaatissa elämisestä – ovat jotain jotka voivat olla kiusallista tietoa johon liittyvää aineistoa tulee jonkinlaisen tarkkailun sivutuotteena. Tässä mielessä esimerkiksi valheenpaljastuskoneen käytön kohdalla on riski siihen, että sisäisistä tunteita paljastuisi itselle nolo pakolaislasten vihaaminen. Tai mikä pahempaa Halla-ahon identiteetille – pakolaissympatiseeraaminen. (Toki vastaava systeemin vinouttaminen voisi tapahtua siihenkin suuntaan, että jos Halla-aho olisi raivostunut pakolaislapsesta, hän ei olisi rasisti vaan suuttuisi siitä miten nämä loisivat rahaa suomalaisilta. Ja nyt sitten rauhallisuus taas on sekin todiste siitä että Halla-aho ei ole rasisti ja on päinvastoin rauhallinen ja maltillinen mies. Kysymys on siitä että tarkkailu aina myös tulkitaan. Syntyy lokeroita ja tulkintatapoja. Ja nämä metodit ovat mukana. Ja niiden luonne voi olla epäreilu. Asiaa ei ainakaan yksiselitteistä se, että valheenpaljastuskone ei ole niitä varmimpia mittareita.)

Kognitiivisessa uskontotieteessä tämänlaisiin noloihin juttuihin liittyy ajatus strategisesta tiedosta. Pascal Boyer on kuvastanut sitä miten uskomukset muuttuvat uskonnonkaltaisiksi lepytysrituaaleineen jos uskomuksiin liittyy ajatus siitä että uskomuksen kohteella on pääsy identiteettiämme uhkaaviin salaisuuksiin, kaksoisstandardeissa elämisiin ja vastaaviin. ; Onkin selvää että esimerkiksi kristinuskon Jumala on nimenomaan taho joka tietää kaiken minkä teemme ja tuntee jopa salaiset ajatuksemme. Ja tätä kautta Jumala tuottaa valvontaa jonka ajatellaan johtavan siihen että säätelemme itse omaa toimintaamme ilman että Jumalan tarvitsee jokaisesta aktiosta tulla rankaisemaan.

Uskallankin sanoa että Halla-ahon valheenpaljastuskoneessa oleminen tavallaan demonstroi sitä miten pelkkä mittarissa oleminen on käytännössä liitoksissa monenlaisiin muihin vastaaviin asioihin. Toisaalta tilanne on myös vahvasti epäsymmetrinen. Eli Halla-aho ei nähnyt kansalaisten valheenpaljastustestejä. Mikä kertoo siitä että hän oli kohteena tavalla joka ei ollut tasainen.

Selvää on myös että Halla-aho ei ole fyysisen väkivallan uhan alla. Mutta sen sijaan häntä uhkaa rakenteellinen rangaistus. Johon liittyy ajatuksia työpaikan säilymisestä ja vastaavista. Toisaalta tätä valvontaa ja rangaistusta oli tehty tuottavaksi. Julkinen viihdetelevision ohjelma on suora linkki äänestäjiin, eli ihmisiin jotka ovat hetken aikaa vallassa demokratiassa aina vaalikausien lähestyessä.

Kysymys ei ole siitä onko Halla-aho vallankäytön kohteena. Kysymys on enää siitä onko vallankäyttö reilua, oikeudenmukaista ja perusteltua. Ja tämä ei ole tämänkertaisen jutun aiheena.

Jos ylläoleva ajatus tuntuu järkeenkäyvältä, kannatat erästä oleellisinta Michel Foucaultin ajatusta. Halla-ahon puolustaminen ei toki ole tyypillinen strategia niiltä joiden ideologis-poliittinen näkemys on sellainen että niissä piireissä Foucaultia arvostetaan. Tämä on minulta tahallista ja tarkoitushakuista; Halusin keikuttaa venettä niin että ihmiset jotka eivät yleensä pidä Foucaultista näkisivät että "siinähän on ihan järkeenkäyviäkin juttuja" ja toisaalta hänen vastapuolensa voisi nähdä että valta ja vallankäyttö ei ole aina samaa kuin moraalittomuus.)

Foucault esitti että Jeremy Benthamin ”Panopticon” -vankila oli oleellinen. Bentham ajatteli että olisi hyvä tehdä vankila jossa keskustornista nähdään jokaiseen selliin minä tahansa hetkenä. Ja itse torni oli sellainen että sinne ei nähty joten vanki ei voinut tietää tarkkailtaisiinko häntä juuri silloin. Tämä säätelisi vankien käyttäytymistä niin että fyysisiä rangaistuksia ei tarvittaisi joko niin paljoa tai ei lainkaan. Toisaalta tylsistyvät vangit jotka muuten söisivät vain leipää voisivat tehdä tuotteita ja näitä voitaisiin myydä voitolla. koska siinä sovellettiin neljää periaatetta jotka ovat modernissa vankien kohtelussa oleellista;
1: (Pervasive Power); Valta tunkeutua ja tarkkailla.
2: (Obscure Power); Vallan epäsymmetria jossa vankeja tarkkaillaan mutta he eivät ole tarkkailijoita. Tähän liittyy kyky kätkeä sitä millä keinoin ja mistä syystä tarkkailua tehdään.
3: (Structural Violence); Fyysisen väkivallan korvaaminen rakenteellisella väkivallalla. Identiteetistä ja maineesta ja vastaavista tulee oleellinen osa rangaistuskoneistoa.
4: (Profit); Tehottomat ja tuottamattomat ihmiset saadaan tuottamaan rahaa niille jotka ovat hallitsemassa. Tässä mielessä vangit ovat käteviä koska he ovat rikollisia ja heitä kohtaan tunnettu sympatia on yleensä pienempää kuin keskivertojen ihmisten. Tätä kautta heidän puolelleen mennään vähemmän.

On selvää että tämä vankila on suunniteltu vanginvartijoiden ja vangiksiottajien näkökulmasta ja näiden ihmisten eduksi. Ei niin että vangeilla olisi mahdollisimman miellyttävää. Vallassaolevien arvot, ideologia ja muut ovat aina jollain tavalla mukana prosessissa.

Tässä kohden myös henkilörekisterit ja vastaavat lomakkeetkin voidaan nähdä tarkkailun keinoiksi. Myös signaalit, kuten vaikkapa hihamerkit, ovat keino jolla voidaan helposti tarkkailla ja lokeroida ja luokitella tarkkailtuja. Tässä mielessä olenkin aikamoinen puolijuutalainen kaikkien henkilörekisterien kohdalla. ; Rekisterien haltija kun ei välttämättä ole mitenkään virheetön. Ja jos onkin niin ei ole mitään takeita siitä että asia ei muutu ja esimerkiksi rekisteri päädy vallankaappauksen kautta uusien valtaannousseiden hirmuhallitsijoiden käsiin.

Ja tätä kautta voidaankin huomata että vallankäytöllisyyttä löytyy monista erikoisista paikoista. On esimerkiksi hyvä miettiä miten nykyhallituksen tekemät erilaiset työttömien kyykyttämiset ovat tärkeitä. Ne eivät toimi tehokkaasti siihen mihin niillä sanotaan hakevan. Toisaalta niihin kuitenkin liittyy rakenteita jotka voidaan nähdä tehokkaaksi toisella tavalla. Se on tehokas näillä tavoilla. Ja se, onko tämä reilua, oikeudenmukaista, perusteltuja tai intentionaalisia on sitten keskustelu joka pitää käydä toisaalla.

Erilaisilla lomakkeilla ylläpidetään valvontaa. Tämä ei ole vain valvontaa vaan siihen liittyy rahan siirtymistä ja rahan siirtymättä jättämistä. Monet työllistämitsoimenpiteet ovat tehottomia. Mutta ne ovat jotain vielä erikoisempaa. Niissä joutuu tekemään asioita joita suurin osa ihmisistä kokee pälleinä, nöyryyttävinä tai tylsistyttävinä. Näiden tehtävänä on olla rangaistus. (Tätä ei pidä ihmetellä sillä työllistymistoimenpiteiksi kutsuttuja pelejä puolustavat ovat selvästi moralismi edellä: He puhuvat siitä miten työllistymättä jääminen on valinta. Ja miten ilmainen vastikkeeton raha on sellaisenaan epämoraalista. Tämä on se valtaideologia jolla asiaa oikeutetaan.) Idea on suunnilleen sama kuin Benthamilla.

Tarkkaillut ihmiset haluavat pois nöyryytyksestä ja tuottavat rahaa erilaisille tahoille joita yhteiskunta haluaa tukea – tämä näkyy siinä miten erilaiset yritykset saavat työllistymisprosessissa ilmaisia työntekijöitä eli he saavat vastikkeetonta työtä. Valtio on halukas maksamaan tästä enemmän kuin työttömyyskorvaus muuten tekisi. ; On toki selvää että moni työpaikka ottaa tämän jälkeen ilmaisia työntekijöitä koska ne ovat halvempia kuin maksettu työvoima. Tätä kautta valtio tavallaan maksaa työntekijän, ja alentaa työntekijöiden samasta työstä saamaa ansiotasoa samalla. Sama ilmainen raha – 9 euroa päivässä suurempi raha – vaihtaa omistajaa.

On selvää että tässä on vallankäyttöprosessista jossa hallitsijat tukevat ideologiansa pohjalta ihmisiä yhteisillä rahoillamme. Se, onko tämä oikeutettua, reilua tai perusteltua on sitten jotain jota voi itse kukin tehdä kotonaan.

Utilitarismin sisäisiä ongelmia

Utilitarismi on oppi joka on hyvin lähellä hedonismia. Jeremy Benthamin mukaan moraalisuus arvioidaan seurauseettisesti siten miten paljon se tuottaa onnellisuutta. Onnellisuus ja mielihyvä tuppaavat olemaan ainakin intuitiivisesti toisiinsa sidottuja. Näin ollen siitä tulee helposti egoistista. Kuitenkin samanaikaisesti Benthamin näkemys on äärimmäisen altruistinen. Se jopa vaatii yksilöiden uhraamista. Utilitarismissa kun haetaan mahdollisimman suurta onnellisuutta mahdollisimman monille. Tämä sosiaalisuus on vaikeaa yhdistää hedonismiin.

Toki tätä voidaan muurata umpeen tajuamalla että kenties hedonismi ei olekaan ongelmallista jos ihmiset ovat luonnostaan altruistisia ja sosiaalisia. Bentham olikin luultavasti saanut vaikutteita piispa Richard Cumberlandilta jonka mukaan ihminen on luonnostaan prososiaalinen. Benthamin utilitarismi vaatii siis toimiakseen tietynlaisen ihmiskuvan. Ja toisaalta Benthamin näkemyksen kritiikki vaatii sitten toisenlaisen ihmiskuvan.

Utilitarismi kuitenkin sisältää myös hedonismista etääntyneitä kulmia. Utilitarismia kutsutaankin hyötyetiikaksi siinä mielessä että sen perusasenteella voidaan lähestyä hyötyä onnellisuuden sijaan. Tätä kulmaa ajaa esimerkiksi John Stuart Mill, joka esimerkiksi jakoi nautintoja hienostuneempiin ja vähemmän hienostuneisiin. Jos pelkkä nautinto ja onnellisuus lasketaan, voisi joku nauttia naisten mutapainista yhtä paljon kuin Mozartista. Millin mukaan asia ei ollut näin. Toiset nautinnot ja onnellisuuden lähteet ovat jalompia. Joka tietenkin vaatii taustalleen sitä että tosiasiassa onnellisuuden ja nautinnon sijaan olisikin jokin muu mittari, jota kautta hyötyä arvioidaan. Utilitarismin ongelmaksi tässä kulmassa on jäänyt se, että pitäisi selvittää jotenkin että mikä tämä korkeampi mittari sitten on.
.

Liha on hyvää

On ilmeisesti machokulttuuriin sopivaa esittää lihansyönnille perusteeksi "liha maistuu hyvälle". Ensimmäinen ajatus tähän liittyen on se, että se ei ole lainkaan moraalifilosofinen argumentti. Se on tavallaan kysymyksen ohittaminen ei-vastauksella. Se olisi siis sitä että ignoranssista tehtäisiin asenteen kautta jotenkin machoa vaikka sen pitäisi olla asenteellista ajattelemattomuutta. Tätä kautta sillä voi olla arvoa lähinnä jonkinlaisena alakulttuuriin sitovana symbolina. Tämä lause on siis ennen kaikkea jotain jolla ilmoitetaan kuulumista tiettyyn ryhmään kuin sitä, että sillä vastattaisiin annettuun kysymykseen.

Mutta sitten kun sitä katsoo oikeasti, voi huomata että se on vähintään perustelu. Se ei toki viittaa eläinten hyvinvointiin tai eläinten oikeuksiin. Mutta toisaalta miksi tämänlaisen sitoumuksen pitäisi ylipäätään olla ehtoina? Kun joku kysyy perusteluja lihansyömiselle, asiaa voi periaatteessa lähestyä mistä näkökulmasta tahansa. Ja on selvää, että lihan maku on tässä argumentti.

Tästä voisi jopa kasata yksinkertaisen syllogismin:
1: Liha maistuu hyvältä.
2: Syön hyvältä maistuvia asioita.
J: Syön lihaa.

Kaikki premissit ovat todennäköisesti tosia ja premisseistä seuraa johtopäätös. Kysymys onkin argumentin relevanssista. Joka taas ei ole niin yksiselitteinen asia. Tässä tyytymättömyys argumenttia kohtaan voi johtua siitä että vaikka se onkin argumentti, niin se onkin tästä huolimatta jotain joka ei ole moraalifilosofinen argumentti.

Toisaalta voidaan sitten huomata, että tosiasiassa on olemassa hyvää elämää koskeva teoria nimeltä hedonismi. Sitä voidaan soveltaa niin että siitä tehdään eettinen teoria. (On teoriassa mahdollista rakentaa malli jossa paha ihminen elää hyvän elämän, mutta aika usein esitetään malleja joissa hyveellinen elämä on sama kuin hyvä elämä.) Tällöin keskiössä on elämästä nauttiminen. Ja tässä kohden voidaan ottaa sellainen hedonismin versio jossa korostetaan sitä, että ä vastaajan mielessä liha tuo iloa, eläinten hyvinvoinnin miettiminen ei. (Suuri osa hedonismin malleista korostaa tiedostamisen autuutta, mutta mukaan voidaan ottaa niitä jotka eivät.)

Toki tätä voi pitää asenteellisena ja kehäpäätelmäisenä. Siinä hyvyys on määritelty. Ja siinä ihmisellä on itsenään erityinen vastuu omasta nautinnostaan. On helppoa kyseenalaistaa tätä. Voidaan korostaa vaikkapa sitä että eläimet ja ihmiset olisivat hyvinkin samanlaisia ja siksi molemmilla pitäisi olla samanlaiset oikeudet. Hedonisti voisi tässä viitata johonkin Descartesista kumpuavaan teoriaan ihmisten ja eläinten erilaisuudesta. Molemmat vaihtoehdot ovat maailmankuvallisia, joten miksipäs ei voida seurata tätä mallia?

Tilannetta voisi jopa nokittaa sitaatilla joka on eläinten oikeuksien ystävien käytössä : Jeremy Bentham korosti, että eläinten kohdalla "kyse ei ole siitä, osaavatko ne ajatella, tai osaavatko ne puhua, vaan siitä, osaavatko ne tuntea." Lihanrakastajan ei tarvitse kuin selittää että kenties sama prosessi koskee heitä itseäänkin, ihmisinä. Se, mikä vaikuttaa huolimattomuudelta onkin sitä että jotkin asiat on sisäistetty.

Tämän jälkeen ei tarvitse kuin ottaa Thomas Nagelin ajatukset siitä että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Tai muukaan eläin. Ja heittää filosofinen haaste takaisin. Että hedonisti tietää että hän itse tuntee, mutta mistäs tietää onko eläimille aiheutettu mitään kärsimystä.

Sen jälkeen maistuu raaka pihvi. Karhunmaksaa. Sellaista josta saa miehekkäästi trikiinin.

Mistä puhutaan, kun puhutaan eläimen arvosta?

Arvokeskustelu eläinten hyvinvoinnista on minusta hyvä nostaa aina silloin tällöin esiin, vaikka mitään erityistä syytä ei olisikaan. Tällä kertaa ajattelin nostaa sitä esiin ihmisten kautta. Onhan toki hieman suoraviivaista vetää ihmisarvon filosofioista eläimiin ; Eläimet eivät ole yleensä samanlaisia kuin ihmiset, joten niiden kohdalla selvästi muuttuu jokin. Mutta toisaalta ihminen on eläin, joten tästäkin lähestymistavasta varmasti rakentuu jotain.

Ihmisestä

Ihmisarvossa Aristoteles käytti teleologiasta mittaria. Hänen mukaansa ihmisellä on tavoite, ja mitä paremmin hän toteutti tätä, sitä parempi. Aristoteles luokitteli ihmiset neljään osaan ; Hänessä oli kasviosuus, jonka tarkoituksena oli huolehtia kasvusta ja lisääntymisestä. Eläinosa taas huolehti havaitsemisesta ja liikkumisesta. Tämän lisäksi ihmisellä oli kahdenlaista järkeä : Käytännöllinen harkinta jossa asiat ovat konkreettisia sekä teoreettinen harkinta, jossa puhuttiin filosofisesta mietinnästä. Aristoteles esitti hierarkian paremmuusjärjestyksenä, jossa filosofit olivat parhaita. ; Kristillinen kulttuuri sitten myöhemmin vaihtoi filosofian Jumalaan. Ihmisen tarkoitus oli kohdata Jumala ja lähentyä tätä. Tämä oli uudelleenasennettu päämäärä ihmisarvolle. Nykyään moni on vaihtanut tilalle instrumentalismin joka voidaan mitata suoritteilla, kuten verotuloilla.

Immanuel Kant sen sijaan laittoi tarkoituksen toiseen järjestykseen ; Ihmisillä oli arvo itsessään. Ihmiset olivat olentoja joilla oli valta tehdä päätöksiä ja haluta eri asioita. Näin teleologia on enemmänkin ihmisen halujen ilmenemä. Niiden tavoittelu toki saa ihmisen tuntemaan itsensä tärkeäksi. Mutta Kantista ihmisen roolia ei tullut mitata välineellisesti onnistumisen kautta, vaan itseisarvona. Kantin moraali kuitenkin tiivistyi varsin tiukkaan kontrolloimiseen. Hänen ihmisarvossaan on noudatettava kategorista imperatiivia, jossa ideana on yleistää yksittäiset toimet koko yhteisuntaa koskeviksi säännöiksi. Kantin tilanteessa nimittäin usein se, mitä ihmiset haluavat onkin jotain sellaista jota ei voisi hyväksyä yleiseksi laiksi jota kaikki tekisivät kaikkialla. Näin suuri osa ihmisistä jää holhottaviksi. Kant rakensikin hierarkian jossa lakien säätäjät ovat ihmisarvon tuntijoita, eksperttejä. Palveluskunta saattoi harjoitella itsensä vastuun arvoisiksi, mutta pääasiassa rahvas oli sellaista että siitä ei useinkaan ollut omista, saati muiden, asioista päättämään.

Epikuros määritteli mielihyvän tärkeäksi. Hän korosti sitä, että nautittava elämä on myös hyvää elämää. Näin hän korostikin kohtuullista nautiskelua, alkoholia saattoi nauttia kunhan muitsaa varoa alkoholismia ja krapulaa jotka ovat ikäviä vaivoja. Hieman samalla tavalla asiaa lähestyi Bentham taas määritti ihmisarvon onnellisuuden tavoittelemiseen. Tässä mukaan tulee tietoisuus. Tästä seuraa se, että oikeuksia on jos olento kykenee kokemaan onnistumista ja pettymystä sillä on itseisarvo. Tämä tietysti muuttaa ajattelutapaa melko paljon.

Ihmisarvokeskustelussa onkin usein vaikeutena se, että erilaisia näkemyksiä on hyvinkin monta. Niissä kaikissa tuntuu olevan jotain järkeä. Ne tuottavat kuitenkin ristiriitaisia tuloksia. Ja siksi asioista voi tavallaan vain neuvotella. Lähtökohdat eroavat niin, että keskustelu muuttuu käytännössä lobbaamiseksi, jossa ideana on käännytys. Ja kun tätä ei voida helposti tehdä järkisyin kun lähtökohdat on erilaisia, käytetään kyseenalaisiakin keinoja.

Eläimeen

Eläinten kannalta teleologia on tavallaan "helpommin läsnä". On helppoa ajatella, että eläimet ensisijassa noudattavat luonnollisia vaistojaan. Eivätkä he pelkää että lintujen kasvatus vääristäisi ja kierouttaisi linnut niin että linnunpojat etääntyisivät luonnostaan. Näin eläinten elämä ikään kuin toimii luonnollisesti. Ihmisen ei tarvitse puuttua välttämättä asiaan mitenkään. Tämä voi kannustaa passiiviseen luontosuhteeseen ; Jos jokin laji kuolee sukupuuttoon, se on osa Jumalaista luonnonjärjestystä (onhan sukupuuttoja ollut ennen ihmisiäkin). Kuitenkin ongelmana on myös ihmisen suhde luontokappaleisiin. Jos nimittäin pupun telokseksi tarkoitetaan yksi pupuissa oleva funktio se toimii ruokana. Näin syntyy ristiriita jossa pitäisi miettiä, että onko luonnollisempaa se, että pupu hyppii luonnossa ilman että ihminen puuttuu tähän luonnonjärjestykseen ja tekee eiluonnollisen intervention. Vai onko tilanne niin että jos pupuja ei olisi muka tarkoitettu tapettavaksi ja syötäväksi, niin miksi ihmeessä ne on sitten tehty ruuasta?

Hedonistis-onnellinen näkemys taas on varsin tavallinen eläinten hyvinvointikeskustelussa. Esimerkiksi kettutarhojen pitäjät voivat kertoa tappamisen tuskattomuudesta. Tai siitä miten eläinten tietoisuus ei ole samalla tasolla kuin ihmisten ja siksi niillä on vähäisemmät oikeudet. Kuitenkin myös kettutarhojen vastustajat muistuttavat, että eläimissä on paljon samanlaisuutta ihmisten kanssa ; Ne voivat tuntea tuskaa ja kärsimystä. Ahdistusta ei saisi tuottaa niillekään ja tätä kautta harjoittaminen olisi lopetettava eettisin syin.

Ideaalina eläimiä kohdellaan vain harvoin. Usein eläintä käytetään joko tuotantovälineenä joka tuottaa jotain hyödykettä ihmiselle. Ja symbolina vapaudelle tai mystisyydelle tai urbaanin ihmisen luontosuhteelle. Eläin joko välineellistetään tai siitä tehdään uskonnollinen symboli. (Mielestäni molemmat näistä tavoista ovat kuvottavimmat; Ne molemmat ovat totaalisen ihmiskeskeisiä ja egosentrisiä. Eläimeltä ei kysytä, vaan siitä tulee ihmisen materiaalisen tai uskonnollisen tarpeen symboli ja tarpeen tyydyttymisen väline.)

Eläinaktivistit ovat harvemmin käyttäneet Kant -lähtöistä eläimen itseisarvoa lähtökohtana. Vaikka se näyttää ihmisten kohdalla olevan tällä hetkellä "se suosituin" näkemys. Tämä keskustelukenttien eroaminen toisistaan on minusta mielenkiintoinen ja hieman outo. Kenties eläinten oikeuksia pitäisikin katsoa juuri täten? Jos ei muuten niin vaihtelun vuoksi.

Was? Schadenfreude?

Markus Kajon "Kettusen paluu: Ihmisen käsikirja" aloittaa luvun "XIX Luku: Moraalista, etiikasta ja sosiaalista" kertomukssella, jossa resuinen ja mustelmainen haltija antaa toiveita. Ei toki ilman ehtoja ""Sillä ehdolla ja hinnalla", sanoo haltija, "että samalla hetkellä kun liukastumis-, ripuli- ja päänsärkyalttiutenne häviävät ja kantamuksesi alkavat tuntua keveämmiltä, samalla hetkellä tuttavasi N.N., jonka nimeä äsken ajattelit, muuttuu koiraksi. "" Suostut ehtoon ja toivot itsellesi mukavia asioita, terveyttä ja sitä että taakka ei koskaan ole liian raskas. Naapurisi muuttuu koiraksi. Selität kuinka hyvää koiran elämä on, kuinka läski ämpäristä on parempaa kuin hieno ranskalainen ateria ja niin edes päin. Ja teet parhaasi että koira elää hyvää koiran elämää. Sitten haltija tulee uudestaan ja kysyt tältä että "Miksi muuten minä sain tilaisuuden muuttaa ystäväni koiraksi eikä päinvastoin?" Haltija vastaa että "Kysyin ensin tuttavaltanne haluaisiko hän elämänsä helpommaksi sillä hinnalla että teistä olisi tullut koira. Mutta siitä paikasta hän tinttasi minua keskelle turpaa." Tämän kuultuanne "Silmä kosteana katsotte koiraystäväänne, joka hotkii vetistä puuroa. Voi Musti!"

Toki elämässämme olemme tekemissä vähemmän ihmeellisten päätösten kanssa. Mutta niihin liittyy usein muita ihmisiä. On ryhmätyötä ja ties mitä palvelustentekorinkejä. Jotta olisimme reiluja ja rehtejä, emmekä ilkeitä, olisi jotenkin tiedettävä mikä on oikeudenmukaista. Muutenhan emme voisi sanoa ketään kelmiksi, tai hyväksi.

Individualistisessa maailmassa tässä ongelmana on oikeuslaitos ja yhteiskunta. Jos jokainen kehittää itseään, tämä tarkoittaa sitä että usein tulee yksilöiden keskeisiä ristiriitatilanteita. Ja heidät on määritelty samanarvoisiksi, joten tehtiinpä miten vain, jonkun kanta on väärässä ja toisen taas ei. Joskus tekoja kutsutaan esimerkiksi rikoksiksi. Mutta kenen puolella oikeuslaitos voisi olla? Tämä tarkoittaa sitä, että siinä missä ennen moraali määritettiin kuuliaisuudella, tarvittiin vain lakeja ja normeja joita oli toteltava. Nyt tilanne ei ole näin, koska yhteiskunnan ei katsota olevan monissakaan asioissa määräysvaltainen. Toisin sanoen on erotettava yksilö ja yhteisö. Molemmille tarvitaan käsittelyä. Individualismissa tämä on tehty rakentamalla erillinen oikeudenmukaisuuden idea.

Varhaisimmissa versioissa oikeudenmukaisuus ajateltiin yksinkertaisesti velanmaksuanalogian kautta: Oikein on se, mikä voidaan katsoa oikeutetuksi hinnaksi jostain asiasta. Tämä perustuu siis siihen että jäädään konkreettisesti kiitollisuudenvelkaan.

Individualismissa oikeudenmukaisuus tarkoittaa sitä että oikeuslaitos on tasapuolinen, reilu ja molempia osapuolia kuunteleva. Se ei tietenkään voi mystisesti poistaa ristiriitoja, mutta tästä tulee puolueettomuuden vaatimus. Toisin sanoen individualistinen näkemys eräänlaisen samanarvoisuuden, tasa -arvon ja muiden vastaavien ympärille. Tämäkään ei tietenkään ole aivan yksinkertaista. Asiasta on monia hyviä näkemyksiä, jotka vaikuttavat hyviltä. Siispä minun on, jotain selkoa asioista saadakseni, lähestyttävä niitä negatiivisen kautta. Niiden heikkouksien tarkastelu paljastaa niistä asioita. Pelkkä positiivinen ei sen sijaan eroja toisi tässä kohdassa esiin.

Nimittäin ensimmäinen kompastuskivi tulee jo niinkin aikaisin, että on mietittävä oikeuttaako päämäärä keinot? Tähän kysymykseen on kaksi vaihtoehtoa, ja näiden välinen harmaa alue. Niitä kaikkia on kannatettu. Molempien ympärille voidaan rakentaa erilainen systeemi. Esimerkiksi jokin maa voisi oikeuttaa kiduttamisen, jotta terroristit saadaan tunnustamaan. Toinen voisi sanoa että oikeus on yhtä kuin keinot tai vähintäänkin että keinot ovat konkreettisesti olevia ja ne painavat vaa -assa paljon, jolloin kidutusta ei tietenkään tule sallia.
1: Jos ajatellaan että päämäärä oikeuttaa keinot, ajatellaan kuten jesuiitat aikanaan. Mutta tähän on tietysti toinenkin näkemystapa. Utilitarismi. Sen idea on siinä että se, mikä tuottaa onnea enemmistölle on hyvä asia. Se pyrkii maksimoimaan onnen. Siinä on kuitenkin melko julmia pohjasävyjä, koska siinä rikoksesta rankaiseminen oikeutetaan sillä että se tuottaa hyvää mieltä tai sen jättämättä tekeminen tekisi pahaa mieltä kokonaisuuden kannalta eniten. Tästä seuraa se, että syytöntä voitaisiin piestä jos siitä tulisi enemmistölle iloa enemmän kuin harmia tälle yksilölle. Ja itse asiassa tämä on vielä pahempi: Utilitarismin mukaan jos tilanne on mainitsemani, kyseinen ihminen olisi oikein piestä. Olisi väärin jättää tämä syytön pieksemättä. Tätä kautta utilitarismi itse asiassa tuhoaa yksilön oikeuksia: Hänet nähdään vain osana laajempaa peliä. Utilitaristeilla on lisäksi tiettyjä määrittelyvaikeuksia. Onnellisuutta tulisi voida mitata. Tämä on mutkikasta, koska onni joka yhdelle tulee mansikan syönnistä tulisi voida verrata vaikka iloon joka toisella on kun hän saa telkkarin. Lisäksi utilitaristeja on karkeasti kahta leiriä, joista ensimmäinen edustaa Benthamin edustamaa näkemystä jossa eläimen ja ihmisen onni ovat samanarvoisia. Olisi siis parempi olla onnellinen sika kuin onneton ihminen. John Stuart Mill taas kannatti toista näkemystä: Hänestä on korkeita ja matalia mielihyvän aikaansaajia, jolloin hänestä olisi parempi olla onneton ihminen kuin onnellinen sika.
2: Sen sijaan jos olet sitä mieltä, että keinoja ei voi oikeuttaa päämäärillä, edustat kenties Kantilaista kategorista imperatiivia tai Sartrelaista ajattelua siitä miten kannanotoista tulee yleispäteviä moraalilakeja. Tämä tiivistyy myös kultaisen säännön monissa versioissa. Ja tietenkin Hammurabin laissa (silmä silmästä - hammas hampaasta.) Tämä on hyvin lähellä sitä vanhaa ajattelua, jossa on sääntö jota on toteltava. Et voi kiduttaa ettei sinua kidutettaisi. Tämänkaltainen moraalinäkemys on persoonaton, ulkopuolisen tuomarin moraalinäkemys: Tässä esimerkiksi läheisiä ihmisiä tulee kohdella juuri samoin kuten muitakin. Sinä et saa antaa henkilökohtaisten uskollisuuden vaikuttaa. Lojaaliudesta tulee rikos, koska se asettaa ihmisiä eriarvoiseen asemaan. Esimerkiksi tämän vuoksi moni ei ole vakuuttunut siitä että tämäkin olisi oikein.
3: Lojaaliuden näkemyskin on tässä kohdassa tärkeä ja selvästi omanlaisensa näkemys. Siinä ajatellaan yksinkertaisesti sitä, että pidämme toisista, vihaamme toisia ja (suurimmasta) osasta emme välitä. Tällöin perheen puolustaminen yli muita ihmisiä on hyve. Tässä versiossa ystävyys, lämpö ja sympatiantunne korostuvat. Moraalisuus tulee tunne -elämästä eikä niinkään kylmän etäisistä laeista. Tämä on, monesta ehkä hieman yllättäen, skeptikkon ystävänä tunnettu Hume: Moni tuntuu ajattelevan että skeptismi olisi sellainen aate, että se olisi jotenkin kylmä ja sympatiat poistava. Tässä näkemyksessä korostetaan sitä, että eikö sitä todellakin olla velkaa ystäville, koska heidän mukavuudellaankin on arvo? Ongelmana on tietysti se, että asiaan liittyy sellaisia mielipiteenjakajia kuin nepotismi, eli sukulaisten suosiminen. Samoin työpaikkojen antaminen suhteilla, ja se että oikeuden edessä pärstäkerroin ratkaisee tuomion ei ole monista moraalin korkein ilmentymä.

Entä jos olisi pakko valita? Pitäisikö valita yhteiskunta, jossa noudatetaan utilitarismia, moraalilakeja vai lojaalisuutta? Ongelmana on se, että näitä olisi voitava vertailla. Vain siten niitä voidaan laittaa paremmuusjärjestykseen jossa sanotaan että tuo on parempi kuin toiset. Tästä seuraas että on valittava näkökulma. Ja tässä kohden käy valitettavasti niin, että jos esimerkiksi haluat perustella lojaalisuutta, sinä et saa sitä moraaliseksi ennen kuin päätät että lojaalisuus on tärkeämpi kuin ne toiset. Tällöin teet kehäpäätelmän: Teet alkuoletuksesta loppupäätelmän. Sama koskee kaikkia muitakin versioita: Utilitarismia pitäisi perustella moraalin kautta, jolloin on valittava näkökanta jossa päätetään jo valmiiksi että utilitarismi on oikein.

Siksi Markus Kajon toiveen halunneen toiminta on moraalista tai moraalitonta, riippuen täysin siitä mikä oikeudenmukaisuuden perustelusysteemi valitaan. Toki suuressa osassa asioita ristiriitoja ei tule. Tällöin näkemykset eivät tietenkään tuota mitään "valinnan ongelmaa". Niistä kaikista tulee kuitenkin samat toimintaohjeet. Mutta tässä yritettiin punnita, joten näitä en ottanut käsittelyn piiriin.

Toki valinnankin jälkeen olisi avoimia kysymyksiä: Esimerkiksi mikä tarkalleen ottaen on oikeudenmukaisuuden yhteys moraaliin. Ovatko ne itse asiassa sama asia vai ei? Onko termin nimeäminen turhaa redundanssia joka hämärtää ihmisen käsitesotkun alle? Eli onko oikeudenmukaisen maan eläjän lainkuuliaisuus aivan sama asia kuin hyvyys? Osasta on, koska jos antaisin almun köyhälle koska saisin siitä hyvän mielen, olisin itsekäs. Parasta on tällöin viileä lain noudatus. Osasta taas aito hyvyys on juuri sitä että saa sen hyvän mielen siitä antamastaan almusta.

Nämä ovat mutkikkaita ja liittyvät suoraan politiikkaan. Siihen mitä pitäisi tehdä. Joskus kuitenkin kuuluu hyviä kiteytyksiä, jotka pelastavat monelta. Kuten isäni sanoi: "Politiikka ei ole monimutkaista. Politiikka on yhteisten asioiden hoitamista." Ehkä se on tässä kohdassa vähän sama asia. Ei pidä miettiä liian mutkikkaita, vaan ajatella että oikeudenmukaisuus on yhteisten asioiden ruotimista. Se ei toki tuo vastausta siinä mielessä, mitä tässä haetaan. Mutta se antaa lupaa "mogailla". Se, lupa perseillä, antaa ainakin minulle tiettyä lohtua. Moraalifilosofisesti ero on pieni, ja itse asiassa perusteluna irrelevantti, mutta minulle konkreettisessa elämässä se on suuri.

---

Schadenfreude tarkoittaa sitä, että iloitsee toisen epäonnistumisesta. Tälle on siis siisti saksankielinen sana. Vahingonilo on melko hyvä käännös. Sekin on yksi sana. Mutta ei saksaa. Valitsin sen otsikkoon, koska se vaikuttaa eri näkemyksissä hyvinkin erikoisilla tavoilla. Esimerkiksi utilitarismissa se on "hyvää jota seuraa", ja jopa tunteisiin perustuvissa näkemyksissä sen arvo vaihtelee: Osa tulkitsee sen hyväksi ja osa pahaksi.

Tilinteon hetki.

"Toisen credit on toisen debet".
(Mikko Nurmi kaksinkertaisesta kirjanpidosta.)

Ihmisillä on kulttuurista riippumatta halu rangaista tietyillä tavoilla toimivia henkilöitä. Näitä kutsutaan rikollisiksi. Ihmisen oikeudenmukaisuuden käsitys toimii kaikkialla siten että on oikein, että väärintekijää rangaistaan jotenkin. Rikos liitetään usein ajatukseen moraalista ja oikeudenmukaisuudesta. Rangaistuksella tavallaan tasataan tavoitteellisella toiminnalla sitä "mitä on" kohti sitä "mitä pitäisi olla".

Rangaistuksen perusteluina on tyypillisesti käytetty oikeutuksia (justification):
1: Pahantekijää estetään toistamasta tekoaan. Tällöin ei ole niin väliä siitä, onko syy geneettisistä tekijöistä, kasvatuksesta tai muusta johtuva.
2: Retributismi, eli rangaistus on kostotoimenpide, jolla "tasataan tilit": Toinen aiheutti jonkun määrän vahinkoa, joten hänenkin on saatava vahinkoa. Tähän liittyy usein deontologinen ajatus, jossa on ikään kuin velvollisuus tilien tasaamiseen. Äärimmäinen esimerkki tälläisestä ajatuksesta on verikosto.
3: Rangaistus on toiminnan estin, jonka tarkoituksena on estää pahojen intentioiden konkretisoituminen. Ennaltaehkäisy on tärkeämpää kuin itse rankaiseminen. Moraalin varmistus tasataan, koska vaikka olisi moraaliton psykopaatti ilman tunteita, ei silti tekisi pahojaan, koska ei halua viettää elämäänsä vankilassa tai rankaistuna kun voi vaikkapa samanaikaisesti toimia hedonistisesti - kunhan vain ei tee rikoksia. Psykopaattikaan ei kuitenkaan haluaisi purkaa lainsäädäntöä, koska hän ei ole ainut psykopaatti. Kun on laki, se estää muita psykpaatteja tappamasta. Ja yksi mahdollinen uhri olisi hän itse.
4: Utilitaristinen, jossa viitataan siihen että tavoitellaan suurinta hyvää, ja rikos vähentää esimerkiksi yleistä onnellisuutta, joka tasataan rangaistuksella. Tässä rikos on ikään kuin eräänlainen kauppa, jossa toinen on antanut tai maksanut, mutta toinen ei ole hoitanut omaa osaansa.
5: Lisäksi voidaan ottaa normatiivinen lähestyminen, jossa ei ajatella tekojen oikeudenmukaisuutta, vaan ainoastaan seurataan lakia. (Eli vaikka normaalisti ajatellaan että oikeus olisi itseisarvo joka antaaa laille välinearvon, olisikin niin että laki on itseisarvo.) Tällöin ajatellaan pragmaattisesti että yhteiskuntarakenteen ylläpito vaatii pysyäkseen rangaistustoimia - olipa tähän oikeutusta tai ei. Moraalilla tai oikeudenmukaisuudella ei siksi tarvitse olla mitään tekemistä itse asian kanssa. Esimerkiksi Michel Foucaultin on nähty haastaneen "justificationin" rangaistuksen takana. Hänen näkemyksensä oli siis se, että ei ole välttämättä mitään yhtenäistä kaikille samaa perustaa, jolle rangaistus tulisi tai edes voitaisiin laittaa. Friedrich Nietzsche oli samoilla kannoilla, hän ajatteli että ihmiset rankaisevat sen takia että heillä on tunne, emootio, jonka mukaan he toimivat. Rankaiseminen oli hänestä syvällä ihmisen luonteessa ja tunteiden rakenteessa.

Kun filosofisesti käsitellään rankaisemista, vaikeutena on se että rankaisuun voidaan liittää sellaisia elementtejä jotka siihen eivät välttämättä kuulu. Esimerkiksi rankaisemisen määritelmä ei välttämättä sisällä teon oikeutusta. Rankaiseminen on arvoneutraali. Rangaistus itsessään voidaan oikeuttaa jollain perusteluilla, mutta rankaisemisen määritteleminen sen oikeutuksen mukaan vie määritelmän sivupoluille. Ihminen kuitenkin voi rangaista toista ilman että hänellä on siihen oikeutusta. Toisaalta rangaistus voidaan katsoa olevaksi vaikka sitä ei koskaan toteutettaisi käytännössä: Jos esimerkiksi valtio määräisi kuolemantuomion jostain rikoksesta, tämä olisi rangaistus vaikka kukaan ei vielä olisi tehnyt kyseistä rikosta lain voimassaoloaikana. Kun nämä otetaan huomioon, jäljelle jää antiikin Rooman lakisääntö "nulla poena sine leges and nulla poena sine crimen", eli ei anneta rangaistusta joka ei ole laissa määritelty eikä anneta rangaistusta muusta kuin rikokseksi määritellystä asiasta: Jos esimerkiksi vedän jotain satunnaista tyyppiä turpaan ilman että takana on viittausta rikokseen, en anna rangaistusta. Samoin jos laki määrää rikoksen rangaistukseksi sakkoa 10C, ja sitten tapankin kyseisen henkilön viitaten tuohon rikokseen, ei teko ole rangaistus. Rangaistus ei ole pelkkä tavoitteellinen tai satunnainen vahinko jollekin henkilölle, vaan se on teko jolla on jonkinlainen autorisoitu lain ja oikeuden idea takanaan. Rangaistus on siis jotain joka asettaa taakkaa jollekulle joko viemällä oikeuksia tai haittaamalla häntä jotenkin muutoin, koska hän on itse rikkonut joitain oikeuksia tai jättänyt tekemättä joitain velvollisuuksia jotka on jossain määritelty. Rangaistus ei ole mielivaltainen : jos perustelen jonkun rangaistuksen viittaamalla henkilön toimintaan, se ei vielä tee siitä rangaistusta, jos keksin rikoksen määritelmän "after the fact" vain sen vuoksi että haluan vahingoittaa juuri tuota henkilöä. (Tosin tämä on ongelmallista: Jos esimerkiksi Josif Stalin rankaisee kaikkia jotka eivät miellytä häntä tai vaikka arpoo rangaistuksia koska haluaa niitä tietyn määrän, ja rangaistuksen suuruus tulee Josif Stalinin kulloisestakin mielentilasta, hänellä on takana normi, päättelysääntö, joka on kaikille ja aina sama.)

Kun rangaistusta lähdetään ajattelemaan tätä kautta, mukaan astuu tietysti oikeudenistunto ja lainsäädäntö sekä rangaistusten toteuttaminen. Tällöin rangaistus muuttuu systematisoiduksi byrokratiaksi. Tällöin rangaistus määrittyy siihen että se on haitta, joka annetaan ihmselle jonka uskotaan rikkoneen lakia. Tekoon syyllistyminen ei ole tällöin perusteluna, koska rangaistus voi olla väärä ; Viaton voi esimerkiksi joutua vankilaan, ja silti hänen "istumansa kakku" on rangaistus.

Vaikka näin määritelty oikeus ja laki tuntuu mielivaltaiselta, ihmiskunta on ihmeellisen yksimielinen siitä mikä on oikein ja väärin. Tyypillisesti se, mikä on väärin ja mikä on oikein, voidaan liittää kahteen ominaisuuteen:
1: Utiliteetin rikkominen: Toisin sanoen pahoja tekoja ovat sellaiset, joilla haetaan egoistisesti omaa etua ja haitataan samalla laumaa. - Samoin kuin hyve on luonteeltaan sellaista että yksilö haittaa itseään ja antaa siitä muille. Tätä sääntöä tulee täydentää sillä, että jos henkilö haittaa muita mutta ei saa itse itselleen etua, tämä on väärin. Sen sijaan itsensä auttaminen niin että samalla ei haitata muita ei katsota rikolliseksi.
2: Teko on tahallinen, toisin sanoen henkilöllä on motiivi ja intentio toimensa takana.
Lisäksi rangaistukseen liittyy olennaisesti rangaistuksen määrä. Utilitaristi Bentham perusteli rangaistuksen suuruutta sillä että sekä rikos että rangaistus tuottavat onnettomuutta joillekuille. Siksi rangaistus ei voi olla miten suuri vain. Retributivismissa taas ajatellaan että ollakseen kosto, sen tulisi olla suhteessa tekoon. Vakavammat rikokset ansaitsevat kovemman rangaistuksen. Takana on "silmä silmästä - hammas hampaasta" -periaate, eli Hammurabin laki.

Useissa näkemyksissä vahingossa tehty rikos ei ole yhtä vakava ; Rikoksiin liitetään usein ainakin lieventäviä asianhaaroja. Eli jos vahingossa rikon ikkunan, saan paljon pienemmän tuomion kuin tahallisesta ikkunan rikkomisesta. Vastavuoroisuus muuttuu reiluudeksi: Ikkunaa ei kosteta rikkomalla samanarvoinen ikkuna tekijältä, vaan voi olla että ikkunan rikkoja saa jopa kokonaan anteeksi tekonsa. Samoin mielenvikaisuutta voidaan käyttää: Jos aivoni tulkitsivat heijastukseni Saatanaksi ja koin olevani hengenvaarassa ja siksi rikoin ikkunan, ei minun katsota enää tehneen rikosta. Tästäkin teosta voi tulla sanktiota ja haittaa minulle - voin esimerkiksi joutua mielisairaalaan. Mutta tätä ei katsota rangaistukseksi rikoksesta vaan tulkitaan hoidoksi. (Koska ihminen ei ole tahallaan hullu.) Usein myös kasvatuksellisia oloja kuten onnetonta lapsuutta ja huonoa kasvatusta voidaan pitää lieventävänä asianhaarana, samoin kuin geneettistä virhettä joka johtaa aggressiivisten hormoonien ylieritykseen tai aivovauriota, joka estää tunteiden hallinnan. Ajatellaan että ympäristöstä opitut tavat (perinteet) ja geneettisesti perityt taipumukset (tempperamenttityyppi) ja käytännöt kompensoidaan, ja vain omien valintojen osuus huomioidaan.

Yhteiskunnallisesti rankaiseminen on luonteeltaan erikoislaatuista: Se on kallista. Tuntuu että olisi erikoista että yhteisöä vastaan rikkonut pistetään vankilaan, jossa hän tulee yhteisölle kalliiksi. Utiliteetilla tätä ei ainakaan voi perustella. Tämä on kuitenkin järkevää, koska ihmisyhteisö on hypersosiaalinen lauma, jossa käydään koko ajan kauppaa. Ihminen ei tee vain yhtä diiliä elämänsä aikana, vaan hän on itse asiassa kokoaikaisessa diilientekotilassa. Käymme esimerkiksi Siwassa ja vaihdamme rahaa maitoon.

Tätä voidaan perustella kuvaamalla sitä peliteoreettisena tilanteena: Ongelmanahan on se, että jos kaikki pelaavat reilua peliä, huijari pärjää hyvin ; Jos esimerkiksi kaikki ovat rehellisiä, auton oviin ei tarvitse asentaa kalliita lukkoja. Mutta tässä tilanteessa jos joku onkin epärehellinen, hän saa haltuunsa helposti paljon autoja. Tämä on etu, joka tekee autovarkauden kannattavammaksi. Tätä tilannetta voidaan estää sillä, että "rangaistaan itsen kustannuksella". Tämä ei matemaattisesti johda koskaan siihen että ylirankaisija saisi ylimääräistä etua, mutta sen tärkeä rooli on siinä että sen jälkeen yhteistyöhön voidaan luottaa varmemmin. Äärimmäinen esimerkki tälläisestä toiminnasta on mafia: Jos esimerkiksi varastat 1000C edestä mafian kokaiinia, mutta mafiapomo onkin valmis maksamaan tämän tehtyäsi 10 000C salamurhaajalle, joka ensin tappaa perheesi, ja tämän jälkeen hitaasti ja julmasti kiduttaa sinua, teko ei matemaattisesti anna mafiapomolle etua. Pitkässä tähtäimessä tilanne kuitenkin muuttuu, ja mafiapomon toiminta on kannattavaa, koska kun tilanne on tuo, ei kukaan uskalla varastaa 1000C edestä tavaraa. Varastaminen muuttuu niin epäkannattavaksi, että mafian piirissä pelataan hyvinkin avointa ja "sisäisesti joskaan ei yhteiskunnallisesti reilua peliä". Tämänlaista ylirankaisemista on havaittu mafian ulkopuolellakin: Kun esimerkiksi on tehty koeasetelmia, joissa otetaan Matti ja Pekka jotka laitetaan koppiin siten, että Pekka saa 100C jotka hän saa jakaa Matin kanssa miten vain, ja Matti saa sen sijaan päättää että jaetaanko potti vai ei. Jos Matti päättää että pottia ei jaeta, kumpikaan ei saa mitään. Tällöin tilanne on "yksinkertaisen matemaattisesti" se, että Pekka voi päättää että hän antaa Matille vain 1C ja pitää itse 99C ja Matin kannattaisi hyväksyä se, koska joka tapauksessa 1C on enemmän kuin "ei mitään", joka on vaihtoehtona. Kuitenkin ihmiset yleensä rankaisevat tälläisestä toiminnasta. He itse asiassa ovat valmiita maksamaan esimerkiksi sen euron siitä ilosta että ahnehtija ei saa sitä 99 euroaan. Pitkässä tähtäimessä tämä on tietysti järkevää, koska jos Pekka tietää että hän ei saa mitään jos hän antaa alle 20C, hän ei ikinä tarjoa tämän rajan alle, koska hänen kannattaa pelata niin että hän itse saa mahdollisimman paljon. Tämä johtaa siihen että pitkällä tähtäimellä Matti saa muutaman rangaistuksen tuomalla väliaikaisella ja pienellä tappiolla pitkällä tähtäimellä isompia tuloja. Oikein pitkässä tähtäimessä tilanne muuttuu itse asiassa jopa siihen että Matti voi vainota Pekkaa. Jos Matti sanoo Pekalle että "jos annat alle 90C minulle, et saa mitään". Tällöin Pekan kannattaa jakaa aina se 90C, koska muutoin hän jää täysin ilman tuloja. Pekalla ei ole mitään kunnollisia rangaistustoimenpidettä, jolla hallita Mattia; Paras mitä hän voi tehdä, on sirkeästi tarjota jotain summaa, esimerkiksi 50C, ja sitten se jolla on suurempi kärsivällisyys, voittaa lopulta. Oikeassa elämässä rangaistus onnistuu yleensä enemmän "molempiin suuntiin".

Lucky Luke lukee lakia.

"Ensin sä jätät sun tiimin pulaan ja sit sä tuut tänne leikkiin Immanuel Kantia ekonomipohjalta"
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, jakso "mielen aikido")

Olemme jo käsitelleet arvoja. Tästä on hyvä jatkaa normeihin. Karkeasti sanoen arvo on hyvä asia, ja normi on määräys, jossa sanotaan että jokin asia tulee tehdä. Näiden keskeisin ero nähdään, kun huomataan että kaikkia hyviä asioita ei tarvitse tehdä ja toteuttaa. On esimerkiksi hyvä antaa almuja, mutta jos laki määräisi että almuja olisi pakko antaa rangaistuksen uhalla, tästä voisi olla ikäviä seurauksia. Ainakin almujen tarvitsijoita vihattaisiin enemmän. Toisin sanoen arvot ovat se, joka tehee hyvästä hyvää. Normit ovat käskyjä, joilla tämä saavutetaan. Normeilla on välinearvoa, ne ovat tärkeitä koska niillä tavoitetaan hyviä asioita. Voidaan sanoa, että normit suojaavat arvoja. Kuitenkin on huomattava, että läheskään kaikki arvot eivät tarvitse - suorastaan niillä ei saa olla - normien suojaa. Jos maalaat rumia tauluja tai kokkaat huonosti, sinua ei laiteta vankilaan. Osaa taas laki, yhteiskunnan säätämä normi, suojelee. Tarvittaessa poliisivoimat kaappaavat kokaiinikauppiaat.

Russellin mukaan arvojen perustelut olivat kuin kysymyksiä siitä ovatko osterit maukkaita. Kuitenkin ihmisten mielipiteet eivät monista asioista ole satunnaisia ostereiden syömisen tapaan. Kun Russell kuitenkin arvottaa mielipiteiden, subjektioiden, mukaan, tässä on havaittavissa "pientä ristiriitaa". Tärkeä havainto on se, että on mielipidehierarkia. Tietyt asiat ovat useimmille tärkeitä ja toisissa saa olla variaatiota. Esimerkiksi kulttuurissa kuin kulttuurissa arvostetaan kunniaa ja muita vastaavia asioita. Toki näiden järjestys vaihtelee hieman, toinen kulttuuri arvottaa kunnian, toinen tottelevaisuuden ja kolmas armeliaisuuden muiden yläpuolelle. (Kaikki arvostavat vapautta ja lain noudattamista, mutta osassa kulttuureissa ensimmäistä korostetaan ja toisissa toista.) Mutta samat asiat ovat kärkipään sijoilla. Ikään kuin kyseessä olisi juoksukilpailut, joissa on satoja osallistujia, ja joissa samat saavat aina mitalit, tosin joskus kullan voittanut jää pronssille ja hopeamitalisti saa kullan ja niin edes päin. Voidaan sanoa että näiden mitalistiarvojen suojaavan elämää. Ne käsittelevät elämistä ja toisten kanssa toimeen tulemista. Nämä ovat vahvoja arvoja. Vahvojen arvojen päälle ja lisäksi rakentuvat arvot ovat korkeita arvoja näiden kohdalla on mielipide -eroja ; Toki esimerkiksi taiteessa runoilijoilla on tiettyjä sääntöjä, mutta niiden rikkomisesta ei tuomita. Samalla on tärkeää huomata, että taiteessa runoilijalla on lupa tehdä runoja, ja kriitikoilla lupa haukkua näitä. Kriitikko ei kuitenkaan voi sanoa että huonoa runoa ei saisi tehdä. Eikä runoilija voi sanoa että kriitikoilla ei olisi lupa haukkua heidän runojaan, esimerkisi syyttämällä tätä vainoamiseksi. Toki yksilöt voivat olla erimielisiä myös vahvoista arvoista. Psykopaatit eivät välttämättä arvosta muiden elämää kovin korkealle. He ovat kuitenkin poikkeuksia ja voidaan vakavasti kysyä, tuleeko näiden mielipide -erojen vuoksi sortua täydelliseen arvorelativismiinkaan. Kenties korkeiden arvojen kohdalla voidaan joustaa paljonkin, mutta jokainen yhteisö, joka ei halua olla itsemurhakerho, on turvattava vahvat arvot. (Siksi muunlaisia yhteisöjä ei olekaan. Jos sellaisen rakentaa, se ei kauaa ole olemassa. Esimerkiksi elokuvien psykopaateista koostuvassa yhteiskunnassa ei olisi kauaa jäseniä, kun Hannibal Lecterit söisivät ja murhaisivat Leatherfaceja.)

Filosofinen ongelma on tietysti perustella se, mitkä arvot ovat vahvoja ja mitkä korkeita arvoja. Tämä ei ole aivan yksinkertaista. Esimerkiksi monien kristittyjen mielestä kristinuskon normit ovat kaikki vahvoja arvoja, sellaisia jotka takaavat yhteiskuntarauhan. Heidän mukaansa Suomen Laki toimii vain koska siinä on kristilliset arvot. Muita uskonnäkemyksiä ja vakaumuksia kannattavat ovat tietyisti erittäin erimielisiä tästä, heille uskonto voi edustaa jotain vapautta, josta on oikeus valita. Heille uskonto on korkea arvo, sellainen josta voi olla erimielinen ja edustaa eri kantoja samaan tapaan kuin taiteessa.

