Penseitä

Blaise Pascal kirjoitti, vanhoilla päivillään, teoksen "Pensées" ("Mietteitä"). Oli vuosi 1670. Teos oli kaikkea muuta kuin jumalatodistuskeskeinen. Pascal sen sijaan korosti että Jumalan etsiminen oli välttämätöntä ja merkitsi jokaiselle jotain.

Tässä perustassa oli vahva ajatus uskomiseen uskomisesta. Ihmisen elämä oli lyhyt ja elämä ei tarjoa pysyvää tyydytystä. Pinnallisia huvituksia hakevan ja syvämietteisyyttä karttelevankin kohdalla viimeistään kuolema ajaa "joko iänkaikkiseen onnettomuuteen tai olemattomuuteen". Samalla Pascal korostaa ihmisluonnetta melkoisen negatiiviseen sävyyn. Ihminen kuvataan egoistiseksi, turhamaiseksi ja julmaksi. Jalomielisyyttäkin harrastetaan vain jotta voidaan kerskailla tällä myöhemmin. Jumala tarkoittaa tässä "jotain muuta kuin tätä".

On toki luontevaa ajatella että jos ihminen on Pascalin tapaan hyötyä ja huvia ajatteleva olento, että häneen vetoaisi jokin sellainen kuin Pascalin vaaka. Jossa ei perustella sitä että Jumala olisi todennäköinen tai edes mahdollinen olento. Vaan jossa sanotaan että luvattu palkkio on niin suuri että vaikka sen todennäköisyys olisi pienikin, niin peliin kannattaisi ottaa osaa. Eli uskoa Jumalaan. Pitää silmät kiinni palkinnossa.

Pascalin ihmiskuva on yleinen.

Nykyajan kristitytkin korostavat melkoisen usein sitä että uskontoa tarvitaan juuri siksi että ilman uskontoa ihminen on julma ja kauhea moraaliton olento. Tai vähintään moraalilla ei ole perustaa jos ei ole Jumalaa. Pessimistinen ihmiskuva leimaa. Kristityt kuvaavatkin ihmistä usein jonkinlaisena psykopaattina joka täytyy pitää kurissa.

Asian voisi hoitaa yksinkertaisella onelinerillä ja sanoa jotain sentapaista kuin että "Kristityistä ihmiset ovat makaabereja, raakoja, pahoja ja itsekkäitä. Ja sellaisia he kristityt ovatkin." Ja jossain määrin tämä leimaava oneliner vastaisi jotain kokemustakin jonka helposti saa jos on uskonnoton ja kohtaa kristillisyyden ainoastaan niiden ihmisten kautta jotka tulevat uskonnottoman luokse kristityn identiteetti edellä.

Ja jossain määrin kokemuksen taakse voisi saada myös psykologiaa. Ap Dijksterhuis on tutkinut ennakkokäsitysten ja käyttäytymisen suhdetta sosiaalipsykologian näkökulmasta. Esimerkiksi hänen "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Ja meitä voi leimata niihin. Jos meille esimerkiksi esitetään listoja joissa on ominaisuuksia jotka liittyvät vanhoihin ihmisiin, alamme itsekin liikkumaan hieman kankeammin. Käytöksen tasolla stereotyypeistä tulee vähäksi aikaa totta. Kristitty joka toistaa negatiivista ihmiskuvaa toistuvasti voisi tätä kautta tehdä pitkäaikaisvaikutuksia kun efektin annettaisiin vaikuttaa.

Mutta eihän tuo kuvaa oikeasti edes kristittyjä!

Selitys olisi tähän asti viehättävä. Mutta tosiasiassa suurin osa ihmisistä ei ole tämänlaisia. Itse asiassa edes Pascal itse on osittain demonstraatio tästä. "Mietteiden" vanha Pascal oli kääntynyt - omien sanojensa mukaan vuonna 1654, marraskuun 23 ja 24 välisenä yönä - jansenismiin. (Yhteen kristilliseen suuntaukseen. Nimi voisi tuoda mieleen jonkun itämaisen uskonnon. Mutta Pascalin kohdalla kyse ei ollut tästä.) Kääntymisen yhteydessä Pascal luopui oppisuunnan dogmien mukaisesti syrjään aktiivisesta elämästä. Nuoremmankaan Pascalin kristillisyydestä ei ole epäselvyyttä. Häntä ei voi pitää oikein edes huonona kristittynä. Mutta tällöin hän osallistui niin seurapiirielämään kuin tutkimustyöhön kuin maalliseen elämäänkin. (Itse asiassa nuorempi Pascal tuotti tilastollisia konsepteja jotka liittyivät siihen että hän pelasi erilaisia uhkapelejä.)

Kognitiivisen uskontotieteen pohjalta tämänlainen uuden oppien dogmien sovittaminen asioihin on itse asiassa teologista korrektiutta. Sanoja saattaa uskoa että se pitää paikkaansa mutta se ei heijastu arkielämään. Sen vuoksi nuori Pascal ei osannut ennakoivasti käyttäytyä vanhan itsensä antaman mallin mukaan. Tästä voidaankin päätellä että kristityt tuskin itsekään tosiasiallisesti uskovat ja seuraavat näitä antamiaan negatiivisia kuvauksia. Ne ovat korkeintaan jotain jotka kuvaavat enemmän "muita ihmisiä", eikä oikein heitäkään.

Esimerkiksi kun kristitty esittää että ilman Jumalaa ihminen voisi vaikka murhata toisia, ja häneltä kysytään että jos hän nyt kääntyisi ateistiksi niin lähtisikö hän ensimmäisenä murhaamaan muita, vastaus on yleensä yllättynen kieltävä. (Tosin sen vaihtoehtona on vastaus johon voi vastata retorisella hiljaisuudella.) Suurin osa ihmisistä toki vetoaa että ilman Jumalaa voidaan halutessaan vaikka tappaa muita ihmisiä. Mutta käytännössä suurin osa ihmisistä on Penn Jillettejä jotka sanovat että ateistina hän saa tappaa kaikki ihmiset joita hän haluaa. Ja että hän onkin tappanut kaikki ihmiset joita hän on halunnut tappaa. Tämä luku vain sattuu olemaan nolla. Koska Pascalin lausunto ihmisluonteesta on enemmän sitä että hän toistaa mitä hänen uskonsuuntauksensa oli hänelle totena esittänyt, se ei tietenkään kuvaa sitä miten ihmiset todella toimivat.

Olkaatten vaan niin hyvät!

Sen vuoksi voidaankin nähdä että suurinta osaa ihmisiä kuvaakin enemmän Lake Wobegon effekti kuin oikein mikään muu. Ilmiössä on kyse havainnoista joissa ihmiset uskovat olevansa parempia kuin itse asiassa ovatkaan. 80% autoilijoista kokee olevansa keskivertoa parempia kuskeja. Jonka kautta on tietenkin helppoa nähdä muut ihmiset oleellisesti huonompina. (Joka voi näkyä siinä miten kristityn ajatus uskonnon tuomasta onnellisuudesta ja/tai moraalisuudesta on uskonnottomien kannalta jollain asteella loukkaava.) Ja sama ilmiö näkyy kaikissa muissakin taitoihin ja positiivisiin piirteisiin liittyviin asioihin. ; On jopa puhuttu depressiivisestä realismista (depressive realism) jonka mukaan masentuneilla on tarkin itsetuntemus. Normaalin ihmisen terveessä hyvässä itsetunnossa on aimo ripaus valheellista optimismia.

Tähän liittyykin sellainen jännittävä paradoksi jota on hyvä kuvata puhelinmyyjillä ; Pessimistisillä puhelinmyyjillä on keskimäärin tarkemmat kuvaukset siitä miten suuri heidän onnistuneiden myyntipuheluidensa prosentti on. Mutta optimistit lyövät itseään Dijksterhuismaisella taikasauvalla päähän ja vaikka heidän prosenttikäsityksensä onnistumisista ovat tarpeettoman ruusuisia he itse asiassa myyvät hieman enemmän.

Kristitty ei usein hoe itselleen nöyryyttä opettavia ajatuksia syntisyydestä. Armo korostuu omissa virheissä. Samoin kristityn on helppoa ajatella että positiiviset asiat uskon vaikutuksista koskevat itseä. Ja näin ollen negatiivinen ihmiskuva koskee muita ihmisiä. Ja heihin tämä ei vaikuta juurikaan koska he nyt eivät ole kristittyjä.

Lapsista ja diktaattoripelistä

Viime päivinä on puhuttu melko paljon tutkimuksesta joka on nimetty "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World". Siinä havaittiin että uskonnollisten perheen lapset ovat ilkeämpiä kuin uskonnottomien. Kirjoitin tähän liittyen omaan blogiinikin hitusen. Viittasin tällöin sen yhteydessä ankarasti sanamanipulointiin ja mielikuviin. Tähän oli syy. Tämän syyn tarkempi läpikäyminen on minusta asiallista. Jos ei muutoin, niin sen vuoksi että aihe on selvästi herättänyt tunteita, maailmankuvasta riippuen intoa tai vihastusta. Ateistit ovat pitäneet tätä jopa todisteena siitä että uskovaiset ovat pahoja. Ja toisaalta olen esimerkiksi saanut kuulla sosiologi Muukkoselta, että tämä tutkimus oli niin huono että se asettaa koko sen julkaiseen lehden julkaisulinjan kyseenalaiseksi.

Nähdäkseni totuus on jossain tässä välissä. Kritiikin ytimessä on diktaattoripeli ("dictator game"). Se on menetelmänä hieman ongelmallinen. Se ei ole täydellinen mittari koska sen antamiin lopputuloksiin vaikuttaa hyvin paljon se, mitä koehenkilö uskoo häneltä odotettavan. Siksi diktaattoripelin kohdalla voi käydä niin, että samat ihmiset, jotka ovat antaneet eniten, ovat myös ottaneet toisilta eniten kun testiasetelma on käännetty.

Diktaattoripelistä

Diktaattoripeli on mm. taloustieteen nobelisti Daniel Kahnemanin kehittämä malli. Kahneman julkaisi sen Jack Knetschin ja Richard Thalerin kanssa 1986 julkaisussa "Fairness And The Assumptions Of Economics". Diktaattoripeliä on käyttänyt sitä ennen kaikkea käytetty behavioral economicsin kehittämisessä. Sen pääsovellusaluetta on ollut se, että ihminen ei ole itsekäs omaa etuaan rationaalisesti laskelmoiva olento. Se on testijärjestelmänä kuitenkin hyvin paljon tutkimuksessa käytetty. Se on menetelmänä enemmän "suuntaa antava kuin väärä" ja "kontroversiaali kuin roskaa". Tässä mielessä Muukkosen lausunto on selkeästi liioitteleva.

Peli muistuttaa hieman klassista ultimaatumipeliä jossa on kaksi osapuolta. Toinen saa jakaa "potin" haluamallaan tavalla ja toinen joko suostuu tai ei suostu jakoon. Jos ultimaatumipelissä toinen ei suostu diiliin kumpikaan ei saa mitään. Ja jos tämä suostuu, niin sitten jaetaan sen mukaan mitä on ehdotettu. Teoriassa "suostuja" saa aina enemmän suostumalla vaikka miten huonoon diiliin, mutta näin ei käy. ; Diktaattoripeli ei ole ultimaatumipeli. Se on kuitenkin siitä tehty muunnelma. "Jakaja" on diktaattori joka jakaa potin. Suostujaosapuoli on passiivinen eikä tee mitään. Tämä muutos johtaa siihen että diktaattoripeliä ei itse asiassa pidetä lainkaan pelinä. Sen sijaan sen avulla mallinnetaan ja testataan valintateorioita.

Diktaattoripelin käyttö tässä tutkimuksessa oli melkoisen helppotajuista. Jean Decetyn tutkimusryhmä antoi 1 170 lapselle tarroja. Lapset olivat 5-12 vuoden ikäisiä ja olivat kuudessa eri maassa, USA:ssa, Kanadassa, Jordaniassa, Turkissa, Etelä Afrikassa ja Kiinassa. Ja heille sanottiin että he saavat pitää tarrat. Sen jälkeen lapsille sanottiin että kaikki koulun lapset eivät saa tarroja. Kaikille jakamiseen ei olisi aikaa. Joten jos lapset halusivat, he voisivat laittaa osan tarroistaan kirjekuoreen joka sitten jaettaisiin muiden kanssa. Kuoreen ei saanut omaa nimeä.

Se, mikä tutkimuksen teema oli noin pääpiirteittäin oli se, että sen perusteema oli esitelty kielen ja käytöksen välinen jännite. (Tämä ns. teologisen korrektiuden teema on itselleni hyvin rakas.) Vanhemmat saivat kuvata lapsiaan ja sitten lasten käytöstä arvioitiin. Havaittiin, että uskonnollisten kotien vanhemmat kuvasivat lapsiaan positiivisemmin. Lapsia kuvattiin empaattisimpina, oikeudenmukaisimpina, reilumpina ja herkimpinä. Mutta kuten koulukiusaajaperheissä joskus käy, vanhempien tunteet tosiasioiden edessä voi olla "ei meidän poika". Ja kun lasten tosiasiallisia asenteita ja käyttäytymistä katsottiin, niin ne eivät vastanneet vanhempien odotuksia siinä mielessä että uskonnottomat lapset olivat testitilanteessa anteliaampia kuin uskonnolliset ja olivat halukkaampia antamaan tarroja tovereilleen. Koe näytti myös, että uskonnottomat lapset myös epätodennäköisemmin tuomitsivat toisten ihmisten loukkaamista tahallisiksi muiden pahantekoa. Halu rangaista oli pienempi.

Lisäksi tutkimuksessa havaittiin että kristityt olivat anteliaampia kuin muslimit. Mikä herätti itsessäni hieman huvittuneisuutta siinä mielessä että ainakin Suomessa on viime aikoina keskusteltu erityisesti islamkysymyksestä. Ja jos itse tutkimuksen aineistoon olisi tutustuttu "metakeskustelun" sijaan uskoisin että tämä "muslimit on pahempia" olisi otettu varmasti jossain paikoissa esiin. Mutta koska näin ei ole tehty on tartuttu käytännössä poikkeuksetta "ateismi vs. kristinusko -teemaan".

Sitten itse tutkimuksen katsomiseen.

Olin ilahtunut siihen tapaan jolla areiopagilla käsiteltiin tätä tutkimusta. Siinä on Jonathan Jongin tutkimuksen läpikäynti. Sen perusteesi on se, että tutkimus ei ole täysin roskaa. Se on "monella tavalla vaikuttava". Artikkelia koristavat uskonnollisten ihmisten lähteissä melko harvinaiset lausunnot, kuten "On varmasti totta, etteivät ihmiset tarvitse uskontoa ollakseen moraalisia." Kokonaisuus toki puolustaa että tutkimus ei tue sitä että uskovaiset olisivat pahoja ihmisiä tai että uskonto tuhoaisi yhteiskunnan. "Voimme kuitenkin jo nähdä, ettei siihen ole vain yhtä vastausta, kuinka uskonto tarkalleen ottaen vaikuttaa moraaliin." Kokonaisuuden voisi tiivistää ajatukseen "Kirjoittajat saattavat olla oikeassa sanoessaan, että heidän tuloksensa haastavat ajatuksen siitä, että uskonto on välttämätön moraaliselle kehittymiselle, mutta tämä tuskin on uusi löydös. Toivottavasti tämä on viimeinen naula siihen arkkuun. Mutta mitä siihen tulee, että onko sekularisaatio hyvä asia ”ihmisten hyväsydämisyydelle”, sen osalta asia riippuu siitä, mitä ”ihmisten hyväsydämisyydellä” tarkoitetaan."

Tässä areiopagin kritiikissä keskityttiin hyvyyden kontekstointiin ja sen määrittelyyn. Esimerkiksi siinä kysyttiin että "Onko todella niin, että on hyväntahtoista sallia pahanteko toisia ihmisiä kohtaan näitä loukkaamalla ilman rangaistusta (tai kevyesti rangaisten)?" Kysymys on, omasta kostonhimostani johtuen, hyvin relevantti. Voiko olla niin että halu rangaista on osa hyvyyttä? Onko niin että jos ihmisen tavoitteet lukee ilkeimmän kautta ja tirvoo heitä varmuuden vuoksi tiilellä naamaan niin että tässä opetettaisiin ihmisille puhdasta seurausetiikkaa hyvin konkreettisesti? (Oikeasti kysymys pitää tietenkin muotoilla hieman lempeämmäksi. Mutta kysymys säilyy.) "Itse asiassa myös tarrojen luovuttaminen on tulkinnoille avoin asia. Ehkäpä uskonnolliset lapset ovat herkempiä jakamaan tietyille ihmisille, kuten heidän omaan viiteryhmäänsä kuuluville lapsille (tai sellaisille ihmisille, jotka ovat puutteenalaisia tai ansaitsevat sen)." Tässä otettiin määrittelyn tueksi sen että tätä nimenomaista tutkimusta voi kritikoida myös sitä, ettei siinä missään näy miten sosioekonomiset ja kulttuuriset tekijät on vakioitu vai onko niin tehty lainkaan. Lopputulema on näin ollen enemmän "suuntaa antava" kuin lukkoonlyöty. Tämä ongelma tosin on kaikissa tällaisissä tutkimuksissa. Yhteiskunnassa ja ihmisissä on niin paljon muuttujia että niiden kaikkien kontrolloiminen on vaikeaa.

Itse haluaisin kuitenkin huomauttaa että diktaattoripeliin liittyy itse asiassa jännittävä lisämutka ; Epiphenom -blogissa korostetaan, että jo edellä mainitsemani pelin heikkoudet itse asiassa eivät tuhoa tämän kyseisen tutkimuksen relevanssia. Koska sitä kautta saadaan irti lähinnä muutos siihen mitä tämän tutkimuksen tulokset tarkoittavat. Blogissa viitataan annettuun kritiikkiin - kritiikkiin joka keskittyy diktaattoripeliin. Ja jos mahdollisena vääristymän lähteenä on se, että "...altruism in the ‘Dictator Game’ might be a result of conforming to social expectations under the watchful eye of the experimenter." niin se muuttaa tulkintaa eikä tuhoa tutkimusta. "But that does not undermine this study, nor any of the other studies that have found religious people are more altruistic (under certain circumstances) in the very same Dictator Game." Sillä se itse asiassa antaa vaihtoehtoja siihen mikä selitys havaitun olemassaolevan altruismin takana voi olla "What it shows is that kids in atheist families are either brought up with greater social expectations of altruism, or are more sensitive to and aware of cultural norms around altruism. It might explain why they are more altruistic – but it doesn’t take away from it!" Silti epiphenomissakin korostetaan - juurikin areiopagin hengessä - että tutkimusten mukaan uskontojen vaikutukset vaihtelevat paikasta toiseen hyvinkin runsaasti. Näin ollen tuloksista ei voi tulkita "niin paljoa" että voitaisiin tuomita koko uskonnon pahuus.

Good Mourning

Olen katsonut HBO:n "Six Feet Under" -sarjaa. Se on sisäisesti toteutukseltaan hyvin konsistentti, paikoitellen hyvä, joskin vaihtelevanlaatuinen, sarja. Tähän liittyen olemme keskustelleet hautaamisasioista kotona. Olen toki itse miettinyt ruumiiden käsittelyä, myös oman ruumiini käsittelyä, paljonkin.

Tällä kertaa kiinnostavampaa olikin se, että puolisollanikin oli kannanottoja siihen miten hänen ruumistaan tulee käsitellä kuoleman jälkeen. Näkemys on kiinnostava, sillä meistä kahdesta hän on se ns. "hengellisempi". Hän toivoi kremaatiota. Mikä oli minulle yllätys. Toisaalta hän toivoi rituaalittomia hautajaisia. Mikä oli minulle vielä suurempi yllätys.

Koska maailmassa on joskus synkronisiteettisia piirteitä, "Takkiraudassa" käsiteltiin täsmälleen tätä samaa aihetta, rituaalitonta krematoimista. Itsenäisesti ja tiettävästi vailla suoraa syy-yhteyttä puolisoni kommenttiin. Takkiraudassa se tosin liitettiin ennen kaikkea
* Ateistiseksi, kenties jopa ikonoklastiseksi. "ateistit ovat aina tykänneet tuhkauksesta - se on heidän tapansa osoittaa, etteivät usko sen enempää tuonpuoleiseen kuin ylösnousemukseenkaan." ... "Loogista olisi olettaa, etteivät ateistit tarvitsisi hautajaisiakaan, vaan heidän ruumiinsa voitaisiin hävittää muun tartuntavaarallisen kudosjätteen tavoin jo sairaalassa."
* Kunnioituksettomana, jonain jossa käsitellään kuin jätettä. "Tänä päivänä siitä on tullut totta. Ruotsissa todellakin jo liki kymmenesosa ruotsalaisista valitsee, että heitä tulee kuoltuaan käsitellä kuten jätettä." ... "Mutta paljon on vettä virrannut Kemijoessa, ja länsimaisen yhteiskunnan rapautuminen ja mädäntyminen sisältä on edennyt pitkälle. Se, että liki 10% ruotsalaisista valitsee maallista tomumajaansa käsiteltävän kuten jätettä, merkitsee perheiden ja sukujen hajoamista ja sitä, että yhteiskunta atomisoituu ihmisyksilöiksi, joilla ei ole sen enempää sukujuuria kuin suvun jälkeläisiäkään, jotka piittaisivat asiasta."

Tässä mielessä kontrasti oli mielessäni aika vahva. Minullakin on ollut jonkinlainen mielikuva kremaatiosta jotenkin erityisen "vahvana" hautaamisen muotona. Olen melko varma että puolisoni ei halua itselleen "kunnioituksettomia hautajaisia", joten tietenkin halusin saada hieman "lisätietoa asiasta".

Tähän liittyen esiin nousi:
* Pragmaattis-pihiyksellinen puoli. Eli kremaation hinta. Hautajaisiin pitää ostaa arkkuja ja muita. Nämä kaikki maksavat. Tämä voi johtaa toki ikävään tilanteeseen jossa raha voitaisiin asettaa kunnioituksen yli.
* Ekologinen puoli. Tuhka maatuu ja ei rasita yhtä paljoa luontoa. (Ainakaan mielikuvallisesti.) Tämä voidaan nähdä esteettisenä ja eettisenä. Ainesten palauttamisena luonnon kiertoon.
* Henkilöpalvonnallinen puoli. Hautakivet ovat tosiasiassa ihmisten itsekorostusta. Kivellä ikuistetaan ihmisen tomumajan säilytyspaikkaa.
* Itse asiassa ruumiinpalvonta on muutenkin omituista, koska uskonnoissa henki on usein tärkeämpi kuin ruumis. Hengen meno tuonpuoleisessa ei riipu siitä mitä ruumiille tehdään. (Tämä on tietysti helpotus niille jotka surmataan ja joiden ruumiin murhaaja kätkee vaikka kaatopaikalle tai dumppaa ojaan.)
* Suvunpalvonta ja kummitukset voidaan liittää "taikauskoisiin ajatuksiin", ne eivät tosiasiassa ole "uskontoa" vaan viittaavat hyvin totuttuihin perinteisiin.
* Hänen suvussaan on joitakuita ateisteja - ja lisäksi minä. Hänestä olisi kiusallista aikaansaada kiusallisia osallistuttavia tilanteita hautajaisissa. Hän kun ei pidä tuputtamisesta tämänpuoleisessakaan elämässä.

Tämä nostikin esiin hyvin mielenkiintoisia seikkoja joita en ole hirveästi itsekään miettinyt.

Ensimmäinen, kenties rajuin tiedostus, oli että jos katsotaan vaikkapa kristinuskoa, niin tosiasiassa kaste on siinä merkityksellinen, mutta hautajaiset eivät. Ihminen pelastuu uskossaolemisella, eikä sillä mitä hänen ruumiilleen tapahtuu. "Raamatussa" ei kerrota miten kummitukset vainoavat ympäristöjä jos heitä ei ole haudattu kristillisesti.

Tästä voidaankin itse asiassa nähdä että kummitusperinteet ja hautajaiset ovat jossain määrin "ei-teologisia juhlia". Ne eivät liity pelastukseen tai pelastumiseen. Ruumis ei monissa uskonnoissa edes ole tärkeä. Sielu on primaari ja ruumis on vain sielun väliaikainen koti. Kristillisessä perinteessä Intelligent Design -ajatukset hyväksytään vain ehdoin. Ihmisiä ei suostuta näkemään koneina, vaan ajatellaan että ihmisten ruumis on Jumalan mestarillisesti tehty kone jossa sielu asuu. Hengen ja ruumiin dualismi onkin kenties vahvin erote "naturalistien" ja "spiritualistien" välillä. Vainajienpalvonta ja kummitususkomukset voidaankin nähdä pakanallisina harhaoppisina jäänteinä.

Ja tätä kautta kysymys meneekin siihen että puhtaasti teologisesti ei ole hirveästi merkitystä miten haudataan. Miksi kristityt edes tarvitsevat hautajaisia? Hautajaisilla ei ole selkeää teologista funktiota. Rituaali ei muuta kuolleen kohtaloa.

Tässä mielessä uskonnon ja hautajaisten yhdistäminen onkin hieman sama kuin yhdistäisi syömisen ja uskonnon. Se, että monissa - luultavasti valtaosassa - uskonnoista on joitain syömiseen liittyviä tabuja ei voida johtaa sitä että syöminen olisi jotenkin uskonnollista. Itse asiassa voidaan nähdä että ihmiset voivat syödä ilman uskontoja ja heillä voi olla uskontoja joissa ei ole ruokavaliorajoituksia ilman että se lakkaa olemasta uskonto.

Buddhalaisuudessa hautaamistavalla saattaa olla merkitystä ja itämaisissa uskonnoissa suvun osa uskonnossa on keskeisempi kuin kristinopissa joka taas on äärimmäisen individualistinen uskonto. Kristinopissa ryhmäkuria tarvitaan yksilöiden hallitsemiseen ja yksilöt suostuvat tähän hedonistis-individualistisin syin. Kristitty voi vastata vain omasta pelastuksestaan ja omasta uskostaan. Jeesus sanoo ("Luuk 14:26") tähän teemaan liittyen, että "Jos joku tulee minun luokseni mutta ei ole valmis luopumaan isästään ja äidistään, vaimostaan ja lapsistaan, veljistään ja sisaristaan, vieläpä omasta elämästään, hän ei voi olla minun opetuslapseni."

Kognitiivisen uskontotieteen perusteella ylläoleva on kuitenkin "teologisesti korrekti" taso.

Ylläoleva argumentti ei ole mielestäni kovin vahva. Ihan sen vuoksi että tosiasiassa uskonto ja uskonnollisuus ja uskonnolliset rituaalit eivät yleensä ottaen noudata "teologisesti korrektia" oppia kovinkaan tarkasti. Yleensä perinnetavat ja kognitiiviset skeemojen sotkeutumiset vaikuttavat enemmän.

Ja tätä kautta onkin hyvä huomata että hautajaisrituaalejen tärkeyteen suhtaudutaan uskonnoissa hyvin vahvasti. Jopa niin vahvasti että kokonaisuus näyttää "Takkiraudan" linkkaamani kommenttipalstan ad hoc -viidakkoa. Jossa puolustetaan tekstissä olevaa teesiä "Hautajaiset, uskonnottomatkin sellaiset, ovat aina uskonnollinen rituaali, vaikka vainaja olisi ollut kuinka ateisti tahansa. Jopa neandertalilaiset hautasivat vainajansa." Opitaan, että "Koska tietämyksemme mukaan aina hautaaminen liittyy johonkin uskontoon, niin oli myöskin neandertalilaistenkin tapauksessa. Emme vain tunne muuten kuin hautaamisen osalta heidän uskontoaan". Ja jos kerrotaan, että "Ateistit haluavat haudata vainajiaan, koska haluavat muistaa heidät." väite on "Tämä on uskonnollista ajattelua - he sittenkin kuvittelevat elämän jatkuvan jossain muodossa kuoleman jälkeen eikä annihiloituvan." Tällä tavalla asioita ei perustella. Kokonaisuus ei selvästi ole falsifioitavissa. Jos jostain löytyy ei-uskonnollinen hautaus tämä vain todistaa että uskonnollisuutta oli sittenkin. Asiat enemmänkin määritellään maailmankuvallisin statementein. Tämä on asenteellista ja näppärää. Mutta sitä on vaikeaa nähdä loogisena tai argumentatiivisena sanan minkään vakiintuneen tieteenfilosofisen tai loogisen menetelmän mukaan. Lausumat ovat kehäisiä toisiaan koherentisoivia väitelauseita, eivätkä johtopäätöksiä. Tämänainen ad hoc -rakenne on toki mielenkiintoinen huomattava. (Tosin sen huomaaminen ei vaadi kuin tieteenfilosofian aivan ensimmäisen peruskurssin parin ensimmäisen tunnin tasosia taitoja. Joten niitä voidaan pitää huolimattomuusvirheinä tai huonoa ajattelua edustavina mokina. Niitä ei voi pitää "mielenkiintoisina virheinä", jollaisia vaikkapa Wittgenstein teki.)

Kokonaisuus onkin tätä kautta ymmärrettävä. Ja tämä selittää myös pejoratiivisen kielen. Kun syytöksissä puhutaan siitä että "Hautajaiset ovat aina uskonnollinen rituaali. Riippumatta vainajan vakaumuksesta. Koska jos ne eivät olisi, vainajia käsiteltäisiin kuten mitä tahansa biojätettä." unohtuu helposti se, että vertaukset ovat induktioita. Eivätkä mitä tahansa induktioita, vaan analogioita, jotka taas ovat epämääräisempiä kuin monet muut induktiot. Eivätkä ne ole edes mitä tahansa analogioita, ne ovat vertauksia. Ja vertauksiin tulee usein symbolisia ja/tai sanavalintoihin liittyviä konnotaatioiden mukana salakuljetettuja asenteita, jolloin ne ovat vielä vähemmän argumentatiivisia ja entistä enemmän sentimentaalis-vetoavia.

Mikä tarkoittaa sitä, että kognitiivisen uskontotieteen kannalta hautaamistilanne on enemmän tunteiden kuin älyllisen teologian mellastuskenttää. Siksi voi kenties olla turhaa muistuttaa että tosiasiassa ihmisen ruumiin käsittely on jotain joka on tehtävä. Ja jostain syystä ihmisen ruumis koostuu aineista. Ja aineiden käsittelyyn ja hävittämiseen liittyvät menetelmät toimivat aina myös jonkinlaisessa jätteenkäsittelyssä;
1: Roskia aivan oikeasti haudataan maahan. Näin ollen joku voi nähdä analogisuutta maahan laittamisen kanssa.
2: Tiibetinbuddhalainen "taivashautajainen" (བྱ་གཏོར) hoidetaan siten että ruumiit jätetään korppikotkien syötäväksi. Henkenä on juuri se, että Vajrayanabuddhalaisuudessa ruumis on vain väliaikainen säilytysastia. Eikä sen jatkosäilytyksellä ole mitään väliä.
3: Roskia poltetaan. Krematointi.
...

Samoin on tietysti turhaa korostaa että toisaalta ateismia korostetaan ei-uskontona. Jonain jota kuvaa kulttuurin rappio, sisällyksettömyys ja vastaava. Ja toisaalta sama teksti korostaa, että ateismi on uskonto koska Jumalan olemassaolemattomuutta "ei voi todistaa". Se siis on uskonto että ei ole uskonto saman viestin mukaan. Tämäkin on kognitiivisen uskontotieteen valossa ymmärrettävää : Teologinen korrektius ja sen kanssa ristiriitainen käytäntö eivät kohtaa miettimistä koska ne koetaan yhdeksi ja samaksi ja jos niiden välillä on jännite, kuilu assimiloidaan piiloon. Kognitiivinen dissonanssi peitetään erilaisin ad hoc -lisäselityksin.
1: Tai kuten minä asian sanon "lisäämällä keitokseen postmodernia tauhkaa". Nykyään monia kiinnostaa konservatiivi-liberaali -jako enemmän kuin perustelumekaniikka joten moni konservatiivi ajattelee että perustaltaan metodia koskevat postmodernismin ongelmat voivat koskea vain liberaaleja. Vaikka samanaikaisesti uuskonservativismi on äärimmäisen postmodernisoitunutta, poliittista korrektiutta vastustava nietzscheläistynyt taho. Jossa samanaikaisesti voidaan tuottaa, hyväksyä ja jopa ihailla poliittisesti epäkorrekteja Hännikäisen "Olen pannut tyttäriänne perseeseen. minulle mikään ei ole pyhää!" -heittoja kun samalla toisaalla korostetaan että uskonto liimaa ja tarvitaan tiettyjä loukkaamattomia arvoja vaikka hautauksen kohdalla. Postmodernismikertoimet voikin arvioida katsomalla ad hoc -perusteluiden runsautta.

Tämän kaiken vuoksi ymmärtäminen oman uskonnon ulkopuolella on vaikeaa. Sillä teologisesti epäkorrektit loikat ohitetaan ja asia peitetään sillä että sanotaan että "on loogista" ja "ei ole loogista" että ateistit tekevät mitäkin. (Jossa usein ytimessä on että "on loogista että ateisti tekee jotain loukkaavaa" perustuu siihen että teko ei ole ristiriidassa ateismin määritelmän kanssa. Ja "ei ole loogista että ateisti tekisi jotain joka on eettistä" perustuu siihen että ateisti voi tehdä toisinkin. Perustelurakenteen muutos on aika kiinnostava koska tässä tekoja ei "punnita samoilla punnuksilla". Joka taas vihjaa että käytössä on ollut jotain aivan muuta kuin looginen kalkyyli. Joten "logiikasta puhuminen" tässä yhteydessä on omituista.)

Miten tätä sitten modifioidaan ateismiin?

Näkisin että jo aivan "filosofisesti korrektilla tasolla" ateismissa on tilaa hautajaisille. Uskovaiset ovat voineet olla niin skeemautuneita että heille se jos teko on "kunnioittava" niin se on rituaali. Ja jos jossain on "hautaamista" se on heti "uskonnollista". Mutta nämä skeemat tuskin siirtyvät sellaisenaan uskovaisilta ateisteille. Nämä kertovatkin enemmän siitä miten uskovaiset lokeroivat ja määrittelevät asioita kuin sitä mitä ateistit tai muut ihmiset todella voivat tehdä ollakseen "loogisia". (Joudun käyttämään termiä tirskuen ja heittomerkeissä. Jos perustelurakenteissa on em. kaksoisstandardi, voidaan kaikki vakavahenkinen kunnioitus lausuntoa vastaan unohtaa. Sellaisen keksijä ansaitsee vain häpeää ja pilkkaa.)

Esimerkiksi avoimella arkulla tehty hautaaminen voi olla empiirinen todiste että tuo kyseinen ihminen on kuollut eikä vaikka vain väitä olevansa kuollut. (~Empiirinen varmistus väitelauseelle. Aivan varmasti yhteensopiva skientismi-ateismin kanssa.) Ja toisaalta ateistit myöntävät että kuollut on ollut olemassa ja että heillä on heihin liittyviä muistoja. Ateistit uskovat yleisesti myös tunteiden olemassaoloon. Voidaan jopa sanoa että vain ateisti joutuu todella käsittelemään aidon ja täyden luopumisen sanan täydessä mielessä. Jos uskonto tuo lohtua ja rituaali tuo lohtua ja teologia kertoo että kuollut kenties tavataan uudestaan tuonpuoleisessa tai seuraavassa elämässä, niin kenties tämä vihjaa siihen että ateisti jos joku niitä hautajaisia tarvitsee.

Mutta koska kysymys ei ole filosofiasta vaan tunteista, on syytä kenties katsoa asiaa niiden kautta. Selvää on, että kunnioitus ei ole sama kuin rituaalin läsnäolo. Jos "Mutta tuo ruumiiden polttaminen ja tuhkan dumppaaminen ties minne on nykyajan dekadenssia ja anakykloosin oklokratiaa leimaava vaihe." päätellään siitä että "noin 9% tukholmalaisista valitsee seremoniattomat hautajaiset. Suomeksi tämä tarkoittaa, että raato uuniin ja klonk. Tuhkat kipataan sitten minne kipataan." tehdään kaksi non sequituria, jotka pitävät takanaan ns. kategoriavirheitä. (1) Seremoniaton hautajainen ei ole välttämättä aina sama kuin polttohautaus (2) lainsäädäntö rajoittaa yleensä hyvin paljon tuhkien ja ruumiin käyttöä. Rituaaliton hautaaminen ei tarkoita vessasta vetämistä. Vaan sitä että yhteisrukoukset Jumalan nimeen puuttuvat.

Ainakin minä ajattelin haudata puolisoni em. mainitun toiveen mukaisesti mutta kunnioittaen. Onkin oikeastaan irvokasta että hänen valintaansa pidetään jotenkin anti-henkisenä ja hänen eettisesti itselleen perustelemat ratkaisumallit olisivat jotenkin erityisen banaaleja ja ateistisia. Väite olisi huvittavan absurdi jos se ei olisi niin herjaava ja asenteellinen.

Tämä on tullut vastaan ateistien palstoilla viime aikoina. "Takkirauta" puhuu ties mistä. Ulkopuolisina hän selittää mitä ateistit itse haluavat. Ateistien juttuja itse lukiessani olen huomannut että niissä on pari toistuvaa teemaa;
1: Ruumiin testamenttaaminen tieteelle nähdään tärkeänä. Tämä on kiinnostavaa koska perinteisesti uskonnoissa tätä on nähty pahana. Vaikka lääketieteen kehittymisellä ja lääkärien harjoitustason nostamisella on yhteiskuntaa parantava ja suojeleva vaikutus. Etenkin uusateistit ovat skientistejä, joten heistä on luontevaa nähdä oma ruumiinsa välineenä tieteen kehittämisen auttamisena. He uskovat että heidän omilla teoillaan on syy-seurausvaikutuksia jotka ovat todellisia. He voivat myös uskoa että nämä vaikutukset eivät lakkaa olemasta maailmassa sinä nanosekuntina kun he kuolevat. (Heidän blogitekstinsä voivat olla luettavissa kymmenen vuotta kuolemansa jälkeenkin esimerkiksi.)
2: Elinluovutukseen tunnutaan panostavan. Tämäkin on kiinnostavaa koska vaikka juuri mikään uskonto ei korosta ruumiin primaarisyyttä, niin moni kokee uskonnollisin syin ahdistavana että heidän ruumiinsa on "vain jotain varaosia". Joten kenties tässäkin vanhojen vaatimusten ohittaminen ei ajakaan puhtaasti ja vain "yhteiskunnan tuhoa kohti" vaan sen antiteesiä.

Toki omissa reagointitavoissani on usein makaabereja karnivalistista henkeä. Ja tämä johtuu siitä että näen kuolleen ruumiini materiaaliksi johon kohdistaa syy-seuraussuhteita nykyelämässä. (Sosiaalinen sopimus joka tehdään sosiaalisen eläimen toiminnassa on korrelaatti teosta seuraukseen. Uskon esimerkiksi "puheen" olemassaoloon. Eikä tämä tee minusta uskovaista.) Näin ollen kuollut ruumiini on minulle jossain määrin "taideprojektimateriaalia" jota tuottaa silloin kun itse olen elossa. Tämä taas pätee riippumatta siitä onko Jumala olemassa tai ei. Jos Jumala on, ruumiini tuskin on silloin relevantti. Sellaisen saa vaikka uuden, muovaamalla ainetta. Jos Jumalaa ei ole. Niin hittojako siinä. Silloin minun päässäni ainut etiikka on se mikä minulla itselläni on. Ja vain minä itse pystyn arvioimaan ovatko tekojeni odotettavissa olevat seuraukset liian raskaita itselleni kantaa. (Ja jos olen elossa niin kenties ne odottamattomat toteutuneetkin seuraukset.)

PS.

Itse näen jopa niin että oma suhtautumiseni voi olla jokseenkin epäkunnioittavaa. Mutta sen alennuksen kohteena on korkeintaan minä itse. (Tosin lähinnä muut ihmiset joutuvat tämän myötähäpeän kokemaan, koska olen itse ns. kuollut. Ja tietoisuuteni ja maanpäällisistä pikkuasioista välittämiseni ovat vähintään kyseenalaiset.) Mutta jos todellista kuolleen kunnioittamattomuutta joutuu hakemaan, sitä joutuu hakemaan uskovaisten tavasta kohdella ateisteja. "Ikävä kyllä jopa ateisteillakin on omaisia ja ystäviä, ja he puolestaan tykkäävät hautajaisista ja usein jopa ateisteillekin järjestetään hautajaiset, yleensä kristillisin menoin. Omaisilla kun on tapana viis veisata vainajan tahdosta. Äippä kertoi, että silloin kun ruukinmatruuna oli hylännyt vanhan uskontonsa ja oli ateisti, jos hän olisi kuollut tuolloin, he olisivat järjestäneet ruukinmatruunalle hautajaiset uskonnollisin menoin. He eivät olisi välittäneet tippaakaan tyttärensä uskonnottomasta vakaumuksesta. Kas kun on se suku. Ruukinmatruuna kun kuuluu sekä isukin että äipän sukuun, ja suku välittää asiasta." Jos he kohtelevat omaisiaan näin, niin miten he kohtelevatkaan vihollisiaan? Miten voidaan kunnioittaa kuollutta jos hänen vakaumuksilleen ja mielipiteilleen ei anneta mitään arvoa? Kysymys on luultavasti sama kuin "rakastetaan syntistä mutta vihataan syntiä" -lauseessa. Erotetaan ihmisen kunnioitus kaikesta siitä mitä mieltä hän on, mitä hän tekee ja mihin hän liittyy ja mitä hän haluaa ajaa. Se, mitä ihmisestä josta on poistettu kaikki tämä, on se mitä kunnioitetaan. Ja tämä on sitten valitettavasti jotain pinnallista. En pidä tämänlaista muuna kuin relevantin ihmisyyden vähättelynä.

Muuten minulla ei ole mitään muuta sanottavaa kristityille jotka hautaavat ateistisia omaisiaan näiden toiveiden vastaisesti kuin tarjota Aksel Sandemose -sitaattia. "Se tekee heille vain hyvää, sanoi Piru kun vapahdetut kirkuivat lapsiensa perään." Se ei tarjoa heille lohtua, kuten ei pidäkään. Tahdonkin tässä vain muistuttaa siitä, että jos asioita todella pitää katsoa yhteiskunnallisesti niin vaiheesta toiseen siirtymiseen on yleensä jokin syy. Kun asiaa katsoo prosessina eikä "yhden oikean ideologian tarinana" niin arvojen romahtamiseen on yleensä jokin syy. Se, että ideologia saa valta-aseman nostavat sen huonot piirteet näkyviin. Ja kun yhteiskunta on vahvasti yhden kulttuurin alla, niin tämän kulttuurin ongelmat kattavat tuon yhteiskunnan laajasti ja kenties siten että näitä ongelmia ei edes voi paeta koska ne ovat kaikkialla. Kristittyjen kohdalla tämä johtuu yleensä siitä miten he kohtelevat omaa sisäpiiriään ja muita ihmisiä. Monesti tässä syyllisyys sysätään niille jotka taistelvat ongelmia vastaan. Mutta tosiasiassa joku voisi heitellä "onelinereitä". Pelottaako "anakykloosin oklokratia"? Ei hätää. "Te teette sen itse!"

Aistien passiivisuudesta ja skientismistä

Keskustelin hieman enaktivismista (enactivism) muutamassakin paikassa internetissä. Oppi on jotain jota en itse kannata. (Pidän sitä kuitenkin kiinnostavana ja relevanttina.) Muutkaan eivät kannattaneet. Ja tästä samanmielisyydestä syntyi hyvin erikoinen erimielisyys. Tässä keskustelussa heräsi erikoinen teema. Monelle ihmiselle on hyvin tärkeää pysyttäytyä Aristoteleen tyylisessä havaitsemisteoriassa. Eli näkemyksessä jossa aistit ovat passiivisia ja objektiivisia mittareita joiden dataa tulkitaan.

Enaktivismi koettiin vähintään hitusen loukkaavana. Tämä on kiinnostavaa, koska periaatteessa aiheesta tehdyt tutkimukset ovat "klassikkoja" ja erittäin vakiintunutta tiedettä. Esimerkiksi David Hubel ja Torsten Wiesel saivat Nobelin palkinnon havainnoistaan jotka he tekivät jo 1958. Heidän tutkimuksissaan, kuten "The period of susceptibility to the physiological effects of unilateral eye closure in kittens" kertovat, että kissoja pidettiin tiloissa joissa oli vain pystysuoria linjoja. Jos kissat laitettiin tämänlaisiin tiloihin niin nuorena, että ne eivät olleet vielä avanneet silmiään. Ja jos niitä pidettiin tämänlaisissa tiloissa melko kauan, ne oppivat näkemään vain pystysuoria. Ne tulivat sokeiksi vaakasuorille. Colin Blakemoren ja Grahame Cooperin "Development of the brain depends on the visual environment" toisti saman, mutta vaakasuorilla linjoilla 1970 -luvulla.

Merkittävintä näissä "kissakaruselleissa" on ollut se, että kun tällä tavalla tuotettujen kissojen aivoja tutkittiin, havaittiin myös se että näiden kissojen aivot olivat erilaiset. Aivot on havaittu muokkautuviksi elimiksi. On tavallaan väärin sanoa onko havainnointi a priorista synnynnäisesti saatua vai a posteriorisesti opittua. Enaktivismissa kokonaisuus ratkaisee. Se että meillä on tietty biologinen järjestelmä joka reagoi ympäristöön ja muuttuu tätä kautta ei-satunnaisesti vihjaa että havainnointia ei ole pidettävä joko-tai -tilanteena. Tässä ei tietenkään ole mitään kovin erikoista. Ihmiset ovat tottuneet siihen että ihmisten pituutta selitettäessä asiaa on lähestyttävä sekä geenien että elämäntapojen kautta. Aistit ovat kuitenkin hyvin eri asia. Tätä samaa logiikkaa ei oikein haluta laittaa tähän yhteyteen.

Näkisin että tässä on kaksi syytä;

Ensimmäinen syy on se, että enaktivismi hylkää kvalia -käsitteen. Kvaliakäsite onkin tavallaan sivutuote siitä että ollaan hyvinkin sitouduttuja Aristoteeliseen havainnointiteoriaan. Ja tietoisuus tarvitsee tässä kontekstissa tämäntyylisen konseptin. Enaktivisti tulee aivan täysin toimeen ilman tätä kyseistä hypoteesia. Kvaliahypoteesi taas on monille tärkeä koska se jättää tilaa ns. "sieluhypoteesille". Kvalia ei ole tietenkään 1:1 sama. Mutta se on riittävän samansuuntainen. Aika moni rakastaa kvaliaa uskonnollisuutensa vuoksi. (Toki tämä ei varmasti ole ainut syy. Mutta se on osaltaan vaikuttamassa. Ja vaikuttaa varmasti vahviten juuri netissä keskustellessa.)

Toinen syy on sitten se, että jos katsomme "tiedeuskon vastustamista" ja "skientismin kritiikkiä" voidaan huomata että siellä toistuu sama mitä löytää akateemisessa maailmassa reformoidusta epistemologiasta.

Reformoitu epistemologia on puhdasta kalvinismin vahvasti sävyttynyttä teologiaa, jossa vastustetaan "naturalismia" (EAAN -argumentti) ja samanaikaisesti korostetaan vahvasti positivistista henkeä jossa ihmisen havaitseminen ja järki nimenomaan vastaavat täysin todellisuutta (warrant) ja tekee tätä positivismia +1 aistilla olettamalla että Jumala on hyvä ja antaa meille erehtymättömät aistit ja tiedämme Jumalasta koska meillä on erityinen aisti Jumalaa varten (sensus divinitatis). Eli aistit nähdään passiivisesti Jumalan säätäminä. Tämä on asenne jossa ensin haukutaan positivismi naurettavana. Ja seuraavaksi kannatetaan täysillä positivismia kun ihmisille vain on oletettu yksi aisti lisää.

"Skientismiä" ei nähdäkseni useinkaan moitita kovin järkevästi. Se on jotain jonka ilmentymät huutavat kognitiivista uskontotiedettä. Erityisesti teologisen korrektiuden käsitettä. Olenkin aikaisemmin vihjannut siihen suuntaan että "tiedeuskon kritiikki" näyttä olevan jotain jota pitää katsoa modernin hengellisen (tai kristillisen) maailmankuvan jännitteisyyden ja sen synnyttämän kognitiivisen dissonanssin varaan. Sillä samat antiskientistiset argumentit osataan vain niissä lempiaieissa, mutta ne unohdetaan muualla.

On nimittäin havaittu että ihmiset osaavat kyllä antaa teologisesti oikeaoppisia käsityksiä asioihin, mutta käytännössä se miten he toimivat näyttää hyvinkin toiselta. Skientismin kritiikissä näyttääkin olevan se, että kritiikki on hyvin domeenispesifiä ; Skientismiä moititaan vain uskonnon kohdalla. Ja muualla skientismin kritiikissä ulkoa ja automaattisesti osatut loogisen positivismin ongelmat unohtuvat heti kun puhtaan arjesta ja kokemuksellisuudesta. Suhde näiden kohdalla on hyvinkin vahvaa naïvia realismia ja äärimmäisen vahvasti asenteeltaan positivistista. Tässä kulmassa jopa moraali nähdään objektiivisena ja reaalisena. Toisin kuin naturalistien venkoilut ties missä aiheessa joka loukkaa uskovaista milloinkin. Kreationisteille tämä on evoluutiossa, aivojen plastisuus näyttää havaintoteoriaan kohdistettuna ärsyttävän "aivan tavallisiakin ihmisiä".

Enaktivismin ärstytävyys yllätti hieman. Mutta jälkikäteen ajatellen minun ei olisi pitänyt ihmetellä yhtään. Olisi pitänyt muistaa omat teoriat ja muistaa oleellinen.

Mukaan sopimisesta

Olen siitä erikoisessa asemassa että minulla ei ole "henkistä kotia" sanan vakiintuneessa ideologisessa mielessä. Olen toki vieraillut ties missä rukoustilaisuuksissa ja ateistien miiteissä. Mutta ne ovat olleet sellaista ulkopuolisen vierailua.

Näissä alakulttuureissa on kuitenkin eroa. Asenteissa. Ja tämän eron vuoksi on paljon helpompaa vierailla ateistien miiteissä kuin uskovaisten ihmisten kanssa. Tämä on erikoista, koska jos katsoo sitä miten näihin tilaisuuksiin kutsutaan, nimenomaan uskovaiset korostavat sanoissa sitä miten kaikki ovat tervetulleita. Samoin kristittyjen parissa retoriikka on pehmennetyn kohteliasta. Ja heidän parissaan muodikasta on viitata sellaisiin ajatuksiin että keskustelemalla vahvistetaan yhteyttä. Että aito keskustelu korjaa välejä. On jopa esitetty että jos on negatiivinen kristinuskoa kohtaan niin kannattaa vierailla jotta yllättyy. Olen vieraillut, ja aina olen huomannut että ei ole ollut tarvetta yllättyä.

Omakohtaisia esimerkkitarinoita

Uskonnollisiin ryhmiin mentäessä vieraasta tulee helposti julistuksen kohde. Itse muistan hyvin vahvasti sen, kun vietin kerran iltapäivän Hyvinkäällä. Olin ensin käynyt rautatieaiheisella museolla ja maleksin ympäriinsä tappaakseni aikaa. Minulta kysyttiin että haluanko kahvia. Otin kahvin. Kahvi oli ilmainen mutta kaupantekijäisiksi tuli tietenkin uskonnollista käännytystyötä. Olin hieman huvittunut kuinka uskovaiset ihmiset vaihtoivat vuoroa kun he väsyivät kanssani. En debatoinut missään vaiheessa heidän kanssaan uskonnosta. Päin vastoin, juttelin ystävällisiä Nalle Puhista ja vastaavista.

Merkittävää oli, että jokaisella oli eri strategioita. Yksi selitti että minulaiseni fiksu tyyppi varmasti haluaa tietää asioita. Ja ryhtyi säätämään ID -systeemeistä, miten evoluutio ei selitä bakteereiden persemoottorista. En tarttunut tähän vaan juttelin Nalle Puhista, se kun sopii kaltaiselleni yksinkertaiselle kaverille paremmin. Toinen kertoi omakohtaisen huumeistaeheytymisestään, ja ihmeparannuksesta jossa aiheena oli sairaus joka minun tietojeni mukaan paranee usein itsestään. Minä en tarttunut tähän vaan kerroin jostain elämäntoilailuistani, joka oli jotenkin epäonnistuminen mutta hauska sellainen. Kolmas saarnasi. Eräs kertoi että hän näki minusta Pyhän Hengen avulla hienon tulevan kristityn, jonkun josta tulee suuri saarnamies ja uskonnollinen johtaja. Sanoin rehellisesti, että en voi luottaa mihinkään sellaiseen järjestöön tai tahoon joka antaa minulle valtaa.

Lopputuloksena oli se, että kaikilla oli eri strategia, mutta olin enemmänkin kohde kuin jokin jonka kanssa keskusteltiin. He tunkivat omaa viestiään, mutta eivät lainkaan huomioineet vastauksiani. Kun puhuin Nalle Puhista, ei asiaa lähestytty edes tämän Nalle Puhin kautta. Eräs uskovainen valittikin että hänellä oli tässä viesti ja hän haluaisi kertoa sen, mutta kaikki tuntuu vain valuvan ohitseni kuin vesi hanhen selästä. Kaikki olivat kohteliaita, sanavalinnoissa. He olivat kuitenkin hyvin pettyneitä minuun. Tämä oli erikoista koska olin iltapäivän ainut heidän pöydässään vieraillut ei-uskova. Kukaan muu ei halunnut ilmaista kahvia. Kokemus oli jokseenkin häiritsevä. Etenkin kun kerroin aivan suoraan ja julkisesti että minä yritän tässä kaksisuuntaista keskustelua, mutta näyttää että kanssaolijani ovat ylempänä olevia opettajia jotka haluavat osoittaa minulle yksisuuntaisen viestin. Tämä oli melko vahva vihje siitä miten asiaa voisi parantaa. Mutta tätä ei tapahtunut.

Toisaalta vierailin tuoreesti ateistien miitissä. Siellä ei ollut kahvia vaan teetä. Sain kaksi kuppia koska halusin vetää pakanallisessa seurassa kaksin käsin. Tässä minua ei edes yritetty käännyttää ateistiksi. Keskustelimme muista asioista ja luonnollisesti muiden ateistiset näkemykset tulivat ilmi. Mutta jos puhuin Nalle Puhista osana keskustelua, niin tähän saatettiin reagoida. Näin ollen kommunikaatio meni kahteen suuntaan. Minusta oli jopa rakentavaa se, että eräs osallistujista aivan avoimesti kertoi että olen pirun ärsyttävä. Tätä en odottaisi kuulevani ainoassakaan kristillisessä tuputustilaisuudessa. Siitä huolimatta ateistien miitti oli paljon rakentavampi ja keskustelevampi. En toki edelleenkään ole "osa heitä". Mutta en ole heitä sellaisella paljon miellyttävämmällä tavalla.

Ateistien kanssa minun on sitä helpompi tulla toimeen olemalla heidän kanssaan, retoriikka on kenties vähemmän kohteliailla sanavalinnoilla koristeltua ja tämä saattaa aluksi pelästyttää. Mutta uskovaisten kanssa tilanne tuntuu olevan enemmänkin niin päin että mitä enemmän heidän kanssaan aikaa viettää, sitä enemmän kaunoja kertyy. Toki jos olisin itse kristitty, niin tilanne voisi olla aivan toisenlainen. Kristittynä kristittyjen kesken voi olla miellyttävämpää kuin ateistina ateistien kesken. Minulle, hang aroundina, tällä ei ole niin paljoa väliä.

Mikä näissä on erona?

Retoriikan taitajat tietävät että jo Aristoteleen ajasta on kannatettu ajatusta siitä että viestiminen on taito. Viestijällä on viesti ja hän joutuu kohdistamaan sen yleisölle. Kristityt ovat niin keskittyneitä viestiinsä ja omaan itseensä että he eivät osaa mukauttaa kommunikaatiotaan eiuskoiselle. He ohittavat täysin ajatuksen siitä että viesti pitäisi kohdistaa jollekulle. Tämän vuoksi julistaminen näyttääkin olevan uskovaisten sisäinen juttu. Jokin haaste jossa tehdään uskonnon nimissä ärsyttävää ja vaikeaa asiaa sen vuoksi että voidaan näyttää kanssauskovaisille että oma vakaumus on luja. Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vaikka teologisesti korrektin tason mukaan julistusta tehdään jotta pelastetaan ihmisiä, niin käytännössä tällä ei ole merkitystä. Tärkeintä on näyttää kanssauskoville oman uskonnon taso. Julistaja tekemässä turhauttavaa lapunjakotyötä on siksi verrannollinen islamistejen ihailemiin otsassa oleviin jälkiin (زبيبة ; zabība) jotka syntyvät paljosta rukouskumartelusta. Matto hiertää otsaan merkin ja tätä "asfaltti-ihottumaa" pidetään merkkinä sitoutumisesta ahkeraan rukoiluun.

Kenties tärkein syy tähän on ollut se, että uskovaisilla on tervetullut tulemaan sellaisena kuin on kunhan vain välittömästi muuttuu juuri täsmälleen sellaiseksi kuin he haluavat. Heiltä ei saa oikeaa sosiaalisuutta vaan enemmänkin rakkauspommitusta, joka taas on enemmänkin manipulaation ja psykologisen hallinnan metodi kuin mitään aitoa ystävällisyyttä. Perusideana on juuri se, että kohteliaisuus typistyy pelkästään sanavalintoihin. Ja tungettelevaisuus taas sekoittuu ystävällisyyteen. Tätä korostaa sekin miten uskovaisilla on usein tapana kommunikoida nimenomaan yksityisviestein. He ilmoittautuvat erilaisille ateistien foorumeille saadakseen "kontaktoitavia". Sellaisia joille reagoida yksityisviestein.

Näissä tungettelevissa viesteissä ollaan "pinnallisesti kiinnostuneita toisesta ihmisestä", tarkalleen ottaen siinä mielessä että häneltä halutaan kuulla hänen elämäntarinaansa. Ja tunnustuksia itse asiassa myöskin kaksisuuntaistetaan varsin erikoisilla tavoilla. Tarkalleen ottaen siten, että uskovainen tunnustaa omia syntejään ja näin syntyy tunne siitä että molemmat ovat avoimia. Näin ei kuitenkaan ole. Tarkkaavainen voi huomata sen yksinkertaisen seikan että kun uskovainen puhuu käännytettävälle, hän kysyy tietoa joka on noloa hänen nykyiselle identiteetilleen. Näin ollen jokainen tunnustus on alleviivausta sille miten huonoa elämää hän elää nyt ja miten paljon enemmän hän tarvitsee uskontoa korjaamaan näitä asioita. Uskovaisen tunnustukset taas koskevat käytännössä poikkeuksetta hänen entistä identiteettiään. Hän tunnustaa miten huono hän oli ennen kristityksi syntymistään. Joka korostaa samaa viestiä. Ero on merkittävä. Uskova ei joudu itselleen noloon tilanteeseen kun taas hänen kanssaan keskusteleva joutuu. Käännytettävä joutuu ikään kuin ostamaan itsensä ulos uskonnolla.

Kognitiivisen uskontotieteen kannalta tässä ei toki ole mitään yllättävää. Tiukka kohtelas vakoilutungettelu toimii kahden psykologisen metodin kautta ;
1: Uskonnoissa on yleensä ottaenkin kysymys strategisesta tiedosta. Eli ihmisen senhetkisen identiteetin ja minäkuvan kannalta noloista salaisuuksista ja niiden leviämisestä. (Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa, mutta julkikasvissyöjän jääkaapissa se on.) Pascal Boyer esimerkiksi kuvaa "Ja ihminen loi Jumalat" kirjassa siitä miten uskonnollinen käyttäytyminen, kuten rituaalit, lepyttely ja rukoilu ja vastaavat, tulevat kuvioihin vasta kun uskotaan että jossain on tarkkaileva äly jolla on pääsy strategiseen tietoomme. Vaikka ajatuksenluvun kautta. Tämä näkyy erityisen vahvasti erilaisissa avaruusolentoihin uskovissa ryhmissä, koska niissä uskotut avaruuden vierailijoiden kyvyt varioivat ryhmästä toiseen.
2: Toinen on Ben Franklin -efekti. Kun kerrot jotain toiselle, syntyy sidos. Ihmiset on yllättävänkin hienosäädetty siihen että kommunikaatio olisi kaksisuuntaista. Siksi moni yrittää houkutella jotakuta mukaan lahjoin. Ben Franklin -efekti kuitenkin toimii juuri päin vastoin. Toinen saadaan itselle myötämieliseksi juuri sillä että hänet pistetään tekemään palvelus sinulle. Hän pitää sinusta tämän jälkeen. Menetelmä on epäintuitiivinen mutta se toimii.

Itse asiassa uskonnoissa näyttää olevan kova into siihen että jos jokin keino on toiminut ennen, se otetaan käyttöön. Intentiot tuskin ovat pahoja, mutta sillä ei ole juurikaan merkitystä. Menetelmät muistuttavat yhä enemmän ja enemmän manipuloinnin ja aivopesun menetelmiä ja yhä vähemmän ja vähemmän tervettä kommunikaatiota.

Asia tiivistyy tavallaan siihen, että sivutuotteena voi olla täydellinen aivopesu ilman että takana on sen kummempia pahoja tavoitteita. Streatfeildin "Brainwash" -kirjan mukaan aivopesu on kolmivaiheinen prosessi jossa ensin murskataan nykyinen identiteetti, sen jälkeen luodaan uusi ja tämän jälkeen ylläpidetään uutta versiota. Kääntymiskertomukset joita minä olen usein kuullut ovat nimenomaan kriisitarinoita joko hyvinvointitylsyydestä parempaan elämään tai pohjalla käyvästä alkoholismi/narkomaniasta kohti päihteetöntä elämää. Opetus-julistaminen taas on uuden identiteetin rakentamista. Seurakuntaelämän tärkeys uskovaisen identiteetin kannalta on yleisesti tunnistettu ja siihen kannustetaankin uskonnollisissa ryhmissä. Joka on sitä ylläpitämistä. Kokonaisuus noudattaa prosessia. Monien kristittyjen tuntema "Disturb the conformed, conform the disturbed" -iskulause voisi olla nyrkkisääntö mistä tahansa aivopesuoppaasta. Ajatus tästä loukkaa monia kristittyjä, luultavasti juuri siksi että mielikuvissa aivopesu on kauheaa väkivaltaa ja epämiellyttävää ja julmaa. Ja kristityt eivät koe olevansa tämänlaisia. Kuitenkin tosiasiassa manipuloiduksi tuleminen voi olla manipuloidusta hyvinkin miellyttävää. Jos ihminen huomaa tulevansa manipuloiduksi, manipulointi on jo jotenkin epäonnistunut.

Bonuskortti

En malta olla huomauttamatta että kristittyjen kohtelias retoriikka on usein sen tyylistä passiivis-aggressiivisuutta että sitä ei voi olla huomaamatta. Näistä kenties selkein "keskisormennäyttö" on se, että uskova ensin osallistuu debattiin, sitten haukkuu uskonnottoman ja lopettaa keskustelun sanomalla "rukoilen (yhä) puolestasi". Tähän asiaan on tietenkin paljon kirjoittelua. Osa tästä on ateistista. Se nähdään silloin helposti tehottomana "Both engaging in prayers and announcing that "I'll pray for you" only serve as a weak substitute for real action that would provide real assistance." Ja passiivis-aggressiiviisuutena "One way or another, the theist who makes a point that they will be praying for me appears to be trying to express their own superiority in a passive-aggressive manner that atheists may legitimately interpret as rude, arrogant, and condescending. Thus it's not the mere act of praying for an atheist that causes the person to be annoyed, though that may also be the case to some degree, but rather the fact that the theist makes a point of announcing that they are praying for the atheist." Toki myös kristityistä monet ymmärtävät tämän. Esiin voikin nousta, että tässä konseptit menevät sekaisin. Tavalla joka on hieman verrannollinen siihen että pitäisi tekemäänsä murhaa vähemmän julmana ja pienempänä rikoksena tai jopa oikeutettuna tekona sen vuoksi että sen on tehnyt hymynaaman muotoisella tyynyllä. "It’s a really crafty tactic; a brilliant master stroke, because it packages terrible violence in an otherwise admirable wrapper. The speaker gets to claim godliness, virtue, and moral high ground, while simultaneously sucker-punching the hearer in the side of the head, and then running away and logging out." Ilmoitus puolesta rukoilemiseta onkin usein keskustleunlopetus. Jossain määrin ironinen sellainen, koska yleisesti ottaen keskustelu ei tässä vaiheessa ole edes alkanut.

Loppukaneetti.

Monet kristityt valittavat ateistejen ja uskonnottomien päälle vikoja. Eräs hyvin toistuva teema on se, että he haluavat keskustella ja että keskustelun jälkeen välien tulisi olla parempia. Kun kommunikoinnin lopputulos näyttää päinvastaiselta, viestinä on että ateistit eivät keskustele oikein. Tosiasiassa reaktiot ovat hyvin luontevia ja ymmärrettäviä. Ja niiden syy on se, että suurin osa kristityistä julistusihmisistä ei edes tiedä mitä keskustelu on. He eivät osaa kaksisuuntaista viestintää tai retoriikan kohdistamista kohteelle. He ovat opetelleet tarinan tai tempun tai argumentin jonka he tuuttaavat yksisuuntaisena viestinä. He ovat korostetusti opettajia joilla on toisen pelastava tieto. He ovat auktoriteetteja jotka opettavat mutta eivät opi. He ovat opettajia joka tietää kun toinen ei.

He ovat hahmoja jotka vaativat toista olemaan avomielinen ja muuttamaan mielipidettään mutta jotka ovat itse ylpeitä siitä että eivät voisi mitenkään menettää uskoaan. Itse asiassa hyvin usealla kristityllä on erikoinen tapa suhtautua apostasiaan ; Heistä uskosta eronnut ihminen ei ole koskaan edes ollut kristitty. Koska kun on kokenut Herran kosketuksen aidosti ei voi sen jälkeen enää palata takaisin.

Nämä kaikki ovat ideologisesti perusteltuja kristitylle. Mutta ne ovat myös jotain jotka tuovat epäsymmetriaa kommunikaatioon. Ja keskustelu on kaksisuuntaista. Siksi jokainen tämänlainen elementti tekee yhä mahdottomammaksi käydä minkäänlaista keskustelua näiden kristittyjen kanssa. Lopulta kommunikaatio tiivistyy siihen että välttämättömät asiat hoidetaan. Siksi kristityltä ei kenties pidä kysyä muuta kuin omaan ammattiin liittyvät kysymykset. Kuten "onko bonuskorttia" tai "otatko ranskalaisia sen kanssa". Kaikki tämän ulkopuolella oleminen lähinnä tekee omasta elämästä entistä vähemmän elämisen arvoista. Jotain jonka jälkeen vihaat hieman enemmän ihmiskuntaa ja olet hieman kaunaisempi ja kyynisempi kaikkia ideologioita kohtaan.

Pettymys ei ole siinä että ateistit eivät keskustelisi. Vaan siinä että kristityt eivät keskustele. Aidon keskustelun voisikin tunnistaa siitä että sen jälkeen kaunaisuus vähenee. Jos näin ei käy, keskustelua ei ole käyty. Viestintä ei tässä välttämättä ole yhtä kohteliasta ja kirosanatonta ja siloteltua. Mutta se on rakentavampaa. ; Ironia huipentuukin siihen että ateistien myötämielisyyden puutteesta pahastunut kristitty ei katso peiliin vaan tekee epäonnistumisensa jälkeen ultimaattisen epäsymmetrisen valtatempun. Hän komentaa miten vastapuoli saa kokea asioita. Hän käskee miten kommunikaatio tulee tuntea. Ja rajoittaa sananvapautta sanomalla mitä näihin saa reagoida.

Sitten ihmetellään että uskonnon vaikutus vähenee ja ateisteja on enemmän ja enemmän. Ja miten ateistit on epäkohteliaita, eivät halua jutella ja kuulla uskonnosta vaan välttävät katusaarnaajia ja haluavat sekularismia. Sitten ihmetellään miten ollaan antiteistejä ja "militantteja".

Agnos Dei ; "Ateismi ja agnostismi eivät ole toisensa poissulkevia"

Agnostismin kohdalla on usein haasteena se, että keskustelua käydään hyvin erikoisella tavalla ateismi-teismi -rintamalla. Lisäksi ei huomioida sellaisia kysymyksiä kuin miten Jumala määritellään ja miten kanta voi heilahtaa erilaiseksi jos tämä määritelmä vaihtuu lennosta.

On esimerkiksi totta että hyvin monet agnostikot ovat ateisteja jos ateismi määritellään a-teismiksi eli jumaluskon puutteesta. Toisaalta osa jumaluskoisista saattaa kenties kutsua itseään agnostikoksi sitä kautta että he ovat suhteessa gnosikseen, tietoon. Eli heillä voi olla jumaluskoa tai siihen viittaavia tunteita mutta he pitävät näitä "höpöinä" tai perustelemattomina. (Ehkä terveintä olisi sanoa jotain sen tapaista, että ateismissa on ripaus agnostismia ja agnostismissa on ripaus ateismia.)

Mitä humalaiset
korvani kuulevatkaan?
Teidän mielestänne
agnostikko tarkastelee
käsittelee ja punnitsee
molempia puolia
niitä ihaillen ja
arvostaen? Ja häntä
kiinnostaa paneutua?
Olette väärässä.
Ei Jumalakysymys
mitkään tissit ole!

Agnostismiin ja agnostikkoihin suhtaudutaan jännitteisesti. Teistien puolella agnostikot voidaan toisaalta nähdä "etsijöinä" jopa sellaisella tavalla että heidät nähdään "vähän kuin kriittisinä uskovaisina" tai jonkinlaisina mystikoina. Uskovaiset voivat selittää että agnostikot hyväksyvät periaatteessa uskomisen sisimmän olemuksen, sen että tietäminen ei ole olennaista jumalan olemassaolon käsittelyssä. (Onhan monilla uskovaisillakin epäilyn aikoja!) Toisaalta tietty avoimuus Jumalakonseptille on monille ateisteille niin a priori selviö että he ottavat hyvin tiukan version todistuksen taakasta ja selittävät että agnostikko on joko hölmö tai hörhö. (En nyt tässä ota kantaa tämän paikkansapitävyyteen.) Ja sitten toisaalta ateismi määritellään a-teismiksi ja jos agnostikko ei ole teisti niin sitten hän on suoraan ateisti. Paitsi silloin kun on kohtelias ignorantti.
1: Tätä hajaannusta saakoot kuvata Paavi. Joka ensin selitti agnostikkoja avomielisiksi ja hengellisiksi ja sitten kun tästä ei tullut mitään katoliseksi kääntymistä hän korosti että agnostikot ovat kauhean sulkusilmäisiä ja suvaitsemattomia.

Itselleni ongelmallista on myös se että agnostismiin liitetään sellaista määritettä että Jumalan olemassaolon (ei siis jumaluskon vaan jumalan olemassaolon) kohdalla on olemassa yhtä paljon todisteita jumalan olemassaolon puolesta, kuin sitä vastaan. Mikä on minusta kaahoa siksi että "mitä hiton todisteita". Molemmat toki tutkivat luonnonlakeja ja yrittävät liittää näitä yliluonnollisuus-aliluonnollisuus -jaotteluihin. Mutta pidän a priorista yliluonnollisuustematiikkaa, NoMa -jakoa ja vastaavia hölmöinä ja väärinä dikotomioina. (Ei sitä tosin oikein kukaan näytä käytännössä seuraavankaan, se on joku abstraktio johon vedotaan mutta joka ei ilmene argumentoinnissa ja toiminnassa.) Ja korostan enemmänkin että ateismilla eikä teismillä ole kummallakaan mitään validia empiriaperustaista tutkimusohjelmaa joka liittäisi sen antajapuoleksi Quinelaiseen käsiteverkkoon.
1: Jos ateistit tai kristityt haluavat että identifioidun heihin he voivat lakata tässä epäonnistumisessa. Eli ryhtyä kiinnostaviksi. En kuitenkaan torju kumpaakaan mahdollisuutta suoralta kädeltä, ongelmat ovat kenties korjattavissa. Tällä hetkellä tarjolla on kuitenkin vain eeppisiä epäonnistumisia. "Todisteet" on mainittava aina vähintään tuplaironisissa heittomerkeissä jotta voin sanoa että heillä on "yhtä paljon todisteita".

Olen krapulassa, en jaksa tällaisia.
Enkä jaksaisi muutenkaan...

Se mitä tässä on käsillä on "termikinastelua" tai "määritelmillä miekkailua". Agnostikkoja määritellään eri lokereoihin. Ja yllättävän usein tämä määritelmä on domeenispesifi ja liittyy siihen poliittiseen tilanteeseen jota ateisti tai teisti haluaa ajaa.

Mitä tähän sitten voi sanoa?

Koska agnostismin kohdalla asioita on ilmeisen vaikeaa ymmärtää, on kenties syytä hakea esimerkkejä vertauksin. Sellaisin vertauksin joista idea kenties tulee paremmin ja selkeämmin esiin. Haasteena tässä on se että agnostismin määrittelyssä on kysymys jostain jota esittäjä pitää itsestäänselvänä ja järkeenkäypänä. ; Joku puhdas rationalisti voisi sanoa että "Riippuu määritelmästä". Mutta itse en ole ideologioiden kohdalla pitänyt tätä denotaatioita korostavaa ns. teologisesti korrektia tasoa merkittävänä tai kiinnostavana. Sen sijaan "sattuneista syistä" kognitiotieteen puolelta vaikutteita napanneena olen taipuvaisempi ottamaan käytännön toimet ja tätä kautta käsitteisiin syntyvät konnotaatiot huomioon.

Riippuu myös siitä että haluaako ilmoittautua johonkin ideologiaan. (Christianity is what people who call themselves Christians do.) Esimerkiksi Matti Leisola kutsuu itseään kristityksi. Hän pitää itseään kristittynä. Ja melko moni varmasti myös pitää ajatuksesta että Raamattuun luottava YEC -kreationisti ja ID -n puolestapuhuja olisi kristitty. Kuitenkin kun hän oli "Radio Rockin" haastatelussa kävi ilmi että hän ei usko ikuisen helvetin olemassaoloon. Hyvin monien uskovaisten piireissä kristityksi katsotaan vain henkilö joka uskoo sekä Taivaan että Helvetin olemassaoloon. Tässä denotaatiot saattavat olla helvettiteoriakeskeisyyden kannalla mutta konnotaatiot kertovat että kristillisyys ei nyt kenties siihen Helvettiteesiin romahda. Teologiseen korrektiuteen jumittaminen johtaa Bryan Fisherin lausunnon tapaisiin tilanteisiin, jossa hän selitti että Obama ei voi olla kristitty koska hän on ajanut homoseksuaalejen oikeuksia. Obama ei siis voi olla erehtynyt kristitty eikä syntinen kristitty. Hän ei ole lainkaan kristitty.

Kenties tähän määritelmäkikkailuun voidaan sitoa myös profeminismi. Teknisestihän esimerkiksi feministit ovat määritelleet että feminismi tarkoittaa tasa-arvoa. Profeministi on sitten mies joka korostaa mieheyttään ja kuitenkin puolustaa tätä asiaa. Moni vierastaa sitä että feminismin konnotaatioista nousee esiin kuitenkin sellaisia teemoja joihin ei tee mieli sitoutua vaikka tasa-arvosta pitäisikin. Itse olen kieltäytynyt käyttämästä profeminismi -käsitettä ihan sen vuoksi että siitä on esitetty feministisissä kirjoissa asti että profeministiksi ilmoittautuminen on jotain jota kaikkien miesten pitäisi tehdä. Ja perustelivat tätä sillä että olipa mikä näkemys tasa-arvo -asioista tahansa niin saa sieltä feminismin kirjosta löydettyä jonkun johon oma asia sopii. Ja että tällä identifioinnilla tehdään tärkeä arvokas viesti. Itse näen että "liian ympäripyöreää" ja "kysymys ei ole viestistä vaan siitä että feminismin alla pyörii kaikenlaista johon ei halua liittää itseään". Joten määritelmällisesti minä kai olen feministi mutta ei siitä kannata tulla minulle kertomaan.

Jos ei muuten niin ihan sen takia että feminismiin liittyy kaiken hyvän ohella myös sellaisia suuntauksia joihin en halua identifioitua ja joille en halua antaa sananvaltaa, uskottavuutta, näkyvyyttä tai hyvää ideologialeimaa.

Täsmälleen sama tämän a-teismin kanssa.

Olen hyvin ihmeissäni siitä miten niin teistit kuin ateistit ovat innolla määrittelemässä agnostismia. Asia on hieman sama kuin uusateismin kanssa. Kirjoitin aikaisemmin siitä miten Taunton oli tutkinut uusateisteja kysymällä uusateisteilta. Ja tämä oli tuottanut tietoa siitä miten tuo ideologia tikittää. Samoja tietoja ei olisi voinut saada lukemalla määritelmiä filosofianlaitoksella. Tai edes lukemalla uusateistisiksi luokitetuja kirjoja. Uusateismin voi ymmärtää vain olemalla "skenessä". Tähän sain kommentaattorin joka ihmetteli että mikä tämä skene on.

Agnostismin kohdalla kohtasin hyvin samantapaista kohtelua. Kun olin vino siitä että on ällistyttävää miten agnostikkoja tykätään aina määritellä ulkopuolelta, oli kysymys siitä että kuka on sisäpuolella. Agnostismi on kuten agnostikoiksi itseään kutsuvat sen määrittelevät. Senkin voi määritellä vain skenestä. Sen ulkopuolelta tulee sitten muuta. Ateistit määrittelevät sitä miten ateismi suhtautuu agnostikkoihin. Teistit määrittelevät kristinuskon suhtautumista agnostikkoihin. - Tai oikeasti he määrittelevät agnostismia oman ideologiansa lähtökohdista, premisseistä ja näkökulmasta ja tämä heijastuu siihen miten he kohtelevat agnostikkoja ihmisinä ja muina mutaisina pikku olentoina.

Toisaalta tämä kohtelupuoli onkin hyvin tärkeä. Sillä jos mietitään niitä syitä miksi minä pahastun jos minua liitetään teisteihin tai ateismiin, syynä on hyvin runsaasti myös se että miten näissä ideologioissa on nykyaikana että historiassa kohdeltu ihmisiä. Tätä on vaikeaa sanoa tavalla jota ei otettaisi henkilökohtaisena loukkauksena. Siksi sanonkin suoraan. Ärstytys johtuu luultavasti siitä pikkuasiasta että "En pidä teistä enkä teidän liikkeestä". Nyt kun asia on "poissa systeemistä" voidaan muistaa että agnostismin historia on harvinaisen vähäruumiinen.

"On myönnettävä, etten historiallisessa katsannossa pidä kovin paljoa kristityistä, mutta historiallisessa katsannossa on aika vaikeaa pitää oikein kenestäkään. Kristinusko ja kristillinen kulttuuri toki ovat siinä(kin) mielessä kiintoisia, että ne ovat muuntuneinakin pohjimmiltaan pala antiikkia jälkimodernissa maailmassamme. Se on joillain tavoin hauskaa, joillain taas vähemmän hauskaa."
("Napoleon")

Idän ihme, länsimaisen ajattelun kauhu.

Ylläolevassa videossa on "Idän Ihmeet" -bändin "Täyttäkää kirkot" -kappale virallisine musiikkivideoineen. Kaappale, kappeli, kappaleessa oli Poen henki vahvana. Etenkin musiikkivideon puolella esiintyvä teema jossa sivullisia ihmisiä väkisin kaapataan kirkkoon ja jossa he sitten liittyvät mukaan punkhenkiseen tanssiin - vaikka osa heistä on esimerkiksi kultturelleja haahuilijoita joiden kulttuurillisiin viehtymyksiin tämä tuskin kuuluu - on kaiken kaikkiaan joka kuulostaa joltain jota vapaa-ajattelijodien pahimmat kauhukuvat koostuvat. Voisi luulla että video olisikin jonkinlaista kirkon rienaamista. Mutta tosiasiassa lähempi tutkimus - tai oikeastaan jo minimaalinen wikipediatasoinen säälittävä pintaraapaisu - kertoo että bändi soittaa ns. gospelia.

Kuitenkin siinä on jotain joka todella kuvastaa jossain määrin yleistä kansankirkollista eetosta. Koulujen kirkossakäyminen on esimerkiksi jotain jossa voidaan havaita ajattelua joka sidotaan enemmän siihen että vanhemmat kuuluvat kirkkoon kuin siihen mihin lapsi todella uskoo. Sama tematiikka on mukana vahvemmin koulujen uskonnossa ; Jos vanhemmat eivät ole evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä he saavat valita haluavatko mennä ET:hen vain evankelis-luterilaisen opetukseen. Mutta jos  vanhempasi kuuluvat kirkkoon, et saa niin vain valitakaan ET:tä. Lapset kaapataan kirkkoon jossain määrin yhteiskunnan pakottamina. Oikeastaan ainoastaan mustat nahkatakit ja pakut puuttuvat. (Ja tätä kautta kaikki. Ei tätä analogiaa voida liian pitkälle viedä.)

Kirkon virallisen idean mukaan kasteessa ihminen liitetään kirkkoon. Ja melko vahvasti ; "Kaste on tärkein kirkollisista toimituksista, ja kirkon jäseneksi voi tulla vain kasteen kautta. Kaste on uskonelämän perusta. Siinä kastettava tulee osalliseksi Jumalan armosta ja rakkaudesta. Jumala vahvistaa kastetun uskoa Pyhän Henkensä avulla. Kaste on aina voimassa. Sen liitto on varma silloinkin, kun oma uskomme horjuu." Tämä sitten liittyy siihen että jumalanpalveluksilla ja muulla evankeelisella toiminnalla nähdään olevan jotain jota tarvitaan uskonelämän pysymiseen että etenkin kun se on heikoilla. Mistä todellakin seuraa se, että "kirkosta vieraantuminen" nähdään hyvinkin helposti jonain joka vaatisi entistä enemmän uskontoa. Eli kirkon kanta on se, että jos usko on sinulle tärkeä tarvitset Jumalan sanaa. Ja jos uskosi horjuu tai kirkko ei merkitse mitään niin sitä enemmän tarvitsisit Jumalan sanaa. Homo religiosus -ihmiskuva on tässä niin läpitunkeva että oikeastaan ainoastaan mustat nahkatakit ja pakut puuttuvat.

Näin ollen vieraantuminen koetaankin jonkin yleisinhimillisen elementin puuttumisena. Ateistit ovat siis jossain määrin säälittäviä olentoja, jonkinlaisia puoli-ihmisiä tai vammaisia. Tämä on jouheva jatko kaikelle homo religiosus -ihmiskuvan mukaiselle maailmalle. Usein tätä yritetään sitten tukea korostamalla sitä miten kaikissa kulttuureissa on uskontoja. Tai viittaamalla kognitiiviseen uskontotieteeseen jossa uskonnolliset konseptit opitaan helpommin kuin matematiikka. Näistä vedetyt johtopäätökset ovat hieman liioiteltuja eikä ainakaan minun yliopistossa opiskelemani kognitiotiede lisännyt arvostusta näitä argumentteja kohtaan. Mutta kenties se on sen sijaan merkkinä siitä että tietyt ihmisryhmät tuppaavat taipua reifikaatioon ja vähäiseen ajatteluun. (Jotka hämääntyisivät tilastollisesti odotetummin ebolalaskuissani jotka eivät ole vaikeaa matematiikkaa vaan psykologisia ansoja.) Ja kun tämä liittyy vahvasti asenteeseen jossa "me tiedämme sinua itseäsi paremmin mitä perimmiltäsi ajattelet" -asenteeseen niin se ei ainakaan lisää uskoa kyseisen ihmisryhmän eettisyyteenkään. Ja jos rationaalisuus ja etiikka puuttuvat on turhaa luulla että jotenkin kannustuisin tukemaan tämänlaista järjestelmää, saati maksamaan jäsenmaksua ja identifioitua tämänlaiseen toimintaan. (Tälle on joko nollatoleranssai tai se hyväksytään ; Joko olet kiusaaja tai sääliö tai sitten et siedä tällaistä asennevammailua. Piste.)

Mutta tästä päästään pyhyyden kokemukseen. Homo religiosus -ihmiskuvan mukaan jokaisella ihmisellä on jonkinlainen uskontokokemus. Tämä voidaan liittää myös kalvinistisiin suuntauksiin ns. sensus divinitatis -konseptin kautta. Tällöin ihmiset todella havaitsevat Jumalisuusasioita. Tässä mielessä kansankirkko on hyvinkin samansuuntainen. Tätä kautta voidaan ymmärtää "Suomenmaassa" ollutta emeritusprofessorin haastattelua. Juha Pentikäiseltä löytyy tanakkaa sanottavaa ; "Pentikäinen sanoo olevansa ehdottomasti sananvapauden kannattaja ja pitävänsä tärkeänä, että sen puolesta osoitetaan mieltä. Sananvapaus ei ole kuitenkaan vapautta ilman mitään rajoja, hän korostaa. Pentikäisen mielestä niin eurooppalaisilta kuin yhdysvaltalaisiltakin puuttuu uskontojen sisälukutaito. – Puuttuu pyhyyden tunto ja taju. Siksi sopivaisuuden rajat ylittyvät helposti, hän sanoo. – Profeetan kuvaaminen ja pilakuvien tekeminen hänestä, se osui kuin silmään muslimeille. Muhammadistahan ei saisi kuvaa tehdä." Hän korostaa tässä yhteydessä uskonnonopetuksen tärkeyttä "Uskonnottomiksi julistautuneissa maissa, kuten Ranskassa ja Yhdysvalloissa, uskontoa ei opeteta lainkaan. Suomessakin opetusta ollaan vähentämässä. – Olen erittäin pahoillani opetusministeri Krista Kiurun loppuunsaattamasta uudistuksesta, jossa uskonnon asemaa heikennettiin. Se on aikamoista piittaamattomuutta". Ajatus on siinä mielessä konu että minun sukupolveni uskonnottomat on uskonnonopetettu ja heitä on moitittu uskonnon osaamattomuudesta. Ja toisaalta väkivallantekijät ovat islaminuskoisia jotka on opetettu omaan uskontoonsa. Toki uskonnonopetuksen korostaminen sopii hyvin yhteen "kirkon virallisen eetoksen kanssa". Uskonnonopetukseen pakottaminen "yhteiskuntarauhan" tai vastaavan nimessä on siitä erikoista että siinä näytetään panostavan siihen että "Kun sinua nyt lyödään niin sinun täytyy ymmärtää että vian täytyy olla ensi sijassa sinussa". Tämä asenne on jo hyvin lähellä mustia nahkatakkeja ja pakuja.

Mutta onko asia todella niin että kaikilla ihmisillä todella on tämä sisäänrakennettu Pyhän tunne? Olen itse useinkin viitannut Jonathan Haidtin huomioihin ihmispsykologiassa. Hän on ollut sen tyyppinen ajattelu että kristityt ja konservatiivit ovat hyvin mielellään hyväksyneet hänen oppinsa. Tässä mielessä häneen vetoamisensa on siis jotain jossa käytän jotain joka ei ole antiteististä filosofiaa. (Esimerkiksi homoseksuaalisuuskannanotoissa olen käyttänyt hänen mallejaan maailmankuvien ymmärtämisen apuvälineenä.) Hänen perusajatuksensahan on se, että liberaalien etiikka nojaa tiettyihin konsepteihin. Konservatiiveilla on sitten nämä liberaalien konseptit ja näiden päälle joitain muita, kuten Pyhyyden kokemus. Haidt pitää näitä vahvasti esitietoisina, eikä siis jonain joka vain opetellaan. Hän on kertonut myös paljon siitä miten onnellisuus, asennoituminen ja monet muut vastaavat ovat jopa synnynnäistä, sellaista että geenit - tai psyykenlääkitys - vaikuttavat niihin enemmän kuin ympäristö. Ja sitten Haidt selittää että ihmiset enemmän selittävät asiat jälkikäteen kuin oikeasti noudattavat periaatteitaan. Teologisesti korrekti taso on siis lähinnä jotain jolla omat jo tehdyt päätökset legitimoidaan. Tämän lisäksi Haidt opettaa että toinen järjestelmä ei ole suoraan välttämättä parempi kuin toinen. Molemmilla on moraalintunto ja oikeudentunto. Ne vain ovat erilaisia. Ja tähän kaikkeen liittyy ymmärryskuilu. On todellakin niin että osalla on Pyhän kokemuksia joita toiset eivät ymmärrä. Ja tämän vuoksi konservatiivi osaa mallintaa liberaalin ajattelua ja kiertää Poen lain haasteet. Liberaali taas ei yhtä helposti erota aitoa konservatiivia tämän olkiukosta.

Tämä kokonaisuus tarkoittaa sitä että kenties enemmistö ihmisistä saa Pyhän kokemuksia. Kenties ihmiskunnassa on ollut kaikissa kulttuureissa näin. Mutta silti osa ihmisistä on täysin näiden Pyhän kokemusten ulkopuolella, tavalla jota ei voi opettaa. Itseni kohdalla tämä on siitä merkittävää että esimerkiksi rukoilu on minusta tuntunut sikatyhmältä. Ja edes silloin kun olin opillisesti uskomuksiltani kristitty ei minulla ollut mitään Pyhyyden Kokemuksia. Kristityt ajat ovat tuoneet mieleeni hyvin kahlitsevia opetettuja ajatusratoja. Näissä ei kuitenkaan ole Pyhyyden kokemusta. Eikä ole koskaan ollutkaan. Mieli vain pyörii tiettyjen mekaanisten mallivastausten parissa. (Toki tunteita liittyy asiaan. Esimerkiksi kristillisyysmyönteinen ajattelu herättää minussa automaattisia impulsseja tappaa itseni. Se on ikään kuin paluuta siihen mindsettiin mikä minulla oli silloin kun lopettelin kristillisyyttäni. Tämä ei johdu opista eikä ole pilkkaa. Tämä on täysin irrationaalista ja jokseenkin omituista. Mikä ei tee siitä epätotta. Ilmiö johtunee aivojen tottumisesta siihen että tietyt asiat ovat olleet yhdessä aikaisemmin.) Vähän siihen tapaan missä aika monet osaavat yksinumeroisten lukujen kertotauluja automaattisesti, mekaanisesti ja automaattisesti tulee "tiettyjä oikeita vastauksia". Minulle uskonnonopetus on jossain määrin juuri sitä eetosta missä on mustat takit ja pakut.

Minulta puuttuvat siis ne kokemukset joita Douglas Adams kuvaa "Sielun pitkä pimeä teehetki" -teoksessaan seuraavasti "Kerran hän oli mennyt siihen osaa puistoa ja kiertänyt sen alueen näkymättömiä rajoja pitkin, joka näkyi hänen ikkunaansa. Se oli saanut hänet tuntemaan, että alue oli hänen omansa. Hän oli jopa taputellut plataaneita omistavasti ja istahtanut sitten niiden alle katselemaan kuinka aurinko laski Lontoon taivaalta pahasti tuhotun horisontin ja kotiinkuljetuksia välttävien pizzaravintoloiden taakse. Kotiin palatessaan hänellä oli syvällinen tunne jostakin, vaikka hän ei ollutkaan varma mistä. Silti hänestä tuntui, että nykyaikana oli syytä olla kiitollinen kaikista syvällisistä tunteista, vaikka kuinka epämääräisistä." Tietyssä määrin voidaan sanoa että ajattelen enemmän vaikeita kuin pyhiä asioita. Teen monille kognitiivisesti rasittavia suoritteita. Mikä tarkoittaa jossain määrin sitä että en ajattele syvällisiä vaan sen sijaan ajatukseni ovat syvältä. Kasvatuksen, yrityksen, koulutuksen tai halun puuttumisen kautta tätä ei voi selittää. Kaikkia näitä minulla on ollut tarjolla ylenmäärin, luultavasti yhden elämän tarpeiksi. Mitta on ainakin täyttynyt, joten kenties useammankin. Kenties olen yrittänyt monen muun puolesta.

Itse tosin kannatan uskonnon opettamista kouluissa, ihan sen takia että jos katsotaan kreationismin voimaa USA:ssa, syynä on se että moni haluaa saarnata uskontoa vain aivan kaikkialla. Ja kun laki rajoittaa tätä yhtään missään he ajattelevat että tämä laki pitää kiertää, esimerkiksi valehtelemalla että kyseessä ei ole ollenkaan uskonto vaan päin vastoin tiede. Joka taas kuuluu kouluopetukseen. Syyni ei kuitenkaan ole "homo religiosus" -ihmiskuvan mukainen meininki jossa pakotusta ei myönnetä pakottamiseksi koska käytössä on sellaisia omituisia ajatuksia kuin että uskonto on jotenkin perustava ja tärkeä joka ikiselle ihmiselle ilman ainuttakaan poikkeusta. Ja että kyseessä on peruspalvelu ja sen tarjoaminen eikä mikään pakottaminen. Syyni on se, että tiettyjen ajatussuuntausten perästä nousee sen verran sankka sauhu että mikään uskonnonvapaus ei yllä niihin. Ihan siksi että esimerkiksi fyysinen koskemattomuus ja oikeus olla saamatta tappouhkauksia ovat perustavampia kuin halu murjoa muita uskontonsa nimessä. Siksi voimme tarvita ladaa. Toki toiveena on että nahkatakkimiehet eivät kuulu kuvioihin, koska silloin olisi vaikeaa erottaa mikä ero on sillä mitä puolustetaan ja sillä miltä yritetään suojella.

Sarjatulella leikkimisestä ; Ei mitään tekemistä meidän kanssamme

On jännittävää miten uskonnonopetus on nykyaikana tärkeää.
Taitoa tarvitaan maailman ymmärtämisen sijasta pääasiassa
internetpätemisessä pärjäämiseen ja vihollisuuksiin.
Sillä tärkeintä on varustautua tavoilla joilla voi syyttää erimielisiä
ja puolustautua itse samalla kaikelta siltä mitä vastaan tulee.
Mukaan lukien kaikki ne nolot jutut joita oman porukan jäsenet
tekevät ihan vain sen takia että heillä on varusteet ja
voimakas halu ja tarve myös käyttää niitä...

"Jesus and Mo" -sarjakuvassa on strippi jossa Jeesus ja Mo keskustelevat islamofobiasta. Siinä Mo aloittaa tekstin selittämällä että hänestä on velvollisuus ja eettinen hyve että kaikki ei-muslimit ottaisivat terveen asenteen islamofobiaa kohtaan. Ja että vain jos yhteisvoimin käymme muslimivastaista vihamielisyyttä vastaan se voidaan päihittää. Jeesus sitten kysyy että eikö olisi saman tien oikein että kaikki muslimit yhteisvoimin astuisivat vastustamaan islamilaisia ekstremistejä. Mon vastaus oli että nämä eivät ole oikeita islaminuskoisia ja siksi hänellä ei ole niiden kanssa mitään tekemistä.

Tämä on tavallista. Ideologiat kytkevät itseään usein irti historiastaan negatiivisten asioiden kohdalla. Islamistit pesevät vastuutaan siitä mitä heidän ideologiansa kannattajat ovat aikaansaanut historiallisina aikoina ja nykypäivänä. (Noitavainot eivät voi olla kristillinen ilmiö, koska kulttuuri ei silloin ajanut politiikaltaan kristinuskon ihanteita vaikka kirkolla oli suuri valta politiikkaan. Sen sijaan tieteen edistys johtuu siitä että politiikka oli kristinuskon vallassa.) Kuitenkin tavallaan jo tarve puolustautua kertoo kaiken. On jotain josta puolustautua. Jos ongelmaa ei olisi ei olisi mitään noloja inkvisiitioita tai ryöstäviä ja raiskaavia ristiritareita. Tai muslimiterroristeja. Tai aborttiklinikoille iskeviä.

Asia on kuitenkin hieman mutkikkaampi. Ja siksi tarvitsen pidemmän blogauksen. Olisi yksioikoista tuomita noin suoraan. Sillä tosiasiassa historia eroaa nykyajasta siten että asiat ovat erilaisia. Ja tosiasiassa monesti yhteyksiä halutaan luoda väkisin, koska sillä on hyvä leimata. Asia on erityisen tärkeää sillä vaikka muslimiterroria on aika paljon, niin tekijät ovat silti marginaalinen fragmentti kyseisestä ryhmästä. Ja siksi vaikka korrelaatioissa olisi perääkin, syntyy tämänlaisesta tilanteesta helposti ongelmia jos niistä tehdään vaikkapa profilointityökalu. (Joka kriminologiasta irrallaan muuttuu arkijärjellä käytetyksi syyttäväksi sormeksi jonka metodinen perusteltavuus on vieläkin heikompi.)

Siksi onkin hyvä miettiä miten voidaan erottaa väärin syytetty ja oikein syytetty. Esitän oman vastaukseni. Joka perustuu siihen että syytetty itse kertoo asian. Mutta tekee tämän hieman eri tavalla kuin hän luulee. Tässä ei luoteta ihmisten rehellisyyteen vaan siihen että ihmiset ovat mitä ovat ja toimivat ryhmän ja identiteettinsä kautta odotettavilla tavoilla.

Sinäkin, kristittyni.

Asenne on hyvin inhimillinen. Mutta tunnistettava. Siinä itse asiassa yhdistyy kaksi toimintamallia jotka ovat molemmat kaksoisstandardeja.
1: Ensinnäkin se ilmiselvä. Me haluamme että muut tukevat meitä ja ovat ystävällisiä. Mutta jos meidän oman ideologiamme kautta tulee jotain epämiellyttävää, haluamme lähinnä pestä kätemme siitä. Muiden täytyy pitää omat ekstremistinsä kurissa silloin kun olemme itse uhreja, mutta jos omaan ideologiaan kuuluu vastaavia niin tärkeintä on pestä omat kädet.
2: Toinen taas on se, että kohtelemme niitä jotka ovat eri identiteettiä kuin omamme aivan eri tavalla kuin niitä joiden kohdalla sanomme että he eivät kuulu millään tavalla meihin. Kristityt esimerkiksi voivat helposti moittia ateistejen ärsyttäviä siipiä ja vastustaa heitä kovasanaisesti. Mutta siinä tapauksessa että joku joka ei kristittyjen mukaan ole kristinopin mukaista tekee vastaavia, kristityt eivät vasusta näitä vaikka nämä nimellisesti olisivat aivan eri porukkaa. Tässä vaiheessa pitää jälleen hyökätä sen "ateistisen porukan" kimppuun ja syyttää liiasta leimaamisesta. Mikä itse asiassa paljastaa että tosiasiassa se ääriryhmä jakaa kristillisen identiteetin. No True Scotsman johon liittyy asenne-ero kertoo että se on oikeasti valehtelua. Riippumatta siitä tehdäänkö irtipesu uskonnollisella dogmatiikalla tai sosiologisella analyysillä. Koska jos ne ekstremistit todella eivät olisi kristittyjä niin kyllähän heitä kohdeltaisiin kuten muitakin ei-kristittyjä.

Onkin jännittävää huomata miten viime päivien tapahtumat ovat paljastaneet miten ymmärrettäviä jumalanpilkkaan liittyvät lausumat ateisteilta ovat. Kristityt sanovat aivan samoja asioita. Olen sinänsä hämmästynyt että olen ajatellut että nämä lausunnot ovat jotain varsin kauheaa. Uusateistithan ovat hirveitä kusipäitä. Heidän asenteensa on aivan pihalla. He ovat pahoja ja ällöttäviä. Joten siinä tapauksessa valtaosa tällä hetkellä puhutusta on sitten aivan kammottavaa.

Mutta palataan islamiin.

Identiteetin paljastuminen ekstremismiin puuttumattomuuden kautta on mielestäni varsin hyvä indikaattori. Siksi positiivisena asiana islamista voidaan ottaa Abdennour Bidar. Hän on muslimi ja hän on kirjoittanut lukuisia kirjoja islamista. Hän kirjoitti ns. avoimen kirjeen jonka sävy oli siinä että islam tarvitsee vahvasti reformia. Sillä se on tuottanut sisältään hirviömäisiä liikkeitä. Hän ei pese käsiään ja selitä sitä tosiasiaa että valtaosa muslimeista oikeasti halveksuu esimerkiksi "Charlie Hebdo" -lehden iskuja. Vaan sitä tosiasiaa että tämä ei ole mikään syy olla puuttumatta asiaan. Se, että vain irtautuu vastuusta ei riitä. Sen sijaan häns sanoi että islamismin maineen on vienyt osio joka on kasvanut islamista sisältä. "The Root Of This Evil That Today Steals Your Face Is Within Yourself; The Monster Emerged From Within You." Tämä on jotain jossa muslimejen käsketään kantaa vastuu omista äärisuuntauksistaan. Tässä muslimi puolustaa ei-muslimeja ja korostaa että muslimien pitäisi toimia paremmin. Tämä on asenne ja toimintamalli jota olen toivonut, vaatinut ja haastanut kristityiltä. Tämä on ainut sallittu malli uskonnolliseen fundamentalismiin, sen "ei oikeita kristittyjä/muslimeja tms." sijasta. Onnistumiset ovat olleet harmittavan laimeita.

Kuitenkin sitten on huomattava että melko harva on lähtenyt Bidarin tielle. Aloitan laimeammasta. Jaakko Hämeen-Anttila on ottanut kantaa iskuihin. Hän ei ole psykologi vaan islamintutkija. Ja hänen kommenttinsa on kuitenkin lähempänä diagnoosia kuin filosofista ideologia-analyysiä. (Mikä on tosin mielestäni kannustettavaa. Se minkä kognitiivisesta uskontotieteestä oppii nopeasti on se että ideologiasisältön teologisesti korrekti taso ei juurikaan näy uskovaisten elämässä. Suuri osa toiminnasta perustuu ryhmän asenteisiin, tapaperinteisiin ja esitietoisiin prosesseihin ja vastaaviin.) Hän mainitsee toki tosiasian, saman minkä Bidarkin varmasti tiedostaa. "Heillä ei ole mitään valtakirjaa tai mandaattia edustaa islamia, he eivät edusta valtavirtaa." Mutta tapa ja asenne jolla hän sitä käyttää on aivan erilainen. "Häiriintynyt ihminen, joka on väkivallantekoihin altis, useimmiten pyrkii hakeutumaan johonkin ideologiaan. Kyse ei ole siitä, että terveet, tasapainoiset ihmiset yhtäkkiä ideologian pohjalta lähtisivät ammuskelemaan ihmisiä. Häiriintyneet ihmiset ampuvat ihmisiä, mutta kaipaavat siihen itselleen legitimaation." Ymmärrän että on tärkeää heiluttaa No True Scotsmania, mutta jos katsotaan käytännön tasoa on melkolailla irrelevanttia muuttaako islam mielipuoleksi vai liittyvätkö mielipuolet islamiin. Uskontokritiikki on tarpeen. Jos ryhmä ja ideologia on jotain joka tarjoaa legitimaation ja tämä on jotain jota murhaajat kaipaavat niin eikö olisi tehtävä kaikki voitava jotta uskonnon sosiaalinen hierarkia ja muut asiat hoidettaisiin sillä tavalla että tämä vaikeutuisi mahdollisimman paljon. Hän kuitenkin muistaa vastustaa itse tekoja. "Hämeen-Anttila muistuttaa, että Charlie Hebdo -lehteä vastaan tehdyn hyökkäyksen ovat tuominneet ympäri islamilaista maailmaa niin uskonnolliset ja poliittiset johtajat kuin tavalliset kansalaisetkin." Kun väkivalta erotetaan sananvapauskysymyksestä ja paheksutaan itse aktiota on lausunto kuitenkin kohtuullisen terve. Kykenen sympatiseeraamaan Hämeen-Anttilaa. Hän itse asiassa edustaa sitä mitä keskiverto kristitty edustaa aina kun puhutaan länsimaisesta kristillisestä perinteestä. Hän edustaa asennetta jota itse kohtaan jos puhun vaikka omakohtaisista kokemuksistani saatanapaniikkiin liittyen. Avun sijasta tärkeintä näyttää olevan sen selittäminen että on loukkaavaa että loukataan kristittyjä jostain jota eikristityt ovat tehneet. Itse en kuitenkaan pidä heitä ei-kristittyinä vaan äärikristittyinä. Nämä itse katsovat olevansa uskon syvimmässä ytimessä, niitä jotka ovat harvinaisen vahvasti tässä uskossa. Jossain määrin voitaisiin kenties pistää riitaa puoliksi ja selittää että nämä ovat kapinallisia kristittyjä tai kerettiläisiä kristittyjä. Ei-kristityiksi heitä on vaikeaa saada. Etenkin kun heihin suhtaudutaan väistellen. Eli asenteella jota aitojen ei-kristittyjen kanssa ei kohdata.

Mutta sitten onkin kenties tarvetta katsoa jatkumolta vielä yksi kohta. Helsingin Muslimien Yhdyskunnan johtaja, Hamza Peltola, esitti lausumiaan IltaLehdessä. Hän otti toki esiin itse tekojen paheksunnan. "Puheenjohtaja Hamza Peltolan mukaan muslimeille on raskasta, että koko yhteisö kyseenalaistetaan iskujen takia. Pariisin iskuista epäillyt veljekset ovat radikaaleja islamisteja." Tämä on toki tuttua. Jokainen lestadiolaispedofiliakohu pitää sisällään samanlaista voivottelua. Itse suosisin että yhteisön johtajien suojelu ja asioiden piilottelut otettaisiin valvontaan. Niin että sama ei voisi toistua enää ikinä. (Heidän kohdallaan kohuahan on herättänyt juuri se että yhteisössä on tiedetty mutta asia on jätetty viemättä eteenpäin koska teologiassa on tietynlaisia anteeksiannon ja armon käsityksiä joiden avulla tekijä saa anteeksi, toisin kuin anteeksiantamaton uhri joka on huono ja sydämetön kristitty.) Peltola ottaa kuitenkin erikoisia kierroksia. "Kun elämme sivistysvaltioissa ja tiedämme mikä saattaa aiheuttaa joissakin uskontokunnissa reaktioita, niin miksi niitä halutaan aiheuttaa tahallaan sananvapauden nimissä? Kuka hyötyy siitä, että pilkataan toisen uskonnon asioita? Se on tulella leikkimistä" Niin, sivistysvaltiossa ajatellaan että seuraukset eivät ole jotain jonka edessä on eettistä antaa periksi. Pahuutta vastaan voidaan jopa sotia. Se on se arvopohja jonka rohkeutta sivistysvaltioissa on osattu arvostaa. (Peltolan lausunto on vähän kuin Päivi Räsäsen "pride-provokaatio" -lausunto olisi jotenkin käynyt ottamassa lisävoimaa "Häjyt" -elokuvasta. Jossa selitetään että pontikassa on kaupan päälle vakuutus. Palovakuutus. Ei pala ravinteli niin helposti. Tämä on hyvin lähellä sitä että ei vain ymmärretä tekijän provosoitumisen syitä vaan siitä että häntä sympataan ja reaktiota pidetään jopa odotettavissa olevana.) Peltola ottaa lisäksi No True Scotsmaniin kierroksen jonka vastineet kristityissä vaativat melko kahelien moonshine-eteläjunttien salaliittokonservatiivien tarinoissa. (Sellaisissa joissa todella tekee mieli lähteä Hämeen-Anttilan tielle ja ottaa ideologia-analyysin sijasta diagnoosi ja lääkitysasiat puheeksi.) "Peltola ei usko, että kaikki muslimien teoiksi väitetyt terrori-iskut olisivat todella heidän tekemiään. Hän ei esimerkiksi usko, että WTC:n terrori-iskujen taustalla olisivat muslimit. - Iskujen taustalla on isommat poliittiset agendat. Terroriteot saattavat olla lavastettuja, ja niiden tarkoitus on mustamaalata ja saada oikeutus vastatoimille" Hän on jo hyvin kaukana Bidarin ihanteista.

Tähän kai pakko tottua ja kasvaa.

Muistan kun Jokelan ampumiset muuttivat uskontokeskustelua Suomessa. Fundamentalistikristityt olivat riemurinnoin etsimässä vähäisiäkin ideologisia kytköksiä tekoon. "Luonnollisen valitsijan manifesti" muuntui evolutionistiateistien haukkumaleluksi. Sitä joutui oikeasti puolustamaan sellaisilla argumenteilla että Pekka-Ericin ateismi oli aivan yhtä ateismin mukaista kuin humanistijärjestön johtajan ateismi. Tämä oli suuren riemuilun aikaa. Muutoinkin teolle haettiin yksinkertaisia selityksiä joissa vaikuttavana asiana oli tietenkin juuri se asia josta asian ymmärtäjä muutenkin aina kohkasi kaikkialla. Opin tästä jotain.

Sitten asiat muuttuivat kun kristillisyydestä ilmeisen paljon vaikutteita saanut Breivik kävi saaressa. Sama rumba alkoi tällöinkin. Joskin kohkaajat edustivat hieman eri ideologiaa. Olin tästä hyvin pahoillani. Selvää oli että nyt kristityt ja oikeistolaiset pitivät kytköksiä ilmiselvästi irrelevantteina kun taas heidän vastustajilleen ideologia oli tärkein selitys. Breivikin yhteydet olivat naurettavia. Tässä viitattiin dogmatiikkaan analyysitarkkuudella joka Auvisen kohdalla olisivat paljastaneet että hänen ideologiansa eivät pitäneet sisällään mitään syvällistä evoluutiopsykologiaa joka noudattaisi tämän hetken tietoa esimerkiksi populaatiogenetiikasta. (Tämä analyysi ei Auvisen kohdalla ollut tärkeää koska otsikossa oli luonnollinen valitsija joka tuo mielikuvia luonnonvalintaan.)

Jostain syystä näyttää siltä että ihmiset noin yleensä ottaen toimivat siten että jos pahantekijä on oman identiteetin piiristä pahantekijä on mielenvikainen. Mutta jos se on vastustajan piiristä on syyllinen ideologia. Tämä nyrkkisääntö auttaakin sitten analysoimaan sitä kuka todella on ja ei ole todellinen ateisti/kristitty/islamisti. Jos yhteys kiistetään mutta pahantekijän tekoon ei tartuta, se on todennäköisesti nimenomaan nimenomaan sitä aitoa ja ehtaa omaa ideologiaa. Jos tärkeintä on vastuusta irtautuminen eikä pahuuden vastustaminen niin se kertoo että tekoa ei ehkä hyväksytä mutta yhteys on niin luja ja ärsyttävä että siitä täytyy irtautua. Ja jos ääritekojen epämiellyttävää viestiä tuova on paha ja vahingoittava koska hän hyökkää yhteisöä vastaan irrelevantilla yksittäistapauksella on selvää että tässä ei vastusteta pahaa vaan pahasta kertojaa. Ja tämänlaiseen sortuu vain ja ainostaan ihminen joka aidosti on nimenomaan sitä samaa jengiä tämän tekijän kanssa.

Tämä pelaa toki kaikkiin suuntiin. Tässä hengessä liberaalikin voi pureksia esimerkiksi seuraavaa ; "Miksi Anders Behring Breivikin tapauksessa syyllisiä etsittiin kissojen ja koirien kanssa ja hänen kytköksiään niin äärioikeistoon, ääriuskovaisiin kuin laitaoikeistoonkin kuin uusnatseihin ia ties mihin sekoboltseihin etsittiin kissojen ja koirien kansssa, mutta kun mitään ei löytynyt, hänet oltiin valmis leimaamaan "mielisairaaksi"? Mutta kun islamilaiset terroristit parta päristen huutavat allahu akhbar ja muita tuon uskonnon iskulauseita, niin heti alkaa hirveä parku ja poru ja selittely siitä, etteivät nuo terroriteot mitenkään liity islamiin." Vastaus on : Tavallaan samasta syystä kun tietyille ihmisille oli hyvin olemattomalla informaatiolla ilmiselvää että Breivikillä ei voinut olla mitään relevanttia yhteyttä em. ideologioihin. Tyypit vaan ovat erejä. Siksi nytkin sananvapauden puolesta on näyttävästi marssinut sellaisia vaikutusvaltaisia henkilöitä joiden taustalla ei ole kovin vakuuttavaa sananvapauden kannattamista.

---

Kirjoittaja on hämmästynyt siitä miten moni on kärsinyt ns. fatwakateudesta. Ateisteja on moitittu että eivät uskalla kritisoida kuin leppoisia kristittyjä kun eivät joudu vaaraan. Liberaaleja sekä vasemmistolaisia on syytetty siitä että he eivät voi nähdä islamin virheitä koska kognitiivinen dissonanssi. Charlie Hebdo oli suurelta osiltaan vasemmistolais-ateistinen lehti. Silti nämä ihmiset eivät selitä että lehteä ei ole olemassa. Mutta eivät kuitenkaan myönnä erehtymistään. Itse olen toki kauan huomauttanut että islamkritiikki on ateisteilla, vasemmistolaisilla ja liberaaleilla hyvinkin yleistä. Oikeistokristityt sen sijaan ovat peittäneet silmät tältä ja keskittyneet ateistejen ja muiden kerettiläisten haukkumiseen.