Arkielämässä ajatellaan, että ihmiset aistivat värejä. Että olisi esimerkiksi sellainen ominaisuus kuin "keltaisuus". Eli olisi jokin ominaisuus, jonka jakaisivat niin banaani ja voikukka.
Ajatus tuntuu sinänsä luontevalta, että ihmisen silmissä on tappisoluja, jotka reagoivat tiettyihin valon aallonpituuksiin. Ja vain jos meillä on tälläisiä aistivia soluja, voimme nähdä niitä. Jos näissä on puutteita, voi syntyä sokeutta tai värisokeutta. Ja toisaalta on mahdollista että niitä on ekstrana, jolloin tetrakromaattinen väri. Joka mahdollistaa entistä erilaisempien värien näkemistä. Tappisolujen reagointi rajaa maailman sellaiseksi että emme näe radioaaltoja, röntgensäteilyä tai montaa muutakaan asiaa.
Näin syntyy ajatus jossa ihmisen silmä olisi kameran kaltainen näkemiskone. Värit olisivat objektiivisia. Vähintään kontekstissa. (Tietyssä valaistuksessa silmiin tulee tiettyjä valon aallonpituuksia ja toisessa valaistuksessa toista, mutta olosuhteiden muutos huomioiden värin näkeminen olisi kuitenkin objektiivista.)
Tätä näkemystä toki hämärtää se, että tosiasiassa tappisolut reagoivat useampaan kuin yhteen valon aallonpituuteen. Ja reaktiot menevät osittain päällekäin. Näin ollen suuri osa väreistä on "interaktiivisia" ; Ne aktivoivat eri suhteissa eri tappisoluja (joissa jokaisessa on tiettyä pigmenttiä ja toisissa toista.) Toisaalta värien rajat ovat määriteltyjä. Kun värit ovat valöörissä, on mielivaltaista sanoa missä vaiheessa sinivihreää sininen muuttuu vihreäksi. Ja missä sininen sinivihreäksi. Tämä näkyy hyvin siinä miten värien nimet ja rajaukset eroavat hyvinkin runsaasti eri kulttuureissa. Tämä tarkoittaa sitä että vaikka tietty sävy olisikin objektiivinen, rajanveto on konstruktio.
Tosiasiassa värien aistiminen tapahtuu kuitenkin laajemmin. Jos esimerkiksi ajattelemme että näkemisemme on keskittynyt havaitsemaan keltaisuutta, voikin olla että meidät vihjataan olemaan lukittuneita keltaisuuteen. Tämä näkyy varsin kevyesti siinä kuinka nykyään monia elokuvia värikoodataan. Elokuvista tulee hyvinkin tunnistettavan näköisiä siksi että niiden kuvien värimaailma on valikoitu hyvinkin tarkasti. Nämä värit ovat hyvinkin tavallisuudesta poikkeavia. Mutta ne eivät näytä siltä koska ne esiintyvät tietyssä kontekstissa. Sama ilmiö näkyy vaikka siinä että menee koppiin jonka ikkunat ovat sinisiä. Katse tottuu nopeasti ja "korjaa" nähtyä niin että näemme kohteet niissä väreissä missä ne ovat "ulkona ilman sitä värilasia". (Värikoodaus näkyy toki joskus räikeästi läpi ; Jos kontekstin värivihjeet on koodattu hieman pieleen, näyttelijät voivat näyttää sairaalloisen oransseilta.) Sovitamme havaitun uudella tavalla.
Tämä on siitä kiinnostavaa, että Anna Franklin, Alice Skelton & Gemma Catchpole ovat melko tuoreessa tutkimuksessaan "The Case for Infant Colour Categories" demonstroineet että vastasyntyneet eivät jaa sinistä ja vihreää sellaisella tavalla millä aikuiset sen tekevät. Lisäksi Anna Franklin, Michael Pilling & Ian Davies. ovat "The Nature of Infant Color Categorization" -tutkimuksessa havainneet, että kun lapset oppivat puhumaan, heidän havaitsemisensa muuntuu kielen oppimisen yhteydessä. Kun katsotaan miten lapset käyttävät värisanoja ja miten tarkasti he voivat visuaalisesti erotella eri värikategorioita, käy niin että mitä tarkemmin värisanoja käytetään, sitä heikompi kyky on visuaalisesti erottaa värien ominaisuuksia.
Tämä voi tuntua omituiselta. Ainakin minun intuitioni sanoo että asioiden pitäisi mennä niin että parempi kyky käyttää termejä harjoittaisi tunnistamaan eroja. Ja mitä rikkaampi kieli, sitä rikkaampi erotteluherkkyys. Joku toinen taas voisi sanoa että kielen termeillä ihmisiä ohjelmoitaisiin ja värikokemuksia konstruoitaisiin. Jolloin kielen ja erottelukyvyn yhteys olisi vahva. Mutta kyseessä on sama ilmiö mikä tunnetaan hahmojen tunnistamisessa ("pattern recognition"). Opimme hahmottamaan tietyt värijoukot yhteen joten näistä tulee "klimppi" jota sitten kutsumme vaikka "keltaiseksi". Kokemus ja tieto muuntavat havaintoa.
Eräässä mielessä "turhaa suodatetaan pois" jotta opitaan reagoimaan "oleelliseen".
Tämä muuntuminen ja oppiminen ovat siitä hauskoja että jos havaitsemiseen liittyy vanha probleema siitä että kun minä ja sinä näemme vaikka keltaisen voikukan, niin näemmekö sen subjektiivisesti keskenämme samalla tavalla. Eli toinen kokisi keltaisen samalla tavalla kuin toinen vaikka punaisen. Tämä havaintojen muuntuminen ei kerro tätä. Mutta se kertoo sen, että kun minä sanon yhden kohdalla sininen ja toisen kohdalla sininen, niin käytämme samaa kieltä ja havaintomme lukittuvat prosessissa. Ainakin jos olemme tarpeeksi nuoria manipuloituaksemme tällä tavalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti