On ilmeisesti machokulttuuriin sopivaa esittää lihansyönnille perusteeksi "liha maistuu hyvälle". Ensimmäinen ajatus tähän liittyen on se, että se ei ole lainkaan moraalifilosofinen argumentti. Se on tavallaan kysymyksen ohittaminen ei-vastauksella. Se olisi siis sitä että ignoranssista tehtäisiin asenteen kautta jotenkin machoa vaikka sen pitäisi olla asenteellista ajattelemattomuutta. Tätä kautta sillä voi olla arvoa lähinnä jonkinlaisena alakulttuuriin sitovana symbolina. Tämä lause on siis ennen kaikkea jotain jolla ilmoitetaan kuulumista tiettyyn ryhmään kuin sitä, että sillä vastattaisiin annettuun kysymykseen.
Mutta sitten kun sitä katsoo oikeasti, voi huomata että se on vähintään perustelu. Se ei toki viittaa eläinten hyvinvointiin tai eläinten oikeuksiin. Mutta toisaalta miksi tämänlaisen sitoumuksen pitäisi ylipäätään olla ehtoina? Kun joku kysyy perusteluja lihansyömiselle, asiaa voi periaatteessa lähestyä mistä näkökulmasta tahansa. Ja on selvää, että lihan maku on tässä argumentti.
Tästä voisi jopa kasata yksinkertaisen syllogismin:
1: Liha maistuu hyvältä.
2: Syön hyvältä maistuvia asioita.
J: Syön lihaa.
Kaikki premissit ovat todennäköisesti tosia ja premisseistä seuraa johtopäätös. Kysymys onkin argumentin relevanssista. Joka taas ei ole niin yksiselitteinen asia. Tässä tyytymättömyys argumenttia kohtaan voi johtua siitä että vaikka se onkin argumentti, niin se onkin tästä huolimatta jotain joka ei ole moraalifilosofinen argumentti.
Toisaalta voidaan sitten huomata, että tosiasiassa on olemassa hyvää elämää koskeva teoria nimeltä hedonismi. Sitä voidaan soveltaa niin että siitä tehdään eettinen teoria. (On teoriassa mahdollista rakentaa malli jossa paha ihminen elää hyvän elämän, mutta aika usein esitetään malleja joissa hyveellinen elämä on sama kuin hyvä elämä.) Tällöin keskiössä on elämästä nauttiminen. Ja tässä kohden voidaan ottaa sellainen hedonismin versio jossa korostetaan sitä, että ä vastaajan mielessä liha tuo iloa, eläinten hyvinvoinnin miettiminen ei. (Suuri osa hedonismin malleista korostaa tiedostamisen autuutta, mutta mukaan voidaan ottaa niitä jotka eivät.)
Toki tätä voi pitää asenteellisena ja kehäpäätelmäisenä. Siinä hyvyys on määritelty. Ja siinä ihmisellä on itsenään erityinen vastuu omasta nautinnostaan. On helppoa kyseenalaistaa tätä. Voidaan korostaa vaikkapa sitä että eläimet ja ihmiset olisivat hyvinkin samanlaisia ja siksi molemmilla pitäisi olla samanlaiset oikeudet. Hedonisti voisi tässä viitata johonkin Descartesista kumpuavaan teoriaan ihmisten ja eläinten erilaisuudesta. Molemmat vaihtoehdot ovat maailmankuvallisia, joten miksipäs ei voida seurata tätä mallia?
Tilannetta voisi jopa nokittaa sitaatilla joka on eläinten oikeuksien ystävien käytössä : Jeremy Bentham korosti, että eläinten kohdalla "kyse ei ole siitä, osaavatko ne ajatella, tai osaavatko ne puhua, vaan siitä, osaavatko ne tuntea." Lihanrakastajan ei tarvitse kuin selittää että kenties sama prosessi koskee heitä itseäänkin, ihmisinä. Se, mikä vaikuttaa huolimattomuudelta onkin sitä että jotkin asiat on sisäistetty.
Tämän jälkeen ei tarvitse kuin ottaa Thomas Nagelin ajatukset siitä että ihminen ei voi tietää miltä tuntuu olla lepakko. Tai muukaan eläin. Ja heittää filosofinen haaste takaisin. Että hedonisti tietää että hän itse tuntee, mutta mistäs tietää onko eläimille aiheutettu mitään kärsimystä.
Sen jälkeen maistuu raaka pihvi. Karhunmaksaa. Sellaista josta saa miehekkäästi trikiinin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti