Hengellisyydestä ja vasemmistosta

 Vaushilla oli pieni debatti okkultistin kanssa. Tässä oli muutamia hauskoja pieniä käytänteitä joista olisi rattoisaa kirjoittaa enemmänkin. Esimerkiksi on tavallaan kuvaavaa miten videossa oikeasti yritetään argumentoida Thoria rationaaliseksi koska mytologiassa Thor kuvataan maahan liitetyn jumaluuden lapseksi ja sähkömagneettinen kenttä on jotain jota Thor symbolisoi. Ja maan magneettikenttä on iso magneettikenttä. Joten uskomus on järkevä ja luonnontieteen kanssa yhteensopiva. Menetelmäistö on toki hyvin tuttu kristillisemmässä yhteydessä. Raamattukin on ennustanut vaikka mitä jos tuollainen mytologisointi sallitaan. (Itse näen että salamointi ei synny samalla tavalla ja salamointi on hyvin kiehtovan relevantti Thorin kannalta.)

Mutta keskityn siihen että Vaush on kommunisti.

Vaush on avoimesti kommunisti. Ja tässä näkemyksessä ollaan hyvin sitouduttu johonkin jota filosofi voisi kutsua "suureksi kertomukseksi". Ja jota ei siksi voi yhteensovittaa postmodernin relativismin kanssa yhteen. Onkin mielenkiintoista että Vaush itse asiassa rakensi argumentin jossa ei-naturalismi johtaa relativismiin. Olemme tottuneet että uskovaiset kertovat meille että ilman Jumalaa ei ole moraalia. Mutta sitten he oikeasti selittävät miten kuka tahansa voi tehdä mitä heitä sattuu lystämään ja nihilismin sijaan päädytäänkin relativismiin. (Ja relativismi ei ole nihilismiä. Relativismissa ARVOT RIIPPUVAT jostain näkökulmasta tai kontekstista. Nihilismissä ARVOJA EI OLE.)

Vaushin logiikka menee siihen tapaan, että uskomusten perusoletuksia oikeuttaa jonkinlainen epistemologia. Tämä oli oikeutettua koska okkultisti oli vahvasti sitä mieltä että hän ei vastusta tiedettä vaan ainoastaan täydentää sitä ("extra empiricism") koska empirismi ei ole riittävää ("empirism can´t be never enough") koska vaatimuksena on täydellinen tieto jne. Hän näki että moni uskonto tekee antitieteellisiä kannanottoja. Ja tähän lokeroon hän asetti esimerkiksi sen, että joku menee rukousparantajalle ja jättää normaalin lääkärin käymättä. Ynnä äärioikeistolaiset okkultistit jotka käyttävät muinaisuskoja pahojen arvojen ajamiseen. 

Okkultistista oli siis luontevaa ajatella että äärioikeistolainen okkultismiklikki on suoraan tieteenvastaisesti okkultistinen. Ajatus on itselleni hieman omituinen ja Vaush tarttuikin juuri tähän. Hän näki että monesti uskonnollisessa ongelmakäyttäytymisessä on juuri se, että otetaan aivan mielivaltaisia "ekstraempiirisiä oletuksia" ja siksi lääkäristä kieltäytyvä voi esimerkiksi nähdä että tilastot vakuuttavasti kertovat että lääkäri auttaa tietyllä todennäköisyydellä. Mutta saattaa silti asettaa luottamuksensa Jumalaan suuremmaksi. Eikä vain siten että hän olettaa että rukousparannus parantaa jollain prosentilla joka on suurempi kuin lääkärin antama. Vaan että prioriteettina on kuitenkin kuolematon sielu ja tuonpuoleinen. Jolloin lääkäriin menemisen sisältämä epäuskon ja epäluottamuksen siemen on sielulle tuhoisaa ja tässä "rationaalinen toimenpidearvio" nimenomaan johtaa siihen että mitään empirisiä faktoja ei varsinaisesti kiistetä ja silti koetaan paremmaksi mennä rukousparantajalle kuin lääkäriin.

Ja että äärioikeistolaisen okkultismin perusoletukset eivät viehätä tätä herraa vain koska ne ovat erilaisia. Että ei ole mitään episteemistä mittaria jonka avulla toiset sitoumukset ovat laadukkaampia kuin toiset jos tälläisiä ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä.

Vaushin näkemyksessä falsifioitavissa olevat empiiriset teoriat ovat mahdollisesti kumoutuvia mutta niihin liittyy tiedonhankinnan prosessi. Ekstraempiiriset taas ovat nopanheittoa ja tuuriasia. Ja siksi jos otetaan tilaa ekstraempiiriselle olisi aika mielivaltaista sanoa että vain yhdenlaisia ekstraempiirisiä oletuksia saa tehdä ilman että ne on tieteellä todistettuja. Tämä vaatisi dogmaattisuutta. Jota taas okkultisti kiisti harrastavansa.

Tässä mielessä on tavallaan aika oleellista huomata että kun henkiset ihmiset ja uskonnolliset ihmiset puhuvat, he usein oikeuttavat sitä että tiede "ei riitä". Ja ekstraempiiriset oletukset ovat sitten "luvallisia". Ja kun tälle antaa pikkusormen huomataan että ei olekaan mitään tieteellistä mittaria arvioimaan sitä mikä oletus ja miten monta niitä voidaan ottaa ja tämä avaa portit relativismille. Uskonnonvapaus tässä mielessä on relativismia ekstra-askelin. Uskonto on järkevä vain omassa maailmankuvassaan, sisäisesti.

Toisaalta epistemologinvaistot, jos minulla sellaisia on, sirittivät kun kuuntelin okkultistin totuusnäkemystä.

Okkultisti näki että ihmiset käyttävät symboleita - mikä on totta. Ja jotenkin hän tästä sitten lavensi että symbolien olisi oltava jotenkin hengellisiä tai symbolisuus itsessään olisi ei-maallista - mikä on hyvin maailmankuvallinen ja läpeensä ekstraempiirisillä oletuksilla koristeltu väite.

Kiehtovaa tässä oli se, miten hän näki että symboli on hyvä jos se vetoaa moneen. Totuus on siis käsiäänestyskysymys. Tässä hän myös mainitsi miten symboleita tulee käyttää taidolla kun totuutta haetaan. Ja tässä hän näki että jos hän puhuu kristityille niin hän mielellään kuvaa Jeesusta joko Baldurin tai Dionysoksen symbolin kautta. Ja että hän välttää Odinin kautta puhumista koska siinä on vahvempia assosiaatioita paholaiseen. Tämä toiminta ei ole tehokasta käännytys-manipulointia vaan totuudellisuutta koska se tuottaa tuloksia.

Tässä tavallaan hyvänä taustapointtina on se, että monesti erilaiset uskonnot ovat hyvin yhtenäisiä. Ja vasemmistolaiset eivät ole hyviä luomaan yhtenäisiä verkkoja jotka hakevat keskinäistä konsensusta päätavoitteenaan. Vaushia kiinnostaa kommunismin sisäinen koherenssi. Mutta konsensus ja yksimielisyys ei ole tässä asia jota tavoitellaan siten että sallitaan joustoa sisäisessä koherenssissa. 

Ja okkultisti lienee oikeassa että poliittinen "valta ja muu kätevyys eli siis totuus jossa valta ja massojen mukanaolo on todiste totuudesta" ontuu aika vahvasti vasemmistolta. Uusia tyyppejä olisi asiallista saada kuvioihin. Mutta kun henkilöt ovat kiinnostuneempia luomaan uusia sivistyssanoja transsukupuolisuusilmiölle ja harjaavat sen sisäistä koherenssia, se ei ulkopuoliselle ole helposti lähestyttävä.

Minusta tähän liittyvä avainkysymys lienee kuitenkin riski. Riski joka tavallaan tulee juuri siinä että jos okkultismille antaa runsaasti tilaa niin sitten sen sisään voidaan ladata ties mitä "ekstraempiirisiä" ulottuvuuksia joita ei voi kumota tai kritisoida koska falsifiointikriteeri on sitä pahaa naturalismia ja sen sisäistä peliä. Kun totuus muuttuu käsiäänestyskysymykseksi, avautuu tila myös sille että hyvin moni alkaa äänestämään esim. väkivaltaa. Tämä on nähty konsensuskeskeisessä identiteettipoliittisen pelinvedon ja "tiedekriittisen" GOPin puolella. Alex Jones on paraikaa tuomiolla juuri siksi että oikeuslaitos ei vielä toistaiseksi nojaa ekstraempiirisiin premisseihin vaan siihen mitä voidaan todistaa.

Maallisia ratkaisuja hengellisiin ongelmiin. (Saako niitä tarjota?)

Kirjoitin "hikipediaan" tekstin anglikaanisesta kirkosta. Tässä yhteydessä viittaan siihen lähinnä sen vuoksi että se on mahtava instituutio. Ja se on alkuperältään hassu. (Tai "heterosaatioiva", kuten tekstissä vihjasin.) Jos esimerkiksi protestanttius on syntynyt Lutherin ja vastaavien teologisista mielipiteistä, on anglikaanisen kirkon syntytapa tunnetusti maallisempi. (Huomaa teologisesti vakuuttava Anne Boleynin syväänuurrettu kaula-aukko.)

Tämä on hyvä esimerkki siitä miten instituutio ei tarvitse syvällistä tai vakuuttavaa teologista taustaa ollakseen merkittävä uskonto. Kysymys ei tavallaan ole lainkaan teologiasta. Tämä on kiinnostavaa koska hyvin usein keskustelu kääntyy teologiaan. Sekä kristityt että ateistit lähestyvät uskontoa teologian kautta.

Raamattu ei ohjaa kristittyjä.

Toki jotkut, kuten Samuli Suonpää kirjoittavat siitä miten tosiasiassa "Raamattu" ei juurikaan ohjaa uskovaisia. Ja että usein teologiset iskulauseet ovat käytössä lähinnä silloin kun perimmäisiä vakaumuksia ei oikein kehdata sanoa ääneen. Tämä on toki huomattavissa vaikka siitä miten uskonsuuntausten kannat eri asioihin elävät ja muuttuvat ajan mukana. Vaikkapa siten että evankeelinen kristillisyys lähti siitä että vastustettiin segregaation purkamista ja abortti taas oli jotain josta ei välitetty ja nykyään abortinvastustus on tärkeää ja rasismi ja segregaatio taas ovat jotain josta evankeeliset kristityt syyttävät vihollisiaan evolutionisteja jopa siten että nämä evolutionistit nähdään näiden ilmiöiden taakse myös menneisyydessä.

Mutta nämä herättävät helposti ärsyyntymistä niistä joissa kysymys on opista. Ja tätä tarvitaan koska se tarkoittaa että uskonto on intellektuellia. Järkevien rationaalisten ihmisten hommaa. Muun ajaminen koetaan loukkauksena ja vääränä näkökulmana jolla vähätellään uskontoa.

Ateistit "kaappaamassa" "uskon syvintä sisältöä".

Alain de Botton on kirjoittanut kokonaisen kirjan siitä miten uskonto oikeastaan viittaa ihan muihin asioihin. Ja että ateistin pitäisi ottaa uskonto vakavasti ja itse asiassa muuttua jossain määrin uskonnonkaltaiseksi. Tosin kyseessä ei tavallaan ole uskonnonkaltaisuus vaan se, että uskonnot ovat ratkoneet tiettyjä asioita ja prosessissa ottaneet nämä asiat sisäänsä. Ne eivät ole sellaisenaan teismiä vaan ovat yleisinhimillisiä. Ja tätä kautta uskonnon yksityisoikeus pitää purkaa samalla kun näitä asioita arvostaa uskonnoissa.

Kirjan nimi on "Religion for Atheists". Hän kirjoittaa teoksessa esimerkiksi siitä miten ateistit ovat jostain syystä aina olleet kirjakeskeisiä. Hänellä on kokonainen luku aiheesta "books vs. institutions". Jossa hän toteaa että ateistit ovat pitkään tuottaneet kirjoja. Joissa esimerkiksi mietitään hyvinkin syvällisesti haudasta nousemisen tai neitseestä syntymisen irrationaalisuutta. Mutta kuinka kirjat ovat aina olleet marginaalisesti leviäviä ja itse asiassa melko vähän ihmisiä muuttavia. Uskonto sen sijaan nappaa itselleen tilaa yhteisestä ajasta. Rakentaa instituutioita. Laulattaa ihmisiä yhdessä. Tässä kontekstissa instituution synty ei vaadi sen parempaa argumentaatiota kuin Anne Boleynin syväänuurretun kaula-aukon.

Uskovaiset itsekin vastustavat usein instituutioita, nimellisesti. Romantiikan aatevirtaukset ovat olleet vallitsevia ja tämän vuoksi uskovaisetkin yrittävät korostaa sitä miten ei-valtaapitävää uskonto oikeasti perimmiltään ja oikeasti on. Samoin valistuksen hengessä on haluttu korostaa uskonnon rationaalisuutta ja järkevyyttä. Tosiasia on kuitenkin se, että vaikka runokirjojen voidaan nähdä vetoavan niihin kauneuden ja eksistentiaalisten tarpeiden kirjoon jolla uskontoa puolustetaan, niin tosiasiassa tämänlaiset sielun tarpeet ovat jotain jotka eivät ole onnistuneet tuottamaan suuria kekoja rahaa muuta kuin uskontojen ja itseapuoppaiden kohdalla. Syynä on se, että niissä institutionaalisuus on mukana mutta niitä kutsutaan toisilla nimillä. Kuten sosiaalisuuden tai yhteisöllisyyden.

Enkä maininnut itseapuoppaita vahingossa. Ne ovat sekulaari vastine uskonnolle. Niissä psykohöpinä on jotain joka antaa rationaalista oikeutusta toiminnalle joka on tuttua uskovaisten keskinäisistä kahvikekkereistä. Alain de Bottoin kuvaakin kirjassaan sitä miten juuri tämänlaiseen pitäisi pyrkiä. Ateisti joutuu ottamaan käyttöönsä jotain joka muistuttaa uskontoa mutta ei ole sitä. "Dreams of meeting one person who will spare us any need for other people" voi olla jotain joka on uskovaisen Jumalasuhteen taustalla. Toisaalta sama into voi saada ihmisen liittymään romanttisine unelmineen johonkin Tinderiin. Uskonto vastaa tarpeeseen, mutta se ei tarkoita että se ja vain se voisi tarjota näitä asioita.
1: Toki käytännössä uskovainen kokee yksinäisyyden hetkiä ja romanttisessa rakkaudessa epäonnistutaan jatkuvasti. Mutta uskovainen selittää asian itselleen heikon uskon hetkenä eikä mieti että kenties uskonheikkous on olemassa siksi että uskonto ei olekaan kaikkialla ja aina toimiva ratkaisu. Romanttisessa rakkaudessa pettynyt taas helposti lohduttautuu että ratkaisu on kenties jo se seuraava puoliso. Että vika oli partikulaaristi juuri siinä edellisessä rakastetussa eikä yleisesti itse romanttisessa ideaalissa.

De Bottonin kirjan ytimessä on se, että käytännön tasolla uskonto vastaa moniin ongelmiin. Sellaisiin kuin "miten elää yhteiskunnassa sovussa hyödykkeitä toisille tarjoten ja itselle saaden vaikka ihmisillä on väkivaltaisia impulsseja". Nämä kysymykset ovat selvästi sellaisia että ateistin on vastattava niihin jotenkin. Ja toisaalta ne eivät ole opillisia kysymyksiä tuonpuoleisesta eivätkä ne muutenkaan oikeastaan liity teismiin. Olettamalla että teismi on totta ei voida itse asiassa vetää suoria johtopäätöksiä moneenkaan sellaiseen asiaan jota teistit ovat pitäneet jonain jotka menetetään heti jos teismistä luovutaan. Joka on tietenkin sillä loogis-rationaalisella tasolla omituista. Mutta joka tuntuu olevan hämmentävän pienessä osassa uskontojen menestymisessä.

Tässä yhteydessä hän näkee että uskonto on onnistunut varsin hyvin. Koko kirjan teema on siinä miten ateistin haasteena ei ole vain antaa rationaalisia argumentteja sille miksi Jumalan olemassaolo on epätodennäköinen. Uskonto on ottanut sisäänsä monia asioita, kuten yhteisöllisyyden ja moraalin, ja tavallaan ominut nämä prosessissa. Ja miten moni ateisti tämän vuoksi vastustaa tai kokee epämukavuutta näiden teemojen ja kysymysten äärellä. "The challenge facing atheists is how to reverse the process of religious colonization. How to separate ideas and rituals from the religious institutions which have laid claim to them but don't truly own them." Ongelmana on siis tavallaan se että moni ateisti väheksyy tai karttaa näitä alueita. Hekin tavallaan antavat uskonnon omistaa nämä asiat.

Näin uskotaan siitä huolimatta että jopa hedonisti ymmärtää että hän ei voi tehdä kaikkea nauttimaansa itse, joten hän tarvitsee jonkinlaisen yhteisön jossa on sosiaalisuutta ja vaihtamista. (Jonkun on valmistettava kokaiini piikitettäväksi, vähintään. Tässä pitää olla interaktiossa jonkinlaisen diilerin kanssa.) Botton on huomauttanut että kirjan näkökulma ärsyttääkin todennäköisesti monia. Tämä on hyvin kiinnostava näkökulma. Sillä useinhan kristityt oikeuttavat lähetyskäskyä ja vastaavaansa sillä että he ovat huolissaan. Ja tätä huolta ei ole modernissa maailmassa muodikasta levittää fundamentalistien rehellisyydellä. Sillä että oma uskonto nähdään vaihtoehdottomasti juuri oikeana ja että kysymyksessä on tuonpuoleinen. Sen sijaan huolta kytketään uskomiseen uskomiseen. Eli siihen että uskotaan että uskonto hyödyttää harrastajiaan eksistentiaalisesti. Perinne jossa hyöty ja hedonismi korvaa teologian ja tosiasiaväitteet on toki perinteinen, esimerkiksi jo Pascalin vaaka voidaan nähdä tämänlaisen ajattelun taustalle.

Ärsyttävät ateistit ja todella ärsyttävät ateistit.

Mutta asia onkin hieman eri tavalla. Tosiasiassa minun kaltaiset uskonnottomat eivät vaivaa tai ärsytä uskovaisia. Tai tavallaan ärsyttävät. Mutta sellaisella uskovaisille miellyttävällä tavalla ; Heillä on mielikuva uskovaisesta joka ei ole sosiaalinen, on äreä, muutenkin negatiivinen. Sellainen josta näkee kauas että "onnellisuus ei asu tuolla". Kun käytän kovaa kieltä tämä iskee pinnallisella tasolla uskovaisten tunteisiin ja egoon. Mutta samalla se vahvistaa syvällisesti heidän maailmankuvaansa. Jonka mukaan ateisti tai uskonnoton on vihainen ja onneton. Ja uskonto on täten ratkaisu ongelmaan. Voisin muotoilla asian Sami Liedeksen minulle toteamaan "Sinä sitten niin kovin tarvitsisit Jeesusta." Vastaukseni oli keskisormi, joka todennäköisesti vahvisti teoriaa hänen mielessään.

Tämä onkin varmasti syynä siihen miten niin moni uskovainen ottaa juuri minunkaltaisiin ihmisiin yhteyttä. Heidän lempeytensä kontrastoituu mukavasti siihen kuinka he ovat hyväntahtoisesti pelastamassa minua samalla kun minä mukavasti huuhdon heitä suustani pursuavalla vaahdolla. Mitä enemmän he ärsyttävät minua sitä motivoidumpia he ovat puhumaan minulle.

Adornon tapaan voisikin sanoa että eniten eivät ärsytä vääräoppiset jotka ovat ikäviä, onnettomia ja moraalittomia. He ovat hyviä esimerkkejä jotka vahvistavat kristityn uskoa. Ja tekevät heistä marttyyri-sankareita tovereidensa silmissä. Kun ovat rohkeita kun uskaltavat käännyttää ja vaivata ja häiritä pahantuulisia ihmisiä. Sillä ei ole merkitystä että pahantuulisuus johtuu siitä että he eivät ole ensimmäisiä vaivaajia. Ja tiedossa on että eivät myöskään viimeisiä. Adornon mukaan ihmisiä häiritsee eniten se että joku on vääräoppinen ja onnellinen. Ja tämä on se kulma jonka vuoksi de Bottonilla on kirjassaan mainitsemani ärsytys-statement.

Alain de Bottonin ohjeita seuraavat ateistit olisivat uskovaisille niitä aidosti, syvästi ja todella ärsyttäviä ateisteja. Sillä uskomiseen uskominen on nykyajan vahvin uskonto. Ei kristillisyys, vaan usko siihen että uskonto tarjoaa jotain jota ei voi saada mistään muualta. Ja että ihminen olis homo religiosus, perimmiltään uskonnollinen ihminen. Ja kuitenkin tosiasiassa yleisinhimillinen on lähinnä institutionalisoitu uskontoon tavalla jossa liian moni uskoo että uskonto toimintana ja teismi filosofiana todella omistaa nämä asiat.

Pokémon ja "alennusteologia"

"Pokémon Go" -peli on ollut suosittu. Tätä kautta se on ärsyttänyt monia elämäntapakulttuurin harrastajia. Tähän syynä ei ole pelkästään pelin suosio, tai aihe, vaan sekin että sitä pelataan julkisesti niin että pelaaminen myös näkyy. Tätä kautta, vaikka pelejä usein moititaan liikunnallisuuden vähenemisenä, ja tässäkin on haluttu aktivoida nuoria, on kannanotto ollut silti pääasiassa elämäntavallis-moralistinen.
1: Itse asiassa peliin on liittynyt sen verran tyhjää paheksuntaa että olen ollut hieman pahoillani siitä, että minulla ei ole ollut riittävän tehokasta mobiiliteknologiaa pelin lataamiseen ja pyörittämiseen. Jos jokin asia ärsyttää noin tyhjällä tavalla noin monia, niin sen pelaaminen on hyve pelkästään sen takia että se ärsyttää absurdin vahvasti juuri sellaisia ihmisiä jotka ansaitsevat tulla ärsytetyiksi. Tilanne on yhtä kutkuttava kuin se, että gotta catch em all olisi sukupuolitaudeissa. Mutta abstraktimmin ja vertauskuvallisemmin.

Kenties tämän vuoksi en ole yllättynyt kun peliin on liittynyt maailmankuvallistakin kommentointia. Tarkalleen ottaen siihen on liitetty tulkintoja jotka ovat uskonnollis-teologis-opillisia. Juuri sellaisella tavalla jossa oppikysymystä sovelletaan muiden ihmisten elämään ja käsitellään ikään kuin kaikkiin sovellettavana faktana josta ei voi olla erimielinen. Ja jonka kanssa erimielisyydestä seuraa mitä luultavammin vänkäystä siitä että uskovaiset eivät saa ottaa kantaa edes oman uskontonsa opillisiin kysymyksiin, jolloin kyse olisi subjektiivisesta maailmankuvallisesta väitteestä.

Hieman tältä vivahtavaa makua on itse asiassa jo kasvatustieteen puolelta. Sara Heinämaa esimerkiksi antoi nökemyksen joka loi mielessäni vahvistuvaa tilaa Jyväskylän kasvatustieteestä ; Tapio Puolimatkan ja Hannu Rauhalan ansiokkaaseen seuraan liittämäni nainen kun on esittänyt että pelin suosio johtuu siitä että ihmisten elämä on tyhjentynyt merkityksistä. "Näkyville tulee yhä uudestaan ja eri tavoin se seikka, että monien länsimaisten ihmisten elämä tyhjenee merkityksistä." Ja tämä on onglema. Heinämaan mukaan "varhaiskasvatuksen ja koulutuksen mittavat ongelmat. Tämä peli on vain yksi ongelman ilmenemismuoto." En tiedä mitä kolme-nelikymppisten moraalikadon on aikaansaanut, mutta uskosin että syitä voidaan hakea maailmankuvallisista kysymyksistä. (Sillä niistä niitä merkityskatoja on yleensä tavattu hakea.) Tämä on ollut kokemuksieni mukaan yhtenäiskulttuurin aikaa jota on kuvannut runsas ja hyvin vaihtoehdoton uskonnollisuus niin aamunavauksissa kuin jopa oppitunneillakin. (Kenties tämä onkin ongelman juuri.)

Pokémoneja on lähestytty myös animismina. Erinäisten uskovaisten kannanottoina on ollut esimerkiksi se, että Pokémon edustaa henkiusko-animismia. Ja koska uskonnollisuuden rooli on pienentynyt yhteiskunnassa, eivät ihmsiet ole maallistuneet vaan täyttävät homo religiosus -aukkoaan tämänlaisilla peleillä. Eli toisin sanoen "Pokémon Go" on vaihtoehtouskonto ja nähtävänä uususkonnolllisuutena. Näissä lausunnoissa moralismi on ollut astetta vahvemmin esillä. Voi suorastaan aistia miten kirjoittajien mielessä on jokin ehdoton asia joka ei ole "halpa kopio".

Minun on hyvin vaikeaa nähdä Pokémonia halun ja tarpeen ja asenteen kohdalla uskonnollisena. Kognitiivisessa uskontotieteessä on ollut kantana se, että uskonnollisuus liittyy ajatukseen siitä että jollakin taholla on pääsy strategiseen tietoosi. Pokémon voi toki siinä mielessä olla animistinen että animistitkin näkevät kaikenlaisia pikku-ukkoja ympärillään. Mutta pelin pelaajat eivät kuvittele että peli tietää heidän nolot salaisuutensa. Näin ollen Pokemoneihin voi liittyä pakkomielteitä jotka ovat ei-uskonnollisia. Mutta palvonta-lepytysasenne ja rukoilu ja muut vastaavat piirteet puuttuvat. Ja ne taas ovat tyypillisiä uskonnolliselle toiminnalle. Itse asiassa voidaan nähdä että syvempikin uskon piirre puuttuu siinä mielessä että ihmsiet kokevat pelihahmot perimmiltään virtuaalisina. Pokémonit ovat havaittavia mutta tavallaan kokemuksellisesti ei-olemassaolevia. Jumala taas on jotain joka yleensä ajatellaan olemassaolevaksi mutta ei-havaittavaksi. Tässäkin mielessä peli on anti-uskontoa.

Minun on toisaalta hyvin helppoa heitellä tuollaisten esittäjille vastapallona jotain joka muistuttaa heidän omaa, hyvin erikoislaatuista, ajatteluaan. Sitä voisi esimerkiksi esittää että kun uskonto saa suosiota niin tämä muoti-ilmiö johtuu vain siitä että ihmisillä on elämässä merkitystyhjiö jossa tämä ilmiö sitten loisii. Että ihmisten tulisi sen sijaan kuluttaa elämänsä aidosti syviksi ja merkittäväksi a priori määrittelemiini asioihin kuten fundamentalismiagnostismiin ja pippelivitseihin.
1: Nämä ovat ainakin omalla kohdallani toimineet hyvin uskonnon ja Pokémonien korvikkeena. Ja esimerkit ovat sellaisia että ne vaikuttavat monista huonoilta ja ei-syvällisiltä ja ei-arvokkailta. Mutta aivan yhtä mielivaltaisilta tuntuvat uskovaisten ajatukset joissa he määrittävät jotkut teismin ja tuonpuoleisen ajatukset syvällisiksi siksi että ne toimivat heillä paremmin kuin kikkelivitsit. Minulla omakohtaisesti ne toimivat huonommin.. Pinnallisuuden ja syvällisyyden sitominen aiheisiin niiden käsittelyn laadun sijaan kuvastaakin yleisesti ottaen enemmän lausujansa mieltymyksiä ja mielipiteitä kuin on mikään yleistys jolla voidaan kuvata oikein mitään...

Mutta tarve-halu-tahtopuolelta voi kuitenkin löytyä jotain kiinnostavaa.

Sitä voi tietenkin nähdä että merkityskato on itsessään miltei varmasti arvottava. Kysymys ei ole pelkästään siitä että mitä asioita ihmisten mielissä tapahtuu, vaan siitä että näistä osa nähdään ylevinä ja jokin toinen roskaisena ja turmeltuneena tapana. Toisaalta en itse edes usko nihilisteihin enkä arvotyhjiöihin. Ja toisaalta en näe että on mitään uskonnollisuusaukkoa jota voisi täyttää vain uskonnolla.

Sen sijaan näen että ihmisillä on merkitystä luovia haluja ja tarpeita. Ja tätä kautta merkityskato voidaan muuttaa mielestäni konkreettisemmaksi ja järkevämmäksi. Tämä tosin alkaa tässä vaiheessa haiskahtamaan hieman markkinataloudelta ja muulta sellaiselta jota pehmeitä arvolatauksia ja humanismia hymisevät mielellään välttävät. En koe tätä erottelua tarpeellisena. Halut ja tarpeet jylläävät ja ne ovat yhtä kovia, karuja ja humaaneja kaikkialla.

Mielestäni on selvää että se että peli myy viittaa siihen että se tarjoaa ihmsille jotain. Onko tämä jotain eettistä, ylevää tai alhaista on irrelevanttia. (Kun puhutaan tarpeesta ja halusta, tämä neutraalius tulee helpommin mieleen. Jos puhutaan merkityksistä konnotaatiot ovat erilaisia. Ja mielikuvat ohjautuvat sivuun vaikka puhuttaisiin ihan samoista ilmiöistä. Assosiaatiot ohjaavat ihmisiä, ei kuiva järki.) Tätä kautta voidaan nähdä että ihmisillä on jokin tarve ja peli tyydyttää tämän. Tässä mielessä voidaan sanoa että pelillä on ihmisille merkitys. Ja jossain määrin tämän tarpeen ja halun puute on sitä että tätä merkitystä ja tarvetta ei ole tyydytetty. Tässä mielessä merkityskato alkaa vaikkuttamaan huomattavasti vähemmän loukkaavalta. Ja siinä tuntuu olevan enemmän järkeä jopa silloin kun sitä käsitellään moralistisemmin äänenpainoin.

Toki haluista ja tarpeista puhuminen on siinä mielessä mutkikasta että nekin ovat arvottavia. Karkeasti sanoen halu on jotain jota tahdotaan. Tarve taas voi olla jotain hyvin muuta. Hedonistit ovat joutuneet painimaan tämän asian parissa runsaasti. Esimerkiksi Epikuros joutui luokittelemaan ihmisten haluamia asioita sen vuoksi että jokainen tietää että jos minä tarvitsen terveyttä niin voin kuitenkin haluta alkoholia joka tuhoaa sen. Tässä mielessä peli selvästi tarjoaa jotain jota ihmiset haluavat. Mutta he eivät välttämättä tarvitse tätä.

Ja halut ja tarpeet voidaan tässä mielessä maailmankuvallistaa yllättävän helposti. Moni esimerkiksi voi sanoa että materiaalinen omistus voi olla halu mutta vaikka mielenrauha on sitten se asia jota tarvitaan. Toisaalta olen tupannut vitsailemaan ja sotkemaan asiaa käytännöllisyydellä. Olen esimerkiksi voinut sanoa että se mitä haluan on mielenrauha ja se mitä tarvitsen on isompi miekka. Moni asettaisi tässä tarpeen ja halun eri päin. Mutta tämä on enemmän tai vähemmän sitä että päättää ennakkoon kumpi asia on keskeisempi. Ja sitten kohtelee tätä valintaa kuin se olisi johtopäätös. Petitio principii -rakenteella toimiva päättely ei ole kovin arvostettavaa, se vetoaa enemmän kuin perustelee. Se on teknisesti ottaen argmentatiivisesti rikki. Ja moni ottaa tuollaiset ajattelukyhäelmät vakavasti lähinnä siksi että on niiden esittämien kannanottojen kanssa samaa mieltä ennen noiden epäargumenttien esittämistä.

Tosin markkinatalouden kohdalla on usein viitattu siihen että usein mainonta luo tarpeen. Joten kenties arvotyhjiötä tai merkityskatoa ei ole ollutkaan. On vain luotu tarve siksi että tarjotaan jotain. Tältä pohjalta on kuitenkin vaikeaa ymmärtää miksi pelistä on tullut suosittu. Itse miettisin vähemmän sitä onko kyseessä merkityskato tai onko peli halu vai tarve. Lopputulema tätä kautta on melko ei-moralistinen tosiasia jossa monesta ihmisestä tämä peli on kiva. Ja että tämä kivuus tuo elämään sisältöä ja merkitystä. Ja jos se todella on korvike uskonnolle, kuten monet väittävät, eli jotain joka täyttää saman paikan, niin en voi sanoa muuta kuin että tässä tapauksessa tämä syvä perimmäinen aukko tyydyttyy ilmiselvästi hyvin tehokkaasti melkoisen maanläheisillä ja ei-paranormaaleilla asioilla.

Fenonyymi

Tarja Kaltiomaa kirjoitti blogissaan fenonyymistä. Hän on itse luonut käsitteen. Hän kirjoittaa uskonnosta, käyttäytymisestä ja vastaavista asioista tämän käsitteen ympärillä. Otan tässä blogauksessa kantaa siihen mitä ajattelen tästä käsitteestä ; Lyhyesti sanoen se mitä hän tekee on hieman sama kuin alkuun laittamani video olisi todella objektiivista aasialaisuuden käsittelyä. Onhan siinä periytyvyydestä, perinnällisyydestä ja kulttuuripiirin yhteydestä. Mutta tapa jolla se tehdään on vähintään eriskummaisaa. Toki Kaltiomaan ja alkuun laittamani videon ero on siinä että toinen esittää olevansa vitsi ja Kaltiomaa ottaa oman asiansa suhteellisen vakavasti..

Miksi tarvitaan käsite?

Käsitteellistämistä moititaan usein. Se on kuitenkin usein tarpeellista. Kun puhutaan tieteestä ja filosofiasta, se suorastaan pursuu käsitteitä. Minuakin moititaan usein vaikeaselkoisuudesta. Minua kehotetaan käyttämään arkijärkistä kieltä. Kuitenkin asiat tieteessä ovat usein sellaisia että ne eivät noudata arkijärjen sääntöjä. Tai kuten Sirkka Hirsjärvi, Pirkko Remes ja Paula Sajavaara kertovat "Tutki ja kirjoita" -teoksessaan (150-151) käsitteillä pureudutaan ilmiöihin. Käsite kuvaa asiaa tai ilmiötä. Arkijärki ei aina havaitse asioita sellaisenaan ja siksi käsitteitä on vaikka ei haluttaisi luoda salatiedettä.

Monesti hedelmällinen tutkimus myös lähtee käsitteellisestä mullistumisesta. Esimerkiksi Einsteinin suhteellisuusteoriat olivat sellaienaan käsitteellinen muutos. Ne uudelleenmäärittivät aikaan ja avaruuteen liittyviä ilmiöitä. Ja kun tämä käsitteellinen näkökulma oli ensin luotu, siitä syntyi lähtökohta empiiriselle hedelmälliselle tutkimusohjelmalle. Käsitteellinen murros edeltää paradigmanmuutoksissa empiirisen aineiston keräämisvaihetta.

Toki käsitteellistäminen ei ole aina näin yksiselitteisesti hyvää. Eric Schwitzgebel on esimerkiksi kirjoittanut näkökulmasta jossa esitetään kysymys siitä että missä määrin moraalifilosofia on käsitteellistä rationalisointia. Mielenkiintoista kyllä, hän määrittelee rationalisoinnin ja käyttää tätä käsitettä pohjana. "Rationalization, as we understand it, involves a mismatch between the justificatory grounds one offers for one’s beliefs and the real underlying causes of one’s beliefs. A particular conclusion is favored in advance, and reasoning is recruited post-hoc, more with the aim of justifying that conclusion than with the aim of ascertaining the truth whatever it might be." Hänkään ei taistele kaikkia käsitteitä ja käsitteidenkäyttöä vastaan. Hän kritisoi sitä miten käsitteitä luodaan ja käytetään.

Kritisointi on tarpeen koska kieltämättä on mahdollista luoda ad hoc- ja post hoc päättelyjä tukemaan käytännössä mitä tahansa. Ja monen suhtautuminen on se, että määrittely jotenkin tekee asioita ja ilmiöitä todeksi. Nimeämällä asioita saadaan tätä kautta aikaan muutakin kuin näkökulma. Nimeämällä luodaan ilmiöä ja tehdään se myös jotenkin todeksi. Ei toki todellisuudessa. Mutta ihmisten mielessä.

Itse fenonyymiin

Kaltiomaa on luonut käsitteen joka olisi näkökulmassaan analoginen biologian kanssa. Hän jopa alleviivaa tätä analogisuutta ; "Aiemmissa kirjoituksissani olen tuonut esille käsitteen fenonyymi fenotyypin rinnalle. Fenonyymi on ihmisen henkinen ilmiasu kun taas fenotyyppi on fyysinen ilmiasu." Tämä on tietenkin mielenkiintoista. Minulla on koulutusta tuotantoeläinjalostukseen. Siellä genotyyppi ja fenotyyppi tulivat tutuksi. Tämä varmasti helpottaa Kaltiomaan ajatuksenjuoksun ymmärtämistä. Tämä on nähdäkseni ansio hänen käsitteelleen ; Ilman käsitettä voitaisiin kenties tulla toimeen, mutta se lyhentää tekstiä huomattavasti. Ja analogia on tapa joka toimii ns näkökulmien vertauskuvana, eli se tekee asian ymmärtämisestä tutumpaa. Uusi asia liitetään vanhaan ja tuttuun ajatusrakenteeseen. Vastaavista syistä moni käyttää vertauksia tai anekdootteja yrittäessään tehdä asiasta helppotajuista.

Toki olisi syytä miettiä sitäkin miten fenonyymi olisi mallintava vertauskuva. Eli miten se kuvaa tosiasioita. Kaltiomaa lähestyy tässä fenotyyppiä hieman omituisesti. "Fenotyyppi periytyy vanhemmilta. On osoitettu, että suunnilleen ¼ fenotyypistä tulee isältä, ¼ äidiltä ja loput ihmisen omasta fenonyymistä. Tämä kaava ei yksilöittäin päde suoraan, mutta uskoakseni viimeaikaiset geenitutkimukset summittain tätä teoriaa tukevat." Minun on hyvin vaikeaa ottaa tätä vakavasti. Tiedämme melko hyvin genotyyppien sukulaisuussuhteista. Fenotyyppi taas on tunnetusti jotain joka on sidottavissa käsitteeseen nimeltä heritabiliteetti. Heritabiliteetti taas on siitä erikoinen tapaus, että se vaihtelee sekä ominaisuudesta toiseen että kontekstista toiseen. Ominaisuuden perinnöllisyysaste vaihtelee sen mukaan missä kontekstissa. Heritabiliteetti harvoin tiivistyy millään tavalla järkevästi siisteihin vakioihin ja murtolukuihin. (Se on muutekin äärimmäisen epäintuitiivinen käsite. Sen kanssa on käytännössä niin että jos et osaa siihen liittyviä asioita hyvin, älä käytä sitä. Sen kanssa on helppo tehdä virheitä.)

Tämä on toki sinänsä turhaa, että Kaltiomaa käsittelee pääasiassa fenonyymiä eikä fenotyyppiä. Fenotyyppi on esimerkki. Virheet siinä luovat kyseenalaistavaa henkeä Kaltiomaan biologian osaamiseen. (Mitä toki kuvaa sekin että hän ei viittaa biologisiin tutkimuksiin muuta kuin hyvin epäsuorasti ja viittaa niihin "uskoakseni" -tyylisillä keventävillä sanoilla.) Teksti olisi kantanut paremmin ilman tuota biologiaa. Toki ymmärrän että fenonyymille on haluttu luoda uskottavuutta nimenomaan sitä kautta että fenotyyppi on varsin vakiintunutta ja validia tiedettä. Tämänlainen luotettavuudenrakentaminen ei kuitenkaan ole kovin hienoa. Se on enemmän retorinen temppu kuin argumentti käsitteen järkevyyden puolesta.

Tosin tuo annettu lausunto on erikoinen. Sillä kun ihmisen ilmiasua on katsottu, on tavattu nähdä että ihmisen ilmiasussa on perustalla ensin geenit eli genotyyppi. Ja kaikki tämän ulkopuolinen on sitten ympäristön aikaansaannosta. (Tai nykyaikaisemmin ; Fenotyyppi on se jonka ympäristö, kasvatus ja kokemukset muokkaavat irti tietystä genotyypistä.) Fenotyypissä on tätä kautta aika paljon "jämäluokan henkeä". Kun kaikki eliön ilmiasussa ei redusoidu suoraan genomiin, tarvitaan jokin laajempi käsite. Kaltiomaa on nyt sitten esittänyt että jopa puolet fenotyypistä tulisi omasta fenonyymistä. Fenonyymi on käsitteellistetty sen verran omituisesti että emme oikein voi edes tietää mitä tämä väite tarkoittaa. Saati että se olisi jotenkin yhtään minkään tukemaa.

Kulttuuria?

Kaltiomaan määrite koskee selvästi jotenkin hengellisyyttä. Tätä ei ole tarkemmin eksplisoitu. Käsitteellä on selvästi enemmän arkijärjenjuoksua lietsova kuin asioita tai ilmiöitä kuvaava luonne. Hän myös mielellään lähestyy tätä tilastollisesti. Tilastollinen lähestyminen on toki sinänsä aivan asiallista.

Mutta Kaltiomaa ei oikeastaan puhu tilastoista vaan esittelee näkemyksiään kansoista ja massoista. Termi luo tälle ikään kuin neutraalin viitekehyksen ja tekee asiasta objektiivisempaa. Ei vain mielipidekirjoitusta. (Käsite on ikään kuin todellisuutta silloinkin kun se on lähinnä mielipiteiden kuvailua ja helppotajuistamista.) Tässäkin vahvistuu kuva siitä että fenonyymi on käsite jonka avulla poistetaan "kansalliseen yhtenäisyyteen" ja vastaaviin liittyvät argumentistot. Ymmärrän toki miksi tätä etääntymistä halutaan tehdä jos esittää tämän keskusteluperinteen mukaisia ajatuksia. Aivan samasta syystä kuin ymmärrän miksi natsit haluavat soluttautua asiallisemman maahanmuuttokeskustelun sisään ja kutsua itseään vaikka maahanmuuttokriitikoiksi. (En siis väitä että maahanmuuttokriitikot ovat natseja. Mutta jos olet natsi, niin on kannattavaa esittää olevasi maahanmuuttokriitikko, koska sitä kautta poliittinen uskottavuus paranee.)

Kaltiomaa esittää että "Uskonnot ovat ihmisille tärkeitä nimenomaan heidän fenonyymisyytensä vuoksi." Eli hän esittää että ihmisellä on geeniensä ja kasvatuksensa lisäksi yliluonnollinen elementti. Tämän ajatuksen takana on hyvin klassinen metafyysinen kehä. On ikään kuin aluksi oletettu että henkisyys on jotain muuta. Sitä kuvaamaan on luotu käsite joka nojaa tälle. Ja sitten tätä kautta tosiasioita tulkitaan niin että johtopäätös on että henkisyys on jotain muuta. Käsitteet kietoutuvat toisiinsa ; Ajatus on sisäisesti koherentti lähinnä siinä mielessä että kehäpäätelmiin on melko vaikeaa synnyttää kontradiktioita.

Tosiasiassa itse tiivistäisin monet asiat pelkkään kasvatukseen ja kulttuuriympäristöön. Tässä mielessä olen Kaltiomaan kanssa jossain asioissa samaa mieltä, mutta tulkitsen sen tarkoittavan hyvinkin eri asioita. "Kun ihminen kasvaa lapsesta saakka jossakin maassa, hän omaksuu tuon maan kansanluonteen omaisen käyttäytymisen ajan mittaan. Ihmisestä kasvaa myös henkisesti sen maan kansalainen, jossa hän asuu." Itse näen että tässä ei tarvita ryhmäpaineen ja vastaavien lisäksi oikein mitään. Ja näin koen että kun Kaltiomaa esittää että ihminen "...oppii luonteenomaisen ja leimallisen kansalaisuuden, koska ihmisessä vaikuttaa sekä fenonyymiin vaikuttavat henkiset asiat että myös kasvatus ja oppi, jota saa maassa asuessaan." kyseenalainen väite ei ole kulttuurin vaikutus vaan se henkisyys ei-kasvatuksellisena ja ei-geneettisenä piirteenä itsessään.

Toki ongelmana tässä on se, että olen jo tuon erimielisyyden kuvatessani antanut fenonyymille sisältöä. Ja Kaltiomaan tapa lähestyä käsitettä on kaikkea muuta kuin sellainen että sille voisi niin tehdä. Käsite tuntuu olevan enemmän runollinen pseudoanalogia kuin jokin asia jonka määrää voitaisiin oikeasti objektiivisesti tai intersubjektiivisesti tai tilastollisesti arvioida. (Haluaisin oikeasti elää maailmassa jossa tyypit olisivat sillä tavalla että heistä tiedettäisiin että ovatko he "vitoslevelin paladineja vai seiskalevelin thiefejä" mutta mistä me voimme tietää ovatko fundamentalistit tosiasiassa enemmän fenonyymisiä kuin vaikka maltillinen Raamattua teen kanssa arkisesti lueskeleva mökinmummo.)

Tässä mielessä kysymys on vähän sama kuin se mitä olen kysellyt kristityiltä ; Jos Jeesus voi ilmestyä ihmisille, esimerkiksi ateistisille huumenarkomaaneille, kaikkialla maapallolla, miksi ihmeessä kristityt joutuivat ensin matkustamaan laivoilla Amerikan mantereelle jotta siellä olisi kristittyjä. (Toki vertauksena. En käsittele kristinuskoa ainoana henkisyyden lajina, mutta tuo anekdootti on samanlainen vertauskuva kuin fenotyypin ja fenonyymin välillä Kaltiomaalla.)

Politisointiin

Kaltiomaan teemat näyttävät olevan kuitenkin uskontopoliittisia, tai ainakin moraaliin liittyvien mielipiteidensä politisointia. Kun ihminen sekä luo käsitteen, luo sen ympärille ajatuksen ikään kuin neutraliutena ja seuraava vaihe on asian vieminen poliittiseen suuntaan, haistan yleensä jonkinlaista palaneen käryä.

Kaltiomaa kuvaa asiaa seuraavasti ; "Suomalainen julkinen media on jo monen vuoden ajan ollut melko uskontokielteinen. Suomessa valtauskontona on jo viidensadan vuoden ajan ollut kristinusko. Sitä ennen suomalaiset ovat olleet pakanauskontojen harjoittajia. Kristinusko on yhtenäistänyt kulttuuriamme muun Euroopan kulttuurien kanssa. Kuitenkin viime vuosisadalta lähtien maassamme on ollut hyvin omaksuttuna yksiavioisuus ja naisrauha." Tämä kysymys on hyvin erikoinen. Kaltiomaa on aiemmin samassa tekstissään esittänyt että "Suomen kansa on ehkä fenonyymien tutkimiseen yksi oivallisimmista. Meillä on melko yhteneväinen kulttuuri, kansan luonne ja suomalaisille tyypillinen fenotyyppi-ilmiasu, eli ulkoinen olemus." Tässä näyttää olevan taustalla ajatus siitä että Suomessa oltaisiin erityisen yhtenäiskulttuurissa. Ja että tämä yhtenäiskulttuuri tarkoittaisi sitä, että aihetta olisi hyvä tutkia juuri täällä. Syynä voi tietenkin olla se että homogenisuus tarkoittaa samaa kuin muuttujien vähyys. Tätä tuetaan sillä että Kaltiomaa luo ikään kuin "hiljaisesta enemmistöstä" poikkeavan uskontovastaisen tai uskontokielteisen asian joka johtuu "mediasta". Tarina on hyvin tuttu monista ilmiöistä jotka ovat nykysuomessa vähemmistöstatuksessa. (Fundamentalistit, tietyt maahanmuuttokriittiset fragmentit ja eräät oikeistokonservatiiviset ryhmät kokevat edustavansa hiljaista enemmistöä vaikka he tilastojen valossa edustavat harvinaistoa.) Suomi on kristillinen maa -tyylinen lausunto on yleinen. Se ei tee valitettavasti siitä totta.

Toki olen kuitenkin sitä mieltä että maassamme toiseutetaan uskonnottomuutta hämmentävän vahvasti ja usein. Maassamme on yhteensopeuttava kulttuuri josta poikkeamista ei siedetä. Ja maamme korostaa hyviä tapoja sellaisessa mielessä että ateismia pidetään epäkohteliaana. Tästä hauskahko esimerkki on tuoreessa "Hyvät ja huonot uutiset" -televisiosarjassa. Siinä panelisti kuvasi ihan hauskasti omia suhtautumisiaan erilaisiin uskontoihin. Hän esimerkiksi kertoi että hän ei ota vakavasti vaikka Jehovan Todistajien kertomuksia. Mutta hän mieluummin kuuntelee sitä kun joku innoissaan silmät pyöreänä kertoo ihmeellisistä tulvista kuin siitä että joku tylsästi selittää että tieteen mukaan jos kaikki vesi sulatetaan ja levitetään niin niitä ei saada peittämään korkeimpia vuoria. Uskomattomiin väitteisiin suhtaudutaan positiivisesti tavalla jossa niiden esittäjän kanssa ei olla samaa mieltä, vaan heihin suhtaudutaan vähän kuin holhottaviin lapsiin. Ateisti tai näiden näkemysten kriitikko taas on epäkohtelias ja tylsä. Tässä unohtuu vain se, että jos on tutustunut vaikka ohjelmassa mainittuihin Jehovan Todistajiin, niin he nimenomaan itse pyrkivät muuttamaan kantansa "tylsäksi ja tieteellisesti vakavaksi". Heitä vaan ei kuunnella. Ateistit kuuntelevat ja näkevät vaivaa kritiikkityöhön. Erimielisyyttä ja konfliktia pidetään epäkohteliaana, ei vähättelevää asennetta.

Tässä mielessä kulttuuripiiri todella vaikuttaa asioihin. Mutta tavalla jossa mukaan tulee muutoksia jotka kertovat että kenties monokulttuureissa onkin enemmänkin estetty asioiden tapahtumista luokittelemalla niitä erityisillä tavoilla.

Jos vaikka katsotaan Binar Mustafan, uskonnottoman maahanmuuttajan, kirjoittamaan tekstiä voidaan huomata että homogenisoinnin takana on prosesseja jotka tekevät fenonyymin tapaisten ilmiöiden tutkimuksesta vaikeampaa, jos tälläinen ilmiö siis olisi olemassa ja mallinnettavissa. Mustafa kertoo esimerkiksi siitä että monissa islamilaisissa maissa ei ole uskonnotonta vaihtoehtoa. Ihmiset vain dumpataan ja rekisteröidään tietyn uskonnon edustajaksi, jo syntymästä. Ja kun maan vakaumuksia arvioidaan niitä tehdään näin saatujen lukujen ja rekisteritietojen kautta. Uskoisin että Suomen kristillisyys näyttäisi hyvin erilaiselta jo sillä että vaikka kasvatus ja koulutus ja muu pidettäisiin samana, niin evankelisluterilaiseen kirkkoon ei liitettäisi lapsikasteessa vaan siihen pitäisi erikseen liittyä vaikka 18 -vuotta täytettyään. Yli 18 -vuotiaiden uskonnollisuus arvioitaisiin tämän muutoksen jälkeen hyvin erilaiseksi. Suomessakin tilastointiin liittyy vääristymiä jotka tekevät maastamme heterogeenisemmän kuin voisi luulla. Toisaalta monin paikoin uskonnottomia on tilastollisesti hyvinkin paljon. Ja näilläkin alueilla tuppaa olemaan se, että ihmiset lähtökohtaisesti oletetaan kristityiksi ja järkytytään jos he poikkeavat siitä.

Kaltiomaa kuvaa tilannetta siten että "Suomessa ei ehkä yleisesti tiedosteta sitä, että suomalainen elämäntapa on melko vapaata näkyvästä uskonnonharjoittamisesta sen vuoksi, että se on kunnollista elämäntapaa, jota uskonnolla ei tarvitse paljon korostaa ja vahvistaa. Suomalaiset osaavat elää normaalia ihmiselämää, jossa on kunnioitusta toista ihmistä kohtaan ilman voimakasta rituaalista tapojen vahvistamista eli uskonnon näkyvää harjoitusta." Tämä on jotain jossa on puolia jotka sekulaarihumanistit ovat ajaneet. Eli he vastustavat ajatusta että hyvät tavat ja moraalinen käytös vaatisi ankaraa rituaalivallan käyttämistä. Kuitenkin jos katsotaan sitä muodikasta mediaa, niin se puuttuu pääasiassa poliittiseen uskonnonharjoittamiseen. Suomalainen yhteiskunta on yllättävän täynnä uskonnonharjoittamista. Uskonnollista vakaumusta korostetaan ja vahvistetaan hyvinkin yllättävin tavoin. Tässä kohden tilanne on hieman sama kuin homojen asenteellisuuden ja naisten seksuaalisen häirinnän tai rasismin kohdalla. Ilmiöitä ei huomaa jos ei satu edustamaan näitä ryhmiä. Kristityt eivät koe että maailmassa olisi kristillistä ryhmäpainetta ja julkista uskonnonharjoittamista. Ateistit kyllä tietävät paremmin, ihan sen pohjalta että he tietävät mitä heidän elämässään tulee vastaan. Aiemmin mainitsemani paheksunta "tylsyydestä" on itse asiassa yksi osa tätä toiseutusprosessia. Ateisteja ei haluta ottaa vakavasti silloinkaan kun he ovat vakavissaan ja ottavat erimielisen väiteet vakavissaan. Tämänlaiset asiat ovat tavallisia. Ja niistä syntyy "eetos" joka kyllä taatusti monokultturisoi.
1: Rasismia voi testata lankkaamalla naamansa taitavasti, käyttämällä peruukkia jne niin että vaikuttaa ulkomaalaiselta. Katsoo sitten miten kohtelu muuttuu. Samaa näyttelyä voi tehdä jossain määrin muutenkin. Voi pukeutua ja kulkea kuin stereotypioiden homo ja katsoa miten arvostus muuttuu. Sukupuolen kanssa leikkiessä saattaa yht'äkkiä kohdata tosin transseksuaaleihin kohdistuvia asenteita..

"Edellä mainittu seikka saattaa maahanmuuttajien mielestä olla hämmentävää. He saattavat nähdä suomalaisten elävän jonkinlaisessa uskontotyhjiöstä ja saattavat sen vuoksi kokea velvollisuutenaan suomalaisten ”käännyttämisen” omaan uskonnonharjoitukseensa. Mielestäni suomalaisen median jo kohteliaisuuden vuoksi suomalaisia kohtaan pitäisi kertoa suomalaisesta uskonnosta lehdissä. Kohteliaisuus voisi ulottua myös maahamme muuttaneita ihmisiä kohtaan, jotta näiden ei tarvitsisi elää jonkinlaisessa levottomassa tietämättömyydessä sitä kohtaan, mistä maamme kulttuurin perusteissa on kysymys." Uskonnottomien kohdalla vastaava on hämmentävää. Kaltiomaa kuitenkin puolustaa yhteistä uskonnonharjoittamista (joka jotenkin ei ole poliittista tai julkista, aivan kuin tämä olisi jotenkin mahdollista).

Loppukaneetti

Näyttää siltä että fenotyyppi on määrite jolle ei voida oikein antaa hyvää sisältöä. Se on enemmän mielikuvallinen termi joka on sidottu analogisesti toiseen käsitteeseen siksi että tämä toinen käsite on hyvä käsite. Valitettavasti tätä hyvää käsitettä ei oikein osata eikä sitä hallita. Lisäksi kulttuurisen ja hengellisen osion eroa ei osata tutkia. Fenotyypin ja genotyypin kohdalla geenit ja niiden vaikutustehot ovat tutkimusaihe ; heritabiliteetti on objektiivinen joskin kontekstisidonnainen ilmiö. Näiden välinen suhde saadaan siis selville.

Kaltiomaa ei tee mitään tämänkaltaista. Hänen lisäkäsitteensä on enemmänkin jämäluokan päälle liimattu jämäluokka jolla on arvoa lähinnä siksi että mukaan halutaan uskonnollista asenteistoa ilman että sitä kutsutaan rehellisesti tällä nimellä. Kokonaisuudesta syntyy lähinnä jännittävä ajatuskehä. Jota selvästi puolustetaan siksi että Kaltiomaalla on sekä maailmankuvallinen vakaumus uskonnosta. Että hänellä on siihen liittyviä poliittisia ja eettisiä mielipiteitä. Mutta hän ei halua esittää niitä tämönaisena vaan toimia kuin asia olisi neutraali siksi että se on käsitteellistetty.

Fenonyymi on määritelty sanan latteimmassa mielessä. Sen perään on liitetty sanoja. Se ei kuitenkaan kuvaa mitään ilmiötä. Se kuvaa enemmän asennetta. Voisi jopa sanoa että asenne tarvitsee fenonyymi -käsitteen koska sillä ei ole oikein mitään ilmiötä johon se voitaisiin liittää. Ja jos olisi jotain johon liittää niin sitten argumentoitaisiin sen kautta. Fenonyymi lähinnä luo viitekehyksen johon voidaan sovittaa asioita. Asioita halutaan sovittaa koska tämä on se asenne jonka Kaltiomaa haluaa yleistää kaikkien ylle.

Fenonyymi ei ole sidottu ilmiöön. Se ei ole yksiselitteinen. Sen määrien arviointi tai edes koko sanan viittaaman asian olemassaolo eivät ole mitään mitä voitaisiin osoittaa. Se enemmän oletetaan. Se lähinnä sidotaan runollisesti johonkin niinkin tulkinnanvaraiseen ja monimerkitykselliseen kuin hengellisyys tai henkisyys. Se ei ole tiivis, yksiselitteinen, mallintava, kuvaava tai sellainen että ilmiön ympärille saataisiin tutkimusohjelma.

Voidaankin sanoa että Kaltiomaan asennetta on kuvatty ryhmäytymispsykologian ja sosiologian kautta tarkemmin ilman siihen liittyvää metafyysistä taakkaa. Käsitteet ryhmäpaineesta ja sosiaalisen kontekstin vaikutuksesta ihmisiin on saatu tietoja. Toiseuttaminen ja siihen liittyvät prosessit ovat tunnettuja. Toki näiden kautta tullut tieto on sellaista että se on iskenyt tiettyihin kansallisromanttisiin ja ideologisiin kuvitelmiin esimerkiksi yhdestä kansasta ja homo religiosuksesta. Voidaankin nähdä että näiden tehokkaampien käsitteiden mukanaantuoma paradigmanmuutos on luonut muutosvastarintaisille ihmisille tarvetta keksiä fenonyymin kaltaisia käsitteitä. Koska vanhasta ei haluta päästää irti, mutta vanhaan liittyvät käsitteet on punnittu ja heikoiksi havaittu niin että niitä ei voi sellaisenaan käyttää ilman että mukaan tulee iso liuta tunnettuja ongelmia ja vasta-argumentteja. Siksi monille ei jää käteen muita vaihtoehtoja kuin tehdä naamioleikkiä joissa vanhoja käsitteitä salakuljetetaan uusien termien taakse. (Tämä oli tuttua ID:stä jossa moni vanha kreationistien "ei sattumalta" -iskulauseisto piti salakuljettaa ei-kreationismiksi nimeämällä ajatus "kompleksin spesifin informaation" nimelle. "Perhaps a new name" -strategia onkin tässä kontekstissa käytetty ID -kritiikin/pilkan/ivan muoto..)

Kaiken tämän äärellä tekisi miltei mieli lainata Umberto Ecoa, joka esitti teoksessaan "Oppineisuuden osoittaminen eli miten tutkielma tehdään", että "Määritelkää kukin termi, kun se tulee esiin ensimmäisen kerran. Jos ette osaa määritellä sitä, välttäkää sitä. Jos se on jokin tutkielmanne perustermi, ettekä osaa määritellä sitä, jättäkää koko juttu sikseen. Olette valinneet väärän tutkielman aiheen (tai ammatin)."

Jos vuori ei tule Kapteeni Kirkin luo, on...

"Fall On Your Sword" on tehnyt kappaleen "Shatner Of The Mount". Se on kooste Shatnerin haastattelusta. Kooste ei ole lyhennelmä tästä haastattelusta vaan sille on annettu hyvin omanlaisensa sävy. Kun itse videossa korostetaan esimerkiksi kontrastia siitä miten saastunut planeetta rinnastuu sankariin joka kiipeilee ilman turvavälineitä puhtaassa luonnossa. Haastattelussa kiipeämisen nähdään symbolisoivan itsensä ylittämistä, itsensä haastamista. Kappale on...hieman erilainen.

Tämänlaisia videoita tehdään melko paljon. Ja jopa ottamani kanta siitä että kyseessä on kappale väittää että tuotos on musiikkia. On selvää että Shatnerin haastattelu/puhe ei ole musiikkiteos. Mutta "Shatner Of The Mount" tuntuu ainakin minusta olevan sellainen. Tärkein perustelu tälle asialle on pääasiassa tunne siitä että se on musiikkia. (Joka ei tiettävästi ole argumentti oikein millekään.)

Muuten siitä tekee musiikkia se, että siinä on taustamusiikkia. Lisäksi editointi on tehty melko hyvin ja sen avulla puheeseen on luotu melko tarkasti aseteltu rytmi. Toistolla luodaan lauluille tyypillisiä iskulauseita ja niiden välille luodaan rytmiä. Lisäksi tuotoksessa on musiikkikappaleen rakenne, sellainen hyvin totuttu jossa on sisältöään vaihtava säkeistö ja erillinen kertosäe. Tämä kaikki kompositiointi - taustamusiikin asettelu, rytmi, toisto ja laajempi rakenne - tekee ei-musiikkihaastattelusta musiikkia joka ei ole haastattelua.

Remixaaminen tällä tavalla ei tunnu kovin luovalta. Toisaalta kompilointi on hyvin yleinen osa taidetta ; Se, että jokin koostuu osista joilla on lähde jossain muualla ei tee siitä suoraan plagiaattia. Plagiointia vastaan toki puhuu sekin että kaikki tietävät että mistä ääni ja puhe on saatu. Itse asiassa koko musiikkikappale toimii lähinnä jos tunnet "Star Trekin" ja Shatnerin itsensä.

Kokonaisuudessa on kaiken lisäksi jotain joka on mielestäni puhdasta. Videotuotos ei tee Shatneria naurettavaksi, vaan se on jollain omituisella tavalla elämän ylittävää. Se välittää asenteen joka on hieman erilainen kuin Shatnerin haastattelu, joka sekin toki on jokseenkin elämyksellinen. Sekä haastattelu että siitä tehtävä kappale ovat jokseenkin B.S. -pitoisia. Mutta sellaisella hyvällä tavalla.

Maailman hallitsijat vs. maailman ymmärtäjät?

Olin ollut tuhma koko vuoden mutta sain kuitenkin joululahjaksi "Maailmankuvien sodan". Se on Deepak Chopran ja Leonard Mlodinowin erimielisyyskirja. Lajityyppi on suosittu tieteen popularisoinnissa. Joskus niitä kutsutaan myös "keskustelukirjoiksi". Chopra ja Mlodinov ovat kuitenkin montaa astetta vähemmän dialogissa kuin monessa muussa vastaavassa teoksessa. Koska tulin lukeneeksi puoli kirjallista Chopraa, hän on pelkän vahvemman erimielisyytensä vuoksi kiinnostavampi reagoitava. Mlodinov hoitaa oman osansa hyvin tyypilliseen tapaan, joten hänen osuutensa ei ollut itselleni yhtä relevantti ; Hän kertoo paljon itselleni tuttuja asioita tutusta näkökulmasta.

Teoksessa Chopra ei selkeästi ole skientisti. (Siksi hän tietenkin on koko kirjassa.) Sitä kuvaa jonkinlainen sisäinen jännittyneisyys. Hän kun haluaa samalla selkeästi erottautua kreationismista mutta kuitenkin kannattaa sellaisia asenteita jotka ovat esimerkiksi Paleyn kelloseppäargumentin takana. Toisaalta hän ei kuitenkaan saa arvotta tiedettä niin hirveän korkealle koska toiset hänen asenteensa vaativat sitä. Tämän vuoksi mukaan päätyy esimerkiksi luku jossa Deepak Chopra pitkästi argumentoi että maailma on täydellinen ja että tiede tutkii sitä. Ja että täydellisyydet ovat kokonaisia. Sitten hän erittelee mielen ikään kuin se olisi auttamattomasti todellisuuden ulkopuolinen. Ja selittää että sekin on täydellinen. Ja että näiden yhdistämisestä on kysymys. Luvussa täydellisyydet ovat samanarvoisia. Mutta sitten ne eivät olekaan. Henkisyys on paljon tärkeämpää, parempaa ja muuta vastaavaa.

Chopran näkemys on vahvasti teknologiakeskeinen. Hän itse asiassa käsittelee tiedettä sellaisena kuin se olisi jotain jossa todellisuutta hallitaan teknologioilla. Siksi tiede tarkoittaa hänelle sitä että luodaan ydinpommeja ja ratkaistaan teknologialla ongelmia jotka sitten synnyttävät uusia ongelmia. Tiede on maailman hallitsemista. (Puheet hallinnasta ja kontrollista ovat hänellä vahvoja.)

Tämä on itselleni hyvin vierasta. Olen käsittänyt että teknologia, itse asiassa kaikki teknologia, tulee nimenomaan siitä että universumin fabriikki on jotain jota ei voi ylittää eikä kiertää. Jos haluaa tehdä jotain sen on toteltava luonnon käskyjä. Siksi ikiliikkujat - ja sen uskonnollinen analogi henkisyydessään täysin ravinnotta eläjät - eivät ole mahdollisia. Kikkana ei siis ole ylittää luontoa vaan katsoa mihin kaikkeen luonto taipuu. Ihmismieli ja tietoisuuskin ovat skientisteille jotain jota ei torjuta täysin vaan en tapahtuvat aivoissa, noudattaen jotain johon luonto taipuu. (Chopra puhuu myös siitä miten tiede hukkaa tietoisuuden ja haaskaa sen siksi kokonaan.)

Olen itse ajatellut että skientismi olisi juuri sitä että hyväksyy sen että tiede nimenomaan ei anna vastauksia vaan enemmänkin hakee niitä. Ja maailman hallitsemisen sijaan se tuottaa kaavoja joiden yli ihmisen mielipide ja maailamnkatsomuskin joutuvat joustamaan. Koska niitä päihittämmään millään inhimillisellä haluamisella ja yrittämisellä ei ole valtaa. Jos lait on keksitty oikein, ihminen ei voi toimia niitä vastaan vaikka itkisi. Kaiken tietäminen ja se, että pitää olla vastaus, vaikka mikä tahansa vastaus, ovat enemmän niitä uskontojen vaatimuksia. Maailman ylläpitävien voimien modifiointi, hallinta ja ylittäminenkin ovat enemmän magiikan, taikuuden ja uskonnon special area of expertise. (Chopra toki korostaa itse että nämä asiat ovat väärin. Hän korostaa että uskonto on epäonnistunut, mutta henkisyys ja hengellisyys jyräävät.)
* Teorioita ei ihanteissakaan kumota tieteen aukoilla, vaan falsifioimalla. Sillä että tiedetään että ne eivät toimi koska todellisuus tuottaa asioita jotka ovat ristiriidassa niiden kanssa. (Teorioiden toki täytyy ensin olla periaatteessa falsifoitavissa jollain havainnoilla jotta ne olisivat ylipäätään jotain jonka osuvuutta voitaisiin testata.)
* Karussa käytänteissä falsifiointi ei ole yhtä relevanttia ja siellä puhutaankin enemmän siitä miten hedelmällinen tutkimus on. Ihan sen vuoksi että ristiriitoja on helppoa peittää ad hoc -oletuksin. Ne tosin myös vähentävät teorian luomia ennusteita ja tätä kautta niiden avulla on vaikeampaa etsiä niitä vastauksia.

Tai ainakin näin olen luullut. Nyt, mm. maksumuurien vuoksi, en ole aivan täysin varma mitä muumin näköisissä universumeissa voidaan tuhota ja ylittää.

Good Mourning

Olen katsonut HBO:n "Six Feet Under" -sarjaa. Se on sisäisesti toteutukseltaan hyvin konsistentti, paikoitellen hyvä, joskin vaihtelevanlaatuinen, sarja. Tähän liittyen olemme keskustelleet hautaamisasioista kotona. Olen toki itse miettinyt ruumiiden käsittelyä, myös oman ruumiini käsittelyä, paljonkin.

Tällä kertaa kiinnostavampaa olikin se, että puolisollanikin oli kannanottoja siihen miten hänen ruumistaan tulee käsitellä kuoleman jälkeen. Näkemys on kiinnostava, sillä meistä kahdesta hän on se ns. "hengellisempi". Hän toivoi kremaatiota. Mikä oli minulle yllätys. Toisaalta hän toivoi rituaalittomia hautajaisia. Mikä oli minulle vielä suurempi yllätys.

Koska maailmassa on joskus synkronisiteettisia piirteitä, "Takkiraudassa" käsiteltiin täsmälleen tätä samaa aihetta, rituaalitonta krematoimista. Itsenäisesti ja tiettävästi vailla suoraa syy-yhteyttä puolisoni kommenttiin. Takkiraudassa se tosin liitettiin ennen kaikkea
* Ateistiseksi, kenties jopa ikonoklastiseksi. "ateistit ovat aina tykänneet tuhkauksesta - se on heidän tapansa osoittaa, etteivät usko sen enempää tuonpuoleiseen kuin ylösnousemukseenkaan." ... "Loogista olisi olettaa, etteivät ateistit tarvitsisi hautajaisiakaan, vaan heidän ruumiinsa voitaisiin hävittää muun tartuntavaarallisen kudosjätteen tavoin jo sairaalassa."
* Kunnioituksettomana, jonain jossa käsitellään kuin jätettä. "Tänä päivänä siitä on tullut totta. Ruotsissa todellakin jo liki kymmenesosa ruotsalaisista valitsee, että heitä tulee kuoltuaan käsitellä kuten jätettä." ... "Mutta paljon on vettä virrannut Kemijoessa, ja länsimaisen yhteiskunnan rapautuminen ja mädäntyminen sisältä on edennyt pitkälle. Se, että liki 10% ruotsalaisista valitsee maallista tomumajaansa käsiteltävän kuten jätettä, merkitsee perheiden ja sukujen hajoamista ja sitä, että yhteiskunta atomisoituu ihmisyksilöiksi, joilla ei ole sen enempää sukujuuria kuin suvun jälkeläisiäkään, jotka piittaisivat asiasta."

Tässä mielessä kontrasti oli mielessäni aika vahva. Minullakin on ollut jonkinlainen mielikuva kremaatiosta jotenkin erityisen "vahvana" hautaamisen muotona. Olen melko varma että puolisoni ei halua itselleen "kunnioituksettomia hautajaisia", joten tietenkin halusin saada hieman "lisätietoa asiasta".

Tähän liittyen esiin nousi:
* Pragmaattis-pihiyksellinen puoli. Eli kremaation hinta. Hautajaisiin pitää ostaa arkkuja ja muita. Nämä kaikki maksavat. Tämä voi johtaa toki ikävään tilanteeseen jossa raha voitaisiin asettaa kunnioituksen yli.
* Ekologinen puoli. Tuhka maatuu ja ei rasita yhtä paljoa luontoa. (Ainakaan mielikuvallisesti.) Tämä voidaan nähdä esteettisenä ja eettisenä. Ainesten palauttamisena luonnon kiertoon.
* Henkilöpalvonnallinen puoli. Hautakivet ovat tosiasiassa ihmisten itsekorostusta. Kivellä ikuistetaan ihmisen tomumajan säilytyspaikkaa.
* Itse asiassa ruumiinpalvonta on muutenkin omituista, koska uskonnoissa henki on usein tärkeämpi kuin ruumis. Hengen meno tuonpuoleisessa ei riipu siitä mitä ruumiille tehdään. (Tämä on tietysti helpotus niille jotka surmataan ja joiden ruumiin murhaaja kätkee vaikka kaatopaikalle tai dumppaa ojaan.)
* Suvunpalvonta ja kummitukset voidaan liittää "taikauskoisiin ajatuksiin", ne eivät tosiasiassa ole "uskontoa" vaan viittaavat hyvin totuttuihin perinteisiin.
* Hänen suvussaan on joitakuita ateisteja - ja lisäksi minä. Hänestä olisi kiusallista aikaansaada kiusallisia osallistuttavia tilanteita hautajaisissa. Hän kun ei pidä tuputtamisesta tämänpuoleisessakaan elämässä.

Tämä nostikin esiin hyvin mielenkiintoisia seikkoja joita en ole hirveästi itsekään miettinyt.

Ensimmäinen, kenties rajuin tiedostus, oli että jos katsotaan vaikkapa kristinuskoa, niin tosiasiassa kaste on siinä merkityksellinen, mutta hautajaiset eivät. Ihminen pelastuu uskossaolemisella, eikä sillä mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. "Raamatussa" ei kerrota miten kummitukset vainoavat ympäristöjä jos heitä ei ole haudattu kristillisesti.

Tästä voidaankin itse asiassa nähdä että kummitusperinteet ja hautajaiset ovat jossain määrin "ei-teologisia juhlia". Ne eivät liity pelastukseen tai pelastumiseen. Ruumis ei monissa uskonnoissa edes ole tärkeä. Sielu on primaari ja ruumis on vain sielun väliaikainen koti. Kristillisessä perinteessä Intelligent Design -ajatukset hyväksytään vain ehdoin. Ihmisiä ei suostuta näkemään koneina, vaan ajatellaan että ihmisten ruumis on Jumalan mestarillisesti tehty kone jossa sielu asuu. Hengen ja ruumiin dualismi onkin kenties vahvin erote "naturalistien" ja "spiritualistien" välillä. Vainajienpalvonta ja kummitususkomukset voidaankin nähdä pakanallisina harhaoppisina jäänteinä.

Ja tätä kautta kysymys meneekin siihen että puhtaasti teologisesti ei ole hirveästi merkitystä miten haudataan. Miksi kristityt edes tarvitsevat hautajaisia? Hautajaisilla ei ole selkeää teologista funktiota. Rituaali ei muuta kuolleen kohtaloa.

Tässä mielessä uskonnon ja hautajaisten yhdistäminen onkin hieman sama kuin yhdistäisi syömisen ja uskonnon. Se, että monissa - luultavasti valtaosassa - uskonnoista on joitain syömiseen liittyviä tabuja ei voida johtaa sitä että syöminen olisi jotenkin uskonnollista. Itse asiassa voidaan nähdä että ihmiset voivat syödä ilman uskontoja ja heillä voi olla uskontoja joissa ei ole ruokavaliorajoituksia ilman että se lakkaa olemasta uskonto.

Buddhalaisuudessa hautaamistavalla saattaa olla merkitystä ja itämaisissa uskonnoissa suvun osa uskonnossa on keskeisempi kuin kristinopissa joka taas on äärimmäisen individualistinen uskonto. Kristinopissa ryhmäkuria tarvitaan yksilöiden hallitsemiseen ja yksilöt suostuvat tähän hedonistis-individualistisin syin. Kristitty voi vastata vain omasta pelastuksestaan ja omasta uskostaan. Jeesus sanoo ("Luuk 14:26") tähän teemaan liittyen, että "Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni."

Kognitiivisen uskontotieteen perusteella ylläoleva on kuitenkin "teologisesti korrekti" taso.

Ylläoleva argumentti ei ole mielestäni kovin vahva. Ihan sen vuoksi että tosiasiassa uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit eivät yleensä ottaen noudata "teologisesti korrektia" oppia kovinkaan tarkasti. Yleensä perinnetavat ja kognitiiviset skeemojen sotkeutumiset vaikuttavat enemmän.

Ja tätä kautta onkin hyvä huomata että hautajaisrituaalejen tärkeyteen suhtaudutaan uskonnoissa hyvin vahvasti. Jopa niin vahvasti että kokonaisuus näyttää "Takkiraudan" linkkaamani kommenttipalstan ad hoc -viidakkoa. Jossa puolustetaan tekstissä olevaa teesiä "Hautajaiset, uskonnottomatkin sellaiset, ovat aina uskonnollinen rituaali, vaikka vainaja olisi ollut kuinka ateisti tahansa. Jopa neandertalilaiset hautasivat vainajansa." Opitaan, että "Koska tietämyksemme mukaan aina hautaaminen liittyy johonkin uskontoon, niin oli myöskin neandertalilaistenkin tapauksessa. Emme vain tunne muuten kuin hautaamisen osalta heidän uskontoaan". Ja jos kerrotaan, että "Ateistit haluavat haudata vainajiaan, koska haluavat muistaa heidät." väite on "Tämä on uskonnollista ajattelua - he sittenkin kuvittelevat elämän jatkuvan jossain muodossa kuoleman jälkeen eikä annihiloituvan." Tällä tavalla asioita ei perustella. Kokonaisuus ei selvästi ole falsifioitavissa. Jos jostain löytyy ei-uskonnollinen hautaus tämä vain todistaa että uskonnollisuutta oli sittenkin. Asiat enemmänkin määritellään maailmankuvallisin statementein. Tämä on asenteellista ja näppärää. Mutta sitä on vaikeaa nähdä loogisena tai argumentatiivisena sanan minkään vakiintuneen tieteenfilosofisen tai loogisen menetelmän mukaan. Lausumat ovat kehäisiä toisiaan koherentisoivia väitelauseita, eivätkä johtopäätöksiä. Tämänainen ad hoc -rakenne on toki mielenkiintoinen huomattava. (Tosin sen huomaaminen ei vaadi kuin tieteenfilosofian aivan ensimmäisen peruskurssin parin ensimmäisen tunnin tasosia taitoja. Joten niitä voidaan pitää huolimattomuusvirheinä tai huonoa ajattelua edustavina mokina. Niitä ei voi pitää "mielenkiintoisina virheinä", jollaisia vaikkapa Wittgenstein teki.)

Kokonaisuus onkin tätä kautta ymmärrettävä. Ja tämä selittää myös pejoratiivisen kielen. Kun syytöksissä puhutaan siitä että "Hautajaiset ovat aina uskonnollinen rituaali. Riippumatta vainajan vakaumuksesta. Koska jos ne eivät olisi, vainajia käsiteltäisiin kuten mitä tahansa biojätettä." unohtuu helposti se, että vertaukset ovat induktioita. Eivätkä mitä tahansa induktioita, vaan analogioita, jotka taas ovat epämääräisempiä kuin monet muut induktiot. Eivätkä ne ole edes mitä tahansa analogioita, ne ovat vertauksia. Ja vertauksiin tulee usein symbolisia ja/tai sanavalintoihin liittyviä konnotaatioiden mukana salakuljetettuja asenteita, jolloin ne ovat vielä vähemmän argumentatiivisia ja entistä enemmän sentimentaalis-vetoavia.

Mikä tarkoittaa sitä, että kognitiivisen uskontotieteen kannalta hautaamistilanne on enemmän tunteiden kuin älyllisen teologian mellastuskenttää. Siksi voi kenties olla turhaa muistuttaa että tosiasiassa ihmisen ruumiin käsittely on jotain joka on tehtävä. Ja jostain syystä ihmisen ruumis koostuu aineista. Ja aineiden käsittelyyn ja hävittämiseen liittyvät menetelmät toimivat aina myös jonkinlaisessa jätteenkäsittelyssä;
1: Roskia aivan oikeasti haudataan maahan. Näin ollen joku voi nähdä analogisuutta maahan laittamisen kanssa.
2: Tiibetinbuddhalainen "taivashautajainen" (བྱ་གཏོར) hoidetaan siten että ruumiit jätetään korppikotkien syötäväksi. Henkenä on juuri se, että Vajrayanabuddhalaisuudessa ruumis on vain väliaikainen säilytysastia. Eikä sen jatkosäilytyksellä ole mitään väliä.
3: Roskia poltetaan. Krematointi.
...

Samoin on tietysti turhaa korostaa että toisaalta ateismia korostetaan ei-uskontona. Jonain jota kuvaa kulttuurin rappio, sisällyksettömyys ja vastaava. Ja toisaalta sama teksti korostaa, että ateismi on uskonto koska Jumalan olemassaolemattomuutta "ei voi todistaa". Se siis on uskonto että ei ole uskonto saman viestin mukaan. Tämäkin on kognitiivisen uskontotieteen valossa ymmärrettävää : Teologinen korrektius ja sen kanssa ristiriitainen käytäntö eivät kohtaa miettimistä koska ne koetaan yhdeksi ja samaksi ja jos niiden välillä on jännite, kuilu assimiloidaan piiloon. Kognitiivinen dissonanssi peitetään erilaisin ad hoc -lisäselityksin.
1: Tai kuten minä asian sanon "lisäämällä keitokseen postmodernia tauhkaa". Nykyään monia kiinnostaa konservatiivi-liberaali -jako enemmän kuin perustelumekaniikka joten moni konservatiivi ajattelee että perustaltaan metodia koskevat postmodernismin ongelmat voivat koskea vain liberaaleja. Vaikka samanaikaisesti uuskonservativismi on äärimmäisen postmodernisoitunutta, poliittista korrektiutta vastustava nietzscheläistynyt taho. Jossa samanaikaisesti voidaan tuottaa, hyväksyä ja jopa ihailla poliittisesti epäkorrekteja Hännikäisen "Olen pannut tyttäriänne perseeseen. minulle mikään ei ole pyhää!" -heittoja kun samalla toisaalla korostetaan että uskonto liimaa ja tarvitaan tiettyjä loukkaamattomia arvoja vaikka hautauksen kohdalla. Postmodernismikertoimet voikin arvioida katsomalla ad hoc -perusteluiden runsautta.

Tämän kaiken vuoksi ymmärtäminen oman uskonnon ulkopuolella on vaikeaa. Sillä teologisesti epäkorrektit loikat ohitetaan ja asia peitetään sillä että sanotaan että "on loogista" ja "ei ole loogista" että ateistit tekevät mitäkin. (Jossa usein ytimessä on että "on loogista että ateisti tekee jotain loukkaavaa" perustuu siihen että teko ei ole ristiriidassa ateismin määritelmän kanssa. Ja "ei ole loogista että ateisti tekisi jotain joka on eettistä" perustuu siihen että ateisti voi tehdä toisinkin. Perustelurakenteen muutos on aika kiinnostava koska tässä tekoja ei "punnita samoilla punnuksilla". Joka taas vihjaa että käytössä on ollut jotain aivan muuta kuin looginen kalkyyli. Joten "logiikasta puhuminen" tässä yhteydessä on omituista.)

Miten tätä sitten modifioidaan ateismiin?

Näkisin että jo aivan "filosofisesti korrektilla tasolla" ateismissa on tilaa hautajaisille. Uskovaiset ovat voineet olla niin skeemautuneita että heille se jos teko on "kunnioittava" niin se on rituaali. Ja jos jossain on "hautaamista" se on heti "uskonnollista". Mutta nämä skeemat tuskin siirtyvät sellaisenaan uskovaisilta ateisteille. Nämä kertovatkin enemmän siitä miten uskovaiset lokeroivat ja määrittelevät asioita kuin sitä mitä ateistit tai muut ihmiset todella voivat tehdä ollakseen "loogisia". (Joudun käyttämään termiä tirskuen ja heittomerkeissä. Jos perustelurakenteissa on em. kaksoisstandardi, voidaan kaikki vakavahenkinen kunnioitus lausuntoa vastaan unohtaa. Sellaisen keksijä ansaitsee vain häpeää ja pilkkaa.)

Esimerkiksi avoimella arkulla tehty hautaaminen voi olla empiirinen todiste että tuo kyseinen ihminen on kuollut eikä vaikka vain väitä olevansa kuollut. (~Empiirinen varmistus väitelauseelle. Aivan varmasti yhteensopiva skientismi-ateismin kanssa.) Ja toisaalta ateistit myöntävät että kuollut on ollut olemassa ja että heillä on heihin liittyviä muistoja. Ateistit uskovat yleisesti myös tunteiden olemassaoloon. Voidaan jopa sanoa että vain ateisti joutuu todella käsittelemään aidon ja täyden luopumisen sanan täydessä mielessä. Jos uskonto tuo lohtua ja rituaali tuo lohtua ja teologia kertoo että kuollut kenties tavataan uudestaan tuonpuoleisessa tai seuraavassa elämässä, niin kenties tämä vihjaa siihen että ateisti jos joku niitä hautajaisia tarvitsee.

Mutta koska kysymys ei ole filosofiasta vaan tunteista, on syytä kenties katsoa asiaa niiden kautta. Selvää on, että kunnioitus ei ole sama kuin rituaalin läsnäolo. Jos "Mutta tuo ruumiiden polttaminen ja tuhkan dumppaaminen ties minne on nykyajan dekadenssia ja anakykloosin oklokratiaa leimaava vaihe." päätellään siitä että "noin 9% tukholmalaisista valitsee seremoniattomat hautajaiset. Suomeksi tämä tarkoittaa, että raato uuniin ja klonk. Tuhkat kipataan sitten minne kipataan." tehdään kaksi non sequituria, jotka pitävät takanaan ns. kategoriavirheitä. (1) Seremoniaton hautajainen ei ole välttämättä aina sama kuin polttohautaus (2) lainsäädäntö rajoittaa yleensä hyvin paljon tuhkien ja ruumiin käyttöä. Rituaaliton hautaaminen ei tarkoita vessasta vetämistä. Vaan sitä että yhteisrukoukset Jumalan nimeen puuttuvat.

Ainakin minä ajattelin haudata puolisoni em. mainitun toiveen mukaisesti mutta kunnioittaen. Onkin oikeastaan irvokasta että hänen valintaansa pidetään jotenkin anti-henkisenä ja hänen eettisesti itselleen perustelemat ratkaisumallit olisivat jotenkin erityisen banaaleja ja ateistisia. Väite olisi huvittavan absurdi jos se ei olisi niin herjaava ja asenteellinen.

Tämä on tullut vastaan ateistien palstoilla viime aikoina. "Takkirauta" puhuu ties mistä. Ulkopuolisina hän selittää mitä ateistit itse haluavat. Ateistien juttuja itse lukiessani olen huomannut että niissä on pari toistuvaa teemaa;
1: Ruumiin testamenttaaminen tieteelle nähdään tärkeänä. Tämä on kiinnostavaa koska perinteisesti uskonnoissa tätä on nähty pahana. Vaikka lääketieteen kehittymisellä ja lääkärien harjoitustason nostamisella on yhteiskuntaa parantava ja suojeleva vaikutus. Etenkin uusateistit ovat skientistejä, joten heistä on luontevaa nähdä oma ruumiinsa välineenä tieteen kehittämisen auttamisena. He uskovat että heidän omilla teoillaan on syy-seurausvaikutuksia jotka ovat todellisia. He voivat myös uskoa että nämä vaikutukset eivät lakkaa olemasta maailmassa sinä nanosekuntina kun he kuolevat. (Heidän blogitekstinsä voivat olla luettavissa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeenkin esimerkiksi.)
2: Elinluovutukseen tunnutaan panostavan. Tämäkin on kiinnostavaa koska vaikka juuri mikään uskonto ei korosta ruumiin primaarisyyttä, niin moni kokee uskonnollisin syin ahdistavana että heidän ruumiinsa on "vain jotain varaosia". Joten kenties tässäkin vanhojen vaatimusten ohittaminen ei ajakaan puhtaasti ja vain "yhteiskunnan tuhoa kohti" vaan sen antiteesiä.

Toki omissa reagointitavoissani on usein makaabereja karnivalistista henkeä. Ja tämä johtuu siitä että näen kuolleen ruumiini materiaaliksi johon kohdistaa syy-seuraussuhteita nykyelämässä. (Sosiaalinen sopimus joka tehdään sosiaalisen eläimen toiminnassa on korrelaatti teosta seuraukseen. Uskon esimerkiksi "puheen" olemassaoloon. Eikä tämä tee minusta uskovaista.) Näin ollen kuollut ruumiini on minulle jossain määrin "taideprojektimateriaalia" jota tuottaa silloin kun itse olen elossa. Tämä taas pätee riippumatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Jos Jumala on, ruumiini tuskin on silloin relevantti. Sellaisen saa vaikka uuden, muovaamalla ainetta. Jos Jumalaa ei ole. Niin hittojako siinä. Silloin minun päässäni ainut etiikka on se mikä minulla itselläni on. Ja vain minä itse pystyn arvioimaan ovatko tekojeni odotettavissa olevat seuraukset liian raskaita itselleni kantaa. (Ja jos olen elossa niin kenties ne odottamattomat toteutuneetkin seuraukset.)

PS.

Itse näen jopa niin että oma suhtautumiseni voi olla jokseenkin epäkunnioittavaa. Mutta sen alennuksen kohteena on korkeintaan minä itse. (Tosin lähinnä muut ihmiset joutuvat tämän myötähäpeän kokemaan, koska olen itse ns. kuollut. Ja tietoisuuteni ja maanpäällisistä pikkuasioista välittämiseni ovat vähintään kyseenalaiset.) Mutta jos todellista kuolleen kunnioittamattomuutta joutuu hakemaan, sitä joutuu hakemaan uskovaisten tavasta kohdella ateisteja. "Ikävä kyllä jopa ateisteillakin on omaisia ja ystäviä, ja he puolestaan tykkäävät hautajaisista ja usein jopa ateisteillekin järjestetään hautajaiset, yleensä kristillisin menoin. Omaisilla kun on tapana viis veisata vainajan tahdosta. Äippä kertoi, että silloin kun ruukinmatruuna oli hylännyt vanhan uskontonsa ja oli ateisti, jos hän olisi kuollut tuolloin, he olisivat järjestäneet ruukinmatruunalle hautajaiset uskonnollisin menoin. He eivät olisi välittäneet tippaakaan tyttärensä uskonnottomasta vakaumuksesta. Kas kun on se suku. Ruukinmatruuna kun kuuluu sekä isukin että äipän sukuun, ja suku välittää asiasta." Jos he kohtelevat omaisiaan näin, niin miten he kohtelevatkaan vihollisiaan? Miten voidaan kunnioittaa kuollutta jos hänen vakaumuksilleen ja mielipiteilleen ei anneta mitään arvoa? Kysymys on luultavasti sama kuin "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -lauseessa. Erotetaan ihmisen kunnioitus kaikesta siitä mitä mieltä hän on, mitä hän tekee ja mihin hän liittyy ja mitä hän haluaa ajaa. Se, mitä ihmisestä josta on poistettu kaikki tämä, on se mitä kunnioitetaan. Ja tämä on sitten valitettavasti jotain pinnallista. En pidä tämänlaista muuna kuin relevantin ihmisyyden vähättelynä.

Muuten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kristityille jotka hautaavat ateistisia omaisiaan näiden toiveiden vastaisesti kuin tarjota Aksel Sandemose -sitaattia. "Se tekee heille vain hyvää, sanoi Piru kun vapahdetut kirkuivat lapsiensa perään." Se ei tarjoa heille lohtua, kuten ei pidäkään. Tahdonkin tässä vain muistuttaa siitä, että jos asioita todella pitää katsoa yhteiskunnallisesti niin vaiheesta toiseen siirtymiseen on yleensä jokin syy. Kun asiaa katsoo prosessina eikä "yhden oikean ideologian tarinana" niin arvojen romahtamiseen on yleensä jokin syy. Se, että ideologia saa valta-aseman nostavat sen huonot piirteet näkyviin. Ja kun yhteiskunta on vahvasti yhden kulttuurin alla, niin tämän kulttuurin ongelmat kattavat tuon yhteiskunnan laajasti ja kenties siten että näitä ongelmia ei edes voi paeta koska ne ovat kaikkialla. Kristittyjen kohdalla tämä johtuu yleensä siitä miten he kohtelevat omaa sisäpiiriään ja muita ihmisiä. Monesti tässä syyllisyys sysätään niille jotka taistelvat ongelmia vastaan. Mutta tosiasiassa joku voisi heitellä "onelinereitä". Pelottaako "anakykloosin oklokratia"? Ei hätää. "Te teette sen itse!"

Hanskat tiskiin isän kädestä

Arman Alizad kuvasi "Seurakuntalainen" -lehdessä miten uskonnollisuus on hyödyllistä. "Sen näki, miten onnellisia ihmiset olivat. Sen aistii, että onko tarmoa ja elämän voimaa, vai oletko masentunut. Tuolla kaikki, jotka olivat uskossa, loistivat ja heillä oli mielettömästi palavaa voimaa ja energiaa."

Esitysten ytimessä on toki ei-objektiivisia ja maailmankuvan varmasti leimaamia arvioita, jotka ovat tuttuja länsimaissakin. Mallia "Siellä oli monia, jotka sanoivat, että jos en olisi löytänyt Kristusta, tekisin varkauksia." Mutta jotain tässä kuitenkin kenties on. On ainakin havaittu, että luonnonkatastrofit lisäävät ihmisten uskonnollisuutta. Lisäksi kun tutkimuksissa on havaittu yhteys väkivaltatilastojen ja uskonnollisuuden kanssa, syyksi on arveltu juuri sitä että kenties uskonnot eivät aikaansaa rikoksia, vaan tämä ympäristö ikään kuin pakottaa tai ajaa kohti uskonnosta lohdun hakemista.

Minulle tämä "uskomiseen uskominen" on toki hieman lillukanvarteilua koska se ei yleensä ole ontologiaa. Olen toki tieteenfilosofisesti pragmatistien joukkoon laskettavissa siinä mielessä että Peircellä on suuri vaikutus ajatteluuni. Mutta tämä eroaa siitä opportunistis-hyötymis-hedonistisesta pragmaattisuudesta jota arjessa käytetään.

Mutta toki tuossa ensin linkkaamassani Alizadin haastattelussa on kommenttiosio. Jossa tästä tehdään tosiasiaväitteitä. Vastakkain asettuvat eskapismiteoria "Kovasti asia näyttää dokumentinkin mukaan olevan päinvastoin. Eli todellisuuden iskiessä kovaa päälle, yritetään sitä paeta Jeesuksen avulla." ja toisaalta teoria siitä että hyöty johtuu nimenomaan siitä että uskon kohde on todellinen "Toiset pakenee katkeruuteen ja masennukseen ja voi kurjasti. Toiset pakenee Jeesuksen TODELLISUUTEEN ja nauttii hyvinvoinnista vaikeuksien keskellä." Moni korostaakin että Jumala toisaalta on testimestari joka on kuin opettaja eli hiljaa kokeissa. Mutta toisaalta se tyyppi joka antaa konkreettisesti voimaa. Eli sotkee niitä koejärjestelmiä melko mielivaltaisesti. Uskomiseen uskominen näillä ihmisillä nojaa juuri "yliluonnollinen mutta todellinen voima" -teorialle.

Mielestäni tässä tärkeintä on kuitenkin tiedostaa että kenties ainut mikä on varmaa on uskonnollisuuden muutos. On tavallaan virhe yleistää erilaisista oloista toisenlaisiin oloihin ja uskoa että muuttujat ovat automaattisesti turhia. (Länsimainen yläluokkainen hyvinvoiva ihminen tuskin hyötyy kaikista asenteista, kommunikaatiotavoista ja muista jota tarvitaan slummeissa arjessa selviämisessä.) Kenties masennus ja uskonnollisuus ovat vaihtoehto jossain mutta eivät kaikkialla. Kenties eivät.

Tästä näkökulmasta minulla nimittäin on jotain kohtuu konkreettista. Markkinatutkimuksessa on nimittäin mietitty sitä miten viestintää pitää muuttaa jos puhutaan taantumakaudesta. Tästä saa varmasti jotain vihjeitä. ; Otan tässä Joseph Sassoonin huomioita. Taantumassa mainosten tehokkuudessa korostuvat hänen mukaansa seuraavat teemat;
1: Hinta (price). Se, että tuotteen saa edullisesti on merkityksellinen. Hyötysuhde ja sen merkitys kasvaa.
2: Optimismi (optimism), tämä johtuu siitä että kampanjat lupaavat parempaa elämää.
3: Vakaus ja pysyvyys (solidity), epävarmuuden aikana vältellään riskejä, luotettavuus on tärkeää kun ei ole mitään puskuria jonka varassa voisi epäonnistua.
4: Brändi auttajana ja tukijana (brand as ally), joka tukee ajatusta selviytymisestä ja sen varmistamisesta.
5: Yhteisö (community), Ihmiset hakevat kuulumista. Ja jos esimerkiksi työpaikka ei tarjoa vakaata identiteettiä, tilalle voi tulla tuote tai palvelu.
6: Kriisistä puhuminen (discussing the crisis), jolla pitää tosin hakea hyvin tiettyä teemaa, jaetuista tai pysyvistä arvoista puhuminen (eternal values).
7: Eskapismi (escapism), jos mainonta tarjoaa irrottautumisen mahdollisuuden, jonkin toisen maailman (other worlds), ihmiset tarttuvat kriisiaikoina sellaiseen mieluummin.

Ylläoleva lista on luonnollisesti siitä kätevä että uskonto selvästi mainostaa itseään tehokkaasti. Kaikki suuntaukset eivät painota kaikkia kohtia ja valikoivat jopa keskenään eri kohtia.  ; Voidaan vaikka nähdä että maallikkojen parissa erityisen suosittu ja toistettu Pascalin vaaka on argumentti jossa isketään panos-hyötysuhteeseen, luvataan epävarmuustilanteessa riskienvälttelyä. Ja se lupaa optimismia. Sen sijaan se ei oikein nojaa yhteisöllisyyteen, pysyviin arvoihin tai eskapismiin.

Ylläoleva lista vihjaa vahvasti siihen suuntaan että uskonto joka tarjoaa eskapismia pärjää joka tapauksessa paremmin kuin sellainen uskonto joka ei tarjoa eskapismia. Paratiisimaa ja helvetti jossa kostetaan väärintekijöille ovat siitä mainioita että ne voivat vähentää halua käyttää omankädenoikeutta (johon tarttuminen voi muuten olla hengenvaarallista kostajalle itselleenkin.)

Uskaltaisin sanoa että eskapismilla on osuus. Ja vihjaankin että Jeesustodellisuuden olemassaolo ei sen sijaan tekisi uskonnosta yhtään suositumpaa. Se ei lisäisi uskonnon mainosarvoa. Tämä voi vihjata siihenkin suuntaan että kenties katastrofit oikeasti ovatkin enemmän haaste Pahan ongelmalle ja tätä kautta tiettyjen ystävällismielisten jumalaversioiden uskottavuudelle kuin todiste siitä että katastrofien jälkeen ihmiset löytävät Jumalan sillä että Jumala jotenkin erityisesti pelastaisi ja antaisi voimaa noissa katastrofeissa.

Jipun jekku

"Seurakuntalaisessa" kirjoitettiin "musiikkievankelista" Meri-Tuuli Elorinteestä eli "Jipusta". Hän esitti siinä, että. "Jos minun olisi täytynyt tehdä uskonratkaisu, niin en olisi kyennyt siihen. Sen takia hedbergiläinen ajattelu, jonka mukaan ihminen ei ansaitse mitään ratkaisuja, vaan ne annetaan lahjana, on ollut minulle todella voimakkaasti tärkeä ajatus, Mikaelinseurakunnan uusi työntekijä kuvaa teologiaansa." Tämä oli minulle hyvin kiinnostavaa.

Olen nimittäin keskustellut "Jipun" kanssa. Tästä on hyvin monta vuotta. Se oli aikaa ennen kuin hän oli "julkkis". Se myös edelsi aikaa kun olin saanut tappouhkauksen joten keskustelu ei ollut äkäistä. (Siihen aikaan sain kehuja debattikäyttäytymisestä.) ; Seurakuntalaisesta saattaisi saada kuvan että uskoontulo olisi tapahtunut vain melko vähän aikaa sitten, mutta hän puhui erityisesti aborttiasioista ja nimenomaan kristityn näkökulmasta. En saanut hänestä kuvaa tuomitsevana.

Muistan hänet sinänsä että ennakko-oletuksenani hän vaikutti feikiltä. Syynä oli se, että hänen tarinansa oli samanaikaisesti kliseisellä tasolla konventionaalinen uskovaisen tarina. Että sisällöltään epätodennäköinen. Hän on kuitenkin elänyt tämänlaisen elämän joten ennakkoarvioni epäonnistui.

Muistan että keskustelussa oli vahva sävy siitä, että hän oli periaatteessa ihan miellyttävä. Hän kuitenkin piti uskoontuloa helppona, jonain joka tulee kun yrittää. Sitten hän tuli tulokseen että "yritän liikaa". Oli mielenkiintoista huomata että uskon pitäisi olla jotain joka tulee kun yrittää ja sitten jos yrittääkin ei yritä tarpeeksi. Ja sitten kun yrittää tarpeeksi niin yrittääkin liikaa koska kaikki on niin helppoa että sen kun vaan yrittää... Kokonaisuus sai hieman absurdin-koomisia sävyjä. Joka luonnollisesti sopi minulle.

Sittemmin hänestä on tullut julkkis ja hän on sittemmin sanonut kaikenlaista, esimerkiksi televisiossa. Hän on suuttunut kun keskustelussa oli mainittu siitä että maailmassa näkee "ei-kristillistä hengellisyyttä". Jippu suuttui melko vahvasti siitä että tämänlainen vaihtoehto esitettiin sovinnollisesti rikkautena. Hänellä onkin ollut tämänlaisia äkäisiä kommentteja. Samassa ohjelmassa, Pop-Kultissa vuonna 2008, hän esitti suoraan että "Ainoan oikean henkisyyden voi löytää vain kristinuskosta." Tässä reaktiossa oli voimakkuudeltaan ja ehdottomuudessaan tuomitseva sävy, ja absurdis-koomisia sävyjä syntyikin siitä miten Jippu huomioi kritiikin osuvuuden, ikään kuin valmiiksi odottaen sen tapahtumisen "Jos joku luulee minun tuomitsevan, niin se on sen ongelma." Olemme toki samaa mieltä siitä että tuomitsemisesta on ongelmia lähinnä ateisteille. Mutta Jipun oma osuus tässä on sitten hyvinkin vahvan erimielisyyden takana. Ja mielestäni tämä torjunta-automatia kertoikin siitä että hänellä on ongelmia asenteessaan ja asennetta on toteutettu niin paljon että sitä suojellaan tuollaisilla puolustuksilla. Ja ne puolustukset oikeastaan demonstroivat miten joustamaton ja jyrkkä näkemysmaailma hänellä on, eli miten syytös tuomitsevuudesta on osuvampi tuon puolustuksen jälkeen kuin ennen sitä.

Nämä reaktiot eivät ole olleet kovin hyvin hyvin "synkassa" tämän hedbergiläisen ajattelun kanssa. (Oletan että Jippu viittaa luterilaiseen Fredrik Gabriel Hedbergiin eikä esimerkiksi Sami Hedbergiin. Joskin stand-up -komedian varaan rakennettu teologia voisi Jipun kohdalla selittää monta absurdis-koomista puolta, ei sillä.) Siitä puhuu tietysti sekin että uskonratkaisun tekemisen haasteellisuutta korostetaan. Jippu selvästi tiedostaa tämän puolen, joten asiassa ei sinällään ole ongelmaa.

Olisikin mielenkiintoista tietää missä vaiheessa tilanne on muuttunut. Sillä selvästi hän ei pidä uskoon tulemista ja siinä pysymistä jonain helppona asiana joka vain tehdään, luontevasti ja ihan vain sillä että haluaa. Tässä mielessä hän on vaihtanut mieltään niin että olemme nykyään tästä samaa mieltä. (Minä olen pysynyt ennallani. Yleensä järkevämpi joustaa. Minä tyydyn nyt vain "olemaan oikeassa alusta asti".)

Romanttinen?

"I feel the color in my cheeks rising again. I must be the colour of the communist manifesto."
("Fifty Shades of Grey")

"Fifty Shades of Grey" -elokuva on melko karu. Sitä levitetään sadomasokistisena, mutta se on seksipuolellaan yllättävän mieto. Itse asiassa hämmentävän mieto. Niin mieto että siitä voidaan aivan täysin laskea leikkiä. Elokuva on nimittäin täynnä manipuloinnissa käytettyjä keinoja. Elokuvan Christian Gray soveltaa uskonnollisten kulttien aivopesumenetelmiä.

Ymmärrettävää olisi, että joku pitää sadomasokismista. Tälläinen tiedostava nainen voisi käsittää manipuloinnin ja pitää siitä. (Tosin en tiedä mitä hän saa tuon elokuvan ... käytännössä jostain muusta kuin sadomasokismista.) Mutta ei. Jostain syystä löytyy sellainen pääasiassa naisista koostuva ihmisryhmä, jonka mielestä elokuva on romanttinen. Elokuva on suosittu naisten parissa jotka ovat varttuneemmille kuin teinit. Ja sitä pidetään jostain syystä romanttisena. Tämä on hämmentävää. Kenties syynä on se, että ihmisiä ei koulita manipulointimenetelmiin. Manipulointi toimii juuri sen takia että sen voi sekoittaa johonkin muuhun. Tämä muistuttaa siitä että kultteihin tai aivopesuun astuakseen ei tarvitse olla tyhmä.

Tämä varomattomuus voi olla kenties jopa kulttuurissa. Ja miksipä ei olisi ; "Fifty Shades of Grey" alkoi "Twilight" -sarjan fanitekstinä ja sittemmin se muutti lähinnä nimet ja miljöön. Myös Twilightissä oli havaittavissa hyväksikäyttävän miehen ideaali. Ja moni piti sitäkin romanttisena, erittäin romanttisena. Ja se oli myös suosittu, teinitytöt pitivät tätä jotenkin ihanana. Kenties siksi että he kiinnittivät huomiota detaljeihin eivätkä kokonaisuuteen.

Ja itse asiassa tarkemmin ajatellen monissa romanttisissa komedioissa on melko kauheita mieshahmoja. ; Esimerkiksi häihin hyppääminen dramaattisen puheen kanssa viittaa että nainen nähdään jonain päättämättömänä olentona joka sitten voidaan manipuloida puolelle periaatteessa tempulla. Ikään kuin häihin mentäisiin hyvin pienellä harkinnalla ja tunteella.

Tämä yhteys saattaa kertoa siitä miksi moni mies ei pidä romanttisista elokuvista. Nainen voi ajatella että nämä miehet on kasvatettu siihen että voisi olla herkkä, lälly ja epämiehekäs mies. Ja siksi kenties miestä pitää kouluttaa elämään maailmassa jossa herkkyys ei olekaan epämiehekästä. Mutta luultavasti moni mies kokee vain että nämä temput ovat feikkiä. Romanttinen ja manipuloiva sosiopaatti kun ei oikeassa elämässä kulje monienkaan mielessä kovin lähellä toisiaan.

Mutta kenties kulttuurimme opettaakin naisia olemaan "herkkiä" siten että heitä kannustetaan olemaan varomattomia ja kiinnittämään paljon huomiota detaljeihin ja niiden estetiikkaan ilman tätä laajempaa kokonaisuutta. Kenties heille ei kouluteta varovaisuutta. Miehille sen sijaan opetetaan että heidän täytyy olla machomiehiä joista sorretaan internetin keskustelupalstoja myöten. Elämässä pitää siksi varoa ja taistella. Maailmassa olevien vaarojen ja seikkailun ja pärjäämisen korostaminen johtaa siihen että manipulointi ja epäily ja epäluottamus ovat vahvemmin päähän taottuja.

Kenties tässä on yhteys siihenkin että naiset ovat harvemmin ateisteja ja korostavat miehiä useammin hengellisyyttä. Kenties moni mies on koulittu maailmaan jossa korostetaan sitä että kulttiin joutuminen on riski.

---

Mutta toisaalta. Ovathan monet romanttiset elokuvat romantiikkaa. Jos ei goottiromantiikkaa niin ainakin kauhua.

Uskonnon ja ideologian ja hengellisen erosta

"Suomen Kuvalehdessä" oli Jyri Komulaisen "sponsoroitu blogaus". Sen mukaan vapaa-ajattelijoiden pitäisi käydä uskontotieteen peruskurssi ennen kuin kritisoisivat uskontoa. Ajatus on periaatteessa loukkaava mutta erinomaisen hyvä. Sillä kritiikin minimivaatimus todellakin on kritiikin kohteen tai aiheen tunteminen. Olisin itse asiassa itse suosittelemassa että esimerkiksi valtionkirkossa piispat saisivat kirjoittaa kritiikkejään siinä vaiheessa kun ovat tenttineet uusateistien pääteosten sisältöä yliopistossa kurssejen kautta. Jari Jolkkosen demonstroima luetunymmärtämättömyys vihjaa että asialle olisi tarvetta. Olisikin hienoa kieltää uskovaisia sanomasta mielipiteitä asioihin joista heillä ei ole yliopistotutkintoa. Komulainen tuskin pitää ajatuksesta, mutta rehellisesti sanoen se on se mitä siitä pitäisi seurata. Tämä olisi itse asiassa huonoksi sananvapaudelle ja uskonnonvapaudelle ja ideologianvapaudelle ja kaikelle mitä Komulainen tekstissään esittää puolustavansa. Mutta toisaalta siinä oleva "kova rakkaus" olisi osaamistason kautta keskustelun keskimääräistä laatua parantava. Se tekisi internetissä sompailusta miellyttävämpää ja vähemmän päitä räjäyttävää. Ihmiskunta ei niillä ohjein olisi kovin vapaata mutta ei ehkä ihan nykyisellä tasolla demonstroisi toistuvasti sitä miten sammutetuin lyhdyin sitä elämän läpi voidaankaan seilata.
1: Niiden sisällöstä voi tehdä kursseja vaikka ei pitäisi niitä faktuaalisena tai asiallisina. Samaan tapaan kuin Mirecki piti Intelligent Design -luentoja joissa läpikäytiin Intelligent Designin oppeja, ja tässä sivussa sitä miksi ne ovat epätieteellisiä. Tutkimusaiheena on siis ID.

Mutta valitettavasti muu tekstistä ei sitten ole yhtä hyvää kuin tämä ihastuttava joskin asenteellinen "kova rakkaus".

"Vapaa-ajattelijoiden viimeaikainen kärki on vakaumusten tasa-arvo. Vyörytystä varten on jopa perustettu oma yhdistyksensä nimeltään Vakaumusten tasa-arvo VATA ry." ... "Vakaumusten tasa-arvoa ajava yhdistys määrittelee tavoitteensa seuraavasti: ”Vakaumusten tasa-arvolla tarkoitetaan, että lainsäädännön ei pidä suosia tiettyjä aatteita, ideologioita tai vakaumuksia toisten kustannuksella. Esimerkki aatteesta, ideologiasta tai vakaumuksesta voi olla tietyn poliittisen puoleen kannatus, tietyn uskonnon harjoittaminen, elämäntapa tai filosofia, tai muu vastaava.” Vakaumusten tasa-arvoa pitäisi edistää siis suomeksi sanottuna siten, että uskonnolliset yhdyskunnat pantaisiin lainsäädännöllisesti samaan koriin kuin muutkin yhdistykset."

Tuo ei itse asiassa kuulosta pahalta. Kuvaus on vähintään jokseenkin osuva. Tästä vain väännetään sitten erikoisia asioita. Komulaisesta on katastrofaalista että "Suomen ortodoksinen kirkko tai Helsingin juutalainen seurakunta olisivat vapaa-ajattelijoiden määrittelemässä maailmassa samalla viivalla kuin kasvissyöntiä edistävä aatteellinen yhdistys tai ruotsinkielen asemaa puolustava lobbausjärjestö!" Ja hänen perusteensa on seuraava "Tämä logiikka johtaa luonnollisestikin lopulta siihen, että erillistä uskonnonvapauslakia ei tarvittaisi. Harvoin uskonnonvapauden lakkauttamista sentään tohditaan ääneen sanoa. Eräs aktiivinen vapaa-ajattelija myönsi minulle twitterissä julkisesti asian kuitenkin niin olevan. Argumentaatiokokonaisuus on näppärä. Retorisesti se kiinnittyy ihmisoikeuksiin, tasa-arvoon ja yhdenvertaisuuteen. Oikeasti kyse on kuitenkin kovemman luokan silmänkääntötempusta: vaaditaan katsomusten tasa-arvoa ja lopputuloksena näyttäisi olevan uskonnonvapauden lakkauttaminen."

En ymmärrä miten joku twitterviesti  - etenkään nimeämättä ja lähteistämättä jätetty twitterviesti - voisi olla relevantti keino määrittää vapaa-ajattelijoiden "todelliset tavoitteet". Mutta tämän metodisen omituisuuden lisäksi voidaan huomata ironinen asia. Komulaisen argumentti perustuu puhtaasti retoriikkaan. Ja mikä kiinnostavinta, tämän retoriikan takana on ekvivokaatio.

