Onttoja ihmisiä (hollow man)

Törmäsin ajatukseen jonka mukaan mielenterveysongelmia koskeva nolostuminen on itse asiassa jotain joka vaatii yliluonnollisen tai supernaturaalin elementin. Tarkalleen ottaen lausunto meni "Mikä vittu siinä oikeasti on, että jengi pitää "mielensairauksia" jotenkin kumman mystisinä verrattuna "ruumiin sairauksiin"? Ovatko ihmiset oikeasti niin saatanan tyhmiä ja/tai taikauskoisia, että luulevat, että meillä ihmisillä on jokin fyysisestä ruumiista riippumaton "sielu" joka voi jotenkin "sairastua"?!? No jos ei, niin miksi helvetissä jengi pitää masennusta tai skitsofreniaa yhtään ihmeempänä tai hävettävämpänä sairautena kuin tulehtunutta umpisuolta tai diabetesta? Häh?" Näkemys on mielestäni siinä mielessä hyvä, että mielenterveysongelmia todellakin hävetään, usein aiheettomasti. Mutta asia on mielestäni kiinnostavampi ja monisyisempi kuin esitetty.

Ensinnäkin : Medikalisaatio on sielukonseptista etääntymistä.

On selvää että mielenterveydellisten ongelmien mukana jopa sävyjä jossa moraali on medikalisoitu, eli pahuus on mielenterevydellinen häiriö. Epäluonnollinen ja ei-mielenterve on tällöin pahuutta ja tämä ikään kuin tieteellistää moralismin ja näin voidaan paeta niistä ongelmista joita moralismi ymmärrettävästi tuo harjoittajalleen.
1: Hieman aiheen sivustasta esimerköiden : Moraalin medikalisointi on tuttua myös siinä että homoseksuaalisusu on tuomittu sekä epäterveeksi tilaksi, eräänlaiseksi hulluudeksi. Ja sitten toisaalta sitä on esitty jopa rangaistavaksi. Tälläisessä tilanteessa ei oikein auta muu kuin viitata "Mestari" Jussi Halla-ahoon. Hän kun on sanonut homokeskustelussa siitä miten asian tulisi olla niin että moittijoiden tulisi päättää onko homoseksuaalisuus rikos vai sairaus. Että molempia ei voi saada. Hän irrottautuu tästä medikalisoinnin näkökulmasta ja korostaa että jos homoseksuaalisuus on sairaus ja hulluutta, niin silloin ihmisiä pitää auttaa eikä laittaa linnaan.

Medikalisointi on monessa paikassa korvannut sieluun liittyvät vetoomukset. Ja tässä mielessä on osuvaa nähdä analogisuutta näiden kahden välillä. Mutta käytännössä medikalisaatiota käytetään nimenomaan siten että on koettu tarvetta irrottautua sielukonseptista. Tämä on voitu tehdä kahdella tavalla
1: On todellakin hylätty sielu mutta ei moralismia. Ja tällöin ei haetakaan apua pastorilta vaan psykiatrilta.
2: Sieluun viittaaminen nähdään uskonnolliseksi ja uskonto nähdään "subjektiiviseksi" ja "maailmankuvalliseksi" joten asioita ei totella. Tiedettä sen sijaan ei yleensä kauheasti halveksita ja sitä pidetään objektiivisena. Joten jos sielun konvertoi ja manipuloi siten että puhuukin sen sijaan mielenterveystermein on se kätevämpi vallankäytön väline.

Toiseksikin : Mielenterveysasioiden erikoistaminen ei ole ristiriidassa (ontologisen) naturalismin kanssa.

Jos kantana on se, että kun mielenterveys on biologista, aivojen isoissa rakenteissa, kehon umpierityksessä tai hermoston muistirakenteissa jne. olevaa toimintaa, niin se ei tarkoita että niitä ei voitaisi kohdella erikoisella tavalla.

Itse asiassa myös häpeän tunne on biologista jos kaikki muutkin emootiot ovat biologista. Ja häpeän tunne ei selvästi ole ristiriidassa naturalismin kanssa. (Tässä käytän naturalismi -sanaa paljon. Viittaan tässä aina nimenomaan ontologiseen naturalismiin, siihen että todellisuus on kauttaaltaan fysikaalinen.) Mutta vielä oleellisempaa on se, että vaikka voidaan löytää analogisuutta sen kanssa että on vikaa aivoissa kuin että on vikaa varpaassa. Kuitenkin näiden kahden välillä on väistämättä jotain epäanalogisuuksia. Jos ei muussa kuin vaivan lokaatiossa. Epäanalogisuus tarkoittaa sitä että on tilaa luoda ristiriidattomia näkemyksiä joissa nämä asiat lokeroidaan eri lokeroon ja kohdellaan eri tavalla.

Nähdäkseni oleellinen epäanalogia varvaskivun ja vaikka masennuksen välillä on identiteetti. Nykyaikana identiteettiä korostetaan hirvittävästi. Postmodernistit puhuvat maailmankuvista, intresseistä. Eksistentialistit olemisesta ja tulemisesta. Kun puhutaan uskonnosta, etnisyydestä, rodusta, alakulttuurista, kuulumisesta... ollaan käsittelemässä ihmisten identiteettiä. Yleinen kanta tuntuu olevan se, että ei ole relevanttia kuluttaa päiviään siitä että keskustellaan pikkuvarpaistamme ja niiden eroista. Mutta vakaumusasiat ja maailmankuvat ovat jotenkin syviä ja tärkeitä. Siksi filosofit pohtivat jälkimmäisiä mutta esimerkiksi pikkuvarpaan filosofiaa tutkitaan hämmästyttävän vähän. Vaikka jossain mielessä pikkuvarvas on "todellisempi ja objektiivisempi" kuin vaikka "aito kristillisyys".

Ja identiteetti ei ole mikään yksi asia. Käytämme käsitettä paljon ja kaikilla on siitä jonkinlainen käsitys. Mutta se miten sitä käytetään on hyvinkin hajanaista. Voimme viitata identiteetillä (a) sosiaaliseen kategoriaan, jolloin tarkastellaan esimerkiksi ryhmään kuulumisen sääntöjä ja tarkastellaan attribuutteja (ominaisuusksia, käyttäytymistä) jotka määrittävät tämän kategorian (b) Jotain johon ihminen liittää itsensä niin että kokee asiasta ylpeyttä ja kuuluvuudentunnetta ja (c) jonain jota ihminen aidosti ja pohjimmiltaan on.

Eli identiteetti voidaan joskus nähdä jonain jonka päättävät muut (a), jonain joka päätetään itse (b) ja jonain jota ihminen ilmentää (c). Tässä identiteetti voi olla kuori, joka on enemmänkin liehuva lippu jolla ihminen mainostaa itseään (a+b) tai jotain joka on olemassa riippumatta siitä mitä ihminen oikeasti tekee ja toimii (c).

Koska mielenterveys koskee sitä mitä mieltä olemme asioista on selvää että se on sidoksissa käytökseen ja toimintaan. Näin ollen mielenterveys voi vaikuttaa tai vaikeuttaa sitä miten kuulumme ulkoiseen identiteettiin (a+b). Psykopaatilla voi olla vaikeuksia olla lempeyttä korostavassa uskonnossa. Ongelmaa kiristää se, että jos elämme naturalistisessa maailmassa niin tosiasiassa me olemme aivomme ja muu elimistömme. Joten itse asiassa naturalistisessa maailmankuvassa mielenterveysongelma voi olla sielua helpommin sidottavissa siihen että mielenterveysongelma todella iskee siihen mitä ihminen syvimmiltään on. Sielu voi olla hairahtuva, ja mielenterveysongelma voidaan nähdä syntinä jota sielu tekee eikä jotain jota sielu on. Mutta naturalismin kanssa asia voi olla jopa vaikeampi. (Toki ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa nojata analogiaan umpisuolentulehduksen kanssa. Mutta selvästi ei ole naturalismin kanssa ristiriidassa esittää että mielenterveysongelma on nolo asia.)

Tämä konsepti voidaan sitoa moralismiin varsin helposti. Merkittävää on huomata, että jos kannattaa ajatusta jossa "vihataan syntiä mutta rakastetaan syntistä" korostetaan usein nimenomaan sitä että syvä minuus (c -tyypin identiteetti) on erillinen kuin tekomme (a+b -tyypin identiteetit).
1: Toisaalta voidaan ajatella niinkin että synninteko on osa sielun olemusta. Silloin sielua voidaan rangaista Helvetillä. Jokainen tekee tällöin syntiä ja rakkaus tulee armosta. Ja kun armo pesee synnin emme enää vihaa tätä. Kun paha teko on pesty armolla ei enää vihata syntiä ja voidaan rakastaa syntistäkin.

Eräänlaista moralismia löytyy toki myös jumalattomistakin paikoista. Jos otetaan Sartren eksistentialismi, hän korosti mauvaise-foita, huonoa uskoa. Siinä ihminen tekee jotain epäautenttista. Hän piti tätä suurena paheena. Toisin sanoen hänellä huonoa ihmisyyttä oli se jos ulkoiset piirteet (a+b -tyypin identiteetit) olivat yhteensopimattomia syvän aidon itsen (c -tyypin identiteetti) kanssa.

Omia ajatuksia

Minä taas näen asian yksinkertaisesti niin että identiteetti on vain mainos joka ei kosketa syvintä itseämmme. Se on pelkkä ulkoinen kuori. Mutta tosiasia on myös se, että syvä minuus tämän takana on vain abstrakti ajatus. Kun kohtaamme toisen ihmisen, kohtaamme tämän käyttäytymisen ja ne mielikuvat ja vaikutelmat joita tällä on omissa aivoissamme. Emme voi kiertää tätä. Olemme identiteetteinemme hieman kuin appelsiini josta riisutaan pois kaikki vuorovaikutukset. Pois riisutaan väri joka on fotoneiden kanssa reagoimista. Pois riisutaan paino joka vuorovaikuttaa gravitaation kanssa. Kaikki mikä vuorovaikuttaa reagoimalla kemiallisesti poistetaan yhtälöstä. Ja kun kaikki nämä aistihavainnot riisutaan niin mikä on se järkevä appelsiinius näiden konseptien takana? Itse näen että siellä ei ole mitään ihmiselle mielekästä tai käsitettävää. Ihmiselle mielekäs "appelsiinius" on yksinkertaisesti rinnastettavissa appelsiinin määritelmään. Eli siihen että siihen on liitetty attribuutteja ja kriteeriattribuutteja.