Karkeasti voidaan sanoa että filosofit käyttävät perusteluissaan neljää tapaa:
1: Konsekventialistinen, eli seurausetiikka. Sen mukaan normi osoitetaan viittaamalla sen seurauksiin. Normit perustellaan niiden tuoman edun vuoksi. Tätä näkemystä edustaa muun muassa jesuiittojen Tarkoitus pyhittää keinot -ajattelu. Nykyään merkittävää osaa tässä näyttelee utilitarismi. Utilitarismi pyrkii yleisen hyödyn maksimointiin. Utilitarismin perustajat, Bentham ja John Stuart Mill, rakensivat utilitarismin mallin sen varaan, että olisi tehtävä sellainen teko, jonka seuraukset olisivat parempia kuin vaihtoehtoisten tekojen seuraukset, mikä kuulostaa arkiajattelulla aivan järkevältä.
2: Deontologinen, eli velvollisuusetiikka. Velvollisuusetiikka ei viittaa normista saatavaan hyötyyn. Sen mukaan esimerkiksi normi, joka määrää vähemmistön orjuuteen ei olisi moraalinen, vaikka se vapauttaisi enemmistön työstä. Sen mukaan kokonaishyödyllä ei voida perustella asioita, jotka ovat moraalittomia vähemmistöille ; Enemmistö ei voi loisia vähemmistön kustannuksella. Esimerkiksi Immanuel Kant oli sitä mieltä, että utilitaristista ajattelua seuraa se, että yhteisölle olisi edullisinta, että sen kaikki jäsenet olisivat muurahaisten kaltaisia tottelevaisia henkilöitä, jotka eläisivät velvollisuuksilleen. Tälläiset ihmiset eivät Kantin mukaan kuitenkaan olisi hyötyjä ja haittoja punnitsevia utilitaristeja. Utilitaristisen näkemyksen sijasta Kant korostikin kategorista imperatiivia, ehdotonta käskyä toimia aina sellaisen periaatteen mukaan, jonka voisit toivoa tulevan yleiseksi laiksi.
3: Hyve -etiikka. Deontologia ja konsekventialistinen näkemys ovat molemmat kolmannen osapuolen moraaliteorioita. Ne eivät siksi käsittele moraalia yksilön tasolla. Aristoteelinen hyve -etiikka taas lähtee tarkastelijatasolta, ensimmäisestä persoonasta. Teorian tasolla hyve -etiikka häviää, koska se ei voi esittää mitään eleganttia sääntöä, jonka mukaan hyveellisyyttä tavoitellaan. Toisaalta voidaan kysyä kuinka hyvin abstraktioista voidaan laskeutua arkielämän tasolle. Voidaan vakavasti kysyä, toimiiko ihminen rationaalisen perustelun mukaan tavoitellessaan hyvää. Ihminen toimii rajoittuneen tietonsa mukaan eikä voi rationalisoida että "minkä arvoinen moraalinen teko on ja minkälainen ihminen olen kun teen näin". Etiikan ei välttämättä tarvitse olla algoritmi tai kone, johon syötetään syöte ja joka tuottaa oikean vastauksen, koska tämä oikean syötteen antaminen ei ole käytännön tasolla lainkaan mahdollista. Vajailla tiedoilla tulisi joka tapauksessa joko "Garbage in - Garbage out" tai jopa "Garbage in - Gospel out" -tilanne. Aristoteelinen hyve pyrkii kuitenkin jonkinlaiseen tasapainoon. Se korostaa näkemystä että liiallinen minkä tahansa asian korostaminen johtaa huonoihin tuloksiin. Hyve etiikka ei kuitenkaan syötä tätä absoluuttina sääntönä Kantin tapaan, vaan on pikemminkin muotoa kohtuus kaikessa - kohtuudessakin. Samantapaista ajattelua edustaa euroopan ulkopuolella Jing-Jang -tyyppinen tasapaino -ajattelu. Moni yhdistääkin harmonian ja hyvän.
4: Kuuliaisuusperiaate, jossa jokin sääntökokoelma sanoo miten toimitaan. Tämä sääntökokoelma voi olla esimerkiksi kommunistinen manifesti, jonkun maan lakikirja tai vaikka uskonnollinen Pyhä Kirja. Ongelmana tässä on tietenkin se, että millä juuri tämä tietty sääntökokoelma valitaan. Erilaisia näkemyksiä kun on monia. Pohjimmiltaan tämä valitaan perustelematta, jonka seurauksena tämä ei valota yhtään mielipidettä enempää sitä, miten moraali oikeutetaan. Yleisesti tämä perustellaan pelkästään valtaan tai viisauteen tai molempiin vetoamalla. (Näitä todistamatta. Loppupeleissä päädytään aina siihen kuinka Konfutse/Jeesus/Allah/Rakastettu Diktaattorimme on viisas koska on oikeassa, ja on oikeassa koska on viisas.) Loppupeleissä ero on vain siinä, vedotaanko auktoriteettina johonkin lähteeseen vai vaikka itseen. Jos kirjoitat kirjan ja teet tästä uskonnon, ennästään häilyvä ero muuttuu vieläkin sumuisemmaksi, kun ero itsen ja korkeamman auktoriteetin välillä katoaa.

On tärkeää huomata, että utilitarismia on kritisoitu muutamalla tavalla:
1: Tietämisen ongelma: Utilitarismi vaatii ihmisten yleisen hyödyn maksimoimista. Tästä voi olla seurauksena "huviretki Abileneen", eli se että ihmiset luulisivat toimivansa yhteisen edun nimeen mutta tosiasiassa tulos olisi jotain, jota kukaan ei halua.
2: Ihmiset käytännössä tavoittelevat omaa etuaan. Emme pidä pätevänä ajattelua, jonka mukaan rikkaiden tulisi antaa satanen köyhille vaikka köyhälle satanen on iso raha, ja rikkaille se ei ole paljoa. Utilitaristejen mukaan kuitenkin jonkinlainen "näkymätön käsi" takaisi sen, että maksimaalinen hyyöty saavutetaan silloin, kun kaikki ajavat omaa asiaansa. Tosin tässä perustelussa on ongelmana se, että utilitarismin näkemyksen mukaan lähtökohtana on se, että tulee ottaa yleinen hyöty etusijalle oman edun sijasta. Tässä tilanteessa kuitenkin utilitarismi unohtaa tämän ja muuttuu egoismiksi.
3: Normaalielämässä ihmiset eivät yleensä maksimoi muiden hyötyä, vaan välttävät muiden edun tuhoamista. Eli että moraalin lähtökohtana olisikin se, että ihminen etsii omaa etuaan ilman että vahintoittaa muita. Tämä ajattelutapa on sukua Wiccojen "tee mitä haluat kunhan et vahingoita muita" -periaatteelle.
4: Laskennallinen ongelma. Eli voidakseen toimia yhteisen hyvän edestä, pitäisi olla jokin tapa laskea hyvää. Tässä on kuitenkin paljon vaikeuksia: Jos esimerkiksi laskemme kannattaako joku elinkautisvanki tappaa, meidän tulisi määrittää hänen elämälleen arvo. Sama pohdinta olisi suoritettava myös kotiäidin kohdalla. "Älä tapa" tuottaisi eri ihmisille jonkinlaisen tuloksen, hyödyn. Jos yksittäisen tapon arvo on miinus joku luku, tuottaisin koko ajan utiliteettia vain sillä että en tapa ketään. Tämä johtaa hieman erikoiseen tilanteeseen.
5: Utilitarismissa joutuu välttämättä tekemään moraalittomia ratkaisuja: Esimerkiksi kaikkien AIDS -potilaiden eristäminen hoitolaitoksiin koe -eläimiksi tuottaisi etua. Kukaan uusi ihminen ei sairastuisi ja heidän parantamisekseen tehtäisiin hoitotoimenpiteitä, jotka saattaisivat jopa parantaa heidät. Kuitenkin tässä olisi tiettyjä heikkouksia. Lisäksi resurssien niukkuus johtaa pakosti hankaluuksiin. Ceausescun viimeisinä hallintovuosina Romaniassa ambulanssia soitettaessa kysyttiin uhrin ikää. Koska kaikkia ihmisiä ei voitaisi hoitaa, ambulanssi lähetettiin auttamaan vain nuorimpia. Koska katsottiin että heistä olisi eniten hyötyä. Tämä strategia tuntuu "hieman" moraalittomalta.

Mutta eipä Kantin etiikkakaan ei ole ongelmatonta:
1: Kantin etiikan ei ole katsottu sopivan hyvin korkeisiin arvoihin. Jos olen musiikillisesti lahjakas, Kantin mukaan en voisi haaveilla Sibelius akatemiasta, koska jos kaikki haluaisivat Sibelius akatemiaan, ei olisi ketään tekemään normaaleja töitä. Vahvoihin arvoihin se kuitenkin näyttäisi sopivan paremmin. Kant siis sortuu samantapaiseen virheeseen kuin Russell. Russell näki etiikan vain korkeina arvoina ja Kant vahvoina arvoina.
2: Kantin kategorinen imperatiivi ei itse asiassa kerro lainkaan mitkä asiat ovat hyviä ja mitkä eivät. Sehän sanoo vain että jos sääntö X sallitaan jollekkin, se sallitaan kaikille. Yleistäminen voi toki olla hyödyllistä, mutta tässä muodossaan se on tyhjä.
3: Kantin näkemys on rigoristinen, eli liian ankara. Kantin kategorisesta imperatiivista, joka nojautuu utilitarismin kritiikille, joutuu ongelmiin tilanteessa jossa piilottelet ystävää joka pakoilee väkivaltaista hullua. Kun vainooja ovella kysyy onko ystävä talossa, Kant sanoo vain, että hyötynäkökulma ei ole lähtökohta, vaan säännön yleistävyys. Valehtelu on väärin. Joten tekisit moraalisesti aivan oikein jos täyttäisit velvollisuuden puhua totta. Toki voit keksiä myös erikoistilanteen, jolla kaikkien tulisi vaieta tämänkaltaisissa tilanteissa, mutta Kantin kategorinen imperatiivi ei kykene erottamaan onko tämä parempi laki kuin "älä valehtele" -laki.