Naturalistilla on sentään se "fakki"

"Suomen Gallup Oy ilmoitti eilen irtisanovansa kaikki paitsi yhden haastattelijansa, joka tästä lähtien hoitaa yhtiön kaikki mielipidetiedustelut." ... "Uudistuksen idea on siinä, että haastattelijamme haastattelee kutakin tutkimusta varten vain yhtä ihmistä, mutta se ihminen on näyttelijä, jota pyydämme eläytymään tuhannen sattumanvaraisesti valitun ihmisen rooliin." ... "Tältä näyttelijältä siis kysytään nämä kysymykset tuhanteen kertaan. ja joka kerta hän vastaa kuin eri ihminen"
(Alivaltiosihteerit, "Virallisten vuorten gorillat", "Yhden miehen gallup")

Ylläolevat lainaukset Alivaltiosihteereitä ovat tietysti humoristinen sketsi. Kuitenkin siinä oleva ajatus, jossa yhden ihmisen samastuminen antaa ymmärrystä asioihin ei ole pelkästään vitsistä repäistä. ~ Tämänlainen "yhden kokoinen otos" voi tuntua naurettavalta, mutta itse asiassa sen tapaiseen törmää hyvinkin paljon. Kyseessä on postmodernismi, jossa "huono ääripää" on juurikin "gallup yhdellä otoksella". Loput korvataan sillä että tutkija kokee samastuvansa johonkin tilanteeseen ja soveltaa ennakkokäsityksiään ja ennakkoluulojaan -joita hän vain kutsuu nimellä "ymmärtäminen"- siihen aiheeseen mikä hänellä on käsillä.

Timo Hännikäinen teemoitti juuri tätä aihetta. Hän kuvasi postmodernismia "sivistyneeksi hölynpölyksi" viitaten Sokalin ja Brickmontin "Fashionable nonsenseen". Hän viittasi tässä esimerkiksi Sokalin kepposeen, jossa vitsi kävi tutkimuksesta. Sokalhan kirjoitti esimerkiksi miten gravitaatio on hölynpölyä. Hännikäiseltä oli oivallus laittaa alkuun sarjakuva, jossa toisen niskan päällä seisominen voidaan oikeuttaa. Postmodernismi antaa loputtomia näkökulmia, joten on yhtä perusteltua sanoa että maassa makoileva yrittää kampittaa toisen niskallaan. On vain tulkintoja eikä mitään objektiivista.

Esiin tuli myös se, miten esimerkiksi suhteellisuusteoriaa käytetään subjektiivisuuden todistamiseksi aivan väärin. Hännikäinen oli opponenttina ollessaan joutunut erikoiseen tilanteeseen : "Tekijä kirjoitti, että se, kiertääkö maa aurinkoa vai aurinko maata, riippuu vain siitä, mihin koordinaatiston keskipiste sijoitetaan. Jos keskipiste on maassa, kiertolainen on aurinko. Sanoin opponointitilaisuudessa, että koordinaatisto on vain geometrinen järjestelmä alueen kuvaamiseen, eikä sen keskipistettä muuttamalla saa kumottua gravitaatiolakeja. Opponoitava vaikutti hyvin hämmästyneeltä tästä tiedosta." Syynä on se, että "kiertäminen" luonnollisen kielen lause, kun taas fysiikan teoria on muotoiltu matemaattisina yhtälöinä. Näiden kahden tason sekoittaminen johtaa joskus ajatuksia harhaan. Koordinaatiston vaihto ei muuta itse liikettä, vaan perspektiivin. ; On toki totta, että suhteellisuusteorioiden kautta voidaan määrittää maa paikallaan pysyväksi kiintopisteeksi, ja toisessa laskelmassa aurinko. Molemmissa tapauksissa pyöritetään kuitenkin samaa suhteellisuusteorioiden kaavoja. Kaavat eivät muutu perspektinvaihdossa mihinkään.
1: Tätä voi verrata kanaan joka ylittää tietä. Joko kana menee tien yli tai tie alittaa kanan, riippuen siitä kumpi määritellään koordinaatistossa paikallaanolevaksi. Kuitenkin jos kana on paikallaan on tien liikuttava - ja peräti tietyllä tavalla. Ja jos tie on paikallaan, kanan on liikuttava samalla tavalla. Sillä tien ja kanan suhde toisiinsa on kuitenkin matemaattisesti samanlainen.

Tämä johtaakin miettimään siihen, miten tiedemiehet tuntuvat rikkovan arkijärkeä vastaan kahta linjaa. On fakki -idiootteja ja niitä jotka ovat liiankin saivartelevia ja mielikuvituksellisia. Luonnontieteilijät ovat "metodisteja", joilla ei voi sanoa mitä tahansa vaan asiat on testattava metodeilla. Postmodernissa humanismissa taas lähinnä mielikuvituksen rajat ovat aina läsnä. Tätä aihetta on mietitty melko paljon. Esimerkiksi "Medical Hypothesesissa" aiheesta kirjoitettiin pitkästi.
1: Yhtenä syynä on se, että älykkäät ihmiset eivät noudata arkijärkeä, vaan ryhtyvät käyttämään loogista päättelysysteemiä siellä missä moni muu vain "seuraa mukana". Eli jos älykkyys on hallussa, siihen turvautuminen on helpompaa ja sitä tehdään useammin. Tavalliset ihmiset tuppaavat seuraamaan ympäristönsä sosiaalisia sävyjä hyvinkin voimakkaasti. Näin järkeily voi johtaa tiukkaan metodinseuraamiseen tai sitten mielikuvituksellisen käyttöön sielläkin missä niitä ei normaalisti tavata. Tämä johtaa "erilaisiin ajatuksiin".
2: Samalla havaitaan kuitenkin se, että avoimuuden ja älykkyyden tuottama poikkeuksellisuus muistuttaa joiltain piirteiltään paljonkin tiettyyn ideaan jumiutumista. Kuitenkin älykkyyttä ja avoimuutta kuvaa uutuudentavoittelu jossa ideoita ei oteta liian vakavasti ; Mielipiteet muuttuvat tiheäänkin, kun taas muuten jumiudutaan omaan maailmankuvaan ja sen todistamiseen keskitytään hyvinkin mielikuvituksellisin keinoin.

Kaiken kaikkiaan tilanteen voi tiivistää siten miten asian selitin "bussissa humanistille". Postmodernismi on leikkiä, joka otetaan liian vakavasti. Humanistin mukaan postmodernismi on leikkiä, joka tulee ottaa vakavasti. Tosin hänestäkin moni postmodernisti fiksoituu liikaa egoonsa ja muuttuu tämän vuoksi piilofakki -idiootiksi. He ajattelevat olevansa avomielisiä koska ovat postmodernisteja, eivätkä siis luonnontieteilijöitä. Ymmärrys, näkemys ja viisaus on heillä kuitenkin ennakkoluuloissaan aivan yhtä lokeroivia kuin mikä tahansa muukin objektivisointi. Se, että jotakuta tuomitsee vaikkapa termillä "naturalisti" onkin objektisointi, luokitelma johon yritetään kahlita kokonainen elävä ihminen mielipiteineen ja tunnemaailmoineen. Ja näin saadaa jokin konsepti joka koetaan vangitun määritteeseen ja jota sitten hallitaan ja kontrolloidaan selittämällä esimerkiksi siitä että "naturalistit ovat julmia, tunteettomia, kylmiä, eikä niillä etiikkaakaan ole".

Postmodernismin idea voidaankin tiivsitää siihen että oikeataan maailmassa ei ole pohjimmiltaan mitään muuta kuin niitä yhden miehen galluppeja. Ja tämä pätee, olitpa sitten humanisti tai naturalisti.

---

Kirjoittaja ei ole fakki-idiootti. Eikä pelkkä idioottikaan. Hän on fucking idiootti. Kuvassa sen sijaan on, toivon mukaan, fakki.

KenVert ja ranskalainen filosofia.

KenVert (Ken = sword = miekka ; vert = converted = muunnettu, käännetty) on perustaltaan vapaatyylistä aseenkäsittelyä. Se merkitsee eri harjoittajille eri asiaa. Osalle kyseessä on itsensä kasvattaminen ihmisenä, toisilla on erilaisten miekkamiestaitojen harjoittelua, osalle se on harjoittelua jolla täydennetään perinteistä itsepuolustusta, esimerkiksi painonnoston sijasta.

Kenvertissää saa siksi suoritettua kaikkea jonleeraamisesta tietyn lihasryhmän rasitukseen, josta päästään "siistiltä näyttämisestä" aina kamppailutekniikoihin ja likaisiin temppuihin asti ; Yleensä näitä kaikkia jonkin verran sekoittaen. Se on joka tapauksessa eräänlaista extreme -urheilua, jossa vaaditaan ehdottomasti erilaisille vaikutteille avointa mieltä. Siksi sitä ei oikein voi luokitella. Osalle se rakentuu itsepuolustuksen tielle, ja osalle kyseessä on enemmän muut, esimerkiksi taiteelliset tavoitteet.

Nimestään huolimatta Kenvertissä ei tarvita miekkaa, periaatteessa yksilö itse päättää mihin taitoihin hän keskittyy. Esimerkiksi sauva on melko yleinen kenvertin väline, ja lähes mitä tahansa muutakin voidaan käyttää. Silti itämainen painotus ja katana ovat sen verran yleisiä, että perinteisempien lajien harrastajat käyttävät hieman alentavia lempinimiä, kuten "Katana Fanboy". Itse käytän pääasiassa kävelykeppiä (käytännön syistä se on usein mukana), länsimaista miekkaa ja pientä kupurakilpeä (tyylisyistä).

Silti kaikki jongleeraaminen ja aseharjoittelu ei ole Kenvertiä. Esimerkiksi jongleeraaminen on jongleeraamista ja puhdas karaten kata on karatea. Eikä kaikki kenvertkään ole yhtä hyvää: Ei ole tavatonta saada osakseen kritiikkiä. Toimimattomasta, rumasta askelluksesta tai kummallisista tauotuksista tulee erittäin helposti sanomista ; Eli pelle on edelleen pelle vaikka vapaamieliseksi, avoimeksi ja kokeilevaksi kenverteriksi itseään kutsuisikin. Toisia, kuten Tom Roachia taas useimmat pitävät malliesimerkkinä hyvästä KenVerteristä.

Luonnollisesti perinteisten lajien harrastajat eivät pidä lajista. Syyt ovat ymmärrettävät: Siinä ei ole katoja, joita opetella, ei pysyvää "taisteluteoriaa", kuten Aikidon tasapainoon perustuvaa asettelua, jota voisi suoraan opettaa ja oppia. Sen käyttäjät ovat individualisteja. Ja moni heistä on ihan oikeasti pahasti satunnaisriehuntaan ihastunut "katana fanboy", joka harjoittaakin sen sijaan jotain cosplayn tai näytelmämiekkailun tai larpmiekkailun tapaista muuta harrastetta tai vaihtoehtojongleeraamista joka ei "ihan oikeasti ole KenVertiä vaikka he ehkä itse niin ajattelevatkin".

Ja jokaisen KenVerterin on pakko olla "itseoppinut". Ja ainakin minä, KenVertin harjoittajanakin, olen sitä mieltä että "Jos liikesarja ei tule jonkin lajin katasta, se ei toimi itsepuolustustilanteessa". Eli toimivat tekniikat "on varastettu jostain" ja kaikki muu on vain koristelua. Sillä ihmiskunta on taistellut meleessä kauan, ihmiset eivät ole koskaan olleet "ihan tyhmiä" ja heitä on motivoinut oma selviytyminen ja poliittisen pelin onnistuminen, joka on taannut sen että taistelijat ovat harjoitelleet sitä mikä on toimivaksi koettu ja jättäneet pois ne jotka eivät toimi. Ja että heitä on myös tarkoituksellisesti koulutettu käytännössä parhaaksi havaituilla opeilla. Siksi olen sitä mieltä, että lähes jokainen liikerata on jossain vaiheessa tullut jollekulle muullekin mieleen. Eli jos sitä ei löydy mistään lajista, poissaololle on yleensä olemassa ns. hyvä syy.

Tässä suhteessa KenVert on kuin Ranskalainen filosofia. Kuten kamppailu -urheilijat pitävät KenVertiä lähinnä pelleilynä, moni pitää ranskalaista filosofiaa kirosanana. Kenties osin oikeutetustikin. Mutta haukkumisessa on toki tullut myös ylilyöntejä.

Ranskalaisen filosofian kutsutaan osein olevan sisällötöntä. Netistä löytyy muun muassa postmodernismigeneraattori, joka arpoo joka kerta uuden erilaisen postmodernin tekstin. Toisaalta Alan Sokal tuotti tyhjää sanahelinää ja sai sen julkaistua. Tämä osoittaa että postmodernistit lainaavat tai vähintään voivat lainata väärin luonnontieteiden käsitteitä. Ja että tekstit eivät aina myöskään sano yhtään mitään, ja että alalla voi menestyä vaikka ei olisi mitään sanottavaa.

Koska Sokal ilmoitti huijauksestaan erittäin nopeasti, ranskalaisen filosofian ystävien vetoamiset siihen että Sokalin artikkeli ei herättänyt viittauksia on melko tyhjä. Koska tapaus oli kovaäänisesti tunnustettu huijaukseksi, siihen ei taatusti viitata. Muut perustelut Sokalia vastaan taas ovat lähinnä peer -rewiew -menettelyn alentamista, kuten sitä että "Sokal vakuutti vain yhden, artikkelin arvioijan". Nämä vievät uskottavuutta ranskalaisen filosofian vertaisarviointimenettelyille ja heittävät epäilystä myös arvioijien pätevyydelle.

Minusta tämä kyllä kertoo siitä miten asiantuntemus humanismissa ei aina toimi, eli että humanismin asiantuntemus ei enää ylety toisen alan, kuten luonnontieteiden, osaamiseen. Mutta toisaalta hieman samaa voidaan sanoa myös toiseen suuntaan; Ainakin minusta myös tulkinnat siitä, että kaikki mannermainen humanismi olisi sisällyksetöntä ei välttämättä pidä paikkaansa. Osa siitä toki selvästi on, koska muutoinhan Sokalin tempauskaan ei olisi voinut onnistua. Se myös osoitti että syytteet siitä että Sokal ei vain ymmärrä lainkaan ranskalaista filosofiaa, on ainakin osin väärä. : Se että joku väittää ymmärtävänsä ranskalaista filosofiaa ja vaikka hän käy sen kielellä ja tyylillä sen keskusteluja, se ei vielä tarkoita että ranskalainen filosofia ei olisi puutaheinää. Se, että henkilöt väittävät tai kokevat käyvänsä keskustelua ei tarkoita että he suoltaisivat muuta kuin merkityksettömyyttä.

Sillä Sokalin julkaisu osoitti että "henkilö ei tiedä mitä se sisältää mutta tietää silti että se on huuhaata" voi tarkoittaa myös sitä että tekstin sisällyksettömyys juuri tarkoittaa huuhaata. Tässä on siis ollut ongelmana se, että ranskalaisen filosofian kannattaja on aina voinut sanoa että kriitikot jotka syyttävät hämäryydestä ovat vain liian yksinkertaisia. Eli henkilöitä jotka eivät vain ymmärrä. Ranskalaisen filosofian kannattaja saattaakin huvittuneesti huomautella siitä kuinka Sokal sanoo että "kohdetta ei tarvitse edes ymmärtää lainkaan, voidakseen tehdä siitä johtopäätöksiä". Sokalin temppu antoi tälle kuitenkin hieman, mutta ei minusta täysin, luuta kurkkuun; Koska hän kykeni luonnontieteilijän ominaisuudessa tuottamaan ranskalaisen filosofian seulan läpi mennyttä epäluonnontiedettä jonka hän oli tarkoituksella tehnyt sellaiseksi että se sisältää pelkkää hämärrytettyä huuhaata, se kertoo siitä että osassa Sokalin syytteissä on perää: Hän on analysoinut ja ymmärtänyt tuotettuja rakenteita ja huomannut ne köykäisiksi.

Sokal on minusta silti osin väärässä: Tämän voi osoittaa sitä kautta että on selvästi "mannermaista filosofiaa" joka esittää ihan konkreettisia väitteitä. Tässä tapauksessa nostan kuitenkin esiin Jacques Derridan, jonka dekonstruktio perustuu siihen että se penkoo teksteissä olevia kätkettyjä oletuksia, jännitteitä, ristiriitoja sekä taustalla olevia historiallisia ja sosiaalisia sidoksia;

Esimerkiksi hänen mukaansa kulttuuri valitsee sen mikä on "oleellista" ja mikä "epäoleellista".

Hänestä esimerkiksi selityksessä tietynlaisia matemaattisia ominaisuuksia tarkoittavan luonnonlain korostaminen on pohjimmiltaan metafyysinen valinta, mikä taas painottaa sosiaalisen valinnan ensisijaisuutta siinä, että juuri tämä valitaan tavoiteltavaksi piirteeksi.

Samoin Derrida korostaa sitä että tiedostettu on tiedostamattoman erikoistapaus, ja että kieltä ei voi lopullisella tavalla määrätä, vaan että tekstiä aina pohjimmiltaan voidaan vain tulkita ja että teksti itsekin on alunperin vain tulkinta. Tälläisessä tilanteessa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja edeltää meitä niin hyvässä kuin pahassa.

Derrida siis esittää aivan konkreettisia väitteitä, jotka kritisoivat esim. Locken kannattamaa perinteistä objektiivisuuden käsitettä, jossa on objekteja joita subjekti tarkkailee. Ja joku on näitä väitteitä myös ymmärtänyt. "Mannermaisten filosofien", kuten Heideggerin "epäobjektiivisuus" johtuu vain siitä että he katsovat, että tällaiset jaottelut objektiin ja subjektiin on pohjimmiltaan keinotekoista koska ottaessaan kontaktin subjektiin myös objekti muuttuu. Tälläisessä tilanteessa syntyy vuoropuhelua jota ei voida redusoda täydellisesti. Tällöin havainnointi voi jopa tuhota totuutta. (Hieman kuten kvanttifysiikassa mittaamisesta seuraa epävarmuus, jonka seurauksena kaikesta ei saada tietoa.) Kyseessä ei siis ole enää "pelkkä huuhaa vailla sisältöä".

Tämänkaltainen sisältö voi tietysti olla ranskalaisen filosofian kriitikoista, kuten Bricmontista ja Sokalista, sitä että kyseessä on uusi irrationalistinen akateeminen muoti, joka ainoastaan haukkuu nykyisiä järjestelmiä sanomatta muutoin yhtään mitään. Tälläinen olisikin toki täydellistä huuhaata. Tämä on kuitenkin virheellinen näkemys, koska Derrida käsittelee myös kielellistä ilmaisua, loogisia suhteita (ja lisäksi ehkä hitusen fysiikkaa ja oikeustiedettä.) Derrida ei missään kohtaa sano, että fysiikka olisi täysin mielivaltaista tai subjektiivista. Se on objektiivista omissa mittareissaan. Derridalle luonnonlait, kuten Einsteinin valon nopeus eivät ole "vakioita", koska tiedemaailman tiedon valossa niillä on tapana muuttua. Uudet löydöt vaihtavat niitä ja jopa kumoavat niitä. Joka on käytännössä sitä että gravitaatiolaki on muuttunut suhteellisuuteorian vaikutuksesta, se ei enää olekaan ihan sama kuin Newtonin aikana. Jotta tulokset olisivat tieteellisesti päteviä, fysiikan lait eivät voi olla perustavia sen paremmin fysiikalle kuin maailmallekaan. Sen takia fysikaalinen vakio ei määrää fysikaalista realiteettia, vaikka se vakiona antaakin fyysikoille mitan tai vertailukohdan ja tätä kautta mahdollistaa sen toiminnan objektiivisena mittana.

Derrida soveltaa näkemystään esimerkiksi fysiikkaan ja oikeuslaitokseen. Hänen ajatuksensa on käsittääkseni se, että mikä tahansa normittava järjestelmä, on aina rakennettu joillekkin säännöille, "aksioomille", jotka ovat perusoletuksia. Ne on vain täytynyt hyväksyttää. Niitä ei kuitenkaan koskaan voi perustella. Niitä voidaan ehkä vähentää ja minimoida, mutta niistä ei koskaan päästä eroon. Ne voidaan kuitenkin aina hyväksyttää tai purkaa sopimuksesta. Siksi Derrida on "irrationalisti". Tosin tässä yhteydessä irrationalismi ei väistämättä tarkoita että kaikki asiat olisivat aina yhtä hyviä. Se sanoo vain sen, että systeemi on aina systeemi. Voihan esimerkiksi olla niinkin että litteä maa ei ole totta eikä pyöreä maa ei ole totta koska maa on hieman litistynyt ellipsoidi. Tämän kautta litteä maa on vähemmän totta kuin pyöreä maa. Näitä asioita voitaisiin testata objektiivisesti. Mutta vain geometrisessa systeemissä.

Irrationalismi tässä suhteessa ei tarkoita pelkkää puhdasta järjettömyyttä, ajatuksen kannattamista että olemme tuomittuja tilanteeseen jossa kaikki selitykset ovat yhtä hyviä. Se vain johtaa aina systeemin perustuksiin asti tavalla joka osoittaa että se onkin aina ainakin jossain määrin dogmaattinen, eli kyseenalaistamatton ja itseoikeutettu. Tämä valinta on siksi aina kulttuuriin, tilanteeseen, poliittis-sosiaaliseen peliin, ihmisiin ja jopa sattumaan sidottu.

Valitsemme aksioomat irrationaalisesti ja kun se on tehty, päätämme sen mukaisesti. Jos rakennamme logiikkaan, päätämme että logiikka toimii. Ja tätä päätöstä emme voi tehdä logiikalla, koska jos logiikka ei toimikaan, se voisi silti antaa tuloksen "logiikka toimii", joten tulos olisi silti epäilyttävä.

Tälläistä ajattelua seuraten ainakin minulle tulee mieleen erilaiset epätieteiden levittäjät. Hehän aina syyttävät nykyistä tiedemaailmaa jollakin tavoin rajoittuneeksi. Mikäli olen Derridaani yhtään ymmärtänyt, tämä on pakollista ja että vaihtoehtotieteitä kannattavatkin sortuvat siihen. Kun nimittäin kuljetaan perustuksissa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin törmätä johonkin dogmaattiseen aksioomaan; Koska siinä missä "perinteisempi strukturalisti" katsoo merkitysten olevan sosiaalisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita, "modernimmat dekonstruktionistit" voivat korostaa sitä että tämän seurauksena myös strukturalistinen merkitysten tutkimus on ihan vastaavanalinen sosiaalinen tuote, ja siksi myös niiden tuottamat tulkinnat ovat perustaltaan aivan yhtä subjektiivisia. Tästä tietenkin seuraa se, että tiedemaailman eriarvoistaminen olisi siksi aina joko pakotettu itsestäänselvyys tai mahdottomuus.

Riippuen tietenkin siitä, valitseeko perustalleen sen, että "tiede on autonomista", eli että tiedeyhteisö päättää mitä on tiedettä. ~ "Science is what Scientists do". Itse pyrin osittain tämän vuoksi puhumaan vain siitä mitä pidetään "tieteellisenä", eli katsomaan sopiiko se niihin sovittuihin konsepteihin, enkö niinkään ottamaan kantaa niiden perustaan.