Toisin sanoen identiteetti on minulle illuusio, mutta sen takana ei ole oikeastaan mitään konkreettista. Siksi katson että on hyvin vaikeaa - ellei mahdotonta - sanoa että "rakastan ihmistä mutta vihaan kaikkea sitä mitä hän ajattelee, tekee ja toimii". Jos vihaat syntiä vihaat myös syntistä. Ja jos pyrit erottelemaan identiteetin ja ihmisen ja selität että "ei saa sekoittaa asiaa ja ihmistä" olet tekemässä jotain hyvin kummallista. Sellaista joka on niin väärin että vihaan tälläisen tekijää nimenomaan ihmisenä. Koska mitä ihmistä minä voin rakastaa näiden takana? Mikä on tämä absoluuttisesti rakastettava ihminen? Miksi olisin viehättynyt siitä että jollakulla on kiva aineenvaihdunta. (Joka sekin itse asiassa on vuorovaikutusta ja kemiallisia reaktioita, joten edes tämä ei kelpaisi vastaukseksi, sekin on liian konkreettinen ollakseen se rakastettu ideaali -ihminen ominaisuuksiensa ja paskamaisuuksiensa takana.)

Toisaalta kun mielenterveys joka tapauksessa on medikalisoitu jollain tavalla heti kun sitä pidetään biologisena - fysikaalisen vaivan hoitaminen naturalistisin keinoin on ainakin teoriassa mahdollista - niin voidaan huomata että tosiasiassa me monesti häpeämme fysikaalisiakin vikoja. Liian monelle kehitysvamma on häpeä. Minä häpeän sitä että olen puolisokea. (En todellakaan ole jousiampuja.) Mutta en käytä silmälaseja jokin estää minua näyttämästä heikkouksiani julkisesti. Joka on häpeää fysikaalisesta vaivasta joka ei ole mielenterveydellinen. Monille kömpelyys taas saattaa aiheuttaa sivutuotteena noloja tilanteita. Selvästi analogiassa on sekin heikkous että näemme että kenties joku häpeää fyysisiäkin vikoja. Joten miksikäs ei mielenterveysongelmienkin kohdalla.

Toki on hyvä huomata että kenties häpeään ei kuitenkaan olisi mitään moraalista syytä. Kenties nolous johtuu siitä että esimerkiksi kehitysvammaisia kiusataan ja halveksitaan asiattomasti. Samoin mielenterveyshäiriöt saattavat olla pilkan paikka. Ja joskus ihmisillä on ylpeys ja halu tehdä asiat itse. Ja silloin omaan helvettiin ei tarvita edes muita ihmisiä. Tämä ei kenties ole hyväksi. Mutta että kyseessä olisi automaattisesti implisiittinen usko "supernaturaaliin" koska tämä häpeä olisi ristiriidassa naturalismin kanssa? Hell fucking no.

Totuttu sisältö, uudet värit

Sartre edusti näkemystä jossa kulttuuri hyvinkin helposti painuu ihmisiin syvälle. Äärimmillään tämä edustaa huonoa uskoa (mauvaise-foi) jossa autenttisuus ja vapaus myydään. Ei olla rehellisiä itselle ja muille, ja valitaan ikään kuin helppo elämä oikean elämän sijaan.

Mutta tässä ei ollut kaikki. Sartern ihminen kykenee myös itsepetokseen. Kun katsotaan mitä Sartre sanoi Jumalasta, hän näki että kulttuuri on tässä hyvinkin tiukassa. Hän esitti että jos länsimaalainen ihminen ryhtyy buddhalaiseksi, hän ei oikeasti ryhdy buddhalaiseksi vaan suhteuttaa buddhan jotenkin kristinuskon Jumalaan. (Ja buddhalaisesta kulttuurista tuleva tekee samoin.) Sartren mielestä ateistikin on suhteessa Jumalaan. Sillä Sartren maailmassa myös poissaololla ja olemassaolemattomuudella oli syvä merkitys. Ajatus siitä miten voisi olla on kontrastina sille miten asiat ovat ja tämä erokin sävyttää sitä miten koemme maailman.

Tämänlaatuinen tottumuksen voima näkyy rituaaleissa. Ja äärimmillään ne ovat samantapaisia kuin Dan Simmonsin "Hyperionissa" ollut kohta jossa pastori Paul Duré menee romahtaneeseen katoliseen kirkkoon ja alkaa ikään kuin itsekseen tekemään jumalanpalvelusta. "Asiaa tietoisesti ajattelematta astuin alttarin taakse, kohotin käteni ja aloitin ehtoollisliturgian. Toimituksessa ei ollut mitään parodista tai melodramaattista, ei symbolismia eikä kätkettyä merkitystä ; se oli ainoastaan sellaisen papin reaktio, joka on lausunut messun lähes päivittäin yli neljänkymmenen kuuden vuoden ajan ja joka mahdollisesti ei enää koskaan saisi osallistua kyseisen juhlatoimituksen rauhoittavaan rituaaliin."

Roikkumista on tietysti toisenlaista. Philip Pullman, fantasiakirjailija joka on mielessäni ateismille samaa mitä C. S. Lewis on kristinuskolle - rinnastus joka ei ole minun suustani koskaan minkään sortin kehu - kirjoittaa "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" -kirjassaan, ikään kuin tarinan päätteeksi, siitä miten hänen ateisminsa on suhteessa vastaavaan ajatteluun. Uskonnon indoktrinointi on kahlitsevaa. "Kristinuskon perinteet ja kieli ovat syöpyneet niin lähtemättömästi muistiini, hermoihini ja lihaksiini, ettei niitä voitaisi poistaa edes leikkauksella. Mutta muistot eivät riitä pitämään uskoa hengissä." Tottumuksista tulee helposti riesa.

Minun on helppo nähdä ja ymmärtää sekä Durén että Pullmanin kohdalle esitetty "refleksinomainen pakkomielteisyys". Olen ilmeisesti riittävän vanha ollakseni yhteydessä Sartren tyyliseen maailmaan jossa uskonnonopetus on merkinnyt jotakin. "Nuoremmassa polvessa" tämä ei näytä toteutuvan. Itse asiassa näyttää siltä että edes kristityksi itsensä identifioivissa on harvemmin tämänlaista kiinnostusta ja vetoa koko aiheeseen ; Kristinusko on lähempänä suhdetta perinteisiin kuin suhdetta vakaumukseen. Uskon on korvannut uskomiseen uskominen, jossa uskonto nähdään hyväntekeväisyysjärjestönä ja jonain joka tuo symboliella tasolla iloa ja hyvää mieltä elämään. Tässä mielessä olen muinaisjäänne. - Kenties tämän eron vuoksi uusateismi on liikkeenä niin erilaista kuin se vanhempi ateismi, ja kenties siksi uskovaisilla piispoillakin näyttää olevan vaikeuksia koko asian käsittämisessä. Siinä missä minun suhteeni uskontoon on refleksinomaista rimpuilua ja kahlitsevaa se näyttää olevan monella ateistille ikävystyttävää, tylsää ja totaalisen irrelevanttia jo lähtökohtaisesti.

Yhden voideltu jäännös
on toisen rasvattu jämä.
Yhden suoltama roska
on toiselle suurin aarre.

Tosin oma agnostisminikin näyttää olevan vaikea. Ovellani nykyisin käyvät Jehovan Todistajat kyselevät vakaumuksestani, ja kun vastaan heille suoraan, he kokevat että kiertelen. Että minulta olisi vaikeaa saada vastausta. Muistutan tässä Simmonsin "Hyperionin" Sol Weintraubia, juutalaista oppinutta jonka kohdalla toteutui seuraava keskustelu ; "'Isä', Rachel sanoi, 'aion kysyä sinulta kysymyksen, jonka olen esittänyt miljoona kertaa sen jälkeen kun täytin kaksi vuotta. Uskotko sinä Jumalaan?' Sol ei hymyillyt. Hänellä ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin antaa tytölle sama vastaus, jonka oli antanut tälle miljoona kertaa 'Odotan, että voisin uskoa', hän sanoi." Minun ja Sol Weintraubin välillä on vain hyvin pieniä eroja. Kenties merkittävin niistä on se, että minä odotan että voisin epäuskoa.

Kahdeksan tuntia elinaikaa (Sulkujen välistä lukemista)

"Sillä se mitä muistellaan, on ollut, ja siis toistetaan taaksepäin, kun taas varsinainen toisto muistellaan eteenpäin. Tästä johtuen toisto tekee, jos toisto on mahdollinen, ihmisestä onnellisen, kun taas muistelo tekee ihmisestä onnettoman."
(Søren Kierkegaard, "Toisto")

Ateismikritiikissä on huomattava vahva linjaus, joka korostaa että uskonnoton vaihtoehto on ikävä, kova ja julma. Ateismn kerrotaan johtavan angstiin, arvotyhjiöön ja vihaisuuteen. Sen kerrotaan johtavan yli-ihmisajatteluun jossa toista sorretaan. Tässä kritiikissä viittaukset ovat itse asiassa likimain aina jonkinlaisia kriittisiä viittauksia eksistentialismiin. Ja jostain syystä eksistentialistit itse ovat löytäneet niihin vastaukset - ja itse asiassa juuri nämä vastaukset ovat tärkeä osa "eksistentialismin perinteen ydintä".

Suurilta osin syynä näyttää olevan se, että ei ole ymmärretty koska on ollut perusasenne että ei ole haluttu ymmärtää vaan enemmänkin päihittää. Mutta sitten on se osa, jossa väärinkäsitykset ovat ymmärrettäviä;
1: Nietzschen yli-ihmisajatuksesta kun levitettiin olkiukkoversiota varsin erikoisesta syystä ; Hänen kuoltuaan hänen pesänhoitajaksi laitettiin hänen sisarensa, Elisabeth Förster. Hän taas oli ollut naimisissa kuuluisan juutalaisvihaajan ja kansankiihottajan kanssa. Nietzsche oli myös vihannut tämän perheen asenteita ja esimerkiksi kutsui sisartaan myrkylliselle tyylilleen uskollisesti "antisemitistiseksi hanheksi". Elisabeth halusi luoda veljensä ajattelusta järjestelmän jolla tukea näitä pyrintöjä. Nietzschen näkemyksistä siis rakennettiin tarkoituksellisesti olkiukkoa. Ei siis ole ihme että moni ihminen on sekoittanut tämän rakennelman Nietzschen omasta ajattelusta.)
2: Sartren ajattelusta tuli muoti -ilmiö hänen tarinallisten kaunokirjallisten kirjojensa kautta, ei hänen akateemisemman filosofiansa kautta. Ihmiset olivat kuitenkin varsin pinnallisia ja tässä muoti -ilmiössä ei ollut niinkään kysymys eksistentialismista siinä mielessä miten Sartre sen tarkoitti, vaan jonkinlaisestai kulttuurista jossa oltiin eräänlaisia "ernuja ja esi-emoja", jossa keskityttiin angstaamiseen ja jazziin. (Ja jossain määrin jazztupakkaan. Ja etenkin punaviiniin.) Kysymys ei siis ollut eksistentialismista, vaan jostain sen nimellä kulkevasta. Sartren ongelmana onkin se, että hän on samanaikaisesti vaikeasti tavoitettava että hyvin helposti lähestyttävä. Tämä johtaa kontrastiin jossa väärinymmärrykset ovat helppoja ja tavallisia.

Tämä on tietysti erikoista, koska ateismi ei nykyään enää kovinkaan vahvasti nojaa eksistentialismiin, vaan skientistiseen ajattelutapaan. (Siksi minäkin käytän termiä "uusateismi", joka on yleensä ateistejen ulkopuolelta tuleva määrite. Käytän tätä jotta se erotettaisiin "vanhasta ateismista" sieltä jostain toisen maailmansodan ajoilta.) Tämä epätietoisuus viittaa siihen että on varsin tavallista että (1) eksistentialismi sekoitetaan ateismiin, tai oikeastaan ateismin esitetään implisiittisesti olevan eksistentialistista vain siksi että monet eksistentialistit ovat ateisteja (tosi moni eksistentialisteista on myös uskovaisia, mutta tähän suuntaan moni ei näytä tekevän vastaavaa loikkaa). (2) eksistentialismia ei ole ymmärretty koska sitä esitetään toistuvasti vääristyneessä muodossa.

Ajattelin tarttua eksistentialismin puolustamiseen. (Ateismia olen puolustanut tarpeeksi, ja toisaalta on inhottavaa jos ateistien hyväksymättömyys tarkoittaa jonkun ihan muun vastustamista siksi että tyyppi ei ns. tajua niiden olevan eri asia.) Jopa minun kirjoituksiin kohdistuvia tulkintoja nimittäin näyttää vaikeuttavan se, että tietyillä kristillisillä lukijoilla on vahvat ennakko -odotukset siitä mitä sanat tarkoittavat ja mitä teemoja ja sisältöjä niihin liittyy. Näin jutut etääntyvät siitä mitä sanon ja tarkoitan (Vaikka olenkin yrittänyt pedanttisesti sekä jaaritteluun asti pikkutarkasti olen sitä yrittänyt tehdä.) Olisi mukavaa jos kommentit tulisivat sisältöön jota teen, enkä siihen olkiukkosisältöön jota uskovaiset ovat kirjoitelleet ikään kuin puolestani (jo valmiiksi tämän moittien, obviously.) Tämä olkiukkostrategia valitettavasti etäännyttää minut kyvystäni uskoa rationaaliseen keskusteluun uskovan kanssa. Mutta vaikeuksien edessä ei pidä lannistua vaan jatkaa yrittämistä entistä suuremmalla innolla.

Eksistentialismin katsotaan kenties olevan synkeää siksi että sen piirissä haetaan usein ymmärrystä konflikteista ja ongelmista. Tämä ei kuitenkaan tarkoita samaa kuin pessimismi. Muutenhan kristinusko olisi äärimmäistä pessimismiä, koska siinä on ikäviä, surullisia ja raskaita teemoja kuin lankeemus ja perisynti. Tai buddhalaisuus olisi kovaa, koska siinä nykyelämän kärsimykset nähdään ansioina menneiden elämän pahoista teoista, ja kun kärsimyksiä on aika paljon, se vaatii taakseen itse asiassa aikamoista odotustasoa ihmisen yleisestä huonoudesta..

Aluksi on kenties hyvä aloittaa uskonmiehestä, Kierkegaardista. Häntä pidetään eksistentialismin perustajana. Hän itse asiassa kehitti eksistentiaalisen ahdistuksen ajatuksen. Hän korostaa että ahdistus johtuu siitä että ihminen kohtaa sen, mitä luulee tietävänsä silloin kun mukana on riittämättömyyttä ; Ihminen onkin epävarma, riittämätön ja erehtyväinen. Näin ollen eksistentiaalinen ahdistus ei siis johdu mistään Jumalan puutteen erikoisominaisuudesta, vaan sama ahdistus koskee vaikkapa uskoamme onnistua työelämämme projekteissa. (Itselläni tuli tänään työpaikan projektissa ns. "liekehtivä kimaira" vastaan, eli projektin saavutusodotukset eivät täyttyneet odotetussa aikataulussa. Tähän liittyi tiettyä ahdistusta, ja tätä korosti se että yleisesti ottaen sekä itseni että muiden luulo ryhmämme kyvykkyydestä ajaa projekti läpi oli yliarvioitu.) Angst kuuluu siis epäilyyn ja epädogmaattisuuteen. (Siksi voisi olla kehuva selkäätaputus kun uskova väittää että angst liittyy ateismiin, koska se korostaisi että ateismi ei ole dogmaattista luottamusta Jumalan olemassaolemattomuuteen. Angst on kuitenkin vierasta dogmaattiselle uskolle, dogamattiselle ateismille. Agnostismia taas kuvaa vahvempi epäily, joten sen parissa angst voi olla hyvinkin yleistä. Ja yllättäen ; Minä itse asiassa allekirjoitan tämän!)

Samoin eksistentiaalinen maailmaan heitettynä oleminen muuttuu selväksi, kun muistamme sen että ihminen on tietyssä ajassa ja paikassa. Tämäkään ei liity Jumalaan ; Kristitty 2011 elävä ei pysty selittämään miksi juuri hän elää nyt eikä keskiajalla. Täysin selittämättä jää se, miksi esimerkiksi minua ja Kierkegaardia ei ole heitetty "ajassa päikseen", eli että minä olisin elänyt Köpenhaminassa hänen aikanaan ja hän eläisi Suomessa nykyään. Ateistille tämän satunnaisuus on tietysti samanlaatuista, selittämätöntä. Tässä mielessä maailmaan heitettynä oleminen on jotain jota voi kutsua "mysteeriseksi kohtaloksi".

Kierkegaardin usko on myös ensisijassa absurdia. Se ei vaadi perustelua vaan heittäytymistä, uskon hyppyä. Kierkegaardin absurdin kohdalla on tärkeää huomata että Kierkegaard käyttää sanan merkityksessä sen etymologiaa ; absurdus tarkoittaa kuuroa, mykkää ja hiljaista. Siksi kun Kierkegaard vetoaa uskon mielettömyyteen, hän viittaa että ihminen ei ole rationaalisen puheen vallassa, vaan heittäytyy johonkin josta ei ole kuultu. Kierkegaardin mukaan ihmisessä on sisällä kutsu heittäytyä, ja tämä kutsu tulee nimen omaan siitä että ihminen oivaltaa olevansa heitetty maailmaan. (Kierkegaardista uskoon ei vajota tai ajauduta, vaan heittäydytään. Tämä itse asiassa muistuttaa herännäisten uskovaisten uskonratkaisu -teemaa.) Tällä näkemyksellään Kierkegaard moitti sen ajan Tanskan pinnallista tapakristillisyyttä, jossa instituution hyveellisyyttä korostettiin ja ihmisten tunnemaailma jäi syrjään. (Vastaava puhe on itse asiassa tuttua nykyajan uskovaisilta, niiltä joista tapauksovaisuus on tekokristillisyyttä eikä elävää uskoa. Niitä joista valtionkirkon ei tulisi seurata massaa ja leikkiä teologisilla saivarteluilla vaan toimia. Eli karkeasti sanoen juuri niiltä jotka moittivat ateisteja eksistentialismikritiikeillä.)

Angstista ja maailmaan heitetystä kutsusta päästääm sujuvasti ateistisen Jean-Paul Sartren angstiin. Hän korostaa miten vaikeaa on tajuta oma irrallisuutensa ja maailmaan heittäytymisensä. Moni ajattelee että ulkopuolisen merkityksen puute tarkoittaa arvotyhjiötä ja että tämä johtaa siihen että ihminen on onneton ja angstinen.

Jean-Paul Sartre kuitenkin huomasi nimen omaan sen, että ahdistus on tunnetila ja täynnä merkitystä. Kun maailmaan heitetty ihminen tajuaa sen, että hänet on heitetty maailmaan, Sartre kuvaa kokemuksen raskautta laittamalla henkilön oksentamaan. Tämä raju reaktio näyttää että henkilö on kokeva ja tajuaminen onkin täynnä merkitystä. Arvotyhjiössä ei ole angstia. Se, että "Pelästyy merkityksen menettämisestä" ei siis olekaan samaa kuin "olla tyhjä". (Tätä voi kuvata muistuttalalla hokemasta jonka mukaan kyynikko on pettynyt romantikko, joka ei ole luopunut romanttisten asioiden haluamisesta.)

Ja tietysti Sartren mukaan tästä voidaan peräti edetä siihen että ihminen asettaa uskonsa itseensä. Tämä merkitys korostaakin sitä, miten voimakkaasti Sartre keskittyy Mauvaise-foin, huonon uskon, ympärille. Sartre puhuu autenttisesta olemisesta ja epäautenttisesta olemisesta, ei merkityksettömyydestä - Ja tietenkin Sartre itse asiassa käyttää Kierkegaardin tapaa käsitellä kirkkoa huonon uskon määrittelyssä.

Sillä tavallaan Nietzsche vastustaa ensi sijassa hyvin samantapaisia asioita kuin Kierkegaard. Hän vastusti teeskentelyä. Esimerkiksi pelastuksen hän katsoi olevan eräänlaisena yrityksenä hallita tuskaa, joka kuitenkin ampuu käyttäjäänsä sormille ; Se korostaa tuskan valtavaan asemaan ja antaa sille koko elämäntavan määrittämisen kannalta oleellisen voiman. Kärsimyksen voittamisesta tulee elämänmittainen tehtävä, joten kärsimyksen ajatus ja kärsimys hallitsee ihmistä koko tämän elämän ajan. Samoin hänen mukaansa kultaisen säännön ajatus "tee toisille kuin toivot toisten tekevän sinulle" on ajatuksena kammottava, koska se perustuu taustoiltaan liiaksi pelkoon kostosta sen sijaan että se olisi todella puhtaasti ja aidosti hyveellistä. Nietzschen mukaan näissä asioissa kärsimys ja pelko sekä kosto saavat kohtuuttomat vallat ja arvonnousun.

Nietzschen mukaan arvomaailma on tälläisessä muodossaan mätääntynyttä. Ja tämän on itse asiassa pakko värittää hänen kertomuksensa "Jumalan kuolemasta". Kun arvot ovat pinnallista uskoa - samantapaista pinnallista tapauskovaisuutta ja selittelyperinteitä ilman tunteita mitä Kierkegaard kammoksui - on Jumala kuollut. Kristinuskon Jumalan oikeuttamat arvot lojuvatkin tämän takia "kuolleena perinteenä" ympäriinsä. Ja siksi Jumalan raadon on lemuttava ihmisten neniin niinkin rajusti kuin Nietzsche sitä kuvaa.

Nietzschen mukaan tämä arvojen tuhoutuminen ja turmeltuminen ja pinnallistuminen ja institutionalisoimalla ihmisyydestä ja vahvoista tunteista etääntyminen oli nihilismin ydin. Pelastus on vain lupaus pois tuskasta ja vaikeuksista, laiskan ja passiivisen ihmisen taistelutahdon ja yrittämisen vähentäjä. Nietschestä passiivisen tapauskovaisuuden sijasta pitäisi heittäytyä. Hän kutsuu ratkaisuksi vallantahdon. Joka ei tarkoita suinkaan sitä dominointia jota natsit käyttivät, vaan yritystä kehittyä. Yli -ihminen ei tapa, vaan ponnistelee (väistämättömistä) vaikeuksista huolimatta kohti parempaa. Nietzschelle tämä vaatii itseä vastaan taistelua ; Hän puhuu ikuisesta uudistumisesta, johon yli-ihminen joutuu itsensä altistamaan. Vaatimus on kova ja julma, mutta ei ollenkaan sillä tavalla kuin yleensä uskotaan. (Itse asiassa Nietzschen maailmankuva muistuttaakin sellaista että moni aktiivinen herännäinen voisi niitä hyvinkin kannattaa aukikirjoitettuna.)

Lopuksi on tietysti syytä mennä Camuksen näkemyksiin. Hänhän korosti itsemurhaa olennaisena kysymyksenä. "Kapinoiva ihminen" kuvaakin sitä, miten itsemurhan tematiikka auttaa ymmärtämään elämää ja absurdia.

Ja kyllä; Teeman synkkyydestä huolimatta Camuksen kanta tässä aiheessa on hyvinkin "pro life" ; Hän esittää että ihmiset itse asiassa tarvitsevat syyn kuolemalle. Ja itse asiassa hän viittasi siihen miten elämän arvon perustelut muuttuvat usein perusteluiksi kuolemaan. Jos jalous tekee elämisen elämisen arvoiseksi, joku on valmis kuolemaan jalouden idean puolesta. (Uskova joka kertoo että ateisteja ei ole juoksuhaudoista voidaankin näin nähdä jonkinlaisena todisteena siitä että arvostaa tätä asennetta.) Siksi Camus korostaakin että jos joku antaa elämälle tarkoituksen, hän sijaa tilaa kuolemisen perustelulle. Se, että kieltää syvällisen merkityksen johtaakin aidompaan ja parempaan elämään. (Hänen vastauksensa on kenties monille epäintuitiivinen, mutta jos aiheena on se, mitä Camus on ajanut itsemurhallaan, on katsottava mitä Camus sanoo eikä mitä joku joka muutta Camuksen ajatuksia väittää hänen oikeasti tarkoittavan ja joka siksi tekee taktisia muutoksia siihen mitä Camus on sanonut.)

Hänen mielestään ihmisen oli hyväksyttävä absurdille, eikä alistuttava sille. Camus korosti vaikeuksia vastaan taistelevaa ihmistä, eikä niiden edessä lannistumista. Absurdin ja onnellisen elämän ymmärtää jos huomaa että Camus viittaa "Sisyfoksen myytissä" ilmiöihin jotka kuvastuvat Kierkegaardin iloisessa toistossa ja Nietzschen ikuisessa paluussa ; Lannistuminen on sisäiseen tunteeseen perustuva reaktio. Muut voivat yrittää hallita sinua tallaamalla ja pelottelemalla sinua uhkailuilla ja vaaroilla. Mutta sinä päätät lannistua ja alistua tämän edessä. Sitä ei vain pitäisi tehdä näin.

Ylläolleen jälkeen pitäisi olla vaikeaa väittää että kirjoittelisin vihaisesta toisia tallaavasta yli-ihmisyydestä. Tai että voisin olla vihainen ja nihilisti samaan aikaan. Tai että olen angstisessa arvotyhjiössä (koska sanaparit ovat oksymoroneja.) Ja jos joku esittää että kannatukseni Camuksesta pitäisi ajaa minut kohti itsemurhaa, muistutan heitä siitä miten kristillinen merkitys johti minut siihen kummalliseen tilanteeseen, että viimeinen teko jonka katson tehneeni kristittynä on itsemurhayritys. (Oikeasti.)

Tämä universumi, jossa ei ole hallitsijaa, ei tunnu hänestä hedelmättömältä ja arvottomalta. Jokainen sirunen tätä kiveä, jokainen pieni välkkyvä maailmanhiukkanen tuossa öisessä vuoressa on sinänsä jo maailma. Ja taisteleva pyrkimys huippuja kohti riittää täyttämään ihmisen sydämen."
(Albert Camus, "Esseitä", sivu 100)

---

Otsikko itse asiassa viittaa Blaise Pascalin sanomiseen teoksessaan "Mietteitä". Hän nimittäin, kenties joillekin hieman yllättäen, ei kehota puhtaaseen rationaaliseen uskomiseen vaan korosti uskon irrationaalisia puolia tärkeänä uskolle. Hän kehotti uskonasenteeseen jossa pitäisi elää kuin elämää olisi jäljellä vain 8 tuntia! Tässä on jotain hyvin esi-eksistentialistista.

Vielä kerran, maskuliiniset nuorenomaiset potentiaalisesti (hetero)seksuaalit miehet.

"Nuotta" -kampanja on tietysti varsin väsyttävä aihe, etenkin kun olen nakuttanut aiheesta ennenkin väsyttäviä asioita. Kaiken kaikkiaan huonosti tehty mielipidedokumentti on nostettu arvoon arvaamattomaan ja siitä on tehty jotenkin "merkityksellinen" ja "puhutteleva". Se on kuitenkin lähinnä näitä aiheita, jotka ovat merkityksellisiä siksi että niistä puhutaan jatkuvasti ja isolla volyymillä. - Siis vähän kuin Johanna Tukiainen, Matti Nykänen ja uskonto.

Ajattelin kuitenkin palata siihen hieman erilaisesta kulmasta. Ja tämä kulma kestänee seuraavaankin vastaavaan kampanjaan. Otan tästä "Mitä "Anni" todella sanoi" -kirjoituksesta lainauksen. "Monikohan tässä kohdassa tuli kysyneeksi, miten valtamedian ennen näkemättömän kova painostus saattaisi vaikuttaa nuoreen "Anni" -nimimerkillä esiintyneeseen henkilöön ja hänen kaltaisiinsa?" Rakenne on tietysti perinteistä "suvaitsemattomia suvaitsemattomille" -tyylistä, jossa ihmetyttää lähinnä se, että se menee kehenkään läpi. Tästä kuitenkin saa toisenlaisen ns. samastumispohjan. Ja ajattelin ottaa tästä nyt irti sen hyvän.

Jospas lähdetään siitä että otetaan modernismia peliin. Voitaisiin ottaa vaikkapa sellainen epeli kuin eksistentialismi. Oppi "jonka rakennusmies" oli Sartre, vannoutunut ateisti. Valitsen tätä kautta puoleni hyvin tarkoitushakuisesti. (Mutta luullakseni minua tuskin kritisoidaan tästä valinnasta, että ajan ateistien asiaa.)

Hänen mukaansa ihminen itse on ytimessä. Ihmisen tulee tehdä valintansa sitoutuen itseensä ja olemaan pettämättä tätä. Valinnan paikka on ihmisellä. Tämä itse asiassa tarkoittaa sitä, että ulkopuolinen taho ei kykene erottamaan autenttisuutta epäautenttisuudesta. Jos otetaan esimerkiksi Anni.

Hänellä on valinnan paikka. Hänen uskonnollinen vakaumuksensa ilmentää sitä että homoseksuaalisuus on väärin. Hänen seksuaalisuutensa taas esittää että se, mitä hänen uskontonsa pitää toivottavana ei ole hyvä. Kun ihminen on tälläisessä ristiriidassa, hänen on valittava kumpi ilmentää hänen persoonaansa. Tätä valintaa ei ulkopuolinen voi ohjata. Hän tekee valinnan itse, tai sitten hän noudattaa mauvaise foita, huonoa uskoa. Tämä tarkoittaa sitä, että jos:
1: Ulkopuolinen taho käskee häntä alistumaan Jeesukselle ja kieltämään homoseksuaalisuutensa, ja Anni vain tottelee, se on komentelua. Seuraus on mauvaise-foi.
2: Jos joku sanoo että "hiivaa uskonto hemmettiin ja elä seksuaalisuutesi kanssa, get on baby", sekin on komentelua joka perustuu erilaiseen houkutteluun, mutta on houkuttelua silti. Tämäkin on mauvaise-foi.

Jos kyseessä on valinnan paikka, Anni saa tehdä mitä lystää. Häntä ei voida moittia siitä että hän valitsee. Ei ole vapautta, että institutionalisoidaan asia niin että vain toinen ratkaisu on hyväksyttävä ja toinen on kielletty. Jokaisella individuaalilla voi tietysti olla sisäinen normistonsa joka sanoo että toinen teko on hyvä ja toinen paha. Mutta hän onkin vastuussa päätöksistään sekä omasta laistaan ja sen seurauksista. Näitä ei voi delegoida ilman että valinta katoaa, ja sitten sitä on kahlehdittu.

Tämä valinnan luonne on oleellinen, koska jos "Nuotan" ystävä rupeaa moittimaan jotain oikeaoppisuudesta, hän rikkoo Nuotan omaa normistoa vastaan. Siinähän kielletään alistumasta. Käsketään olemaan alistumatta. Annin valintaa käsitellään pintatasolla nimenomaan valintana. Tämän diskurssin hylkääminen tarkoittaisi samaa kuin tunnustaisi että videon tarkoitus ei ollut kertoa vaitoehdoista ja lisätä valintaa ja vapautta, vaan se on käsky alistua uskonnolliseen vallankäyttöön. Jossa riisuu vapaan valinnan itsestään ja kieltäytyy seuraamasta tunteitaan ja alistuu uskonnollisille dogmille orjana. Eli joutuisi tunnustamaan että videossa on kysymys juuri siitä, miten sen on moitittu olevan.

Homoseksuaalien kannattajat sitovat tässä usein homoseksuaalisuuden perinnöllisyyteen. Tästä onkin toki joitakin tutkimuksia jotka ovat löytäneet homoseksuaalisuuteen altistavia seikkoja. He ajattelevat että biologia määrää. Eli ihmisellä ei ole valinnanpaikkaa seksuaalisuutensa suhteen.

Tätä voidaan puolustaa johonkin asti ; Esimerkiksi Matt Ridleyn "Perimä - ihmisen historia 23 kappaleessa" pitääkin sisällään kokonaisen luvun jossa homoseksuaalisuuden alkuperään haetaan eikulttuurisiakin syitä. Itse asiassa näyttääkin että homoseksuaalisuutta syntyy useitakin eri kautta. Onkin tavallaan väärin sanoa että "on vain yhtä homoseksuaalisuutta". Homoseksuaalisuus on enemmänkin kuin "flunssa", ilmenee yhdellä sanalla, mutta ilmenevien oireiden takana on useita erilaisia taudinaiheuttajia ; viruksia, bakteereita ja jopa alkueläimiä.
1: Ridley viittaatutkimukseen joka liittyy X -kromosomiin. Se lisää kelpoisuutta naisissa mutta korreloi homoseksuaalisuuden kanssa miehillä. (Olisi hassua sanoa että olipa se kummassa tahansa, niin se lisää kiinnostusta ja menestystä seksin parissa miesmaailmassa. Mutta sanon niin juuri siksi että se on hassua.) Koska X -kromosomi on 2/3 ajasta naisessa, se on keskimäärin hyödyllisempi kuin haitallisempi. Evolutiivinen selitys voidaan löytää. (Tämä logiikka rikkoo vastaansanomattomasti inkompetenttien idioottien huulipyöreilyn siitä että jos homoseksuaalinen ei lisäänny, niin eikö sen pitäisi karsiutua populaatiosta mikäli uskotaan siihen roskaiseen evoluutiosatuun.) Kriitikot moittivat että tämä ei determinoi, eli kyseessä on vain jokin joka altistaa. Geneettisen puolen kohdalla kyseessä on tottakai korrelaatioita, eivät suorat syy-yhteydet, mutta näin perinnöllisyyden kanssa yleensä onkin. Silloin kun ominaisuudessa on variaatiota, sillä on käytännössä heritabiliteetti, joka on tilastollinen. Se on silti geneettinen. Tämä näyttää että kyseessä ei ole "pelkkä paljas valinta".
2: Homoseksuaalisuutta syntyy myös sikiönkehityksen muutoksissa. Jotta konteksti olisi mahdollisimman selkeä, lainaan sivulta 124 "On jotain erityistä kehittyä kohdussa, jossa on jo aiemmin kehittynyt poikalapsia, jotain joka lisää todennäköisyyttä homoseksuaalisuuteen. Paras selitys liittyy kolmeen aktiiviseen Y -kromosomin geeniin, joka tunnetaan nimellä "H-Y -antigeenit". Yksi näistä geeneistä koodaa proteiinia, jota kutsutaan anti-Müllerin hormoniksi. Tämä on yhdiste, joka toimii miehistymisprosessissa." Nämä ovat ytimessä. Sillä kun nainen on raskaana, hänen kehossaan on ei hänen omaan kehoonsa kuuluvia osia. Sikiö on eräänlainen loinen, ja ongelmana onkin se, että naisilla on immuunijärjestelmä. Sikiö tietysti kiertää tätä immuunipuolustusta, mutta silti on mahdollista että immuunijärjestelmä sekaantuu. Silloin äiti ikään kuin "rokotetaan" H-Y antigeenillä. Kun keho seuraavan kerran kohtaa niitä, se reagoi puolustavasti. Sehän tunnistaa "taudinaiheuttajan". ; Kehomme rakentaa meistä miehiä ja naisia, joten tämä ei liene yllättävää, että näiden geenien kohdalla häiriöt koskevat nimen omaan seksuaalista suuntautumista.

Kuitenkin nämä tutkimukset "eivät riitä". Sillä jos oletetaan nyt tilanne että homoseksuaalisuus olisi suoraa seurausta geeneistä. Ei valintaa tässä kohden. Kuitenkin jokainen myöntää että "Annilla" on mahdollisuus kieltää seksuaalisuutensa ja elämään selibaatissa. Hän ei siis rakastele, mutta ei muutu raiskauskoneeksikaan. (Nasia raiskaavat miehet toki voivat viitata miehisiin vastaanpanemattomiin ehdottoman synnynnäisiin heteroseksuaalisiin haluihinsa jotka pakottavat heidät panevat niitä jotka eivät pane vastaan vaan jotka vastaanpanevat. Mutta emme usko heitä.) Tämä on valinnanpaikka.

Toisaalta "Nuottaa" voi kääntää ympäri, jolloin on helppoa huomata, miten video vaikuttaa. Jos logiikkaa pitää ennallaan ja alkuehdot ovat yhtä oikein, voidaan sanoa että päätelmät ovat yhtä sitovat. Tällä vaihtotempulla voidaan muotoilla nimimerkki "Inna", joka on ollut uskovainen homoseksuaali, joka on päättänyt erota uskonnosta. Hän selittää että uskonto oli hänelle tosi tärkeää, ja että moni uskova selittää että jos ottaa Jeesuksen kerran sydämeensä, ei ihminen enää käytännössä kykene eroamaan Jeesuksesta. Koska Hänen Rakkautensa on niin vastaansanomatonta. Näin usko on yhtä ehdotonta kuin geneettinen sitoumus. "Inna" selittää tähän että "kun murhaajatkin voi tehdä parannuksen" hänkin erkani uskonnosta. Hän haluaisi että hänen valintaansa kunnioitetaan ja että sitä pidettäisiin hyväksyttävänä. Asian ympärille syntyy kohinaa, jossa homoseksuaalit valittavat että "Innan" näkemystä kritisoidaan. Että video "pakottaa dogmaattiseen homoseksuaalisuuteen". Heistä kritiiki pitäisi vaieta ja "Innaa" kunnioittaa hänen valinnastaan. Pitäisi samastua miltä homoseksuaali kokee sen että häntä ei hyväksytä. Lopulta kerrotaan että kyseessä on "homojen suvaitsemattomuus".

Jos asenteesi homoa ja uskovaa kohtaan vaihtuivat - mieti uudestaan. Tosiasiassa minä, kuten varmaan aika monet muutkin, eivät ole kieltämässä "Annin" tai "Innan" ratkaisua. Ainoastaan sen institutionalisoimista. Sitä, että on tahoja jotka käyttävät "Annia" tai "Innaa" esittämään oikeaoppisuutta. Että näin kaikkien tulee tehdä. Että "Annista" tai "Innasta" poikkeavan, toisenlaisen valinnan tekeminen on alistumista. Että päätöksen tekoa kritisoivan tulee vaieta.

Minä moitin videossa sitä että sitä on käytetty julistusmateriaalina, jossa "Annin" ratkaisu on esitetty olevan enemmän kuin pelkkä yksi mahdollinen ratkaisu. Siinä muulla tavalla valitsevat on tuomittu väärässäolijoiksi. Minä - kuten btw. luultavasti enemmistö videota kritisoivista - eivät ole moittimassa "Annia" siitä että hän päättää mitä tekee elämällään. Vaan siitä että videota on julistettu oikeaoppisuusdiskurssissa, jossa "Annin" ratkaisu on oikea, ja homoseksuaalisuuden valinnut on väärässä ja huono,. Tätä julistusmentaliteettia on ilmennyt. Minulle ja muille tämä on aivan yhtä inhottavaa kuin se että "Annin" ei anneta päättää itse omassa elämässään mitkä hänen prioriteettijärjestyksensä ovat kysymyksessä "tiukka marginaalinen uskontoni vai erikoinen ja harvinainen seksuaalinen suuntautumiseni, kumpi joustaa."

Kuitenkin Nuotan kannattajien parissa tämä ylläoleva on käytännössä unohtunut. He vaativat kriitikoilta hiljenemistä, koska se on suvaitsemattomuutta suvaitsemattomuudelle. Erimielisyys on syrjimistä ja "Annin" arvonpoistoa, Anni saa syrjiä sen sijaan videolla ketä haluaa ja sanoa homoseksuaalisutta pahuudeksi koska uskonnonvapaus (lälläslää). Tässä puolessa esitetään että Nuotan kriitikot kieltävät Annin valinnan, että Anni ei saisi valita näin ollenkaan. En tiedä mistä fiksaatio vain tähän yhteen näkökulman huomaamiseen ja olemassaoloon oikein kumpuaa. Toivon että se ei johdu siitä, että maailmassa on oikeasti ihan liikaa niitä, joiden mielestä priorisointi "uskontoni vai seksuaalisuuteni" on jotain johon on vain yksi, ulkoa määrätty, vastaus. Joka on ilmiselvästi oikea. Myös niitä joista pitää aina valita se seksuaalisuus, eikä uskonnollista vakaumusta. (Jotenkin se toisinpäin oleva on kaikille ilmiselvempi olemassaoleva suuntaus.)

Valitettavasti tämä fiksaatio vain yhteen näkökulmaan, ja joka hylkää toiset, myöskin käytetyt ja asian kannalta relevantit vaihtoehdot, viittaavat toiseen ongelmaan. Se on se, että kyseessä ovat ns. suukapula -argumentit, joihin ei ole rationaalista vastausta. Siksi keino hoidella ne on ignoraatio. Banaanit korviin ja kielletään niiden olemassaolokin. Tämänlainen strategia on hyvin lähellä straw man -argumentaatiota, jossa vastapuolen argumenteista esitetään vääristyneet muodot ja moititaan näiden logiikkaa. Toki logiikan käsittely voi olla osuvaa juuri siihen argumenttin joka on esitetty. Mutta tämä argumentti ei kuvaa sitä vastapuolta osuvasti, tai ei ollenkaan. Tällöin argumentin kumoamisella ei ole relevanssia itse asiaan, vaan johonkin abstraktiin mielikuvaan joka asiasta on. Tässä vastapuolen näkemys latistetaan joksikin jota se ei pääasiassa ole, tai jota kannattaa vain hyvin marginaalinen osa. Moititaan tätä, ja sitten jätetään olennainen tai olennaista ulkopuolelle. Ja sitten katsotaan että koko asia on hoidettu pois päiväjärjestyksestä. Että vastapuolella ei ole mitään olennaista jäljellä. Että kaikkeen on vastattu.

Vapautta ja Kurittomuutta

Eksistentialismin, etenkin ateistisen eksistentialismin, ymmärtäminen tuntuu olevan monille vaikeaa. Sartrea lainataan tavallisesti lauseita kontekstistaan irrottamalla. Hän on tuottanut kieltämättä paljon sellaisia lauseita. Ja näin hänet voidaan liittää Stephen Jay Gouldin kanssa erityiskerhoon. Heitä misquotetaan paljon. Tämä voidaan nähdä sitä kautta että heidän tekstinsä ei ole kovin helppotajuista.

Toki heitä ei pitäisi tuomita retoriikan, vaan sisällön kautta. Mutta tämä tekee virheet ymmärrettävämmiksi.

Olenkin kohdannut sen, miten vaikeaa Sartren käsitteitä on itse asiassa selittää suomeksi. Esimerkiksi Sartren mauvaise-foi, huono usko on hyvin vaikeasti selitettävä. Tarvitaan paljon sanoja, ja minun kanssani siitä tulee puoli kirjallista sivistyssanoja. (En osaa muuta, anteeksi vain.)

Tänään kohtasin kuitenkin aforismin, joka kenties valaisee asiaa. Aforismithan ovat hyviä oikoteitä ajatusten välillä. Sartreen liittyvä meni siten että "Vain hyvät ihmiset rakastavat vapautta. Muut rakastavat kurittomuutta." Tässä korostuu hyvin se, miten kurittomuus ja vapaus ovat lähes synonyymejä. Voidaankin sanoa että esimerkiksi Sartrea arvotyhjiötä kannattavana pitävät näkevät että Sartre ajaa nimen omaan kurittomuutta. Ihminen saa päättää mitä vain.

Kuitenkin Sartrelle olennaista oli se, että ihminen on kykenevä itsepetokseen. Näin ollen hän voi pettää omia ihanteitaan. Näin ollen voidaan sanoa että individualismi ei ollut riittävästi. Jos ihminen on individualisti mutta pettää omia ihanteitaan ja pettää itseään, hän elää epäautenttisesti. Tämä on mauvaise-foi -tila ja sitä kurittomuutta. Kun ihmisellä on periaatteet, hän noudattaa niitä "aivan kuin jos Jumala olisi ne komentanut". Hän ei voi valehdella itselleen ja periaatteilleen. Sartre on tässä hyvinkin tiukka ja korostaa eksistentialismin haastavuutta ja palkitsevuutta. Vapauden ihanuudet ja vastuuden kahleet ovat yhdessä. Tämä on sitä vapautta joka ei ole kurittomuutta.

Kevyttä ja Raskasta

Uskonnottomuutta vastaan hyökätään usein kahdella tavalla:
1: Uskonnottomuuden nähdään olevan vastuunpelkoa. Uskonnollisuus taas on vakavaa ja raskasta, koska asiat otetaan tosissaan. Hedonistinen uskonnoton haluaa vain pitää pikkukivaa ja siksi he näpertelevät pinnallisen maailman kanssa, he ovat onnellisia synnissään koska eivät halua välittää seurauksista kun niistä on liikaa vaivaa eikä se ole aina hauskaa kun ei saa tehdäkään sillä lailla kun itseä tekee mieli.
2: Uskonnottomuus nähdään onnettomana elämänä. Uskonnoton mahdollisesti jopa kokee Jumalannälkää mutta ei saa tätä tyydytettyä. Näin uskonnottoman elämä on raskasta, ikävää ja murheellista.

Strategiat ovat - kuten uskonnottomien vastustaminen noin keskimäärin näyttää olevan - keskenään ristiriitaisia. Kuitenkin tästä voidaan jatkaa hieman vakavammin kevyen ja raskaan elämään teemoja. Voidaankin sanoa että vastaava jännite löytyy muualtakin.

Kundera esitti että modernismi on "sietämättömän kevyttä". Raskaus ja merkityksellisyys liittyvät hänellä yhteen siten että esimoderni maailma on raskas, koska siellä ihminen kahlitaan ulkopuolisiin velvollisuuksiin. Jumalallinen käsky komentaa tietyn roolin. Kuitenkin tämä rooli on samalla oman arvon lähtökohta. Modernismissa ihminen ei tietysti voi saada itseään suurempaa merkitystä. Modernismissa kun ihminen itse on muuttunut "kaiken mitaksi".
1: Tämä ei tarkoita toki sitä ettämoderni ihminen halveksisi elämää ja ihmisyyttä vähempiarvoisena. Kysymys on prioriteettien vaihtumisesta. Asia on kenties helpompi tajuta toiseen suuntaan. Perinteisessä maailmassa Jumala oli "prioriteetti ykkönen", siksi Jumala voi korottaa ihmisen normaaliarvostaan hieman ylemmäksi. Mutta ihminen ei voinut korottaa Jumalaa. Modernissa maailmassa yksilö, arvostaessaan Jumalaa, nostaa hänet individualistisessa arvoportaikossa ylemmäksi, mutta Jumala ei voi korottaa ihmistä. Moni näkee että esimoderni maailma ei suinkaan halveksi Jumalaa, ja tätä kautta on selvää että moderni maailma ei halveksi elämää.

Aivan päinvastaista linjaa edustaa Sartre. Sartren mukaan hän tarjoaa perinteisen uskonnollisen arvomaailman sijaan sankarillisuutta vaativaa mutta erittäin merkityksellistä elämäntapaa. Itse asiassa Sartren tekstejä lukiessa hänestä tuntuu paistavan jonkinlainen suoranaisen ylpeyden mittasuhteet saanut reagointi. Hän piti eksistentialismiin kasvamista kovana tienä, jonka hän oli käynyt loppuun asti. (Tällä hän rakensi eräänlaista sankarigloriaa itse itselleen.)
1: Hän korostikin usein sitä, miten esimodernista maailmasta irtautuminen on raskasta. Eräs hänen kirjansa henkilö peräti oksentaa oman irrallisuuden tajuamisen hetkenä. Ilman tätä oivaltamista ei ole kasvua, joten eksistentialismiin kasvaminen vaatii älyllisesti ja emotionaalisesti vaativan oivalluksen.
2: Oivallukseen ei kuitenkaan jääty, tästä arvotyhjiöstä (~nihilismistä) nousuksi Sartre ehdottaa omaa individualistista arvomaailmaa, joka on itse asiassa aivan yhtä tiukka kuin jos Jumala olisi sen komentanut. Omien arvojen pettäminen oli itsepetosta, jossa siis petetään "number unoa". Sartren autenttisessa elämässä ihminen tekee kaikki valinnat ja hänellä on niistä kaikki vastuu. Vapaus on kenties haluttavaa mutta hänellä nimen omaan mukana pakosti tuleva vastuu on raskasta - ja täynnä merkitystä.
+: Mauvaise foi itse asiassa tiivistää kaikki Sarten mielestä "vajaat elämäntavat", tavat elää puutteellista tai huonoa elämää. Mauvaise foi on ymmärrettävissä epäautenttisuutena. Näin toimiessa ihminen pakosti antaa oman itsensä jonkun toisen ohjattavaksi. Tässä hän delegoi vapauden ja vastuun, joten näitä elämäntapoja kuvastaa vastuuttomuus. Sartren kautta ajatellen voidaan sanoa että ne "ovat keveitä mutta huonoa elämää". Näin esimerkiksi uskonnon normistoon itsensä pakottava ei ole autenttinen. Samoin toimii itsensäpettäjä. Myös arvotyhjiössä elävä on ongelmissa koska Sartren mukaan "valitsematta jättäminenkin on valinta" ; Siinä sitä sitten vain delegoi vapautensa ja vastuunsa sattumalle tai muille ulkoisille randomgeneraattoreille.

Toisin sanoen elämää ylipäätään tupataan kutsua sekä raskaaksi että keveäksi.

Agnostismi pelkuruutena.

"Tuomo minä taas pidän agnostismia pelkuruutena."
(Tomi)

Yllä oleva statement -tyylinen lausunto herätti huvittuneisuuteni aiemmin. Jonain vanhoina hyvinä aikoina herrasmiehet tietysti silpoivat toisiaan hengiltä aamunkoitteessa tuollaisten lausuntojen vuoksi. Mutta nykyään tämä sinällään ihastuttava ja herttainen perinne on monenlaisten juridisten pyöritysten kieltämä. Siispä jäljelle jääkin vain huvittuneisuus.

Kyseessähän ei oikeastaan ole mikään argumentoitu asia. Se on vain väite, joka rakentuu sen varaan että henkilön mututunne yhdistetään siihen että hänellä on ikäänkuin sanakirja jossa määritelmä on kirjoissa ja kansissa. Vastareaktiona tuollaiseen voisi tietysti määritellä että tuollaisten lausuntojen antajat ovat "minusta ja minun sanakirjani mukaan" ääliöitä. Jos haluaisi asettua samalle tasolle.

Kuitenkin tarkemmalla pohdinnalla kysymys on mielenkiintoinen. Se tosin vaatii sen, että lausuntoon liittää sisältöä. Onneksi olen niin ovela että osaan lisätä täytteitä lähes mihin tahansa kliseeseen tai herjaukseen joka vastaan voi tulla.

Agnostismin pelkuruusasennetta voidaan lähestyä. Usein nimittäin positio ja siitä kiinnipitäminen liitetään rohkeuteen. Tätä kautta ateisti ottaa tiukan kannan, uskovainen ei. Agnostismi taas olisi epävarmuutta, joka on likimain sama kuin rohkeuden puute sitoutua kumpaankaan kantaan. Eksistentialistit voisivat puhua uskon hypystä ja ennen kaikkea siitä miten agnostikko jättää tämän tekemättä.

Toisaalta erilaista vakaumusta tarjotaan myös "turvarättinä". Eksistentialistisesti voitaisiin puhua mauvaise-foi -ajattelusta. Se on tavallaan vakaumus, mutta se on huonoa uskoa. Siinä autenttisuus torjutaan ripustautumalla johonkin joka antaa pysyvyyttä, identiteetin ja muita vastaavia asioita. Näin ihmisen ei tarvitse olla autenttinen ja rakentaa itseään. Hän delegoi tämän toisille. Tätä kautta agnostismi voikin olla rohkeutta.

Tosin molemmat ylläolevat nojaavat siihen että agnostismi ei olisi itsessään positio. Kuitenkin ainakin Sartre muistuttaa että valitsematta jättäminenkin on valinta. Itse asiassa agnostismia voidaan lähestyä aktiivisena positiona jonka valitsemiselle on omia perusteluja. Timo Tiainen käyttää tähän todistustaakkaa ja sen kontekstiherkkyyttä: "Scott Shalkowski ehdottaa, että todistustaakka on "kontekstiherkkä". Nykyisen tiedeyhteisön viitekehyksessä esimerkiksi todistustaakka lepää sen päällä, joka kieltää elektronien (tai atomien) olemassaolon. Lisäksi yleisesti ottaen todistustaakka on sillä, joka kieltää tai kyseenalaistaa "ilmeisen hyvin perustellun [tieteellisen] väitteen" (esim. Einsteinin yleisen suhteellisuusteorian). On epäoleellista todistustaakan kannalta onko väite positiivinen vai negatiivinen. Oletetaan, että tämä näkemys on oikea. Osoittaako se, että juuri teisteillä (tai pelkästään heillä) eikä ateisteilla on todistustaakka? Ei osoita."

Oma täydentävä kannanottoni tähän aiheeseen on itse asiassa se, että monin paikoin kysymys siitä onko asia positiivinen vai negatiivinen on itse asiassa sananmuotoilukysymys. Ja muutenkin positiivisen ja negatiivisen todistamisessa on epäsymmetrioita enemmän kuin arkijärki sallii. On hyvä katsoa mikä on tavallista ja mikä erikoista. Ongelmana tässä on Jumalakysymyksessä pääasiassa se, että tässä "pelataan piilokorteilla".

Kaiken kaikkiaan agnostikot kuvataan usein väärin. Se voi olla myös tietoon perustuva positio : Kaiken tiedon kielto ajaisikin epäilykehään jossa agnostismistakaan ei olisi tietoa. Sen sijaan agnostismi onkin mahdollista nähdä Sokraattisena näkemyksenä jossa tiedetään että jostain asiasta ei tiedetä.

Näin ollen agnostismi ei voi määritelmällisesti olla suoraan pelkuruutta. Minä olen tietysti "cowardin" sijasta "concerned", joka ei ole mitään turhaa määrittelyjenhalontaa. Olen pullollani kärsimätöntä varovaisuutta, jonka kautta olen säpsyn kärsivällinen ja hermostuneisuudesta huolimatta tungen "pahoihin paikkoihin". Se voisi jopa näyttää pelon voittamiselta, rohkeudelta. Mutta hermostuneisuudessa on kyse hieman erilaisesta ilmiöstä. Pelon funktio on suojata, hermostuneisuuden perustila on varautumisessa ja orientaatiossa.

Huomenna Hän tulee

Absurdi maailmankatsomus on kenties ensiajatellen helppo yhdistää järjettömyyteen josta seuraisi jonkinlainen järjettömyyden ja moraalisen nihilistinen tila. Tai vähintään ; Eettinen toiminta vaatisi ymmärtämistä joten etiikan tavoittelu olisi vaikeaa. Ja vähintään tieto olisi mahdotonta.