Komulaisen "juridinen päättelyketju" etenee siten että (1) Uskonnoilta poistetaan privileegiot (2) tämän jälkeen ei ole uskonnonvapauslakia (3) joka johtaa siihen että uskonnonvapautta ei ole olemassa.

Ongelmana tässä on se että erillinen uskonnonvapauslaki on eri asia kuin uskonnonvapaus valtiossa ; Jos uskonnoilla on privileegioita suhteessa muihin ideologioihin, niin niiden poistaminen asettaa ne samalle tasolle muiden ideologioiden kanssa. Tämä poistaa tarpeen erillislaille. Mutta tosiasiassa tämän jälkeen uskonnonvapautta koskee sama vapaus joka koskee muita ideologioita. Itse asiassa Komulaisen päätelmäketju toimii jos ja vain jos nykyajan suomessa ei ole mielipiteenvapautta, kokoontumisvapautta tai vapautta kannattaa vaikka poliittista ideologiaa tai kasvissyöntiä. Tosiasiassa suomessa voi olla vaikkapa vegaani tai makkaransyöjä. Tai äänestää vasemmistoa tai oikeistoa. Uskonnon asettaminen samalle linjalle näiden kanssa ei ole siksi samaa kuin uskonnonvapauden puute.

"Uskonnonvapaus" muuttuukin spesifistä erillislaista joksikin yleiseksi oikeudeksi. Tämänlaista retoriikkaa tietysti tarvitaankin jos ollaan taistelemassa privileegioiden poistamista vastaan. Ideologioilla on oikeuksia. Joten jos uskonto riisutaan sen erioikeuksista ja asetetaan samalle rinnalle niiden kanssa niin silläkin on oikeuksia. Sillä on samat oikeudet. Evankelis-Luterilaisen kirkon erikoisaseman menettäminen käännetään uskonvapauden kieltämiseksi. Selvää on että tämä ei ole kovin järkevän tai asiallisen ihmisen puhetta. (Siksi tälläisiä kai saadaankin lehtiin vain "sponsoroituina blogauksina".

Komulaisella onkin sitten hihassaan red herring jolla sysätään huomio syrjään tästä.

"Ristiriitaisen logiikan lisäksi syytä on huomata argumentaation olevan ristiriidassa empiirisen uskontotieteen kanssa. Vaatimus vakaumusten tasa-arvosta perustuu virheelliseen väitteeseen: Vapaa-ajattelijoiden mukaan uskonnollinen vakaumus olisi vain mielipide siinä kuin poliittinen mielipide tai mikä tahansa aatteellinen vakaumus. Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Ehdotanpa keskustelua jo vuosia seuranneena, että kaikkien vapaa-ajattelijoiden tulisi käydä uskontotieteen peruskurssi!"Tästä päästään siihen "kovaan kouluun". Sillä Komulainen kertoo mitkä ovat samoja ja mitkä ovat eri asioita.

"Ensinnäkin uskonto ei tyhjenny tiedolliseen ulottuvuuteen. Maailmanuskonnot eivät ole mielipiteitä tai edes vakaumuksia – saati ideologioita." ... "Hindulainen moottoripyörän siunaus ei ole käännettäviksi iskulauseiksi, jotka voisi banderolliin tai rintanappiin kirjoittaa. Ei, sillä toimituksen ydin on osallistumisessa, voimaantumisessa ja ikiaikaisen tradition elämisessä todeksi. Kun moottoripyörän omistaja huristeli pois, hänen mielensä oli vallannut rukouksen henki eikä mikään ideologinen ohjelma." ... "Rituaalit ja tunteet ovat keskeinen osa elävää uskontoa. Uskonnot ovat kokonaisvaltaisia elämänmuotoja. Uskonnollisen identiteetin samastaminen puoluekirjan omistamiseen on yksinkertaisesti tyhjää puhetta."

Valitettavasti Komulaisella on työn alla enemmän jokin eksistentiaalinen filosofinen ohjelma kuin empiirinen uskontotiede. Toki tuosta lähtökohdasta voisi vetää hauskoja johtopäätöksiä siihen että jos Komulaisen premissit ovat tosia niin sitten iskulause "ateismi on uskonto" olisi määritelmällisesti väärin. Ateismi on ideologia ja siinä on oletuksia jne. mutta se ei olisi uskontoa. Tämä olisi tietenkin huvittava asia hieroa hänen naamaansa. Mutta en hiero. Koska hänen ongelmanaan on se, että hän ei selvästi ole opetellut kognitiivisen uskontotieteen tai neuroteologian perusteita.

Nimittäin ideologiatkaan eivät ole "vain puolueohjelmia". On turhaa uskoa että mikään ideologia johon ihminen on identiteettinsä sitonut olisi pelkkä lista ulkoaopeteltuja filosofisia dogmeja. Komulainen onkin triviaalisti oikeassa. Eli hän esittää faktoja joilla ei ole mitään argumentatiivista voimaa hänen johtopäätöstensä kanssa. Hän yrittää luoda eroa ideologioiden ja uskonnon välille. Erot ovat kuitenkin melko pieniä.
* Sampo Syreeni muistuttikin tässä yhteydessä minua siitä miten neuroteologiassa ohimolohkon aktivointi on liitetty sekä uskonnolliseen että ideologiseen hurmokseen. Se kertoo että kenties "ateismi on uskonto" -heitossa onkin takana jotain. Gazzaniga on huomioinut myös ohimolohkon yhteydestä uskonnollisiin kokemuksiin. Neuroteologian näitä puolia ohitetaan mielellään siten että selitetään vaikka että ne ovat "vähän kuin kasvonilmeitä", eli samasta ilmeestä ei voi tulkita samaa tunnetilaa. Omituista kyllä muistan kuinka neuroteologia alkoi innostamaan teologeja lähinnä kun meditoivien munkkien päässä aktivoitui jotain jota muutoin ei aktivoitunut ja tätä pidettiin ehdottomana ja objektiivisena todisteena siitä että uskonnoissa on jotain erityistä. Jotenkin neuroteologiaa tuntuu ylipäätään vaivaavan se, että se on objektiivista kun se tukee omia ajatuksia ja silloin kun ei, niin se on vain tulkinnan apuväline.
* Kognitiivisessa uskontotieteessä taas on havaittu että rituaalit ja tunteet tulevat mukaan jos opissa on usko johonkin valvovaan tahoon jolla on pääsy strategiseen tietoon eli suunnilleen identiteetin tai sosiaalisten suhteiden kannalta noloihin salaisuuksiin. Ei ole väliä uskotaanko valvonnan olevan Jumalalta, ajatuksia lukevilta avaruusolioilta tai teoriassa vaikka Josif Stalinin kaikenkattavista vakoiluoperaatioista. Tässä mielessä ateismi harvoin on uskontoa. Joskin esimerkiksi avaruusolento-oppi raelilaisuus on todellakin uskontoa ateisteille koska avaruusolennot eivät ole Jumala joten joissain spesifeissä olosuhteissa ateismi sopii yhteen uskonnollisen käytöksen kanssa.

Komulaisen toivoisikin käyvän empiirisiä uskontotieteitä. Mutta sen sijaan hän käyttää jotain joka on lähempänä normaalia rationalistista käsiterunkkausta käyttävää teologiaa ja sen dogmatiikkaa. Jota sävytetään sillä että tunteiden avulla mukaan otetaan eksistentiaaliset teologian suuntaukset. Tämä ei toki ole mitään uutta. Ateisteja moititaan hyvin usein siitä että he eivät ota kantaa Tillichiin. (Jostain syystä kaikista eksistentiaalisista teologeista Tillich mainitaan. Se on klisee samalla tavalla kuin hyvän kristityn täytyy jostain syystä arvostaa Bonhoefferia vaikka käyttäytyisi aivan eri tavoin kuin hän.)

Itse asiassa jos katsotaan Komulaisen tekstiä tarkemmin, esiin nousee hauska teema.

Eksistentialismi sopii siihen mihin sitä usein käytetään. Siihen että valitetaan siitä että kriitikko puuttuu liikaa dogmatiikkaan ja uskontoon eikä puutu hengellisyyteen. Komulainen joka ei ymmärrä että jos "uskonnot ovat maapallon merkittävimpiä voimavirtoja" niin sen kritisointi on sitä tärkeämpää, on tietenkin pahastunut siitä että uskontoa ei oteta hengellisenä. Uskonto ei siis ole vain ideologia koska siinä on hengellinen ulottuvuus.
1: Tämä voisi olla oikeasti kiinnostava asia. Voidaan nähdä että uskonto ja hengellisyys määritellään usein toisiinsa nivotuiksi kehäisesti. Mutta jos hengellisyys ajatellaan mielentilana ja tunnetilana, eikä määritellä sitä kehäpäätelmän omaisesti uskonnollisen entiteetin kautta, on mahdollista kokea hengellisyyttä täysin uskonnollisten yhteyksien ulkopuolella ja siihen liittymättä, aivan kuin on yhtä mahdollista ja yleistä sekä olla osana että suorittaa uskonnollisia menoja tuntematta tippaakaan hengellisyyttä, ihan vaan koska se kuuluu asiaan. Esimerkiksi tunnen ateistin joka harrastaa shamaanirummutusta koska hänestä transsi on mielentila. Ideologian ja hengellisen kokemuksen välinen eri ei ole kovin suuri. Toisaalta siinä on jotain erityistä ja tavallisuudesta poikkeavaa. Jota taas moni ideologiakin tarjoaa.

Yhdistäessään uskontoa ja hengellisyyttä Komulainen unohtaa erottaa uskonnon ideologiasta. Tämä on klassista, uskonnossa paperissa olevissa dogmeissa suositaan a priorisin maailmankuvalilsin taustaoletuksin selitysmalleja jotka suosivat kokemusten tulkintaa. Ja kokemus on uskonnon maailmankuvan selittämisessä osana. Hengellisyys ja kokemukset siis määritellään uskonnolla mutta se on toisaalta myös väline sen vahvistamiseen. Kehää on vaikeaa katkaista jos on teologiasta innostunut tyyppi jolla on intoa selittää omaa vakaumusta parhain päin etsimällä mitä tahansa sitä tukevaa aineistoa jota sitten kutsuu objektiiviseksi siksi että se tukee omaa maailmankuvaa.

En tiedä mitä tähän oikein pitäisi sanoa. Larry Moran on tuskastunut tähän samaan toistamiseen ja hän kutsuu temppua "The Courtier's replyksi". Maailmassa olisi siis jokin sofistikoitunut ja hengellinen teologia joka on muuta kuin se fundamentalismi jota uusateistit ihan väärin moittivat. Kritiikki on aina irrelevanttia mutta tätä hienoa teologiaa ei kuvata ja tuoda kritisoitavaksi. Se on jossain kuplassa ja ilmiselvästi järkevä ja hieno asia ja enemmän kuin mitä on kritisoitu.

Moranin blogiin tuli asiaan liittyvä mainio kommentti siitä miten hengellisyysasia näyttää toimivan. "If religion and faith are not the same, as claimed, why are religious people always called "people of faith"? When a politician praises "people of faith", and says those bad atheists are attacking "people of faith", why is it that no religious person ever, ever, ever objects and says, "How dare you call us people of faith, we are people of religion and they're not the same at all!" To answer my rhetorical question, religious people never say that because they understand marketing. "Faith" has a positive connotation, while "religion" got a negative connotation from its association with the behavior of religious people for 2,000 years. So "faith" is better marketing, and religious people know marketing."

Ongelmana onkin oikeasti se, että kun teologi tarttuu hengellisyyteen, siitä puuttuu empiria. Komulainen puhuu empiirestä uskontotieteestä mutta hän nojaa siihen että aihe kritiikki-immunisoidaan. Uskonnoista ei saa puhua viitaten dogmaan. Koska dogma on irrelevanttia, vain uskontoa joka ohitaa elävän elämän. Samoin uskontoja ei saa moittia niitä kannattavien käytöstä tilastoimalla koska jokainen ihminen on syntinen ja niissä katsotaan maallista eikä hengellistä. Eksistentialistinen näkökulma on tunnetusti sellainen että sen kautta ei voi järjestää objektiivista kumoamista. Hengellisyyteen on kätevää vedota koska siinä voidaan pestä kädet uskontojen tekemistä pahuuksista historiassa ja nykyajassa ja kieltää keskustelusta muutenkin kaikki sellainen jota voidaan tehdä objektiivisesti. Jäljelle jää positiviisia mielikuvia joita ei voi kritisoida. Temppu on tuttu jokaiselta pseudotieteilijältä : Ensin luodaan jotain eifalsifioitavissa olevaa ja sitten pidetään tätä järkevänä mielipiteenä, jopa objektiivisena mielipiteenä, niin kauan kunnes joku falsifioi sen. Ei tälläinen temppu osoita mitään kunnioitettavaa.

Oma kannanottoni on se että koska uskonnon jako uskontoon ja hengellisyyteen on enemmän filosofinen konsepti kuin mitään empiiristä, ei voi torjua näkemystä irrelvantiksi tai vääräksi jos tuota jaottelua ei hyväksy. Ja kun tämän ottaa niin voi huomata että Komulaisen riemuilusta ei jää oikein mitään jäljelle. Hänen argumenttinsa on kärkäs ja nenäkäs - jos ateisti sanoo samaa kuin hän, niin hän on ylimielinen tyyppi jonka kanssa ei voi keskustella koska hän on niin militantti - ja sen nenäkkyys on kupla. Hän nojaa jaotteluun josta on erittäin helppoa irtautua. Komulainen korosti että on pakko tehdä jaottelu jota ei ole pakko tehdä. Ymmärrän jos tälläistä tekee puhtaasti a priorisesti ns. filosofisin syin. Osa ihmisistä on kuitenkin foundationalisteja esimerkiksi. Mutta jos argumentti on "ootte pällejä, ette osaa edes perusasioita" ja tämä argumentti naulataan näihin premisseihin on selvää että kritiikin ydin on se että "teette juttuja väärästä näkökulmasta, meidän kristittyjen näkökulma on oikea". No kun keskustelussa on tavallaan kyse siitä kumman näkökulma on paremmin perusteltu. Tämä ei tee hyvää Komulaisen asiallisuudelle, asennevammatasolle, argumentin rationaalisuudelle eikä sen empiiriselle uskontotieteellisyydelle.

Temppu ei tietenkään ole mikään uusi. Se oli klisee jo silloin kun blogasin siitä neljä vuotta sitten. Ateistien näkökulma ohitetaan irrelevanttina koska uskovaisilla on erilainen taustaoletusto. He eivät pidä siitä että uskontoa kutsutaan taikauskoksi, ja korostavat siksi että kyseessä on hengellisyys ja tämä tekee teismistä rationaalisempaa ja jotain muuta kuin ideologian. Voi hyvänen aika. On aivan sama onko rituaali dogmaattinen, metafyysinen, metaforinen vai mitä jos sen yhteys Jumalan olemassaoloon ei ole todistettu. Ja siihen tunnepuoleen voin sanoa että en ole tavannut ihmistä joka ei olisi elänyt kokonaisvaltaista elämää riippumatta siitä onko hän kristitty, ateisti, kommunisti tai vegaani. Tyhmiä ihmisiä on paljon - osa heistä esimerkiksi kirjoittaa sponsoroituja vittuilutekstejä Suomen Kuvalehteen - mutta eksistentiaalisesti vajaata muita ihmisiä enemmän filosofista zombieta ei ole tullut vastaan. Ei varsinkaan empiirisen uskontotieteen alueella.

---

Uskovaiset tuntuvat pitävän Komulaisen tekstiä jonain jossa korostetaan sitä miten samanarvoisia ja kunnioitettavia vakaumukset ovat. Se toimii kuitenkin jos ja vain jos uskonnot eivät ole ideologioita ja jos ja vain jos ideologiat ovat jotain vähemmän kunnioitettavaa. Hän puolustaa privileegioita, ei tasa-arvoisuutta. Kunnioitusta esimerkiksi uskonnottomia kohtaan ei ole. Vapaa-ajattelijoita hän halveksuu avoimesti ja olkiukotellen käyttäen retorisia temppuja syyttäen vastapuolta retorisista tempuista. Jos tämä on sitä uskonnollista suvaitsemista ja hengenmiehen hienoutta ja sivistystä niin ymmärrän miksi uskontokritiikille on niin saatanasti tarvetta. Jos tuo on asiantuntemusta ja laatua niin mikä on sitä huonoa?