Kuitenkin absurdi maailmankuva voidaan nähdä ensi sijassa eettisenä maailmankatsomuksena, jonka ytimessä on asenne. Sekä vastuullisuus. Vastuu taas pitää sisällään ajatuksen syystä ja seurauksesta. Tässä mielessä absurdi näyttää olevan sisäisesti jännitteinen. Eli absurdi olisi ideologiana niin läpitunkeva että absurdius olisi jopa sen ideologisessa rakenteessa itsessään..

Asiasta voi saada aavistuksen lukemalla Beckettin "Huomenna hän tulee" -kirjan. Kirja on juoneltaan jahkale. Eli tarina ei oikeasti etene. Näytelmä keskittyy esimerkiksi siihen, kuinka reppanamaiset hahmot, Vladimir ja Estragon odottavat. (Teoksessa on pareiksi katsottavina vaikkapa Pozzo joka on myymässä Luckyä orjaksi. Ja veljespari, jossa toinen on Godotin sanansaattaja joka kertoo että Godot on tulossa huomenna. Ja hänen veljensä jota Godotin kerrotaan lyöneen syistä jotka jäävät täysin auki.) Reppanat odottavat salaperäistä Godot -hahmoa. Joka ei saavu näytelmän aikana. Godot voidaan nähdä eräänlaisena "Jumalan jäänteenä", jolloin kyseessä on teologisena kannanottona nähtävä teos.

Kannanottoon saa sisältöä Sartren kautta. Hän korosti miten ihminen on elämään heitetty ja aikaan sidottu. Ihminen on väliaikainen, mutta hän hakee siihen pysyvyyttä. Siksi ihminen sortuu joskus mauvaise-foihin, huonoon uskoon. Silloin ihminen hakee minuutta välineellisesti teoistaan. Näin ihminen voi ryhtyä vaikkapa innokkaaseen omaisuuden tavoitteluun ajatellen että tämä poistaisi väliaikaisuuden kokemuksen.

Sartren lasien läpi Beckettin Godot -hahmo voidaan nähdä jonain, jolle näytelmän hahmot ulkoistavat itsensä. He elävät tämän kautta. Odottaminen on vastuun ja vapauden pakoa. Sartren mukaan odottamisen taustavoima olisi angst, jota hahmoilla ei ole rohkeutta käsitellä. He ovatkin näytelmän aikana valmiit jopa itsemurha -aiheen vakavan harkinnan kiertääkseen tämän anstin kohtaamisen ongelmallisuuden. Matkan varrella ihmisoikeudet halutaan myydä ruuantähteistä.

Hahmot elävät kummallisessa suhteessa jopa toisiinsa. He eivät ole aidosti ystäviä. He välineellistävät toisensa. He eivät esimerkiksi kestä yksinoloa, joten toista kestetään siksi että ei tarvitsisi olla yksin. He ovat toisilleen selvästi alistaja-alistettu -suhteessa jossa vuorot vain elävät ja vuorottelevat. He eivät ole ystäviä vaan ikään kuin toistensa sosiaalisia loisia.

Absurdi näytelmä näyttääkin sitä, miten emme ole autenttisia tai onnellisia tai oikein millään mittareilla hyvää elämää viettäviä, jos delegoimme vastuun omasta elämästämme ylemmille auktoriteeteille.

Godot on tietysti helppo rinnastaa Jeesukseen jota on tässä odotettu huomenna tai pian tulevaksi jo parisen tuhatta vuotta. Ja jonka tulemisen odottamisen varaan on rakennettu maailmankuva. Jeesuksen seuraajat keskittyvät autenttisuuden sijasta imitaatioon, itsensä Jeesuksenkaltaistamiseen jossa oma vanha persoona heitetään ja otetaan uusi rooli, jossa seurataan Jeesusta ja tämän odotetaan vaikuttavaan melkoisen kokonalsvaltaisesti elämään ja mielipiteisiin.

Absurdi näytelmä johtaakin itse asiassa siihen, mitä epävarmuus tekee ylipäätään. Se lisää erilaisia vaihtoehtoja. Oikeasti epävarmuus ja ennustamattomuus ei tarkoita samaa kuin irrationalismi. - Esimerkiksi sattuma ja todennäköisyys on nähtävissä rationaalisina työkaluinaa. Siksi oikeampaa onkin lähestyä asiaa niin että absurdi sisältää voimakkaasti kontingenssin käsitteen.

Varmuus, ennustettavuuden oletus, on tavallisesti johtanut autoritaarisiin systeemeihin tai "ideologiamonismiin". Esimerkiksi keskiajalla oli yksi ajatuksellinen kaikenkattava yhteiskuntajärjestys. Valistusajalla suoraviivaistui toisenlainen ajatusmonopoli. Absurdissa maailmassa meidät on kuitenkin heitetty ennustettamattomuuteen. Maailmaa ei voi hallita yhdellä ideologialla, joten tarvitaan harkintaa, näkemyksissä korostuu pluralismi. Ideologinen puhdasoppisuus irrelevantisoituu ja tärkeintä on kyetä joustamaan osittain hallitsemattoman tilanteen mukaan.

Absurdissa kyseessä ei ole mikään "irrationaalinen ja moraaliton sekoilu", vaan vastuullinen tilanteenkäsittely, jossa hyväksytään se että tehdään riskejä ja voidaan erehtyä. Pelkuruuteen ja odotteluunkaan ei ole myöskään tilaa, koska valitsematta jättäminenkin on valinta.

Nietzschen haaste : Jossa Helvetti on muut ihmiset.

Nietzsche kirjoitti yli -ihmisyydestä. Tässä olennaista oli olla "hyvän ja pahan tuolla puolen". Siinä missä ali -ihminen seurasi orjamoraalia, jossa tottelee muita, yli -ihminen onnistuu elämään itse.

Tässä eräs suosittu näkökanta korostaa sitä, että yli -ihminen keskittyy tekemään asioita hyvin. Tätä voidaan kuitenkin painottaa toisenlaisellakin tavalla. Nimittäin sillä, että jos ennen moraali on perusteltu viitaten vaikkapa Raamattuun, ja tämä hylätään, on koko arvojärjestelmä katsottava uudelleen lävitse. Eli toisin sanoen on katsottava asia kerrallaan, ovatko yksittäiset asiat hyviä vai huonoja. Erilaisuushan ei tarkoita erimielisyyttä kaikessa, mutta ei myöskään samanmielisyyttä kaikessa.

Eli etiikka tulee oikeuttaa jotenkin, erotakseen nihilististä yli -ihminen joutuu perustelemaan tekonsa jotenkin. Ja Nietzsche oli huolissaan nihilismin peikosta, arvottomuudesta, "ihan sama" -hengestä.
1: Samaa huolestuneisuutta saadaan tietysti vaikkapa niiltä kristityiltä, joista maallistuminen tarkoittaa sitä että ihmisistä tulee moraalittomia. Tämä korostaa perisyntiä, jossa ihminen ilman ideologiaa on paha. Samalla asialla leikittelyä löytyy tietysti myös Hikipedian puolelta: Se sanoo "sikojen terhometsään laskemisessa" : "Onneksi lakimiehillä, noilla yhteiskunnan velvoittamilla ammattieetikoilla, on valmis ratkaisu tähänkin pulmaan. Mihin me tulisimmekaan ilman heitä, jotka tietämyksellään valaisevat ihmisen moraaliset ongelmat viitaten kirjoihin? Mitä voisimme tehdä, jos meillä ei olisi tälläistä absoluuttia tahoa johon viitata teon oikeuttajana? Olisimme ihan taikauskon ja teologien mielivallan alla."

Nietzsche ei kannattanut isoja ideologioita, ne hän näki orjamoraalin lähteenä. Hän vaikutti kuitenkin henkilöön, joka oli "vähintään natsimielinen", ellei sitten ihan "täysi natsi". Hän on Heidegger.

Yli -ihminen on eräänlainen omaa polkua aggressiivisesti raivaava sankari. Myös Heideggerille ihmisyydessä korostui sankaruus. Hänellä korostuu aitous. Hänestä ihmisen olemiseen, daseiniin, liittyy sijainti, aika ja historiallinen konteksti. Hänestä meitä rajoittaa olemassaolomme rajallisuus, ja tätä kautta itseymmärryksemme ja päätöksemme muokkaantuvat. Haluamme muokata näillä tiedoilla, odotuksilla ja rajoituksillamme daseinia, olemistamme. Heideggerin sankari siis vahvisti daseiniaan, ja tätä kautta ihmisestä tulee tulevaisuutensa ohjaaja ja rakentaja, aktiivinen passiivisuuden sijasta.

Tämän vastakohta Heideggerille oli erilaisten naamioiden käyttö ; Otamme mukavuudenhaluisesti käyttöön rooleja, jopa stereotyyppisia sellaisia, ja täytämme muiden odotuksia ja vaatimuksia. Heideggerillä mukana oli tämän kokeminen "tyhjyyttä vasten". Ihmiselle kaikki ilmenee rajallisuutena, ja siksi vastuu on yksilöllä. Aito ihminen siis muovaa, johtaa, antaa suuntaa ja ottaa vastuun toimistaan.

Heidegger korosti vanhempana sitä että ihminen näkee intentionaalisesti asiat välineellisenä. Näin ideologia tai tarkastelutapa antoi muodon, raamit, joita hän kutsui tätä nimellä gestell. Ymmärrämme asiat sitä kautta mitä ne merkitsevät jonkun asian kannalta. Näin maailmaa muokkaavat erilaiset tarkoitusperät. Näemme itsemme helposti tätä kautta myös sitä kautta, mikä arvo meistä on muille. Tämä päivitys auttanee ymmärtämään alkuosaa.

Heidegger oli oikeistolainen. Hän vaikutti vahvasti vasemmistolaiseen henkilöön. Ranskalaiseen, joka luki saksalaista filosofia vankilassa ollessaan sotavankina saksalaisessa "Stalag 12":ssa. Hän oli Sartre.

Myös Sartrea kiinnosti Heideggerin kaltaiset naamiot. Hänkin korosti sitä, että yksilöt yrittävät elää lyhytaikaisessa elossaan ja yrittävät luoda järjelliset puitteet sille. Hän keskittyi siihen että miten voidaan olla aidosti kiinni maailmassa sen sijaan, että oltaisiin toisten ohjauksessa. Sartre korosti sitä, että lopullista oikeutusta on vaikeaa saada, koska satunnaisuus, lyhytaikaisuus ja herkkä muuttumaan muiden toiminnalle. Eikä ole mitään ehdotonta josta saisi varmuuden oikealle tai väärälle.

Esille nousi ajatus siitä että on olemassa aktiivista, itsetietoista ja ajattelevaa, joka on "olemassa itselleen". Ja persoonattomia materiaalisia olentoja, jotka ovat "olemassa itsessään" : Tässä jaetaan itse asiassa erikseen mieli ja materia. "Oleva itselleen" ei liity lujaan fyysiseen todellisuuteen ja tämä voi pelottaa ihmistä. Tätä pelkoa seurataan helposti ja hyväksytään jotain joka näyttää sellaiselta kuin se olisi "olemassa itsessään" - esimerkiksi stereotypia. Se kun on mallinnettu ja tätä kautta se esiintyy ihmiselle kuin se olisi objektiivinen. Tästä seuraa itsensä kieltämistä, ja tätä kautta ihminen tuotteistuu ja lakkaa olemasta yksilöllinen, tai on ainakin hieman vähemmän yksilö. Sartre kuvaa "olevaa itsessään" inhottavaksi. Se on jotain, joka on kuin niljakasta (limaa), joka tuntuu joustavalta mutta kun luulet saaneesi siitä otteen, oletkin sen vallassa.
1: Kenties kiinnostavaa on se, että Sartre yhdistää tähän sukupuolisia analogioita. Naiseus edustaa "olevaa itsessään" ja mieheys on "olevaa itselleen". Tämä tarkoittaa sitä että feminiiniä ei tarvitse vapauttaa, sillä naiset ovat jo vapaita. Maskuliinin sen sijaan tarvitsee taistella vapautuakseen että suojellakseen naisten vapautta. Tämä luokittelu on tietysti sellaisenaan stereotypia. (Joskin esimerkiksi Irigaray näyttää pitävän siitä.) Mutta ehkä kyseessä on "vain vertaus" jonka osuvuus tulee sen ajan yhteiskunnan antamista "itsestäänselvistä rooleista" miehelle ja naiselle.

Kuuluisa iskulause julisti "Eksistenssi edeltää essentiaa". Eksistenssi on Kierkegaardilta peräisin oleva käsite, jossa korostetaan ihmisen olemassaoloa joka ilmenee toimiessa, etenkin valitessa. Hän korosti rajatiloja, erityisiä valinnan hetkiä. Essentia taas oli ihmisen objektiivinen, yleispätevä kuvaus. Iskulause siis sanoi että jokainen sai rakentaa itselleen mitä haluaa ja elää valitsemansa elämän. Näin keskiöön eksistentialismissa nousikin huono usko, mauvaise -foi. Se ei suinkaan ollut doktriinien hylkäystä, vaan itsepetosta. Ihminen tanssi muiden pillin mukaan, eikä omansa.

Naisten kanssa elosteleva filosofi korosti sitä miten yksilö löytää itsensä. Miesten kanssa elosteleva ja miehet täysin hylkäävä filosofi sijaan korosti että yksilöt saavuttavat itsensä ja merkityksensä vain ympäristön ja muiden ihmisten kautta. Hän oli Michel Foucault. (Sartre joutui myöntämään kritiikin alla, että ihmisen vapautta rajoittavat ulkopuoliset voimat. Tämä tapahtui "Dialektisen järjen kritiikissä".)

Foucault kutsui tuttuja asioita nimellä valta. Yhteiskunnalla oli erilaisia valtarakenteita. Sanat ovat intersubjektiivisia, eli jaamme ne keskenämme. Ihmiset ovat yhteiskunnallisia, eivät lauma individualisteja.

Foucaultille yhteiskunta ja kieli muokkaavat käsityskykyämme, ja kuinka kielenkäyttäjät vaikuttavat kieleen. Näin syntyy kulttuurillisia teemoja, jotka vaihtuvat ajoittain. Hän tutki tällä tavalla esimerkiksi mielisairautta. Hän huomasi, että hulluutta voidaan eri aikoina pitää erityisenä ja mahdollisesti jopa kunnioitettuna havaitsemisen tapana, syntisyytenä eli pahuutena, ja sairautena eli passiivisena vastaanottajana. Ilmiö on sama, se millä se selitetään ja miten tähän reagoidaan on olennaisesti eri. Foucaultille ajattelu antoi mahdollisuuden muuttaa toimintaansa, joka tarkoitti mahdollisuutta vapautua näistä ohjauksista. Kuitenkin ajattelu samanaikaisesti luo toiminnasta kohteen ja käsittelee sitä välineellisesti, ongelmana.

Foucault jakoi kontrollin muuna kuin esitettynä intentiona. Esimerkiksi humaanisuudella, auttamisella ja hyvyydellä on oikeutettu mielisairaiden ikävää ja julmaa kohtelua. Foucault näki sielun ruumiin vankilana, ja yhteiskunta on vankila joka ohjaa sielua ja näin pitää ruumiita vankilassa. Vapaus oli tätä kautta ruumiillista vapautta. Tästä voidaan ajatella jopa niin että tekemisenvapaus korostui jopa ajattelunvapautta korkeampana asiana. Tämä näkemys korostuu siinä miten hän käytti antiikin kyynikoita esimerkkinään. He esimerkiksi masturboivat julkisesti. Foucault arvosti sitä että he eivät nähneet vapautta teoretisoinnin vapautena, vaan siinä että ihmisen oma elämä ja elämäntapa on koetinkivi.

Kevyt mitta elämän ahdistavalle taideteokselle.

"Minne mennäänkin, se viedään mukanaan. / Mitä tehnytkin, sen mukaan kohdellaan. / Ja käsi kädessä teko ja tarkoitus. / Antavat vallan tehdä mitä vaan. / Kunnes joku nuo kaksi erottaa."
(Rautakello, "Teko ja Tarkoitus")

Milan Kundera kirjoitti kirjan "Olemisen sietämätön keveys." Siinä ihmisen elämän raskautta punnitaan sitä kautta, mitä enemmän pakotteita hänen elämässään on. Erilaiset siteet, kuten esimerkiksi velvollisuudet painavat ihmistä. Hänestä ratkaisuna raskauteen oli elämäntapa, jossa siteistä voidaan irrottautua yhtä helposti kuin valita niitä. Hänestä elämän tuli olla kevyttä.

Hieman samalla tavalla ollaan mietitty.
1: von Herderin mielestä jokaisella yksilöllä oli oma mitta; Ainutlaatuinen tapa olla olemassa. Hänestä tämä ei ollut jotain, joka vain oli valmiina, vaan se oli jotain joka oli rakennettava. Hänestä tämä luominen oli ennen kaikkea taideprosessi.
2: Sartren eksistentialismissa korostettiin valintojen tekemisen merkitystä. Jos ihmisellä ei ollut valinnanvaraa, häneltä puuttui myös vastuu asioista. Ja tätä kautta häneltä puuttui vapaus valita se, kuka hänestä tulee. Itsensä kehittäminen ja toteuttaminen ei enää ollut mahdollista.
3: Nietzschen yli -ihminen vapautui orjamoraalista, jota edusti ulkopuolinen paine. Hänestäkin elämä tuli elää kuin se olisi taideteos.

Nämä näkemykset korostavat sitä, että itsensä kehittäminen oli ennen kaikkea luomistapahtuma; Ei toteutettu jotain ennalta määrättyä, vaan sen sijaan luotiin tarkoitus itse. ei ollut kuuliaisuutta entiseen malliin ; Varhaisemmin kun ajateltiin että nimen omaan velvollisuuksien täyttäminen entistä paremmin olisi kasvun ja osaamisen merkki. Ennen ajateltiin että velvollisuutemme määrittivät syvimmän olemuksemme.

Kaikista ihmisistä luultavasti Sartre suhtautui perinteiseen näkemykseen kaikista nuivimmin. Hänestä se oli itseään toteuttavaa potaskaa.
1: Hänestä me olemme valmiita tekemään ties mitä. Hänelle ihmistä ei voinut määrittää, hän määritteli itsensä. Hän ehkä tottelee, mutta totteleminenkin on valinta. Samoin kuin valitsematta jättäminen oli valinta. Sartren mukaan olemme pakotettuja tähän itseluomisen prosessiin, halusimmepa tai emme. Se, joka luulee toisin, syyllistyy mauvaise-foi:hin, huonoon uskoon. Ja joka pyrkii elämään kuin tämä olisi tosiasia, on eräänlainen nyhverö.
2: Tosin hänelläkin ihminen on kahlittu valintoihin, hän ei voi olla tekemättä niitä, ja niihin liittyy vastuu. Hänen vastuunsa erosi kuitenkin olennaisesti vanhoista velvollisuuksista. Vastuut ovat muodoltaan yhtä tiukkoja - jokainen tekomme vaikuttaa ja ne tulisi ottaa sellaisina että niillä on merkitystä. Olennainen ero on siinä että velvollisuudet tulevat ulkoa auktoriteetin tai ulkoisen moraalilain käskemänä. Sen sijaan vastuu syntyy sisältä päin. Sartren maailmassa on kuitenkin valtava sitoutuminen ja merkitys. Merkitys syntyy valintatilanteessa syntyvän vastuun kautta; Jos olet pakotettu tekemään jotain, et ole vastuussa asiasta, eikä se ole syysi tai ansiosi. Toisin sanoen Sartrella velvollisuus joka haittasi vapautta haittasi myös vastuuta ja tätä kautta elämän merkityksellisyyttä. Sartren vastuu on kuitenkin todella voimakas: Esimerkiksi jos teemme jonkun valinnan se pitäisi tehdä kuin kannanotto siitä että kaikkien tulisi tehdä samassa valintatilanteessa samanlainen ratkaisu.
3: Sartresta perinteinen ajatus moraalilaeista oli huono, koska sillä ei ole mitään samalla tavalla sitovaa, kuin esimerkiksi luonnonlaeilla on. Sartre erotti tässä kohden mielen ja ruumiin: Ruumiillemme tapahtuu asioita, kun taas mielen kyky on tehdä valintoja. Moni voisi tietysti moittia siitä että tässä ei eroteta toisistaan velvollisuutta ja pakotetta. Valitettavasti näiden erottamisen mielekkyyskin voidaan asettaa kyseenalaiseksi; Miksi niiden erottaminen on tärkeää. Lisäksi tulisi voida luoda siisti toimintakenttä joka erottaisi niiden olennaisimmat erot ja samanlaisuudet, jotta tiedetään milloin ne liittyvät yhteen ja milloin eivät. Sartre rakensikin systeemin eräänlaisena haasteena: Jos arvostelija ei esitä mitä pakotteet ovat ja millainen valta niillä on, hänen kommentointinsa ei tuo esiin oikeaa ongelmaa. Se ehkä vetoaa - jos sitäkään - mutta ei perustele.

Kenties itsensä luomisen näkemyksistä suurin eroavaisuus tuleekin laittamalla Kundera ja Sartre vastakkain: Kunderalle itsensä luominen on kevyttä, mutta kaikki eivät sitä tee. Sartren maailmassa kaikki kyllä tekevät, mutta sen ymmärtäminen on raskasta ja tästä seuraa se, että vastuu on mukana kaikkialla sellaisella voimalla että tästä ei pääse. Hänestä eksistentialismin seurauksena on eksistentiaalinen ahdistus, angst.

"Sydän hakkaa tyhjää. / Etsii liekit sytyttäjää. / Jotain mistä saisi vielä pelastavan sykäyksen. / Ympärillään kylmä armoton tuuli. / Puhaltaen kaiken toivon sinne missä toisten unet eivät kohtaa."
(Rautakello, "Unien Ritari")